Suomen historian ihanat vuosikymmenet

Suomalainen konservatiivipatriootti haikailee yhtäältä ikänsä, toisaalta isänmaallisuusasteensa mukaan joko 1950- tai 1980-luvulle. Pahinta, mitä hän "itsenäisen" Suomen historiassa tuntee, on joko 1970-luvun alku tai 2000-luvun alku. Lienee tarpeetonta edes mainita, että itse saan paljon inspiraatioita elämääni ja ajatuksiini juuri vanhoillisten vihaamilta sosiokulttuurisilta kausilta ja pääasiassa turhautumista pohtiessani heidän lemmikkiaikojaan.

1950-luku tunnetaan aikana, jolloin pieni Suomi ponnisteli näkyviin ja tunnustetuksi itsenäisenä kansakuntana. Sodanjälkeinen jälleenrakennus kulutti voimia ja varoja, mutta silti luotiin paljon omaa, yhteistä ja elävää. 1940-luvun loppuvuosina Suomen yhteiskuntarauha oli järkkynyt, kun vasemmistolainen työväenliike oli näyttänyt voimansa, mutta seuraavalle vuosikymmenelle porvarillis-autoritäärinen valtaryhmä vakiinnutti oman sinivalkoisen rauhansa. Suomi-filmi ja kulttuuriagrarismi kukoistivat. Yksi merkkivuosista on 1952, jolloin Helsingissä järjestettiin olympiakisat ja Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi. Näkyvyyden odotettiin tuovan myös vaurautta. Kansallisuusaate oli voimissaan. Esimerkiksi Yrjö Karilas kirjoitti Mieleni minun tekevi -kirjansa – "askartelun ja kokeilun, keräilyn ja retkeilyn sekä eri harrastusalojen pikku jättiläisen" – päätöskappaleeksi "isänmaanrakkauden muistomerkin", jossa sanotaan mm. näin: "Meidän kansamme tarvitsee vielä uuden, suuren kansallisen heräämisen ajan, joka tempaa mukaansa tämän kansan kokonaisuudessaan, nekin, jotka vielä tällä hetkellä kieltävät isänmaansa." Tämä naiivin yksi-ilmeinen ajanjakso oli pakotettu päättymään: vuonna 1958 eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, mitä esimerkiksi tämä artikkeli pitää hyvinvointivaltioajattelun läpimurtohetkenä. Haikailtu 50-luku ei siis tunnustanut hyvinvointivaltiota, vaan enemmänkin oikeusvaltion, jossa oikeus määriteltiin porvarillis-autoritäärisen valtaryhmän tarpeen mukaan.

Toisaalta 1950-lukuun liittyy muutakin, ja tämä muu on konservatiiviselle uusoikeistolle tyypillisen paradoksaalisella tavalla epäsuomalaista. Jo 1970-luvulta lähtien kulttuurinen samastuminen 50-lukuun on ollut kansanomainen konservatismin ilmaus – eikä vain Suomessa, vaan kansainvälisesti. Rasvaletit löysivät 50-lukulaisen rockin, Suomessa aluksi nostalgiabändinä aloittaneen englanniksi laulaneen Hurriganesin. 1970-luvun lopulla, ja vielä 1980-luvun alussakin, "diinarit" ja "teddyt" aloittivat tuhansittain tappeluja anarkismiin taipuvaisia punkkareita vastaan ja ohessa mukiloitiin myös pari rauhaa ja luontoa rakastavaa hämyhippiä. Myöhempien vuosikymmenien "fiftarit" eivät ole mukiloineet juuri ketään, mutta amerikkalaisilla autoilla, brylcreem-kampauksilla ja rockabilly-musiikilla on yhä vanhoillinen leima. Tämän kulttuurin ihannoima 50-luku ylisti Amerikan Yhdysvaltoja, vainosi kommunisteja, erotti miehet ja naiset omiin Jumalan luomiin sukupuolikarsinoihinsa, rakasti autoja eikä ymmärtänyt ympäristöarvoja. Kulttuuriin liittyy myös USA:n etelävaltioiden lippu, jota pidetään kapinallisena symbolina – 1860-luvun sisällissodan voittivat pohjoisvaltiot, jotka vastustivat mustan väestön orjuutta, mutta "south's gonna rise again". "Kapinallisuus" antaa leimansa myös "fiftareiden" ihailemalle Elvis Presleyn varhaistuotannolle. Tämä saa aikaan illuusion, että "fiftarit" ovat radikaaleja eivätkä konservatiiveja (omituisen persumainen asetelma!), mutta Elvis soveltuu ihannekuvaksi, sillä hän meni armeijaan ja kesyyntyi. Armeijanjälkeinen Elvis ei kiinnosta "fiftareita" mitenkään. Niin vain kuului käydä, se oli ennen 1960-luvun radikalismia Luojan säätämä laki. Ei liene sattumaa, että Elviksen 60-lukulainen vastine, The Beatles, näyttäytyy monelle sen ajan ei-radikaalille lähes kaiken pahan alkuna ja juurena (ks. esim. kirja Suuret ikäluokat, toim. Antti Karisto).

1950-luku edustaa siis uuskonservatiiville kaikkea hyvää, ja vastineeksi seuraava, 1970-luvun alussa huipentunut radikaali ja vasemmistolainen aikakausi kaikkea pahaa. Näin on siitä huolimatta, että samat uuskonservatiivit ihannoivat yhtenäiskulttuuria, jonka aika Suomessa ei minun nähdäkseni ole 50-luku vaan enemmänkin 1975–83. Viisikymmenluvun julkikuva kätki (ja jälkikuva kätkee) taakseen tosiasian, että porvarillis-autoritäärinen Suomi ei saanut laajan vasemmistolaisen työväenliikkeen hyväksyntää. Vuoden 1958 eduskuntavaalit toimivat tämän vastakkainasettelun poliittisena ilmauksena. Nykykeskustelua ohjaakin illuusio, jota ylläpitää 50- ja 60-luvun eläneiden sijaan nuorempi sukupolvi (Jussi Halla-aho 1971–, Sampo Terho 1977–, Olli Immonen 1986–, Wille Rydman 1986–). Nämä illuusion ylläpitäjät ovat pääasiassa lukeneet ja kuulleet aikakausista, joista puhuvat. Samojen ihmisten ansiota on, että 1970-luvun alun lisäksi myös 2000-luvun alkua selvästi vihataan uuskonservatiivien piirissä. Monikulttuurisuus, globalisaatio, feminismi, vihervasemmisto, suvaitsevaisuus, metroseksuaali ja sosiaalipummi ovat heille rumia sanoja, joita lausuttaessa voi kuvitella naaman vääntyvän silkasta inhosta. Jotain mätää "täytyy" olla siinä aikakaudessa, joka toi maahanmuuttajat katukuvaan ja nosti "lesbokommari" Tarja Halosen presidentiksi.

Mihin aikakauteen katseet kääntyvät, jos 1950-luku on liian etäällä, liian agraarinen tai liian nynny? Vastaus on tietysti 1980-luku. Missä viisikymmenluvulla Suomi ponnisteli esiin itsenäisenä kansakuntana, 80-luvulla maamme ilmiselvästi hylkäsi Neuvostoliiton sosiokulttuurisen vetoavun ja säntäsi suinpäin länteen. Samaan aikaan luotiin perusteet Suomen korkean teknologian menestykselle, teknologiakyliä syntyi ja ensimmäiset kännykätkin pääsivät jo käyttöön. Missä 60- ja 70-lukua sävytti sosiaalidemokraattinen yhteiskuntasuunnittelu, 80-lukua leimasi porvarillinen menestymisihanne, joka kiteytyi yksilötasolla sanaan juppi. Yrittäjyys oli jälleen arvossaan. Kansantalous oli nousussa miltei koko vuosikymmenen, ja vaikka tämän voi itsessään katsoa aiheuttaneen vuosien 1991–94 laman samalla tavoin kuin 50-luvun yksipuolinen Suomi-projekti aiheutti vuoden 1958 eduskuntavaalien protestin, ei sillä ole yhtään sen enempää väliä. Mikä tärkeintä, 1980-luku on viimeinen ajanjakso, jolloin kulttuuria ja yhteiskuntaa määrittivät suomalaisuus, porvarillisuus ja kristillisyys – nimenomaan kaikkien näiden yhdistelmä – ennen kuin mystiset punavihermädättäjät, mitä ja keitä lienevätkään, toivat tänne uuden Suomen mamuineen, homoineen, muslimeineen, euroineen ja työtä vieroksuvine hippeineen, jotka vielä mystisemmin kytkeytyvät uuskonservatiivien ajattelussa toisiinsa.

Jos nyt vähän yrittäisin korjata konservatiivipatrioottien historianäkemyksen virheitä, voisin korostaa seuraavia asioita. Ensiksikin: 1950-luvun kansallinen yhtenäisyys on harhaa. (Jopa sotavuosien 1939–45 kansallinen yhtenäisyys on todellakin harhaa.) Toiseksi 1950-lukuun samastettujen arvojen ihannoinnissa ei ole mitään radikaalia tai kapinallista, oli sitten kyse Suomi- tai USA-versiosta, vaan kyse on silkasta vanhoillisuudesta – itse asiassa haikailusta vielä 50-lukuakin vanhempaan (kuviteltuun) todellisuuteen, jossa sotilas, nainen, työläinen, ulkomaalainen ja orja tiesivät paikkansa. Kolmanneksi nimenomaan 1960- ja 1970-luvun demokraattinen ja tasa-arvoistava kehitys mahdollistivat minkäänlaisen kansallisen yhtenäisyyden Suomessa. Neljänneksi 1980-luku oli hyvin pitkälti edellisten vuosikymmenien myönteisen yhteiskuntakehityksen lapsi; kohtana 4b voisi muistuttaa 80-luvun suuntautuneen jo ylväästi kohti kansainvälistymistä ja kasvattaneen talouskuplaa, jonka puhkeaminen aiheutti 90-luvun laman. Viidenneksi 2000-luvun globalisaatio ja kulttuurinen vieraantuminen kansanmiehestä ovat nimenomaan viheroikeiston aikaansaannosta. Vasemmistolla ei siinä kehitysprosessissa ole juuri osaa eikä arpaa. Ja kuudenneksi, maahanmuuttajat, homot, feministinaiset, ei-työssäkäyvät ynnä muut eivät ole syypäitä siihen kaihoon, jota konservatiivipatriootit tuntevat 50- ja jopa 80-luvun kulttuurin menetyksestä. He ovat tahallisia sijaiskärsijöitä, viattomia sivullisia, joita ovelat vallanpitäjät ovat kädestä pitäen näyttäneet hämmentyneelle kansalle – suojellakseen oman oikeistolaisen nahkansa.

Niin, ja Tarja Halonen ei ole kommunisti eikä kovin lesbokaan.