Suomessa järjestettiin kunnallisvaalit syksyllä 2012 ja eduskuntavaalit keväällä 2011. Eduskuntavaalit ovat pätevämpi valtakunnallisen poliittisen suuntautumisen mittari, mutta kuntavaaleista on vähemmän aikaa. Näin ollen yhdistän molempien vaalien tulokset tasapuolisesti muodostaakseni eräiden poliittisten ryhmien voimassaolevat kannatusprosentit gallupeista piittaamatta: perussuomalaiset 15,7 %, vasemmistoliitto 8,07 % ja äärivasemmisto (SKP, STP & KTP) 0,46 %. (Viimemainittu ryhmä tosin ansaitsisi täydennystä kunnallisvaalien osalta mm. Oulun Vapaasta vasemmistosta, mutta sekään ei nostaisi kokonaiskannatusta kuin ehkä puoleen prosenttiin.) On päivänselvää, missä kolmen perinteisen suuren puolueen ulkopuolinen suosio luuraa ja missä ei. Vasemmistoliitossa voidaan vielä kuvitella fiktiivisen vihervasemmiston yltävän persujen tasolle ja ehkä ohikin (oikeastihan vihreät ovat liberaaliporvareita), mutta äärivasemmalla ei luulisi kuviteltavan yhtään mitään.
Mutta olipa kerran pieni lilliputtipuolue, jonka puheenjohtajana oli entinen Suomen maaseudun puolueen aktiivi Timo Soini. Koko puolue oli itse asiassa SMP:n suora perillinen. Sen kannatus vuoden 2000 kunnallisvaaleissa oli vain 0,66 % ja vuoden 1999 eduskuntavaaleissakin vain 0,99 %. Kaksitoista vuotta sitten – kai vielä muistat Aromipesä-mainokset ja Anssi Kelan ensimmäisen levyn? – tällainen analyysi olisi tuottanut mainitulle pienpuolueelle noin 0,8 prosentin kokonaiskannatuksen. Kun politiikan lilliputti onnistuu yli 24-kertaistamaan kannatuksensa vuosikymmenessä ja vielä jollakin lailla vakiinnuttamaan menestyksensä, sen luulisi kelpaavan oppikirjamateriaaliksi puolueelle kuin puolueelle. Keskustavasemmistossa sitä ei huolita, sillä nykyinen vasemmistoliitto on liian samastunut fiktiiviseen vihervasemmistoon ja sitä myöten vihreiden "on ne persut niin kauheita ja vielä rumia ja tyhmiäkin" -taivasteluun. Mutta entä äärivasemmistossa? Eikö siellä luulisi olevan todellinen tarve ottaa oppia menestyneemmiltä? Perussiperia opettaa?
Kuulen jo huokauksen, että eihän nyt Luoja soikoon vasemmistolaisten pidä lähteä oikeistopopulistiselle tielle. Ei tietenkään. Mutta kun kielletään perussuomalaisen politiikan sisällön ujuttaminen vasemmistoon, lipsahdetaan samalla kieltämään myös persuilmiön muodon hyväksikäyttö. Ja näin sinetöidään, ettei vasemmiston kannatus vieläkään lähde siihen rakettimaiseen nousuun, joka sille kaiken kohtuuden mukaan tänä aikakautena kuuluisi.
Ensin on tunnustettava tosiseikka: jotakin ne persut tekivät oikein. En kiellä, etteikö ilmiö olisi osittain ihan politiikan sisällönkin ansiota. Vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjassa persut muun muassa nostivat esiin asioita ja näkökulmia, jotka vasemmisto käsittämättömästi töpeksien jätti hyödyntämättä. Toisaalta myös oikeistolaiselle tylytykselle, joka ei ole uusliberalistista, on varmasti ollut ihan oikea tilaus. Ja tokihan EU-, Nato- ja globalisaatiokritiikki on ihan todellista poliittista sisältöä. Mutta tämä ei selitä sitä vuosikymmenen taitteessa täyteen mittaansa yltynyttä häkellyttävää buumia, jonka Soini eduskuntavaalien osalta nimesi "isoksi jytkyksi".
Mikä siis oli se jokin, minkä persut tekivät oikein? Nyt viittaan otsikkovalintaani.
Kun seuraa vasemmistoaktiivien Twitter-merkintöjä, huomaa nopeasti, että valtaosa heidän puheenvuoroistaan on reagointia joidenkin ihan muiden puheenvuoroihin: Katainen sitä, Hirvisaari tätä, Apunen tuota, joku kokoomusnuori jotakin. Välillä laitetaan linkki jonkun tieteilijän tutkimukseen, sitäkin useammin kriittiseksi havaitun (valtamedia)toimittajan kolumniin. Joskus pääsee ääneen peräti tekijänoikeusasioita pohdiskeleva piraatti-ideologi. Vasemmistolaista politiikkaa toteutetaan hallituksessa, eduskunnassa, kunnanhallituksissa ja -valtuustoissa sekä lautakunnissa. Vai toteutetaanko? SDP:llä, perussuomalaisilla, keskustalla ja varsinkin kokoomuksella on ylivoimainen valta-asema koko vasemmistoon nähden. Ehkä vasemmistopoliitikot eivät huomaakaan, ettei vasemmistopolitiikka toteudu käytännössä lainkaan. Vasemmistolta nimittäin puuttuu oma diskurssi lähes tyystin. Suomisanakirjan mukaan 'diskurssi' on yhtä kuin 'ajattelutapojen, käsitysten ja olettamusten kokonaisuus, joka määrittää jonkin tietyn aiheen kielenkäyttöä ja sitä, mitä siitä voidaan puhua tai ajatella'. Vasemmistoliitossa myötäillään vihreiden ja SDP:n, peräti kokoomuksen sekä näitä lähellä olevien toimijoiden (ay-liike, toimittajat, julkinen tiedekeskustelu) diskurssia. Äärivasemmalla näkee joskus pientä oman diskurssin yritystä. Toistaiseksi se on jäänyt pelkäksi yritykseksi.
Perussuomalaiset aloittivat mahtavan nousunsa luomalla ensimmäiseksi oman diskurssin. Tony Halme oli ensimmäinen uutta diskurssia levittänyt julkkis. Timo Soini pääsi esiin persudiskurssin edustajana viimeistään vuoden 2006 presidentinvaalien yhteydessä. Nettikeskusteluilla oli tärkeä rooli diskurssin levittäjänä. Kun kansan syvät rivit olivat täysin kyllästyneitä vanhojen puolueiden konsensuslässytykseen, heistä tuntui vapauttavalta, kun joku käytti politiikassa ihan toisenlaista kieltä ja soitti täysin omaa viuluaan. Tämä synnytti yhdessä mm. Sauli Niinistön vuoden 2006 röyhkeän presidentinvaalikampanjan kanssa kokonaisvaltaisen poliittisen kulttuurin muutoksen. Nyt ei pidetty kynttilää vakan alla eikä hymistelty toisten kirjoittamia lauluja korrektisti. Väitän tosissani, että persujen kannattajille tämä viime vuosikymmenen jälkipuolella tapahtunut muutos merkitsi oikeasti vapautumista ja voimaantumista. Se oli jotain poliittisesti epäkorrektia, radikaalia ja tietysti uutta ja tuoretta. Kansan puheet täyttyivät yhtäältä "mamujen hyysäämisen" ja "punavihermädättäjien" kaltaisista syyttävistä ja solvaavista uudisilmauksista, toisaalta "jätkän porskuttamisen" ja "henkseleiden paukuttelun" tapaisista voimanosoituksista. Kun muut poliittiset ryhmät pyörittelivät keskenään samoja kysymyksiä, persut toivat esiin ihan eri kysymyksiä. Ilman omaa diskurssia persuilmiöstä ei olisi ollut mihinkään.
Syyttäminen ja solvaaminen ovat tietysti negatiivisia asioita, varsinkin jos ne näyttävät kohdistuvan jo ennestään alisteisessa asemassa oleviin ryhmiin. Poliittinen epäkorrektius ei aina merkitse edistystä, eikä vapauttava diskurssi aina edistä vapautta. Persujen piirissä on syytetty ja solvattu "vihervasemmistoa" sekä tietysti maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä. Vastineeksi vasemmisto ja vihreät ovat syyttäneet ja solvanneet perussuomalaisia natseiksi. Osittain tämä on perusteltua. Perussuomalaisten piirissä mm. Suomen Sisuun (SS) linkittyvänä kukoistaa aatesuunta, jota voi hyvällä syyllä kutsua uusfasistiseksi. Puolueen puheenjohtaja Timo Soini on kiistänyt puolueen fasistisuuden ja ilmaissut jopa aika ajoin suvaitsemattomuutensa Jussi Halla-ahon, James Hirvisaaren ja kumppaneiden lausuntoja kohtaan. Vasemmalla ja vihreissä ihmetellään, miksei Soini sitten potki kotinatsejaan pihalle. (Vasemmistoliitto kyllä osasi potkia väärinajattelijansa Jyrki Yrttiahon ja Markus Mustajärven ulos eduskuntaryhmästä.) Arvellaan, että erityisesti Halla-aholla on henkilönä vankka tuki kansalta, tai sitten äänestäjistä on tullut natseja. Mutta 19 % eduskuntavaalien äänestäjistä ei voi olla natseja. Miten tämän yhtälön voi selittää?
