Koska työttömiä patistellaan nyt aktiivisemmiksi (enää ei riitä, että etsii oma-aloitteisesti töitä muttei löydä), minutkin oli kutsuttu Tampereen TE-keskuksen toisessa kerroksessa järjestettyyn infotilaisuuteen. Paikalla oli muutamia kymmeniä pitkäaikaistyöttömiä, ja heti saliin tullessani saatoin lukea ihmisten kasvoista ja olemuksista: täällä on luusereiden kokous. Huomattava osa läsnäolijoista, joiden iät sijoittuivat jonnekin kolmen- ja kuudenkymmenen väliin, oli selvästi elämän kaltoin kohtelemia ihmisiä. Maahanmuuttajia oli vain pari, muita syrjittyjä ryhmiä riitti heidänkin edestään.
Tilaisuuden pääpuhuja, jota voi nimittää vaikka luennoitsijaksi, aloitti tyypillisen amerikkalais-kokoomuslaisen höpötyksen, jossa palvelujen huonontamista kutsutaan parantamiseksi tai peitellään palvelujen nykytilan ylitsevuotavalla kehumisella. Kynnettömät ja hampaattomat näennäishankkeet esitellään tosi hienoina keksintöinä, niiden saamasta palautteesta näytetään vain kehupuoli, ja meidän työttömien luusereiden kovistelu ilmaistaan niin pehmeästi, ettei se tunnu kovistelulta. Homma silataan jargonilla, josta saisi hyvät lähtökohdat hevonpaskabingoon. Tosin tämänkertainen luennoitsija vaikutti välttelevän viimemainittua, mutta lipsahteli aina silloin tällöin.
Entäs ne työttömät luuserit, olivatko he vakuuttuneita? No ei tasan eikä sinnepäinkään. Salin yleinen tunnelma oli tyytymättömyys, ja sitä myös avoimesti ilmaistiin. Kuuluvimmat haukut sai TE-keskuksen nykyinen palvelukäytäntö, jossa virkailijan vastaanotolle ei yleensä edes pääse, puhelinpalvelu on alinomaa tukossa ja työttömiä patistellaan hoitamaan asiansa itse netissä. Ääneen pääsivät (tai äänivallan itselleen anastivat) myös muutamat teknologiasyrjäytyneet, joille tietokoneen käyttö on yhä salatiedettä. Parilta puhujalta oli myös evätty mahdollisuus pankkitunnuksiin, joita TE-keskuksenkin nettipalvelut vaativat. Esitelty kaupungin kanssa toteutettava yhteistyöhanke sai osakseen skeptisyyttä ja kiinnostumattomuutta. Yksi läsnäolija kertoi tietävänsä, että se sijoittaa työttömät kyvyistä ja taitotasosta riippumatta "SPR:lle pussittajiksi". Lisäksi erimielisyyttä syntyi muun muassa opiskelun rahoittamisesta työttömyystuilla: luennoitsija kehui "kyllä onnistuu", soraääni ilmoitti "eipä onnistu, kokemusta on".
Meille tarjoiltiin hymyjä, jargonia ja asioiden positiivista vääristelyä. Me vastasimme yrmeillä ilmeillä (tosin naurunhörähdyksiäkin kuultiin), suorilla sanoilla ja karuilla totuuksilla. Ylemmän luokan edustaja siinä yritti valistaa alaluokkaista väkeä. Kokoomukseen vivahtavalla kampanjalla oli vastapuolenaan perussuomalainen ja vasemmistolainen sorretun eetos ja identiteetti. Tyytymättömyyden ohella toinen yleinen tunnelma voisi tiivistyä sanoihin "miksi meidän on kestettävä tämmöistä pelleilyä?". Oli päivänselvää, että ihmiset salissa tahtoivat, ei edes sinänsä työtä, vaan palkkaa. Sehän ei juokse niin kauan kuin ollaan mukana jossakin TE-keskuksen projektissa lukuun ottamatta palkkatuettua työtä.
Suomalaiset yhteiskuntaluokat ovat viime vuosina tulleet entistäkin näkyvämmiksi. Valtamedia ei asenteellisen ja omahyväisen tapansa mukaan tunnista niitä vieläkään tai esittelee luokkien ilmaantumisen tai luokkaerojen kasvun yllätyksenä. Kuinkahan moneen yllä kuvaamani TE-keskuksen infotilaisuuden läsnäolijaan sellainen hömppä menee täydestä? Eivätköhän kaikki luuseriluokan (jolla ei ole yksiselitteistä, korrektia, marxilaista nimeä) jäsenet tiedä, mitä ovat ja kuinka poikkeavat niistä ja näistä kansalaisista. Perussuomalaiset ja vasemmistolaiset kapina-ajatukset saavat pontta valtamedian jokaisesta yhteiskunnallisesta ymmärtämättömyydestä ja yhteiskunnan viranomaisten jokaisesta iljettävästä tai nolosta yrityksestä kaupitella luuserille menestyjän identiteetti.
Olemme myös ystävieni kanssa keskustelleet siitä, kuinka lähellä toisiaan voivat olla ja elää ihmiset, joiden suhde taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen menestymiseen ovat niin järjettömän kaukana toisistaan. Voidaan istua iltaa, juoda hyvää kompromissiviiniä (ei ihan parasta eikä ihan halvinta) ja keskustella puheenaiheista, jotka yhdistävät – oikeasti. Silloin tällöin parempiosainen ystävä lipsauttaa näkemyksen, johon hän uskoo vilpittömästi, mutta joka on oudossa ristiriidassa luuseriystävän kokemuksen kanssa. Esimerkkiväittämä voisi kuulua "kyllähän työtä aina saa", "aina sitä tutustuu uusiin ihmisiin" tai "hyvään hankkeeseen voi sijoittaa rahaa – kyllä ne raha-asiat lutviutuvat, kun hanke pääsee kunnolla käyntiin". Tässä huono-osaisen sisäinen ääni parahtaa "ei!". Oma kokemus kun on, että työttömän statukseen voi juuttua vuosiksi, sosiaalisten suhteiden solmiminen on vaikeaa kuin pienen värittömän nuppineulan löytäminen jättiläisheinäsuovasta ja rahan sijoittaminen suureelliseen hankkeeseen on todennäköisesti hukkaanheittämistä, koska omilla ja samankaltaisten kavereiden hankkeilla ei ole tapana päästä kunnolla käyntiin. Tähän kokoomushöpöttäjä tietysti väittää jarisarasvuomaisesti, että menestys on asennoitumiskysymys. Joskus ymmärrän ajatusta, että sellaisesta möläytyksestä voi joissakin piireissä saada turpiinsa.
Luuseri-identiteettiä tuntematon voi ihmetellä, miten samastan yllä toisiinsa perussuomalaiset ja vasemmistolaiset yhteiskunnalliset näkemykset. Tosiseikka kuitenkin on, että yhteiskunnan häviäjä on joko–tai. Kokoomuslainen hän ei ole (paitsi muutama satunnainen ääliö kännissä), keskustalainen hän tuskin on kaupunkiseudulla. Vihreätkin luuserit ovat harvinaisia; vain jotkut vapaaehtoisesti syrjäytyneet hipit eivät vielä ole kääntyneet vasemmalle tai salaliitto-oppien pariin. Yhteiskunnan häviäjä ei kannata Jyrki Kataisen hallitusta eikä usein edes eduskuntaa. Toki perussuomalaiset istuvat eduskunnassa ja vasemmistoliitto jopa hallituksessa, mutta varsinkaan jälkimmäinen ei monen mieltä lämmitä. Yhteiskunnan ovelat takapirut voivat kyllä ohjailla tyytymättömyyttä mielihalujensa mukaan yhtäältä omistamansa valtamedian, toisaalta sosiaalisen median avulla (ks. blogitekstini sorrettujen puolustajien huijaamisesta toistensa kimppuun). Mutta kun lipevä luennoitsija saapuu salin edustalle jakelemaan oikeaoppisia latteuksiaan, tapahtuu työttömistä koostuvassa yleisössä ilmiselvänäkin toivoa herättävä reaktio: tyytymättömyys yhdistää.
tiistai 25. maaliskuuta 2014
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Venäjän medialle
Arvoisa Venäjän media ja venäläiset toimittajat! Kirjoitan tämän blogiartikkelin suoraan teille. Kirjoitan suomeksi, sillä en osaa kaunista kieltänne juuri enempää kuin "spasibo" ja "do svidanija". Sillä, etten osaa venäjää, on valitettavasti tekemistä syvälle suomalaiseen valtakulttuuriin pesiytyneen russofobian kanssa. Olin itse osa russofobista kulttuuria pitkälle 1990-luvulle saakka, koko kouluikäni (lukuun ottamatta varhaisvuosia, jolloin en viattomasti ymmärtänyt asiasta yhtään mitään). Olen syvästi pahoillani kaikista venäläisvastaisista lauseista, joita minunkin suustani on siihen aikaan sammakoina putkahdellut. Niistä huolimatta uskallan tänään toivoa, että joku kääntää tämän kirjoitelmani venäjän kielelle.
Venäjä-vastaisuutta ja russofobiaa käsittelen myös tässä blogitekstissäni. En tiedä, oletteko Ukrainan kriisin ja lännen kokonaisvaltaisen informaatiohyökkäyksen keskellä kiinnittäneet huomiota nimenomaan suomalaisen median viimeaikaisiin sävyihin. Luultavasti kuitenkin tiedätte, mitä intressejä Suomen valtamedia edustaa ja tästä voi päätellä sen asennoitumisen Venäjää, Ukrainaa ja Krimiä kohtaan, samoin kuin Vladimir Putinia, Viktor Janukovytsia, Vitali Klytskoa, Julia Tymosenkoa ja Barack Obamaa kohtaan. Kun Suomi jyrättiin Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1994, kuvittelin nähneeni suomalaiskansallisen huipun informaation yksipuolisuudessa. Tuolloin esimerkiksi Helsingin Sanomat julistautui avoimesti EU-jäsenyyden kannattajaksi ja S-ryhmä lupasi äänekkäästi unioniin liittymisen myötä asiakkailleen halvemmat kuluttajahinnat. Nyt tapaus Ukraina on kuitenkin asettanut vielä uudet standardit. Mitään Venäjä-myönteistä tai edes Venäjän intressejä ymmärtävää ei ole päästetty valtamediaan. Sama on länsivaltakriittisen ja lännen intressit kyseenalaistavan informaation kohtalo.
Meidän sanotaan elävän sosiaalisen median aikakautta. Annamme itsemme (ja toisten) ymmärtää, että 2010-luvun informaatio Suomen kaltaisessa "vapauden" ideologiaa tunnustavassa maassa on riippumatonta, sillä yhtäältä kenelläkään ei ole informaatiomonopolia, toisaalta yhä suurempi osuus uutisista tavoittaa meidät vertaistemme (ts. ei poliitikkojen eikä toimittajien) suodattamina. Tämä tekee suomalaiset entistä sokeammiksi omalle johdateltavuudelleen. Käytännössä valtamedianäkemykset hallitsevat yksipuolisesti myös sosiaalisen median aktiivien enemmistön mielipiteitä. Usein he käyttävät Facebookia ja Twitteriä kaikkein vakiintuneimman valtamedian (valtiollinen Yle, Helsingin Sanomat, iltapäivälehtien ja maakuntien päälehtien nettiversiot) artikkelien linkitykseen. Tämän myötä virheellinen ja valheellinen näkemys Venäjästä, sen intresseistä, länsivalloista ja niiden intresseistä koko nykyisessä maailmanpolitiikassa leviää leviämistään ja vakiintuu vakiintumistaan.
Mutta sosiaalinen media paljastaa myös kaistaleen vaihtoehtoista todellisuutta. Kun on pitkään seuraillut muun muassa Twitteriä ja Bloggeria, on väistämättä törmännyt myös kiinnostavampiin nettikirjoittajiin, jotka ovat ottaneet asiakseen esitellä lännen valtamedian sensuroimia näkökulmia. Näin minullekin on paljastunut se valtaisa mediapetos, jota suomalainen valtamedia osallaan ylläpitää. Minun on tunnustettava, että itsekin muka kriittisenä yksilönä ehdin kirota Janukovytsin ja hänen sala-ampujansa alimpaan kastiin, ennen kuin venäläinen media paljasti lännessä huippupoliitikkotasolla tiedettävän, että samat sala-ampujat olivat ampuneet Kiovassa sekä mielenosoittajia että poliiseja. Samoin vuonna 2004 ehdin oikeasti kuvitella, että Janukovytsin ja Leonid Kutsman kätyrit olivat oikeasti yrittäneet myrkyttää länsimielisen Viktor Justsenkon, vaikka kyseessä oli Justsenkon omista piireistä lähtenyt todella tökerö hämäys. Georgian ja Mihail Saakasvilin kohdalla sain myös onneksi tilaisuuden tarkistaa kantani sen jälkeen, mitä luulin ymmärtäväni suomalaista valtamediaa seuraamalla vuonna 2003.
Kaikkein hälyttävintä Suomen valtamedian Venäjä-vastaisuudessa on suhtautuminen nyky-Venäjään "uhkana Suomelle". Iltapäivälehdet repivät valtavia, uhkakuvia levittäviä otsikoita siitä, jos Venäjän armeija on pitänyt sotaharjoitukset lähellä Suomen rajaa. Käsittääkseni Suomea ei pidetä Venäjällä vihollisvaltiona, kun taas suomalaisessa valtavirtajulkisuudessa Venäjän asema maamme vihollisena on ilmiselvä. Näin ollen Suomen valtamedian asenne on todella irvokas. Kuten irvokkaissa tapauksissa yleensä, myös tässä asian taustalle kätkeytyy jotain häikäilemättömän ovelaa ja suunnitelmallista: kaupallinen valtamedia – kuten pääomapiirit ja niitä pääministeripuolueena edustava kokoomus – haluaa viedä Suomen Natoon. Jos USA:n ja länsieurooppalaisten suurvaltojen tankit ja ohjukset tulevat Venäjän luoteiselle rajalle, ymmärrän täysin, miksi sotilaallisiin karttoihinne ilmaantuu uusi pieni vihollisvaltio. Itse haluan vain rauhaa, ja samaan yhtyy suomalaisten enemmistö. Tästä Suomen valtapiireissä kuitenkin vähät piitataan.
Rakas venäläinen media! Pyydän, että esittelette laajasti ja avoimesti Suomen valtamedian yksipuolisen Venäjä-vastaista ja russofobista doktriinia. Samalla pyydän, ettette syytä informaatiohyökkäyksestä Suomea ja suomalaisia, vaan maamme EU- ja Nato-mielisiä vallanpitäjiä ja erityisesti pääomapiirejä. Tämä on avunpyyntö. Me emme tahdo naapurivihan lietsontaa. Suomalaisilta salataan totuus Venäjästä ja maailmanpolitiikasta vain länsimielisen suurpääoman edustamien pyrkimysten tähden, ja liian monet suomalaiset toistelevat nykyisiä "totuuksia" vain, koska eivät muusta tiedä. Evankeliumit kertovat Jeesuksen rukoilleen: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Jopa tavallinen rivitoimittaja on Suomen mediassa usein syytön, sillä vaikka hänellä olisikin selkeä länsimielinen maailmankatsomus, sekin perustuu vuosikymmeniä jatkuneeseen disinformaatioon. Nyt tarvitaan isällinen tai äidillinen (Venäjähän on äiti, kun taas Suomi on pelkkä neidonhupakko!) ääni tuomaan julki maamme valtamedian yksipuoliset valheet suuresta itänaapurista, joka voisi olla luotettava ystävä, ja isottelevasta länsiblokista, joka on tasan yhtä luotettava kuin ryyppykaveri ryyppyputken lopettamisen jälkeen.
Venäjä-vastaisuutta ja russofobiaa käsittelen myös tässä blogitekstissäni. En tiedä, oletteko Ukrainan kriisin ja lännen kokonaisvaltaisen informaatiohyökkäyksen keskellä kiinnittäneet huomiota nimenomaan suomalaisen median viimeaikaisiin sävyihin. Luultavasti kuitenkin tiedätte, mitä intressejä Suomen valtamedia edustaa ja tästä voi päätellä sen asennoitumisen Venäjää, Ukrainaa ja Krimiä kohtaan, samoin kuin Vladimir Putinia, Viktor Janukovytsia, Vitali Klytskoa, Julia Tymosenkoa ja Barack Obamaa kohtaan. Kun Suomi jyrättiin Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1994, kuvittelin nähneeni suomalaiskansallisen huipun informaation yksipuolisuudessa. Tuolloin esimerkiksi Helsingin Sanomat julistautui avoimesti EU-jäsenyyden kannattajaksi ja S-ryhmä lupasi äänekkäästi unioniin liittymisen myötä asiakkailleen halvemmat kuluttajahinnat. Nyt tapaus Ukraina on kuitenkin asettanut vielä uudet standardit. Mitään Venäjä-myönteistä tai edes Venäjän intressejä ymmärtävää ei ole päästetty valtamediaan. Sama on länsivaltakriittisen ja lännen intressit kyseenalaistavan informaation kohtalo.
Meidän sanotaan elävän sosiaalisen median aikakautta. Annamme itsemme (ja toisten) ymmärtää, että 2010-luvun informaatio Suomen kaltaisessa "vapauden" ideologiaa tunnustavassa maassa on riippumatonta, sillä yhtäältä kenelläkään ei ole informaatiomonopolia, toisaalta yhä suurempi osuus uutisista tavoittaa meidät vertaistemme (ts. ei poliitikkojen eikä toimittajien) suodattamina. Tämä tekee suomalaiset entistä sokeammiksi omalle johdateltavuudelleen. Käytännössä valtamedianäkemykset hallitsevat yksipuolisesti myös sosiaalisen median aktiivien enemmistön mielipiteitä. Usein he käyttävät Facebookia ja Twitteriä kaikkein vakiintuneimman valtamedian (valtiollinen Yle, Helsingin Sanomat, iltapäivälehtien ja maakuntien päälehtien nettiversiot) artikkelien linkitykseen. Tämän myötä virheellinen ja valheellinen näkemys Venäjästä, sen intresseistä, länsivalloista ja niiden intresseistä koko nykyisessä maailmanpolitiikassa leviää leviämistään ja vakiintuu vakiintumistaan.
Mutta sosiaalinen media paljastaa myös kaistaleen vaihtoehtoista todellisuutta. Kun on pitkään seuraillut muun muassa Twitteriä ja Bloggeria, on väistämättä törmännyt myös kiinnostavampiin nettikirjoittajiin, jotka ovat ottaneet asiakseen esitellä lännen valtamedian sensuroimia näkökulmia. Näin minullekin on paljastunut se valtaisa mediapetos, jota suomalainen valtamedia osallaan ylläpitää. Minun on tunnustettava, että itsekin muka kriittisenä yksilönä ehdin kirota Janukovytsin ja hänen sala-ampujansa alimpaan kastiin, ennen kuin venäläinen media paljasti lännessä huippupoliitikkotasolla tiedettävän, että samat sala-ampujat olivat ampuneet Kiovassa sekä mielenosoittajia että poliiseja. Samoin vuonna 2004 ehdin oikeasti kuvitella, että Janukovytsin ja Leonid Kutsman kätyrit olivat oikeasti yrittäneet myrkyttää länsimielisen Viktor Justsenkon, vaikka kyseessä oli Justsenkon omista piireistä lähtenyt todella tökerö hämäys. Georgian ja Mihail Saakasvilin kohdalla sain myös onneksi tilaisuuden tarkistaa kantani sen jälkeen, mitä luulin ymmärtäväni suomalaista valtamediaa seuraamalla vuonna 2003.
Kaikkein hälyttävintä Suomen valtamedian Venäjä-vastaisuudessa on suhtautuminen nyky-Venäjään "uhkana Suomelle". Iltapäivälehdet repivät valtavia, uhkakuvia levittäviä otsikoita siitä, jos Venäjän armeija on pitänyt sotaharjoitukset lähellä Suomen rajaa. Käsittääkseni Suomea ei pidetä Venäjällä vihollisvaltiona, kun taas suomalaisessa valtavirtajulkisuudessa Venäjän asema maamme vihollisena on ilmiselvä. Näin ollen Suomen valtamedian asenne on todella irvokas. Kuten irvokkaissa tapauksissa yleensä, myös tässä asian taustalle kätkeytyy jotain häikäilemättömän ovelaa ja suunnitelmallista: kaupallinen valtamedia – kuten pääomapiirit ja niitä pääministeripuolueena edustava kokoomus – haluaa viedä Suomen Natoon. Jos USA:n ja länsieurooppalaisten suurvaltojen tankit ja ohjukset tulevat Venäjän luoteiselle rajalle, ymmärrän täysin, miksi sotilaallisiin karttoihinne ilmaantuu uusi pieni vihollisvaltio. Itse haluan vain rauhaa, ja samaan yhtyy suomalaisten enemmistö. Tästä Suomen valtapiireissä kuitenkin vähät piitataan.
Rakas venäläinen media! Pyydän, että esittelette laajasti ja avoimesti Suomen valtamedian yksipuolisen Venäjä-vastaista ja russofobista doktriinia. Samalla pyydän, ettette syytä informaatiohyökkäyksestä Suomea ja suomalaisia, vaan maamme EU- ja Nato-mielisiä vallanpitäjiä ja erityisesti pääomapiirejä. Tämä on avunpyyntö. Me emme tahdo naapurivihan lietsontaa. Suomalaisilta salataan totuus Venäjästä ja maailmanpolitiikasta vain länsimielisen suurpääoman edustamien pyrkimysten tähden, ja liian monet suomalaiset toistelevat nykyisiä "totuuksia" vain, koska eivät muusta tiedä. Evankeliumit kertovat Jeesuksen rukoilleen: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Jopa tavallinen rivitoimittaja on Suomen mediassa usein syytön, sillä vaikka hänellä olisikin selkeä länsimielinen maailmankatsomus, sekin perustuu vuosikymmeniä jatkuneeseen disinformaatioon. Nyt tarvitaan isällinen tai äidillinen (Venäjähän on äiti, kun taas Suomi on pelkkä neidonhupakko!) ääni tuomaan julki maamme valtamedian yksipuoliset valheet suuresta itänaapurista, joka voisi olla luotettava ystävä, ja isottelevasta länsiblokista, joka on tasan yhtä luotettava kuin ryyppykaveri ryyppyputken lopettamisen jälkeen.
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Mihin kokoomuslainen yhteiskuntapolitiikka johtaa
Oikeistovetoinen yhteiskuntapolitiikka on jatkuvasti joko heikentänyt entisestään heikoimpien suomalaisten perusoikeuksia tai uhannut niiden heikentämisellä. Työttömyyden perustukea kyllä nostettiin muistaakseni vajaalla sadalla eurolla vuonna 2012, mutta nyt suunnitellaan tukien muuttamista vastikkeellisiksi eli työttömien orjuuttamista osa-aikaiseen pakkotyöhön – mikäli työtön mielii saada yhteiskunnalta killinkiäkään. Työttömyysturvan nosto lähemmäksi kansalaisen todellista perustarvetta onkin melkein ainoa sensuuntainen muutos pitkään aikaan. Listaan seuraavaksi yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia päinvastaiseen suuntaan:
Julkisesta terveydenhoidosta on tehty maksullista. Ettei totuus unohtuisi, 1990-luvulle saakka julkinen terveydenhoito oli Suomessa suurelta osin ilmaista. Sitten otettiin käyttöön terveyskeskusmaksut. 2000-luvulla julkisia terveyspalveluja on myös ulkoistettu yksityisille. Tämän prosessin oheistuotteena julkisen puolen maksut on vaivihkaa hivutettu niin korkeisiin lukemiin, ettei köyhällä ole suorastaan varaa palvelujen käyttöön.
Julkisten terveyspalvelujen jonot ovat monella paikkakunnalla katastrofaaliset. Jos tarvitset esimerkiksi hammashoitoa, varaudu odottamaan puoli vuotta. Sinnittele odotusaika särkylääkkeiden avulla. Joihinkin palveluihin ei pääse lainkaan, sillä resurssit ovat alimitoitetut ja minimiin "tehostettu" henkilökunta ohjeistetaan uskottelemaan, ettei näin vähäisten vaivojen takia kannata tulla alimitoitettuja resursseja tuhlaamaan.
Terveyskeskukset, sosiaaliasemat ja muut palvelupisteet on keskitetty suuriin yksiköihin ja lakkautettu sieltä, missä ihmiset asuvat. Ennen ihminen saattoi hyvässä lykyssä kävellä omaan lähiterveyskeskukseensa. Nyt hänen on usein hypättävä bussiin tai jopa tilattava taksi. Monilla ei ole omaa autoa, ja lisäksi monessa tapauksessa ajaminen olisi terveys- tai turvallisuusriski. Oma rinnakkainen ilmiönsä on myös apteekkien järjestelmällinen siirtyminen ihmisasumusten läheltä automarkettien yhteyteen. Lisäksi kaupunkien ympärivuorokautinen apteekkipäivystys on lakkautettu.
Sosiaaliasemat ja Kela ovat järjestelmällisesti kiristäneet tukien myöntämistä ja maksua. Viime vuonna kohua herättänyt "Sossu-Tatun" tapaus on taatusti keksitty, oikeiston propagandistinen huijaus. Todellisuudessa nimittäin sosiaalitoimi jättää tuet maksamatta aina, kun sen on lain (porsaanreikien) puitteissa niin mahdollista tehdä. Paraatiesimerkki löytyy omasta taloudestani: kun kumppani valmistui opinnoistaan ja hänestä tuli työtön, Kela lakkautti opintotuen välittömästi ja pyöritteli työttömyystukihakemusta viikkokausia. Koska hänelle ei siis maksettu helmikuussa mitään, odotimme saavamme (kahden työttömän taloutena) sossusta toimeentulotukea. Sossu kuitenkin epäsi hakemuksen, sillä olimme kaksi kuukautta aiemmin (!) saaneet yhteensä yli 500 euroa veronpalautusta. Se olisi pitänyt säästää ja sen olisi pitänyt riittää! Helmikuun vuokra olisi jäänyt maksamatta, ellei toisella meistä olisi melko hyvävarainen äiti, joka tarjoutui auttamaan hädässä. Suomalainen sosiaalipolitiikka on siis johtanut tilaan, jossa köyhiä auttavat yhä useammin omaiset eikä yhteiskunta.
Kelan ongelmina ovat hitauden ohella vastuusta kieltäytyminen aina kun se on mahdollista, hakemuksiin liittyvä saivartelu puutteiden löytämiseksi (sosiaalitoimessa tämä on vielä pahempi ongelma) sekä asioiden ilmeisen tahallinen tulkitseminen yhtäällä yhdeksi, toisaalla toiseksi. Esimerkiksi asumistukea haettaessa Kela katsoo, että kahden työttömän talous tienaa yhteensä 1404 euroa kuukaudessa. Tämä 1404 euroa on Kelan mielestä niin paljon, että asumistuesta vähennetään reilun kokoinen perusomavastuu. Sama Kela kuitenkin maksaa työttömyystukea vain 522,56 euroa per henkilö eli yhteensä 1045,12 euroa kuussa kahden työttömän taloudelle! Erotus johtuu yhtäältä valtavasta "ennakonpidätyksestä", joka on käytännössä 20 prosentin (!) tulovero, toisaalta siitä, että työttömyystukea maksetaan neljältä viikolta eikä koko kuukaudelta. Jos työttömyyttä jatkuu vuoden ajan, työtön saa kertaalleen kaksi neljän viikon erää samalle kuulle. On sanomattakin selvää, ettei tuon kuun aikana kannata kääntyä sossun puoleen. Yhtä selvää on, että kahden työttömän kuukausitulojen myöntäminen 1045 euroksi 1404:n sijaan pudottaisi tuntuvasti asumistuen omavastuuosuutta, korottaisi asumistukea ja lisäisi käyttörahan määrää.
Asuminen kallistuu vuosi vuodelta. 1990-luvun alkuun saakka Suomessa noudatettiin yleistä vuokrasääntelyä, jonka ansiosta asuntojen vuokrat pysyivät kohtuudessa. Sen jälkeen vuokrataso on räjähtänyt. 2010-luvulla on täysin tavanomaista pyytää pienestä perusyksiöstä Helsingissä 700–800 euroa kuukaudessa. Työttömänä siihen ei ole varaa, sillä Kela myöntää asumistukea enintään puolet sensuuruisesta vuokrasta. Tampereella vastaava tavanomainen kuukausivuokra on 500–600 euroa kuussa. Tämän hintaluokan asunnossa on epämiellyttävä yllätys mm. Pispalassa yleinen sähkölämmitys, sillä Kela ei auta sähkölaskuissa. Näissä tapauksissa ainoa toivo lepää sosiaalitoimen tiukennetun armeliaisuuden tai hyvävaraisten lähiomaisten harteilla.
Paitsi, että työttömyys on vakiintunut korkeaksi, yhä useammat työtätekevät eivät saa palkkaa. Työttömiä passitetaan joukoittain työharjoitteluun, työelämävalmennukseen ynnä muuhun sen sijaan, että heille järjestyisi "oikeita" palkkatöitä. Myös opiskelijat suorittavat yhä useammin opintojaan työharjoitteluina, sillä koulutuksesta säästetään. Työnantajalle tietysti sopii, että hän voi teettää töitä maksamatta palkkaa. Näin syntyvän orjatyöluokan toimeentulon maksaa Kela, mistä johtuen sosiaalitoimen kulut ovat jatkuvasti niin korkeat kuin ovat, mitä oikeisto käyttää hyväkseen työttömien ja muiden sosiaalituen saajien vastaisessa propagandassa. Viime vuosina työharjoittelijoilta on poistettu matkakorvaukset. Joka käyttää julkista liikennettä päästäkseen palkattomaan työhön, menettää siis osan vähistä tuloistaan liikenneyhtiölle.
VR:stä on tehty valtion omistama yhtiö, jonka tehtävänä on tuottaa voittoa ja näin ollen se kiskoo junalipuista kalliita hintoja. Tästä aiheesta olen kirjoittanut ennenkin. Koska ennakkolippuja saa halvalla, köyhät matkustajat (esimerkiksi opiskelupaikkakunnalta kotikonnuillaan vierailevat opiskelijat) kilpailevat nopeudessa toisiaan vastaan saadakseen edullisimmat junaliput ja oppivat hyvissä ajoin näkemään toisensa vihollisina, kilpailuvastustajina. Sama ilmiöhän esiintyy myös taisteltaessa vähistä työpaikoista. Joka saa tietää matkastaan vasta vähän ennen matkustuspäivää tai päättää matkustamisestaan spontaanisti, joutuu maksamaan häkellyttäviä kiskurihintoja. Tällöin ei auta paljon edes asuminen Onnibus-linjaverkon piirissä, sillä Onnibus, kuten myös sen kanssa samoilla yhteyksillä kilpaileva Matkahuolto, harjoittaa samaa "etukäteen halvalla, lähtöpäivänä kalliilla" -politiikkaa.
Tätä listaa voisi jatkaa lukuisilla eri tekijöillä. Kun muistamme, että köyhien osuus suomalaisista on koko ajan kasvanut, ei kenellekään jää epäselväksi, että hyvinvointiyhteiskunta on historiaa ja köyhän osa Suomessa yhä vaikeampi.
Mihin tämä oikeistohenkinen ja leimallisen kokoomuslainen politiikka, jonka kaikki nykyiset eduskuntapuolueet suvaitsevat, meidät vielä johtaa? Oletetaan, että sosiaali- ja työttömyysturva muuttuvat vastikkeellisiksi (ihmisiä orjuutetaan pakkotyöhön), sosiaali- ja terveyspalvelut liukuvat yhä enemmän tavoittamattomiin, asumisen kallistuminen jatkuu, yhä suurempi osuus työstä teetetään palkattomana ja julkinen liikenne pysyy kalliina. Miten tämä muuttaa suomalaista yhteiskuntaa? Oikeistodiskurssi kuvittelee, että se sysää yhä useammat perustamaan yrityksiä ja patistelee laiskat töihin. Tokkopa mitään tämänsuuntaista tapahtuu. Sen sijaan nähtäneen kaikenlaisia yhteiskunnasta syrjäytymisen ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäämisen muotoja. Esittelen muutamia mahdollisuuksia:
Puoskarit yleistyvät. Kun julkinen terveydenhoito on ajettu alas ja yksityiselle puolelle ei ole varaa mennä, ilmenee valtaisa tilaus palvelujaan polkuhintaan myyville laittomille lääkäreille ja parantajille. He sitten tekevät, mitä pystyvät, ja elleivät pysty, heidän "uhrejaan" alkaa ilmestyä katukuvaa värittämään.
Luvaton asuminen, squatit ja hökkelikylät yleistyvät. Kunnon slummithan ne Suomesta vielä puuttuivatkin! Kun asunnosta ei ole varaa maksaa, lyöttäydytään hylättyihin rakennuksiin, joissa on hyvässä lykyssä kohtalainen lämmöneristys ja ehkä tulisijat. Ellei jälkimmäisiä ole, aina löytyy jostain hylätty kiuas tai kamiina, jonka savuhormin voi vetää ulos ikkunan tai ilmastointiluukun kautta. Toiset kyhäävät rakennusjätteistä itsetehtyjä parakkeja, joiden asukkaat poliisi vielä squattaajiakin useammin häätää ja purkaa rakennukset. Viidakkorumpu kertoo, mihin hökkeli kannattaa pystyttää tai mistä löytyy tyhjä rakennus, josta poliisilla ei vielä ole hajuakaan.
Kaikenlaiset esiintyjät ja temppujentekijät yleistyvät kaduilla. Kerjäläiset yleistyvät tietysti myös, ellei yhteiskunta kiellä kerjäämistä kuten nyt jo suunnitellaan. Soittajia ja laulajia loilottaa riveittäin taajamien keskustoissa ja jonkin verran lähiöissäkin. Uutena ilmiönä nähdään vanhan kunnon ajan sirkustaiteilijoita, kuten jonglöörejä ja akrobaatteja. Koska iso osa suomalaisista tulee edelleen varsin hyvin toimeen, eiköhän heiltä muutama killinki riitä jokaiselle esiintyvälle taiteilijalle.
Liftarit palaavat säännölliseen tiekuvaan. Olen jo viimeisen vuoden aikana nähnyt liftaajia tienvarsilla suunnilleen yhtä paljon kuin sitä edeltävän vuosikymmenen aikana yhteensä. Missä tyypillinen 2000-luvun alun liftari on ollut hipahtava vaihtoehtoihminen tai matkalla festareille (tai festareilta pois), lähitulevaisuuden liftari on todennäköisemmin ihan tavallinen opiskelija, työtön tai palkaton työläinen.
Mikä valitettavinta, varkaat ja huijarit yleistyvät ja ihmisten luottamus toisiaan kohtaan vähenee entisestään. Squat-asuminen, katutaiteilijat ja liftarit eivät ole pelkästään kielteisiä ilmiöitä, sillä niihin liittyy tietynlaista luovaa anarkismia tai anarkistista luovuutta. Varkauksien ja huijauksien yleistymisessä ei sen sijaan ole mitään positiivista. Kuitenkin ne ovat pahoinvointiyhteiskunnassa täysin ymmärrettäviä ilmiöitä. Jos rahaa elämiseen ei saa yhteiskunnalta anomalla eikä kanssaihmisiltä pyytämällä, se otetaan viidakon lain mukaan väkisin. Sikarikkailla ja hyväosaisilla on varaa palkata itselleen vaikka henkivartijoita, mutta ihan tavalliset kansalaiset, duunarit sekä rikollisten kanssaköyhät ovat turvattomia. Tämä edustaa kaikkein raadollisimmin sitä yhteiskuntaa, mitä oikeistolaiset eivät halua, mutta mihin heidän yhteiskuntapolitiikkansa on vääjäämättä johtamassa – ellei sitä ennen ilmaannu uusi vahva vasemmisto, joka heittää täyslaidallisen kapuloita oikeiston rattaisiin.
Julkisesta terveydenhoidosta on tehty maksullista. Ettei totuus unohtuisi, 1990-luvulle saakka julkinen terveydenhoito oli Suomessa suurelta osin ilmaista. Sitten otettiin käyttöön terveyskeskusmaksut. 2000-luvulla julkisia terveyspalveluja on myös ulkoistettu yksityisille. Tämän prosessin oheistuotteena julkisen puolen maksut on vaivihkaa hivutettu niin korkeisiin lukemiin, ettei köyhällä ole suorastaan varaa palvelujen käyttöön.
Julkisten terveyspalvelujen jonot ovat monella paikkakunnalla katastrofaaliset. Jos tarvitset esimerkiksi hammashoitoa, varaudu odottamaan puoli vuotta. Sinnittele odotusaika särkylääkkeiden avulla. Joihinkin palveluihin ei pääse lainkaan, sillä resurssit ovat alimitoitetut ja minimiin "tehostettu" henkilökunta ohjeistetaan uskottelemaan, ettei näin vähäisten vaivojen takia kannata tulla alimitoitettuja resursseja tuhlaamaan.
Terveyskeskukset, sosiaaliasemat ja muut palvelupisteet on keskitetty suuriin yksiköihin ja lakkautettu sieltä, missä ihmiset asuvat. Ennen ihminen saattoi hyvässä lykyssä kävellä omaan lähiterveyskeskukseensa. Nyt hänen on usein hypättävä bussiin tai jopa tilattava taksi. Monilla ei ole omaa autoa, ja lisäksi monessa tapauksessa ajaminen olisi terveys- tai turvallisuusriski. Oma rinnakkainen ilmiönsä on myös apteekkien järjestelmällinen siirtyminen ihmisasumusten läheltä automarkettien yhteyteen. Lisäksi kaupunkien ympärivuorokautinen apteekkipäivystys on lakkautettu.
Sosiaaliasemat ja Kela ovat järjestelmällisesti kiristäneet tukien myöntämistä ja maksua. Viime vuonna kohua herättänyt "Sossu-Tatun" tapaus on taatusti keksitty, oikeiston propagandistinen huijaus. Todellisuudessa nimittäin sosiaalitoimi jättää tuet maksamatta aina, kun sen on lain (porsaanreikien) puitteissa niin mahdollista tehdä. Paraatiesimerkki löytyy omasta taloudestani: kun kumppani valmistui opinnoistaan ja hänestä tuli työtön, Kela lakkautti opintotuen välittömästi ja pyöritteli työttömyystukihakemusta viikkokausia. Koska hänelle ei siis maksettu helmikuussa mitään, odotimme saavamme (kahden työttömän taloutena) sossusta toimeentulotukea. Sossu kuitenkin epäsi hakemuksen, sillä olimme kaksi kuukautta aiemmin (!) saaneet yhteensä yli 500 euroa veronpalautusta. Se olisi pitänyt säästää ja sen olisi pitänyt riittää! Helmikuun vuokra olisi jäänyt maksamatta, ellei toisella meistä olisi melko hyvävarainen äiti, joka tarjoutui auttamaan hädässä. Suomalainen sosiaalipolitiikka on siis johtanut tilaan, jossa köyhiä auttavat yhä useammin omaiset eikä yhteiskunta.
Kelan ongelmina ovat hitauden ohella vastuusta kieltäytyminen aina kun se on mahdollista, hakemuksiin liittyvä saivartelu puutteiden löytämiseksi (sosiaalitoimessa tämä on vielä pahempi ongelma) sekä asioiden ilmeisen tahallinen tulkitseminen yhtäällä yhdeksi, toisaalla toiseksi. Esimerkiksi asumistukea haettaessa Kela katsoo, että kahden työttömän talous tienaa yhteensä 1404 euroa kuukaudessa. Tämä 1404 euroa on Kelan mielestä niin paljon, että asumistuesta vähennetään reilun kokoinen perusomavastuu. Sama Kela kuitenkin maksaa työttömyystukea vain 522,56 euroa per henkilö eli yhteensä 1045,12 euroa kuussa kahden työttömän taloudelle! Erotus johtuu yhtäältä valtavasta "ennakonpidätyksestä", joka on käytännössä 20 prosentin (!) tulovero, toisaalta siitä, että työttömyystukea maksetaan neljältä viikolta eikä koko kuukaudelta. Jos työttömyyttä jatkuu vuoden ajan, työtön saa kertaalleen kaksi neljän viikon erää samalle kuulle. On sanomattakin selvää, ettei tuon kuun aikana kannata kääntyä sossun puoleen. Yhtä selvää on, että kahden työttömän kuukausitulojen myöntäminen 1045 euroksi 1404:n sijaan pudottaisi tuntuvasti asumistuen omavastuuosuutta, korottaisi asumistukea ja lisäisi käyttörahan määrää.
Asuminen kallistuu vuosi vuodelta. 1990-luvun alkuun saakka Suomessa noudatettiin yleistä vuokrasääntelyä, jonka ansiosta asuntojen vuokrat pysyivät kohtuudessa. Sen jälkeen vuokrataso on räjähtänyt. 2010-luvulla on täysin tavanomaista pyytää pienestä perusyksiöstä Helsingissä 700–800 euroa kuukaudessa. Työttömänä siihen ei ole varaa, sillä Kela myöntää asumistukea enintään puolet sensuuruisesta vuokrasta. Tampereella vastaava tavanomainen kuukausivuokra on 500–600 euroa kuussa. Tämän hintaluokan asunnossa on epämiellyttävä yllätys mm. Pispalassa yleinen sähkölämmitys, sillä Kela ei auta sähkölaskuissa. Näissä tapauksissa ainoa toivo lepää sosiaalitoimen tiukennetun armeliaisuuden tai hyvävaraisten lähiomaisten harteilla.
Paitsi, että työttömyys on vakiintunut korkeaksi, yhä useammat työtätekevät eivät saa palkkaa. Työttömiä passitetaan joukoittain työharjoitteluun, työelämävalmennukseen ynnä muuhun sen sijaan, että heille järjestyisi "oikeita" palkkatöitä. Myös opiskelijat suorittavat yhä useammin opintojaan työharjoitteluina, sillä koulutuksesta säästetään. Työnantajalle tietysti sopii, että hän voi teettää töitä maksamatta palkkaa. Näin syntyvän orjatyöluokan toimeentulon maksaa Kela, mistä johtuen sosiaalitoimen kulut ovat jatkuvasti niin korkeat kuin ovat, mitä oikeisto käyttää hyväkseen työttömien ja muiden sosiaalituen saajien vastaisessa propagandassa. Viime vuosina työharjoittelijoilta on poistettu matkakorvaukset. Joka käyttää julkista liikennettä päästäkseen palkattomaan työhön, menettää siis osan vähistä tuloistaan liikenneyhtiölle.
VR:stä on tehty valtion omistama yhtiö, jonka tehtävänä on tuottaa voittoa ja näin ollen se kiskoo junalipuista kalliita hintoja. Tästä aiheesta olen kirjoittanut ennenkin. Koska ennakkolippuja saa halvalla, köyhät matkustajat (esimerkiksi opiskelupaikkakunnalta kotikonnuillaan vierailevat opiskelijat) kilpailevat nopeudessa toisiaan vastaan saadakseen edullisimmat junaliput ja oppivat hyvissä ajoin näkemään toisensa vihollisina, kilpailuvastustajina. Sama ilmiöhän esiintyy myös taisteltaessa vähistä työpaikoista. Joka saa tietää matkastaan vasta vähän ennen matkustuspäivää tai päättää matkustamisestaan spontaanisti, joutuu maksamaan häkellyttäviä kiskurihintoja. Tällöin ei auta paljon edes asuminen Onnibus-linjaverkon piirissä, sillä Onnibus, kuten myös sen kanssa samoilla yhteyksillä kilpaileva Matkahuolto, harjoittaa samaa "etukäteen halvalla, lähtöpäivänä kalliilla" -politiikkaa.
Tätä listaa voisi jatkaa lukuisilla eri tekijöillä. Kun muistamme, että köyhien osuus suomalaisista on koko ajan kasvanut, ei kenellekään jää epäselväksi, että hyvinvointiyhteiskunta on historiaa ja köyhän osa Suomessa yhä vaikeampi.
Mihin tämä oikeistohenkinen ja leimallisen kokoomuslainen politiikka, jonka kaikki nykyiset eduskuntapuolueet suvaitsevat, meidät vielä johtaa? Oletetaan, että sosiaali- ja työttömyysturva muuttuvat vastikkeellisiksi (ihmisiä orjuutetaan pakkotyöhön), sosiaali- ja terveyspalvelut liukuvat yhä enemmän tavoittamattomiin, asumisen kallistuminen jatkuu, yhä suurempi osuus työstä teetetään palkattomana ja julkinen liikenne pysyy kalliina. Miten tämä muuttaa suomalaista yhteiskuntaa? Oikeistodiskurssi kuvittelee, että se sysää yhä useammat perustamaan yrityksiä ja patistelee laiskat töihin. Tokkopa mitään tämänsuuntaista tapahtuu. Sen sijaan nähtäneen kaikenlaisia yhteiskunnasta syrjäytymisen ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäämisen muotoja. Esittelen muutamia mahdollisuuksia:
Puoskarit yleistyvät. Kun julkinen terveydenhoito on ajettu alas ja yksityiselle puolelle ei ole varaa mennä, ilmenee valtaisa tilaus palvelujaan polkuhintaan myyville laittomille lääkäreille ja parantajille. He sitten tekevät, mitä pystyvät, ja elleivät pysty, heidän "uhrejaan" alkaa ilmestyä katukuvaa värittämään.
Luvaton asuminen, squatit ja hökkelikylät yleistyvät. Kunnon slummithan ne Suomesta vielä puuttuivatkin! Kun asunnosta ei ole varaa maksaa, lyöttäydytään hylättyihin rakennuksiin, joissa on hyvässä lykyssä kohtalainen lämmöneristys ja ehkä tulisijat. Ellei jälkimmäisiä ole, aina löytyy jostain hylätty kiuas tai kamiina, jonka savuhormin voi vetää ulos ikkunan tai ilmastointiluukun kautta. Toiset kyhäävät rakennusjätteistä itsetehtyjä parakkeja, joiden asukkaat poliisi vielä squattaajiakin useammin häätää ja purkaa rakennukset. Viidakkorumpu kertoo, mihin hökkeli kannattaa pystyttää tai mistä löytyy tyhjä rakennus, josta poliisilla ei vielä ole hajuakaan.
Kaikenlaiset esiintyjät ja temppujentekijät yleistyvät kaduilla. Kerjäläiset yleistyvät tietysti myös, ellei yhteiskunta kiellä kerjäämistä kuten nyt jo suunnitellaan. Soittajia ja laulajia loilottaa riveittäin taajamien keskustoissa ja jonkin verran lähiöissäkin. Uutena ilmiönä nähdään vanhan kunnon ajan sirkustaiteilijoita, kuten jonglöörejä ja akrobaatteja. Koska iso osa suomalaisista tulee edelleen varsin hyvin toimeen, eiköhän heiltä muutama killinki riitä jokaiselle esiintyvälle taiteilijalle.
Liftarit palaavat säännölliseen tiekuvaan. Olen jo viimeisen vuoden aikana nähnyt liftaajia tienvarsilla suunnilleen yhtä paljon kuin sitä edeltävän vuosikymmenen aikana yhteensä. Missä tyypillinen 2000-luvun alun liftari on ollut hipahtava vaihtoehtoihminen tai matkalla festareille (tai festareilta pois), lähitulevaisuuden liftari on todennäköisemmin ihan tavallinen opiskelija, työtön tai palkaton työläinen.
Mikä valitettavinta, varkaat ja huijarit yleistyvät ja ihmisten luottamus toisiaan kohtaan vähenee entisestään. Squat-asuminen, katutaiteilijat ja liftarit eivät ole pelkästään kielteisiä ilmiöitä, sillä niihin liittyy tietynlaista luovaa anarkismia tai anarkistista luovuutta. Varkauksien ja huijauksien yleistymisessä ei sen sijaan ole mitään positiivista. Kuitenkin ne ovat pahoinvointiyhteiskunnassa täysin ymmärrettäviä ilmiöitä. Jos rahaa elämiseen ei saa yhteiskunnalta anomalla eikä kanssaihmisiltä pyytämällä, se otetaan viidakon lain mukaan väkisin. Sikarikkailla ja hyväosaisilla on varaa palkata itselleen vaikka henkivartijoita, mutta ihan tavalliset kansalaiset, duunarit sekä rikollisten kanssaköyhät ovat turvattomia. Tämä edustaa kaikkein raadollisimmin sitä yhteiskuntaa, mitä oikeistolaiset eivät halua, mutta mihin heidän yhteiskuntapolitiikkansa on vääjäämättä johtamassa – ellei sitä ennen ilmaannu uusi vahva vasemmisto, joka heittää täyslaidallisen kapuloita oikeiston rattaisiin.
maanantai 10. helmikuuta 2014
1970-luvulla syntyneet vallanpitäjät
Useita päteviä blogitekstejä näpytellyt Kai Kontturi kirjoitti helmikuun 9. päivänä 2014 hieman ilkeästi otsikoilla "Keskenkasvuiset" ja "Blondi Kokkolasta". Jälkimmäinen viittaa luonnollisesti SDP:n puheenjohtajaan, Bilderberg-kokouksissakin nähtyyn valtionvarainministeri Jutta Urpilaiseen. "Keskenkasvuiset" on jo mielenkiintoisempi termi. Kontturi esittää blogitekstissään, kuinka Urpilaisen ja Jyrki Kataisen kaltaiset ihmiset ovat edenneet korkeisiin poliittisiin tehtäviin ennen kuin ovat niin sanotusti ansainneet kannuksiaan. Kirjoitelman loppupuolella hän pääsee myös suuntaa antaviin arvioihin siitä, miksi näin on käynyt.
Minä olen putkahtanut tälle pallolle vuonna 1974. Kaikkitietävän Wikipedian mukaan Jyrki Katainen on syntynyt vuonna 1971, Jutta Urpilainen 1975, Paavo Arhinmäki ja Ville Niinistö 1976. Krista Kiuru on syntynyt minun vuotenani 1974, Henna Virkkunen ja Susanna Huovinen 1972, Jussi Halla-aho Kataisen tavoin 1971, Sampo Terho 1977, Merja Kyllönen samoin 1977 ja Carl Haglund 1979.
Tästä luettelosta on helppo tehdä johtopäätös, että 1970-luvulla – omalla vuosikymmenelläni – syntyneet hallitsevat nyky-Suomea. Sukupolveni ilmiöitä pitkään seuranneena ihmisenä en voi kuin hämmästellä, sillä ns. itsenäisyyden ajan Suomen historia on tuskin nähnyt epäpoliittisempaa tai poliittisesti välinpitämättömämpää sukupolvea kuin tämä. Yläasteella ja lukiossa kukaan ei halunnut lässähtäneen kouludemokratian valitsemiin luottamustehtäviin. Äänestyksissä äänestettiin vitsillä. Kukaan ei tehnyt politiikkaa. Vielä 1990-luvulla ei Oulun yliopistossa saatu esimerkiksi punavihreitä ryhmiä edes ylioppilaskunnan edustajistovaaleihin ehdolle, saati edustajistoon. Kokoomuslaisia siellä taisi olla – tosin hekin muka epäpoliittiseksi verhoillun ryhmänimikkeen Yksilön valinta suojissa.
Miten tuollaisesta sukupolvesta voi yhtäkkiä tulla leijonanosa Suomen ylimmästä poliittisesta valtaryhmästä? Asiassa on pakko olla jotakin mätää. Ehdotuksia: 1) 1970-luvulla syntyneet eivät ole mukana politiikassa aatteellisista syistä vaan luomassa uraa. Pyrkyreitä! 2) 1970-luvulla syntyneet ovat epäpäteviä poliitikkoja, ja juuri siksi heidät on nimetty muka tärkeisiin tehtäviin. Syntipukkeja! 3) 1970-luvulla syntyneet ovat päässeet helposti haluamiinsa poliittisiin paikkoihin, sillä kukaan vakavasti otettava ja vakavasti itsensä ottava poliitikko ei ole niistä kiinnostunut. Todellinen valta on karannut muualle: firmapomoille ja muille elinkeinottelijoille, konsulteille ja "asiantuntijoille", virkamiehille sekä Euroopan unioniin. Nukkehallitus! 4) Laske yhteen kohdat 1, 2 ja 3.
Valitettavasti neljäs ehdotus on kaikkein todennäköisin.
Minä olen putkahtanut tälle pallolle vuonna 1974. Kaikkitietävän Wikipedian mukaan Jyrki Katainen on syntynyt vuonna 1971, Jutta Urpilainen 1975, Paavo Arhinmäki ja Ville Niinistö 1976. Krista Kiuru on syntynyt minun vuotenani 1974, Henna Virkkunen ja Susanna Huovinen 1972, Jussi Halla-aho Kataisen tavoin 1971, Sampo Terho 1977, Merja Kyllönen samoin 1977 ja Carl Haglund 1979.
Tästä luettelosta on helppo tehdä johtopäätös, että 1970-luvulla – omalla vuosikymmenelläni – syntyneet hallitsevat nyky-Suomea. Sukupolveni ilmiöitä pitkään seuranneena ihmisenä en voi kuin hämmästellä, sillä ns. itsenäisyyden ajan Suomen historia on tuskin nähnyt epäpoliittisempaa tai poliittisesti välinpitämättömämpää sukupolvea kuin tämä. Yläasteella ja lukiossa kukaan ei halunnut lässähtäneen kouludemokratian valitsemiin luottamustehtäviin. Äänestyksissä äänestettiin vitsillä. Kukaan ei tehnyt politiikkaa. Vielä 1990-luvulla ei Oulun yliopistossa saatu esimerkiksi punavihreitä ryhmiä edes ylioppilaskunnan edustajistovaaleihin ehdolle, saati edustajistoon. Kokoomuslaisia siellä taisi olla – tosin hekin muka epäpoliittiseksi verhoillun ryhmänimikkeen Yksilön valinta suojissa.
Miten tuollaisesta sukupolvesta voi yhtäkkiä tulla leijonanosa Suomen ylimmästä poliittisesta valtaryhmästä? Asiassa on pakko olla jotakin mätää. Ehdotuksia: 1) 1970-luvulla syntyneet eivät ole mukana politiikassa aatteellisista syistä vaan luomassa uraa. Pyrkyreitä! 2) 1970-luvulla syntyneet ovat epäpäteviä poliitikkoja, ja juuri siksi heidät on nimetty muka tärkeisiin tehtäviin. Syntipukkeja! 3) 1970-luvulla syntyneet ovat päässeet helposti haluamiinsa poliittisiin paikkoihin, sillä kukaan vakavasti otettava ja vakavasti itsensä ottava poliitikko ei ole niistä kiinnostunut. Todellinen valta on karannut muualle: firmapomoille ja muille elinkeinottelijoille, konsulteille ja "asiantuntijoille", virkamiehille sekä Euroopan unioniin. Nukkehallitus! 4) Laske yhteen kohdat 1, 2 ja 3.
Valitettavasti neljäs ehdotus on kaikkein todennäköisin.
perjantai 31. tammikuuta 2014
Vapaa levittämään propagandaa
Mediaväki on nyt varpaillaan. Jääkiekon, joka ei sinänsä kiinnosta minua lainkaan, maailmanmestaruuskisoihin Minskiin eivät toimittajat halua, koska Valko-Venäjä ei kuulemma voi taata, ettei aivan muusta kuin jääkiekosta kirjoittavaa toimittajaa pidätetä. Sotsin talviolympialaisia Venäjällä leimaa myös länsimedian protestihenki, koska Venäjällä ei pidetä homoista: heitä saa laillisesti syrjiä ja heidän sanansa levittämistä pidetään laittomana "homopropagandana". Koti-Suomi, siinä missä muutkin läntiset kotimaat, näyttäytyy paikkana, jossa toimittajat ovat vapaita eikä mitään pidetä propagandana – saati nyt laittomana sellaisena.
Maltetaanpas nyt hetkinen. Kriittinen verkkosivusto Media Lens julkaisi kuluvalla viikolla loistavan artikkelin otsikolla Propaganda: The Dominant Grand Narrative of Our Time. Siinä toimittaja David Cromwell siteeraa amerikkalaistunutta venäläistä dokumentaristia Andre Vltchekiä, joka kertoo tuntevansa olonsa vapaammaksi työskennellessään Kiinassa kuin BBC:n haastateltavana. Beijingissä hänen annetaan puhua sensuroimattomana. Sen sijaan Britanniassa vaaditaan ensin tarkka selonteko, mitä haastateltava aikoo sanoa. Kiinan lisäksi Vltchek viittaa Iraniin ja Turkkiin pahamaineisina mediamaina, joissa kuitenkin esitetään paljon enemmän editoimatonta ja sensuroimatonta tv-haastattelumateriaalia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Myöhemmin samassa artikkelissa Cromwell käsittelee muun muassa kritiikittömyyttä valtaeliittiä kohtaan, ilmastonmuutoskritiikkiä, sodan puolustusta ja sotarikoksen verhoamista "epäonnistumisiksi" tyypillisinä esimerkkeinä länsimaisesta propagandasta.
Kauhistelemme täällä Suomessakin jatkuvasti, kuinka kamalaa ihmisraukoilla on elää propagandan harhaanjohtamina jossakin "diktatuurissa". Emme ymmärrä, että oman yhteiskuntamme propaganda on vain hienovaraisempaa ja jossain määrin "uskottavampaa". Propaganda onnistuu parhaiten silloin, kun sitä kritiikittömästi uskova ihminen pitää itseään mitä kriittisimpänä yksilönä. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä ongelmasta muun muassa valtamedian mediavaltaa käsittelevässä artikkelissani.
Olen valmis tekemään seuraavat johtopäätökset: 1) ensiksikin on olemassa maita, joissa toimittaja on periaatteessa vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää in action. Mutta voi olla, ettei asiasisältö miellytä autoritääristä valtakoneistoa ja toimittajaraukka saattaa joutua karkotetuksi, oikeuteen tai vankilaan. 2) Toiseksi on olemassa maita, joissa toimittaja on vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, mikäli hän tekee sen pienessä omaehtoisessa mediassa, jonka sanoman vain harvat kuulevat. Näiden maiden valtamediassa toimittaja ei ole vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, ainakaan in action, sillä valtamedian oma itsesensuuri on tiukka. Tämä ei yleensä johdu siitä, että valtakoneisto olisi sinänsä autoritäärinen ja sanelisi, mitä mediassa saa sanoa. Sen sijaan valtamedia hännystelee ihan itse vallanpitäjiä, jotka vain osassa tapauksista ovat (näennäis)demokratian valitsemia poliitikkoja. Muissa tapauksissa he ovat talousjohtajia – firmapomoja, elinkeinoelämän "asiantuntijoita" tai molempia yhtä aikaa. Toki valtamedialla on yhteyksiä hännystelynsä kohteisiin: kaupallisilla medioilla omistussuhteiden kautta talousjohtajiin, valtiollisilla tv- ja radioyhtiöillä päätöksentekonsa kautta politiikan huipulle.
Me elämme kakkosesimerkin mukaisessa maassa, jonka näkyvimmässäkin mediassa toimittaja on vapaa levittämään valtavirtapropagandaa, jota hän kriittiseksi itseään luulevana mutta oikeasti kritiikittömänä yksilönä luulee neutraaliksi totuudeksi. Jokaisen, joka näkee kuinka asiat ovat, edestä valtamedian ja usein vähän pienempienkin medioiden ovet sulkeutuvat. Kauhistelluissa ykkösesimerkin kuvaamissa maissa on Suomeen ja sen kaltaisiin yksi selkeä etu: niissä kaikki on paljon yksiselitteisempää. Hallitus sanoo näin, hallituksen viholliset ulkomailla ja kotimaassa sanovat noin. Siinä kaikki. Länsimieliseksi heittäytyneelle ukrainalaiselle on mahdotonta selittää, kuinka EU:ssa propaganda on pesiytynyt kaikkialle, koska hänen on mahdotonta tunnistaa propagandaa, joka ei näytä propagandalta niin kuin se on Neuvostoliiton ja Janukovitsin aikoina näyttänyt. Hänen silmissään – kuten länsimaiden valtavirran silmissä – se näyttää vapaalta ja demokraattiselta informaatiolta, koska se on ovelaakin ovelammin tehty näyttämään sellaiselta. Illuusio on syvempi, ikään kuin 3D, ykkösesimerkkimaiden 2D:hen verrattuna.
En kannata autoritäärisiä valtakoneistoja, jotka sumeilematta ilmoittavat voivansa pidättää toimittajia. Ymmärrän silti, mikä saa Valko-Venäjän tai Janukovitsin Ukrainan tapauksessa päättäjät harkitsemaan kovia otteita. He ovat näet täysin uupuneita siihen, kuinka totalitaarisesti länsimedia tai länsimielinen media suoltaa heistä propagandistista paskaa. En hyväksy kovia otteita, mutta ymmärrän niitä: se on heidän ainoa keinonsa pyristellä pakkolänsimaistamista vastaan. Ukraina on jo aiemmin kokenut yhden nopeasti kaatuneen, lännestä ohjatun värivallankumouksen, Venäjällä sellaista on kehitelty jo vuosikausia. Valko-Venäjällä länsiohjattu aktivismi ei ole johtanut juuri mihinkään. Venäjän tavoin Kiina on jatkuvasti esitetty uhkana länsivalloille, Iranista puhumattakaan. Länsimaiden sisällä maalaillaan myös piruja seinille, mikäli jokin vaihtoehtonäkemys pujahtaa julkisuuteen; jos ei pujahda, se vaietaan kuoliaaksi. Suomessakin on alettu pyristellä vastaan kovin ottein, vai mitäs tämä kiakkovieraiden luokkasotahuutelu nyt oli? Ja taas on pirunmaalareille töitä.
Muille ei propagandayhteiskunnassa olekaan pian töitä.
Maltetaanpas nyt hetkinen. Kriittinen verkkosivusto Media Lens julkaisi kuluvalla viikolla loistavan artikkelin otsikolla Propaganda: The Dominant Grand Narrative of Our Time. Siinä toimittaja David Cromwell siteeraa amerikkalaistunutta venäläistä dokumentaristia Andre Vltchekiä, joka kertoo tuntevansa olonsa vapaammaksi työskennellessään Kiinassa kuin BBC:n haastateltavana. Beijingissä hänen annetaan puhua sensuroimattomana. Sen sijaan Britanniassa vaaditaan ensin tarkka selonteko, mitä haastateltava aikoo sanoa. Kiinan lisäksi Vltchek viittaa Iraniin ja Turkkiin pahamaineisina mediamaina, joissa kuitenkin esitetään paljon enemmän editoimatonta ja sensuroimatonta tv-haastattelumateriaalia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Myöhemmin samassa artikkelissa Cromwell käsittelee muun muassa kritiikittömyyttä valtaeliittiä kohtaan, ilmastonmuutoskritiikkiä, sodan puolustusta ja sotarikoksen verhoamista "epäonnistumisiksi" tyypillisinä esimerkkeinä länsimaisesta propagandasta.
Kauhistelemme täällä Suomessakin jatkuvasti, kuinka kamalaa ihmisraukoilla on elää propagandan harhaanjohtamina jossakin "diktatuurissa". Emme ymmärrä, että oman yhteiskuntamme propaganda on vain hienovaraisempaa ja jossain määrin "uskottavampaa". Propaganda onnistuu parhaiten silloin, kun sitä kritiikittömästi uskova ihminen pitää itseään mitä kriittisimpänä yksilönä. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä ongelmasta muun muassa valtamedian mediavaltaa käsittelevässä artikkelissani.
Olen valmis tekemään seuraavat johtopäätökset: 1) ensiksikin on olemassa maita, joissa toimittaja on periaatteessa vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää in action. Mutta voi olla, ettei asiasisältö miellytä autoritääristä valtakoneistoa ja toimittajaraukka saattaa joutua karkotetuksi, oikeuteen tai vankilaan. 2) Toiseksi on olemassa maita, joissa toimittaja on vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, mikäli hän tekee sen pienessä omaehtoisessa mediassa, jonka sanoman vain harvat kuulevat. Näiden maiden valtamediassa toimittaja ei ole vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, ainakaan in action, sillä valtamedian oma itsesensuuri on tiukka. Tämä ei yleensä johdu siitä, että valtakoneisto olisi sinänsä autoritäärinen ja sanelisi, mitä mediassa saa sanoa. Sen sijaan valtamedia hännystelee ihan itse vallanpitäjiä, jotka vain osassa tapauksista ovat (näennäis)demokratian valitsemia poliitikkoja. Muissa tapauksissa he ovat talousjohtajia – firmapomoja, elinkeinoelämän "asiantuntijoita" tai molempia yhtä aikaa. Toki valtamedialla on yhteyksiä hännystelynsä kohteisiin: kaupallisilla medioilla omistussuhteiden kautta talousjohtajiin, valtiollisilla tv- ja radioyhtiöillä päätöksentekonsa kautta politiikan huipulle.
Me elämme kakkosesimerkin mukaisessa maassa, jonka näkyvimmässäkin mediassa toimittaja on vapaa levittämään valtavirtapropagandaa, jota hän kriittiseksi itseään luulevana mutta oikeasti kritiikittömänä yksilönä luulee neutraaliksi totuudeksi. Jokaisen, joka näkee kuinka asiat ovat, edestä valtamedian ja usein vähän pienempienkin medioiden ovet sulkeutuvat. Kauhistelluissa ykkösesimerkin kuvaamissa maissa on Suomeen ja sen kaltaisiin yksi selkeä etu: niissä kaikki on paljon yksiselitteisempää. Hallitus sanoo näin, hallituksen viholliset ulkomailla ja kotimaassa sanovat noin. Siinä kaikki. Länsimieliseksi heittäytyneelle ukrainalaiselle on mahdotonta selittää, kuinka EU:ssa propaganda on pesiytynyt kaikkialle, koska hänen on mahdotonta tunnistaa propagandaa, joka ei näytä propagandalta niin kuin se on Neuvostoliiton ja Janukovitsin aikoina näyttänyt. Hänen silmissään – kuten länsimaiden valtavirran silmissä – se näyttää vapaalta ja demokraattiselta informaatiolta, koska se on ovelaakin ovelammin tehty näyttämään sellaiselta. Illuusio on syvempi, ikään kuin 3D, ykkösesimerkkimaiden 2D:hen verrattuna.
En kannata autoritäärisiä valtakoneistoja, jotka sumeilematta ilmoittavat voivansa pidättää toimittajia. Ymmärrän silti, mikä saa Valko-Venäjän tai Janukovitsin Ukrainan tapauksessa päättäjät harkitsemaan kovia otteita. He ovat näet täysin uupuneita siihen, kuinka totalitaarisesti länsimedia tai länsimielinen media suoltaa heistä propagandistista paskaa. En hyväksy kovia otteita, mutta ymmärrän niitä: se on heidän ainoa keinonsa pyristellä pakkolänsimaistamista vastaan. Ukraina on jo aiemmin kokenut yhden nopeasti kaatuneen, lännestä ohjatun värivallankumouksen, Venäjällä sellaista on kehitelty jo vuosikausia. Valko-Venäjällä länsiohjattu aktivismi ei ole johtanut juuri mihinkään. Venäjän tavoin Kiina on jatkuvasti esitetty uhkana länsivalloille, Iranista puhumattakaan. Länsimaiden sisällä maalaillaan myös piruja seinille, mikäli jokin vaihtoehtonäkemys pujahtaa julkisuuteen; jos ei pujahda, se vaietaan kuoliaaksi. Suomessakin on alettu pyristellä vastaan kovin ottein, vai mitäs tämä kiakkovieraiden luokkasotahuutelu nyt oli? Ja taas on pirunmaalareille töitä.
Muille ei propagandayhteiskunnassa olekaan pian töitä.
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
Puolueet Suomessa – reboot
Suomalainen puoluekenttä on jo nimistön puolesta aika epäselvä tapaus. Moni on esimerkiksi tehnyt havainnon, ettei vihreiden vihreys ole enää sellaista vihreyttä kuin 1980-luvulla määriteltiin. "Kokoomus" puolestaan ei tarkoita mitään, "perussuomalaiset" on alusta lähtien pelkkä kauppanimi ja "Muutos 2011" meni jo. Niinpä olen päättänyt esittää, kuinka puolueet voisivat uudelleennimetä itsensä – ja viime kädessä uudelleenjärjestää itsensä.
Kokoomus (Kansallinen Kokoomus) oli eduskuntavaalien 2011 suurin puolue, joten aloitan siitä. Mitä sana "kokoomus" edes tarkoittaa? Eräät hyllystäni löytyvät 1950-luvun kirjat paljastavat, että sanaa on käytetty samassa merkityksessä kuin "koostumus" tai vaihtoehtoisesti "kokoonpano". Politiikassa sekään ei tarkoita yhtään mitään. "Kansallinen" puolue ei ole yhtään sen enempää, sillä kokoomus on EU-integroitumisen ja maahanmuuton lisäämisen ykkösinsinööri Suomen poliittisella kartalla.
• Uusi nimiehdotus: Oikeisto
• Naseva pilkkanimi: "Riistokapitalistit"
SDP (Suomen Sosialidemokraattinen Puolue) on typerryttävä nimi jo siinä mielessä, että keskimmäinen sana "sosialidemokraattinen" periytyy ajalta, jolloin Eurooppa kirjoitettiin "Europa" ja sosiaalinen oli "sosialinen". Tästä voisi tehdä päätelmän, että SDP on sata vuotta aikaansa jäljessä. Ehkä tämän hysteeriseksi vastapainoksi puolueella on viimeistään 1990-luvulta lähtien ollut pakkomielle myös pinnallisen valtavirran modernina pitämästä hötöstä. EU:hun ja uusliberalismiin on hurahdettu täydellisesti, minkä myötä puolue ei missään tapauksessa ole sosiaalidemokraattinen ja Suomikin vaikuttaa nimessä hiukan näytellyltä.
• Uusi nimiehdotus: Työväen Keskustapuolue, TKP
• Naseva pilkkanimi: "Kieltolakipuolue"
Perussuomalaiset, Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) semiurbanisoitunut jatko-osa, herättää nykysuomalaisissa tunteita vielä enemmän kuin demarit tai jopa kokoomus. Asiaan liittyvä hömppäkysymys kuuluu: ovatko he natseja? Vastaus kysymykseen on ei. Muutamilla persuilla on kyllä selviä fasistisympatioita, mutta oleellisempi ideologinen määrite on uuskonservatismi. Näin ollen persut eivät myöskään edusta äärioikeistoa. Periaatteen konservatismi hyödyntää aina oikeistolaisten ideoiden kylkiäisenä myös muutamia vasemmistolaisia ideoita. Uskallan väittää, että ilman jälkimmäisiä persujen suosio ei olisi nykyistä lähelläkään.
• Uusi nimiehdotus: Konservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Peräsuomalaiset"
Keskusta (Suomen Keskusta) on noussut gallupien mukaan Suomen suurimmaksi puolueeksi, koska hallitus on huono, keskusta on oppositiossa ja persut toilailevat. Yksinkertaista matematiikkaa. Helsingissä ja eräissä muissa kaupungeissa keskustan kannatusta ei haluta ymmärtää tai hyväksyä, mikä ei ole ihme, sillä puolueen kannatus on niissä alhainen. Kun siirrytään pienempiin taajamiin ja maaseudulle, on toinen ääni kellossa. Ilmeisesti keskusta tavoittaa jotain olennaista syrjäsuomalaisten sielusta – tai sitten ainoastaan mielistelee heitä. Puolueen nimi ainakin hämää: paitsi, ettei kaupunkien keskustoissa juuri kannateta sitä, oli keskusta erään analyysin mukaan viime eduskuntavaalien toiseksi oikeistolaisin puolue heti kokoomuksen jälkeen.
• Uusi nimiehdotus: Keskustaoikeisto
• Naseva pilkkanimi: "Kehittyvien maakuntien Suomi"
Vasemmistoliitto (eli "vasemmisto", kuten puolue haluaa nimensä lyhentää) saa äänet noin kahdeksalta prosentilta suomalaisia äänestäjiä – heiltä, jotka määrittelevät itsensä "vasemmistolaisiksi" ja olettavat tukevansa "vasemmistopolitiikkaa". Tämä valottaa jo hieman vassareiden ongelmaa. Heidän tehtävänsä eduskunnassa (ja hallituksessa) on olla vasemmisto. He hoitavat sen tehtävän ja näyttelevät sen roolin. Oikeastihan kokoomuksen ja Jyrki Kataisen johtamassa hallituksessa ei voi olla vasemmistoa, mutta sielläpä vain vassarit pönöttävät. Kaikki on alusta loppuun teatteria, eivätkä useimmat vassaripoliitikot – äänestäjistä puhumattakaan – edes tajua sitä. Toki vasemmistoliiton poliittiset linjaukset ovat kallellaan vasemmalle. Mutta vain kallellaan.
• Uusi nimiehdotus: Sosiaalidemokraatit
• Naseva pilkkanimi: "Valevasemmisto"
Vihreät (myös Vihreä liitto) nappasivat tunnusvärinsä ympäristöajattelusta, joka alkuaikojen vihreillä oli niin sanotusti vihreä lanka. Moni äänestäjä kuvittelee vihreyden merkitsevän edelleen ympäristöä, mutta jos asiaa kysyy nuorilta viheraktiiveilta esimerkiksi Tampereen Keskustorilla ennen vaaleja, ilmenee, että heille väri tarkoittaa jotain ihan muuta. Näytetään vihreää valoa = ollaan suvaitsevia? Jotain sinnepäin. Vaikka oikeistomedia muistaakin jatkuvasti mainita, että ainakin Satu Hassilla on vähemmistökommunistinen tausta, oli useamman viherpoliitikon juuret Liberaalisessa Kansanpuolueessa (LKP). Nykyisin puolue on palannut hegemonisen valtalinjansa juurille: ympäristöradikalismista ei näy enää jälkeäkään, ihan klassisesta liberalismista sitäkin enemmän.
• Uusi nimiehdotus: Liberaalit
• Naseva pilkkanimi: "Monikulttuurinen Kaupunkipuolue (MoKa)"
RKP (Ruotsalainen Kansanpuolue, Svenska Folkpartiet, SFP) ei nimensä perusteella edusta mitään muuta linjaa kuin "ruotsalaisia". Tämä aiheuttaa sukupolvesta toiseen hämmennystä, sillä eikö kysymys kuitenkin ole ruotsinkielisestä tai enintään suomenruotsalaisesta väestöstä? Poliittinen linjattomuuskin on hämäystä, sillä RKP on ihan selvästi kallellaan oikealle ja muun muassa ympäristöasioissa aika toivoton.
• Uusi nimiehdotus: Suomenruotsalainen Keskustaoikeisto, SRKO (Finlandssvenska Center-högern, FSCH)
• Naseva pilkkanimi: "Svenska talande bättre folkparti"
Kristillisdemokraattien (Suomen Kristillisdemokraatit) nimi oli aikanaan Suomen Kristillinen Liitto (SKL). Nimi täsmäsi paremmin kuin nykyinen, sillä Päivi Räsäsen poppoo ei ole herättänyt huomiota demokraattisuudellaan. Nykyiseen hallitusohjelmaankin se sai läpi pari vanhoillista pykälää, joita yksikään muu hallituspuolue ei kannata. Demokratian sijaan olisi reilu peli tuoda esille puolueen vanhoillisuutta – toisin sanoen konservatiivisuutta.
• Uusi nimiehdotus: Kristilliskonservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Päivi Räsänen"
Piraattipuolue herätti kummastusta eduskuntavaaleissa 2011. Avainkysymys kuului: "Keitä he ovat?" Mysteeri on sittemmin avautunut puoliksi tai yhdestä nurkasta. Yhtenäistä poliittista linjaa piraateilla ei ole, ellei sellaiseksi riitä kansalaisoikeuksien ja yksityisyydensuojan puolustaminen. Nimivalinta kyllä kielii selkeästä radikalismista. Moni piraatti puhuu netissä varsin asiaa, mutta jokunen piraatti vastineeksi myös ihan puppua.
• Uusi nimiehdotus: Radikaaliliberaalit
• Naseva pilkkanimi: "Ripattipuolue"
SKP (Suomen Kommunistinen Puolue) saattaa olla tämän kirjoittajan mielestä maamme poliittisen kentän paras puolue, mutta se ei ole vielä kovin paljon. SKP:n jatkuvana ongelmana on olla "vasemmistoliitompi kuin itse vasemmistoliitto". Näin ollen on harmi, että vassarit ovat olemassa ja vetävät monen äänestäjän silmissä roolinsa edelleen aika uskottavasti. Kun vasemmistoliitto on poliittiselta väriltään enintään sosiaalidemokraattinen, on SKP enintään sosialistinen. Toki puolueen riveissä vaikuttaa lukuisia vanhan liiton kommunisteja ja uusradikalisoitunuttakin väkeä. Kunpa heidän äänensä kuuluisi paremmin.
• Uusi nimiehdotus: Sosialistit
• Naseva pilkkanimi: "Äärivasemmistoliitto"
Muutos 2011:n nimi on herättänyt jatkuvaa kummastusta, sillä vuosi 2011 tuli ja meni eikä muutosta saanut aikaan Muutos-nimen piskuinen kantaja, vaan sen "isoveli" perussuomalaiset. James Hirvisaaren potkut emäpuolueesta tekivät Muutoksesta eduskuntapuolueen, vaikka sen kannatus vuoden 2011 vaaleissa oli vain 0,26 %. "Sarvihiiren" vanavedessä on vaihtanut leiriä muutama muukin persujen oikean laidan aktiivi. On mielenkiintoista seurata, miten heidän ideologiansa lyö kättä radikaalin suoran demokratian vaatimuksen kanssa.
• Uusi nimiehdotus: Radikaalikonservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Muutos 2011"
Itsenäisyyspuolue (myös Ipu) on kuulunut poliittisen kentän lilliputteihin jopa SKP:hen verrattuna, mutta nyt puolue saattaa olla noususuhdanteessa. Se on nimittäin melko uskottava EU-kriittinen ryhmittymä persujen ryhdyttyä nynnyilemään. Myös Verkkomedian päätoimittaja Janus Putkonen vannoo Ipun nimeen. Joillakuilla on puolueesta sitkeä harhaluulo, että se edustaa oikeistoa tai jopa äärioikeistoa. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa. Mutta kuten yllä kirjoittamastani huomaa, moni muukaan asia liittyen puolueisiin nyky-Suomessa ei pidä paikkaansa.
• Uusi nimiehdotus: Itsenäisyyspuolue on OK, mutta jos nimi halutaan muuttaa, se voisi olla Keskustavasemmistolainen Itsenäisyyspuolue, KVIP
• Naseva pilkkanimi: "Salaliittopuolue"
STP (Suomen Työväenpuolue) ja KTP (Kommunistinen Työväenpuolue) ovat niin samankaltaisia tapauksia, että ne voi käsitellä yhdessä. Molemmat ovat radikaalivasemmiston miniatyyripuolueita, joilla kuitenkin on oma toisistaan ja SKP:stä poikkeava linjansa. Olen kuitenkin havainnut, että SKP:ssä on muutamia varsin STP:läisittäin ja kenties vielä useampia hyvin KTP:läisittäin ajattelevia ihmisiä. Lisäksi STP:n piirissä esiintyy joitakin melko SKP:läisiä ja/tai KTP:läisiä ajatuksia. En tunne KTP:n nykytilaa erityisen hyvin, mutta sen jäsenistön ideologinen yhteys molempiin muihin radikaalivasemmistopuolueisiin lienee päivänselvä. Kysymys on painotuseroista, joista puheen ollen tulee valitettavasti usein riitaa.
• Uudet nimiehdotukset: Radikaalivasemmisto (STP), Vanhan Liiton Kommunistit, VLK (KTP)
• Nasevat pilkkanimet: "Työväen sirpalepuolue" (STP), "Vanhan Liiton Kommunistit, VLK" (KTP)
Mitä yllä olevalle, sinänsä alusta loppuun älyttömälle asetelmalle voisi tehdä? Pahin vaihtoehto on jatkaa ennallaan: nythän ihmiset äänestävät vaaleista vaaleihin ihan muuta kuin luulevat äänestävänsä. Uudet nimet voisivat kertoa entistä paremmin, mistä puolueissa on kysymys – ja epäilen vahvasti, että puolueiden kannatussuhteet muuttuisivat täydellisesti. "Kokoomus"-nimi ei enää hämäisi puolivallattomia nuorliberaaleja, otsikko "konservatiivit" viehättäisi huomattavasti "perussuomalaisia" vähemmän ja ekologisten arvojen kannattajat joutuisivat "vihreän" leiman sijaan kurkistamaan puolueiden ohjelmia tai ehdokkaiden vaalikonevastauksia ekologisimman puolueen löytämiseksi (vuonna 2011 se oli Suomen Luonnon selvityksen mukaan vasemmistoliitto). Sosialistit voisivat äänestää sosialisteja ja radikaalivasemmisto radikaalivasemmistoa. Tulisi mielenkiintoista.
Silti yhä olisi jotain mätää Suomenmaassa, enkä nyt tarkoita keskustan lehteä. Miten kävisi, jos puolueet hajotettaisiin ja perustettaisiin joukko entisistä riippumattomia puolueita, joille annettaisiin helposti ymmärrettävät yleisluonteiset nimet? Sellaisia voisivat olla liberaalit, konservatiivit, sosiaalidemokraatit, sosialistit, kommunistit, ehkä ympäristöpuolue ja oletettavasti myös oikeisto, vaikken itse tykkääkään sellaisen olemassaolosta puoluekartalla. Vanhat ja uudet poliitikot voisivat mennä mukaan sennimisiin puolueisiin kuin tykkäisivät. Ehkä ensivaiheessa myös salattaisiin, keitä muita jäseniä kuhunkin puolueeseen on liittynyt. Kaikkein tärkeintä olisi, että pakka saataisiin sekaisin ja puoluekenttä uusiksi.
Kokoomus (Kansallinen Kokoomus) oli eduskuntavaalien 2011 suurin puolue, joten aloitan siitä. Mitä sana "kokoomus" edes tarkoittaa? Eräät hyllystäni löytyvät 1950-luvun kirjat paljastavat, että sanaa on käytetty samassa merkityksessä kuin "koostumus" tai vaihtoehtoisesti "kokoonpano". Politiikassa sekään ei tarkoita yhtään mitään. "Kansallinen" puolue ei ole yhtään sen enempää, sillä kokoomus on EU-integroitumisen ja maahanmuuton lisäämisen ykkösinsinööri Suomen poliittisella kartalla.
• Uusi nimiehdotus: Oikeisto
• Naseva pilkkanimi: "Riistokapitalistit"
SDP (Suomen Sosialidemokraattinen Puolue) on typerryttävä nimi jo siinä mielessä, että keskimmäinen sana "sosialidemokraattinen" periytyy ajalta, jolloin Eurooppa kirjoitettiin "Europa" ja sosiaalinen oli "sosialinen". Tästä voisi tehdä päätelmän, että SDP on sata vuotta aikaansa jäljessä. Ehkä tämän hysteeriseksi vastapainoksi puolueella on viimeistään 1990-luvulta lähtien ollut pakkomielle myös pinnallisen valtavirran modernina pitämästä hötöstä. EU:hun ja uusliberalismiin on hurahdettu täydellisesti, minkä myötä puolue ei missään tapauksessa ole sosiaalidemokraattinen ja Suomikin vaikuttaa nimessä hiukan näytellyltä.
• Uusi nimiehdotus: Työväen Keskustapuolue, TKP
• Naseva pilkkanimi: "Kieltolakipuolue"
Perussuomalaiset, Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) semiurbanisoitunut jatko-osa, herättää nykysuomalaisissa tunteita vielä enemmän kuin demarit tai jopa kokoomus. Asiaan liittyvä hömppäkysymys kuuluu: ovatko he natseja? Vastaus kysymykseen on ei. Muutamilla persuilla on kyllä selviä fasistisympatioita, mutta oleellisempi ideologinen määrite on uuskonservatismi. Näin ollen persut eivät myöskään edusta äärioikeistoa. Periaatteen konservatismi hyödyntää aina oikeistolaisten ideoiden kylkiäisenä myös muutamia vasemmistolaisia ideoita. Uskallan väittää, että ilman jälkimmäisiä persujen suosio ei olisi nykyistä lähelläkään.
• Uusi nimiehdotus: Konservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Peräsuomalaiset"
Keskusta (Suomen Keskusta) on noussut gallupien mukaan Suomen suurimmaksi puolueeksi, koska hallitus on huono, keskusta on oppositiossa ja persut toilailevat. Yksinkertaista matematiikkaa. Helsingissä ja eräissä muissa kaupungeissa keskustan kannatusta ei haluta ymmärtää tai hyväksyä, mikä ei ole ihme, sillä puolueen kannatus on niissä alhainen. Kun siirrytään pienempiin taajamiin ja maaseudulle, on toinen ääni kellossa. Ilmeisesti keskusta tavoittaa jotain olennaista syrjäsuomalaisten sielusta – tai sitten ainoastaan mielistelee heitä. Puolueen nimi ainakin hämää: paitsi, ettei kaupunkien keskustoissa juuri kannateta sitä, oli keskusta erään analyysin mukaan viime eduskuntavaalien toiseksi oikeistolaisin puolue heti kokoomuksen jälkeen.
• Uusi nimiehdotus: Keskustaoikeisto
• Naseva pilkkanimi: "Kehittyvien maakuntien Suomi"
Vasemmistoliitto (eli "vasemmisto", kuten puolue haluaa nimensä lyhentää) saa äänet noin kahdeksalta prosentilta suomalaisia äänestäjiä – heiltä, jotka määrittelevät itsensä "vasemmistolaisiksi" ja olettavat tukevansa "vasemmistopolitiikkaa". Tämä valottaa jo hieman vassareiden ongelmaa. Heidän tehtävänsä eduskunnassa (ja hallituksessa) on olla vasemmisto. He hoitavat sen tehtävän ja näyttelevät sen roolin. Oikeastihan kokoomuksen ja Jyrki Kataisen johtamassa hallituksessa ei voi olla vasemmistoa, mutta sielläpä vain vassarit pönöttävät. Kaikki on alusta loppuun teatteria, eivätkä useimmat vassaripoliitikot – äänestäjistä puhumattakaan – edes tajua sitä. Toki vasemmistoliiton poliittiset linjaukset ovat kallellaan vasemmalle. Mutta vain kallellaan.
• Uusi nimiehdotus: Sosiaalidemokraatit
• Naseva pilkkanimi: "Valevasemmisto"
Vihreät (myös Vihreä liitto) nappasivat tunnusvärinsä ympäristöajattelusta, joka alkuaikojen vihreillä oli niin sanotusti vihreä lanka. Moni äänestäjä kuvittelee vihreyden merkitsevän edelleen ympäristöä, mutta jos asiaa kysyy nuorilta viheraktiiveilta esimerkiksi Tampereen Keskustorilla ennen vaaleja, ilmenee, että heille väri tarkoittaa jotain ihan muuta. Näytetään vihreää valoa = ollaan suvaitsevia? Jotain sinnepäin. Vaikka oikeistomedia muistaakin jatkuvasti mainita, että ainakin Satu Hassilla on vähemmistökommunistinen tausta, oli useamman viherpoliitikon juuret Liberaalisessa Kansanpuolueessa (LKP). Nykyisin puolue on palannut hegemonisen valtalinjansa juurille: ympäristöradikalismista ei näy enää jälkeäkään, ihan klassisesta liberalismista sitäkin enemmän.
• Uusi nimiehdotus: Liberaalit
• Naseva pilkkanimi: "Monikulttuurinen Kaupunkipuolue (MoKa)"
RKP (Ruotsalainen Kansanpuolue, Svenska Folkpartiet, SFP) ei nimensä perusteella edusta mitään muuta linjaa kuin "ruotsalaisia". Tämä aiheuttaa sukupolvesta toiseen hämmennystä, sillä eikö kysymys kuitenkin ole ruotsinkielisestä tai enintään suomenruotsalaisesta väestöstä? Poliittinen linjattomuuskin on hämäystä, sillä RKP on ihan selvästi kallellaan oikealle ja muun muassa ympäristöasioissa aika toivoton.
• Uusi nimiehdotus: Suomenruotsalainen Keskustaoikeisto, SRKO (Finlandssvenska Center-högern, FSCH)
• Naseva pilkkanimi: "Svenska talande bättre folkparti"
Kristillisdemokraattien (Suomen Kristillisdemokraatit) nimi oli aikanaan Suomen Kristillinen Liitto (SKL). Nimi täsmäsi paremmin kuin nykyinen, sillä Päivi Räsäsen poppoo ei ole herättänyt huomiota demokraattisuudellaan. Nykyiseen hallitusohjelmaankin se sai läpi pari vanhoillista pykälää, joita yksikään muu hallituspuolue ei kannata. Demokratian sijaan olisi reilu peli tuoda esille puolueen vanhoillisuutta – toisin sanoen konservatiivisuutta.
• Uusi nimiehdotus: Kristilliskonservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Päivi Räsänen"
Piraattipuolue herätti kummastusta eduskuntavaaleissa 2011. Avainkysymys kuului: "Keitä he ovat?" Mysteeri on sittemmin avautunut puoliksi tai yhdestä nurkasta. Yhtenäistä poliittista linjaa piraateilla ei ole, ellei sellaiseksi riitä kansalaisoikeuksien ja yksityisyydensuojan puolustaminen. Nimivalinta kyllä kielii selkeästä radikalismista. Moni piraatti puhuu netissä varsin asiaa, mutta jokunen piraatti vastineeksi myös ihan puppua.
• Uusi nimiehdotus: Radikaaliliberaalit
• Naseva pilkkanimi: "Ripattipuolue"
SKP (Suomen Kommunistinen Puolue) saattaa olla tämän kirjoittajan mielestä maamme poliittisen kentän paras puolue, mutta se ei ole vielä kovin paljon. SKP:n jatkuvana ongelmana on olla "vasemmistoliitompi kuin itse vasemmistoliitto". Näin ollen on harmi, että vassarit ovat olemassa ja vetävät monen äänestäjän silmissä roolinsa edelleen aika uskottavasti. Kun vasemmistoliitto on poliittiselta väriltään enintään sosiaalidemokraattinen, on SKP enintään sosialistinen. Toki puolueen riveissä vaikuttaa lukuisia vanhan liiton kommunisteja ja uusradikalisoitunuttakin väkeä. Kunpa heidän äänensä kuuluisi paremmin.
• Uusi nimiehdotus: Sosialistit
• Naseva pilkkanimi: "Äärivasemmistoliitto"
Muutos 2011:n nimi on herättänyt jatkuvaa kummastusta, sillä vuosi 2011 tuli ja meni eikä muutosta saanut aikaan Muutos-nimen piskuinen kantaja, vaan sen "isoveli" perussuomalaiset. James Hirvisaaren potkut emäpuolueesta tekivät Muutoksesta eduskuntapuolueen, vaikka sen kannatus vuoden 2011 vaaleissa oli vain 0,26 %. "Sarvihiiren" vanavedessä on vaihtanut leiriä muutama muukin persujen oikean laidan aktiivi. On mielenkiintoista seurata, miten heidän ideologiansa lyö kättä radikaalin suoran demokratian vaatimuksen kanssa.
• Uusi nimiehdotus: Radikaalikonservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Muutos 2011"
Itsenäisyyspuolue (myös Ipu) on kuulunut poliittisen kentän lilliputteihin jopa SKP:hen verrattuna, mutta nyt puolue saattaa olla noususuhdanteessa. Se on nimittäin melko uskottava EU-kriittinen ryhmittymä persujen ryhdyttyä nynnyilemään. Myös Verkkomedian päätoimittaja Janus Putkonen vannoo Ipun nimeen. Joillakuilla on puolueesta sitkeä harhaluulo, että se edustaa oikeistoa tai jopa äärioikeistoa. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa. Mutta kuten yllä kirjoittamastani huomaa, moni muukaan asia liittyen puolueisiin nyky-Suomessa ei pidä paikkaansa.
• Uusi nimiehdotus: Itsenäisyyspuolue on OK, mutta jos nimi halutaan muuttaa, se voisi olla Keskustavasemmistolainen Itsenäisyyspuolue, KVIP
• Naseva pilkkanimi: "Salaliittopuolue"
STP (Suomen Työväenpuolue) ja KTP (Kommunistinen Työväenpuolue) ovat niin samankaltaisia tapauksia, että ne voi käsitellä yhdessä. Molemmat ovat radikaalivasemmiston miniatyyripuolueita, joilla kuitenkin on oma toisistaan ja SKP:stä poikkeava linjansa. Olen kuitenkin havainnut, että SKP:ssä on muutamia varsin STP:läisittäin ja kenties vielä useampia hyvin KTP:läisittäin ajattelevia ihmisiä. Lisäksi STP:n piirissä esiintyy joitakin melko SKP:läisiä ja/tai KTP:läisiä ajatuksia. En tunne KTP:n nykytilaa erityisen hyvin, mutta sen jäsenistön ideologinen yhteys molempiin muihin radikaalivasemmistopuolueisiin lienee päivänselvä. Kysymys on painotuseroista, joista puheen ollen tulee valitettavasti usein riitaa.
• Uudet nimiehdotukset: Radikaalivasemmisto (STP), Vanhan Liiton Kommunistit, VLK (KTP)
• Nasevat pilkkanimet: "Työväen sirpalepuolue" (STP), "Vanhan Liiton Kommunistit, VLK" (KTP)
Mitä yllä olevalle, sinänsä alusta loppuun älyttömälle asetelmalle voisi tehdä? Pahin vaihtoehto on jatkaa ennallaan: nythän ihmiset äänestävät vaaleista vaaleihin ihan muuta kuin luulevat äänestävänsä. Uudet nimet voisivat kertoa entistä paremmin, mistä puolueissa on kysymys – ja epäilen vahvasti, että puolueiden kannatussuhteet muuttuisivat täydellisesti. "Kokoomus"-nimi ei enää hämäisi puolivallattomia nuorliberaaleja, otsikko "konservatiivit" viehättäisi huomattavasti "perussuomalaisia" vähemmän ja ekologisten arvojen kannattajat joutuisivat "vihreän" leiman sijaan kurkistamaan puolueiden ohjelmia tai ehdokkaiden vaalikonevastauksia ekologisimman puolueen löytämiseksi (vuonna 2011 se oli Suomen Luonnon selvityksen mukaan vasemmistoliitto). Sosialistit voisivat äänestää sosialisteja ja radikaalivasemmisto radikaalivasemmistoa. Tulisi mielenkiintoista.
Silti yhä olisi jotain mätää Suomenmaassa, enkä nyt tarkoita keskustan lehteä. Miten kävisi, jos puolueet hajotettaisiin ja perustettaisiin joukko entisistä riippumattomia puolueita, joille annettaisiin helposti ymmärrettävät yleisluonteiset nimet? Sellaisia voisivat olla liberaalit, konservatiivit, sosiaalidemokraatit, sosialistit, kommunistit, ehkä ympäristöpuolue ja oletettavasti myös oikeisto, vaikken itse tykkääkään sellaisen olemassaolosta puoluekartalla. Vanhat ja uudet poliitikot voisivat mennä mukaan sennimisiin puolueisiin kuin tykkäisivät. Ehkä ensivaiheessa myös salattaisiin, keitä muita jäseniä kuhunkin puolueeseen on liittynyt. Kaikkein tärkeintä olisi, että pakka saataisiin sekaisin ja puoluekenttä uusiksi.
torstai 9. tammikuuta 2014
Henkilökohtainen korruptio
Muutamia päiviä sitten muuan tunnettu vasemmistopoliitikko kauhisteli Twitterissä, kuinka "HS – Helsingin Sanomat" oli julkaissut "propagandistisen", pääasiassa myönteisen artikkelin naisista Israelin armeijassa. Kysyin vastineeksi, että nytkö hän vasta ymmärtää Hesarin olevan propagandistinen lehti. Tästä näkökulmasta hän ei edes suostunut keskustelemaan. Valtamediaa kohtaan on esitetty viime vuosina valtavasti kritiikkiä, mihin kekoon olen itsekin kantanut korteni. Se ei kuitenkaan ole poliitikkoa säväyttänyt, vaan hän pitäytyy näkemyksessä, jonka mukaan Hesari on pääasiassa laatulehti ja propaganda-artikkelit pelkkiä ikäviä poikkeuksia. Vaikka niitä poikkeuksia löytyisi jatkuvasti.
Nyttemmin on sosiaalisessa mediassa levinnyt kuuluisan kulovalkean tavoin Henri Alenin ruokaohje, jossa hän ilmoittaa käyttäneensä Mutti-tomaattimurskaa. Itse ruokaohjeen tavoin Muttista on tullut valtava meemi: sen ilmoitetaan loppuneen kauppojen hyllyiltä ja S-marketin (mainos)kampanja on arvuutellut Muttin myynnin kasvuprosenttia. Kun me kriittiset olemme syöttäneet metallipurkkiin säilötyn tomaatin terveyshaitoista muistuttavaa vastameemiä, se ei ole kiinnostanut tippaakaan – vaikka twiittaajien joukossa on ihmisiä, jotka normaalisti älähtelevät alkoholin ja tupakan vaaroista.
Oman lukunsa muodostavat televisio-ohjelmat ja muu massaviihde. Ihmiset, jotka esiintyvät yhteiskuntakriittisinä, ovat avoimen höpsähtäneitä kaupalliseen viihdekökköön, jolla ei ole mitään sosiokulttuurista arvoa lukuun ottamatta naiivia eskapistista ulottuvuutta. On Salkkari-addiktia, amerikkalaisen tosi-tv:n suurkuluttajaa ja Hollywood-näyttelijöiden faneja. Hohhoijaa. Massaviihdettä on myös urheilu, kuten jääkiekko. Olemme jo tähän mennessä saaneet havaita, että moni kaupallisiin ilmiöihin ja nationalismiin periaatteessa kriittisesti suhtautuva ihminen innostuu kiekkoleijonien menestyksestä paljon enemmän kuin yhteiskunnallisista tai poliittisista teemoista. Odotamme kauhunsekaisin tuntein Sotsin talviolympialaisia.
Mitä yllä mainitut asiat kertovat ihmisistä, jotka ilmoittautuvat vasemmistolaisiksi, yhteiskuntakriittisiksi tai muutoin valtavirrasta poikkeaviksi, mutta käyttäytyvät kuin kaupallisen kulttuurin orjuuttama massa ainakin? Omaan silmääni näyttää siltä, etteivät he ole yhteiskunnallisten muutospyrkimystensä suhteen kovin tosissaan. Maailmaa halutaan parantaa sikäli kuin se on "kivaa". Asioita, joista itse nauttii, ei vaivauduta kyseenalaistamaan. Tosiasiassa jokainen meistä on enemmän tai vähemmän nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan kasvatti. Enää ei ole olemassa ihanteellisessa työväenkulttuurissa kasvaneita nuoria aikuisia, joiden arvot olisivat sinänsä sosialistiset (saati kommunistiset), vaan 2000-luvun ex-pikkupioneeritkin elävät ihan samojen mainosten, tosi-tv-ohjelmien, Rihannojen ja Justin Bieberien, WoWien, kiekkoleijonien ja älypuhelinten todellisuudessa. Myös aktiivisesti syrjäytyneiden hippien ja elämäntapaintiaanien todellisuus, jossa lapset kasvavat kauempana mediasta kuin kasvimaasta, on harvinaista lystiä. Jokaisen yhteiskuntakriittiseksi itsensä mieltävän ihmisen olisi syytä kyseenalaistaa kaikki mieltymyksensä ja vaikutteensa. Ellei sitä tee, voi ajautua yhtä lailla markkinavoimien orjaksi kuin paatunein oikeistojärjestön lobbari – sillä erotuksella, että jälkimmäinen tietää ja ymmärtää, mitä on tekemässä.
Silti tämä kaikki on melko viatonta, mikäli kysymys on pelkistä omakohtaisista mieltymyksistä, joita inhimillinen yksilönvapaus oikeuttaa toteuttamaan. Itsekään en ole mikään mallikansalainen: luen kirjallisuutta ja kuuntelen musiikkia sellaisilta tekijöiltä, jotka eivät ole missään vaiheessa uraansa ilmaisseet varsinaista yhteiskuntakriittisyyttä. Ongelmallisempaa on, että moni antautuu kaupallisen kulttuurin ja markkinayhteiskunnan vietäväksi voidakseen osallistua "juttuihin", jotka edesauttavat sosiaalista elämää ja uskottavuutta. On "kivaa" osallistua työpaikan tai sosiaalisen median keskusteluihin, joita kontrolloivat yhteiskunnallisesti taantumukselliset ihmiset, mutta joita ilman oma sosiokulttuurinen elämä olisi tylsempää ja yksinäisempää. Tämäkin on varsin inhimillistä: nyky-yhteiskunnassa syrjäytyminen on demonisoitu ja pakkososiaalisuus esitetty kivuliaana, mutta palkitsevana väylänä rikkaampaan elämään. Samalla kuitenkin kaupalliselle kulttuurille ja markkinayhteiskunnalle antautuminen varmistaa, ettei voi oikeasti muuttaa tai saada aikaan yhtään mitään. Moni kyllä elättelee kuvitelmaa, että pikkusormen pirulle antaminen auttaa muita sormia toimimaan pirullisuuden sisällä, mutta tuolloin on käytännössä omattava pikkutarkka kokonaisvaltainen suunnitelma asioiden edistämisestä yksi kerrallaan. Ja sitä 2010-luvun naiiveilta yhteiskuntakriitikoilta harvoin löytyy.
Ilmiössä, jota nimitän henkilökohtaiseksi korruptioksi, on kysymys samasta asiasta kuin poliittisissa lehmänkaupoissa. Ne ovat korruptiota, vaikka kansainväliset mittarit eivät noteeraisi niitä ylistäessään Suomea korruptoitumattomana maana eikä kysymys olisi rahasta suoraan tai välittömästi. Kysymys on etujen saamisesta toimimalla omien ihanteidensa vastaisesti. Vihreiden lehmänkauppamentaliteetista Guggenheim-kysymyksessä on jo älähdetty: moni muistaa, että 1980-luvulla vihreät vastustivat kaikkia kyseenalaisia poliittisia käytäntöjä, nyt sellainen on mennyttä aikaa. Samalla tavoin väestöryhmä, joka todennäköisesti kannattaa vihreitä, tekee lehmänkauppoja omassa elämässään. Viis ympäristöarvoista, kunhan sähköä kerskakuluttava viihdemedia toimii; viis ihmisarvoista, kunhan meillä etuoikeutetuilla yksilöillä on vapaus valita miellyttävin sanomalehti, tomaattimurska tai väkivaltainen urheilujoukkue. Ylipäänsä pätee seuraava: viis ihanteellisuudesta, kunhan elämä on kivaa samoilla säännöillä kuin taantumuksellisten ystäviemme elämä on kivaa.
Mitä pyrin tällä kirjoituksellani sanomaan? Sitä, että vasemmistolaisten, antikapitalistien, yhteiskuntakriitikoiden, ympäristöaktiivien, eurokriitikoiden ynnä muiden nykymenon kyseenalaistajien on syytä pikaisesti kehittää omat sosiokulttuuriset pelisääntönsä ja oma diskurssinsa. Sen verran olen seurannut urheilua, että muistan moukarinheiton moninkertaisen arvokisavoittajan Juri Sedyhin sanat 1980-luvulla: "Jos haluaa menestyä, on elettävä moukarille." Samalla tavoin maailmanparantajan on elettävä maailmanparannukselleen ja yhteiskuntakriitikon yhteiskuntakritiikilleen. Sitä vastaan riiteleville elementeille ei saa antaa valtaa omassa elämässä. En tarkoita, ettei niitä saisi hyväksyä osana omaa itseä. Olemme sellaisia kuin olemme, inhimillisen epätäydellisiä yksilöitä, mutta meidän on hyvä tiedostaa omat taantumukselliset elementtimme ja mieluummin hillitä niitä tai kääntää ne sisäänpäin kuin avoimesti levittää niitä. Jos elämme vallankumousta, ja vallankumoukselle, ennen pitkää vallankumous on totta. (Voimme vain kuvitella, mitä Suomessa tapahtuisi, jos puoli miljoonaa kriitikkoa ja vasemmistolaista yhtäkkiä kieltäytyisi seuraamasta kaupallista valtamediaa!) Valitettavasti suomalaiset muistavat Juri Sedyhiä paremmin keihäänheittäjä Seppo Rädyn höpinät siitä, kuinka hän kalastaa ja juo kaljaa valmistautuessaan arvokisoihin. Olemme liian korruptoituja ymmärtämään, että Räty höpisi sellaisia vain luodakseen henkilökohtaista myyttiä ja antaakseen vastustajilleen valheellisen vaikutelman, ettei hän edes yritä tosissaan.
Ai, kuinka niin yhteiskunnalliset muutosliikkeet eivät voi saada mitään aikaan? Eiväthän ne edes yritä tosissaan!
Nyttemmin on sosiaalisessa mediassa levinnyt kuuluisan kulovalkean tavoin Henri Alenin ruokaohje, jossa hän ilmoittaa käyttäneensä Mutti-tomaattimurskaa. Itse ruokaohjeen tavoin Muttista on tullut valtava meemi: sen ilmoitetaan loppuneen kauppojen hyllyiltä ja S-marketin (mainos)kampanja on arvuutellut Muttin myynnin kasvuprosenttia. Kun me kriittiset olemme syöttäneet metallipurkkiin säilötyn tomaatin terveyshaitoista muistuttavaa vastameemiä, se ei ole kiinnostanut tippaakaan – vaikka twiittaajien joukossa on ihmisiä, jotka normaalisti älähtelevät alkoholin ja tupakan vaaroista.
Oman lukunsa muodostavat televisio-ohjelmat ja muu massaviihde. Ihmiset, jotka esiintyvät yhteiskuntakriittisinä, ovat avoimen höpsähtäneitä kaupalliseen viihdekökköön, jolla ei ole mitään sosiokulttuurista arvoa lukuun ottamatta naiivia eskapistista ulottuvuutta. On Salkkari-addiktia, amerikkalaisen tosi-tv:n suurkuluttajaa ja Hollywood-näyttelijöiden faneja. Hohhoijaa. Massaviihdettä on myös urheilu, kuten jääkiekko. Olemme jo tähän mennessä saaneet havaita, että moni kaupallisiin ilmiöihin ja nationalismiin periaatteessa kriittisesti suhtautuva ihminen innostuu kiekkoleijonien menestyksestä paljon enemmän kuin yhteiskunnallisista tai poliittisista teemoista. Odotamme kauhunsekaisin tuntein Sotsin talviolympialaisia.
Mitä yllä mainitut asiat kertovat ihmisistä, jotka ilmoittautuvat vasemmistolaisiksi, yhteiskuntakriittisiksi tai muutoin valtavirrasta poikkeaviksi, mutta käyttäytyvät kuin kaupallisen kulttuurin orjuuttama massa ainakin? Omaan silmääni näyttää siltä, etteivät he ole yhteiskunnallisten muutospyrkimystensä suhteen kovin tosissaan. Maailmaa halutaan parantaa sikäli kuin se on "kivaa". Asioita, joista itse nauttii, ei vaivauduta kyseenalaistamaan. Tosiasiassa jokainen meistä on enemmän tai vähemmän nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan kasvatti. Enää ei ole olemassa ihanteellisessa työväenkulttuurissa kasvaneita nuoria aikuisia, joiden arvot olisivat sinänsä sosialistiset (saati kommunistiset), vaan 2000-luvun ex-pikkupioneeritkin elävät ihan samojen mainosten, tosi-tv-ohjelmien, Rihannojen ja Justin Bieberien, WoWien, kiekkoleijonien ja älypuhelinten todellisuudessa. Myös aktiivisesti syrjäytyneiden hippien ja elämäntapaintiaanien todellisuus, jossa lapset kasvavat kauempana mediasta kuin kasvimaasta, on harvinaista lystiä. Jokaisen yhteiskuntakriittiseksi itsensä mieltävän ihmisen olisi syytä kyseenalaistaa kaikki mieltymyksensä ja vaikutteensa. Ellei sitä tee, voi ajautua yhtä lailla markkinavoimien orjaksi kuin paatunein oikeistojärjestön lobbari – sillä erotuksella, että jälkimmäinen tietää ja ymmärtää, mitä on tekemässä.
Silti tämä kaikki on melko viatonta, mikäli kysymys on pelkistä omakohtaisista mieltymyksistä, joita inhimillinen yksilönvapaus oikeuttaa toteuttamaan. Itsekään en ole mikään mallikansalainen: luen kirjallisuutta ja kuuntelen musiikkia sellaisilta tekijöiltä, jotka eivät ole missään vaiheessa uraansa ilmaisseet varsinaista yhteiskuntakriittisyyttä. Ongelmallisempaa on, että moni antautuu kaupallisen kulttuurin ja markkinayhteiskunnan vietäväksi voidakseen osallistua "juttuihin", jotka edesauttavat sosiaalista elämää ja uskottavuutta. On "kivaa" osallistua työpaikan tai sosiaalisen median keskusteluihin, joita kontrolloivat yhteiskunnallisesti taantumukselliset ihmiset, mutta joita ilman oma sosiokulttuurinen elämä olisi tylsempää ja yksinäisempää. Tämäkin on varsin inhimillistä: nyky-yhteiskunnassa syrjäytyminen on demonisoitu ja pakkososiaalisuus esitetty kivuliaana, mutta palkitsevana väylänä rikkaampaan elämään. Samalla kuitenkin kaupalliselle kulttuurille ja markkinayhteiskunnalle antautuminen varmistaa, ettei voi oikeasti muuttaa tai saada aikaan yhtään mitään. Moni kyllä elättelee kuvitelmaa, että pikkusormen pirulle antaminen auttaa muita sormia toimimaan pirullisuuden sisällä, mutta tuolloin on käytännössä omattava pikkutarkka kokonaisvaltainen suunnitelma asioiden edistämisestä yksi kerrallaan. Ja sitä 2010-luvun naiiveilta yhteiskuntakriitikoilta harvoin löytyy.
Ilmiössä, jota nimitän henkilökohtaiseksi korruptioksi, on kysymys samasta asiasta kuin poliittisissa lehmänkaupoissa. Ne ovat korruptiota, vaikka kansainväliset mittarit eivät noteeraisi niitä ylistäessään Suomea korruptoitumattomana maana eikä kysymys olisi rahasta suoraan tai välittömästi. Kysymys on etujen saamisesta toimimalla omien ihanteidensa vastaisesti. Vihreiden lehmänkauppamentaliteetista Guggenheim-kysymyksessä on jo älähdetty: moni muistaa, että 1980-luvulla vihreät vastustivat kaikkia kyseenalaisia poliittisia käytäntöjä, nyt sellainen on mennyttä aikaa. Samalla tavoin väestöryhmä, joka todennäköisesti kannattaa vihreitä, tekee lehmänkauppoja omassa elämässään. Viis ympäristöarvoista, kunhan sähköä kerskakuluttava viihdemedia toimii; viis ihmisarvoista, kunhan meillä etuoikeutetuilla yksilöillä on vapaus valita miellyttävin sanomalehti, tomaattimurska tai väkivaltainen urheilujoukkue. Ylipäänsä pätee seuraava: viis ihanteellisuudesta, kunhan elämä on kivaa samoilla säännöillä kuin taantumuksellisten ystäviemme elämä on kivaa.
Mitä pyrin tällä kirjoituksellani sanomaan? Sitä, että vasemmistolaisten, antikapitalistien, yhteiskuntakriitikoiden, ympäristöaktiivien, eurokriitikoiden ynnä muiden nykymenon kyseenalaistajien on syytä pikaisesti kehittää omat sosiokulttuuriset pelisääntönsä ja oma diskurssinsa. Sen verran olen seurannut urheilua, että muistan moukarinheiton moninkertaisen arvokisavoittajan Juri Sedyhin sanat 1980-luvulla: "Jos haluaa menestyä, on elettävä moukarille." Samalla tavoin maailmanparantajan on elettävä maailmanparannukselleen ja yhteiskuntakriitikon yhteiskuntakritiikilleen. Sitä vastaan riiteleville elementeille ei saa antaa valtaa omassa elämässä. En tarkoita, ettei niitä saisi hyväksyä osana omaa itseä. Olemme sellaisia kuin olemme, inhimillisen epätäydellisiä yksilöitä, mutta meidän on hyvä tiedostaa omat taantumukselliset elementtimme ja mieluummin hillitä niitä tai kääntää ne sisäänpäin kuin avoimesti levittää niitä. Jos elämme vallankumousta, ja vallankumoukselle, ennen pitkää vallankumous on totta. (Voimme vain kuvitella, mitä Suomessa tapahtuisi, jos puoli miljoonaa kriitikkoa ja vasemmistolaista yhtäkkiä kieltäytyisi seuraamasta kaupallista valtamediaa!) Valitettavasti suomalaiset muistavat Juri Sedyhiä paremmin keihäänheittäjä Seppo Rädyn höpinät siitä, kuinka hän kalastaa ja juo kaljaa valmistautuessaan arvokisoihin. Olemme liian korruptoituja ymmärtämään, että Räty höpisi sellaisia vain luodakseen henkilökohtaista myyttiä ja antaakseen vastustajilleen valheellisen vaikutelman, ettei hän edes yritä tosissaan.
Ai, kuinka niin yhteiskunnalliset muutosliikkeet eivät voi saada mitään aikaan? Eiväthän ne edes yritä tosissaan!
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
Kylmä luokkasota
Kuten media on suvainnut kertoa kansalle, Tampereella itsenäisyyspäivän vastaanoton vastineeksi järjestettyjen Kiakkovierasjuhlien yhteydessä mellakoitiin. Hulinoitsijat kuulemma huusivat "luokkasotaa", ja koko tapahtuman alaotsikoksi oli annettu Lätkää ja luokkasotaa. Koska oli alkutalvi, mielenosoitus oli varmasti kylmää touhua. Ehkä riehuminen vähän lämmitti.
Minua luokkasota-termin käyttö säpsähdytti ihan muusta syystä kuin mediakeskustelun valtavirtaa. Kaksi päivää aiemmin, 4. joulukuuta, olin törmännyt Twitter-linkin kautta Tuomas Saloniemen nettiartikkeliin, joka kertoi yritysjohtajien ja muiden rikkaiden keräämästä veroadressista. Se vaatii Risto E.J. Penttilän terävin sanankääntein veronkorotuksia lopetettavaksi, vaikka todellisuudessa kokonaisveroaste on 1990-luvulta laskenut. Rikkaat pyrkivät esittämään itsensä sorrettuna kansanosana, vaikka kuka hyvänsä talonpoikaisjärjellä siunattu ymmärtää, että rikkaus itsessään tekee sorrettuna olemisen mahdottomaksi. Itse kommentoin Saloniemen kirjoitusta näin: "Mitä ihmettä he haluavat? Luokkasotaa?"
Kun joukko anarkisteja ja anarkistinmielisiä huutaa "luokkasotaa", heitä kauhistellaan ja pidetään riidanlietsojina. Se on näkyvää ja kuuluvaa. Kun joukko sikarikkaita käy ideologista luokkataistelua kabineteissa ja internetissä, sitä pidetään hyväksyttynä ja oikeutettuna. Se on kätkettyä, piiloista, jotain mikä vaatii havainnoijalta yhteiskunnallista tiedostamista. Asiassa on sekin epäsuhta, että Kiakkovieraat vaativat oikeutta ihmisille, jotka ovat oikeasti sorrettuja. He vaativat loppua kurjistamispolitiikalle, jonka seurauksena eliitti ja "roskasakki" erottuvat yhä selkeämmin toisistaan. Veroadressia kokoavat rikkaat taas vaativat oikeutta sortajille. He eivät pyri olemassaolevan vastakkainasettelun kumoamiseen, vaan sen ylläpitämisen tehostamiseen. Sen myötä hallitseva luokka pyrkii turvaamaan oman asemansa tavalla, joka saa Tampereen rähinät näyttämään pienempien epätoivoiselta pullikoinnilta isompiaan vastaan.
Yksi veroadressin asettamista ansoista on asioiden näyttäminen siltä, ettei rikkailla ole muita edunajajia yhteiskunnassa. Penttilän porukka ei todellakaan ole yksin. Suomessa on monta etujärjestöä, mutta vain yhdellä niistä on taattu mediahuomio joka ainoalle möläytykselle ja oma välitön edunajaja politiikan huipulla. Elinkeinoelämän keskusliitto (EK, mikä lyhenne yhdistyy mainiosti 1920- ja 1930-luvun antikommunistiseen Etsivään keskuspoliisiin) on Suomen kurjistamispolitiikan keskeisin sylttytehdas. Koko nykyinen hallitusohjelma pohjautuu periaatteeseen, jonka EK määrittelee, kokoomus panee täytäntöön ja euroamerikkalaiset bisnespäättäjät taustalla hyväksyvät. Vasemmistoliitto ja vihreät saavat mukaan pari alaviitettä, joiden avulla heidän mahdollinen vastarintansa on nujerrettu jo ennen kuin sillä on ollut tilaisuutta edes syntyä.
Mitä tämä edellä mainittu "kurjistamispolitiikka" on käytännössä? 1990-luvulle saakka Suomessa oli suhteellisen toimiva yhteiskunnallinen hyvinvointijärjestelmä, jonka ansiosta köyhyydestä oli tehty melko harvinaista, sairastamiseen ei yleensä liittynyt taloudellisia riskejä ja sote-palvelut olivat lähes jokaisen saavutettavissa ympäri vuoden. Työttömyys oli vuoteen 1991 saakka vähäisempää kuin koskaan sen jälkeen, ja työssäkäyvien työtahti oli inhimillinen. Nykyaikaan tultaessa köyhät ovat köyhtyneet samalla, kun rikkaat ovat räjähdysmäisesti rikastuneet. Terveyspalveluja on lakkautettu, ulkoistettu yksityisille ja samalla entisistä ilmaisista palveluista tehty köyhille jopa kalliita. Ylipäänsä julkisia palveluja on lakkautettu valtavasti, ostopalvelut otettu käyttöön ja monilta osin ne ovat jopa jääneet puuttumaan. Joukkotyöttömyydestä on tullut pysyvä ilmiö: tehokkuusajattelu vaatii, että entinen työmäärä on teetettävä vähemmillä työntekijöillä, ja itse yhteiskuntajärjestelmä – kapitalismi – vaatii työttömien resurssin olemassaoloa. Pitkäaikaistyöttömät ja vaille palveluja jääneet kroonisesti sairaat syrjäytyvät. Mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet. Asunnottomuus on moninkertaista hyvinvointi-Suomeen verrattuna. Valtamedia salailee yhteiskunnallisia ongelmia, esittää ne toisiinsa liittymättöminä yksittäistapauksina, pimittää tietoa yhteiskunnasta ja vääristelee tosiasioita, sillä valtamedia on nimensä mukaisesti aina vallanpitäjien työväline – ja nykyisessä mediayhteiskunnassa itsekin vallanpitäjä eli mediavallanpitäjä.
Miten ja miksi kurjistamispolitiikkaa toteutetaan? Yksinkertaistettuna: nyky-yhteiskunnan pääideologit käskevät hallituksia leikkaamaan. Tämä pyrkimys on kansainvälinen, ja sen taustalla on itsevaltiuteen pyrkivä euroamerikkalainen suurpääoma. Suomessa käskijän roolissa on Elinkeinoelämän keskusliitto ja projektin ensisijaisena toteuttajana kokoomus. Ideologien valta on kuitenkin kokoomusta laajempi: paitsi, että SDP, vihreät, RKP, kristillisdemokraatit ja valitettavasti vasemmistoliittokin toteuttavat samaa projektia osana nykyistä hallitusta, projekti eteni myös kaudella 2003–07, kun kokoomus oli oppositiossa. Toki kokoomuslainen hegemonia vallitsi silloinkin. Vaikka kokoomus on näennäisesti ominut valtionhoitajapuolueen roolin, se on pohjimmiltaan luokkapuolue, omistavan luokan edunajaja politiikassa. EK on puolestaan omistavan luokan etujärjestö. Omistava luokka siis määrää, mihin suuntaan yhteiskuntaa on muovattava. Se vaatii leikkauksia, koska se näkee hyvinvointijärjestelmän tulonsiirtoina pois siltä itseltään kilpailevalle yhteiskuntaluokalle. Omistava luokka myös pyrkii globaaliin kontrolliin, jolla kaikki rahan ja bisneksen kasvua ehkäisevät tekijät halutaan kitkeä. Lopullisena tavoitteena voi hyvinkin olla "nappi otsaan": mikro- tai kenties nanoteknologian avulla työväestön ja maatalousväestön elintoiminnot on robotisoitu tuottamaan rikkaille porvareille loputtomasti rahaa ja elämänlaatua. Myönnän edellisen skenaarion olevan yltiöpäisen dystooppinen.
Jos siis Suomesta täytyisi osoittaa yksi instanssi, joka käy tai lietsoo luokkasotaa, se ei löytyisi Kiakkovieraista. Itse asiassa tällainen ajatus paljastuu perusteellisessa tarkastelussa jopa täysin naurettavaksi. Sen sijaan sormi kääntyy osoittamaan Elinkeinoelämän keskusliittoa, kokoomusta ja koko ylintä kastia – pankkiirien, suuryritysjohtajien ja muiden bisnesherrojen yhteiskuntaluokkaa. Ne käyvät kylmää luokkasotaa: ei aseita ja ammuksia, vaan kylmivää kurjistamispolitiikkaa. Niiden vaikutuksesta Suomeen on syntynyt uusi kurjalisto, köyhien ja sorrettujen luokka, jota valtamediaa myöten nimitellään "roskasakiksi" ja syyllistetään entisestään heikennettyjen hyvinvointipalvelujen käyttämisestä! Näin ollen en ihmettele lainkaan, miksi joukko nuoria ja aktiivisia toisinajattelijoita on valmis mellakoimaan. Tämän kirjoituksen lopuksi täytyy muistuttaa, mitä poliittisilla päättäjillä olisi periaatteessa yhä mahdollisuus päättää: säilytetään hyvinvointipalvelut ja parannetaan niitä, tuodaan palvelut sinne missä ihmisiä on eikä päinvastoin, tarjotaan kansalle mielekästä työtä ja asuntoja, hoidetaan yhteiskunnan heikoimpia ja pyritään tulojen ja omaisuuden kokonaisvaltaiseen tasa-arvoistamiseen. Jokainen hallitus tai eduskunta, joka hylkää nämä lähtökohdat, on omistavan luokan asialla.
Minua luokkasota-termin käyttö säpsähdytti ihan muusta syystä kuin mediakeskustelun valtavirtaa. Kaksi päivää aiemmin, 4. joulukuuta, olin törmännyt Twitter-linkin kautta Tuomas Saloniemen nettiartikkeliin, joka kertoi yritysjohtajien ja muiden rikkaiden keräämästä veroadressista. Se vaatii Risto E.J. Penttilän terävin sanankääntein veronkorotuksia lopetettavaksi, vaikka todellisuudessa kokonaisveroaste on 1990-luvulta laskenut. Rikkaat pyrkivät esittämään itsensä sorrettuna kansanosana, vaikka kuka hyvänsä talonpoikaisjärjellä siunattu ymmärtää, että rikkaus itsessään tekee sorrettuna olemisen mahdottomaksi. Itse kommentoin Saloniemen kirjoitusta näin: "Mitä ihmettä he haluavat? Luokkasotaa?"
Kun joukko anarkisteja ja anarkistinmielisiä huutaa "luokkasotaa", heitä kauhistellaan ja pidetään riidanlietsojina. Se on näkyvää ja kuuluvaa. Kun joukko sikarikkaita käy ideologista luokkataistelua kabineteissa ja internetissä, sitä pidetään hyväksyttynä ja oikeutettuna. Se on kätkettyä, piiloista, jotain mikä vaatii havainnoijalta yhteiskunnallista tiedostamista. Asiassa on sekin epäsuhta, että Kiakkovieraat vaativat oikeutta ihmisille, jotka ovat oikeasti sorrettuja. He vaativat loppua kurjistamispolitiikalle, jonka seurauksena eliitti ja "roskasakki" erottuvat yhä selkeämmin toisistaan. Veroadressia kokoavat rikkaat taas vaativat oikeutta sortajille. He eivät pyri olemassaolevan vastakkainasettelun kumoamiseen, vaan sen ylläpitämisen tehostamiseen. Sen myötä hallitseva luokka pyrkii turvaamaan oman asemansa tavalla, joka saa Tampereen rähinät näyttämään pienempien epätoivoiselta pullikoinnilta isompiaan vastaan.
Yksi veroadressin asettamista ansoista on asioiden näyttäminen siltä, ettei rikkailla ole muita edunajajia yhteiskunnassa. Penttilän porukka ei todellakaan ole yksin. Suomessa on monta etujärjestöä, mutta vain yhdellä niistä on taattu mediahuomio joka ainoalle möläytykselle ja oma välitön edunajaja politiikan huipulla. Elinkeinoelämän keskusliitto (EK, mikä lyhenne yhdistyy mainiosti 1920- ja 1930-luvun antikommunistiseen Etsivään keskuspoliisiin) on Suomen kurjistamispolitiikan keskeisin sylttytehdas. Koko nykyinen hallitusohjelma pohjautuu periaatteeseen, jonka EK määrittelee, kokoomus panee täytäntöön ja euroamerikkalaiset bisnespäättäjät taustalla hyväksyvät. Vasemmistoliitto ja vihreät saavat mukaan pari alaviitettä, joiden avulla heidän mahdollinen vastarintansa on nujerrettu jo ennen kuin sillä on ollut tilaisuutta edes syntyä.
Mitä tämä edellä mainittu "kurjistamispolitiikka" on käytännössä? 1990-luvulle saakka Suomessa oli suhteellisen toimiva yhteiskunnallinen hyvinvointijärjestelmä, jonka ansiosta köyhyydestä oli tehty melko harvinaista, sairastamiseen ei yleensä liittynyt taloudellisia riskejä ja sote-palvelut olivat lähes jokaisen saavutettavissa ympäri vuoden. Työttömyys oli vuoteen 1991 saakka vähäisempää kuin koskaan sen jälkeen, ja työssäkäyvien työtahti oli inhimillinen. Nykyaikaan tultaessa köyhät ovat köyhtyneet samalla, kun rikkaat ovat räjähdysmäisesti rikastuneet. Terveyspalveluja on lakkautettu, ulkoistettu yksityisille ja samalla entisistä ilmaisista palveluista tehty köyhille jopa kalliita. Ylipäänsä julkisia palveluja on lakkautettu valtavasti, ostopalvelut otettu käyttöön ja monilta osin ne ovat jopa jääneet puuttumaan. Joukkotyöttömyydestä on tullut pysyvä ilmiö: tehokkuusajattelu vaatii, että entinen työmäärä on teetettävä vähemmillä työntekijöillä, ja itse yhteiskuntajärjestelmä – kapitalismi – vaatii työttömien resurssin olemassaoloa. Pitkäaikaistyöttömät ja vaille palveluja jääneet kroonisesti sairaat syrjäytyvät. Mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet. Asunnottomuus on moninkertaista hyvinvointi-Suomeen verrattuna. Valtamedia salailee yhteiskunnallisia ongelmia, esittää ne toisiinsa liittymättöminä yksittäistapauksina, pimittää tietoa yhteiskunnasta ja vääristelee tosiasioita, sillä valtamedia on nimensä mukaisesti aina vallanpitäjien työväline – ja nykyisessä mediayhteiskunnassa itsekin vallanpitäjä eli mediavallanpitäjä.
Miten ja miksi kurjistamispolitiikkaa toteutetaan? Yksinkertaistettuna: nyky-yhteiskunnan pääideologit käskevät hallituksia leikkaamaan. Tämä pyrkimys on kansainvälinen, ja sen taustalla on itsevaltiuteen pyrkivä euroamerikkalainen suurpääoma. Suomessa käskijän roolissa on Elinkeinoelämän keskusliitto ja projektin ensisijaisena toteuttajana kokoomus. Ideologien valta on kuitenkin kokoomusta laajempi: paitsi, että SDP, vihreät, RKP, kristillisdemokraatit ja valitettavasti vasemmistoliittokin toteuttavat samaa projektia osana nykyistä hallitusta, projekti eteni myös kaudella 2003–07, kun kokoomus oli oppositiossa. Toki kokoomuslainen hegemonia vallitsi silloinkin. Vaikka kokoomus on näennäisesti ominut valtionhoitajapuolueen roolin, se on pohjimmiltaan luokkapuolue, omistavan luokan edunajaja politiikassa. EK on puolestaan omistavan luokan etujärjestö. Omistava luokka siis määrää, mihin suuntaan yhteiskuntaa on muovattava. Se vaatii leikkauksia, koska se näkee hyvinvointijärjestelmän tulonsiirtoina pois siltä itseltään kilpailevalle yhteiskuntaluokalle. Omistava luokka myös pyrkii globaaliin kontrolliin, jolla kaikki rahan ja bisneksen kasvua ehkäisevät tekijät halutaan kitkeä. Lopullisena tavoitteena voi hyvinkin olla "nappi otsaan": mikro- tai kenties nanoteknologian avulla työväestön ja maatalousväestön elintoiminnot on robotisoitu tuottamaan rikkaille porvareille loputtomasti rahaa ja elämänlaatua. Myönnän edellisen skenaarion olevan yltiöpäisen dystooppinen.
Jos siis Suomesta täytyisi osoittaa yksi instanssi, joka käy tai lietsoo luokkasotaa, se ei löytyisi Kiakkovieraista. Itse asiassa tällainen ajatus paljastuu perusteellisessa tarkastelussa jopa täysin naurettavaksi. Sen sijaan sormi kääntyy osoittamaan Elinkeinoelämän keskusliittoa, kokoomusta ja koko ylintä kastia – pankkiirien, suuryritysjohtajien ja muiden bisnesherrojen yhteiskuntaluokkaa. Ne käyvät kylmää luokkasotaa: ei aseita ja ammuksia, vaan kylmivää kurjistamispolitiikkaa. Niiden vaikutuksesta Suomeen on syntynyt uusi kurjalisto, köyhien ja sorrettujen luokka, jota valtamediaa myöten nimitellään "roskasakiksi" ja syyllistetään entisestään heikennettyjen hyvinvointipalvelujen käyttämisestä! Näin ollen en ihmettele lainkaan, miksi joukko nuoria ja aktiivisia toisinajattelijoita on valmis mellakoimaan. Tämän kirjoituksen lopuksi täytyy muistuttaa, mitä poliittisilla päättäjillä olisi periaatteessa yhä mahdollisuus päättää: säilytetään hyvinvointipalvelut ja parannetaan niitä, tuodaan palvelut sinne missä ihmisiä on eikä päinvastoin, tarjotaan kansalle mielekästä työtä ja asuntoja, hoidetaan yhteiskunnan heikoimpia ja pyritään tulojen ja omaisuuden kokonaisvaltaiseen tasa-arvoistamiseen. Jokainen hallitus tai eduskunta, joka hylkää nämä lähtökohdat, on omistavan luokan asialla.
keskiviikko 4. joulukuuta 2013
Neuvostoliitto
Tästä aiheesta olen jo kauan suunnitellut kirjoittavani. Vuodesta 1922 vuoteen 1991 Suomen itänaapurina sijaitsi Venäjän sijaan valtio nimeltä Neuvostoliitto. Sitä edelsi viiden vuoden "Neuvosto-Venäjän" ja sisällissodan vaihe, joka oli käynnistynyt lokakuun (meikäläisittäin marraskuun) vallankumouksessa vuonna 1917. Koska NL oli olemassa melkein seitsemän vuosikymmentä ja sen hajoamisesta on vuosikymmeniä kulunut vasta reilut kaksi, on ymmärrettävää, että siihen viitataan yhä usein naapuri-Suomen poliittisessa keskustelussa. Sitä, miten viitataan, ymmärrän vähemmän. NL:stä on tehty mörkö, jolla pelotellaan aina, kun kyseeseen tulee vasemmisto, sosialismi, kommunismi tai peräti valtiollinen tai yhteiskunnallinen omistussuhde. Mikä hämmentävämpää, pelottelu usein toimii. Ihmiset eivät halua joutua samastetuksi sellaiseen, jolla on niin huono maine. Mutta miksi näin on ja mitä ihmettä kaiken taustalla luuraa?
1) Neuvostoliittoon kaikkein kielteisimmin suhtautuvat ihmiset eivät usein ole neuvostoaikaa nähneetkään. Tähän joukkoon luen kaikki 1970-luvun jälkeen syntyneet suomalaiset, joille jopa Mihail Gorbatsov on vain nimi historiankirjoissa. 1990-luvulta lähtien valtamedia on levittänyt NL:stä täysin yksipuolista näkemystä, ja siinä onkin kaikki, mitä ns. nuoret aikuiset ja teinit nykyään asiasta "tietävät" – elleivät sitten ole törmänneet selkeän propagandistiseen populääritaiteeseen, mitä Sofi Oksasen kirjallinen tuotanto pääosin edustaa. Näin itsenäisyyspäivän nurkilla on myös huomattava vuodesta vuoteen jatkuva suomalainen jälkisotapropaganda: NL esitetään Suomen vihollisena, siinä kaikki. YYA:sta ei puhu enää kukaan. Elämme siis yksiselitteisen neuvostovastaisessa ilmapiirissä, ja koska nuorimmilla sukupolvilla ei ole kokemusta muunlaisesta ilmapiiristä, he luulevat sitä normaaliksi ja neutraaliksi.
2) Poliittisessa keskustelussa neuvostoaika on yhtä kuin Stalinin aika. Tämä ei voi enempää äimistyttää ihmistä, jolle Mihail Gorbatsov oli teini-iän sankari ja V.I. Lenin pysyy maailmanhistorian merkkihenkilönä. NL oli olemassa 69 vuotta, ja siitä ajasta "vain" 29 vuotta vallassa oli Josif Stalin. Hänen sijaansa valtakunnan perusti Lenin, joka sanoi Stalinista muun muassa, että "tämä kokki osaa tarjota vain väkeviä ruokia". On ihan selvää, ettei Lenin olisi valinnut Stalinia seuraajakseen, jos olisi saanut päättää. Monessa mielessä Stalinin politiikka oli Leninin politiikan äärimmäinen vastakohta. Stalinin kuoltua 1950-luvulla valtaan nousi Nikita Hrustsev, joka teki ison liudan virheitä poliittisena johtajana, mutta jonka kansansuosio – kaikkien nykyisten NL-stereotypioiden vastaisesti – oli kuuluisa. Meilläpäin tunnettiin vitsi, jonka mukaan Mossetkin (Moskvitsh-autot, suom. huom.) sanoivat hänen kunniakseen "nikita-nikita-nikita-nikita", kun niitä yritti käynnistää.
Hrustsevin syrjäytti 1960-luvulla Leonid Breznev, joka on antanut nimensä pysähtyneisyyttä kuvaavalle termille. On silti huomioitava, että nuorten vähemmistökommunistien suuri neuvostoinnostus Suomessa tapahtui juuri Breznevin aikana. Vastapainoksi pitää kyllä muistaa, että Breznevin hallinnon voi sanoa aloittaneen uuden kylmän sodan (siinä missä kuumankin) hyökkäämällä Afganistaniin 1979 – joskin aiemmin samalla kaudella liennytys oli edennyt valtavasti. Brezneviä seuranneet Juri Andropov ja Konstantin Tsernenko eivät ehtineet juuri muuta kuin saada nimensä historiankirjoihin, mutta heitä seurannut Mihail Gorbatsov oli legendaarinen uudistaja ja kokonaisen sukupolven innoittaja. Glasnost (avoimuus) ja perestroika (uudelleenjärjestely) olivat ajan taikasanoja myös koto-Suomessa. "Gorban" kausi päättyi kansallisuusaatteen nousuun, jonka myötä NL:n rajat alkoivat murtua ja niinpä Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi 1990-luvun alussa. Vaikka NL ehti olemassaolonsa aikana tunnustaa ne itsenäisiksi, Baltiassa valtakulttuuri samastaa yhä neuvostovallan ja Venäjän vallan toisiinsa. Tätä taustaa vasten on hauska fakta, että itse Venäjä julistautui Boris Jeltsinin johdolla itsenäiseksi NL:stä jo niinkin varhain kuin vuonna 1990.
Neuvostoliiton historiaan mahtuu siis monia vaiheita ja toisistaan selvästi poikkeavia poliittisia kausia. On tahallista ideologista vääristelyä antaa valtakunnan kaikille johtohenkilöille Stalinin kasvot.
3) "Suomettumista" ja "rähmälläänoloa" häpeävät eniten ihmiset, jotka ovat itse täysin rähmällään länteen. Suomen läheisiä idänsuhteita ennen kaikkea Urho Kekkosen aikana hävetään yleisesti. Tämä johtuu siitä, että a) Neuvostoliittoa vihataan ja yhteistyötä sen kanssa pidetään sinänsä häpeällisenä, b) yhteistyön katsotaan johtuneen pelkästä mielistelystä ja perseennuolemisesta tai pelkuruudesta vetää omaa "vapaata" poliittista linjaa. Jälkimmäinen on tietysti palturia siinä missä nykyhetken äärilinjan eurokriitikkojen väite, ettei EU-jäsenyydelle ole Suomessa mitään oikeaa kannatuspohjaa. Edellinen taas perustuu aiemmissa kohdissa mainitsemaani neuvostovastaiseen ilmapiiriin ja propagandaan, tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen sekä ihan silkkaan oikeistohegemoniaan.
Joka tapauksessa Suomi on vuodesta 1995 alkaen ollut liittoutunut paljon tiiviimmin länteen kuin missään itsenäisyyden ajan vaiheessa itään. Tässä NL-yhteistyön häpeäjät eivät yleensä näe mitään väärää. Vihertävissä piireissä on tapana sanoa, että kansallisvaltion aika on ollutta ja mennyttä eikä asiaa pitäisi tulkita iänikuisesta nationalistisesta perspektiivistä. Kuitenkin samat ihmiset soveltavat nationalistista perspektiiviä eivätkä kyseenalaista kansallisvaltiota, kun on puhe Suomen suhteesta NL:ään. Heillä ei ole välineitä (eikä tahtoa) oivaltaa, että varsinkin vähemmistökommunistit nimenomaan hylkäsivät nationalistisen perspektiivin suuressa neuvostoinnostuksessaan. Heidän suhteensa itään oli muutoin ihan samanlainen kuin nykyisillä eurosuomalaisilla länteen, mutta järjestelmä ei tukenut sitä. He vasta halusivat liittoutua samalla tavoin kuin nyky-Suomi on liittoutunut. Ja kyllä, monelle vähemmistökommunistille NL edusti vapautta ja ihmisyyden voittoa samalla tavoin kuin EU länsimielisille 1990-luvun alkupuolella. Sanotaan, että totuus NL:stä on myöhemmin paljastunut. Eikö nyt voitaisi jo ymmärtää, että myös totuus EU:sta on sittemmin paljastunut?
4) Neuvostoliiton kulttuurielämän sulkeutuneisuutta ja totalitaarisuutta painottavat ihmiset eivät havaitse samansuuntaista prosessia täällä ja nyt. On totta, että 1930–70-luvun NL vaati kulttuurin, taiteen ja itseilmaisun yhdenmukaisuutta. Sosialistinen realismi ja julkaisukanavien valtiollisuus määrittivät sitä, mitä tavallinen neuvostokansalainen – puhumattakaan jonkin toisen maan kansalaisesta – NL:n taiteesta näki ja kuuli. Toisaalta 1970-luvulla silloisessa Leningradissa vierailleet suomalaiset törmäsivät usein underground-taiteeseen ja -musiikkiin. Aikakausi muistetaan lännessä siitä, että Nobel-kirjailija Aleksandr Solzenitsyn ensin "vaiennettiin" ja sitten ajettiin maanpakoon, mutta on muistettava että Solzenitsyn oli oikeasti neuvostovastainen kirjailija. Siihen verrattuna esimerkiksi USA:n kommunistivainot perustuivat enemmän vainoharhoihin. Kommunistiksi leimattiin Yhdysvalloissa mm. Charles Chaplin, joka oli lähinnä antifasisti (!), ja myöhemmin – vainojen huomattavasti lievennyttyä – John Lennon. Jälkimmäiselle järjestettiin Neuvostoliitossa hänen kuolemansa jälkeen muistokonsertti. USA:ssa niitä tosin oli kaksikin, mutta molempia on pidetty epäonnistuneina. Gorbatsovin aikana taide ja kulttuuri olivat täysin vapaata aluetta NL:ssä.
Samaan aikaan länsimaissa kulttuurielämä kulki lähes vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä enemmän kohti kaupallista totalitarismia. Kehitys on jatkunut entisestään voimistuneena 1990- ja 2000-luvulla. Valtamedia nostaa esiin vain kaupallista valtavirtaa, eikä kriittisestä kasvatuksesta "vapautettu" kansa osaa muuta vaatia tai etsiä. Kulttuuripalkintojakin annetaan lähes yksinomaan kaupallisesti menestyville taiteilijoille. Kuka hyvänsä voi ottaa kitaransa ja kävellä lähimmän suurkaupungin pubiin "open stage" -iltaan esiintymään, ainakin jos on varaa kitaraan ja matkustamiseen, mutta pubin ja suppean yleisöpiirin ulkopuolella ketään ei kiinnosta, koska ihmiset hukkuvat valtakulttuurin pakkotuputukseen. Kaikki "epäkaupalliset" ainekset jäävät ulos valtavirtajulkisuudesta tai jopa kokonaan julkaisematta. Luonnollisesti tämä koskee myös sellaista yhteiskuntakritiikkiä, joka ei ole tuotteistettavissa. Tätä taustaa vasten on irvokasta ajatella, että Viron itsenäistyminen tunnetaan "laulavana vallankumouksena" ja laulutapahtumat olivat oikeasti merkittävässä roolissa virolaisen itsetunnon kasvuprosessissa 1980-luvulla. Tuskin mikään luonnehtii paremmin nimenomaan Gorbatsovin aikaa. Tuskinpa 80-luvun virolaisille "laulu" tarkoitti Rihannaa ja Justin Bieberiä?
5) Koska neuvostovastainen propaganda on sitä tasoa kuin on, nykyinen julkinen keskustelu unohtaa ja sivuuttaa täysin kaikki sellaiset elementit, jotka eivät sovi kielteiseen Neuvostoliitto-kokonaiskuvaan. Vuonna 1970 ilmestyi amerikkalaisen kehityspsykologin Urie Bronfenbrennerin klassinen teos Kaksi lapsuuden maailmaa, joka vertaili USA:n ja NL:n lastenkasvatusta muun muassa koulujärjestelmän sekä aate- ja arvopohjan osalta. Itselläni on tuo kirja hyllyssä, ja sen perusteella voi pitää päivänselvänä, että neuvostolapset kasvoivat paljon terveempään todellisuuteen kuin jenkkivastineensa. 1980-luvun jälkeen Bronfenbrenner on vaiettu kuoliaaksi. NL:n oma tiede-elämä taas leimataan pelkäksi kylmäksi valtiokoneiston osaksi – sotatieteestä ja avaruudenvalloituksesta "ideologiseen" joukko-oppiin matematiikassa. Sitä ei vaivauduta käsittämään, että esimerkiksi NL:n lääketiede hyväksyi kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen ja ns. vaihtoehtohoitojen piiriin lukeutuvia näkemyksiä paremmin kuin läntinen tiede on vieläkään hyväksynyt. En myöskään erehtyisi julistamaan, että nykyaikana ja lännessä suosittu biologistinen (geneettis-fysiologinen) ihmiskäsitys on oikeasti parempi tai kehittyneempi kuin marxilainen sosiologinen ihmiskäsitys.
Nyt voisi olla paikallaan jonkinlainen "summa summarum". En minä Neuvostoliittoa fanita, enkä olisi liittämässä Suomea siihen, jos eläisimme nyt neuvostoaikaa. Mutta toisaalta kannatan Suomen eroa EU:sta, joten puntit ovat tasan. NL:n yhdenmukaisuusvaatimus oli ehkä julmempaa kuin länsimaiden, mutta taas toisaalta inhoan länsimaisen kulttuurin arvoja ja teen kaikkeni, että ne muuttuvat (lue: se muuttuu). Josif Stalinin tekemää "kansanmurhaa" en usko sillä lailla tapahtuneen kuin lännessä nykyisin väitetään, mutta silti en hyväksy Stalinia ja hänen tekosiaan. Missä näkemykseni poikkeaa kaikkein radikaaleimmin nykysuomalaisesta valtavirrasta, on että pidän Neuvostoliittoa periaatteessa ihailtavana yrityksenä luoda jotakin täysin uutta maailmanhistoriassa – yhteisyyteen ja tasa-arvoon oikeasti, ei vain juhlapuhetasolla, pohjautuvana yhteiskuntana. Se ei koskaan toteutunut, mutta sen unelma palautui osaksi neuvostotodellisuutta jo Stalinin kuoltua eikä missään vaiheessa kadonnut kokonaan. Lähimpänä se oli luultavasti – ironista kyllä – Gorbatsovin aikana, ennen kuin nationalistit pilasivat kemut. Vaikka NL oli siis parempi idea kuin toteutus, parempi teoriassa kuin käytännössä, on minussa niin paljon idealistiteoreetikkoa, että voin siteerata Samatsvety-yhtyeen laulua Moi adres Sovetski Sojuz (Agit-Propin Kisällien käännös): "Kuka oot, mistä tuut, minne menet sä? Osoitteeni on Neuvostomaa. Ei tarvita tarkkoja karttoja..." Maa, jossa kaikkialta löytyy samalla tavoin rakastavia ystäviä, on tänään harvinaisen kaukana.
1) Neuvostoliittoon kaikkein kielteisimmin suhtautuvat ihmiset eivät usein ole neuvostoaikaa nähneetkään. Tähän joukkoon luen kaikki 1970-luvun jälkeen syntyneet suomalaiset, joille jopa Mihail Gorbatsov on vain nimi historiankirjoissa. 1990-luvulta lähtien valtamedia on levittänyt NL:stä täysin yksipuolista näkemystä, ja siinä onkin kaikki, mitä ns. nuoret aikuiset ja teinit nykyään asiasta "tietävät" – elleivät sitten ole törmänneet selkeän propagandistiseen populääritaiteeseen, mitä Sofi Oksasen kirjallinen tuotanto pääosin edustaa. Näin itsenäisyyspäivän nurkilla on myös huomattava vuodesta vuoteen jatkuva suomalainen jälkisotapropaganda: NL esitetään Suomen vihollisena, siinä kaikki. YYA:sta ei puhu enää kukaan. Elämme siis yksiselitteisen neuvostovastaisessa ilmapiirissä, ja koska nuorimmilla sukupolvilla ei ole kokemusta muunlaisesta ilmapiiristä, he luulevat sitä normaaliksi ja neutraaliksi.
2) Poliittisessa keskustelussa neuvostoaika on yhtä kuin Stalinin aika. Tämä ei voi enempää äimistyttää ihmistä, jolle Mihail Gorbatsov oli teini-iän sankari ja V.I. Lenin pysyy maailmanhistorian merkkihenkilönä. NL oli olemassa 69 vuotta, ja siitä ajasta "vain" 29 vuotta vallassa oli Josif Stalin. Hänen sijaansa valtakunnan perusti Lenin, joka sanoi Stalinista muun muassa, että "tämä kokki osaa tarjota vain väkeviä ruokia". On ihan selvää, ettei Lenin olisi valinnut Stalinia seuraajakseen, jos olisi saanut päättää. Monessa mielessä Stalinin politiikka oli Leninin politiikan äärimmäinen vastakohta. Stalinin kuoltua 1950-luvulla valtaan nousi Nikita Hrustsev, joka teki ison liudan virheitä poliittisena johtajana, mutta jonka kansansuosio – kaikkien nykyisten NL-stereotypioiden vastaisesti – oli kuuluisa. Meilläpäin tunnettiin vitsi, jonka mukaan Mossetkin (Moskvitsh-autot, suom. huom.) sanoivat hänen kunniakseen "nikita-nikita-nikita-nikita", kun niitä yritti käynnistää.
Hrustsevin syrjäytti 1960-luvulla Leonid Breznev, joka on antanut nimensä pysähtyneisyyttä kuvaavalle termille. On silti huomioitava, että nuorten vähemmistökommunistien suuri neuvostoinnostus Suomessa tapahtui juuri Breznevin aikana. Vastapainoksi pitää kyllä muistaa, että Breznevin hallinnon voi sanoa aloittaneen uuden kylmän sodan (siinä missä kuumankin) hyökkäämällä Afganistaniin 1979 – joskin aiemmin samalla kaudella liennytys oli edennyt valtavasti. Brezneviä seuranneet Juri Andropov ja Konstantin Tsernenko eivät ehtineet juuri muuta kuin saada nimensä historiankirjoihin, mutta heitä seurannut Mihail Gorbatsov oli legendaarinen uudistaja ja kokonaisen sukupolven innoittaja. Glasnost (avoimuus) ja perestroika (uudelleenjärjestely) olivat ajan taikasanoja myös koto-Suomessa. "Gorban" kausi päättyi kansallisuusaatteen nousuun, jonka myötä NL:n rajat alkoivat murtua ja niinpä Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi 1990-luvun alussa. Vaikka NL ehti olemassaolonsa aikana tunnustaa ne itsenäisiksi, Baltiassa valtakulttuuri samastaa yhä neuvostovallan ja Venäjän vallan toisiinsa. Tätä taustaa vasten on hauska fakta, että itse Venäjä julistautui Boris Jeltsinin johdolla itsenäiseksi NL:stä jo niinkin varhain kuin vuonna 1990.
Neuvostoliiton historiaan mahtuu siis monia vaiheita ja toisistaan selvästi poikkeavia poliittisia kausia. On tahallista ideologista vääristelyä antaa valtakunnan kaikille johtohenkilöille Stalinin kasvot.
3) "Suomettumista" ja "rähmälläänoloa" häpeävät eniten ihmiset, jotka ovat itse täysin rähmällään länteen. Suomen läheisiä idänsuhteita ennen kaikkea Urho Kekkosen aikana hävetään yleisesti. Tämä johtuu siitä, että a) Neuvostoliittoa vihataan ja yhteistyötä sen kanssa pidetään sinänsä häpeällisenä, b) yhteistyön katsotaan johtuneen pelkästä mielistelystä ja perseennuolemisesta tai pelkuruudesta vetää omaa "vapaata" poliittista linjaa. Jälkimmäinen on tietysti palturia siinä missä nykyhetken äärilinjan eurokriitikkojen väite, ettei EU-jäsenyydelle ole Suomessa mitään oikeaa kannatuspohjaa. Edellinen taas perustuu aiemmissa kohdissa mainitsemaani neuvostovastaiseen ilmapiiriin ja propagandaan, tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen sekä ihan silkkaan oikeistohegemoniaan.
Joka tapauksessa Suomi on vuodesta 1995 alkaen ollut liittoutunut paljon tiiviimmin länteen kuin missään itsenäisyyden ajan vaiheessa itään. Tässä NL-yhteistyön häpeäjät eivät yleensä näe mitään väärää. Vihertävissä piireissä on tapana sanoa, että kansallisvaltion aika on ollutta ja mennyttä eikä asiaa pitäisi tulkita iänikuisesta nationalistisesta perspektiivistä. Kuitenkin samat ihmiset soveltavat nationalistista perspektiiviä eivätkä kyseenalaista kansallisvaltiota, kun on puhe Suomen suhteesta NL:ään. Heillä ei ole välineitä (eikä tahtoa) oivaltaa, että varsinkin vähemmistökommunistit nimenomaan hylkäsivät nationalistisen perspektiivin suuressa neuvostoinnostuksessaan. Heidän suhteensa itään oli muutoin ihan samanlainen kuin nykyisillä eurosuomalaisilla länteen, mutta järjestelmä ei tukenut sitä. He vasta halusivat liittoutua samalla tavoin kuin nyky-Suomi on liittoutunut. Ja kyllä, monelle vähemmistökommunistille NL edusti vapautta ja ihmisyyden voittoa samalla tavoin kuin EU länsimielisille 1990-luvun alkupuolella. Sanotaan, että totuus NL:stä on myöhemmin paljastunut. Eikö nyt voitaisi jo ymmärtää, että myös totuus EU:sta on sittemmin paljastunut?
4) Neuvostoliiton kulttuurielämän sulkeutuneisuutta ja totalitaarisuutta painottavat ihmiset eivät havaitse samansuuntaista prosessia täällä ja nyt. On totta, että 1930–70-luvun NL vaati kulttuurin, taiteen ja itseilmaisun yhdenmukaisuutta. Sosialistinen realismi ja julkaisukanavien valtiollisuus määrittivät sitä, mitä tavallinen neuvostokansalainen – puhumattakaan jonkin toisen maan kansalaisesta – NL:n taiteesta näki ja kuuli. Toisaalta 1970-luvulla silloisessa Leningradissa vierailleet suomalaiset törmäsivät usein underground-taiteeseen ja -musiikkiin. Aikakausi muistetaan lännessä siitä, että Nobel-kirjailija Aleksandr Solzenitsyn ensin "vaiennettiin" ja sitten ajettiin maanpakoon, mutta on muistettava että Solzenitsyn oli oikeasti neuvostovastainen kirjailija. Siihen verrattuna esimerkiksi USA:n kommunistivainot perustuivat enemmän vainoharhoihin. Kommunistiksi leimattiin Yhdysvalloissa mm. Charles Chaplin, joka oli lähinnä antifasisti (!), ja myöhemmin – vainojen huomattavasti lievennyttyä – John Lennon. Jälkimmäiselle järjestettiin Neuvostoliitossa hänen kuolemansa jälkeen muistokonsertti. USA:ssa niitä tosin oli kaksikin, mutta molempia on pidetty epäonnistuneina. Gorbatsovin aikana taide ja kulttuuri olivat täysin vapaata aluetta NL:ssä.
Samaan aikaan länsimaissa kulttuurielämä kulki lähes vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä enemmän kohti kaupallista totalitarismia. Kehitys on jatkunut entisestään voimistuneena 1990- ja 2000-luvulla. Valtamedia nostaa esiin vain kaupallista valtavirtaa, eikä kriittisestä kasvatuksesta "vapautettu" kansa osaa muuta vaatia tai etsiä. Kulttuuripalkintojakin annetaan lähes yksinomaan kaupallisesti menestyville taiteilijoille. Kuka hyvänsä voi ottaa kitaransa ja kävellä lähimmän suurkaupungin pubiin "open stage" -iltaan esiintymään, ainakin jos on varaa kitaraan ja matkustamiseen, mutta pubin ja suppean yleisöpiirin ulkopuolella ketään ei kiinnosta, koska ihmiset hukkuvat valtakulttuurin pakkotuputukseen. Kaikki "epäkaupalliset" ainekset jäävät ulos valtavirtajulkisuudesta tai jopa kokonaan julkaisematta. Luonnollisesti tämä koskee myös sellaista yhteiskuntakritiikkiä, joka ei ole tuotteistettavissa. Tätä taustaa vasten on irvokasta ajatella, että Viron itsenäistyminen tunnetaan "laulavana vallankumouksena" ja laulutapahtumat olivat oikeasti merkittävässä roolissa virolaisen itsetunnon kasvuprosessissa 1980-luvulla. Tuskin mikään luonnehtii paremmin nimenomaan Gorbatsovin aikaa. Tuskinpa 80-luvun virolaisille "laulu" tarkoitti Rihannaa ja Justin Bieberiä?
5) Koska neuvostovastainen propaganda on sitä tasoa kuin on, nykyinen julkinen keskustelu unohtaa ja sivuuttaa täysin kaikki sellaiset elementit, jotka eivät sovi kielteiseen Neuvostoliitto-kokonaiskuvaan. Vuonna 1970 ilmestyi amerikkalaisen kehityspsykologin Urie Bronfenbrennerin klassinen teos Kaksi lapsuuden maailmaa, joka vertaili USA:n ja NL:n lastenkasvatusta muun muassa koulujärjestelmän sekä aate- ja arvopohjan osalta. Itselläni on tuo kirja hyllyssä, ja sen perusteella voi pitää päivänselvänä, että neuvostolapset kasvoivat paljon terveempään todellisuuteen kuin jenkkivastineensa. 1980-luvun jälkeen Bronfenbrenner on vaiettu kuoliaaksi. NL:n oma tiede-elämä taas leimataan pelkäksi kylmäksi valtiokoneiston osaksi – sotatieteestä ja avaruudenvalloituksesta "ideologiseen" joukko-oppiin matematiikassa. Sitä ei vaivauduta käsittämään, että esimerkiksi NL:n lääketiede hyväksyi kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen ja ns. vaihtoehtohoitojen piiriin lukeutuvia näkemyksiä paremmin kuin läntinen tiede on vieläkään hyväksynyt. En myöskään erehtyisi julistamaan, että nykyaikana ja lännessä suosittu biologistinen (geneettis-fysiologinen) ihmiskäsitys on oikeasti parempi tai kehittyneempi kuin marxilainen sosiologinen ihmiskäsitys.
Nyt voisi olla paikallaan jonkinlainen "summa summarum". En minä Neuvostoliittoa fanita, enkä olisi liittämässä Suomea siihen, jos eläisimme nyt neuvostoaikaa. Mutta toisaalta kannatan Suomen eroa EU:sta, joten puntit ovat tasan. NL:n yhdenmukaisuusvaatimus oli ehkä julmempaa kuin länsimaiden, mutta taas toisaalta inhoan länsimaisen kulttuurin arvoja ja teen kaikkeni, että ne muuttuvat (lue: se muuttuu). Josif Stalinin tekemää "kansanmurhaa" en usko sillä lailla tapahtuneen kuin lännessä nykyisin väitetään, mutta silti en hyväksy Stalinia ja hänen tekosiaan. Missä näkemykseni poikkeaa kaikkein radikaaleimmin nykysuomalaisesta valtavirrasta, on että pidän Neuvostoliittoa periaatteessa ihailtavana yrityksenä luoda jotakin täysin uutta maailmanhistoriassa – yhteisyyteen ja tasa-arvoon oikeasti, ei vain juhlapuhetasolla, pohjautuvana yhteiskuntana. Se ei koskaan toteutunut, mutta sen unelma palautui osaksi neuvostotodellisuutta jo Stalinin kuoltua eikä missään vaiheessa kadonnut kokonaan. Lähimpänä se oli luultavasti – ironista kyllä – Gorbatsovin aikana, ennen kuin nationalistit pilasivat kemut. Vaikka NL oli siis parempi idea kuin toteutus, parempi teoriassa kuin käytännössä, on minussa niin paljon idealistiteoreetikkoa, että voin siteerata Samatsvety-yhtyeen laulua Moi adres Sovetski Sojuz (Agit-Propin Kisällien käännös): "Kuka oot, mistä tuut, minne menet sä? Osoitteeni on Neuvostomaa. Ei tarvita tarkkoja karttoja..." Maa, jossa kaikkialta löytyy samalla tavoin rakastavia ystäviä, on tänään harvinaisen kaukana.
tiistai 26. marraskuuta 2013
Maahanmuuttokeskustelu on huijausta
Maahanmuutosta on keskusteltu Suomessa jo vuosikausia hyvin vilkkaasti. Mukana keskustelussa ovat olleet ääripäiksi julistautuneet "nuivat" hommalaiset (vastaan) ja vihreä "suvaitsevaisto" (puolesta), heidän vanavedessään kaikki muutkin näkyvät poliittiset ryhmät demareista kokoomusnuoriin sekä parrasvalojen ulkopuoliset ryhmät uusnatseista anarkokommunisteihin. On vedottu Anders Breivikiin, tehty iskuja tilaisuuksiin ja julistettu "minun Suomeni on kansainvälinen". Keskustelu ei ole saanut aikaan mitään muuta kuin lisää katkeruutta eri kansanryhmien välille. Samaan aikaan suomalainen yhteiskunta jatkaa äärikapitalisoitumistaan.
Itse en ole lähtenyt mukaan maahanmuuttokeskusteluun, vaikka käsitykseni hädänalaisten auttamisesta ja toisaalta halpatyövoimasta ovat varmasti käyneet selväksi. Pidän nimittäin tosiasiana, että maahanmuuttokeskustelu on huijaus, jolla kriittisen kansan huomio siirretään pois kurjistamisesta, sorron ja riiston politiikasta, fasistisesta kieltolakipolitiikasta, Suomen päättäjien tuesta imperialismille ja useista muista todellisista ongelmista. Valtaosalla maahanmuuttokeskusteluun osallistuvista ei tietysti ole tästä hajuakaan. Paremmin asia sopii keskustelua tukevalle ja ylläpitävälle valtamedialle, jota iso raha pyörittää. Viime kädessä jäljet johtavat tietysti yhteiskunnan pääideologeihin muun muassa Elinkeinoelämän keskusliitossa ja kokoomuspuolueessa.
Maahanmuuttokeskustelun ylivalta kansanpiireissä on murskannut totaalisesti ne kysymykset, joista nyky-Suomessa kuuluisi olla huolestunut. Vihreät olivat vielä 1990-luvulla yksiselitteisesti, ja pitkällä 2000-luvullakin ensisijaisesti, ympäristöpuolue. 2010-luvulla heidän päämielenkiintonsa ei ole riittänyt kaivoksiin eikä ydinvoimaloihin, kun heidän on jatkuvasti ollut vastattava maahanmuuttokriitikoiden heittämiin haasteisiin. Lisäksi kansainvälisellä puolella on riittänyt työnsarkaa: Venäjällä poljetaan homojen oikeuksia, siispä vihreiden on vastustettava Venäjää ja puolustettava länttä ihmisoikeusasioissa. Samaan aikaan Talvivaara on jatkanut vuosisadan ympäristörikostaan valtion tuella, ulkomaiset kaivosyhtiöt ovat tehneet uusia valtauksia, Olkiluodon työmaalla on sekoiltu ja Pyhäjoenkin ydinvoimalan valmistelu on edelleen käynnissä – Fukushiman tapahtumista riippumatta. Itse kunkin luulisi jo ymmärtävän, ettei Suomessa ole nykyisin ympäristöpuoluetta, mutta kansalaiskeskustelua asia ei edes kiinnosta. Onhan sillä koko ajan jotakin sanottavaa mamuista ja maahanmuutosta.
Vihreitäkin ongelmallisempi on vasemmiston tilanne. Vasemmistodemareista aina nuorkommunisteihin saakka on höpsähdetty korvaamaan yhteiskunnallinen tasa-arvo- ja hyvinvointikeskustelu pelkällä vähemmistöjenoikeuslässytyksellä, jossa seksuaalivähemmistöjäkin tärkeämpi asia on mamut ja maahanmuutto. Tämä aiheuttaa kaksi äärimmäisen epämiellyttävää leimaa. Ensiksikin, kun populistiset oikeistokonservatiivit ovat samastaneet vasemmistolaisuuden ja suvaitsevaisuusideologian toisiinsa (James Hirvisaari jopa höpisi "äärivasemmiston pesivän vihreissä", mitä pahemmin kujalla ei voi olla), keskusteluun vastaamalla vasemmistolaiset ovat ilmaisseet sen pitävän paikkaansa. Toisin sanoen vasemmiston julkisesta maahanmuuttopuolustelusta tulee vaikutelma, että vasemmistolaisuus todellakin on pelkkää suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeusaktivismia. Proletariaatista, luokkataistelusta ja sosialismista ei puhu enää kukaan. Toisena erittäin ikävänä leimana vasemmisto antaa vähemmistökysymyksiin keskittymällä vaikutelman, että suomalaisessa yhteiskunnassa kaikki oleellinen on kunnossa. Vain suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia täytyy vielä viilata. Kyllä ne älähtäisivät, jos yhteiskunnan rakenteissa ja yhteiskuntajärjestelmässä olisi jotakin vinossa.
Kolmas maahanmuuttokeskustelun ongelmallistama ryhmä on – joo joo – itse maahanmuuttokriittiset oikeistokonservatiivit. Lähtökohtana näkisin, että he ovat uuden vuosisadan poliittisia etsijöitä. He ymmärtävät suomalaisen nyky-yhteiskunnan kärsimyksen ja tarvitsevat maailmankuvaansa niiden aiheuttajan. Sormi on osoittanut maahanmuuttoa, ja niinpä he syyllistävät sekä mamuja että heidän "vihervasemmistolaisia" "hyysääjiään". Valitettavasti nyky-Suomen todelliset ongelmat ovat aivan muualla, mutta sitä he eivät näe eikä heille näytetä. Suurpääoma on vetänyt heitä täydellisesti höplästä.
Minusta maahanmuutto ei kerta kaikkiaan ansaitse sitä huomiota, jonka se on viime vuosina saanut suomalaisessa kansalaiskeskustelussa. Koko maahanmuuttokeskustelu on lakaistava toistaiseksi rikkaämpäriin. Sen sijaan on alettava puhua kaikesta, mikä on nykyään paitsiossa: politiikasta elinkeinoelämän työrukkasena ja valtamediasta sen äänitorvena, natottamisesta ja eurokuripolitiikasta, talouden valheista, veroparatiiseihin heitetyistä miljoonista, kansalaisten epätasa-arvosta, sosiaali- ja terveyssektorin ahdingosta, ihmisten fyysisestä ja psyykkisestä hädästä, ihmisten katkeruudesta ja pelosta toisiaan kohtaan, kovista arvoista, ympäristön riistämisestä ja tuhoamisesta, ihmiskehojen laillistetusta myrkyttämisestä, bisneksen ketkuudesta, kapitalismin soveltumattomuudesta ihmisten yhteiskuntajärjestelmäksi ja sen vastapainona oikeasti hyvän yhteiskunnan unelmasta, jota edes kansalaiskeskustelun tahallinen vääristäminen ei kykene murskaamaan.
Itse en ole lähtenyt mukaan maahanmuuttokeskusteluun, vaikka käsitykseni hädänalaisten auttamisesta ja toisaalta halpatyövoimasta ovat varmasti käyneet selväksi. Pidän nimittäin tosiasiana, että maahanmuuttokeskustelu on huijaus, jolla kriittisen kansan huomio siirretään pois kurjistamisesta, sorron ja riiston politiikasta, fasistisesta kieltolakipolitiikasta, Suomen päättäjien tuesta imperialismille ja useista muista todellisista ongelmista. Valtaosalla maahanmuuttokeskusteluun osallistuvista ei tietysti ole tästä hajuakaan. Paremmin asia sopii keskustelua tukevalle ja ylläpitävälle valtamedialle, jota iso raha pyörittää. Viime kädessä jäljet johtavat tietysti yhteiskunnan pääideologeihin muun muassa Elinkeinoelämän keskusliitossa ja kokoomuspuolueessa.
Maahanmuuttokeskustelun ylivalta kansanpiireissä on murskannut totaalisesti ne kysymykset, joista nyky-Suomessa kuuluisi olla huolestunut. Vihreät olivat vielä 1990-luvulla yksiselitteisesti, ja pitkällä 2000-luvullakin ensisijaisesti, ympäristöpuolue. 2010-luvulla heidän päämielenkiintonsa ei ole riittänyt kaivoksiin eikä ydinvoimaloihin, kun heidän on jatkuvasti ollut vastattava maahanmuuttokriitikoiden heittämiin haasteisiin. Lisäksi kansainvälisellä puolella on riittänyt työnsarkaa: Venäjällä poljetaan homojen oikeuksia, siispä vihreiden on vastustettava Venäjää ja puolustettava länttä ihmisoikeusasioissa. Samaan aikaan Talvivaara on jatkanut vuosisadan ympäristörikostaan valtion tuella, ulkomaiset kaivosyhtiöt ovat tehneet uusia valtauksia, Olkiluodon työmaalla on sekoiltu ja Pyhäjoenkin ydinvoimalan valmistelu on edelleen käynnissä – Fukushiman tapahtumista riippumatta. Itse kunkin luulisi jo ymmärtävän, ettei Suomessa ole nykyisin ympäristöpuoluetta, mutta kansalaiskeskustelua asia ei edes kiinnosta. Onhan sillä koko ajan jotakin sanottavaa mamuista ja maahanmuutosta.
Vihreitäkin ongelmallisempi on vasemmiston tilanne. Vasemmistodemareista aina nuorkommunisteihin saakka on höpsähdetty korvaamaan yhteiskunnallinen tasa-arvo- ja hyvinvointikeskustelu pelkällä vähemmistöjenoikeuslässytyksellä, jossa seksuaalivähemmistöjäkin tärkeämpi asia on mamut ja maahanmuutto. Tämä aiheuttaa kaksi äärimmäisen epämiellyttävää leimaa. Ensiksikin, kun populistiset oikeistokonservatiivit ovat samastaneet vasemmistolaisuuden ja suvaitsevaisuusideologian toisiinsa (James Hirvisaari jopa höpisi "äärivasemmiston pesivän vihreissä", mitä pahemmin kujalla ei voi olla), keskusteluun vastaamalla vasemmistolaiset ovat ilmaisseet sen pitävän paikkaansa. Toisin sanoen vasemmiston julkisesta maahanmuuttopuolustelusta tulee vaikutelma, että vasemmistolaisuus todellakin on pelkkää suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeusaktivismia. Proletariaatista, luokkataistelusta ja sosialismista ei puhu enää kukaan. Toisena erittäin ikävänä leimana vasemmisto antaa vähemmistökysymyksiin keskittymällä vaikutelman, että suomalaisessa yhteiskunnassa kaikki oleellinen on kunnossa. Vain suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia täytyy vielä viilata. Kyllä ne älähtäisivät, jos yhteiskunnan rakenteissa ja yhteiskuntajärjestelmässä olisi jotakin vinossa.
Kolmas maahanmuuttokeskustelun ongelmallistama ryhmä on – joo joo – itse maahanmuuttokriittiset oikeistokonservatiivit. Lähtökohtana näkisin, että he ovat uuden vuosisadan poliittisia etsijöitä. He ymmärtävät suomalaisen nyky-yhteiskunnan kärsimyksen ja tarvitsevat maailmankuvaansa niiden aiheuttajan. Sormi on osoittanut maahanmuuttoa, ja niinpä he syyllistävät sekä mamuja että heidän "vihervasemmistolaisia" "hyysääjiään". Valitettavasti nyky-Suomen todelliset ongelmat ovat aivan muualla, mutta sitä he eivät näe eikä heille näytetä. Suurpääoma on vetänyt heitä täydellisesti höplästä.
Minusta maahanmuutto ei kerta kaikkiaan ansaitse sitä huomiota, jonka se on viime vuosina saanut suomalaisessa kansalaiskeskustelussa. Koko maahanmuuttokeskustelu on lakaistava toistaiseksi rikkaämpäriin. Sen sijaan on alettava puhua kaikesta, mikä on nykyään paitsiossa: politiikasta elinkeinoelämän työrukkasena ja valtamediasta sen äänitorvena, natottamisesta ja eurokuripolitiikasta, talouden valheista, veroparatiiseihin heitetyistä miljoonista, kansalaisten epätasa-arvosta, sosiaali- ja terveyssektorin ahdingosta, ihmisten fyysisestä ja psyykkisestä hädästä, ihmisten katkeruudesta ja pelosta toisiaan kohtaan, kovista arvoista, ympäristön riistämisestä ja tuhoamisesta, ihmiskehojen laillistetusta myrkyttämisestä, bisneksen ketkuudesta, kapitalismin soveltumattomuudesta ihmisten yhteiskuntajärjestelmäksi ja sen vastapainona oikeasti hyvän yhteiskunnan unelmasta, jota edes kansalaiskeskustelun tahallinen vääristäminen ei kykene murskaamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)