Suomi, korruption ihmemaa

Tapaus Talvivaara on soittanut hälytyskelloja kaikkialla Suomessa. Ympäristökatastrofina se yltää Kekkosen ajan pahimpien – kuten Lievestuoreen lipeälammen – tasolle, vaikka mitään sellaista ei pitänyt ekologisesti tiedostavassa maassa enää koskaan tapahtua. Yhdellä kädellä on tiedotettu pilaantuneista vesistöistä kaivoksen lähettyvillä ja toisella osoitettu ovea uudelle viranomaisjärjestelmälle, jossa ympäristökeskukset on alistettu osaksi elinkeinovetoisia ely-keskuksia. Uudistuksen tehnyt Vanhasen–Kiviniemen porvarihallitus on istutettu syytettyjen penkille. On selvää, että ympäristönvalvonta ei toimi tällä systeemillä. Mutta siinäkö on kaikki?

Kaikkein hälyttävintä Talvivaaran tapauksessa on se kieroilu, kähmintä, salailu, pimitys ja kiemurtelu, mitä on tullut ilmi joka suunnalta. Eräänä päivänä esimerkiksi paljastui, että Talvivaaran alapuolelta Laakajärvestä oli löydetty kuolleita mateita kolme päivää ennen vuodon oletettua alkamisajankohtaa. Tämän jälkeen kerrottiin, että juuri Laakajärven suunnalla ollut veden myrkkypitoisuuksia havainnoinut mittari oli pimentynyt jo 16. lokakuuta ja alkanut seuraavan kerran toimia vasta 6. marraskuuta eli vuotoilmoituksen jälkeen. Kun tutkiva journalisti Juha Kauppinen uteli asiasta Kainuun ely-keskuksen työntekijöiltä, nämä eivät muka tienneet mistä oli kyse ja puhuivat pahasti ristiin, vaikka mittari oli ely-keskuksen omassa valvonnassa. Tietojen pimitys on räikeän ilmiselvää. Tämä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun mediaa ei ollut päästetty kaivosalueelle tarkastelemaan tuhoja, mitä ennen muistamme muun muassa Talvivaaran koko uraanikaivosominaisuuden pidetyn piilossa kansalta ja – ainakin näennäisesti – ympäristöviranomaisilta. Emme voi enää pilkata Tsernobylin ydinonnettomuuden salailua; sama tapahtuu täällä tänään.

Ei siinä kaikki. Entinen ympäristöministeri Paula Lehtomäki omistaa Talvivaara-yhtiön osakkeita. Samoin osakeomistajiin lukeutuvat kaivosalaa "uudeksi Nokiaksi" nimittänyt tasavallan presidentti Sauli Niinistö sekä Talvivaaran ympäristövaikutuksia alakanttiin arvioinut ympäristökonsultti Olli Salo, nykyään varsinainen suuromistaja. Muitakin ongelmallisia osakkeenomistajanimiä on pulpahdellut esiin. Kainuun ely-keskuksen pomo – siis myös Kainuun ympäristöviranomaisten pomo – Kari Pääkkönen taas on koko ajan virkavapaalla Geologisesta tutkimuskeskuksesta (GTK), jonka yksi keskeisistä toimenkuvista on etsiä lisäedellytyksiä kaivostoiminnalle. Ongelmallinen hahmo on myös kokoomuksen broilerikuningas Jyri Häkämies, joka Talvivaaran vuodon jo tapahduttua loikkasi kaivostoimintaa valvovan elinkeinoministerin tuolilta Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) toimitusjohtajaksi. Näin suora kytkös elinkeinoelämän etujärjestöön ei voi olla paljastamatta, että Häkämiehen intressinä on Talvivaarassakin ollut kaiken aikaa bisnes eikä ympäristö. Lisäksi on paikallaan mainita, että vihreä ympäristöministeri Ville Niinistö on Talvivaaran omistajan ja kaivosalan mannekiinin Sauli Niinistön veljenpoika.

Miksi Talvivaarassa kävi niin kuin kävi (ja on tähänkin asti käynyt)? Vastaus on päivänselvä: korruptio. Koko kaivosprosessi suunnitteluvaiheesta ympäristövaikutusten ja rakennustyön kautta uuteen ympäristökatastrofiin on täpötäynnä huomioimatta jätettyjä jääviyksiä ja sattumiksi liian outoja henkilö- ja asiayhteyksiä.

Suomalaiset ovat pitkään jaksaneet ylpeillä sillä, ettei maamme ole korruptoitunut samalla lailla kuin Etelä- tai Itä-Euroopan valtiot. Tämä on isänmaan etua rakastavan kasvatuksen ja jatketun mediahuijauksen tulos. Esimerkiksi hyvä veli -järjestelmät, jotka ovat nousseet esiin mediassa jo vuosikymmenien ajan, ovat yksi korruption muoto. Niistä puhuttaessa ei kuitenkaan käytetä sanaa 'korruptio', koska lahjukset eivät välttämättä ole konkreettisia. Muistan, kuinka Hannu Karpo uteli 1990-luvulla satunnaisilta vastaantulijoilta, mitä mieltä he olivat hyvä veli -käytännöstä. Yksi vilpitön mummeli ilmoitti pitävänsä sitä hyvänä asiana, koska onhan se mukavaa, kun veljeä pidetään hyvänä. Ei tietämätön kansa ymmärrä puhetta hyvä veli -järjestelmistä puheeksi korruptiosta. Näin hämäys toimii. Talvivaaran yhteydessä on valtamediaa myöten uutisoitu vastaavien päätöksentekijöiden osakeomistuksista ynnä muista ongelmallisuuksista, mutta vain pari vähäistä blogikirjoittajaa on uskaltanut käyttää sanaa 'korruptio'. Eikä vieläkään puhkea se käsityskupla, ettei Suomi ole korruptoitunut maa.

Mikä Suomen tekee korruption kannalta kiusalliseksi ja samalla korruptiolle suotuisaksi? Mikäpäs muu kuin yllä kuvattu isänmaan etua rakastavan kasvatuksen ja jatketun mediahuijauksen tuloksena syntynyt asenneilmasto. Mikäli jossakin Keski-Euroopan maassa on korruptio-ongelma, sitä käsitellään valtakunnallisessa mediassa ja kansalaiskeskustelussa korruptiona eikä peitenimillä. Ei Tsekissä elätetä harhaluuloa, ettei Tsekki ole korruptoitunut tai korruptioon taipuvainen maa. Kun korruptiota paljastuu, se tuomitaan ja maa halutaan vapauttaa siitä, vaikka välillä mennäänkin niin syvälle yhteiskunnan perusrakenteisiin, että kirpaisee. Kun korruptioon törmätään Suomessa, se salataan – ainakin mahdollisimman pitkään – tai siitä käytetään peitenimiä ja kiertoilmauksia. Yleinen asenneilmapiiri toimii korruption paljastumista vastaan. Näin kansan syvillä riveillä pysyy ylpeys suomalaista nyky-yhteiskuntaa kohtaan, mikä varmasti toimii kaikilla "me vastaan muut" -rintamilla (urheilu, sotaromantiikka, ulkomaalaiskysymys), mutta ehkäisee yhteiskunnan mahdollisuuden kehittyä oikeasti paremmaksi tiedostavien kansalaisten myötävaikutuksella.

Aina silloin tällöin julkisuuteen lipsahtaa muutama sana suomalaisesta korruptiosta tai sen epäilystä. Muusikko, kitaristilegenda Hasse Walli esimerkiksi ihmetteli muutaman vuoden takaisessa Soundi-lehden haastattelussa, miksi Yle suosii musiikkivalinnoissaan lähes yksinomaan isoja ylikansallisia levy-yhtiöitä, vaikka se yhteiskunnan instituutiona voisi soittaa mitä lystää. "Henkilökohtaisesti epäilen suuren luokan korruptiota", tölväisi Walli. Kriittiselle kansalaiselle tämä pieni pulpahdus antaa oivalluksen, että korruptio on yhteiskunnallisissa instituutioissa täysin normaalia, mutta siitä ei vain ole tapana puhua. Wallin kommentistakaan ei puhuttu sen enempää. Talvivaaran yhteydessä on tärkeää huomata, että korruption lonkerot ulottuvat sekä ely-keskuksiin ja yva-menettelyyn että ministeritasolle ja viime kädessä tasavallan presidenttiin saakka. Ja vaikka paljon on jo puhuttu, kaikkein synkimmät faktat saattavat piillä siinä mistä ei vieläkään puhuta.

Kaikissa opettavaisissa tarinoissa on tapana kysyä lopuksi: mitä tästä opimme? Tässä muutamia ehdotuksia: suomalainen yhteiskunta on korruptoitunut. Suomalainen asenneilmasto tukee korruptiota suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomalainen yhteiskunta ei ole yhtään sen parempi kuin kaikki ne, joita meillä on tapana omahyväisesti haukkua. Suomalainen yhteiskunta on läpimätä. Elinkeinoelämä eli bisnes pyörittää suomalaista yhteiskuntaa ympäristön ja kansalaisten hyvinvoinnin kustannuksella aivan miten lystää. Tämä on kapitalismia. Se, että elinkeinoelämä eli bisnes pyörittää yhteiskuntaa, vaatii korruptiota. Kapitalismi vaatii korruptiota. Suomalainen yhteiskunta vapautuu korruptiosta, kun se vapautuu elinkeinoelämän eli bisneksen ylivallasta ja kansallista omahyväisyyttä tukevasta asenneilmastosta. Se on mahdollista, kun kapitalismi on nujerrettu ja sitä myöten kieroutuneen asennekasvatuksen syy kitketty.