Huhtikuussa 2011 sain kuitenkin aiheen kirjoittaa erääseen tuolloin aktiiviseen blogiini: "Miten ihminen voi nostalgisoida toissapäivää?" Eduskuntavaalien lopputulos oli todella surullinen. Useimmat kuplani ihmiset järkyttyivät perussuomalaisten "jytkystä". Itselleni pahempaa oli kokoomuksen asema kiistattomasti suurimpana puolueena. Sama jatkui kuntavaaleissa syksyllä 2012. Vasemmistoliiton vaalitulosta pidettiin "torjuntavoittona", vaikka sen kannatus oli jatkanut supistumistaan eduskuntavaaleista 2007. Kommunistien, joille olin jopa tehnyt vaalityötä, ennestäänkin vähäinen kannatus hupeni suorastaan olemattomiin. Neljä vuotta myöhemmissä vaaleissa valitus jatkui, mutta jälleen omaan silmääni hieman omituiselta pohjalta. Persujen yhä iso, mutta entisestä kutistunut kannatus nähtiin pahimpana järkytyksenä, vaikka itseäni pännivät enemmän vasemmiston yllätysromahdus ja kokoomuksen ennakoitua isompi vaalimenestys. Siihen aikaan "vasemmistoon" oli vielä helppo samastua.
Kevät 2011 tunnetaan myös "arabikevään" nimellä. Aluksi luonnollisesti kaikille meille, jotka toivoisimme maailman elävän yhteisymmärryksessä, tässä ilmiössä näkyi paljon toivoa. Jossain vaiheessa asiat rupesivat menemään pyllylleen. USA:(n demokraattipuoluet)ta lähellä olevien voimien vihjattiin sotkeutuneen "arabikevään" masinointiin samoin kuin entisissä neuvosto- tai itäblokkimaissa tapahtuneisiin värivallankumouksiin. Libyassa ilmenneet levottomuudet antoivat länsivalloille tekosyyn pommittaa maata kohti keskiaikaa, syyllistyä Muammar Gaddafin murhaan ja aiheuttaa kurjuutta, joka jatkuu edelleen. Oli käsittämätöntä, kuinka lukuisat suomalaiset vihreät puolustivat Libya-iskua. Tässä vaiheessa ymmärsin jonkin suomalaisessa poliittisessa kentässä muuttuneen peruuttamattomasti. "Arabikeväästä" lähti liikkeelle Syyrian sisällissota, josta tuli käsittämätön lännen ja idän välinen informaatiotaistelu. Esiin nousi myös pelätty terroristirintama ISIS (IS, ISIL, Daesh), saudiarabialaisten aseiden ja USA:n Irakissa harjoittaman taistelukoulutuksen äpärälapsi.
Yksi 2010-luvun alun toiveikkuuden herättelijä oli WikiLeaks, Julian Assangen isännöimä projekti, jonka onnistuneet paljastukset erityisesti USA:n kähminnöistä ja salailuista vihjailivat, että tulevaisuudessa totuus – on se kuinka hyvänsä karu, irvokas tai ristiriidassa valtainformaation kanssa – tulee paremmin ilmi. Mitä sitten tapahtui? Ensimmäinen merkki rajusta vastaiskusta oli Chelsea (silloin Bradley) Manningin, jonka paljastukset WikiLeaks oli julkaissut, vangitseminen vuonna 2010. Kaksi vuotta myöhemmin itseään Assangea vastaan toteutettiin salaliitto: hänen niskoilleen kyhättiin keksitty raiskaussyyte Ruotsissa; kun hänet oli etsintäkuulutettu, hänet voitaisiin toimittaa Ruotsin kautta USA:han, jossa häntä odottaisivat muhkeat syytteet. Assange sai turvapaikan Ecuadorin suurlähetystöstä Lontoossa, jossa piileksien hän jatkoi WikiLeaksin ylläpitoa vuosikausia, kunnes häneltä katkaistiin verkkoyhteydet. Lopulta vuonna 2019 Ecuador irtisanoi turvapaikan ja psykofyysisesti huonoon kuntoon ajautunut Assange traagisesti vangittiin. Välillä vapautunut Manning päätti myös 2010-luvun vankilassa, koska ei suostunut todistamaan oikeudessa Assangea vastaan. Lisäksi kuuluisa yhdysvaltalainen tietovuotaja Edward Snowden on piileksinyt vuodesta 2013 Venäjällä, joka tarjosi hänelle turvapaikan. Näin 2010-luku kohteli totuuden puhujia.