Valtaosa perussuomalaisten saamista äänistä ei tietenkään kohdistu SS-taustaisille tai muutoin avointa fasismia ilmentäville ehdokkaille. Mutta ne eivät kohdistu sen enempää poispäin fasistiehdokkaista. Perussuomalaisten äänestäjä hyväksyy sen mahdollisuuden, että hänen äänensä voi päätyä fasistille, vaikka hän itse äänestäisikin yhteisten asioiden huonosta hoidosta huolestunutta kansalaisaktiivia. Toki osa näistä äänestäjistä uskoo viattomasti, ettei puolueen piirissä ole oikeaa fasismia. Mutta yhtä lailla toinen osa nimenomaan viehättyy siitä mahdollisuudesta. Kaikkihan me olemme kasvaneet siihen, että Adolf Hitler ja hänen puoluetoverinsa NSDAP:ssa olivat julmia kansanmurhaajia. Natseja vihataan, pelätään ja pidetään tabuna, vaikka kiitettyinä ja ihannoituina isänmaallisina 1940-luvun alkupuolen vuosina natsi-Saksa oli Suomen liittolainen. Mikä olisi radikaalimpaa ja poliittisesti epäkorrektimpaa kuin antaa natseille tai fasismille mahdollisuus? Onhan fasismi samastettu julkisuudessa yhä useammin kommunismiin, jolla kuitenkin oli laaja kannatus Suomessa etenkin 1970-luvulla ja johon sekaantuneita yhä vaikuttaa poliittisessa vasemmistossa. Jos kerran kommunismi on sallittua, niin miksei fasismikin? Näin varsinkin suurten ikäluokkien vähemmistö, joka ehkä todellisuudessa oli enemmistö, pääsee haukkaamaan todellista kiellettyä hedelmää ja samalla revanssiin sukupolvensa leimallista vasemmistoradikalismia vastaan.
Vaikka todellisuudessa kommunismi ja fasismi ovatkin perusteellisen erilaisia aatteita – ensin mainittu pyrkii tasa-arvoon ja antaa ihmisoikeuden kaikille, jälkimmäinen tähtää eriarvoistamiseen ja tarjoaa ihmisoikeuden vain fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti oikeaoppisille kansalaisille – myös kommunismi edustaa melkein samanlaista kiellettyä hedelmää kuin fasismi. Tästä pitää huolen valtamedian ja jopa keskustavasemmiston jatkuvasti ylläpitämä kommunistien mustamaalaus. Mikäli sosialistit ja kommunistit haluavat hyväksikäyttää samaa kikkaa kuin mahtavaa suosiota nauttiva ex-kääpiöpuolue perussuomalaiset, heidän on luovuttava poliittisesti korrektista yksipuolisesta asialinjastaan ja ojennettava kansalle kiellettyä hedelmää. Neuvostoliitto (joka ansaitsisi kyllä oman blogimerkintänsä), taistolaiset lauluineen, sosiaalis-taloudellinen kollektivismi, yksityisomistuksen hylkääminen ja aavistus epäilyttävästä totalitarismista pitävät kyllä houkutuksen kiihottavuudesta huolen. Pelkän kielletyn hedelmän varaan äärivasemmiston politiikkaa ei kuitenkaan pidä rakentaa. Siihen tarvitaan asialinjan lisäksi oman poliittisen diskurssin luomista ja esiintuontia nettiaktivismin, julkisuuden sekä kaikentasoisen agitaation ja propagandan avulla. Vasemmisto ei kerta kaikkiaan saa tyytyä pyörittelemään toisten tarjoamia kysymyksiä, vaan sen on esitettävä omia kysymyksiä. Toivoni lepää vasemman laidan yhdistymisen varassa: uuden liiton ei tarvitse olla pelkkä SKP:n, STP:n ja KTP:n yhdistelmä, vaan se voi tiivistää valtavan, vapauttavan ja voimaannuttavan toivon uudesta sosialismista, tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja valtadiskurssin tuhoon tuomitseman maailman pelastuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti