Vanhoillinen ylimysten maa?

Ammoisina aikoina, kun ViPu oli voimissaan ja järjesti kapakkapolitiikkailtoja Tampereella, piipahdin myös inttämässä luennoineelle filosofi Mikko Lahtiselle, ettei älymystö tarkoita samaa kuin sivistyneistö. Jälkimmäiseen katson kuuluvani itsekin, sillä minulla on akateeminen loppututkinto; jälkimmäistä pidän myös potentiaalisesti vallankumouksellisena yhteiskuntaluokkana. Älymystöstä taas on sanonut hyvin Erno Paasilinna: Suomessa älymystö on tavannut tarkoittaa samaa kuin ylimystö. Lahtinen ei pitänyt kommenttiani puupenninkään arvoisena, joten tein äkkiseltäni päätelmän: hän edustaa itse älymystöä ja minä en. Jos älymystö merkitsee käytännössä ylimystöä, jokaisella sen edustajalla on asema ja minunlaiseeni sivistyneistöproletaariin verrattuna ylenmääräinen sananvalta.

Mitä puhe ylimystöstä älymystönä tekee 2010-luvun Suomessa? Persulaisissa piireissä tykätään mieluummin ajatella kääntäen: älymystö toimii ylimystönä. Tämä avaa jo hiukan mysteeriä. Liberaaleissa piireissä (johon luen myös liberaalin keskustavasemmiston) on tykätty ajatella, että Suomesta oli ennen 2010-lukua tullut avoin, suvaitseva ja ymmärtävä yhteiskunta. Niinpä nyt tavataan hämmästellä, mistä nämä persulaiset ja patakokoomuslaiset ilmiöt äkkiseltään ilmestyivät. Eihän meillä enää pitänyt olla tällaisissa määrin rasismia, homofobiaa ja naisvihaa, ei luonnon riistämistä (mitä Talvivaara edellä, sitä Viiankiaapa perässä?) eikä hämäriä salaoperaatioita, joihin julkinen valta on sotkeutunut (ajankohtaisena esimerkkinä Särkänniemen delfiinien siirtäminen Kreikkaan).

Ikävä kyllä, vanhoillisuus ei ole tehnyt paluuta Suomeen, vaan Suomi on pohjimmiltaan ollut koko ajan vanhoillinen maa. Liberaaleilta puuttuu kyky yhdistellä asioita tai heillä on ylenmääräinen taipumus luokitella asioita. Pikaisesti voisi näyttää siltä, että noin 1980-luvun puolivälistä jonnekin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolelle Suomi vapautui ja avautui tuntuvasti. Tavallaan näin onkin. Kehitys ei kuitenkaan ole ollut niin radikaalia ja tapahtunut niin syvällä kuin liberaalit luulevat. Samoin 2010-luvulla kehitys ei ole kulkenut päinvastaiseen suuntaan, vaan lähinnä polkenut paikallaan – sen sijaan koko ajan olemassa ollut vanhoillisuus on (kiintoisan paradoksaalisesti osana vapautumista ja avautumista tai sen väistämättömänä vaiheena) löytänyt uuden äänen itselleen.

Esitän kaksi esimerkkiä, jotka saattavat luokittelevasta mielestä näyttää epärelevanteilta. Suomalainen päihdepolitiikka kulki 1980-luvun jälkipuolella ja 1990-luvun alkupuolella selkeästi liberaalimpaan suuntaan. Alkot muuttuivat itsepalvelumyymälöiksi, tuontioluet putkahtivat myyntihyllyille, kaljakarsinat ilmestyivät lukemattomiin kesätapahtumiin ja ravintolassa saattoi käydä juomassa ilman näennäisen syömisen pakkoa. Bilekulttuurin täydellistä muuttumista on kuvannut hyvin sosiologi Antti Maunu väitöskirjassaan Yöllä yhdessä. Jopa keskustelu kannabiksen laillistamisesta pääsi käyntiin. Uutta avointa alkoholikulttuuria alettiin kuitenkin suitsia jo 1990-luvun aikana, mitä käännettä vauhditti huolestunut kansalaiskeskustelu ns. limuviinoista. Monissa kaupungeissa kiellettiin alkoholinkäyttö julkisella paikalla. Puistovahtejakin palkattiin valvomaan säännön noudattamista kesäiltoina. Tämä tapahtui siis samoina vuosina, kun samansukupuolisille laadittiin oikeus rekisteröidä parisuhteensa – ja Vappu Taipale tunnusti LSD-kokeilunsa, mistä nousikin laaja paheksunta ehkä hänelle yllätyksenä. Kannabista ei ole vieläkään laillistettu, ja harva edes muistaa, kuinka esimerkiksi yliopiston kahvilassa saattoi 1990-luvulla nauttia olutta tai siideriä.

Toisaalta keskustelu Ranskan burkinikiellosta ja Helsingin Pihlajasaaren nakurantaepisodista on muistuttanut kiintoisasta vaiheesta suomalaisessa rantaelämässä. 1980-luvun loppuvuosina sekä 1990-luvun alussa ja puolivälissä oli nimittäin verraten yleistä nähdä yläosaton nainen tavallisella uimarannalla. Parikymppisenä Oulussa tuli käydyksi joskus kuumina kesäpäivinä Tuiran rannalla, joka oli enemmän auringonotto- kuin uimapaikka. Siellä saattoi nähdä tuttuja, fiilistellä ihmismassoja ja tehdä havaintoja vapaamielisistä naisista. Itselläni ei olisi tullut mieleenkään osallistua myönteistä havaintoa kummempaan häirintään, mutta seuranneina vuosina käytiin kansalaiskeskustelua vähäpukeisia naisia häiritsevistä miehistä. Naisten oma kulttuuri ja koko yhteiskunta kääntyivät alastomuudelle kielteisemmiksi. Tämä käänteinen kehitys oli aivan ehdottomasti käynnissä jo ennen kuin jumalanpilkkapykälä poistui Suomen laista vuonna 1999.

Luokitteleva mieli ajattelee, että jos yhteiskunta kerran on matkalla edistyneempään suuntaan, esiin putkahtavien vanhastaan taantumuksellisilta näyttäneiden näkemysten on oltava edistystä. Ehkä myös epärelevantilta tuntuvat pikkuasiat on asiallista uhrata ajankohtaisempien isojen asioiden edistämiseksi. Tai sitten välinpitämätön mieli vain unohtaa, missä järjestyksessä asiat ovat tapahtuneet – "metroseksuaali" olisikin muotitermi ennen kuin Suomeen päätettiin rakentaa lisää ydinvoimaa (2002) eikä päinvastoin. Näin ylläpidetään kertomusta uudesta, suvaitsevasta ja ymmärtävästä liberaali-Suomesta, jonka persulaisuus ja kokoomusöykkärit tärvelivät. Valitettavasti sellaista Suomea ei ole oikeasti ollut olemassakaan. Jonkinlainen liberaali trendi on kyllä havaittavissa noin 1987–96, mutta trendit eivät muuta yhteiskunnan syvärakennetta. Täsmälleen sama pätee myös uuskonservatiiviseen trendiin noin 2007–16.

Vanhoillisessa maassa on tietysti ylimyksiä. Antiikin Spartasta nykyajan Venäjään ja Ukrainaan on ylimysvalta paiskannut kättä konservatiivisuuden kanssa. Wikipedian mukaan ylimystö on "pysyvästi etuoikeutettu yhteiskuntaluokka, jonka asema perustuu syntyperään, varallisuuteen, sosiaaliseen asemaan tai muuhun vastaavaan syyhyn". Tästä juolahtaa mieleen 2010-luvun kulttuuri, jonka valtavirta käyttäytyy pysyvästi etuoikeutetun tavoin. Mitään muuta kuin valtavirtaa ei ole virallisesti olemassakaan, valtavirta pyörittää itse itseään ja ammentaa itsestään, ja mukaan pääsee vain olemalla jollakin lailla valtavirrassa jo valmiiksi. Sanan 'valtavirta' paikalle voi vaihtaa myös sanan 'valtamedia'. Sosiaaliseen mediaan taas liittyy illuusio kaikkien samanarvoisuudesta; tosiasiassa ennestään tutut ja suositut tulevat siellä entistä tutummiksi ja suositummiksi – valmiiksi syrjäytettyjä taas syrjäytetään lisää. Toimittaja Aleksanteri Pikkaraisen sanoin blogit ja Facebook ovat antaneet äänen "noin kymmenelle tyypille, joita luetaan – muut olivat jo muutenkin luettuja". Tämä saattaa tuntua liberaalin silmään hörhöilyltä, mutta Suomen 2010-luvun kulttuurissa pääsee esiin ja kerää todellista sananvaltaa vain nöyristelemällä sopivasti entisiä valtapiirejä. Tämä koskee myös niitä persulaisia älämölöitsijöitä, joista kukaan edelleen oikeasti välittää. Jos olen valtavirrasta ulkona ja valtapiireistä riippumaton, kukaan ei tule tietämään minusta yhtään mitään.

Tätä yhdistelykyvytön, luokitteluun taipuvainen mieli ei ymmärrä: kaikilla vanhoillisilla ja taantumuksellisilla näkemyksillä ja ilmiöillä on yhteinen piirre. Se liittyy valtaan ja ylimystöön. Keillä sitä valtaa on ja kuuluvat ylimystöön tai käyttäytyvät ylimystön tavoin, näkevät alempien yhteiskunnallisten asemien edustajat uhkana itselleen ja yhteiskuntajärjestykselle. Päihdekiellot eivät ole vain älykästä talous- ja terveyspolitiikkaa, vaan hyväosaisten suojautumista huono-osaisilta. Liian niukan tai runsaan vaatetuksen kiellot eivät ole estetiikkaa tai tasa-arvon puolustamista, vaan järjestyksen suojaamista kuvitellulta barbarialta. Kulttuurin ja taiteen valtavirran etuoikeutettu asema ei ole kulttuurisen kehityksen luontainen seuraus, vaan hallitsevalle yhteiskuntaluokalle sopivan kulttuurin ja taiteen suojaus alempien yhteiskuntaluokkien epäilyttäviä kulttuuri-ilmiöitä vastaan. Median sananvalta ei määräydy ihmisten vapaan ja avoimen kiinnostuksen pohjalta, vaan kiinnostavuutta ohjaillaan hyväosaisten luokkaitsesuojelun pohjalta. Särkänniemi ei yrittänyt salata delfiinien siirtoa voidakseen tehdä operaation sujuvasti, vaan suojautuakseen alempiluokkaisen aktivismin kuvitellulta barbarialta. Kaivos-, ydinvoima- ja tekoallashankkeet eivät ole vain taloudellisen hyödyn tavoittelua, vaan myös luonnon hallitsemista; oikeistolaisen valtaideologian mukaan luonnon kaaoksen saaminen hallintaan ja järjestykseen on ihmiskunnan eli ylimystön tärkein saavutus ja turva. Ja niin edelleen.

Uuskonservatiivinen trendi alkaa kuitenkin olla mennyttä. Suomi ei ole ikinä ollut niin liberaali maa kuin liberaalit ovat luulotelleet, muttei nytkään ole niin vanhoillinen maa kuin vanhoilliset luulottelevat. Uuden liberaalin trendin sijaan tarvitaan yhteiskunnan syvärakenteen sosialistinen muutos. Sen myötä sekä vanhoillisuuden, ylimystön olemassaolon että uhkien täytyy hävitä.