Vuoden 2012 tapahtumiin kuuluivat Suomen presidentinvaalit. Voittajaksi kruunattiin Sauli Niinistö, jonka vaikutus 1990–2000-luvun suomalaiseen politiikkaan oli kenties musertavampi (kielteisessä merkityksessä) kuin yhdenkään muun. Tähän toki luetaan Niinistön vuoden 2006 ketku presidentinvaalikampanja, jonka suunnitteli mainostoimisto Bob Helsinki. Väitän joka tapauksessa, että perussuomalaisten henkilöimä poliittisen kulttuurin muutos lähti (Tony Halmeen eduskuntatyöstä riippumatta) juuri Niinistön vuoden 2006 kampanjasta. Vuonna 2012 Sauli Niinistön vastaehdokkaana oli toisella kierroksella vihreiden Pekka Haavisto, joka onnistui saamaan taakseen jonkinlaista ilmiötä. Niinistö kuitenkin keräsi 62,6 % äänistä. Kuusi vuotta myöhemmin hän sai samat 62,6 % jo ensimmäisellä kierroksella. Joku minua innokkaampi foliohattu voisi nähdä tässä keksityn lukeman. Itse en ole koskaan henkilökohtaisesti tuntenut Niinistön äänestäjiä, ja hänen ympärilleen rakennettu henkilökultti näyttää todella oudolta ja itsetarkoitukselliselta.
2010-luvun alkupuolella saimme myös kansalaisaloitteet. Homma näytti lähtevän mukavasti käyntiin – turkistarhauksen kieltoaloite meni eduskuntaan, tasa-arvoinen avioliitto jopa hyväksyttiin siellä – mutta sen ovat vesittäneet jäykkä eduskuntabyrokratia ja viimekätisten päätöksentekijöiden väheksyvä suhtautuminen. Lisäksi osa sinänsä kannatettavista aloitteista on ollut heikosti laadittuja ja päällekkäisiä toisten aika lailla samansisältöisten aloitteiden kanssa. Uskottavuutta on vienyt myös jokunen aloite sellaisesta laista, joka Suomessa on ollut jo iät ajat, mutta jonka olemassaoloa tietty kansanryhmä on pitänyt disinformaationa. Keskustelu, joka edellisellä vuosikymmenellä velloi keskustelufoorumeilla, on siirtynyt sosiaaliseen mediaan (Facebookiin ja Twitteriin) ja puppuuntunut entisestään. Oikeiston lisäksi puppuväitteitä on enenevissä määrin levittänyt myös vasemmiston nimeä käyttävä porukka; erityisesti Venäjästä on levitetty "totuuksia", jotka perustuvat täysin USA:n ja Britannian suurten propagandapajojen valheisiin ja puolitotuuksiin, ja joiden levittäjillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mikä ja mitä itäinen naapurimaamme todellisuudessa on.
Niin, se Venäjä. Kun 2000-luvun alussa kokoustimme rauhanmarssien ja paneelikeskustelujen järjestämisen merkeissä, ennustimme jo silloin USA:n aggression kääntyvän ennen pitkää Venäjää vastaan. Julkisuudessa kukaan ei virallisesti suostunut näkemään asiaa. Olimme oikeassa – jo 2010-luvun alkuun mennessä Venäjästä oli tehty "uhka", ja lopullisesti homma räjähti käsiin vuodenvaihteen 2013–14 molemmin puolin, Ukrainan uuden värivallankumouksen yhteydessä. Uhkapropagandan väittämien perusteella Venäjän olisi pitänyt hyökätä länteen jo sata kertaa, mutta vieläkään hyökkäystä ei ole näkyvissä. Oikealta vasemmalle juuri kukaan ei suostu hyväksymään, että uhkamedia (valtamedia) on valehdellut meille koko ajan päin naamaa. Propagandan sisältä löytyy yksi tosiasia: Venäjä oikeasti liitti Krimin itseensä vastoin ns. kansainvälistä oikeutta. Krimillä kuitenkin järjestettiin kansanäänestys, jonka mukaan krimiläisten ylivoimainen enemmistö halusi kuulua mieluummin Venäjään kuin Ukrainaan; venäläiset olivat sotkeutuneet tapahtuman järjestämiseen, mutta kansanäänestyksen lopputulos olisi ollut sama, vaikka sen olisi järjestänyt YK. Krimin asukkaiden enemmistö on näet venäläisiä, ja vuonna 2014 Ukrainan hallinto oli aktiivisesti alkanut vainota venäläisiä ja venäjän kieltä sekä heikentänyt näiden asemaa.
