1990-luvun loppupuolella, kun opiskelin yliopistossa, jouduin puoliväkisin törmäämään Auguste Comten ajatuksiin. Comtea on tituleerattu sekä sosiologian että positivismin isäksi sekä ensimmäiseksi nykyaikaiseksi tieteenfilosofiksi. Käsite 'positivismi' sai alkunsa Comten käsityksestä, että inhimillisen ajattelun historiassa on kolme vaihetta: teologinen, metafyysinen ja positiivinen. Itseäni tämä ei miellyttänyt. Mitä positiivista oli naiivien sosiologien kuvitelmassa, että ihmistä tai yhteiskuntaa voi tutkia elottoman luonnon tavoin neutraalina objektina, ilman tutkijan kritiikkiä ja itsekritiikkiä? Niinpä muotoilin – ja sanoin joskus ääneenkin – että inhimillisen ajattelun kolmas vaihe onkin "positiivisen" sijaan positivistinen eli objektiivisuuteen ja neutraaliuteen pyrkivä, mutta siinä epäonnistuva, tai vaihtoehtoisesti objektiivisuuden ja neutraaliuden illuusiota hyödyntävä. Tätä vaihetta seuraisi neljäs, kriittinen vaihe, jonka katsoin osittain jo alkaneen 1960-luvulla mutta joutuvan yhä kilpailemaan positivistisen ajattelun kanssa. Kritiikki johtaisi yhteiskunnan sortavien ja riistävien rakenteiden hävittämiseen, minkä jälkeen pääsisi lopulta muotoutumaan harmoninen ajattelu, jonka vallitessa ihmiset olisivat tasapainossa toistensa ja luonnon kanssa.
Näistä omista ajatuksistani on kulunut kaksi vuosikymmentä, mutta koskaan ennen asia ei ole näyttänyt näin selvältä. Ihmisten tietoisuus on lisääntymässä ja he ovat kasvamassa kriittisiksi. Tämä käsitys osuu jännittävällä tavalla yksiin useiden 2000-luvun menestysromaanien, etunenässä Da Vinci -koodin, esittelemien mystis-esoteeristen historianäkemysten kanssa. En malta olla ajattelematta, että "aikakausi on vaihtumassa – ihmiset oppivat ajattelemaan itse" oli yksi tämän kirjan (tai näiden kirjojen) oleellisimpia, kiihottavimpia, puoleensavetävimpiä johtoajatuksia. 2010-luvulla vahvistusta kriittiselle käänteelle ovat tarjonneet fiktion, ja sen faktuaalisen suosion, sijaan poliittiset realiteetit. Heräämistä tapahtuu nyt kaikkialla. Aluksi se kirpaisee, eikä osu ensiyrittämällä ihan maaliinsa, mutta lopulta se palkitsee.
Marraskuun 10. päivänä 2016 ennenkin siteeraamani Kansan Uutisten bloggari-toimittaja Pontus Purokuru julkaisi uhkakuvilla, realismiksi kutsutulla pessimismillä ja muulla synccyydellä mässäilevän artikkelin Tänään on paremmin kuin huomenna, joka sai vieläpä välitöntä suitsutusta monilta niin sanotuilta vasemmistolaisilta. Kirjoituksen sisällön voi tiivistää näin: "Kauhea Trump, kauhea Brexit, kauhea hyväksyntä, kauhea kehitys kaikkialla. Kohta rasisti-seksisti-natsit on oikeasti vallassa kaikkialla, 1930-luku, herätkää." Kautta koko sosiaalisen median näkyvin osa nykysuomalaisesta vasemmistosta on levittänyt Donald Trumpin presidentinvaalivoiton jälkeen vihaa, kyynisyyttä ja maailman kahtiajakoa – siis paperilla sitä samaa, mitä itsensä Trumpin ja hänen kaltaistensa on pelätty tekevän vallassa. Sillä, että vastaehdokas Hillary Clinton on valehteleva oikeistolainen militaristi (jonka pateettinen Venäjä-vastaisuus olisi hyvinkin voinut aiheuttaa suursodan Euroopassa, kenties myös Suomessa) ei tunnu olevan mitään väliä.
Miksi vasemmisto käyttäytyy näin? Kirjoitin edellisen hallituksen aikana 2013 blogitekstin otsikolla Kenen joukoissa luulet seisovasi, mitä oli edeltänyt luento samasta aiheesta Vihreän Puolueen "ravintelivalistusiltamissa". Luennon ja bloggauksen keskeinen ajatus oli, ettei suomalaisen nykyvasemmiston valtavirta ole vasemmistolaista siinä mielessä kuin ennen 1960-lukua, ja Suomen kaltaisessa maassa jopa ennen 1990-lukua, ymmärrettiin. Sen sijaan kyse on uusvasemmistosta, joka hahmottaa esimerkiksi ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen sinänsä osaksi vasemmistoa – toisin kuin vanha vasemmisto, joka pohjautui työväenluokkaan ja sosialismiin. Klassinen vasemmistolaisuus on luokkakantaista, uusvasemmistolaisuus enemmänkin moraalista. 1960-luvun loppuvuosina tapahtui uusvasemmiston nousu myös Suomessa, mutta 1970-luvulla suuri osa uusvasemmistosta hylkäsi moraalisen lähtökohdan ja kääntyi marxilaiseen luokkakantaisuuteen, joka samasti ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen mieluummin ihan klassiseen liberalismiin. Suhtautuminen Trumpiin ja Clintoniin paljastaa, että nykypäivän valtavirtavasemmisto on lähinnä keskiluokkaisia liberaaleja, joita vain poliittisen ilmaston muutos (oikeistolaistuminen!) oikeuttaa ylipäänsä kutsumaan vasemmistoksi. Ihmisoikeus- ja ympäristökysymys ovat niin tärkeitä, että Clintonin valheet, militarismin ja oikeistolaisuuden voi sivuuttaa, syyllistää Trumpin kannattajia ja viitata täysin kintaalla sille, mitä USA:n työväenluokka on yrittänyt sanoa.
Itse uskallan väittää, että yhdysvaltalainen presidentinvaalikäyttäytyminen, Brexit ja jopa vuoden 2011 perussuomalainen "jytky" olivat tyypillisiä osoituksia tietoisuuden heräämisestä. Ihmiset ovat nyt kriittisiä ja osaavat kyseenalaistaa. USA:n työväenluokka ei halunnut äänestää Hillary Clintonia, koska tämä edustaa poliittis-kulttuurista eliittiä, joka haluttiin yksinkertaisesti pois vallasta ja äkkiä. Samaten Brexit oli suunnattu euroeliittiä ja sen hännystelijöitä vastaan – ja Suomen "jytky" vanhaa puolue-eliittiä ja sen edustamaa korruptoitunutta valekonsensusta vastaan. Miksi protestiäänet sitten päätyivät näin kehnoihin kohteisiin? Nyt astuu peliin populistinen, konservatiivinen ja oikeistolainen huijaus, jonka keskeinen tehtävä on masinoida protestiäänet poispäin sieltä minne ne kuuluvat – vasemmalta. Kaikkein selkeimmin tämä on havaittavissa Yhdysvalloissa: nyt myönnetään yleisesti, että mikäli Bernie Sanders olisi päässyt demokraattipuolueen ehdokkaaksi, hän olisi voittanut Trumpin. Lukuisat potentiaaliset Sandersin äänestäjät kääntyivät Trumpin taakse tai jättivät äänestämättä. Sanders kelpaa myös suomalaiselle vasemmistolle, joka takuulla luotsaisi kurssiaan poispäin liberaalikuplasta kohti ihan klassista vasemmistokäsitystä, kun sille olisi tilausta. Ja sillehän on. Perussuomalaisiin kohdistunut protesti ei kuitenkaan saanut valtavirtaliberaaleja ymmärtämään protestin taustatekijöitä ja tarjoamaan parempaa vaihtoehtoa, vaan ainoastaan haukkumaan ja noitumaan. Vielä tänäkin päivänä, kun perseet ovat hallituksessa, se vaihtoehto puuttuu – ja hallituksen ääliöpolitiikasta tykätään syytellä vain perseitä, eikä koko oikeistoa. Vasemmiston ideologisen vastapuolen ei kuulu olla konservatismi, joka on liberaalien vastapuoli; ihminen, joka näkee konservatiivit ensisijaiseksi vastapuolekseen, on ensisijaisesti liberaali eikä vasemmistolainen.
Konservatiivisen ja populistisen oikeiston äänestäminen muka protestina ei tietenkään edusta kovin kehittynyttä tietoisuutta. Tahtoisin vielä muistuttaa itsetarkoituksellisesta tyhmentämisestä, mitä poliittis-kulttuurinen eliitti on käsikassaransa valtamedian avulla jo pitkän aikaa kohdistanut ihmisiin. On täysin selvää, että erityisenä tyhmentämisen kohteena on työväenluokka. Ihminen, joka ei ole käynyt kouluja eikä työkiireistään johtuen ehdi tai kasaantuneista ongelmistaan johtuen jaksa ottaa selvää – jos edes tietää, kuinka otetaan selvää – on erityisen otollisessa asemassa vastaanottamaan pintatasoisia puolitotuuksia tai suorastaan valheita. Lisäksi konservatiivis-populistinen oikeisto näyttää eri jengiltä kuin uusliberaali oikeisto (ja edellisen äänestäminen näin ollen vastalauseelta jälkimmäiselle). Sitä se onkin; taloudellinen eliitti eroaa taustoiltaan poliittis-kulttuurisesta eliitistä. (Hyvän esimerkin tarjoaa Turkin tilanne: konservatismi on saanut lisää valtaa globaalin kapitalismin myötä, koska uusilla rahavallanpitäjillä ei vanhoista poiketen ole "sivistysporvari"-taustaa vaan vanhoillinen, usein maalainen tausta.) Eliitti on kuitenkin aina eliittiä, ja protesti latistuu tueksi oikeistopopulistiselle huijaukselle. Ja siitä huolimatta: on yritetty muuttaa asioita. Sanders-ilmiö on paljonpuhuva, ja myös Brexitissä voi olla positiivisia piirteitä.
Tämä on liberaalikuplaan juuttuneelle valtavirtavasemmistolle kaikkein vaikeinta ja kauheinta ymmärtää: he itse edustavat aivan samaa ilmiötä kuin Trumpin, Brexitin ja perussuomalaisen "jytkyn" äänestäjät – tietoisuuden lisääntymistä. Ihmisoikeusasiat ja varsinkaan ympäristöasiat eivät näet ole yhtään vähäpätöisiä juttuja. On suorastaan häkellyttävää, millä vauhdilla tuhannet ihmiset ovat heräämässä vähemmistöjen oikeuksiin, ihmisyksilön oikeuteen olla sellainen kuin on, eläinoikeuskysymyksiin ja ilmastotietoisuuteen. Rasismista, homofobiasta ja seksismistä on puhuttu jo kauan, mutta transfobian ja ableismin ilmaantuminen sosiaalisen median päivittäiseen keskusteluun on tapahtunut tänä vuonna. Vielä pari vuotta sitten "laihduta, ylipainoinen" oli naiselle täysin asiallisena pidetty kommentti – tänä päivänä feministinen body positive -ajattelu vaatii kaikenmuotoisille naisille hyväksyntää, mukaan lukien oikeus tulla nähdyksi viehättävänä. Viime vuonna veganismi oli ensisijaisesti hippien ja kettutyttöjen absolutismia – tänä vuonna se on valtava ruokatrendi, joka on onnistunut kyseenalaistamaan lihantuotannon hipoen vallankumouksellisia mittasuhteita. Kaksi vuotta sitten humpuukiväitteet, että ilmastonmuutos on pysähtynyt tai se ei johdu ihmisestä, menivät laajalti täydestä – nyt sellaisia ei höpise enää se kuuluisa Erkkikään. Trumpin, Brexitin ja "jytkyn" äänestäjät edustavat saman asian toista laitaa. He kyseenalaistavat ja ovat kriittisiä, koska yhä laajempi osa ihan tavallista työväenluokkaa ei luota päättäjiin, ei usko mediaan ja tiedostaa asioiden taustalle kätkeytyvän muuta kuin halutaan myöntää. He saattavat äänestää typerästi, heidät saatetaan huijata vastustamaan toisen laidan tiedostavaa väestöä ja päinvastoin. Mutta pyörät ovat lähteneet pyörimään. Vastakkainasettelun sijaan ihmisten on löydettävä toisensa, nähtävä yhtäläisyydet, yhdessä hävitettävä yhteiskunnan sortavat ja riistävät rakenteet ja luotava pohjaa uudelle harmoniselle todellisuudelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti