maanantai 18. helmikuuta 2013

Minä, äärivasemmistolainen


Äärioikeistosta on puhuttu viime aikoina paljon. Keskustavasemmiston dominoiman keskustelun sekaan on ilmestynyt oikeistolaisia, jotka ovat muistuttaneet äärivasemmiston olemassaolosta. Siinä on sitten ihmetelty, mikä äärivasemmisto oikein on. Asiaan liittyvät kommentit ovat olleet pihalla kuin ne surullisen kuuluisat lumiukot. Yhdet ovat lätisseet läpiä päähänsä jostain Baader-Meinhof-tyyppisestä terrorismista, jolla varmaan on Suomessa pitkät perinteet. Toisaalta Li Anderssonin ehdottaminen äärivasemmiston lempipoliitikoksi on herättänyt turhautumista – ja naurua. Kaikkein eniten ulkona oli persujen James "Potkukelkka" Hirvisaari, joka kuvitteli äärivasemmiston pesivän vihreissä. Tosin "Sarvihiiri" ei liene koskaan yrittänytkään sisälle asioihin vaan lähinnä eduskuntaan.

Tämän tekstin on nyt sitten kirjoittanut ihan oikea äärivasemmistolainen. Mitä se tarkoittaa? Teenkö väkivaltaisia iskuja oikeistohenkisiin tilaisuuksiin? En tietenkään. Äänestänkö vihreitä? En äänestä puoluetta, joka kannattaa kapitalismia. Li Anderssoniakaan en fanita, vaikka hän onkin ihan fiksu nuori nainen. Äärivasemmiston näkökulmasta Anderssonin ja Dan Koivulaakson vasemmistolaisuus on laimeaa ja sovinnaista.

Mitä sitten tarkoittaa, että olen äärivasemmistolainen? Käsitteitä käyttäen voisi tiivistää: olen sosialisti ja kommunisti, pasifisti ja omalla laillani feministikin, ja vastustan kapitalismia, fasismia ja imperialismia. Näiden asioiden suhteen en tee kompromisseja.

Jollekulle voi nyt ensimmäisenä juolahtaa mieleen kysymys: miten voi olla sosialisti ja kommunisti? Olen molempia, sillä kapitalismin oloissa kannatan sosialismia, mutta sosialistisissa oloissa kannattaisin valmistautumista tulevaan kommunismiin. (Ja kommunismihan ei tietenkään ole mitään stalinismia, vaan yhteisyyteen perustuva yhteiskuntajärjestelmä ja siihen pyrkivä ideologia.) Jos olisin maolainen, pyrkisin kapitalismista suoraan kommunismiin. Minä en pyri, sillä mielestäni kokonaisen sukupolven (tai parin) täytyy ensin kasvaa uuteen, tasa-arvoistavaan, kaikenlaista riistoa ja sortoa kaihtavaan sosialistiseen todellisuuteen, ennen kuin ihmisten välinen kauna ja katkeruus voi olla riittävästi kitketty. Oma sosialismini ei vertaudu mihinkään Paavo Arhinmäkeen, joka samastaa käsitteen entiseen pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, vaan aitoon ja alkuperäiseen asiaan: talouden yhteiskunnallistamiseen ja pyrkimykseen sen avulla kohti kaikkien tasa-arvoista hyvinvointia.

Sosialistisissa ja kommunistisissa teksteissä, kuten runoissa, puhutaan usein "aseettomista käsistä". (Klassisia esimerkkejä ovat Elvi Sinervon Lintu mustasiipi lennä ja Sinä tiedät luokkasi lait.) Tämä muistuttaa, että aseistautuminen ja militarisointi ovat vallanpitäjien keinoja pitää alemmat yhteiskuntaluokat kurissa. Puhutaan väkivaltakoneistosta. Jos alemmat luokat aseistautuisivat, heistä itsestään tulisi väkivaltakoneisto. Jos yhteiskunta on väkivaltainen ja aseistettu, heikommat joutuvat aina vahvempien vallan alle. Väkivalta on aina sortoa. Myös valtioiden ja sotilaallisten liittoutumien nimissä tehty väkivalta on sortoa. Sen tähden en hyväksy sotaa tai sotilaallista väliintuloa minkäänlaisena ratkaisuna kriiseihin, enkä ole suorittanut asepalvelusta. Aseellista vallankumoustakaan en ole koskaan kannattanut, sillä tiedän voivani sellaisen sattuessa joutua omapäisenä yksilönä väärälle puolelle. Minun silmissäni aseiden ja väkivallan minkäänlainen hyväksyminen on periksi antamista, kompromissin tekemistä nykyisen vallanpitomentaliteetin kanssa. Sillä konstilla ei rakenneta parempaa maailmaa.

Julkinen keskustelu ei ole ymmärtänyt feminismiä viime aikoina sen enempää kuin sosialismia tai kommunismiakaan. Minun feminismini ilmenee kahdella tasolla. Ensiksikin puolustan naisten asemaa siinä missä muidenkin sortoa kokevien ryhmien. Näihin kuuluvat myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt (jälkimmäisten asia on jopa hyvin lähellä minua) sekä maahanmuuttajat, sanoipa politiikassa sekoileva persulauma mitä hyvänsä. Toiseksi sota ja väkivalta sekä kapitalistinen kilpailu edustavat hyvin miehisiä käyttäytymismalleja, hoiva ja vastikkeeton hyödykkeiden jako taas selvästi naisellisia. Kumpiinhan sosialismin, tai ylipäänsä hyvän yhteiskunnan, olisi parempi pohjautua?

Oma kapitalisminvastaisuuteni ilmenee jo suhteestani sosialismiin ja kommunismiin. Fasisminvastaisuus taas on hyvin pitkälti yhtä kuin sorron vastustaminen – sillä lisäyksellä, etten hyväksy viime aikoina yltynyttä elämäntapakontrollia, joka olisi valmis kieltämään alkoholin ja tupakan (kannabiksesta nyt puhumattakaan) ja pakottamaan ylipainoiset laihdutuskuurille muka "kansanterveyden", käytännössä kansantalouden nimissä. (Tämä myös muistuttaa, kuinka näppärästi kapitalismi ja fasismi palvelevat toisiaan.) Jäljelle jää vielä imperialismi. Mitä se on? Yhdysvallat imperialistisena suurvaltana kuuluu jo jokaisen tiedostavan suomalaisen(kin) perusymmärrykseen. USA pyrkii hallitsemaan maailmaa rajojensa ulkopuolella työntäen kaikkialle aseitaan, dollareitaan tai populaarikulttuuriaan kunkin "tarpeen" mukaan. Usein Naton nimissä tapahtuva aseellinen väliinmeno eri puolille maailmaa on imperialismia, mutta niin on myös "värivallankumouksen" rahoittaminen vanhalla mantereella tai massamedian, hittilistojen ja Hollywoodin avulla toteutettava laskelmoitu kulttuurinmuokkaus. Imperialismia ei voi laittaa yksin jenkkien tiliin, sillä lukuisat Euroopan maat ovat mukana imperialistisessa Natossa ja koska EU myötäilee Naton ja samalla USA:n periaatteita politiikassa, koko EU paljastuu imperialistiseksi organisaatioksi. Nationalisti vastustaa EU:ta ja Natoa siksi, että ne kahlitsevat Suomen vapautta. Äärivasemmistolainen vastustaa niitä myös siitä syystä, että Suomi kahlitsee EU:n jäsenenä ja kahlitsisi Naton jäsenenä monen muun vapautta.

Miten toteutan äärivasemmistolaisuuttani käytännössä? Tuumailenko sitä vain keskenäni tietokoneen ääressä? Tuumailulla voi olla jotain väliä, jos jakaa ideansa toisten nähtäviksi niin kuin itse teen. Vasemmistossa ei perinteisesti ole väheksytty poliittista agitointia, ja toisaalta vaietuista näkökulmista puhuminen on myös opettamista – jolla on niin paljon väliä, että poliitikot eri puolilla maailmaa yrittävät puuttua koulujen oppisisältöihin. Kompromissittomuuteni ilmenee lisäksi niin, etten hyväksy nykyisen eduskuntavasemmiston toimintaa. Sen sijaan olen alusta alkaen mukana tulevassa vasemman laidan yhteenliittymässä, joka kehittyy vasemmiston pienpuolueiden ja riippumattomien vasemmistojärjestöjen yhteistyön ympärille. Äärivasemmistolaisuuteni on myös sitä, etten korruptoidu tekemään työtä sellaisissa firmoissa tai sellaisilla aloilla, joita pidän haitallisina kannattamille arvoille ja ajatuksille. Olen työskennellyt mm. kirjastossa, yliopistossa ja taidegalleriassa sekä keväällä 2011 Demokraattisen sivistysliiton tiedottajaharjoittelijana; näin ollen voin puhtaalla omatunnolla todeta, ettei avullani ylläpidetä kapitalismia.

Yksi keskeinen näkökulma tästä kirjoituksesta vielä puuttuu. Äärivasemmistolaisuuteni on myös elämän puolustamista. Väkivalta on elämän tuhoamista, ja kapitalismi myy elämän pilkkahinnalla. Luontoa riistetään ja sorretaankin, mutta elämä pesii luonnossa. Tästä johtuen ympäristöajattelu on minulle, no, sanotaan nyt, että luonnollista. Viime vuosina alle puoleen Suomesta tapetut sudet saavat sympatiani susivihamielisten ihmisten aseistetun väkivaltakoneiston sijaan, Talvivaaran roistot joutaisivat puolestani yhteiskuntapalveluun aina korruptoituneita viranomaisia myöten, ja sosialistista yhteiskuntajärjestelmää tarvitaan ilmastonmuutoksen taltuttamiseksi. Elä ja anna toistenkin elää! Ajattele globaalisti, toimi paikallisesti! Vapaus, sisaruus ja tasa-arvo – rauha, ystävyys ja solidaarisuus – rakkaus, onni ja harmonia! Siinä sanoja ja lauseita, joiden mukaan ja puolesta elän ja parannan osaltani maailmaa.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Hyvät, pahat ja rumat

Poliittisessa näytelmässä hyvien rooli on varattu vasemmistolle, pahoja esittää oikeisto ja rumia populistiset konservatiivit. Vastakohtapareista puuttuvat tietenkin kauniit, minkä roolin ovat omineet urbaanit liberaalit (Suomessa vihreät) – huomaamattaan, ettei kauniilla ole mitään osaa koko näytelmässä. Koska viherliberaalit eivät ole kiinnostuneet hyvä–paha-akselista, heidän paikkansa sillä akselilla jää määrittämättömäksi, ja koska paha on paha, se saa viekoitelluksi "kauniit" hienoisesti puolelleen. Yhtä lailla rumien paikka hyvyyden ja pahuuden välillä jää epäselväksi, ja heille käy samoin kuin näennäisille vastakohdilleen. Sosiaalidemokraateilla on näytelmässä petkuttajien osa: he pukeutuvat kuin hyvät, mutta käyttäytyvät enemmän pahojen tavoin. Koska hyvän ja pahan mittasuhteet ovat tällä tavoin vääristyneet, keskustaksi kutsuttu ryhmä ei löydä paikkaansa oikeasti keskeltä vaan kallistuu niin ikään kohti pahaa, Suomen keskustan tapauksessa myös kohti rumaa.

Uskon ihan oikeasti pyhäkoulumaisella hartaudella, että vasemmiston universaalit ihanteet ovat samastettavissa hyvään. Tasa-arvo, hyvinvointi ja kansanvalta ovat niitä asioita, joiden pohjalta yhteiskuntaa on tervettä ja viisasta pyörittää. Ekologisuus on tietysti ylivertaisen tärkeä lähtökohta nykymaailmassa, mutta koen tasa-arvon ja hyvinvoinnin sisältävän myös luontoarvojen huomioimisen. Ei ihmetytä, että vasemmisto on Suomessakin parempi ympäristöasioiden huomioija kuin ympäristöpuolueena aloittaneet vihreät. Poliittinen pahuus on hieman monimutkaisempi määritellä. Yhtäältä sitä edustavat vasemmistolaisten ihanteiden vastakohdat (eriarvoisuus, pahoinvointi, harvainvalta + luonnon tuhoaminen). Toisaalta, vaikka pahoinvoinnin voi katsoa sisältävän tämän, kuolemien ja kärsimyksen aiheuttaminen nousee väkisinkin keskiöön. Suomen Vastarintaliike (SVL) on omaksunut väkivallan keinona vaikuttaa asioihin. SVL edustaa myös oikeistoa. Toisaalta SVL:n tuhot ovat toistaiseksi marginaalisia verrattuna siihen globaaliin hautajaissaattoon, mitä saa aikaan kapitalistis-imperialistinen oikeisto. Luonnolla, työläisillä, lapsilla, vanhuksilla ja syrjäytetyillä ei ole sille mitään arvoa, mikäli niitä riistämällä voi ansaita rahaa. Suomessa tätä oikeistoa edustaa kansan viidenneksen ikisuosikki kokoomus. Se, jonka kanssa vihreät, SDP ja jopa vasemmistoliitto olivat jälleen kerran valmiita perustamaan yhteisen hallituksen.

Vasemmisto on ollut viime vuosikymmeninä silminnähtävästi ihmeissään. Hyvyys ei myy uudessa yhteiskunnassa. Niinpä se on inhimillisesti sortunut etsimään apukeinoja ja yhteistyökumppaneita politiikan muilta lohkoilta. Houkuttelevimpia vaihtoehtoja ovat hyviksi pukeutuvat sosiaalidemokraatit ja "kauniiksi" identifioituneet viherliberaalit. Koska nämä hyväksyvät yhteistyön pahojen kanssa, ovat myös hyvät lipsahtaneet samaan seurueeseen pahojen kanssa. Kun sielu on sen verran myyty, että pahat hyväksytään, on omatuntoa ja itsetuntoa paikkailtava ylpeydellä siitä, ettei alennuta mihinkään tekemisiin rumien kanssa. Täydennyksen vuoksi muistutetaan, että rumat ovat myös pahoja. Näinhän tietyssä mitassa onkin, mutta perussuomalaiset eivät ole juuri sen pahempia kuin demarit ja vihreätkään. He ovat ainoastaan rumia. Konservatiivipopulismin vastustus saa vasemmiston pitämään itseään myös kauniina, vaikka kauneudella on vaikea myydä tahrittua hyvyyttä ihmisille, joille ulkokultaisuudella ei ole mitään arvoa aidon hyvyyden rinnalla.

Maailmassa, ja Suomessa, on siis takuulla vielä ihmisiä, jotka haluavat politiikkaan lisää aitoa hyvää – tasa-arvoa, hyvinvointia ja kansanvaltaa, no strings attached. Heitä on taatusti ihan riittämiin poliittisen liikkeen nostamiseksi menestykseen. Vuosikymmen vuosikymmeneltä vasemmisto on syyllistynyt aina vain uusien periaatteiden myymiseen oikeistolle, ts. hyvän luovuttamiseen pahalle. Se on edelleen inhimillistä, kun sosialismi ei ole myynyt niin kuin ennen. Kapitalismilla tahrittu "sosialismi" myy kuitenkin vielä huonommin. Apukeinojen etsintä kannattaisikin kääntää pahojen sijaan rumien suuntaan. Kun hyvä sosialismi oli vahvimmillaan Suomen politiikassa, se ei kaihtanut rumuutta, vaan päinvastoin karttoi ulkokultaisuutta. Vasemmiston on näin ollen hylättävä solidaarisuutensa demareiden ja vihreiden suuntaan, kokoomuksesta puhumattakaan, eikä se tarvitse nyökkäystä enempää yhteistyötä perussuomalaisten kanssa. Ellei vasemmistoliitto tee tätä suunnanmuutosta, hyvän sosialismin, tasa-arvon, hyvinvoinnin ja kansanvallan tyhjäksi jääneen tontin sieppaa uusi vasemmisto, joka syntyy pienten vasemmistopuolueiden ja marginalisoitujen vasemmistojärjestöjen lopultakin yhdistyessä.

torstai 24. tammikuuta 2013

Oma diskurssi ja kielletty hedelmä

Suomessa järjestettiin kunnallisvaalit syksyllä 2012 ja eduskuntavaalit keväällä 2011. Eduskuntavaalit ovat pätevämpi valtakunnallisen poliittisen suuntautumisen mittari, mutta kuntavaaleista on vähemmän aikaa. Näin ollen yhdistän molempien vaalien tulokset tasapuolisesti muodostaakseni eräiden poliittisten ryhmien voimassaolevat kannatusprosentit gallupeista piittaamatta: perussuomalaiset 15,7 %, vasemmistoliitto 8,07 % ja äärivasemmisto (SKP, STP & KTP) 0,46 %. (Viimemainittu ryhmä tosin ansaitsisi täydennystä kunnallisvaalien osalta mm. Oulun Vapaasta vasemmistosta, mutta sekään ei nostaisi kokonaiskannatusta kuin ehkä puoleen prosenttiin.) On päivänselvää, missä kolmen perinteisen suuren puolueen ulkopuolinen suosio luuraa ja missä ei. Vasemmistoliitossa voidaan vielä kuvitella fiktiivisen vihervasemmiston yltävän persujen tasolle ja ehkä ohikin (oikeastihan vihreät ovat liberaaliporvareita), mutta äärivasemmalla ei luulisi kuviteltavan yhtään mitään.

Mutta olipa kerran pieni lilliputtipuolue, jonka puheenjohtajana oli entinen Suomen maaseudun puolueen aktiivi Timo Soini. Koko puolue oli itse asiassa SMP:n suora perillinen. Sen kannatus vuoden 2000 kunnallisvaaleissa oli vain 0,66 % ja vuoden 1999 eduskuntavaaleissakin vain 0,99 %. Kaksitoista vuotta sitten – kai vielä muistat Aromipesä-mainokset ja Anssi Kelan ensimmäisen levyn? – tällainen analyysi olisi tuottanut mainitulle pienpuolueelle noin 0,8 prosentin kokonaiskannatuksen. Kun politiikan lilliputti onnistuu yli 24-kertaistamaan kannatuksensa vuosikymmenessä ja vielä jollakin lailla vakiinnuttamaan menestyksensä, sen luulisi kelpaavan oppikirjamateriaaliksi puolueelle kuin puolueelle. Keskustavasemmistossa sitä ei huolita, sillä nykyinen vasemmistoliitto on liian samastunut fiktiiviseen vihervasemmistoon ja sitä myöten vihreiden "on ne persut niin kauheita ja vielä rumia ja tyhmiäkin" -taivasteluun. Mutta entä äärivasemmistossa? Eikö siellä luulisi olevan todellinen tarve ottaa oppia menestyneemmiltä? Perussiperia opettaa?

Kuulen jo huokauksen, että eihän nyt Luoja soikoon vasemmistolaisten pidä lähteä oikeistopopulistiselle tielle. Ei tietenkään. Mutta kun kielletään perussuomalaisen politiikan sisällön ujuttaminen vasemmistoon, lipsahdetaan samalla kieltämään myös persuilmiön muodon hyväksikäyttö. Ja näin sinetöidään, ettei vasemmiston kannatus vieläkään lähde siihen rakettimaiseen nousuun, joka sille kaiken kohtuuden mukaan tänä aikakautena kuuluisi.

Ensin on tunnustettava tosiseikka: jotakin ne persut tekivät oikein. En kiellä, etteikö ilmiö olisi osittain ihan politiikan sisällönkin ansiota. Vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjassa persut muun muassa nostivat esiin asioita ja näkökulmia, jotka vasemmisto käsittämättömästi töpeksien jätti hyödyntämättä. Toisaalta myös oikeistolaiselle tylytykselle, joka ei ole uusliberalistista, on varmasti ollut ihan oikea tilaus. Ja tokihan EU-, Nato- ja globalisaatiokritiikki on ihan todellista poliittista sisältöä. Mutta tämä ei selitä sitä vuosikymmenen taitteessa täyteen mittaansa yltynyttä häkellyttävää buumia, jonka Soini eduskuntavaalien osalta nimesi "isoksi jytkyksi".

Mikä siis oli se jokin, minkä persut tekivät oikein? Nyt viittaan otsikkovalintaani.

Kun seuraa vasemmistoaktiivien Twitter-merkintöjä, huomaa nopeasti, että valtaosa heidän puheenvuoroistaan on reagointia joidenkin ihan muiden puheenvuoroihin: Katainen sitä, Hirvisaari tätä, Apunen tuota, joku kokoomusnuori jotakin. Välillä laitetaan linkki jonkun tieteilijän tutkimukseen, sitäkin useammin kriittiseksi havaitun (valtamedia)toimittajan kolumniin. Joskus pääsee ääneen peräti tekijänoikeusasioita pohdiskeleva piraatti-ideologi. Vasemmistolaista politiikkaa toteutetaan hallituksessa, eduskunnassa, kunnanhallituksissa ja -valtuustoissa sekä lautakunnissa. Vai toteutetaanko? SDP:llä, perussuomalaisilla, keskustalla ja varsinkin kokoomuksella on ylivoimainen valta-asema koko vasemmistoon nähden. Ehkä vasemmistopoliitikot eivät huomaakaan, ettei vasemmistopolitiikka toteudu käytännössä lainkaan. Vasemmistolta nimittäin puuttuu oma diskurssi lähes tyystin. Suomisanakirjan mukaan 'diskurssi' on yhtä kuin 'ajattelutapojen, käsitysten ja olettamusten kokonaisuus, joka määrittää jonkin tietyn aiheen kielenkäyttöä ja sitä, mitä siitä voidaan puhua tai ajatella'. Vasemmistoliitossa myötäillään vihreiden ja SDP:n, peräti kokoomuksen sekä näitä lähellä olevien toimijoiden (ay-liike, toimittajat, julkinen tiedekeskustelu) diskurssia. Äärivasemmalla näkee joskus pientä oman diskurssin yritystä. Toistaiseksi se on jäänyt pelkäksi yritykseksi.

Perussuomalaiset aloittivat mahtavan nousunsa luomalla ensimmäiseksi oman diskurssin. Tony Halme oli ensimmäinen uutta diskurssia levittänyt julkkis. Timo Soini pääsi esiin persudiskurssin edustajana viimeistään vuoden 2006 presidentinvaalien yhteydessä. Nettikeskusteluilla oli tärkeä rooli diskurssin levittäjänä. Kun kansan syvät rivit olivat täysin kyllästyneitä vanhojen puolueiden konsensuslässytykseen, heistä tuntui vapauttavalta, kun joku käytti politiikassa ihan toisenlaista kieltä ja soitti täysin omaa viuluaan. Tämä synnytti yhdessä mm. Sauli Niinistön vuoden 2006 röyhkeän presidentinvaalikampanjan kanssa kokonaisvaltaisen poliittisen kulttuurin muutoksen. Nyt ei pidetty kynttilää vakan alla eikä hymistelty toisten kirjoittamia lauluja korrektisti. Väitän tosissani, että persujen kannattajille tämä viime vuosikymmenen jälkipuolella tapahtunut muutos merkitsi oikeasti vapautumista ja voimaantumista. Se oli jotain poliittisesti epäkorrektia, radikaalia ja tietysti uutta ja tuoretta. Kansan puheet täyttyivät yhtäältä "mamujen hyysäämisen" ja "punavihermädättäjien" kaltaisista syyttävistä ja solvaavista uudisilmauksista, toisaalta "jätkän porskuttamisen" ja "henkseleiden paukuttelun" tapaisista voimanosoituksista. Kun muut poliittiset ryhmät pyörittelivät keskenään samoja kysymyksiä, persut toivat esiin ihan eri kysymyksiä. Ilman omaa diskurssia persuilmiöstä ei olisi ollut mihinkään.

Syyttäminen ja solvaaminen ovat tietysti negatiivisia asioita, varsinkin jos ne näyttävät kohdistuvan jo ennestään alisteisessa asemassa oleviin ryhmiin. Poliittinen epäkorrektius ei aina merkitse edistystä, eikä vapauttava diskurssi aina edistä vapautta. Persujen piirissä on syytetty ja solvattu "vihervasemmistoa" sekä tietysti maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä. Vastineeksi vasemmisto ja vihreät ovat syyttäneet ja solvanneet perussuomalaisia natseiksi. Osittain tämä on perusteltua. Perussuomalaisten piirissä mm. Suomen Sisuun (SS) linkittyvänä kukoistaa aatesuunta, jota voi hyvällä syyllä kutsua uusfasistiseksi. Puolueen puheenjohtaja Timo Soini on kiistänyt puolueen fasistisuuden ja ilmaissut jopa aika ajoin suvaitsemattomuutensa Jussi Halla-ahon, James Hirvisaaren ja kumppaneiden lausuntoja kohtaan. Vasemmalla ja vihreissä ihmetellään, miksei Soini sitten potki kotinatsejaan pihalle. (Vasemmistoliitto kyllä osasi potkia väärinajattelijansa Jyrki Yrttiahon ja Markus Mustajärven ulos eduskuntaryhmästä.) Arvellaan, että erityisesti Halla-aholla on henkilönä vankka tuki kansalta, tai sitten äänestäjistä on tullut natseja. Mutta 19 % eduskuntavaalien äänestäjistä ei voi olla natseja. Miten tämän yhtälön voi selittää?

Valtaosa perussuomalaisten saamista äänistä ei tietenkään kohdistu SS-taustaisille tai muutoin avointa fasismia ilmentäville ehdokkaille. Mutta ne eivät kohdistu sen enempää poispäin fasistiehdokkaista. Perussuomalaisten äänestäjä hyväksyy sen mahdollisuuden, että hänen äänensä voi päätyä fasistille, vaikka hän itse äänestäisikin yhteisten asioiden huonosta hoidosta huolestunutta kansalaisaktiivia. Toki osa näistä äänestäjistä uskoo viattomasti, ettei puolueen piirissä ole oikeaa fasismia. Mutta yhtä lailla toinen osa nimenomaan viehättyy siitä mahdollisuudesta. Kaikkihan me olemme kasvaneet siihen, että Adolf Hitler ja hänen puoluetoverinsa NSDAP:ssa olivat julmia kansanmurhaajia. Natseja vihataan, pelätään ja pidetään tabuna, vaikka kiitettyinä ja ihannoituina isänmaallisina 1940-luvun alkupuolen vuosina natsi-Saksa oli Suomen liittolainen. Mikä olisi radikaalimpaa ja poliittisesti epäkorrektimpaa kuin antaa natseille tai fasismille mahdollisuus? Onhan fasismi samastettu julkisuudessa yhä useammin kommunismiin, jolla kuitenkin oli laaja kannatus Suomessa etenkin 1970-luvulla ja johon sekaantuneita yhä vaikuttaa poliittisessa vasemmistossa. Jos kerran kommunismi on sallittua, niin miksei fasismikin? Näin varsinkin suurten ikäluokkien vähemmistö, joka ehkä todellisuudessa oli enemmistö, pääsee haukkaamaan todellista kiellettyä hedelmää ja samalla revanssiin sukupolvensa leimallista vasemmistoradikalismia vastaan.

Vaikka todellisuudessa kommunismi ja fasismi ovatkin perusteellisen erilaisia aatteita – ensin mainittu pyrkii tasa-arvoon ja antaa ihmisoikeuden kaikille, jälkimmäinen tähtää eriarvoistamiseen ja tarjoaa ihmisoikeuden vain fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti oikeaoppisille kansalaisille – myös kommunismi edustaa melkein samanlaista kiellettyä hedelmää kuin fasismi. Tästä pitää huolen valtamedian ja jopa keskustavasemmiston jatkuvasti ylläpitämä kommunistien mustamaalaus. Mikäli sosialistit ja kommunistit haluavat hyväksikäyttää samaa kikkaa kuin mahtavaa suosiota nauttiva ex-kääpiöpuolue perussuomalaiset, heidän on luovuttava poliittisesti korrektista yksipuolisesta asialinjastaan ja ojennettava kansalle kiellettyä hedelmää. Neuvostoliitto (joka ansaitsisi kyllä oman blogimerkintänsä), taistolaiset lauluineen, sosiaalis-taloudellinen kollektivismi, yksityisomistuksen hylkääminen ja aavistus epäilyttävästä totalitarismista pitävät kyllä houkutuksen kiihottavuudesta huolen. Pelkän kielletyn hedelmän varaan äärivasemmiston politiikkaa ei kuitenkaan pidä rakentaa. Siihen tarvitaan asialinjan lisäksi oman poliittisen diskurssin luomista ja esiintuontia nettiaktivismin, julkisuuden sekä kaikentasoisen agitaation ja propagandan avulla. Vasemmisto ei kerta kaikkiaan saa tyytyä pyörittelemään toisten tarjoamia kysymyksiä, vaan sen on esitettävä omia kysymyksiä. Toivoni lepää vasemman laidan yhdistymisen varassa: uuden liiton ei tarvitse olla pelkkä SKP:n, STP:n ja KTP:n yhdistelmä, vaan se voi tiivistää valtavan, vapauttavan ja voimaannuttavan toivon uudesta sosialismista, tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja valtadiskurssin tuhoon tuomitseman maailman pelastuksesta.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Liberaalidemokraattiset sosialistit

Viime vuosikymmenellä olin muutaman vuoden rekisteröitynyt NationStates-nettipelin käyttäjäksi. NationStatesin idea on luoda oma kuvitteellinen valtio, jolla on nimi, lippu ja motto. Peli antaa valtion hallinnon (ts. pelaajan) ratkaistavaksi poliittisia kysymyksiä, joissa on pari-kolme vastausvaihtoehtoa. Näiden valintojen mukaan pelijärjestelmä määrittää kunkin valtion 'hallituskategorian', joita on yhteensä pari-kolmekymmentä. Kun itse pelasin NationStatesia, oma valtioni luokiteltiin usein kategoriaan Democratic Socialists tai Liberal Democratic Socialists. Ne olivat ihan jees, mutta ehdoton suosikkini oli Left-Wing Utopia. Se määriteltiin yhteiskunnaksi, jossa ihmiset ovat isolta osin vapaita tekemään omat elämänvalintansa, mutta bisnestä tehdessään he kohtaavat rajoituksia joka suunnalta. Tämä vastaa aika lailla nykyistäkin yhteiskuntaideaaliani: ihminen voi elää niin kuin huvittaa, ja jos hän pyytää yhteiskunnan apua, hän saa apua. Toisten ihmisten (tai luonnon) hyväksikäyttö ja riisto, mitä kapitalistinen bisnes pääosiltaan on, ei kuitenkaan ansaitse hyväksyntää.

NationStates on ollut viime aikoina mielessä, kun olen seurannut suomalaista vasemman laidan yhteiskuntakeskustelua. Kapitalismiin ollaan luonnollisesti tympääntyneitä, kun vasemmistosta on kyse. Vaihtoehdoksi nähdään laimean keskitien sekatalouden ohella ihmiskasvoinen ja ekologinen sosialismi, jota tietysti hyvillä mielin kannatan. Mutta kun tulee eteen kysymys, kuinka sosialismiin siirrytään, valtaosalle keskustelijoista tulee eteen tenkkapoo. Vasemmisto on luisunut yhtäjaksoista vaalialamäkeä jo vuodesta 1995, eikä vasemmistoliitossa enää edes kuvitella, että yksin vasemmisto voisi vastata mistään edustuksellisen politiikan tasolla tapahtuvasta mullistuksesta. Niinpä tämän päivän nuoret aikuiset sosialistit pitävät ainoana tienä sosialismin toteutuksen aloittamista ruohonjuuritasolta. Eikä kyse ole aktiivisesta kapinasta tai vallankumouksen lietsomisesta, vaan todella ruohonjuuritasoisesta sosialismista kuten osuuskuntatoiminnasta, paikallisista yhteisvastuukokeiluista ja yleisestä rahatalouskielteisyydestä.

Kivakiva. Olisihan hyvin ja kauniisti, jos ei ainoastaan päästäisi sosialismiin, vaan päästäisiin liberaalisti ja demokraattisesti sosialismiin. Kaikkiallahan toitotetaan (lue: valtamedia toitottaa), kuinka surkeakin parlamentarismi on yhtä juhlaa verrattuna parhaaseen mahdolliseen keskusjohtoiseen järjestelmään, jota ylipäänsä kukaan voi nimittää diktatuuriksi, tai että ihmisoikeusrikkomukset ovat pahempi juttu kuin sodat, joita demokraattiset länsivallat käynnistelevät sortamissaan maailmankolkissa. Eihän siinä aktiivisessa ja puoleensavetävässä joukossa, joka vilisee vihreitä, demareita ja vasemmistoliittolaisia, ja joka kannattaa edellä kuvattua sanomaa, olisi kivaa olla mukana jos oma aate vaatisi toisenlaista toimintaa. Kun tämän päivän Suomessa keskustellaan sosialismista, liberaalidemokraattiset sosialistit peittoavat kaikenlaiset vallankumoukselliset murskaluvuin. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään, mutta mitäs läksin?

Valitettavasti sosialismin liberaalidemokraattisessa toteutuksessa on pieniä ongelmia. Se vaatii, että kansan syvien rivien on jo lähtökohtaisesti kannatettava sosialistisia uudistuksia – oikeasti. Tämä puolestaan vaatii, että kansan syvien rivien näkökantojen on muututtava nykyisistä valtavasti. Liberaalidemokraattiset sosialistit (tästä lähtien LDS) kuvittelevat, että tuo muutos tapahtuu itsestään tai avoimen kansalaiskeskustelun ja ruohonjuuritasoisen sosiaalisen toiminnan avulla. Sitä taas ei tapahdu, mikäli valtamedia hallitsee kansalaiskeskustelua yhtä paljon kuin nykypäivänä. Ikävä vain, ettei valtaosa LDS-väestä suhtaudu edes kohtalaista kriittisemmin valtamediaan, vaan lukee Hesaria ja Aamulehteä, katsoo ja kuuntelee Ylen kanavia jne. Vielä ikävämpää on, ettei edes valtamedian nykyisen vallan kumoaminen sinänsä muuttaisi kansan syvien rivien näkökantoja sosialistisiksi: apajilla on myös sankoin joukoin konservatiivisia ja liberaalioikeistolaisia populisteja sekä suoranaisia fasisteja. LDS-unelma on siis todellisuudessa mission impossible, niin surullista kuin se onkin.

Jos kaikesta huolimatta sosialistinen yhteiskuntaperiaate otettaisiin Suomessa käytäntöön, esimerkiksi kapitalismin globaalin romahduksen seurauksena, eikö silloin LDS-aate kantaisi hyvää ja kaunista hedelmää? Ikävä kyllä ongelmat jatkuvat. Sosialismi vaatii suunnitelmataloutta, ja LDS-ihmiset vaativat kunnon demokratiaa kuten sitovia kansanäänestyksiä. Nekään tuskin tulisivat miltään neuvostolta tai hallitukselta, vaan kansalaisaloitteista. On onnekas tosiseikka, että kansalaisaloitteiden joukossa voi olla paljon hyvää. Siitä todisteena on Suomen historian ensimmäiseksi eduskunnassa käsiteltäväksi kansalaisten lakialoitteeksi nouseva turkistarhauskielto. Oletetaan, että kansalaiset äänestäisivät, kielletäänkö turkistarhaus Suomessa vai ei. Mitä tapahtuisi? Nykyisen mediavallan jatkuessa Hesarit, Aamulehdet ja kumppanit rumputtaisivat päivästä toiseen, kuinka turkistarhaus luo työpaikkoja Suomeen ja miten turkistarhauksen vastustajat ovat pieni marginaalinen ryhmä hihhuleita. Jos valtamedian mahti olisi kumottu LDS-ideaalien mukaisesti sosiaalisen median voitoksi, tilanne saattaisi kääntyä vielä hankalammaksi primitiivisillä tunnereaktioilla ratsastavan fasistileirin yllyttäessä kansaa vihervasemmistovastaiseen vihaan. Lopputuloksena voisi olla ketju niin traagisia poliittisia päätöksiä, etteivät sellaiseen ole kyenneet edes Jyrki Kataisen, Matti Vanhasen ja Paavo Lipposen uusliberalistihallitukset.

Pohjimmiltaan demokratia ja liberaalius ovat minusta oikein hyviä asioita. Liberaalidemokraattiset sosialistit tulevat kuin puolivahingossa esittäneeksi ideaalin, johon vallankumouksellisetkin sosialistit pyrkivät. Ero on siinä, että mielestäni tätä ideaalia ei kerta kaikkiaan voi eikä saa laittaa täytäntöön ilman kansan pitkällistä uudelleenkasvatusta, joka tietenkään ei ole mahdollinen ilman keskusjohtoisemman sosialismin jaksoa. Diktatuuria uudelleenkasvatus ei vaadi, vaan arvolatautunutta yhteiskuntaa, jota edustaa uusi arvolatautunut media, jolla on samankaltainen mahtiasema kuin nykyisellä valtamedialla tänään. Median (ja mm. koulujärjestelmän) arvojen on oltava sosialistisia ja ekologisia. Tämä kaikki vaatii vallankumousta, jossa sivistyneistöllä on oltava keskeinen rooli. Sivistyneistö itsessään ei ole mikään vallankumouksellinen luokka, joten sen on liittouduttava paremmin toimintaan työväenluokan kanssa, tai toisena vaihtoehtona nimenomaan proletaarisen sivistyneistön on kaapattava valta. Tällaiset ajatukset eivät LDS-väkeä miellytä, koska muutokset eivät välttämättä tapahtuisi liberaalin demokraattisuuden hengessä. Mutta jonain päivänä liberaalidemokraattisten sosialistien on tehtävä valinta, kumpia he viime kädessä ovat: liberaalidemokraatteja vai sosialisteja.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

"Työlöys" ja "kansanterous"

Tiedämme jokseenkin, mitä Talvivaarassa tapahtui alkaen (virallisesti) marraskuun alkupäivistä tai (todennäköisesti) jo lokakuun jälkipuolelta. Me kriittiset tiesimme jo paljon ennen akuuttia katastrofia jotain siitä, kuinka Talvivaara vaikuttaa luonnossa ja mikä uhka se on luonnolle. Ihan varmasti tiedämme kaikki, ettei Talvivaaran kaivosta ole suljettu eikä kynnetön ympäristöhallinto mahtanut yhtiölle yhtään mitään. Ja Perästä on kuulunut.

Miksi näin kävi? Talvivaaran piti olla pelastus Kainuun työllisyydelle ja taloudelle, ja koko kaivosalasta odotettiin – itsensä presidentti Niinistön sanoin – Suomen "uutta Nokiaa". Eikä siinä vielä kaikki: jotkut pitävät Talvivaaraa edelleen pelastuksena Kainuun työllisyydelle ja taloudelle, varmaan kaivosalaakin uutena Nokiana. Me punaiset ja vihreät hihhulit voimme sanoa haluamamme somessa ja mielenosoituksissa – Suomihan on "tunnetusti" "vapaa" "maa" – mutta käytännössä asialla ei näyttäisi olevan paljon painoarvoa. Eniten arvoa on rahalla, jolla Talvivaaraakin tietysti pyöritetään.

Mistä lähtien työllisyys on alkanut tarkoittaa samaa kuin talous? Kaivosten sanotaan tuovan työllisyyttä, kun pitäisi sanoa, että ne tuovat rahaa. Ydinvoimalahankkeita on perusteltu niin ikään työllisyydellä. Pyhäjoki hinkui ja vinkui itselleen kuudetta ydinvoimalaa, ja ainakin nimellisesti sai sen. Ulkomainen raha kuitenkin vetäytyi hankkeesta, joka saattaa näin ollen kariutua. Money talks. Tiedämme myös Olkiluodon loputtomiin venyneestä, sikakalliista ja juridis-eettisesti kyseenalaisesta ydinvoimalaprojektista, että rakennustyöntekijät ynnä muut on värvätty ulkomailta. Näin ollen ainakaan voimalan rakennustyö ei juuri työllistäisi paikallisia. Rahaa se kyllä voisi tuoda Pyhäjoelle. Työllisyyttä käytetään selvästi talouden kauniimpana nimenä. (Valmis ydinvoimala työllistäisi toki parisensataa ihmistä, ja heistä hyvinkin moni voisi olla suomalainen ja asua Pohjois-Pohjanmaalla.)

Työ ja työllisyys kuuluvat niihin mahtisanoihin, joita ei Suomessa hevillä kyseenalaisteta. Kuten tämä Twitter-keskustelu ilmentää, punavihreässäkin leirissä nähdään "työmoraali" helpommin positiivisena määreenä kuin osana kapitalistista riistomekanismia, jolla ihmiset saadaan paiskimaan mahdollisimman paljon duunia. Ellei ajatella näennäisluterilaisia syitä, miksi ihmisten täytyy paiskia niin paljon töitä? Tietysti tuottavuuden tähden. Mikä tuottavuus? Tietysti taloudellinen tuottavuus. Käytännössä kaikki työhön ja työllisyyteen liittyvät käsitteet yhdistyvät keskusteluun taloudesta, rahan virtaamisesta koko maahan tai jollekin tietylle seudulle. Ja kuten me syvällisemmin kapitalismikriittiset ihmiset tiedämme, tämäkin on hämäystä: käytännössä rahat virtaavat vain kapitalistien taskuihin, jotka yhä useammin sijaitsevat fyysisesti jossain aivan muualla kuin Kainuussa, Pohjois-Pohjanmaalla tai edes Suomessa.

Työn paiskintaa ehkäisee tietysti moni muukin syy kuin työttömyys. Yksi niistä on alkoholismin turmio, josta onkin viime aikoina kuullut yhä useammin Turmiolan Tommi -henkistä propagandaa, puhuttuna muun muassa ministeri Maria Guzenviinaan... anteeksi Guzenina-Richardsonin suulla. Hänhän kaivoi hiljattain jostain historian roskatunkioilta esiin ajatuksen oluen laimentamisesta. Kulttuuri- ja sivistysmaa Suomi ei luonnollisesti edes yritä olla, paitsi jos Marialla on hieman vinksahtanut käsitys kulttuurista ja sivistyksestä, mutta ministeri perusteleekin aikeita kansanterveydellä. Tämä puolestaan jälleen tarkoittaa samaa kuin (kansan)talous. (Sana "kansantalous" tarkoittaa siis käytännössä samaa kuin kapitalistien taskujen täyteysaste.) Alkoholin näet katsotaan aiheuttavan käyttäjilleen terveydellisiä ongelmia, joiden hoito tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Vielä alkoholiakin enemmän terveys-talous-fasismin kohteena on tupakka, jonka kuluttajat laitetaan vuosi vuodelta ahtaammalle. Euroopan komissio puhuu jopa mentolisavukkeiden kieltämisestä mukamas liian houkuttelevina. Parveketupakoinnin kieltoa perustellaan kansanterveyssyillä, vaikkei kerrostaloasukin hengityselimiin päädy naapurin parvekkeelta muuta kuin tuoksu. Kansanterveydestä on tullut kaunis nimi, jonka taakse kätkeytyy jälleen kysymys taloudesta: yhtäältä oletetaan tupakasta aiheutuvien terveysongelmien tulevan jälleen yhteiskunnalle kalliiksi, toisaalta ajatellaan tupakkaan sijoitettujen rahojen voivan ohjautua muihin, siunatumpiin kulutuskohteisiin (autot, viihdeteknologia, matkailu, kosmetiikka, liikuntapalvelut...).

Tupakan ja alkoholin lisäksi kansanterveyskysymyksiin, jotka ovat oikeasti talouskysymyksiä, kuuluu myös kysymys ylipainosta. Ajatellaan, että ylipainoiset sairastelevat helpommin, mikä tietysti tulee jälleen kerran yhteiskunnalle kalliiksi. Asiaan liittyy myös, että laihdutus on nykymaailmassa valtavan iso bisnes ja näin ollen ihmisten patistelu laihduttamaan tukee "rehellistä" elinkeinonharjoitusta. Lopputulos on melkoista fasismia: ihmisten on laihdutettava itsensä mallinmittoihin, tupakointi on kielletty ja laimennetun olutlitkun on käytävä alkoholista. Puhe kansanterveydestä, ja viime kädessä siis taloudesta, perustelee tarvittaessa jopa fasistisen suhtautumisen ihmisten elämäntapoihin.

Mitä talouspuheessa sitten on sinänsä vikaa? Eikö ole ihan asiallista ja ymmärrettävää, että pyritään maksimoimaan voitot ja säästämään kuluissa? Kapitalistisen logiikan kannalta onkin näin. Mikään muu logiikka ei sitä perustele. Elinkeinoelämän keskusliitto kyllä toivoo, ettei Suomessa muuta logiikkaa enää tiedettäisikään, ja Hesarista se on saanut erinomaisen propagandatorven. Kapitalistien taskuihin ohjautuvia rahoja kaivattaisiin kuitenkin kipeästi mm. ympäristö-, kulttuuri-, sivistys-, sosiaali- ja terveystoimessa, joiden taloutta on vuosi vuoden jälkeen kavennettu ja jotka kärsivät kapitalistisen logiikan hirmuvallasta yhä enemmän. Jos fasististen vaatimusten sijaan ihmisten annettaisiin elää niin kuin he oikeasti tykkäävät ja tarjottaisiin hoitoa, kun he sitä tarvitsevat, ihmiset olisivat taatusti nykyistä onnellisempia. Tämä söisi rahaa, mutta sitähän on jo kapitalistien taskuissa tarjolla tukuttain. Jos kaivoksiin ja ydinvoimaan investoidut rahat sijoitettaisiin kaivosten ja ydinvoiman aiheuttamiin ympäristöongelmiin, luonto voisi taatusti nykyistä paremmin, ja kun luonto voi hyvin, ihmisilläkin on edellytykset voida hyvin. On karkea virhe hyväksyä "työlöyden" (työllisyys -> talous) ja "kansanterouden" (kansanterveys -> talous) logiikka ja jumiutua sen viitekehykseen, sillä tämä logiikka ei ole mitään muuta kuin kapitalismin logiikkaa. Ja kapitalismi on sorron ja riiston järjestelmä, jossa ympäristöllä ja ihmisellä on arvoa vain rahassa mitattuna.

Mutta eikö sitten ole hyvä asia, että ihmiset käyvät töissä ja elävät terveesti? Tavallaan tietysti kyllä. Jokaisella on syytä olla mielekästä tekemistä, mutta: nykyinen taloudelliseen tuottavuuteen pohjautuva työllisyysjärjestelmä ei tarjoa sitä kuin pienelle osalle ihmisistä. Jokaisen on hyvä olla onnellinen, tai ainakin voida hyväksyä itsensä ja elämänsä, mutta: terveys ei sinänsä tarkoita onnellisuutta ja: nimenomaan nyky-yhteiskunnassa ihmiset sairastavat aina vain enemmän, eikä sitä voi pelkistää alkoholinkäyttöön, tupakointiin ja ylipainoon. Sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä voisi tarjota kaikille halukkaille sopivaa ja mielekästä työtä, joka ei enää olisi kiinni taloudellisesta tuottavuudesta, ja kokonaisvaltaisesti terveemmän ympäristön ja yhteiskunnan, jossa ihmisillä olisi edellytykset olla onnellinen. Sellaista työ- ja terveyspuhetta minäkin kannatan.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Juuhan, Bäckman?

Lukiossa 1990-luvun alussa yritin opiskella saksaa. Oppikirjassamme oli lukukappale, jossa saksalaistoimittaja haastatteli jotakuta suomalaista. Yksi kysymys käsitteli suomettumista (Finlandisierung). Suomalaisheppu vastasi, ettei käsite kuvaa todellisuutta. Kun oppikirjan painamisesta oli ehtinyt kulahtaa hieman aikaa, opettaja saattoi todeta, että nykyään me kaikki tiedämme vastaajan väitteen vääräksi. Tänä päivänä häpeän silloista itseäni, kun en ymmärtänyt kritisoida opettajan näkemystä – mieluiten ääneen. 1990-luvun alussa kuvittelimme, että siihenastinen tiedotus oli ollut vääristelevää, mutta vuonna 2012 osaan jo sanoa: silloinhan se vääristely vasta alkoi.

Suomessa vihataan Johan Bäckmania. Häntä pidetään sekä huijaridosenttina, Venäjää mielistelevänä maanpetturina että naurettavana pellenä. Valtamedia vittuilee hänelle pidättelemättä – ja Bäckman vittuilee takaisin kun viitsii vaivautua. ("Hesarin uutisointi on tasoltaan teinien vessanseinäkirjoittelua", J.B. 3.12.2012 Iltalehden mukaan.) Punavihreät some-aktivistit ovat olevinaan radikaaleja, mutta eivät useimmiten viitsi olla myötäilemättä valtamediaa ja niinpä heidän Bäckman-käsityksensäkin on kyseenalaistamattoman kielteinen. Minä ainakin alkaisin epäillä, jos huomaisin olevani samaa mieltä kuin Jari "Pilkatkaa muslimit Jeesusta" Tervo.

On syytä kerrata vähän asioita. Ensiksikään Johan Bäckman ei ole huijaridosentti. MTV3 teki turhaa ja typerää työtä kyseenalaistamalla hänen väitöskirjansa aineiston (olemassaolon). Bäckman on sittemmin esitellyt aineistonsa julkisesti, ja Helsingin yliopisto, joka tyypillisenä valtavirran instituutiona oli ensin hypätä vaistomaisesti Maikkarin kelkkaan, on antanut sille uuden täyden tunnustuksen. Toiseksi Johan Bäckman on naurettava pelle ainoastaan sikäli, että karnevalismi tekee jumiutuneelle yhteiskunnalle hyvää. Karnevalistinen pelle näyttää kaiken ylösalaisin, hänelle vihelletään, buuataan ja nauretaan – samalla kun hän kylvää juhlijoiden keskuuteen epäilyksen, Juice Leskisen sanoin: onko kuvittelu totuutta oikeaa, onko totuus onttoa kuvitelmaa? Niin, entäs jos Bäckman puhuukin asiaa ja valtavirran äänet puppua?

Sitten se kolmas. Onko Johan Bäckman Venäjää mielistelevä maanpetturi? Tietyssä mielessä – yleisen mielipiteen tunnustamia "faktoja" kyseenalaistamatta – kyllä. Valitettavasti "tosiasiat" on aina uskallettava kyseenalaistaa, ja korvissani kaikuu jo ontto kumina.

1990-luvulla valtamedia teki hartiavoimin töitä mustamaalatakseen kolme Suomen historian edellistä vuosikymmentä suomettumisen ja rähmälläänolon tähden. Uusi EU-Suomi oli väen vängällä kuvattava kansalle YYA-Suomea houkuttelevampana paikkana, eikä ihme: 43,1 % äänestäjistä vastusti vielä median jatkuvan aivopesun jälkeenkin unionin jäsenyyttä. Vaikka Neuvostoliittoa ei ole ollut olemassa enää 21 vuoteen, Bäckman tuo ummehtuneen tuulahduksen neuvostoajoilta ollessaan itään päin rähmällään – eikä niin kuin Kekkonen tai Väyrynen, vaan kuten keskiverto 1970-luvun vähemmistökommunisti. Suomalaisten legendaarinen ilmansuuntakompleksi estää näkemästä, että EU-Suomi on vuodesta 1994 (ts. jo ennen liittymistä tai sen hyväksymistä) alkaen ollut enemmän rähmällään länteen kuin YYA-Suomi ikinä edes potentiaalisesti itään. Mitään Länsi-Euroopan tai länsimaiden näkemyksiä ei virallisesti kyseenalaisteta, eikä valtamedia anna sijaa kritiikille ilman omaa kärkevää vastakritiikkiä (mistä tapaus Bäckman on valioesimerkki). Maanpetturuus on vaikeaa, kun ei ole maata, minkä pettäisi. Suomen itsenäisyys on luovutettu kultavadilla läntisille herroille. Bäckman näkee tämän, ja vaikka hänen sanansa sivaltavatkin isänmaallista tajuntaa kuin vanhan vihollisen rautamiekka, hän ajattelee nykyistä itsenäisempää Suomea pohtiessaan maamme liittymistä Venäjän yhteyteen.

Minä en ole Johan Bäckman -fani. Mielestäni hän on puhunut lukuisia kertoja ihan läpiä päähänsä, mitä olen päättyvänä vuonna kommentoinut blogissani ainakin 23.8. ja 23.10. Tunnistan kuitenkin poliittisen jahdin, mikä saa minut tyypillisenä kapinallisena tietysti sympatisoimaan saalista enemmän kuin jahtaajaa. Lisäksi en voi olla ihailematta, millaisella suorasukaisuudella uhanalainen dosentti yhä laukoo totuuskandidaattejaan. Hän saa karnevalistista palstatilaa, toisin kuin minä tai NWO-salaliittoteoreetikot (jotka itse asiassa pitävät Bäckmania toden puhujana), ja hän käyttää sitä sumeilematta hyväkseen. Hän näyttää mallia ja antaa uskoa meille kaikille siitä, että nyky-Suomessa voi olla julkiradikaali olematta persu. Pidemmän päälle Bäckmanin täytyisi kuitenkin löytää oma nykyistä järkevämpi poliittinen linja, jossa olisi muutakin sisältöä kuin nyky-Venäjän kaltaisen yhteiskunnan ujuttaminen Suomeen. Arvostan todella hänen ja kumppaneidensa työtä venäläisäitien lasten huostaanottotapauksissa: kuinka sosiaaliviranomainen, joka on kasvatettu pitämään Venäjää viholliskansana, edes voi olla sortamatta venäläisiä? Mutta sitäkin työtä Bäckman perustelee Venäjän perhekeskeisillä arvoilla. Liian usein dosentin suusta lipsahtaa putinistisia sammakoita, jotka vastustavat "homopropagandaa" (sellaista ei ole olemassakaan!) tai haukkuvat feminismiä. Jos voisin neuvoa Johan Bäckmania, usuttaisin häntä yhdistämään sosiaaliseen ja kulttuuriseen radikalismiinsa piirteitä länsimaiden vastavirrasta, jonka olemassaoloa hän ei näytä ymmärtävän. Vähemmistöjen kunnioittava hyväksyminen, naisellisuutta arvostava pro-feminismi ja ekologiset painotukset tekisivät ihmeitä kohudosentin vaikutukselle ja uskottavuudelle. Olisi näet todella da, jos Suomen saisi irti länsiliittoutumisesta ja mukaan Euraasian yhteistyöhön niin, että veturina toimisi moderni, moninaisuutta ymmärtävä radikaalivasemmisto.

Juuhan?

perjantai 23. marraskuuta 2012

Vaihtoehtoinen uusi maailmanjärjestys

Salaliittoteoreetikoista ja uudesta maailmanjärjestyksestä (New World Order, NWO) olen kirjoittanut aiemminkin. Kertaus on jälleen opintojen äiti: minusta NWO-salaliittoteorian julistajat ymmärtävät paljon maailmasta ja ovat ihan suuren yhteiskuntienvälisen (globaali-yhteiskunnallisen) oivalluksen kynnyksellä, mutta jättävät oivalluksen tekemättä ja tarttuvat liian moniin houkutteleviin latteuksiin. Olen periaatteessa valmis uskomaan, että nykymuotoinen salaliittoteoria on bugi, jonka Bilderberg-tasoiset päättäjät ovat syöttäneet järjestelmään. Tietenkään Henry Kissinger, George Soros, Carl Bildt, Jorma Ollila ja Paavo Lipponen eivät itse levitä netissä jotakin pahaista meemiä, vaan sen tekee heidän puolestaan joukko taviksiksi tekeytyviä nettiaktivisteja pyytämättä (Suomessa osoittaisin ensimmäisenä kohti Elinkeinoelämän keskusliittoa). Ideana olisi joka tapauksessa tällöin, että kritiikki ja vastarinta johdetaan uskottavasti harhaan. NWO-salaliittoteoria vaikuttaa juuri sellaiselta syötiltä, joka totuuden sirpaleistaan huolimatta on minunlaisilleni epäilijöille välillä suorastaan älytön, mutta jonka vähemmän skeptiset nielaisevat koukkuineen päivineen.

Yksi salaliittoteorian julistajien epämiellyttävistä puolista on suora vastustus oletettuja uuden maailmanjärjestyksen peruspilareita kohtaan. Kyse on siitä, ettei viitsitä edes pohtia, olisiko jokin NWO-idea toisessa viitekehyksessä ihan hyvä, vaan kaikki uuteen maailmanjärjestykseen yhdistetyt näkemykset kielletään. Näin ollen, kun uusi maailmanjärjestys oletettavasti tavoittelee yhtenäistä maailmanvaltiota, sitä vastustetaan ja kansallisvaltioita kannatetaan; kun maailmanjärjestys pyrkii nostamaan "illuminati-neuvoston" valtaan, vastustetaan val(a)istunutta päätöksentekoa ja neuvostovaltaa; kun maailmanjärjestystä ohjaavat sionistit, vastustetaan juutalaisia; kun maailmanjärjestys pyrkii kontrolloimaan maailman väestönkasvua, sitä vastustetaan, kannatetaan oikeutta lisääntyä ja leimataan homojen emansipaatio itsetarkoitukselliseksi väestönkasvun (ja perinteisen perheyhteisöllisyyden, jonka maailmanjärjestys myös haluaa tuhota) vastustuskeinoksi. Vasemmistolaiselta, sosialistiselta, ekologiselta tai edes humanistiselta kannalta tässä ei tietenkään ole mitään mieltä. Uuden maailmanjärjestyksen vastustajien agendaan kuuluu niin paljon taantumuksellisia näkökulmia, että on surullista nähdä monen vasemmistolaisenkin hyppäävän kelkkaan.

Yllä olevan pohjalta julistaudun nyt itse vaihtoehtoisen uuden maailmanjärjestyksen (lyhyesti VUM – englanniksi se voisi kuulua ANWO eli Alternative New World Order) kehittäjäksi. Tiedän, etten ole ensimmäisenä asialla, mutta joka tapauksessa minusta uuden järjestyksen tulisi pohjautua ja sitoutua seuraaviin periaatteisiin:

1) VUM voisi toteutua nykyisten kansallisvaltioiden puitteissa, mutta se heikentäisi kansallisvaltioiden asemaa ja hävittäisi nykyiset valtioliitot (EU, Nato ym.). Se korostaisi yhtäältä globaalia, toisaalta paikallista päätöksentekoa: yksittäistapaukset päätettäisiin yhä enemmän paikallistasolla mutta globaalisti hyväksyttyjen periaatteiden mukaan.

2) VUM pyrkisi siihen, että päätöksentekijöinä olisi viisaita ja valistuneita ihmisiä. Platonin ajatus filosofeista valtionjohtajina, Neuvostoliiton tieteellisen sosialismin periaate ja NWO-teorioiden illuminati-käsitys jalostettaisiin hybridiksi, jossa asioista päättäisivät kokonaisvaltaisesti maailmaa ymmärtävät asiantuntijat ja visionäärit. No hope, isorikkailla talouspomoilla ei olisi mitään asiaa tähän seuraan.

3) Edellisen huomioon ottaen, VUM pyrkisi sivistämään, valistamaan ja uudelleenkasvattamaan kapitalistisen "amerikkalaisen aikakauden" tyhmentämää kansaa. Periaattessahan yhteiskunta on sitä parempi, mitä demokraattisempi, mutta käytännössä – valitettavasti – tämän päivän maailma ei ole valmis todelliseen demokratiaan. Vasta tulevat sukupolvet voivat olla kypsiä valitsemaan itse päättäjikseen oikeasti viisaita ja valistuneita ihmisiä – ei populisteja, julkkiksia, järjestöjyriä ja ekonomisti-uskovaisia, niin kuin nykyisin on tapana. Tämä vaatisi ehkä julkisen demokratian heikentämistä välivaiheena, mutta samaan aikaan muut elämäntasot muuttuisivat demokraattisemmiksi.

4) Kuten yllä olevista kohdista ilmenee, VUM ei olisi kapitalistinen vaan sosialistinen tila. Sitä eivät pyörittäisi markkinat ja voitontavoittelu, vaan yhteiskuntasuunnittelu. Yksityis- ja perheyrittämisen VUM toki sallisi, mikäli tämä tapahtuisi yleisten periaatteiden (ks. kohdat 5–10) puitteissa. Keskisuuria ja varsinkaan suuria yksityisen sektorin yrityksiä tai yhtiöitä ei kannatettaisi.

5) VUM pyrkisi kaikkien ihmisten tasa-arvoon. Se ilmenisi sekä taloudellisena että sosiaalisena samanarvoisuutena yksilölliset näkökohdat huomioon ottaen. VUM hävittäisi nykyiset monikymmenkertaiset tulo- ja varallisuuserot, mutta tämän ei tarvitsisi merkitä taloudellista tasapäistämistä. VUM pyrkisi myös hävittämään sosiokulttuuriset luokkaerot sekä nyky-yhteiskuntien "menestyjien" ja "häviäjien" välisen kuilun. Tämänkään ei tarvitsisi merkitä tasapäistymistä. Minkäänlaista syrjintää tai rasismia ei tuettaisi.

6) VUM pyrkisi ekologisuuteen ja ihmisten tasapainoon luonnon kanssa. Tehomaatalous lakkautettaisiin ja korvattaisiin luomulla. Ruoka tuotettaisiin paikallisesti tai alueellisesti lukuun ottamatta niitä kasvikunnan tuotteita, jotka eivät omalla alueella menesty; niiden suhteen noudatettaisiin reilun kaupan periaatteita. Ruuan prosessointia ja lisäaineiden käyttöä vähennettäisiin. Lakto-ovo-pesco-vegetaarista ruokavaliota suosittaisiin lihansyönnin kustannuksella lähinnä talouspoliittisin (verotuksellisin) keinoin. Yleensäkin ympäristönäkökohdat nostettaisiin talousnäkökohtien edelle ja sosiaalisten näkökohtien rinnalle, tarvittaessa myös niiden edelle. Ilmastonmuutos pyrittäisiin pysäyttämään.

7) Liittyen edelliseen kohtaan: VUM noudattaisi tarkkaa ja ympäristöystävällistä energiapolitiikkaa. Ydinvoimasta luovuttaisiin heti ja fossiilisista polttoaineista siirtymäajan kuluessa. Tuuli- ja aurinkoenergiaa kehitettäisiin ja hyödynnettäisiin tehokkaasti, ja uusia ympäristöystävällisiä energiamuotoja tutkittaisiin. Samalla VUM pyrkisi energiankulutuksen vähenemiseen. Talot rakennettaisiin energiatehokkaiksi, polttoaineita kuluttavien koneiden ja moottoreiden kulutusta kehitettäisiin pienemmäksi, mainosvalot ja osa katuvaloista sammutettaisiin yöksi. Tavaroiden tarpeettoman maailmankolkasta toiseen siirtelyn lisäksi myös tarpeetonta ihmisliikennettä tulisi pyrkiä vähentämään. Palvelut ja työpaikat tuotaisiin lähemmäs ihmisiä, ja liike-elämä ja yhteiskunnallinen asioidenhoito paikallistuisivat tai alueellistuisivat. Lentoliikenne lakkaisi suurelta osin ja yksityisautoilu tehtäisiin vaikeammaksi tai vähemmän houkuttelevaksi. Julkista liikennettä ja aivan erityisesti raideliikennettä tuettaisiin, samoin paikallista kevyttä liikennettä.

8) Yksilönvapautta VUM kunnioittaisi. Ihminen olisi periaatteessa vapaa tekemään mitä hyvänsä paitsi vahingoittamaan toista ihmistä tai luontoa tai hyötymään näiden kustannuksella. Nykyisin on päinvastoin: ympäristön tai kanssaihmisten sorto ja riisto, jopa väkivalta näitä kohtaan hyväksytään, mikäli sille on taloudelliset tai ideologiset perusteet. Yksityiselämän valintoja sen sijaan pyritään kontrolloimaan ja ihmisiä myös niiden pohjalta syyllistämään. VUM sallisi ihmisen elää niin kuin häntä huvittaa, ja jos ihminen pyytäisi apua, hän saisi apua.

9) VUM:n tavoitteena olisi onnellinen ja tasapainoinen väestö. Psyykkisiä ongelmia hoidettaisiin oikeasti eikä vain näennäisesti ja numeroina. Nykyisen lääkehoidon VUM kyseenalaistaisi sekä fyysisissä että psyykkisissä tapauksessa. Olipa kyse hoidosta, yhteiskunnallisista palveluista tai teknisistä apuvälineistä (kaikilla elämänalueilla), VUM:n periaate olisi, että yhteiskunnassa kaikki oikeasti toimisi eikä vain tuottaisi illuusion toimivuudesta (niin kuin nykyisin).

10) VUM pyrkisi levittämään rakkautta ja rauhaa ihmisten keskuuteen. Osittain tämä tapahtuisi kohdassa 3 mainitun valistuksen ja uudelleenkasvatuksen avulla, mutta toisaalta itse järjestelmä ei suosisi vihaa, katkeruutta ja väkivaltaa ylläpitäviä sosiaalisia tekijöitä, kuten kilpailua. Inhimillistä ymmärtämistä arvostettaisiin rangaistus- ja kostomentaliteetin kustannuksella, sotaorganisaatiot lakkautettaisiin ja toteutettaisiin aseistariisunta. Uuteen maailmanjärjestykseen ei näin ollen voitaisi päätyä sodalla tai väkivalloin vaan rauhanomaisin keinoin.

11) Täydellisimmillään VUM:n mukainen maailma olisi "globaali kylä". Urbaanin, suburbaanin ja ruraalin väliset kuilut häivytettäisiin niin, että kaupunkielämä saisi kyläyhteisöllisiä piirteitä (niinpä niin Emilia Kukkala!) ja maaseudun haja-asutusalueet verkostoitaisiin lähempään yhteyteen lähikaupungin (ja sitä kautta alueellisten ja valtakunnallisten pääkaupunkien) kanssa. Tavoitteena olisi, että yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä kunnioittavan, tasa-arvoisen, rauhanomaisen ja ekologisen sosiaalisen ympäristön löytäisi niin maalta kuin kaupungista tai niiden väliltä, niin pohjoisesta kuin etelästä tai niiden väliltä.

12) Useimmissa nykyisissä kansallisvaltioissa on olevinaan uskonnonvapaus, mikä tarkoittaa: jos uskot eri lailla kuin valtaväestö, sinua syrjitään. Neuvostoliitossa oli olevinaan uskonnonvapaus, mikä tarkoitti: olet vapaa elämään ilman uskontoa. VUM toteuttaisi uskonnonvapauden purkamalla vallan ja uskontojen yhteyden, mutta pyrkisi myös lähentämään uskontoja edistämällä niiden välistä vuoropuhelua sekä opettamalla yleismaailmallista ja yleisinhimillistä hengellisyyttä. Näin ollen VUM synnyttäisi tilan, joka yhdeltä kannalta olisi ei-uskonnollinen, toiselta kannalta yksi maailmanuskonto eri vivahteineen (paikallis-alueellisesti ja yksilöllisesti), kolmannessa mielessä taas uskontojen kirjo, jossa jokainen kasvaisi hyväksymään toisen valitseman pelastustien.

Lista voisi täydentyä vielä hyvinkin monella tekijällä, mutta lopetan tässä yhteydessä tähän.

torstai 15. marraskuuta 2012

Suomi, korruption ihmemaa

Tapaus Talvivaara on soittanut hälytyskelloja kaikkialla Suomessa. Ympäristökatastrofina se yltää Kekkosen ajan pahimpien – kuten Lievestuoreen lipeälammen – tasolle, vaikka mitään sellaista ei pitänyt ekologisesti tiedostavassa maassa enää koskaan tapahtua. Yhdellä kädellä on tiedotettu pilaantuneista vesistöistä kaivoksen lähettyvillä ja toisella osoitettu ovea uudelle viranomaisjärjestelmälle, jossa ympäristökeskukset on alistettu osaksi elinkeinovetoisia ely-keskuksia. Uudistuksen tehnyt Vanhasen–Kiviniemen porvarihallitus on istutettu syytettyjen penkille. On selvää, että ympäristönvalvonta ei toimi tällä systeemillä. Mutta siinäkö on kaikki?

Kaikkein hälyttävintä Talvivaaran tapauksessa on se kieroilu, kähmintä, salailu, pimitys ja kiemurtelu, mitä on tullut ilmi joka suunnalta. Eräänä päivänä esimerkiksi paljastui, että Talvivaaran alapuolelta Laakajärvestä oli löydetty kuolleita mateita kolme päivää ennen vuodon oletettua alkamisajankohtaa. Tämän jälkeen kerrottiin, että juuri Laakajärven suunnalla ollut veden myrkkypitoisuuksia havainnoinut mittari oli pimentynyt jo 16. lokakuuta ja alkanut seuraavan kerran toimia vasta 6. marraskuuta eli vuotoilmoituksen jälkeen. Kun tutkiva journalisti Juha Kauppinen uteli asiasta Kainuun ely-keskuksen työntekijöiltä, nämä eivät muka tienneet mistä oli kyse ja puhuivat pahasti ristiin, vaikka mittari oli ely-keskuksen omassa valvonnassa. Tietojen pimitys on räikeän ilmiselvää. Tämä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun mediaa ei ollut päästetty kaivosalueelle tarkastelemaan tuhoja, mitä ennen muistamme muun muassa Talvivaaran koko uraanikaivosominaisuuden pidetyn piilossa kansalta ja – ainakin näennäisesti – ympäristöviranomaisilta. Emme voi enää pilkata Tsernobylin ydinonnettomuuden salailua; sama tapahtuu täällä tänään.

Ei siinä kaikki. Entinen ympäristöministeri Paula Lehtomäki omistaa Talvivaara-yhtiön osakkeita. Samoin osakeomistajiin lukeutuvat kaivosalaa "uudeksi Nokiaksi" nimittänyt tasavallan presidentti Sauli Niinistö sekä Talvivaaran ympäristövaikutuksia alakanttiin arvioinut ympäristökonsultti Olli Salo, nykyään varsinainen suuromistaja. Muitakin ongelmallisia osakkeenomistajanimiä on pulpahdellut esiin. Kainuun ely-keskuksen pomo – siis myös Kainuun ympäristöviranomaisten pomo – Kari Pääkkönen taas on koko ajan virkavapaalla Geologisesta tutkimuskeskuksesta (GTK), jonka yksi keskeisistä toimenkuvista on etsiä lisäedellytyksiä kaivostoiminnalle. Ongelmallinen hahmo on myös kokoomuksen broilerikuningas Jyri Häkämies, joka Talvivaaran vuodon jo tapahduttua loikkasi kaivostoimintaa valvovan elinkeinoministerin tuolilta Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) toimitusjohtajaksi. Näin suora kytkös elinkeinoelämän etujärjestöön ei voi olla paljastamatta, että Häkämiehen intressinä on Talvivaarassakin ollut kaiken aikaa bisnes eikä ympäristö. Lisäksi on paikallaan mainita, että vihreä ympäristöministeri Ville Niinistö on Talvivaaran omistajan ja kaivosalan mannekiinin Sauli Niinistön veljenpoika.

Miksi Talvivaarassa kävi niin kuin kävi (ja on tähänkin asti käynyt)? Vastaus on päivänselvä: korruptio. Koko kaivosprosessi suunnitteluvaiheesta ympäristövaikutusten ja rakennustyön kautta uuteen ympäristökatastrofiin on täpötäynnä huomioimatta jätettyjä jääviyksiä ja sattumiksi liian outoja henkilö- ja asiayhteyksiä.

Suomalaiset ovat pitkään jaksaneet ylpeillä sillä, ettei maamme ole korruptoitunut samalla lailla kuin Etelä- tai Itä-Euroopan valtiot. Tämä on isänmaan etua rakastavan kasvatuksen ja jatketun mediahuijauksen tulos. Esimerkiksi hyvä veli -järjestelmät, jotka ovat nousseet esiin mediassa jo vuosikymmenien ajan, ovat yksi korruption muoto. Niistä puhuttaessa ei kuitenkaan käytetä sanaa 'korruptio', koska lahjukset eivät välttämättä ole konkreettisia. Muistan, kuinka Hannu Karpo uteli 1990-luvulla satunnaisilta vastaantulijoilta, mitä mieltä he olivat hyvä veli -käytännöstä. Yksi vilpitön mummeli ilmoitti pitävänsä sitä hyvänä asiana, koska onhan se mukavaa, kun veljeä pidetään hyvänä. Ei tietämätön kansa ymmärrä puhetta hyvä veli -järjestelmistä puheeksi korruptiosta. Näin hämäys toimii. Talvivaaran yhteydessä on valtamediaa myöten uutisoitu vastaavien päätöksentekijöiden osakeomistuksista ynnä muista ongelmallisuuksista, mutta vain pari vähäistä blogikirjoittajaa on uskaltanut käyttää sanaa 'korruptio'. Eikä vieläkään puhkea se käsityskupla, ettei Suomi ole korruptoitunut maa.

Mikä Suomen tekee korruption kannalta kiusalliseksi ja samalla korruptiolle suotuisaksi? Mikäpäs muu kuin yllä kuvattu isänmaan etua rakastavan kasvatuksen ja jatketun mediahuijauksen tuloksena syntynyt asenneilmasto. Mikäli jossakin Keski-Euroopan maassa on korruptio-ongelma, sitä käsitellään valtakunnallisessa mediassa ja kansalaiskeskustelussa korruptiona eikä peitenimillä. Ei Tsekissä elätetä harhaluuloa, ettei Tsekki ole korruptoitunut tai korruptioon taipuvainen maa. Kun korruptiota paljastuu, se tuomitaan ja maa halutaan vapauttaa siitä, vaikka välillä mennäänkin niin syvälle yhteiskunnan perusrakenteisiin, että kirpaisee. Kun korruptioon törmätään Suomessa, se salataan – ainakin mahdollisimman pitkään – tai siitä käytetään peitenimiä ja kiertoilmauksia. Yleinen asenneilmapiiri toimii korruption paljastumista vastaan. Näin kansan syvillä riveillä pysyy ylpeys suomalaista nyky-yhteiskuntaa kohtaan, mikä varmasti toimii kaikilla "me vastaan muut" -rintamilla (urheilu, sotaromantiikka, ulkomaalaiskysymys), mutta ehkäisee yhteiskunnan mahdollisuuden kehittyä oikeasti paremmaksi tiedostavien kansalaisten myötävaikutuksella.

Aina silloin tällöin julkisuuteen lipsahtaa muutama sana suomalaisesta korruptiosta tai sen epäilystä. Muusikko, kitaristilegenda Hasse Walli esimerkiksi ihmetteli muutaman vuoden takaisessa Soundi-lehden haastattelussa, miksi Yle suosii musiikkivalinnoissaan lähes yksinomaan isoja ylikansallisia levy-yhtiöitä, vaikka se yhteiskunnan instituutiona voisi soittaa mitä lystää. "Henkilökohtaisesti epäilen suuren luokan korruptiota", tölväisi Walli. Kriittiselle kansalaiselle tämä pieni pulpahdus antaa oivalluksen, että korruptio on yhteiskunnallisissa instituutioissa täysin normaalia, mutta siitä ei vain ole tapana puhua. Wallin kommentistakaan ei puhuttu sen enempää. Talvivaaran yhteydessä on tärkeää huomata, että korruption lonkerot ulottuvat sekä ely-keskuksiin ja yva-menettelyyn että ministeritasolle ja viime kädessä tasavallan presidenttiin saakka. Ja vaikka paljon on jo puhuttu, kaikkein synkimmät faktat saattavat piillä siinä mistä ei vieläkään puhuta.

Kaikissa opettavaisissa tarinoissa on tapana kysyä lopuksi: mitä tästä opimme? Tässä muutamia ehdotuksia: suomalainen yhteiskunta on korruptoitunut. Suomalainen asenneilmasto tukee korruptiota suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomalainen yhteiskunta ei ole yhtään sen parempi kuin kaikki ne, joita meillä on tapana omahyväisesti haukkua. Suomalainen yhteiskunta on läpimätä. Elinkeinoelämä eli bisnes pyörittää suomalaista yhteiskuntaa ympäristön ja kansalaisten hyvinvoinnin kustannuksella aivan miten lystää. Tämä on kapitalismia. Se, että elinkeinoelämä eli bisnes pyörittää yhteiskuntaa, vaatii korruptiota. Kapitalismi vaatii korruptiota. Suomalainen yhteiskunta vapautuu korruptiosta, kun se vapautuu elinkeinoelämän eli bisneksen ylivallasta ja kansallista omahyväisyyttä tukevasta asenneilmastosta. Se on mahdollista, kun kapitalismi on nujerrettu ja sitä myöten kieroutuneen asennekasvatuksen syy kitketty.

torstai 8. marraskuuta 2012

Uusi media

Jatkuvasti puhutaan siitä, kuinka valtamedia tekee sitä tai ei tee tätä. Valtamedia on korruptoitunut, edustaa hallitsevia piirejä ja heittäytyy silloin tällöin ilmiselvästi puolueelliseksi. Sen ohessa valtamedia tarjoaa vain pintaraapaisun tärkeistä aiheista ja julkaisee kaikenlaista tyhjänpäiväisyyttä, jota se julkeaa väittää kansan haluavan. Näin ollen valtamedia osallistuu sekä kansan harhaanjohtamiseen että tyhmentämiseen.

Median ei kuitenkaan tarvitsisi olla valtaryhmien väline. Jos joukko toimittajia saisi tuekseen riittävän suuret vaihtoehtopiirit, heillä saattaisi olla resursseja ylläpitää täysin erilaista ja toisin ajattelevaa mediaa. Nythän sitä jo tapahtuu netissä, mikä ei tarvitse muita resursseja kuin aikaa. Nettimediat jäävät kuitenkin yleensä pienten piirien puuhasteluksi, sillä suuri yleisö ei "törmää" niihin missään eikä tiedä niiden olemassaolosta yhtään mitään. Tarvitaan ratkaiseva askel printtimedian maailmaan.

Joku voi kysyä, eikö meillä ole jo paperilehtiä aivan riittävästi. Niitä myös lakkautetaan aika ajoin – City-lehti, näin ajankohtaisena esimerkkinä, lopettaa yli neljännesvuosisataisen ilmestymisensä tähän syksyyn. Eikö riitä, että meillä on laajalti luettu ja arvostettu Voima-lehti sekä äärivasemmiston näkökantoja painottava Tiedonantaja? Valitsin nämä lehdet hyvin tietoisesti, sillä minusta uuden paperilehden täytyisi muistuttaa Voiman ja Tiedonantajan risteytystä. Samaan aikaan sen pitäisi myös olla jotakin ihan muuta. Lehden olisi tarjottava lukijalle kiehtova, kiinnostava lukupaketti, mutta täysin eri metodeilla kuin Voima tai Vihreä Lanka. Lehden täytyisi olla yhteiskunnallisen vallankumouksen asialla, mutta täysin eri perustalta kuin puoluesidonnaiset mediat.

Oletetaan, että lehti olisi nimeltään Uusi Media. Näen sen mielessäni tabloidina, jonka kansi hehkuu läpitunkevassa värikylläisyydessään häpeämätöntä epäsovinnaisuutta. Myös lehden sisäsivujen ulkoasussa olisi "poptaiteellista" otetta: lehti näyttäisi koko ajan tekevän pastissia tai parodiaa jostakin määrittelemättömästä – ehkä kaupallisista sensaatiolehdistä, ehkä itsetehdyistä poliittisista lentolehtisistä, ehkä itsestään. Mutta Uusi Media olisi tosissaan. Etusivulle olisi präntätty pienellä motto "Kerromme asiat toisin, sillä asiat ovat toisin". Tämä näkyisi lehden journalistisessa linjassa. Artikkeleita saataisiin ulkomaanjutuilla ylpeilevältä Sosialismi.netiltä, patriotismiin taipuvaiselta Verkkomedialta, takuulla Tiedonantajalta ja varmasti myös muilta vasemman laidan medioilta, esimerkkinä Kansan Ääni. Jonkin verran tehtäisiin ikiomia juttuja. Minä esimerkiksi ottaisin mielelläni kolumnistin ja musiikkitoimittajan pestin.

Yllä olevasta voinee ymmärtää, mikä olisi Uuden Median poliittinen linja. Se olisi kompromissittomasti ja häpeämättömästi kaikkia nykyisiä valtapiirejä vastaan, mutta täysin vasemmistolaisessa hengessä. Se ei kannattaisi yhtäkään tämänhetkistä eduskuntapuoluetta, ei edes vasemmistoliittoa. Se vastustaisi länsiliittoutumista, Natoa ja myös EU:ta, muttei isänmaallisista syistä, vaan koska emme hyväksy EU:n politiikkaa emmekä vallan karkaamista ylikansallisille päättäjille, joita emme ole koskaan valinneet. Uusi Media tiedostaisi myös ekologisesti eikä lähtisi niiden kelkkaan, jotka väittävät ilmastonmuutosta huuhaaksi. Mutta se ei hyväksyisi kapitalistista viherpesua eikä toisaalta syyllistäisi ihmisiä huonoista yksilöllisistä valinnoista, niin kuin viherpiireillä on valitettavana tapana. Se vaatisi vallankumousta, ja hyvä yhteiskunnallinen vallankumous on väistämättä myös ympäristövallankumous.

Yhtenä Uuden Median erityispiirteenä täytyisi olla maailmanparannuksen tarjoaminen houkuttelevana ideana. Nykyiset mediat osaavat kyllä räksyttää joka suuntaan, mutta niistä puuttuu niin kutsuttuja hyviä viboja. Värikkyys, oma uusi visuaalinen filosofia ja vaihtoehtojournalismin karnevalistisuus antaisivat medialle ja sen edustamalle poliittiselle aatteelle luonnollista nostetta. Tehtävänä olisi antaa lukijalle hyvä fiilis, että maailma todella muuttuu tällä tavoin. Sitä tunnetta ei esimerkiksi nykyistä Tiekkaria lukiessa voisi kuvitellakaan. Jos hyvin kävisi, Uudesta Mediasta tulisi suomalaiseen yksipuoliseen ja yksi-ilmeiseen mediakenttään täysin uudenlainen menestystarina. Sitä voisi seurata Uusi Radio, joka soittaisi maailmanparannusmusiikkia, kohauttaisi ajankohtaiskommenteillaan, tekisi läpileikkauksia kulttuuriin ja järjestäisi kriittisiä radiokeskusteluja, sekä uusi tv-kanava (ei missään tapauksessa enää "Uusi TV"), joka viimeistelisi suomalaisen mediakentän lisäksi myös suomalaisen tietoisuuden muutoksen.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kunnallisvaalit 2012 – ei tapahdu mitään?

Suomessa järjestettiin jälleen kerran kunnallisvaalit. Tulos ei tarjonnut monta yllätystä. Kokoomus säilyi suurimpana puolueena ja sai isomman kannatusosuuden kuin viime eduskuntavaaleissa, joskin pienemmän kuin edellisissä kunnallisvaaleissa. SDP säilytti niin ikään kakkossijansa, joka sillä oli sekä eduskuntavaaleissa että vuoden 2008 kunnallisvaaleissa. Keskusta sijoittui kolmanneksi, kuten neljä vuotta sitten, mutta petrasi eduskuntavaalien sijalukuaan yhdellä, mikä johtui perussuomalaisten selvästä taantumisesta. Vasemmistoliitto näytti pitkään olevan saamassa viidettä sijaa viime eduskuntavaalien tavoin, mutta jäi lopulta jälkeen vihreistä samalla lailla kuin edellisissä kunnallisvaaleissa. RKP oli numero seitsemän, kristillisdemokraatit numero kahdeksan ja muut puolueet jäivät prosentin murto-osille. Tämäkin on uusintaa sekä eduskuntavaaleista että vuoden 2008 kunnallisvaaleista.

Äänestysvilkkaus jäi alle 60 prosenttiin, mitä mediassa puitiin vaalipäivän jälkeisenä maanantaina yhtä usein kuin puolueiden kannatusosuuksia. Syitä esitettiin monia, mutta yksi keskeisimmistä jäi sanomatta. Se kuuluu näin: Suomen politiikassa ei tapahdu mitään. Perussuomalaiset olivat vuosikymmenen vaihteessa elähdyttävä ilmiö. Jytky ei kuitenkaan vienyt heitä hallitukseen, eivätkä persut ole saaneet aikaan eduskunnassa käytännöllisesti katsoen mitään. Tämä johtuu siitä, etteivät persut ole muutosliikkeen imagostaan huolimatta oikea muutosliike, vaan lähinnä leikkimuutosliike. He ovat näyttelijöitä, jotka näyttelevät Suomen politiikan mullistavia radikaaleja. Politiikan mullistaminen kuitenkin tarvitsisi oikeita radikaaleja eikä sellaisia näytteleviä leikkiradikaaleja. Teatterikulissien takana persut ovat vain osaamaton joukko perusjannuja plus ohjaaja Timo Soini ja muutama fasisti. Äänestäjät alkavat nähdä kulissien taakse ja liukuvat poispäin jytkystä. Valitettavasti persuilmiö on ainoa oikeasti näkyvä tapahtuma Suomen politiikassa vuosikausiin. Brittifutistähti Gary Lineker lohkaisi aikoinaan jalkapallon olevan sitä, että 22 miestä juoksee pallon perässä 90 minuuttia ja lopuksi Saksa voittaa. Kuka enää kuvittelee vaalien kiinnostavan, jos niissä vaihteleva joukko äänestää joko ennakkoon tai vaalipäivänä ja lopuksi aina kokoomus voittaa?

Kunnallisvaaleihin kaikki eduskuntapuolueet lähtivät kovasti samannäköisillä teemoilla. Esimerkiksi nyt pinnalla olleen vanhusasian lupailivat laittavansa kuntoon niin kokkarit kuin vassarit, niin demarit kuin persut, niin vihreät kuin kristilliset. Heidän esittämänsä keinot poikkesivat toisistaan, mutta äänestäjät eivät välttämättä ymmärtäneet käytettyjä kiertoilmauksia ja kapulakieltä. Kokonaisasetelma kuitenkin kavaltaa karun totuuden: valtapuolueet eivät poikkea toisistaan riittävästi, eivätkä ihmiset saa selvää siitä, miten poikkeavat. Olisi edes toivonut vasemmistoliiton ja SDP:n uskaltavan käyttää demonisoitua "laitos"-käsitettä ja kokoomuksen puhuvan suoraan julkisen sektorin alasajosta. Nyt ei tehty edes sitä. Ainakin politiikan oikean laidan voi sumeilematta sanoa valehtelevan äänestäjille. Oikeastihan kokoomuksen mielestä on hyvä, että vanhukset voivat hyvin, mikäli se sattuu hyödyttämään markkinoita.

Kahdeksan eduskuntapuolueen ulkopuolella kyllä riittäisi elämää. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, se ei näy. Yksittäisiä kommunisteja kyllä lipsahti valtuustoihin siellä täällä, mitä yhteiskuntajärjestys ei toistaiseksi halua eliminoida: sehän näennäisesti todistaa, että muillakin kuin valtapuolueilla on mahdollisuutensa. Nyt on kuitenkin paikallaan luoda silmäys menneisiin kunnallisvaaleihin. Vuonna 2004 seitsemän eduskunnan ulkopuolista puoluetta sai Suomen valtuustoihin yhteensä 24 paikkaa ja paikalliset ryhmittymät peräti 420. Vuonna 2012 valtuustopaikkoja sai vain kaksi puoluetta eduskunnan ulkopuolelta, näitä paikkoja on kymmenen (joista SKP:llä yhdeksän), eikä paikallisille ryhmittymille liiennyt kuin 186 paikkaa. Vuoden 2004 kunnallisvaaleissa eduskuntapuolueiden kannatus oli 95,7 %, tänä syksynä 97,4 %. Kaikki mittarit siis todistavat vallan kasautuvan vuosi vuodelta enemmän eduskuntapuolueille. Nämä tietysti väittävät, että kansa saa mitä kansa haluaa. Sekö ei merkitse mitään, ettei mikään valtamedia anna näkyvyyttä pikkupuolueille? Ihan oikeasti?

Väitän siis pokkana, että kansan usko äänestämällä vaikuttamiseen on laskenut vaihtoehdottomuuden takia. Se, minkä kokoomus ja vasemmistoliitto – tai persut ja vihreät – poikkeavat toisistaan kampanja-aikana, madaltuu miltei huomaamattomaksi käytännön politiikassa. Tämän lisäksi valta liukuu jatkuvasti demokraattisten instituutioiden ulkopuolelle, eikä yhdelläkään valtapuolueella tunnu olevan asiaan mitään huomautettavaa. Kommunisteilla ja itsenäisyyspuolueella sitä olisi paljonkin, mutta he eivät näy – heitä ei päästetä näkymään – joten he eivät ole olemassa (lukuun ottamatta eräitä yksittäisiä SKP:läisiä muutamilla paikkakunnilla). Suomi on kahdeksanpuoluejärjestelmä. Kuinka moni äänestäisi piraatteja, Köyhien asialla rp:tä tai STP:tä, jos heillä oikeasti nähtäisiin mitään mahdollisuuksia? Ja kuinka paljon enemmän Suomen politiikassa olisi vaihtoehtoja, mikäli eduskunnan ulkopuoliset puolueet päästettäisiin näkyviin? Politiikassa tapahtuisi taas. Se elähdyttäisi enemmän kuin kansallisteatterillinen persuja.

Jonkin verran pikkupuolueet saavat kyllä syyttää myös itseään. Suurin ja mahtavin minipuolue SKP, "luokalle jääneistä paras", valitsi kunnallisvaaleihin tunnuslauseen: Tekoja lähipalvelujen puolesta. Samalla SKP tuli tehneeksi teon keskinkertaisuuden puolesta. Erään Twitter-kommentin mukaan SKP:n vaaliohjelma oli yksi yhteen vasemmistoliiton kanssa, paitsi ei kuntaliitoksille. Jokin on vialla, elleivät kommunistit halua tai uskalla erottua selkeämmin. Kyse on samasta ilmiöstä kuin indie-musiikkiartistien halussa kuulostaa valtavirralta: kuvitellaan, että vain nykyisten menestyjien konsteilla voi menestyä. Voi voi. STP puolestaan ilmoitti vaalikampanjassaan: Kyllä kunnallisille palveluille, sinä päätät. Toki se erottui siitä, mitä kokoomus käytännössä tekee (lakkauttaa kunnallisia palveluja), mutta lopputulos katosi keskinkertaisuuteen samalla lailla kuin SKP:n lause. Itsenäisyyspuolue oli näkyvämpi, mutta myös tautofonisempi ja tönkömpi ilmaistessaan: Itsenäiset kunnat itsenäisessä Suomessa. Mutta jostain syystä siihenkin lisättiin: Sinä päätät. Kavaltaako tämä, että STP:llä ja Ipulla on muitakin yhteyksiä? Niitähän nimittäin on. Tietysti äänestäjiä on hyvä muistuttaa yli pikkupuoluerajojen, että he ihan oikeasti päättävät. Muutos 2011 taas sanoi: Ihmisläheistä ja suoraa demokratiaa. Ihan mukavasti sanottu, mutta mukavuus ei auta paljoa, kun 2011 meni jo ajat sitten. Piraattipuolueen Avoimuus, oikeusturva ja demokratia lienevät näennäisesti useimpien muidenkin asialistalla.

Tunnuslauseiden harmauden lisäksi eduskunnan ulkopuolisten ryhmien ehdokkaat olisivat voineet oma-aloitteisesti näkyä nykyistä enemmän. Kaikkea ei valtamedia pysty sääntelemään. Kävin Oulun keskusaukiolla lauantaina 20.10. puolilta päivin tarkoituksenani jututtaa paikallisen, vasemman laidan ihailtavasti ja innovatiivisesti yhdistäneen Vapaan vasemmiston ehdokkaita. Yhtään sellaista en löytänyt. Kepulaisia, kokkareita, vasureita, demareita, persuja ja vihreitä kyllä pyöri kymmenittäin. Samalla visiitillä selvisi myös, että Vapaa vasemmisto oli jättänyt leväperäisesti vaalijulisteen tekemättä. En ihmettele, että kannatus jäi alle yhden prosentin eikä valtuustopaikkoja herunut. Tampereen Keskustorilla vierailin vaalien edellä useita kertoja tähyilläkseni STP:n ja itsenäisyyspuolueen ehdokkaita, mutta sellaisiin en törmännyt kertaakaan. Edellisen ehdokasta olisin jopa saattanut äänestää. SKP:n kunniaksi on mainittava, että he päivystivät torilla melkein yhtä tiiviisti kuin kuuden suurimman eduskuntapuolueen väki. SKP:lle, STP:lle ja Kommunistiselle työväenpuolueelle ei kuitenkaan tee kunniaa se, että ne jättivät lukuisissa kunnissa minusta ilmiselvän vaaliliiton tekemättä.

Kunnallisvaalien tuloksissa SKP on monella tapaa poikkeus. Valtuustopaikkojen perusteella se tuntuu kurottavan poispäin rupusakista, vaikka onkin kaksissa viime kuntavaaleissa jäänyt alle 10 paikkaan. Vielä huomionarvoisempaa on kuitenkin, että SKP:llä on muutama niin tehokas ääniharava, että suurimmatkin puolueet janoaisivat sellaisia listoilleen. Helsingissä Yrjö Hakasen äänisaalis oli 1624 ja sijoitus yli tuhannen ehdokkaan joukossa 31. Tampereella Jari Heinonen sai 27:nneksi eniten ääniä eli 801. Jyväskylässä Riitta Tynjän sijoitus oli 546 ehdokkaan joukossa kunnioitettava 13. ja äänimäärä 628. Vielä paremmin menestyi Peter Björklöf, jonka 379 äänen saldoa paremmin pärjäsi vain neljä raaseporilaisehdokasta. Nokialla Herkku Hernesniemi veti pohjat: 361 ääntä, kaupungin kolmonen ja kannoilla kaksi muutakin kommunistia valtuustoon (heistä Pauli Schadrin vain 67 äänellä). Kaikki nämä ääniharavat uusivat vanhan valtuustopaikkansa. SKP:llä on siis nippu hyväksi havaittuja valtuutettuja, jotka keräävät ääniä siinä missä eduskuntapuolueidenkin "tähdet". Muut eivät kerää ääniä, sillä he eivät saa koskaan tilaisuutta näyttää taitojaan. Esimerkiksi Tampereella ei Heinosen takana yksikään muu kommunisti päässyt edes sataan ääneen. SKP:llä on rahkeet vain yhteen paikkaan, ja se on räätälöity Heinoselle – jopa kommunistien omaa mediaa myöten. Nokia on Suomen ainoa kunta, jonka valtuustossa on useampia kommunisteja, ja vastaavasti Heinolasta tuli ainoa kunta, jossa SKP sai kokonaan uuden valtuustopaikan (jonka Tero Pitkä nappasi 226 äänellä).

Itsenäisyyspuolue menetti molemmat valtuustopaikkansa ja Köyhien asialla ainoansa. Senioripuolue oli vanhentunut ulos koko vaaleista, joten sen molemmat paikat päätyivät luonnollisesti haudan pohjalle. Viimemainittua minulla ei tosin tule ikävä. Sitä surullisempaa on, että STP menetti entisestä minimaalisestakin kannatuksestaan 178 (toisten tietojen mukaan 180) ääntä ja samalla viime eduskuntavaalien, joissa se kasvatti kannatustaan perussuomalaisten ohella ainoana vuoden 2007 eduskuntavaaleista, pienoisen salakavalan nosteen. KTP, jonka paluu puoluekartalle on jo sinänsä täydellinen mysteeri, hävitti myös 358 (tai 360) ääntä verrattuna vuoteen 2008. Tuntuu surkealta pohdiskella STP:n, KTP:n ja mahdollisesti Ipun yhteistyötä, kun näiden yhteenlaskettu äänimäärä ei riitä edes neljännekseen SKP:n äänistä, jotka eivät muodosta edes kahdeksasosaa kristillisdemokraattien äänistä.

Kokonaisuutena kunnallisvaalien 2012 lopputulosta käy päinsä kuvata näillä sanoilla: persukupla lässähti, muuten taas uudet shittivaalit jonon jatkoksi.