Venäjän väitettiin sitkeästi hyökänneen myös Itä-Ukrainaan. Siellä asukkaiden enemmistö ei kuitenkaan ole venäläisiä, vaan venäjänkielisiä ukrainalaisia. Tämän pitäisi jo perustella, miksei Vladimir Putinin nationalistinen hallinto ole ollut kiinnostunut Itä-Ukrainan liittämisestä Venäjään. Asia ei ole kuitenkaan kiinnostanut länkkäreitä, vaan Donetskin ja Luganskin "kansantasavaltoja" on pidetty Venäjän kätyreinä (eikä separatismina) ja venäläisiä vapaaehtoisia Venäjän armeijan sotilaina. Kansainväliset ihmisoikeusjärjestötkin menivät lankaan jakaessaan syksyllä 2014 ilmakuvan tankeista ukrainalaisella pellolla. Tarkemmassa syynissä ne osoittautuivat leikkuupuimureiksi. Separatistit ovat ehkä Venäjä-mielisiä, mutta heidän välinsä Putinin hallintoon ovat ajoittain olleet kireät. Pitäisikö Venäjä-mielisyyden sijaan puhua neuvostomielisyydestä? Käsite "kansantasavalta" viittaa siihen suuntaan. (Itse asiassa välillä epäilin synnyteltävän uutta Neuvostoliittoa, jossa Venäjä ei olisi mukana.) Lisäksi se viittaa sosialismiin, kun taas separatistien vastapuolta, Ukrainan armeijaa, ovat välillä hallinneet fasistit. Sotku on melkoinen, kun Venäjää on lännessä yritetty leimata äärioikeiston tukijaksi ja koko 2010-luvun oikeistoradikalismin nousua Venäjän masinoimaksi. Kuka hyvänsä looginen ihminen käsittää, ettei kuviossa ole mitään järkeä.
Oikeistoradikalismi puolestaan purskahti uusiin lukemiin "pakolaiskriisin" myötä syksyllä 2015. Suomeenkin tuli lyhyessä ajassa noin 30 000 turvapaikanhakijaa. Rasistipiireissä läikähti niin, että nähtiin jopa pari vastaanottokeskuksiin kohdistettua tuhotyön yritystä. Toinen samansuuntainen käännekohta oli syyskesällä 2017, kun Turussa marokkolaistaustainen mies puukotti jihadistisessa tarkoituksessa kymmentä ihmistä, joista kaksi kuoli. Vielä "pakolaiskriisin" jälkeen enemmistö suomalaisista hyväksyi kyselyn mukaan turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen; Turun iskun jälkeen enemmistö halusi tiukentaa maahanmuuttopolitiikkaa. Samalla aikavälillä myös rasismin ja fasismin vastainen aktivismi muutti selvästi luonnettaan. Aktivistit pyrkivät entistä avoimemmin oikeuttamaan omaa vihaansa, ja "tolkun ihmisiä", jotka asemoivat itsensä molempien "ääripäiden" ulkopuolelle, alettiin halveksia ja leimata vastapuoleksi. Vuosikymmenen loppuun mennessä sama käytäntö oli ulotettu meihin, jotka kritisoimme nykyantifasismin lisäksi nykyvasemmistoa ja intersektionaalista feminismiä samastumatta millään tavalla näiden vastapuoliin.
Sipilän hallituksen aloitettua kurjistavan politiikkansa vuonna 2015 Suomessa nähtiin poikkeuksellisen vilkas ja toivoa herättänyt mielenosoituskausi. Elokuun lopulla osoitimme yli kymmenentuhannen ihmisen voimin mieltä Helsingissä Joukkovoiman mielenosoituksessa. Lähes vastaava voimannäyttö tapahtui samojen tunnusten alla kevättalvella 2016. Jälkimmäinen oli osa mielenosoitusviikkoa, jonka aikana nähtiin muun muassa huomiota herättänyt traktorimielenilmaus. Kaikkein laajin joukkokokous tapahtui kuitenkin syksyllä 2015, kun ay-liike kokosi voimansa yhteiseen lakkopäivään. Koko tämän kauden ajan mielenilmausten muutosvoimaan selvästi uskottiin. Sen jälkeen homma alkoi lässähtää. Syitä oli monia – mielenosoitusten järjestämisorganisaatiot hajosivat, yksi tapahtuma meni sään vuoksi pipariksi, poliisi käyttäytyi toistuvasti täysin asiattomasti mielenosoittajia kohtaan ja, kenties ennen kaikkea, sekä maahanmuuttovastaiset että -myönteiset pyrkivät omimaan mielenilmauksia eivätkä nämä kaksi leiriä enää mahtuneet edes tilapäisesti yhteen. Omissa silmissäni kesän 2015–kevään 2016 mielenosoituskauden raunioittamiseen tiivistyy koko vuosikymmenen unelman romahtaminen.
Vuoden 2016 lopulla USA:n uudeksi presidentiksi valittiin televisiosta tuttu bisnesmiljonääri Donald Trump. Hänen nousunsa ja taustatukensa olisi ollut hyvin tutkittavissa ja selitettävissä (samoin kuin Recep Tayyip Erdoğanin Turkissa – ja perussuomalaisten Suomessa), mutta asia ei kiinnostanut heitä, joita sen nimenomaan olisi pitänyt kiinnostaa. Niinpä Trumpin synnyttämät keskenkasvuiset viha- ja halveksumisreaktiot, toisinaan myös ylikorostetut tykkäämisreaktiot, määrittävät koko 2010-luvun jälkipuolta. Kun Trump ja Putin kohtasivat toisensa kesällä 2018 Helsingissä, useimmat yhteiskuntakriittisiksi tai "vasemmistolaisiksi" itsensä mieltäneet vastustivat koko tapahtumaa maalaillen seinille Molotoveja ja Ribbentropeja. Tosiasiassa kokous tuntuvasti liennytti suurvaltojen kireitä välejä. Kaikkein pateettisinta oli Helsingin Sanomien "welcome to the land of free press" -kampanjointi tapahtuman aikana. Hesari tunnetaan mediakriittisten joukossa Suomen Pravdana, ja kaikilla meillä sadoilla tai tuhansilla toisinajattelijoilla, joiden tekstejä valtamedia on sensuroinut, syrjinyt, jättänyt julkaisematta tai poistanut nettikeskustelusta perusteettomasti, voisi olla jotakin sanottavaa maamme "vapaasta lehdistöstä". Eikä Ylegatestakaan ollut kulunut kuin reilut puolitoista vuotta.
Suomen oma poliittinen järjestelmä ajautui vielä pidemmälle tuhon tiellä. Yksi raja ylitettiin kesällä 2017, kun Sipilän hallituksen jatko turvattiin aika äärimmäisellä keinolla: uuden eduskuntaryhmän ja puolueen perustamisella. Perussuomalaiset valitsivat kesäkuussa 2017 uudeksi puheenjohtajakseen Jussi Halla-ahon – entisen pj:n Timo Soinin kannattaman Sampo Terhon sijaan – ja puolue luotsautui avoimemmin kohti ns. kansallismielisyyttä. (Oikeasti tuo kansallismielisyyskin on huijausta.) Sipilän hallitus pyrki irtisanoutumaan tuosta linjasta, mutta koska hallitus ei voinut jättää kesken aktiivista kurjistamispolitiikkaansa, Soinin ja Terhon vetämänä luotiin uusi Sininen tulevaisuus -puolue. Tällaista kikkailua ei koskaan pitäisi hyväksyä demokratiassa. Suomen nujerrettu kansa alistui kohtaloon, muttei koskaan hyväksynyt tekoa. Kevään 2019 vaaleissa epäuskottavat siniset jäivät kokonaan ilman eduskuntapaikkoja ja Sipilän hallitus sai muutenkin pahasti turpiinsa. Sen sijaan radikaalimmat perussuomalaiset kelpasivat kansalle paremmin kuin entiset uusliberalismin korruptoimat persut. Puolue hävisi vain niukasti SDP:lle, joka sentään kokosi uuden punavihreäksi leimatun hallituksen Antti Rinteen johdolla.
Uutta hallitusta vastaan nähtiin "vapaassa" mediassa jatkuva hyökkäys. Joulukuun alussa 2019 Rinne lopulta keploteltiin nöyryyttävästi eroamaan samalla tavoin kuin toinen hankala henkilö, Anneli Jäätteenmäki, vuonna 2003. Uusi pääministeri Sanna Marin on fiksu ja pystyvä ihminen, mutta valtamedia muokkasi hänestä yhdessä yössä lianderssonin: leimallisen Etelä-Suomen kaupunkilaisen, jonka vahvuudet esitellään naiselliseen tapaan edustuksellisina ja punavihreille nuorille mieluisina. Tällä varmistettaneen, ettei edellistä ryhmää vierastava kansanosa koe uutta pääministeriä omakseen. Lisäksi Marinin hallitus näyttää – Rinteen hallituksen tavoin – jatkavan ennakko-odotuksiin nähden ihmetyttävän entisenlaista politiikkaa. Ei voi olla heräämättä kysymys: kuka hallitsee Suomea – oikeasti?
Näin olemme päätyneet tilanteeseen, jossa perussuomalaiset nauttivat massasuosiota, kokoomus ketkuilee niiden kanssa yhteinen hallitus tähtäimessä, vasemmisto on täysin hurahtanut moralismiin ja identiteettipolitiikkaan, "feministit" räyhäävät etuoikeuksista, ilmastonmuutos on silmin nähden edennyt ja silti näkyvä ihmisryhmä kieltää sen olemassaolon, suursodan uhka leijuu maailman yllä ja globaali kapitalismi on luonut täysin absurdin maailmanjärjestelmän, jota silti kukaan silmää tekevä ei viitsi kyseenalaistaa. Sosiaaliset mediat toimivat algoritmipohjalta, eikä niissä saa edes näkyvyyttä, ellei tee samoja asioita samalla lailla kuin muutkin. Ihmiset ovat yksinäisempiä, ulkopuolisempia ja kuplaantuneempia kuin koskaan. Kaupallisuus on ulottanut lonkeronsa kaikkialle järjestelmään, joka ei viitsi edes huomioida, jos luo aikakauden tärkeintä ja tasokkainta musiikkia, teatteria, kuvataidetta, mediaa, yhteisöllistä kulttuurielämää, mitä hyvänsä. Ihmiset kyllä osaavat ja jaksavat yhä. 2010-luvun aikana nähtiin valtaisa määrä hyviä ideoita ja alkuja, jotka kuitenkin onnistuttiin sössimään. Vuosien 2015–16 mielenosoitusten, kansalaisaloitteiden ynnä muun mainitun lisäksi vastaan kävelivät Syrizan ja Jeremy Corbynin kaltaiset kansainväliset vasemmistoilmiöt, Loldiers of Odin, Panama-paperit, kehopositiivisuusliike, Tampere Underground -skene ja tietysti Greta Thunberg ilmastolakkoliikkeineen. Kaikki ne ovat joko korruptoineet itsensä tai vähin äänin kadonneet, vaikka viimemainitun pohjalta saattaakin yhä kehittyä jotain oikeasti hyvää.
Hyvästi, paska 2010-luku. Tervetuloa iloinen 2020-luku, joka toivottavasti ei päästä hyviä alkuja lipumaan käsistä, vaan luo niistä uuden kauniimman todellisuuden: tanssivan ja laulavan vallankumouksen, ihmisten kädestä pitävän kohtaamisen, aidosti luonnon kanssa sopusoinnussa elämisen, vihan ja pahoinvoinnin korvautumisen inhimillisellä ymmärryksellä, vieraannuttavan kulutusyhteiskunnan korvautumisen läheisellä jakamisella, teeskentelyn ja huijausten korvautumisen totuudella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti