Hyvät, pahat ja rumat

Poliittisessa näytelmässä hyvien rooli on varattu vasemmistolle, pahoja esittää oikeisto ja rumia populistiset konservatiivit. Vastakohtapareista puuttuvat tietenkin kauniit, minkä roolin ovat omineet urbaanit liberaalit (Suomessa vihreät) – huomaamattaan, ettei kauniilla ole mitään osaa koko näytelmässä. Koska viherliberaalit eivät ole kiinnostuneet hyvä–paha-akselista, heidän paikkansa sillä akselilla jää määrittämättömäksi, ja koska paha on paha, se saa viekoitelluksi "kauniit" hienoisesti puolelleen. Yhtä lailla rumien paikka hyvyyden ja pahuuden välillä jää epäselväksi, ja heille käy samoin kuin näennäisille vastakohdilleen. Sosiaalidemokraateilla on näytelmässä petkuttajien osa: he pukeutuvat kuin hyvät, mutta käyttäytyvät enemmän pahojen tavoin. Koska hyvän ja pahan mittasuhteet ovat tällä tavoin vääristyneet, keskustaksi kutsuttu ryhmä ei löydä paikkaansa oikeasti keskeltä vaan kallistuu niin ikään kohti pahaa, Suomen keskustan tapauksessa myös kohti rumaa.

Uskon ihan oikeasti pyhäkoulumaisella hartaudella, että vasemmiston universaalit ihanteet ovat samastettavissa hyvään. Tasa-arvo, hyvinvointi ja kansanvalta ovat niitä asioita, joiden pohjalta yhteiskuntaa on tervettä ja viisasta pyörittää. Ekologisuus on tietysti ylivertaisen tärkeä lähtökohta nykymaailmassa, mutta koen tasa-arvon ja hyvinvoinnin sisältävän myös luontoarvojen huomioimisen. Ei ihmetytä, että vasemmisto on Suomessakin parempi ympäristöasioiden huomioija kuin ympäristöpuolueena aloittaneet vihreät. Poliittinen pahuus on hieman monimutkaisempi määritellä. Yhtäältä sitä edustavat vasemmistolaisten ihanteiden vastakohdat (eriarvoisuus, pahoinvointi, harvainvalta + luonnon tuhoaminen). Toisaalta, vaikka pahoinvoinnin voi katsoa sisältävän tämän, kuolemien ja kärsimyksen aiheuttaminen nousee väkisinkin keskiöön. Suomen Vastarintaliike (SVL) on omaksunut väkivallan keinona vaikuttaa asioihin. SVL edustaa myös oikeistoa. Toisaalta SVL:n tuhot ovat toistaiseksi marginaalisia verrattuna siihen globaaliin hautajaissaattoon, mitä saa aikaan kapitalistis-imperialistinen oikeisto. Luonnolla, työläisillä, lapsilla, vanhuksilla ja syrjäytetyillä ei ole sille mitään arvoa, mikäli niitä riistämällä voi ansaita rahaa. Suomessa tätä oikeistoa edustaa kansan viidenneksen ikisuosikki kokoomus. Se, jonka kanssa vihreät, SDP ja jopa vasemmistoliitto olivat jälleen kerran valmiita perustamaan yhteisen hallituksen.

Vasemmisto on ollut viime vuosikymmeninä silminnähtävästi ihmeissään. Hyvyys ei myy uudessa yhteiskunnassa. Niinpä se on inhimillisesti sortunut etsimään apukeinoja ja yhteistyökumppaneita politiikan muilta lohkoilta. Houkuttelevimpia vaihtoehtoja ovat hyviksi pukeutuvat sosiaalidemokraatit ja "kauniiksi" identifioituneet viherliberaalit. Koska nämä hyväksyvät yhteistyön pahojen kanssa, ovat myös hyvät lipsahtaneet samaan seurueeseen pahojen kanssa. Kun sielu on sen verran myyty, että pahat hyväksytään, on omatuntoa ja itsetuntoa paikkailtava ylpeydellä siitä, ettei alennuta mihinkään tekemisiin rumien kanssa. Täydennyksen vuoksi muistutetaan, että rumat ovat myös pahoja. Näinhän tietyssä mitassa onkin, mutta perussuomalaiset eivät ole juuri sen pahempia kuin demarit ja vihreätkään. He ovat ainoastaan rumia. Konservatiivipopulismin vastustus saa vasemmiston pitämään itseään myös kauniina, vaikka kauneudella on vaikea myydä tahrittua hyvyyttä ihmisille, joille ulkokultaisuudella ei ole mitään arvoa aidon hyvyyden rinnalla.

Maailmassa, ja Suomessa, on siis takuulla vielä ihmisiä, jotka haluavat politiikkaan lisää aitoa hyvää – tasa-arvoa, hyvinvointia ja kansanvaltaa, no strings attached. Heitä on taatusti ihan riittämiin poliittisen liikkeen nostamiseksi menestykseen. Vuosikymmen vuosikymmeneltä vasemmisto on syyllistynyt aina vain uusien periaatteiden myymiseen oikeistolle, ts. hyvän luovuttamiseen pahalle. Se on edelleen inhimillistä, kun sosialismi ei ole myynyt niin kuin ennen. Kapitalismilla tahrittu "sosialismi" myy kuitenkin vielä huonommin. Apukeinojen etsintä kannattaisikin kääntää pahojen sijaan rumien suuntaan. Kun hyvä sosialismi oli vahvimmillaan Suomen politiikassa, se ei kaihtanut rumuutta, vaan päinvastoin karttoi ulkokultaisuutta. Vasemmiston on näin ollen hylättävä solidaarisuutensa demareiden ja vihreiden suuntaan, kokoomuksesta puhumattakaan, eikä se tarvitse nyökkäystä enempää yhteistyötä perussuomalaisten kanssa. Ellei vasemmistoliitto tee tätä suunnanmuutosta, hyvän sosialismin, tasa-arvon, hyvinvoinnin ja kansanvallan tyhjäksi jääneen tontin sieppaa uusi vasemmisto, joka syntyy pienten vasemmistopuolueiden ja marginalisoitujen vasemmistojärjestöjen lopultakin yhdistyessä.