Neuvostoliitto

Tästä aiheesta olen jo kauan suunnitellut kirjoittavani. Vuodesta 1922 vuoteen 1991 Suomen itänaapurina sijaitsi Venäjän sijaan valtio nimeltä Neuvostoliitto. Sitä edelsi viiden vuoden "Neuvosto-Venäjän" ja sisällissodan vaihe, joka oli käynnistynyt lokakuun (meikäläisittäin marraskuun) vallankumouksessa vuonna 1917. Koska NL oli olemassa melkein seitsemän vuosikymmentä ja sen hajoamisesta on vuosikymmeniä kulunut vasta reilut kaksi, on ymmärrettävää, että siihen viitataan yhä usein naapuri-Suomen poliittisessa keskustelussa. Sitä, miten viitataan, ymmärrän vähemmän. NL:stä on tehty mörkö, jolla pelotellaan aina, kun kyseeseen tulee vasemmisto, sosialismi, kommunismi tai peräti valtiollinen tai yhteiskunnallinen omistussuhde. Mikä hämmentävämpää, pelottelu usein toimii. Ihmiset eivät halua joutua samastetuksi sellaiseen, jolla on niin huono maine. Mutta miksi näin on ja mitä ihmettä kaiken taustalla luuraa?

1) Neuvostoliittoon kaikkein kielteisimmin suhtautuvat ihmiset eivät usein ole neuvostoaikaa nähneetkään. Tähän joukkoon luen kaikki 1970-luvun jälkeen syntyneet suomalaiset, joille jopa Mihail Gorbatsov on vain nimi historiankirjoissa. 1990-luvulta lähtien valtamedia on levittänyt NL:stä täysin yksipuolista näkemystä, ja siinä onkin kaikki, mitä ns. nuoret aikuiset ja teinit nykyään asiasta "tietävät" – elleivät sitten ole törmänneet selkeän propagandistiseen populääritaiteeseen, mitä Sofi Oksasen kirjallinen tuotanto pääosin edustaa. Näin itsenäisyyspäivän nurkilla on myös huomattava vuodesta vuoteen jatkuva suomalainen jälkisotapropaganda: NL esitetään Suomen vihollisena, siinä kaikki. YYA:sta ei puhu enää kukaan. Elämme siis yksiselitteisen neuvostovastaisessa ilmapiirissä, ja koska nuorimmilla sukupolvilla ei ole kokemusta muunlaisesta ilmapiiristä, he luulevat sitä normaaliksi ja neutraaliksi.

2) Poliittisessa keskustelussa neuvostoaika on yhtä kuin Stalinin aika. Tämä ei voi enempää äimistyttää ihmistä, jolle Mihail Gorbatsov oli teini-iän sankari ja V.I. Lenin pysyy maailmanhistorian merkkihenkilönä. NL oli olemassa 69 vuotta, ja siitä ajasta "vain" 29 vuotta vallassa oli Josif Stalin. Hänen sijaansa valtakunnan perusti Lenin, joka sanoi Stalinista muun muassa, että "tämä kokki osaa tarjota vain väkeviä ruokia". On ihan selvää, ettei Lenin olisi valinnut Stalinia seuraajakseen, jos olisi saanut päättää. Monessa mielessä Stalinin politiikka oli Leninin politiikan äärimmäinen vastakohta. Stalinin kuoltua 1950-luvulla valtaan nousi Nikita Hrustsev, joka teki ison liudan virheitä poliittisena johtajana, mutta jonka kansansuosio – kaikkien nykyisten NL-stereotypioiden vastaisesti – oli kuuluisa. Meilläpäin tunnettiin vitsi, jonka mukaan Mossetkin (Moskvitsh-autot, suom. huom.) sanoivat hänen kunniakseen "nikita-nikita-nikita-nikita", kun niitä yritti käynnistää.

Hrustsevin syrjäytti 1960-luvulla Leonid Breznev, joka on antanut nimensä pysähtyneisyyttä kuvaavalle termille. On silti huomioitava, että nuorten vähemmistökommunistien suuri neuvostoinnostus Suomessa tapahtui juuri Breznevin aikana. Vastapainoksi pitää kyllä muistaa, että Breznevin hallinnon voi sanoa aloittaneen uuden kylmän sodan (siinä missä kuumankin) hyökkäämällä Afganistaniin 1979 – joskin aiemmin samalla kaudella liennytys oli edennyt valtavasti. Brezneviä seuranneet Juri Andropov ja Konstantin Tsernenko eivät ehtineet juuri muuta kuin saada nimensä historiankirjoihin, mutta heitä seurannut Mihail Gorbatsov oli legendaarinen uudistaja ja kokonaisen sukupolven innoittaja. Glasnost (avoimuus) ja perestroika (uudelleenjärjestely) olivat ajan taikasanoja myös koto-Suomessa. "Gorban" kausi päättyi kansallisuusaatteen nousuun, jonka myötä NL:n rajat alkoivat murtua ja niinpä Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi 1990-luvun alussa. Vaikka NL ehti olemassaolonsa aikana tunnustaa ne itsenäisiksi, Baltiassa valtakulttuuri samastaa yhä neuvostovallan ja Venäjän vallan toisiinsa. Tätä taustaa vasten on hauska fakta, että itse Venäjä julistautui Boris Jeltsinin johdolla itsenäiseksi NL:stä jo niinkin varhain kuin vuonna 1990.

Neuvostoliiton historiaan mahtuu siis monia vaiheita ja toisistaan selvästi poikkeavia poliittisia kausia. On tahallista ideologista vääristelyä antaa valtakunnan kaikille johtohenkilöille Stalinin kasvot.

3) "Suomettumista" ja "rähmälläänoloa" häpeävät eniten ihmiset, jotka ovat itse täysin rähmällään länteen. Suomen läheisiä idänsuhteita ennen kaikkea Urho Kekkosen aikana hävetään yleisesti. Tämä johtuu siitä, että a) Neuvostoliittoa vihataan ja yhteistyötä sen kanssa pidetään sinänsä häpeällisenä, b) yhteistyön katsotaan johtuneen pelkästä mielistelystä ja perseennuolemisesta tai pelkuruudesta vetää omaa "vapaata" poliittista linjaa. Jälkimmäinen on tietysti palturia siinä missä nykyhetken äärilinjan eurokriitikkojen väite, ettei EU-jäsenyydelle ole Suomessa mitään oikeaa kannatuspohjaa. Edellinen taas perustuu aiemmissa kohdissa mainitsemaani neuvostovastaiseen ilmapiiriin ja propagandaan, tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen sekä ihan silkkaan oikeistohegemoniaan.

Joka tapauksessa Suomi on vuodesta 1995 alkaen ollut liittoutunut paljon tiiviimmin länteen kuin missään itsenäisyyden ajan vaiheessa itään. Tässä NL-yhteistyön häpeäjät eivät yleensä näe mitään väärää. Vihertävissä piireissä on tapana sanoa, että kansallisvaltion aika on ollutta ja mennyttä eikä asiaa pitäisi tulkita iänikuisesta nationalistisesta perspektiivistä. Kuitenkin samat ihmiset soveltavat nationalistista perspektiiviä eivätkä kyseenalaista kansallisvaltiota, kun on puhe Suomen suhteesta NL:ään. Heillä ei ole välineitä (eikä tahtoa) oivaltaa, että varsinkin vähemmistökommunistit nimenomaan hylkäsivät nationalistisen perspektiivin suuressa neuvostoinnostuksessaan. Heidän suhteensa itään oli muutoin ihan samanlainen kuin nykyisillä eurosuomalaisilla länteen, mutta järjestelmä ei tukenut sitä. He vasta halusivat liittoutua samalla tavoin kuin nyky-Suomi on liittoutunut. Ja kyllä, monelle vähemmistökommunistille NL edusti vapautta ja ihmisyyden voittoa samalla tavoin kuin EU länsimielisille 1990-luvun alkupuolella. Sanotaan, että totuus NL:stä on myöhemmin paljastunut. Eikö nyt voitaisi jo ymmärtää, että myös totuus EU:sta on sittemmin paljastunut?

4) Neuvostoliiton kulttuurielämän sulkeutuneisuutta ja totalitaarisuutta painottavat ihmiset eivät havaitse samansuuntaista prosessia täällä ja nyt. On totta, että 1930–70-luvun NL vaati kulttuurin, taiteen ja itseilmaisun yhdenmukaisuutta. Sosialistinen realismi ja julkaisukanavien valtiollisuus määrittivät sitä, mitä tavallinen neuvostokansalainen – puhumattakaan jonkin toisen maan kansalaisesta – NL:n taiteesta näki ja kuuli. Toisaalta 1970-luvulla silloisessa Leningradissa vierailleet suomalaiset törmäsivät usein underground-taiteeseen ja -musiikkiin. Aikakausi muistetaan lännessä siitä, että Nobel-kirjailija Aleksandr Solzenitsyn ensin "vaiennettiin" ja sitten ajettiin maanpakoon, mutta on muistettava että Solzenitsyn oli oikeasti neuvostovastainen kirjailija. Siihen verrattuna esimerkiksi USA:n kommunistivainot perustuivat enemmän vainoharhoihin. Kommunistiksi leimattiin Yhdysvalloissa mm. Charles Chaplin, joka oli lähinnä antifasisti (!), ja myöhemmin – vainojen huomattavasti lievennyttyä – John Lennon. Jälkimmäiselle järjestettiin Neuvostoliitossa hänen kuolemansa jälkeen muistokonsertti. USA:ssa niitä tosin oli kaksikin, mutta molempia on pidetty epäonnistuneina. Gorbatsovin aikana taide ja kulttuuri olivat täysin vapaata aluetta NL:ssä.

Samaan aikaan länsimaissa kulttuurielämä kulki lähes vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä enemmän kohti kaupallista totalitarismia. Kehitys on jatkunut entisestään voimistuneena 1990- ja 2000-luvulla. Valtamedia nostaa esiin vain kaupallista valtavirtaa, eikä kriittisestä kasvatuksesta "vapautettu" kansa osaa muuta vaatia tai etsiä. Kulttuuripalkintojakin annetaan lähes yksinomaan kaupallisesti menestyville taiteilijoille. Kuka hyvänsä voi ottaa kitaransa ja kävellä lähimmän suurkaupungin pubiin "open stage" -iltaan esiintymään, ainakin jos on varaa kitaraan ja matkustamiseen, mutta pubin ja suppean yleisöpiirin ulkopuolella ketään ei kiinnosta, koska ihmiset hukkuvat valtakulttuurin pakkotuputukseen. Kaikki "epäkaupalliset" ainekset jäävät ulos valtavirtajulkisuudesta tai jopa kokonaan julkaisematta. Luonnollisesti tämä koskee myös sellaista yhteiskuntakritiikkiä, joka ei ole tuotteistettavissa. Tätä taustaa vasten on irvokasta ajatella, että Viron itsenäistyminen tunnetaan "laulavana vallankumouksena" ja laulutapahtumat olivat oikeasti merkittävässä roolissa virolaisen itsetunnon kasvuprosessissa 1980-luvulla. Tuskin mikään luonnehtii paremmin nimenomaan Gorbatsovin aikaa. Tuskinpa 80-luvun virolaisille "laulu" tarkoitti Rihannaa ja Justin Bieberiä?

5) Koska neuvostovastainen propaganda on sitä tasoa kuin on, nykyinen julkinen keskustelu unohtaa ja sivuuttaa täysin kaikki sellaiset elementit, jotka eivät sovi kielteiseen Neuvostoliitto-kokonaiskuvaan. Vuonna 1970 ilmestyi amerikkalaisen kehityspsykologin Urie Bronfenbrennerin klassinen teos Kaksi lapsuuden maailmaa, joka vertaili USA:n ja NL:n lastenkasvatusta muun muassa koulujärjestelmän sekä aate- ja arvopohjan osalta. Itselläni on tuo kirja hyllyssä, ja sen perusteella voi pitää päivänselvänä, että neuvostolapset kasvoivat paljon terveempään todellisuuteen kuin jenkkivastineensa. 1980-luvun jälkeen Bronfenbrenner on vaiettu kuoliaaksi. NL:n oma tiede-elämä taas leimataan pelkäksi kylmäksi valtiokoneiston osaksi – sotatieteestä ja avaruudenvalloituksesta "ideologiseen" joukko-oppiin matematiikassa. Sitä ei vaivauduta käsittämään, että esimerkiksi NL:n lääketiede hyväksyi kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen ja ns. vaihtoehtohoitojen piiriin lukeutuvia näkemyksiä paremmin kuin läntinen tiede on vieläkään hyväksynyt. En myöskään erehtyisi julistamaan, että nykyaikana ja lännessä suosittu biologistinen (geneettis-fysiologinen) ihmiskäsitys on oikeasti parempi tai kehittyneempi kuin marxilainen sosiologinen ihmiskäsitys.

Nyt voisi olla paikallaan jonkinlainen "summa summarum". En minä Neuvostoliittoa fanita, enkä olisi liittämässä Suomea siihen, jos eläisimme nyt neuvostoaikaa. Mutta toisaalta kannatan Suomen eroa EU:sta, joten puntit ovat tasan. NL:n yhdenmukaisuusvaatimus oli ehkä julmempaa kuin länsimaiden, mutta taas toisaalta inhoan länsimaisen kulttuurin arvoja ja teen kaikkeni, että ne muuttuvat (lue: se muuttuu). Josif Stalinin tekemää "kansanmurhaa" en usko sillä lailla tapahtuneen kuin lännessä nykyisin väitetään, mutta silti en hyväksy Stalinia ja hänen tekosiaan. Missä näkemykseni poikkeaa kaikkein radikaaleimmin nykysuomalaisesta valtavirrasta, on että pidän Neuvostoliittoa periaatteessa ihailtavana yrityksenä luoda jotakin täysin uutta maailmanhistoriassa – yhteisyyteen ja tasa-arvoon oikeasti, ei vain juhlapuhetasolla, pohjautuvana yhteiskuntana. Se ei koskaan toteutunut, mutta sen unelma palautui osaksi neuvostotodellisuutta jo Stalinin kuoltua eikä missään vaiheessa kadonnut kokonaan. Lähimpänä se oli luultavasti – ironista kyllä – Gorbatsovin aikana, ennen kuin nationalistit pilasivat kemut. Vaikka NL oli siis parempi idea kuin toteutus, parempi teoriassa kuin käytännössä, on minussa niin paljon idealistiteoreetikkoa, että voin siteerata Samatsvety-yhtyeen laulua Moi adres Sovetski Sojuz (Agit-Propin Kisällien käännös): "Kuka oot, mistä tuut, minne menet sä? Osoitteeni on Neuvostomaa. Ei tarvita tarkkoja karttoja..." Maa, jossa kaikkialta löytyy samalla tavoin rakastavia ystäviä, on tänään harvinaisen kaukana.