Kahden vasemmiston malli

Kuten aika moni nykypolitiikan skeptikko on sanonut, Suomen eduskunta on "säätiöity". Kahdeksan eduskuntapuoluetta on parempi juttu kuin USA:n republikaani-demokraatti-systeemi, mutta todelliset vaihtoehdot saadaan pidetyksi ulkona meikäläisestäkin systeemistä. Eduskuntapuolueet maksavat vaalitukea itselleen ja varmistavat mediajyräyksellä paikkansa seuraavassakin eduskunnassa. Kaikilla kahdeksalla puolueella on selkeästi oma roolinsa, ja koska pohjoismaisessa demokratiassa tarvitaan myös vasemmisto, sen roolia näyttelee eduskunnassa vasemmistoliitto. Muita vasemmistoja "eduskuntasäätiö" ei tunne, tarvitse eikä tahdo.

Vähän väliä tulee kuitenkin päivänselväksi, miksi nykyinen eduskuntavasemmisto ei oikeasti riitä. Yksi näkökulma avautui, kun vasemmistoliiton puheenjohtaja – ja ministeri – Paavo Arhinmäki kävi heiluttamassa sateenkaarilippua yleisurheilun MM-kisoissa Moskovassa. Koko keskustavasemmisto aina vasemmistovihreitä ja -demareita myöten on hurrannut, kuinka rohkea Paavo uskalsi olla: hän puolusti avoimesti seksuaalivähemmistöjä naapurimaassa, joka tunnetusti sortaa seksuaalivähemmistöjä. Olihan se rohkeaa, mikäli rohkeus samastetaan punkkareiden räväkkiin ilmauksiin anarkistisessa mielenosoituksessa. Valitettavasti Venäjän päätöksentekijöinä ei ole yhtään punkkaria eikä anarkismi Venäjän kansan keskuudessa erityisen suosittua. Koska Arhinmäki on ministeri, hän edustaa myös Suomea, ja voidaan olla varmoja, että venäläisestä valtavirtanäkökulmasta ministerin pussyriotmainen "huliganismi" on nousukasmaisen pienen naapurimaan avoimen nenäkästä vittuilua.

Periaatteessa vähemmistöjen huonon aseman esiintuominen on tietysti hyvä juttu. Olisi myös paikallaan, että seksuaalivähemmistöjen asema oikeasti paranisi Venäjällä. Se, ettei vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri hallitse tai edes tahdo hallita keinoja, joilla asiat voisivat mennä paremmin perille venäläiseen tajuntaan, osoittaa alkeellista tietoisuudentasoa. Arhinmäki pitäytyy mieluiten keinoissa, jotka näyttävät hyvältä moderniin länsimaiseen silmään, sillä hän ei selvästi piittaa lainkaan perinteisestä itämaisesta silmästä. "Meidän juttu" on keskustavasemmiston mielestä parempi kuin "niiden juttu". Kyseessä on lievempi versio samasta asiasta, mitä USA tekee pyristelemällä muun muassa Iranin kimppuun. Se haluaa levittää länsimaista elämäntapaa ja länsimaisia asenteita, jotka takaavat valtavat mahdollisuudet länsimaiselle bisnekselle. Jos kokoomus syyllistyy tämänkaltaiseen toimintaan, se on ymmärrettävää, mutta kun vasemmiston tointa "eduskuntasäätiössä" hoitava ryhmä sortuu samaan, kyseessä on pienoinen skandaali.

Toinen ongelma on suomalaisen eduskuntavasemmiston eli keskustavasemmiston yksilökeskeisyys, jonka tapaus Arhinmäki tuo myös esiin. Yhteiskuntarakenteiden muuttamisen ja sosialismin sijaan ihanteeksi on otettu jokaisen kansalaisen oikeus oman identiteetin hyväksyntään. Asia sinänsä on jälleen OK. En kaipaa paluuta yhteiskuntaan, jossa homojen on oltava "kaapissa", transsukupuolisista puhumattakaan. Mutta jos siinä on koko juttu, niin asetelma kavaltaa, että keskustavasemmiston mielestä yhteiskuntarakenteet ja kapitalismi ovat OK. Järjestelmä kaipaa vain hienosäätöä, ei perinpohjaista muuttamista. Tällaisen keskitien liberaalidemariuden myyminen ainoana hyväksyttynä "vasemmistona" on huijaus, ja sen tähden Suomeeen tarvitaan toinen vahva vasemmistoryhmittymä, joka on oikeasti vasemmalla.

Millä tavoin "toinen vasemmisto" sitten poikkeaisi nykyisestä eduskuntavasemmistosta? On aika tarpeetonta vaatia esimerkiksi yhtenäistä suhtautumista Paavo Arhinmäen sateenkaarilipputempaukseen: jotkut näkevät siinä oikeanlaista menemisen meininkiä, joka ei säväytä minunlaistani asioita kauan pyöritellyttä takapihafilosofia. Oleellisempaa kuin suhde tällaisiin yksittäistapauksiin onkin asioiden arvojärjestys. Ensisijainen pyrkimys on syytä olla kapitalismin nujertaminen ja yhteiskunnan kokonaisvaltainen muuttaminen. Koska puolueen tms. yhteenliittymän toiminta-alue on Suomi, keskitytään ensisijaisesti Suomeen eikä tuudittauduta kuvitelmaan, että meillä on kaikki kohtalaisen hyvin. Siltä pohjalta ei yksinkertaisesti synny muutosta. "Toisen vasemmiston" on myös tiedostettava tällaiset asioiden väliset vaikutusyhteydet ja levitettävä sitä tietoisuutta niin kuin sellainen vasemmisto, joka saa oikeasti jotain aikaan, on aina tehnyt. Vasemmiston uusi yhteenliittymä ei saa tukea bisnesnäkökohtia eikä hyväksyä sellaista politiikkaa, joka alkeellisesti tiedostaen näyttää "kivalta", mutta jonka taakse kätkeytyy porvareiden tai suurpääoman intressi. Lisäksi "toinen vasemmisto" ei saa olla yksi puolue muiden joukossa – samassa rintamassa vasemmistoliiton, vihreiden ja ehkä SDP:n kanssa – vaan täysin eri ryhmä, jolla on täysin oma poliittinen diskurssi. Missä vihreät tekevät pesäeron perussuomalaisiin ja vasemmistoliitto myötäilee vihreitä, uuden vasemmiston on tehtävä pesäero nimenomaan kokoomukseen, aina ja ensisijaisesti kokoomukseen – vihreistä ja vasemmistoliitosta riippumatta. Ei ole olemassa hyvää kapitalismia, ja Suomen ensisijainen kapitalistipuolue on tänään ja pysyvästi kokoomus.

Entäpä ne ihmisoikeudet, se yksilönvapaus ja oikeus omaan hyväksyttyyn identiteettiin? Entäpä suhde niihin maihin, jotka edellä mainittuja asioita polkevat? Keskustavasemmisto, joka ei oikeasti näe omassa pesässä putsattavaa, ajattelee tässä yhteydessä Venäjää, Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Irania ynnä muita. Kriittisin osa keskustavasemmistoa saattaa nostaa joukkoon myös USA:n. Uuden vasemmiston yhteenliittymän on kyettävä oivaltamaan tässä yhteydessä: "Niin, suhde Suomeen." Niin kuin USA julistaa ja levittää demokratiaa, joka on heidän omassa pesässään aivan surkeassa jamassa, niin myös Suomi tyrkyttää naapureilleen asioita, jotka eivät itselläkään ole hoidossa. Kysymys ei ole siitä, kuinka paljon homot saavat näkyvyyttä kaupallisessa mediassa, vaan siitä millainen oikeus jokaisella ihmisellä on oikeasti elää niin kuin haluaa ja hyväksi tuntee. "Toisen vasemmiston" on ymmärrettävä, että ihminen on vapaa päättämään itse omasta elämästään. Vain silloin, kun ihminen pyrkii päättämään toistenkin elämistä, yhteiskunnalla on asiaan jotakin sanottavaa. "Suvaitseva" ja "liberaali" nyky-Suomi on täpösen täynnä rajoituksia, kieltoja, uhkailua, maanittelua, painostusta, keppejä, porkkanoita ja sovinnaisuussääntöjä sen tähden, että ihmiset eläisivät niin kuin kapitalistinen bisnestalous haluaa heidän elävän.

Eduskuntavaalien 2015 lähestyessä saamme läpikäydä näytelmän, jossa eduskunta yrittää säilyttää säätiömuotonsa ja estää oikeasti vasemmistolaisen vasemmiston läpimurron sisäänsä. Mutta jos (mieli tekisi sanoa: kun) se tapahtuu, eduskunta saa tottua kahden vasemmiston malliin – ja säätiömallin purkautumiseen.

Kuka huijasi sorrettujen puolustajat toistensa kimppuun?

Kun eräs Twitter-seurattavani linkitti "Suomen äärioikeisto" -blogisivun, jolle oli koottu Hesariin ja Tiede-lehteen kirjoittaneen toimittaja Marko Hamilon Facebook-möläytyksiä, ensireaktioni oli: "Ei! Taasko?" Samoihin sanoihin tiivistyy varmasti usean muunkin sivua vilkaisseen reaktio. Samoja käsityksiä punavihreydestä ja maahanmuuttokriittisyydestä (joka joissakin tapauksissa on islamofobiaa) on saanut lukea vähän siellä ja täällä. Yhtä valitettavaa kuin samojen idioottimaisten möläytysten lukeminen yhä uudelleen on se, ettei moni punavihreäksi identifioituva tarkastele asiaa ensireaktiota pidemmälle. Tai jos niin tekee, suunta on väärä.

Lähden liikkeelle perusasiasta. Marko Hamilon ja monen muun käsitys siitä, että suomalainen mediakenttä on täysin "punavihreiden" hallussa, on täysin väärä. Itse olen ekologisesti tiedostavana (ääri)vasemmistolaisena jatkuvasti täysin pöyristynyt valtamedian oikeistolaisuudesta. Samojen kapitalististen valheiden lukeminen on minunlaiselleni niin silkkaa mielensäpahoittamista, etten ole lukenut esimerkiksi Hesaria tai Aamulehteä aktiivisesti pitkään aikaan. Jos niiden nettisivustoille erehdyn, tai selaan hetken paperipainosta ravitsemusliikkeessä, törmään jo otsikoissa sellaiseen uusliberalistiseen tai USA/Nato-mieliseen propagandaan, että tuohdun itselleni koko median avaamisesta. Sama oikeistokohkaus on jatkunut 1990-luvulta saakka – siis ajalta, jolloin Hamilonkin mainitsemat "vanhat taistolaiset" eivät vielä olleet eläkkeellä. Ei siis voi puhua "punavihreästä" tai "vihervasemmistolaisesta" mediasta. "Viheroikeistolainen" voisi olla jo lähempänä.

Harvinaisen surulliseksi minut näin punavihreältä kannalta tekee se, että osa vasemmistosta – vihreistä puhumattakaan – nielaisee syötin koukkuineen päivineen. He hylkäävät hyvällä nupulla olevan mediakritiikkinsä ja alkavat puolustaa valtamediaa, kun sitä syytetään "punavihreäksi". Tästä, jos jostakin, syntyy vaikutelma, että mediakenttä todellakin on punavihreiden hallussa ja toimii niin kuin vihreät ja vasemmisto haluavat. Näin ollen naiivin keskustavasemmiston (ja vihreiden) reaktio tukee lietsottua harhakuvaa yhtä paljon kuin itse harhakuvan lietsonta sinänsä. Samaa harhaa toteuttaa myös se, että nimet Suomen Vastarintaliike ja Suomen Vapautusrintama kuuluvat äärioikeistolaisille järjestöille. Tyhmemmälle muodostuu kerta kaikkiaan kokonaisvaikutelma, että Suomi on vasemmiston hallussa ja oikeisto haluaa vapauttaa maamme punavihreästä diktatuurista.

Tällainen käsittämätön silmänkääntötemppu vaatii seurakseen piiloisia harhanäkemyksiä oikeistosta ja vasemmistosta. Hamilo muun muassa määrittelee äärioikeiston (tai sen, mistä sitä nimeä käytetään) ja oman poliittisen identiteettinsä näin: "Ne, jotka kritisoivat maahanmuuttoa, puolustavat kansallista itsemääräämisoikeutta ja arvostelevat Euroopan unionia." Koska Hamilo hyökkää jopa saman postauksen kommenteissaan äärivasemmistoa vastaan, puheenvuoro sisältää taustaoletuksen, että (ääri)vasemmisto hyväksyy kritiikittömästi maahanmuuton, hylkää kansallisen itsemääräämisoikeuden eikä arvostele Euroopan unionia. Tämä on tietysti karkea valhe. Mitä kauemmas vasemmalle mennään, sitä EU-kriittisemmäksi meno muuttuu. "Kansallinen" on tietysti oikeistolainen adjektiivi, koska vasemmisto kyseenalaistaa kansan käsitteen, mutta ylikansallisen vallan sijaan todellinen vasemmisto kannattaa aina valtakunnallista ja jopa alueellista ja paikallista päätäntävaltaa. Maahanmuuttokritiikki taas on vasemmalla, ei yksisilmäistä maahanmuuttokielteisyyttä kuten oikeistokonservatiiveilla, vaan nimenomaan maahanmuuttokritiikkiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Vasemmalla näet nähdään, kuinka ulkomaista halpatyövoimaa houkutellaan Suomeen riistettäväksi ja huijattavaksi olemattomilla palkoilla ja parakkimajoituksella maamme omien työttömyyslukujen pyrkiessä aina vain ylöspäin.

Mistä löytyy se poliittinen toimija, joka on oikeasti maahanmuutto- ja EU-kritiikitön eikä piittaa vähääkään siitä, että suomalaiset (tässä yhteydessä Suomen asukkaat) päättäisivät Suomen asioista? Äärivasemmalta se ei löydy, ei edes keskustavasemmistosta. Vihreillä on kyllä se leima tiukassa ja he joskus itsekin sitä esittelevät, mutta vihreiden aate on klassista liberalismia, joka ainakin pohjimmiltaan uskoo demokratiaan klassisessa merkityksessä – toisin kuin uusliberalismi. (Vasemmistolaisuuden kanssa vihreiden aatteella ei ole mitään tekemistä.) Sen sijaan edellä ilmaistu poliittinen positio – täsmällisin vastakohta sille, mitä Marko Hamilo ja hänen kaltaisensa väittävät edustavansa – löytyy kokoomuksesta. Siis oikeistosta! On toki tiedossa, että perussuomalaiset (joita Hamilo puolustaa, ellei itse ole jäsen) eivät halua kokoomuksen kanssa samaan hallitukseen; moni muistaa myös, että moni valtamediatoimittaja (toisin sanoen Hamilon ja kumppaneiden "unohtama" oikeistojournalisti) väitti viime eduskuntavaalien aikoihin persujen kuuluvan vasemmistoon. Silti tämä oivallus tulee yllätyksenä, onhan oikeistokonservatiivien ja vihervasemmiston välinen ristiriita niin musertavan stereotyyppinen "totuus". Totuuden nimessä on sanottava, että kokoomus käyttää sujuvasti adjektiiviattribuuttia "kansallinen" jopa omassa virallisessa nimessään. Mutta sanoissa, retoriikassa, on helpompi valehdella kuin teoissa.

Mikä usuttaa konservatiivisen oikeiston, jonka retoriikkaan kuuluvat sujuvasti substantiivit "vastarinta" ja "vapautus", vihervasemmiston eikä viheroikeiston kimppuun? Ensimmäinen huomio kiinnittyy tietysti sanojen "oikeisto" ja "vasemmisto" käyttöön: oikeisto ja vasemmisto ovat joka tapauksessa vastakkain. Miksi kokoomus ja vasemmistoliitto sitten viihtyvät samassa hallituksessa? Vassareiden kenttä voi tietysti olla viihtymisestä eri mieltä. Luonnollisesti vasemmistoliiton – ja "punavihreiden" – voi nähdä aika selvästi edustavan liberaalia vasemmistoa, mikä on entistäkin luontevampi vastapuoli konservatiiviselle oikeistolle ja vie heidät lähemmäksi liberaalia oikeistoa, mitä kokoomus teeskentelee olevansa. Olen edellä (ja muun muassa tässä blogitekstissäni) esitellyt, mikä erottaa uusliberalismin klassisesta liberalismista. On myös kuvaavaa, että uusliberalismi on usein juurtunut nimenomaan perinteisiin konservatiivipuolueisiin, mikä kokoomus kaikesta propagandasta huolimatta on. Lisäksi täytyy huomioida, että vasemmistoliitto edustaa keskustavasemmistoa eikä äärivasemmistolaisuus ole äärivasemmistoliittolaisuutta, vaan sellaista vasemmistolaisuutta, joka ei ole korruptoitunut oikealle niin kuin vasemmistoliiton valtalinja. Vasemmisto on kautta aikojen puhunut vastarinnasta ja vapautuksesta, ja toisin kuin oikeistopersujen retoriikka ymmärtää, puhuu niistä yhä edelleen. Vasemmisto ei siis ole vallassa sen enempää kuin oikeistopersutkaan: vasemmistoliitto on kyllä hallituksessa, mutta toteuttaa siellä uusliberalistista politiikkaa, kun taas persuilla on vähemmän poliittista ja enemmän hegemonista valtaa (valitettava totuus edelleen).

Samalla tavoin kuin konservatiivinen oikeisto on usutettu punavihreiden kimppuun, myös punavihreät on kauhistunein (ja usein aivan pihalla olevin) reaktioin usutettu konservatiivisen oikeiston kimppuun. Kumpikaan ryhmä ei ole vallassa. Molemmat puhuvat "vastarinnasta" ja "vapautumisesta". Kumpikin katsoo olevansa sorrettujen puolella. Molemmat pitävät toisiaan sortajinaan, ja puolustamansa kansan sortajina – ainakin osittain. Tässä asetelmassa ei ole mitään järkeä, vaan koko homma haiskahtaa taidokkaasti suunnitellulta huijaukselta. Ylintä valtaa käyttää Suomessa aivan eri kansanryhmä ja sen tukena aivan eri poliittinen ryhmä. Kyseessä on kokoomus ja heidän edustamansa suurkapitalistit. Sama kokoomus välttyy myös oikeistokonservatiivien vihanpurkaukselta, kun on kyse vallan luovuttamisesta ylikansallisille toimijoille, vaikka nimenomaan se on koko luovutusprosessin pääsuunnittelija. Sen sijaan viha kohdistuu vasemmistoon ja vihreisiin, joista varsinkin ensimmäisellä on asian kanssa melkoisen vähän tekemistä. Vasemmistoliitosta ja vihreistä on tehty kokoomuksen apupuolueita, kun niissä on hivutettu läpi käsitys persuista vihoviimeisinä yhteistyökumppaneina; heihin verrattuna kokoomus, vasemmiston perinteinen ja todellinen vihollinen, näyttää välttävältä ja samalla välttyy (keskusta)vasemmiston vihareaktioilta. Suurkapitalistit pyörittävät viime kädessä myös valtamediaa, jonka oikeistomielisyys herättää minunlaisessani vasemmistoradikaalissa kiukkureaktioita. Näyttää päivänselvältä, että tämän poliittisen kokonaisharhan ylläpitäminen palvelee nimenomaan kokoomusta (ja suurkapitalisteja), ja se saattaa hyvinkin olla koko huijauksen pääsuunnittelija – mikä ei olisi mahdotonta nykyisenä aikana, jolloin media (yhtäältä junttausta tarjoava valtamedia, toisaalta oveluutta kysyvä sosiaalinen media) hallitsee ihmiselämiä totaalisemmin kuin koskaan ennen.

Kokoomuksen strategista oveluutta ilmaisee myös muuan yllättävä upouusi esimerkki, jonka voi tiivistää nimeen Päivi Räsänen. Kun kristillisdemokraattien puheenjohtaja oli taas mennyt möläyttämään niin pahoin, että kirkosta eroaminen kiihtyi entisestään, sosiaalisessa mediassa hyökättiin tietysti hänen kimppuunsa. Joku tai jokin syötti someen meemin, että Räsäsen pahin moka oli nimenomaan lain kyseenalaistaminen ministerinä. Tämä on tietysti aika konservatiivinen perustelu, mutta sai tuekseen kymmenet vasemmistolaiset ja vihreät – joista ainakaan ensimmäisen suunnalta näin konservatiivinen idea tuskin lähtisi. Vasemmistoliitto ja vihreät kuitenkin istuvat kristillisdemokraattien kanssa samassa hallituksessa, joten hallituksen kritisoijat suuntasivat – sangen ymmärrettävästi – teränsä näihin hallituksessa istuviin Räsäs-kriitikoihin. Saattaa olla, että tämä hiljensi vasemmistoliiton (ja vihreiden) reaalipoliitikot vaatimasta ministerin eroa. Tässä vaiheessa parrasvaloihin asteli määrätietoisesti ryhmä kokoomuslaisia, jotka suosittelivat avoimesti Päivi Räsäsen eroa tehtävästään – ja valtamedia julisti sen tuossa tuokiossa koko kansalle. Puolue, joka uskalsi kyseenalaistaa hallituskoalition, ei ollutkaan hallituksen marginaaliin kuuluva vasemmistoliitto tai vihreät vaan hallituksen suurin ja kaunein, kokoomus, jonka kannatus olikin juuri onnistuttu sössimään alamäkeen.

Vielä viimeiseen kappaleeseen tiivistän: älkää menkö lankaan, konservatiivit. Teidän maanne on myynyt kokoomus eikä vasemmisto. Älkää menkö lankaan, vasemmistolaiset: tämän maan sortovalta on kokoomuskapitalisteilla eikä fasistipersuilla. Ei mennä lankaan, kansalaiset: tämän maan mediavalta ei ole punavihreillä vaan oikeistolla. Jos haluamme puolustaa sorrettuja, selvitetään ensin oikeasti, kuka sortaa ja ketä. Kokoomus ja suurkapitalistit huijasivat sorrettujen puolustajat toistensa kimppuun.

Sananen kommunistipuolueesta ja -mediasta

Kirjoitukseni radikaalivasemmiston yhteistyön kiireellisyydestä keräsi tavanomaista enemmän lukukertoja – hieman samaan tyyliin kuin aiemmat valtamedian mediavalta -blogitekstini. Hyvä näin. Sitä harmillisempaa on, että yksi ensisijaisesti toivomani ryhmä ei lähtenyt mukaan keskusteluun, nimittäin SKP:n kommunistit. Linkitin kyllä tekstini Tiedonantajan keskustelufoorumille, mutta sitä kommentoi (ja sen todisti lukeneensa) lähinnä vain tavanomainen vastaanväittäjä, foorumille jumiutunut patologinen antikommunisti. Tämä asetelma on surullinen, mutta myös sangen kuvaava. Liian monelle kommunistille nimenomaan SKP:n (ja KTP:n) suunnalla riittää, että on olemassa puolue ja poliittinen väylä omalle aatesuunnalle. Liian harva heistä muistaa, että yhteiskunnassa oikeasti täytyisi saada aikaan jotain – saati sitä, kuinka intensiivisesti aatteen puolesta voisi tilaisuuden tullen toimia näinä aikoina.

Tiivistän lyhyesti: minusta nyt tarvittaisiin "uusi SKDL", joka yhdistäisi koko radikaalivasemmiston samoille listoille vaaleissa, ja aivan erinomainen tilaisuus yhteistyön käynnistämiseen olisi juuri nyt, kun vasemmistoliiton puoluekokous, verouudistussekoilut ja Jyrki Yrttiahon erottamishanke ovat tuoreessa muistissa. Lukuisille kommunisteille sen sijaan riittää SKP, jonka ensimmäisenkään kansanedustajan puolesta en löisi vuoden 2015 tai edes 2019 vaaleissa vetoa – onhan puolueen vähäinenkin kannatus ollut tähän asti alamäessä.

Mistä yllä mainittu johtuu? Kommunistipiireissä on usein tapana ajatella, että "me olemme oikeassa". Kommunistien kriitikot kysyvät – sinänsä aiheellisesti – etteivätkö kannatusluvut kerro, että he ovat väärässä. Minusta kommunistit ovat monen yhteiskunnallisen asian suhteen ihan oikeassa, mutta sillä ei ole pienintäkään väliä. "Kukaan" ei näet oikeasti tiedä, mitä mieltä kommunistit ovat mistäkin. Olen "uuden SKDL:n" lisäksi kirjoittanut radikaalivasemmiston uuden uskottavan median puolesta, sillä mielipiteitä Jyrki Kataisen, Li Anderssonin ja Jussi Halla-ahon muodostaman kolmion vasemmalta puolelta kaivataan kipeästi laajempaan julkisuuteen. Useille kommunisteille kuitenkin riittää Tiedonantaja. Sehän ilmestyy säännöllisesti kerran viikossa ja ilmaisee kyllä melko selkeästi, mitä mieltä SKP:ssä ollaan. Valitettavasti silläkään ei ole oikeasti mitään väliä. Selvennän vielä seuraavaksi, mistä on kysymys:

1) Valtaosalla äänestäjistä ei ole tietoa, että sellaista lehteä kuin Tiedonantaja on olemassakaan. Moni vanhempi äänestäjä kyllä tietää ja muistaa, että Tiekkari ilmestyi ja agitoi kansaa 1970- ja 1980-luvuilla, mutta olettaa sen kadonneen siinä missä vanha kommunistipuoluekin sulautuessaan vasemmistoliittoon vuonna 1990. Joku saattaa olla törmännyt Tiekkariin kirjaston lehtilukusalissa ja ihmetellyt puolihuolimattomasti "mitä tämä täällä tekee". Toisaalta moni nuorempi aktivisti voi olla tavannut Tiekkarin jakelijoita mielenilmauksissa, muttei tunne lehden historiaa eikä osaa yhdistää sitä oikeaan kehykseen. Varmasti on myös niitä, jotka muistavat vanhan Tiedonantajan ja tietävät nykyäänkin ilmestyvän lehden nimeltä Tiedonantaja, mutteivät osaa yhdistää niitä toisiinsa. Valtaosa ihmisistä ei asioi kirjaston lehtilukusalissa eikä käy mielenilmauksissa, ja sosiaalisessa mediassakin lehti on varsin näkymätön. (Lehden Twitter-botti kyllä twiittaa säännöllisesti, mutta sillä on seuraajia noin puolet omista seuraajistani, mikä on todella vähän.)

2) Valtaosa äänestäjistä ei tiedosta sen enempää, että SKP on olemassa. Tapauksen Yrttiaho kohdalla SKP sai valtamediassa hieman huomiota ja näkyvyyttä, joka siltä yleensä puuttuu kokonaan. Mitään vaaleja ei kuitenkaan ole tiedossa koko vuonna, joten puolue unohtuu. Hesarit, Ylet ja kumppanit tuovat jatkuvasti esiin asetelmaa, jossa puolueita on kahdeksan. Äänestäjän arkiajattelu ei kerta kaikkiaan ulotu niiden ulkopuolelle. Olen ihan oikeasti törmännyt siihen ilmiöön, että kriittiset ja verraten aktiivisesti asioita seuraavat ihmisetkin kysyvät vilpittömästi, onko Suomessa nykyäänkin olemassa kommunistinen puolue. Tiekkariaan kiltisti lukeva kommari ei voi käsittää, miten poliittisen kartan hahmottamiseen vaikuttaa, jos syö päivittäin tuhdin annoksen yksipuolista valtamediapuuroa ilman kommunismin vivahdettakaan muuten kuin mukamas varoittavana historiallisena esimerkkinä.

Näin ollen tarvitaan uusi, radikaalivasemmistoa yhdistävä puolue, joka lähtisi matkaan täysin uudella meiningillä ja itseluottamuksella. Tarvitaan myös uusi radikaalivasemmistoa yhdistävä media, josta – ja jonka keskustelufoorumista – puhuttaisiin vähintään yhtä laajasti kuin Vihreästä Langasta ja Hommaforumista, näin sumeilemattomasti yhdistellen. Näiden kohderyhmä ei ole SKP + STP + KTP, vaan koko asialle ihan oikeasti on tilaus, jota ei voisi enää olla tiedostamatta. Ei valtamediakaan.

Seuraavassa kirjoituksessani retostelen kyllä jotain ihan muuta kuin kommunisteja tai ylipäänsä vasemmistoa. On aika surullista, miten vähällä heihin verrattuna esimerkiksi koko nykypolitiikan sopan mestarikokit, kokoomuskapitalistit, tässä blogissani pääsevät.

Radikaalivasemmiston yhteistyö käyntiin – NYT!

Kuten jopa valtakunnallisiin uutisiin lipsahti, Suomen kommunistinen puolue valitsi viime viikonlopun kokouksessaan uuden puheenjohtajan. Näennäisen yksimielisesti, mutta käytännössä soraäänien säestämänä tehtävään valittiin puolueen entinen sihteeri Juha-Pekka Väisänen. Puheenjohtajan valinta herättää paljon kysymyksiä. Ensiksikin voi ihmetellä, miten ja miksi tehtävään valittiin ihminen, joka ei saanut sen enempää eduskunta- kuin kunnallisvaaleissa edes viittäkymmentä ääntä. SKP:llä on kuitenkin joukko kunnanvaltuutettuja, joilla on oikeasti ja todistetusti kannatusta. Kuinka puolue voi näin täydellisesti ignorata, millaista kannatusta puheenjohtaja nauttii keskuskomitean ynnä muiden ulkopuolella – äänestäjien keskuudessa? Toiseksi Väisänen oli vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjan "Kenkää rahaeliitille" ensisijainen suunnittelija. Sain kuulla vaalityössä Tampereen Keskustorilla jatkuvaa kielteistä palautetta vaalilauseesta ja -julisteesta. En itse ollut niistä äänestäjiä vakuuttuneempi. Kampanjan tuloshan on surullisen kuuluisa: kommunistien ennestäänkin pieni kannatus romahti noin puoleen. Kolmanneksi Väisänen on ammatiltaan käsitetaiteilija. Taiteilijoita on radikaalivasemmistossa aina riittänyt – ja hyvä niin – mutta vasemmistoliiton saadessa juuri nyt oman puoluekokouksensa jälkeen pyyhkeitä "työväenluokan sivuuttamisesta" luo Väisäsen valinta vaikutelman, ettei SKP:ssä olla yhtään sen lähempänä duunareita. Asialla ei tietenkään olisi oikeasti mitään väliä, jos Väisänen olisi hyvä sanankäyttäjä ja karismaattinen agitaattori. Itse häntä pari kertaa kuulleena ja useita kertoja lukeneena joudun (neljänneksi) toteamaan, että näin ei kerta kaikkiaan ole.

Juuri tänä iltana, tätä kirjoittaessani mietityttää kaikkein eniten eräs muu Juha-Pekka Väisäsessä ilmennyt piirre. Hän nimittäin ilmoitti minulle syksyllä 2011 (ollessani Uudenmaan kommunistien tilaisuudessa Lohjalla alustamassa), ettei pidä useamman kommunisti- tai äärivasemmistopuolueen samanaikaista olemassaoloa Suomessa lainkaan huonona asiana. Kuulemma joissakin Etelä-Amerikan maissa tämä asetelma toimii hyvin. Meillä Suomessa on kuitenkin vankkumattomat todisteet asetelman toimimattomuudesta täällä, joten Väisäsen väitteessä ja perustelussa ei ole tolkkua. Toivottavasti hänen kantansa on tähän päivään mennessä muuttunut. Väistyvä puheenjohtaja Yrjö Hakanen ainakin puhui vasemman laidan yhdistymisen puolesta; jälleen toivottavasti tämä ei tarkoita pitäytymistä SKP:n nimen käyttöön. Toisaalta puolueessa on esiintynyt yhä melkoista skeptisyyttä STP–KTP-yhteistyötä kohtaan. Keskustelu erään kommunistinuoriaktiivin kanssa viime viikonloppuna Tampereen Annikinkadulla vahvisti jo ViPun keskustelutilaisuuksissa tekemääni oivallusta: radikaalivasemmiston uusi yhteenliittymä ei välttämättä lähde puolueista (SKP, KTP, STP) vaan kansalaisjärjestöistä (Marxilainen työväenliitto, Sosialistiliitto, Sosialistinen Vaihtoehto, Kommunistinen nuorisoliitto). Ne voivat tehdä sopimuksen ensin yhden puolueen kanssa ja tarjota sitten yhteistyötä jäljellä oleville, tai neuvotella yhteistyösopimuksesta kaikkien kanssa yhtä aikaa. On selviö, että yhteistyön aktiivisimmat rakentajat ovat joko puolueiden "ongelmalapsia" tai kokonaan puolueisiin sitoutumattomia. Esimerkkihenkilönä voitaisiin mainita MTL:n työmyyrä Dimitris Mizaras – tai tämän kirjoittaja.

Radikaalivasemmiston yhteistyölle olisi joka tapauksessa nyt Mount Everestin kokoinen tilaus. Vasemmistoliiton puoluekokous viime viikonloppuna herätti kovasti närää, ei vain puolueen entisissä kritisoijissa (vrt. perussuomalaiset), vaan myös useissa jäsenissä. Esimerkiksi espoolainen Susanna Kaukinen suivaantui vasemmistoliiton eurokritiikittömyydestä ja ilmoitti hylkäävänsä koko puolueen. Samalla tavoin tuohtumusta heräsi puolueen kannattajissa ja kriittisiä huomioita muiden poliittisten aktiivien suunnalla. Näyttää selvältä, että vasemmistoliiton politiikka Kataisen hallituksessa ja sen ulkopuolella, minkä vassarit sitkeästi kieltävät, koetaan nimenomaan liian oikeistolaiseksi – toisin sanoen keskustavasemmistolaiseksi, mitä ilmausta olen käyttänyt samasta asiasta jo kauan. Olen keskustellut asiasta viime päivinä Twitterissä ja saanut näkemykselleni vahvistusta.

"Uusi SKDL", radikaalivasemmiston yhteistyöjärjestö ja yhteislista, on tähän saakka saanut osakseen häpeilemätöntä vähättelyä. Moni tyytyy laskemaan SKP:n, STP:n ja KTP:n nykyiset kannatusluvut yhteen ja leimaamaan tuloksen edelleen marginaaliseksi. Nyt kuitenkin saattaa yllättäen käydä, että uudella radikaalivasemmistolla on kansanedustaj(i)a jo ennen eduskuntavaaleja. Vasemmistoliitto on nimittäin erottamassa kansanedustajansa Jyrki Yrttiahon. Kuten tiedetään, puolueen eduskuntaryhmä erotti Yrttiahon yhdessä Markus Mustajärven kanssa omaksi ryhmäkseen ("Vasenryhmä") jo vuonna 2011, koska nämä kapinalliset eivät hyväksyneet Jyrki Kataisen uusliberalistista hallitusohjelmaa. Jos Yrttiaho saa nyt potkut koko puolueesta, hän on varmasti halukas liittymään uuteen radikaalivasemmistoon – ja saattaa vetää mukanaan myös Mustajärven. "Puolue", jolla on kaksi kansanedustajaa – vaikkakin vasemmistoliiton mandaatilla – on moninkertaisesti uskottavampi kuin "puolue", jolla on ainoastaan muutamia kunnanvaltuutettuja.

Radikaalivasemmiston yhteistyöllä on kiire. Sitä ei pidä käynnistää "ennen eduskuntavaaleja" tai edes "lähiaikoina", vaan mieluiten jo tänä päivänä. Mikään ei kuvaa tätä paremmin kuin se tosiasia, että edellä mainittu Kaukinen ehti äkkiseltään jo liittyä Itsenäisyyspuolueen "kansanrintamaan". Vasemmistolla on hälyttävän huonosti asiat, jos entinen vasemmistoliiton radikaalisiiven aktiivi päätyy, ihan oikeasti, Itsenäisyyspuolueeseen. Vaikka Ipu onkin vasemmalle kallellaan, se ei ole sosialistinen puolue – ei sinnepäinkään. Olen täysin varma, että mikäli vasemmistoliiton vasemmalla puolella olisi uskottava poliittinen yhteenliittymä, se olisi Kaukisen kaltaisille ihmisille ilmeinen ykkösvaihtoehto. Euro-, EU- ja Nato-kriittisyyshän luonnollisesti yhdistävät koko äärivasemmistoa. SKP:n uskottavuus ja muu houkuttelevuus eivät riitä siihen, minkä olen varmasti perustellut jo ylempänä tässä kirjoituksessani. "Uuden SKDL:n" houkuttelevuus, mahdollisesti kansanedustajineen, olisi eri luokkaa. Siinä yhteydessä ei itsellenikään olisi niin tähdellistä, kuka johtaa SKP:tä, sillä yhteenliittymällä olisi tietysti oma johtonsa – ja kuten tiedettyä, en ole koskaan ollut SKP:n jäsen, mutta "uuteen SKDL:ään" liittyisin henkilöjäsenenä todennäköisesti jo perustamisvaiheessa.

Minulla on myös ehdotus radikaalivasemmiston uuden yhteenliittymän nimeksi. Kunnallisvaaleissa Oulussa käytetty Vapaa vasemmisto ei minusta toimi, sillä kansan syvät rivit eivät osaa tehdä sille eroa vasemmistoliittoon. Niinpä itse ehdottaisin – vaalikäyttöön – nimeä Suomen Kansan Demokraattinen Yhteislista (SKDY). Se lainaa kaiken olennaisen SKDL:ltä, jonka nimen käyttöoikeus on jumissa vassareiden ylläpitämällä yhdistyksellä, ja loppu muistuttaa tanskalaista Yhtenäislistaa (Enhedslisten), joka perustettiin samalla tavalla vasemman laidan puolueiden yhdistyessä (1989) ja jolla on Tanskan kansankäräjillä 12 kansanedustajaa (6,7 % äänistä vuoden 2011 vaaleissa).

Viisuista kylmään sotaan

Eurovision laulukilpailu järjestettiin jälleen kerran lauantaina 18.5.2013, tällä kertaa Malmössä Ruotsissa. Suomea edusti Uuden musiikin kilpailun (UMK) voittaja, Krista Siegfrids kappaleella Marry Me. Jossain vaiheessa, UMK:n ja varsinaisten viisujen välissä brittilehdet levittivät huhua ja sen jälkeen itse artisti myönsi, että Marry Me on kannanotto tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Itse olin oivaltanut asiayhteyden alusta lähtien. Kun euroviisujen aika koitti, Suomen esitykseen oli lisätty Siegfridsin pusu naispuolisen taustatanssijan kanssa. Tämä huomioitiin provokaationa mm. homovastaisessa mielenosoituksessa Georgian Tbilisissä sekä Venäjän lehdistössä. Juoru kiersi myös, että Turkin televisio ei samasta syystä näyttänyt viisufinaalia ollenkaan. Turkki boikotoi kuitenkin koko euroviisuja, joten naisten pussailu ei varmasti ollut näyttämättömyyden syy. Joku voisi silti sanoa, ettei savua ilman tulta.

Itse en pitänyt Krista Siegfriedsin kappaleesta enkä esityksestä, joten minusta sen 24. sija oli varsin ansaittu. En pitänyt myöskään Tanskan voittokappaleesta (Emmelie de Forestin Only Teardrops). Toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet Azerbaidzanin ja Ukrainan laulut istuivat korvaani paljon paremmin. Itäiset maat erottuivat muutenkin tämänvuotisissa viisuissa edukseen. Oli helppo huomata, että Itä-Eurooppa antoi pisteitä pääasiassa Itä-Euroopan lauluille ja länsi vastaavasti lännen lauluille. Suomessa tätä pidetään naapureiden suosimisena, jolla ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa, mutta itse huomioin idän ja lännen välisen musiikillisen jaon tänä vuonna selvemmin kuin pitkään aikaan. Suomen, Ruotsin, Saksan ja Irlannin eurodancehumpat eivät pärjänneet siksikään, ettei niille herunut pisteitä Itä-Euroopasta. Toisaalta klassisempia pop-arvoja esitelleet Azerbaidzan, Ukraina ja Venäjä menestyivät nimenomaan idästä vyöryneiden pisteröykkiöiden ansiosta. Tanskan kappale sai mukavasti tukea myös itämailta ja saattoi siksi voittaa. Kun kyse on musiikista, on aina kyse myös kulttuurista. Suomen lesbohumppa oli ääriesimerkki, mutta voi olla, että hännille jääneiden läntisten kappaleiden (edellä mainittujen lisäksi mm. Ranskan, Espanjan ja Iso-Britannian viisut) kulttuurinen läntisyys toimi yleensäkin kielteisenä argumenttina.

Minä allekirjoitin tasa-arvoisen avioliiton lakialoitteen sen avautumispäivänä, joten minua ja tätä kirjoitustani on turha syyttää homofobiasta. Mielestäni on kuitenkin selvää, että Siegfridsin esitys oli provosoiva. On käsittämätöntä, että Suomessa ihan kirkkain silmin ihmeteltiin, kuinka Venäjä saattoi jättää "meidät" ilman pisteitä, vaikka Venäjä on konservatiivinen maa, jonka käytännön arvojohtaja on homokielteinen ortodoksinen kirkko. Kaakosta kuuluneet protestiuutisetkin saivat lukuisat suomalaiset vain paukuttelemaan oudon timosoinimaisesti henkseleitään. On kuin Suomi, joka ei sijoitu seksuaalisen tasa-arvon suhteen Euroopan kärkipäähän (vrt. USA ja demokratia!), olisi toteuttamassa pyhää missiota länsimaisen liberalismin pakkoviennistä vanhoillisempiin maihin – siitä riippumatta, millaiset edellytykset niiden asukkailla on ymmärtää asiat "meidän" näkökulmasta. Minusta euroviisuissa saatiin nyt, mitä tilattiin, ja voidaan olla tyytyväisiä, ellei tämä heikentänyt kauppa- ja diplomaattisuhteita yhteenkään itäryhmän maahan.

Idän ja homoseksuaalisuuden ongelmallinen suhde on puhuttanut myös viisujen jälkeisellä viikolla. Tampereen pääkirjastossa oli tarkoitus järjestää Johan Bäckmanin  isännöimä konferenssi, jossa Nikolai Starikov, Irina Volynez ja Vitali Milonov olisivat puhuneet aiheesta "Venäjän uudet arvot". Tilaisuus peruttiin vihreän apulaiskaupunginjohtajan Olli-Poika Parviaisen johdolla homofobisena. Samana päivänä Lenin-museota hallinnoiva Suomi-Venäjä-seura perui Starikovin pamfletin Stalin ja Suomi esittelyn tiloissaan, vaikka museon johtaja Aimo Minkkinen olisi toivotellut sen tervetulleeksi. Vaikka itsekin olisin vastustanut homofobisen tilaisuuden järjestämistä kirjaston kaltaisissa julkisissa tiloissa, tällainen tuplatyrmäys tuntuu ajatuksena pahalta. Se antaa vaikutelman, että Venäjän ja laajemman itäryhmän edustama näkemys halutaan torjua a priori, mikä kuulostaa jo pyhältä informaatiosodalta. Itse "suvaitsevat" suomalaiset eivät tietenkään näe asiaa tällä tavoin. Twitterissä esimerkiksi paheksuttiin Volynezin kirjan otsikkoa Venäläisen äidin pyhä velvollisuus, koska se kuulostaa uskonnolliselta missiolta. Minusta tämä vertautuu keskusteluun vihapuheen  kieltämisestä: itse vihalle ei haluta tehdä mitään, kunhan sitä ei ilmaista sanoin.

En tietenkään kannata homoseksuaalisuuden kieltämistä tai väkivaltaista rajoittamista makuukamareihin. Venäjällä ja Ukrainassa etenevä "homopropagandalaki" on minusta absurdi, vaikka Krista Siegfridsin esitys antoikin näytteen siitä mitä kuvitteellinen "homopropaganda" voisi olla: homoseksuaalisuutta ei esitetä tavanomaisena inhimillisenä asiana, mitä se minusta on, vaan korostettuna erityisyytenä, mikä ei omasta mielestäni enää edistä tasa-arvoa vaan lähinnä muoti-ilmiön kaupallistajien myyntilukemia. (Pride-kulkueita pidän ihan hyvänä asiana, kunhan osanottajat eivät enää kuvittele osallistuvansa Gay Prideen.) Joka tapauksessa queer-kiihkon pirskahdellessa esiin lännessä on oivallettava, että vastakohdilla on usein taipumus luoda toisensa ja voimistaa toisiaan. On ymmärrettävä, että mitä enemmän länsi kytkee seksuaalivähemmistöjen oikeudet itseensä, sitä enemmän ne idästä käsin näyttävät osalta samaa kokonaisuutta kuin Hollywood, Barack Obama ja lännestä rahoitetut värivallankumoukset. Näin ollen itäisissä maissa aletaan varustautua seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastaan samalla tavoin kuin Hollywoodia ja värivallankumouksia vastaan.

1980-luvun loppuun asti elimme kaksinapaisessa maailmankuvassa, jossa läntistä blokkia johti USA ja itäistä Neuvostoliitto. Sen jälkeinen kehitys on paljastanut, että maailmassa on oikeasti vain yksi imperialistinen supervalta, Amerikan Yhdysvallat, ja se luo itselleen aina uuden vastakkaisen blokin. Vuosina 1990–2008 USA:n ensisijainen vastablokki oli islamilainen maailma. George W. Bushin hallitus ja sen vanavedessä amerikkalainen kaupallinen viihdeteollisuus leimasivat Saddam Husseinin, Osama bin Ladenin ja Al-Qaida-järjestön yksiselitteisesti "pahoiksi". Samalla tavoin kuin Iranin islamilainen vallankumous käynnisti tämän vastablokin kehittymisen jo 1979 – edellisen asetelman vielä vallitessa – käynnistivät Serbian ja Kosovon tapahtumat vuonna 1999 jälleen uuden blokin kehittymisen. Niin kutsuttu arabikevät toimi (näennäisesti) samanlaisena sivunkääntäjänä kuin itäblokin kaatuminen 1989–91. Niinpä Barack Obaman hallitus hylkäsi pyhän sodan islamismia vastaan ja alkoi sen sijaan käyttää islamistiterroristeja apuvälineenään – ensin Libyassa, sitten Syyriassa. Apuun on värvätty myös Bushin hallituksen uhkana kokemat kansalaisaktivistit ympäri maailmaa: "kapinallisten" tukeminen "diktatuuria" vastaan on aina houkuttelevaa naiiveille  liberaalidemokraateille. Syyrian Bashar al-Assad ja aiemmin Libyan Muammar Gaddafi ovat tietysti olleet lojaaleja kumppaneita Venäjän kaltaisille maille, joihin niin ikään kansalaisaktivistipohjainen ja lännen rahoittama värivallankumousuhka kohdistuu. Minusta on päivänselvää, että on meneillään uusi kylmä sota, ja vaikka tämä sattuu kipeästi hyvää tarkoittaviin punavihersuomalaisiin, myös kaikenlainen homo- ja queer-intoilu toimii nyt sen pelinappulana. Venäjä, Syyria, Kiina ja niiden liittolaiset eivät ole antikapitalistisia maita, eivätkä sosialistiselta perustalta sinänsä mitään kannatettavaa. Mutta ne edustavat uuden kylmän sodan konservatiivista ja anti-imperialistista blokkia, jossa ihan kaikki ei ole kaupan, ja pasifistiselta perustalta vastakkainasettelun yltymistä – saati julistautumista länsiblokin näennäisten arvojen puolesta kiihkoilijaksi – on vältettävä.

Yllä mainitsemani näennäisyys on tietysti päivänselvää. En tiedä Krista Siegfridsin poliittisia mieltymyksiä, mutta vasemmistolainen hän ei takuulla ole. Vähemmistöasioiden kellokkaina toimivat vihreät saavat aina rinnalleen (uus)liberaalin oikeiston, kun mukana on kaupallisia näköaloja. Sellainen vähemmistömyönteisyys, jota minäkin kannatan, on luontaista inhimillistä suvaitsemista, jossa ihan tavallisia asioita ei punnita kapitalisoinnin pohjalta. Kun nyt Venäjästä on puhuttu niin paljon, on sanottava, että uskon seksuaalivähemmistöjen hyväksynnän itänaapurissa etenevän parhaiten näyttämällä venäläisille omaa myönteistä esimerkkiä – maltillisesti ja hyökkäämättömästi. Hyvänä taustalähtökohtana tarvitaan myös ystävällistä ja rauhanomaista suhdetta naapurusten kesken. Siihen verrattuna Malmön ja Tampereen tapahtumat reaktioineen ovat kylmää sotaa, "pyhää" informaatiosotaa.

Virheellisen liittoutumisen kiihko

"Hmmm. Not what I wanted to hear." Näin kommentoi muuan Dusty-niminen herrasmies, kun Twitteriin oli linkitetty Chicago Tribunen uutinen YK:n tutkimusryhmän Syyria-lausunnosta. Sen mukaan maan kapinalliset olivat todistetusti käyttäneet kemiallista asetta – sariinikaasua, joka on hermomyrkky – kun taas Bashar al-Assadin hallituksen kemiallisten aseiden käytöstä ei löytynyt todisteen puolikastakaan. Kapinalliset ovat väittäneet asian olevan päinvastoin, ja länsimaiden valtamedia on toistellut ja levittänyt uskollisesti heidän näkemystään. Vain jotkin Verkkomedian kaltaiset vastarinnan kiisket ovat jaksaneet vikistä vastaan. Jo aiemmin oli ilmoitettu, että Syyrian kapinallisten johdossa on yhä enemmän islamistinen blokki. Samoin on lipsahtanut julki, että niin kutsuttu arabikevät heikensi monissa maissa naisten asemaa.

Suomalaiset punavihreiksi itsensä mieltävät aktivistit ovat helisemässä, kun yllä mainittujen kaltaisia totuuksia alkaa valua julkisuuteen. Heidän reaktionsa muistuttavat väkisinkin Dustyn reaktiota: tätä ei olisi haluttu kuulla. Monissa tapauksissa tieto vain torjutaan. Libya esimerkiksi on tänä päivänä niin paljon pahemmassa jamassa kuin Muammar Gaddafin aikana, että kuka hyvänsä ymmärtäisi muutamasta valokuvasta länsiliittoutuman kylväneen sinne "vapauden" ja "demokratian" nimissä lähinnä sekasortoa ja hävitystä. Valtamedia ei julkaise niitä kuvia, joten lukuisat suomalaisaktivistit eivät näe niitä, sillä he eivät klikkaa asiaan liittyviä linkkejä. Totuus on heille liian julma. Olivathan he kaikki Libya-operaation aikaan sitä mieltä, että on ainakin periaatteessa erittäin hyvä, kun diktaattori saadaan syöstyksi vallasta. Väliäkö sillä, että hävityksen lisäksi operaatio lisäsi Libyassa rasismia, heikensi naisten asemaa ja moninkertaisti sosioekonomisen eriarvoisuuden?

Voima-lehden artikkeli Kohtalokas kuudes toukokuuta tuli huonoon saumaan. Siinä Antti Rautiainen arvioi Venäjän mielenosoituksia ja viittaa arabikevääseen sekä erityisesti niin sanottuihin värivallankumouksiin myönteisinä esimerkkeinä mellakoinnista. Asiassa on kaksi erittäin ongelmallista tekijää. Yksi on väkivallan hyväksyminen muutospyrkimyksen välineenä. Siitä on lyhyt matka kemiallisten aseiden hyväksymiseen "diktatuurin" vastaisilla kapinallisilla. Toinen ongelma on siinä, että värivallankumouksia ja Syyrian kapinallisten toimintaa yhdistää Yhdysvaltojen vahva taloudellis-ideologinen tuki. Värivallankumouksen ensisijainen tunnuspiirre ei ole tapahtuma-alue tai -aika, vaan se, ettei itse kumouksella alun perin ole kansan kannatusta mutta se masinoidaan sosiaalisia viestimiä hyödyntäen ulkoapäin. Värivallankumoukset ovat käytännössä osa USA:n imperialistista ulkopolitiikkaa. On aika typerryttävää, että sellaiset vasemmistojournalistit kuin Niko Peltokangas ja Emilia Kukkala antoivat Rautiaisen artikkelille tunnustusta Twitterissä.

"Diktatuurin" vastustaminen ja "demokratian" puolustaminen ovat tätä nykyä niin musertava kansanliikeparadigma, että sen nimissä voidaan lyödä säpäleiksi niin rauha, rakkaus kuin tasa-arvokin. Tämä on minunlaiseni, 1960–70-luvuilta oppinsa löytäneen hippikommarin silmissä luonnollisesti hälyttävää. Yhtä hälyttävää on se, ettei "diktatuuria" ja "demokratiaa" kyseenalaisteta käsitteinä vaan niellään sellaisenaan, porvarillisen valtamedian valmiiksi pureksimassa muodossa. "Demokratian" ykkösviejä maailmassa on aina ollut USA – maa, jota hallitsee vuorotellen kaksi äärioikeistolaista puoluetta. Suomalaiset haluavat mieltää, että Barack Obama, hänen hallituksensa, Clintonit ynnä muut ovat meikäläisittäin jonkinlaisia viherdemareita, mutta katin kontit: jos USA:n demokraattipuolue sijoittuisi Suomen puoluekartalle, se pitäisi yhtä kaikkein jyrkimmän kokoomuksen kanssa. Republikaanipuolue taas olisi lähimpänä Suomen Sisua. Tällä en pyri sanomaan, että Suomi on poliittisesti hyvä maa: meilläkin demarit ajavat melko fasistisia kieltolakeja, vihreät eivät edes tosissaan yritä saada Talvivaaraa kuriin ja vasemmistoliitto hyväksyy – ainakin periaatteessa – rikkaiden kapitalistien veronkevennykset. Suomalainen "demokratia" ei toimi, koska yksikään eduskuntapuolue ei oikeasti vastusta suurpääoman hirmuvaltaa, mutta Yhdysvaltoihin verrattuna sillä on edes jotain tekemistä demokratian kanssa.

Kun Suomi on EU:n jäsen ja yhä vain lähempänä Natoa, olisi paikallaan pohtia maamme suhdetta läntiseen imperialismiin. Koko keskustavasemmisto kuitenkin hyväksyy EU:n mukisematta ja sen Nato-kritiikki on laimeaa. Tällä saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa, että EU, Nato ja USA näyttävät nykyisen punavihreäksi itsensä mieltävän aktivismin valossa puolustavan "hyviksiä" ja vastustavan "pahiksia". Nehän syöksevät Gaddafin kaltaiset diktaattorit vallasta, puolustavat Syyrian kapinallisia, vastustavat Iranin hallitusta ja toimivat vastavoimana Kiinan ja Venäjän tyyppisille epädemokraattisille maille. Vai? Kuinka tähän yhtälöön sopii ajatus sosiaalisesta katastrofista Libyassa tai sariinikaasusta Syyrian kapinallisten aseena? Tai mitä ajatuksia herättää Iranin oikeuslaitoksen johtajan Sadeq Amoli Larijanin tuore lausunto, jonka mukaan "länsimaat käyttävät ihmisoikeuskysymystä työvälineenä ryhtyessään toimiin niitä kansoja vastaan, jotka eivät hyväksy länsimaista lakia tai oikeuskäytäntöä"? Soiko yksikään hälytyskello, kun Amoli Larijani kehuu itäisiä maita ja Itä-Euroopan maita ihmisoikeuskysymyksissä? Veikkaisin, että paatuneiden suomalaisten aktivistien korvissa tämä soittaa lähinnä sitä hälytyskelloa, että oikeuslaitoksen johtaja politikoi itse tällä lausunnollaan. Ovathan Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina (tyyppiesimerkki maasta, jossa värivallankumous kumottiin hyvin pian) maailman uudessa kylmässä sodassa leimallisesti samalla puolella Iranin kanssa.

Suomalaisen näennäisvasemmiston virheellisesti liittoutunut kiihko tuottaa välillä tragikoomisiakin tuloksia. Kun uutiset kertoivat maanjäristyksestä Sichuanin maakunnassa Kiinassa, ehätti joku Tiibet-aktivisti sanomaan, ettei kyse ole Kiinasta vaan miehitetystä Tiibetistä. Eräs suomalainen arvostettu Twitter-aktivisti hyväksyi tämän möläytyksen kritiikittömästi. Kun yritin vikistä, ettei Sichuan ole Tiibetiä, hän pyysi minua olemaan uskomatta "Pekingin" propagandaa. Todellisuudessa Sichuan ei kerta kaikkiaan ole Tiibetiä historiallisessa tai etnisessä mielessä eikä muutenkaan. Minä soisin Tiibetille mieluusti itsenäisyyden vaikka tällä minuutilla, mutta disinformaatiota levittävät Tiibet-aktivistit ja heidän kritiikittömät käsikassaransa eivät tee itsenäisyyshankkeelle hyvää. He muodostavat kuvan, että Beijing on nykyistäkin pahempi imperialistivalta ja että lännen valtamediakin kulkee kritiikittömästi sen talutusnuorassa. Tosiasiassa kukaan suomalaisjournalisti ei käytä Tiibetistä kiinalaista nimeä Xizang eikä pidä Beijingissä majailevaa panchen-lamaa minkäänlaisena vastineena maanpaossa Intiassa asuvalle dalai-lamalle. Sen sijaan kiltisti lännen ohjenuoraa seurailevat toimittajat pitävät Kiinaa, Irania, Pohjois-Koreaa, Assadin hallintoa Syyriassa ja tietysti iki-ihanaa Putinin Venäjää aika itsestäänselvinä vihollisina – ei viimemainittua lukuun ottamatta niinkään Suomelle, vaan sille USA- ja Nato-johtoiselle koalitiolle, johon Suomi kuuluu, vaikkei missään ole demokraattisesti niin päätetty.

Mitä on tehtävä, niin kuin Lenin kysyi? Mitä tapahtuu todella, kysyi puolestaan Pentti Saarikoski. Jos oletetaan, että lopullinen päämäärä on tasa-arvoinen, rauhassa ja rakkaudessa elävä maailma, meidän on hylättävä kokonaan se vallitseva keskustavasemmistolainen linja, joka toimii "vapauden" ja "demokratian" – käytännössä kapitalistisen uusliberalismin ja läntisen imperialismin – tukena tasa-arvon, rauhan ja rakkauden ihanteita vastaan. Se tarvitsee ideologista vallankumousta vasemmiston ja kansalaisliikkeiden sisällä. Vasta sitten vasemmisto ja kansalaisliikkeet voivat tehdä vallankumouksen itsensä ulkopuolella. Silloin se ei tapahdu hermomyrkyin eikä muutenkaan väkivaltaisesti, mutta toisaalta: silloin se ylipäänsä tapahtuu.

Valtamedian mediavalta – toinen näytös (osa 2: Paluu!)

Vajaat kaksi viikkoa takaperin (tämän kirjoitushetkestä) julkaisin blogissani artikkelin valtamedian mediavallasta. Siitä tuli nopeasti kaikkein luetuin Blogger-tekstini vuoden 2011 syksyllä julkaistun kirjastoaiheisen kannanoton ohella. Jälkimmäisen omalla artikkelisivulla on käyty enemmän, mutta senpä joku ystävällinen linkittikin kirjastoalan omalle foorumille, missä aiheesta käytiin hyvä keskustelu. Sen sijaan viime viikkoina blogissani on muutenkin vierailtu poikkeuksellisen tuhkatiheään, ja Valtamedian mediavalta on koko ajan ollut sivun ylimpänä. Koska artikkelin lukukerrat ovat yhä kasvussa, voinen julistaa sen kuvitteellisen Luetuimmat artikkelit -listani ykköseksi.

Lukukerrat kiinnostavat myös valtamediaa. Verkossa ei liene montakaan mediasivustoa, joka ei tarjoaisi lukijoilleen kaikein luetuimpien artikkelien listaa. Se antaa netinselaajalle saman vaikutelman kuin Blogger nyt minulle: juuri tämä juttu on kiinnostanut lukijoita kaikkein eniten. Kiinnostuksesta voikin tietyssä mielessä puhua: vaatiihan se kiinnostusta, jos vaivautuu klikkaamaan nettilinkkiä. Minulla ei kuitenkaan ole varmuutta siitä, että juttuani on yleisesti luettu ensimmäistä virkettä tai yleisluontoista vilkaisua pidemmälle. "Lukukerrat" eivät siis ole oikeasti lukukertoja, vaan verkkosivun avaamiskertoja. Samalla tavoin valtamediasivustojen luetuimpien listat eivät kerro syvemmästä kiinnostuksesta, vaan lähinnä vilkuilunhalusta.

Tätä kirjoittaessani Iltalehden kymmenen luetuimman listalla on muun muassa seuraavia "artikkeleita": Tunnetko tähdet oikeilla nimillään?, Miljoonaperijätär riisui kaiken Playboylle, Miten treenaisin pyöreyttä olkapäihini? ja Näin missifinalisti Lotta Hintsa kommentoi suhdettaan Lewis Hamiltoniin. Kysymysmuotoiset otsikot ja visuaalinen sana "näin" ovat tyypillisiä houkuttimia siinä, missä lupaus alastonkuvista tai julkkisjuorutkin. Ilta-Sanomien vastaavalta listalta löytyvät jutut Ex-kiekkoilijan sukukalleudet paljastuivat kesken salatreenien sekä Beverly Hills 90210:n seksipommi yhtä nuorekas ja hehkeä kuin 90-luvulla. Paitsi, ettei inhimilliseen tirkistelyhaluun vetoaminen ole mitään uutta, IS:lle varmasti sopii, että lehden kanssa samaan Sanoma-konserniin kuuluvalla Nelosella esitetty Beverly Hillsin spin-off-sarja 90210 saa pienen salapuffin. Sarja nimittäin palaa sopivasti esitystauolta toukokuun alussa.

Luetuimpien listat ovat hämänneet vulgaariliberaalien ohella myös monta vasemmistoälykköä luulemaan, että ne edustavat sitä mitä kansa haluaa. Tämä ei kuitenkaan ole missään tapauksessa koko totuus. Minäkin tunnustan klikkailevani harvakseltani keltaisen lehdistön hulluja juttuotsikoita, mutta paljon harvemmin jään lukemaan itse juttuja – eikä niissä usein edes ole luettavaa. Sen sijaan IS:n "luetuimpien" listalla tällä hetkellä 50:nneksi sijoittuva Breivikin asianajaja avautuu kirjassaan tappouhkauksista voisi periaatteessa kiinnostaa lukea. Tiedän heti otsikon nähdessäni, että tätä juttua en vain vilkaisisi vaan oikeasti lukisin. Samoin saattaisi kiinnostaa IL:n artikkeli Talvivaaran kaivoksen lintukarkottimista. Jutun otsikko löytyi tuoreimpien kotimaan uutisten palkista, mutta juttu ei yllä 20 "luetuimman" listalle.

Valtamediasivustojen tarjoamat listat vastaisivat ehkä paremmin todellista lukemista, jos otsikon klikkaamisen lisäksi huomioitaisiin myös artikkelisivulla vietetty aika. (Toki on helppo kuvitella, että lukuisat miehet jättävät työpaikoillaan kauniita tyttökuvia sisältäviä nettisivuja auki kätketyille välilehdille.) Tällaista muutosta on kuitenkin IL:n ja IS:n tyyppisiltä medioilta turha odottaa. Kysymys ei edes ole siitä, ettei niitä kiinnosta mitä ihmiset oikeasti lukevat (eivätkä vain vilkuile), vaan ne itse asiassa haluavat tarjota kansalle valheellisen kuvan kansan omista kiinnostuskohteista. Se sopii kaupallisen median agendaan. Kaupallinen valtamedia ei yhtään haluaisi, että kansaa kiinnostaisi esimerkiksi politiikka yhtään syvemmin kuin aina myyvät kliseet ja loanheittelyt. Toki iltapäivälehdissä politiikkaakin on; IS ja IL eivät ainoastaan turvaa sillä uskottavuuttaan "uutislehtinä" (vrt. 7 päivää ja Hymy), vaan ehdottomasti myös tekevät politiikkaa puolustelemalla yksiä näkemyksiä ja haukkumalla tai ignoraamalla toisia. Kaupallisen median toivelistan kärjessä on kritiikitön kansa, joka ei itsekään usko omiin kriittisiin ajatuksiinsa politiikkauutisia lukiessaan, samalla kun julkkisjuorut, nakukuvat ja oman mediakonsernin edustama viihdehömppä ovat aina sitä mikä kiinnostaa.

Koko valtamedia ei tietenkään tiivisty Iltalehteen ja Ilta-Sanomiin. Samanlaiset luetuimpien listat löytyvät kuitenkin myös Aamulehden, Helsingin Sanomien ja jopa Ylen verkkosivuilta. Kyseessä ei siis ole yksittäisten mediasivustojen kaupallinen erikoisuus, vaan samaa periaatetta käyttää melkein koko media. Tähän ilmaukseen sisältyy jopa Suomen vaihtoehtomedioiden kellokas Verkkomedia. Tämä paljastaa, kuinka vaikeaa on pyristellä median omaksumia toimintamalleja vastaan. Asia valkeni minulle myös Tiedonantajan lokakuussa 2011 isännöimässä toimittajakoulutuksessa, jossa lehden nykyinen päätoimittaja Marko Korvela vaati toimittajakokelailta lyhyitä artikkeleita ja henkilökohtaisia näkökulmia. Hän korosti painokkaasti, kuinka Tiekkarin kaltaisen pienen median on pakko sopeutua journalismin uusiin pelisääntöihin. Minä avasin suuni, ettei tietenkään ole pakko tehdä niin kuin valtamedia käskee. Pidemmät ja perusteellisemmat artikkelit vetävät puoleensa lukijoita, jotka etsivät niitä turhaan valtamediasta; toisaalta sosialistinen ja kommunistinen perinne suorastaan vaatii järjestelmä- ja rakennetasoista tulkintaa iänikuisten henkilökohtaisuuksien sijaan. Mielipiteeni sai salissa kannatusta, eikä toimittaja Korvela oikein löytänyt mitään vastakommenttia. Ehkä tästä erimielisyydestä sai alkunsa se, ettei Tiekkari käyttänyt palveluksiani kovin pitkään?

Valtamedia siis hallitsee, paitsi mediakenttää niin lujin ottein kuin edellisessä artikkelissani kirjoitin, myös ihmisten käsityksiä itsestään median kuluttajina ja viime kädessä – vakiintuneiden toimintamallien kautta – jonkin verran myös "vastustajansa" vaihtoehtomedian luonnetta. Tähän tilanteeseen tulisi suureksi avuksi ihan uusi uskottava media, joka määräisi itse alusta loppuun omat sääntönsä eikä sortuisi tyypillisiin medialatteuksiin.

Vielä yksi näkökulma on syytä sisällyttää tähän asiayhteyteen. Koska kriittisyys on tätäkin artikkelia luettaessa hyve, voin kuvitella, että lukijan mieleen tulee jossakin vaiheessa kysymys: kuinka niin valtamedia hallitsee mediakenttää? Jo muinaisessa Roomassa tiedettiin sanonta "hajota ja hallitse"; eikö valtamedia koostu kilpailevista yhtiöistä ja konserneista, jotka kilpailevat toisiaan vastaan – miten jokin niin hajautunut voi itse hallita? Tässä ylläkin mainitsen, kuinka IS puffaa tv-sarjaa, jota esittää IS:n konsernin oma Nelonen eikä esimerkiksi Yle, MTV3 tai Fox. Muuttaako asian se, että Beverly Hills 90210 tuli aikanaan MTV3:lta ja Subilta? Ei vielä välttämättä. Avain valtamedian ymmärtämiseen löytyykin ehkä Otso Kantokorven blogikirjoituksesta ja sen herättämästä reaktiosta. Taidekriitikko Kantokorpi sanoutui irti Alma Aluemedian palveluksesta, koska se alkoi julkaista hänen tekstejään useissa konserniin kuuluvissa lehdissä ilman lisäkorvauksia ja jopa itse kirjoittajalta kysymättä. Ensin Hesarin Esa Miettinen hyökkäsi aika ilkeästi vastaan kriitikkoa, joka oli irtisanoutunut kilpailevan konsernin palveluksesta, ja jatkoksi HS teki jopa päätoimittajagallupin (huom. Hesari-linkki!), joka varsin kuvaavasti hymisteli kulttuurijournalismin muka-korkeaa tasoa. Kun kehään heitetään valtamediakritiikki, "vastustajat" osoittautuvat omiksi. Siitä ei pääse mihinkään.

Yle toimii valtamedian yleisten pelisääntöjen mukaan, mutta se ei ole kaupallinen media. Niinpä vain se on lähiaikoina saanut kiintoisan paljon kritiikkiä kaupallisessa mediassa. Kirjoitin viime artikkelissani, että Yle on enemmän harhaanjohdettu kuin harhaanjohtaja. Tässä piilee mahdollisuus: Yle on julkinen palvelu, ja Suomen poliittisista voimasuhteista riippuu, mitä totuutta se julistaa ja miten. Niiden voimasuhteiden muuttaminen ei onnistu nykyisen kaupallisen valtamedian talutusnuorassa. Siksi valtamedian mediavalta on kumottava, ja siksi tämä mediavallankumous on ensiarvoisen tärkeä asia koko antikapitalistiselle vasemmistolle.

Valtamedian mediavalta

Long Play on uusi suomalainen journalistinen projekti. Se julkaisee kerran kuussa internetissä pitkän artikkelin, jollaisia nykyisellä valtamedialla ei ole intoa julkaista. Jokainen "single", niin kuin LP kekseliäästi artikkelejaan nimittää, maksaa 3,90 euroa. Lysti on kallista verrattuna sanomalehtien kestotilaushintoihin, muttei ylikallista ihmiselle, joka arvostaa laatujournalismia. Juuri Long Play paljasti, kuinka Pekka Himaselle oli maksettu 700 000 euroa täysin tyhjänpäiväisestä kvasifilosofisesta hallituslätinästä ja osan siitä oli vieläpä rahoittanut Suomen Akatemia. Ansiokasta journalistista toimintaa. Ihmisellä, joka ei ole kyyninen, on luonnonlahja olettaa uusista asioista ensiksi hyvää. Niinpä minäkin kiitin ja arvostin Long Playtä.

Kriittisen ihmisen hälytyskellojen pitäisi kuitenkin alkaa soida, kun pohtii, miten helposti Himas-skandaali läpäisi valtamedian seulan. Jos asiasta olisi kirjoittanut esimerkiksi Tiedonantaja tai Verkkomedia, se olisi kuitattu pelkkänä propagandana tai salaliittoteoriana. Tai asiasta olisi pikku hiljaa syntynyt kansalaiskeskustelu, joka ehkä viikkojen kuluttua olisi saanut Helsingin Sanomat ja kumppanit lopultakin vakuuttuneiksi, että asia on otettava vakavasti eikä leimattava höyrypäiden höpinäksi. Lisää hälytyskelloja soittavat Long Playn toimittajien nimet. Anu Silfverberg on kyllä tunnettu laatukolumneistaan, mutta hän on Hesarin palveluksessa. Myös Riku Siivosella, Ilkka Karistolla ja Antti Järvellä on Hesari-yhteys. LP:n päätoimittaja Johanna Vehkoo on tehnyt töitä Ylelle ja Aamulehdelle. Reetta Nousiainenkin on Yle-ihminen. Listassa on myös kolme Imageen kirjoittanutta toimittajaa. Koko toimitus on siis valtamedian väkeä, vaikka toimisikin nykyisin freelancereina.

Mikä tässä yhtälössä sitten mättää? Onko valtamedia niin iso mörkö, että vain siitä täysin riippumaton media on kannatettavaa? Kyllä ja ei. Long Playn kohdalla suurin ongelma on siinä, että se mainostaa olevansa "riippumaton suurista mediataloista" ja on tiettävästi tehnyt henkilötasolla itseään tykö "uutena vaihtoehtomediana". Tällä luodaan vaikutelmaa, ettei LP missään nimessä edusta valtamediaa, sen journalistista linjaa tai näkökulmaa. Edelleen asiassa ei olisi ongelmaa, mikäli tämä pitäisi paikkaansa – ja Himas-artikkeli huijasikin uskomaan, että näin on. Valitettavasti toimittajaryhmän seuraava artikkeli Totuuksien tavaratalo paljasti peittelemättä, missä kohtaa se sijaitsee mediapoliittisella kartalla: LP ei enää suunnannut kritiikkiään ylöspäin, vaan alaspäin. Yksinkertaista, mutta totta: juuri tämä erottaa valtamedian vaihtoehtomediasta.

Long Play on siis valtamediatoimittajien projekti, ja yksi sen ilmeisimpiä tehtäviä on ottaa vaihtoehtomedia haltuun. Se, etteivät Hesarit ja muut mukisematta julkaise pitkiä, hitaasti kypsytettyjä artikkeleja, pitää varmasti paikkaansa. Mutta asiassa on myös käänteinen pointti: jos Hesari ja Aamulehti tykkäisivät julkaista tämänmuotoisia juttuja, LP:n jutut ilmestyisivät Hesarissa ja Aamulehdessä. Kyse on muoto- eikä sisältöeroista. Näin ollen LP ei edusta valtamedian vastaista kapinaa vaan lähinnä valtamedian nykyisten näkökulmien täydennystä. Sillä on yhteys valtamediaan suoraan toimittajien välityksellä – ja luultavasti muutenkin. Vaihtoehtopiireissä LP on yhdistetty tiiviisti nimenomaan Helsingin Sanomiin. On oletettavaa, että HS ynnä muut kannustavat Long Playtä toimittajien "henkireikänä", koska jälkimmäinen toteuttaa edellisten mediapoliittisia pyrkimyksiä: vaihtoehtomediat, etenkin Verkkomedia, ovat muodostamassa yllättävää uhkaa valtamedian mielipidehegemonialle. Erityisesti sosiaalinen media levittää vaihtoehtoisia mielipiteitä tehokkaasti, ja valtamedialla on kiire – tautofonisen ilmiselvästi – valtaamaan vaihtoehtoista kenttää omien näkemystensä tuputtamiseksi ja niiden aseman vahvistamiseksi.

Yllä olevan huomioiden ei siis ole sattumaa, että Long Play suuntasi neulansa nimenomaan vaihtoehtomediaa kohti. Kritiikin kohteeksi joutui niin Verkkomedia, ylivieskalaisen kauppakeisarin Juha Kärkkäisen Magneettimedia kuin myös uuden maailmanjärjestyksen (NWO) salaliittoteoriaa julistava blogi. "Uskottavaa" (ts. valtavirran) kriittistä journalismia edustava LP on myynyt melko hyvin jopa valtavirran vasemmistolaisille näkemyksen, että vaihtoehtomediat edustavat huijausta, joka uhkaa kansan tietoisuutta. Tietoisuuden manipuloinnin mestarit – valtamediat – säästyvät LP:n kritiikiltä kokonaan. Itse en pidä Magneettimediaa enkä NWO-blogia uskottavina tietolähteinä, enkä allekirjoita kaikkia Verkkomedian päätoimittajan Janus Putkosen kannanottoja. Näen kuitenkin myös "tiedon" korruptoituneisuuden valtamediassa, jolle LP:n toimitus tekee töitä. Missä valtamedia julkaisee Paskaa, isolla ja mustalla P:llä, harhaisinkin vaihtoehtomedia julkaisee vain paskaa, mitätöntä ja vähäpätöistä. On kerta kaikkiaan suhteetonta nostaa meteli salaliittohypoteesien julkaisemisesta netissä muutamalle sadalle kiinnostuneelle, kun valtamedia julistaa jatkuvasti täysin virheellistä, disinformaatioon perustuvaa, poliittisesti räikeän yksisuuntaista ja poikkeavat näkemykset sensuroivaa propagandaa miljoonille kritiikittömille aamuteepöydissä.

Toki valtamedialla ja valtamedialla on eroa. Esimerkiksi Yle on vähemmän räikeä disinformoija kuin kaupalliset mediat, sillä Ylen päättäjiin lukeutuu ymmärtääkseni edelleen muutamia, jotka uskovat yhteiskunnallisen median sivistystehtävään. He ovat enemmän harhaanjohdettuja kuin harhaanjohtajia. Hesarin ja muiden kaupallisten valtamedioiden disinformointipyrkimys taas on ollut pitkään kriittisten kansalaisten tiedossa: esimerkiksi vuoden 1994 EU-kampanjassaan HS ei yrittänytkään kertoa totuutta, vaan julistautui avoimesti puolueelliseksi. Samanlaisia asioita ovat Nato ja ydinvoima, joihin kohdistuva suhteeton myötämielisyys yhdistää koko kaupallista valtamediaa. EU-, Nato- ja ydinvoimamyönteisyys sopivat kapitalistiselle elinkeinoelämälle, joka tietysti viime kädessä pyörittää myös Hesaria ja kumppaneita. Valtamedia on elinkeinoelämän äänitorvi; mitä elinkeinoelämä haluaa, sitä valtamedia julistaa. Lääketeollisuutta "ei saa" kritisoida joutumatta leimatuksi, koska lääkkeet ovat valtava bisnes, bisnestä "täytyy" aina kannattaa ja bisnekselle vahingolliset tekijät eliminoida. Jälleen kerran ei ole sattumaa, että vaihtoehtomedioiden lääke- ja rokotuskritiikki nousi vahvasti esiin varsinkin valtalehtien reaktioissa Long Playn artikkeliin.

Mainitsin aiemmin vaihtoehtomedian erottuvan valtamediasta siinä, että vaihtoehtomedia suuntaa kritiikkinsä yhteiskunnallisessa hierarkiassa ylöspäin, valtamedia alaspäin. Valtamedia edustaa aina hierarkian ylätasoa – vaihtoehtomedia alatasoa. Valtamedia on siis vallanpitäjä, ja vallanpitäjän tunnistaa aina suuremmasta kriittisyydestä heikompiaan kuin vahvempiaan kohtaan. Esimerkiksi perussuomalaiset vetoavat kansaan, eivät enää pelkällä herravastaisuudella kuten edeltäjänsä Suomen maaseudun puolue, vaan myös reippaalla vallanpitäjämentaliteetilla: kun olet yksi meistä, voit olla yksi vallanpitäjistä. Toinen valtamedian tyyppipiirre on omahyväinen piittaamattomuus oman argumentaation puutteista ja ristiriidoista. Long Play niputtaa Magneettimedian, Verkkomedian ja NWO-blogin yhteen "salaliittoteorian" julistajina, vaikkei näitä kolmea oikeasti yhdistä muu kuin NWO-blogin myönteinen asenne Verkkomediaan. Tietysti tämä osoittaa LP:n tekevän itsekin salaliittoteoriaa, mutta siitä LP viis veisaa. Valtamedia uskoo aina omaan valtaansa, potee kaikkivoipaisuusfantasiaa, perustelee asiat itsellään ja argumentoi kehäpäätelmin. Se on kuin tieteellinen tutkielma, jonka kaikki lähdeviitteet johtavat toisille sivuille samassa tieteellisessä tutkielmassa.

Kuten tämän kirjoituksen rivien välistä on helppo lukea, olen itse vaihtoehtomediaväkeä – henkeen ja vereen. Henkilöhistoriaani mahtuu oman pienlehden toimitustyötä ja kirjoitushommia vähän isompiin lehtiin. Kerran olin näennäisesti lipsahtamaisillani ihan oikean valtamedian palvelukseen. Kun vuonna 2006 tarjosin Kalevalle juttuideaa julkaisemastani Oulu-kriittisestä nettikirjasta (400 volttia ja kyberkeikka), sain myönteisen vastauksen sijaan kulttuuritoimitusta luotsanneelta Petri Laukalta kutsun lehden kirjoittajatiimiin. Näpyttelin kolme esimerkkitekstiä, joita kehuttiin vuolaasti. Sitten ei tapahtunut mitään, kunnes Laukka vastasi työtiedusteluihini, että tiimissä on nyt liikaa kirjoittajia – uusia ei voi ottaa sisään. Sama tapahtui kaksi vuotta myöhemmin ystävälleni, joka yritti kritisoida Kalevan kulttuuritoimituksen ylimielistä asennetta lehden omassa yleisönosastossa: mielipidetekstiä ei julkaistu, sen sijaan ystäväni pyydettiin toimitustiimiin ja sitten homma tyssäsi. Hämäyksen funktio on selvä: valtamediakriitikot lepytellään, ovet suljetaan kritiikiltä ja lopuksi myös kriitikoilta. Nyt Long Play haluaa sulkea suut vaihtoehtomedioilta. Mikään ei ole masentavampaa kuin yhteiskunta, jossa kritiikin äänet vaiennetaan käyttäen apuna kriittisiksi itseään luulevia ihmisiä.

Mikään ei pysäytä kapitalistisen valtamedian vallanhimoa ja elinkeinoelämälle mieleisen "totuuden" yksinvaltaa. Ei mikään ennen kuin vallankumous.

Vihapuheen taustatekijät

Vihapuhe on ollut yksi kuluvan vuosikymmenen avainsanoista. Perussuomalaisia ja äärioikeistoa on syytetty vihapuheesta. Syytetyt ovat syyttäneet syyttäjiään vihapuheesta. On kansainvälistä vihapuheen vastaista kampanjaa – "No Hate Speech" – ja vihapuhetta vihapuheesta, totta kai. Mutta mistä asiassa on pohjimmiltaan kysymys?

Minulla on aina särähtänyt korvaan, että nimenomaan vihapuhe halutaan kitkeä yhteiskunnasta. Itse vihaa sen sijaan ei olla kitkemässä. Näyttää siltä, että vihapuheen ylimmät tuomarit kuvittelevat, ettei vihapuheen taustalle kätkeydy todellista vihaa vaan kaikki on pelkkää puhetta. Tai sitten vihaa ei pyritäkään kitkemään, vaan sitä pidetään normaalina – "ainahan on vihaa siellä missä on ihmisiä" – ja hyväksyttävänä, mikäli se ei ilmene jonakin konkreettisena kuten puheena (tai pikemminkin nettikirjoitteluna) ja väkivallantekoina.

Poliittista vihapuhekeskustelua on Suomessa dominoinut vihreä diskurssi, sillä vihreät identifioituvat vastapuoleksi niille piireille, joissa vihapuhetta oletetaan harrastettavan. Viherpiireissä tavataan ajatella, että jokaisella on oikeus harrastaa "omaa juttuaan"; kaikkia sellaisia juttuja, jotka joutuvat vihapuheen kohteeksi, mutta myös vihaamista, kunhan ei konkretisoi sitä puheeksi tai teoksi. Vihreät eivät ole ympäristöpuolue, vaan Suomen johtava liberaalipuolue aivan klassisessa merkityksessä. Vihreiden juuret ovat kansalaisliikkeiden ohella Liberaalisessa kansanpuolueessa (LKP), joka oli välillä yhtyneenä keskustapuolueeseen ja jonka viimeinen kansanedustaja loikkasi sittemmin kokoomukseen. Klassisen liberalismin erottaa uusliberalismista se, että vihreillä on sosiaalista omaatuntoa, kokoomuslaisilla ei. Mutta mitään sosialistista (tässä: yhteiskunnallisesti toteutettua, yhteiskunnan merkitystä korostavaa) ratkaisua ei liberaaliporvareilta voi odottaa. Heitä kiinnostaa vain näkyvä viha, koska se haittaa ihmisten pyrkimystä toteuttaa itseään.

Yllä olevan ymmärtävät useat oikeistokonservatiivit – ja menevät toiselta laidalta metsään. He sanovat, ettei nettivihapuhetta missään tapauksessa täydy hillitä, sillä se on ainutlaatuinen purkautumiskanava ihmisissä kytevälle vihalle ja katkeruudelle. Ellei vihaa saisi purkaa netissä puhumalla, tulisivatko kansan katkeroituneet syvät rivit kaduille pieksemään mamuja ja seksuaalivähemmistöjä ja järkyttämään yhteiskuntarauhaa? Onhan se teoriassa mahdollista. Täytyy kuitenkin muistaa, että jokainen väkivallanteko on Suomen laissa yksiselitteisesti rangaistava teko. Vihapuhe sen sijaan on uusi vaikeasti määriteltävä käsite, jonka leiman vihapuhuja voi tarvittaessa painaa myös omiin vastustajiinsa – eikä ole ylintä tuomaria, joka tietäisi heti sanoa "syyllinen, älä syyllistä". Väkivallantekijä tietää saavansa melko todennäköisesti teostaan rangaistuksen; nettivihapuhuja ottaa vain leimautumisriskin (joka on tietyissä piireissä usein positiivinen) tai riskin tulla heitetyksi ulos Facebookista.

Vihapuhetta vastaan puhuu toinenkin tekijä: vihan leviäminen. Jos masentunut ihminen kuuntelee masentunutta musiikkia, se voi lohduttaa häntä. Jos hän kuunteluttaa masentunutta musiikkia myös ystävällään, joka ei pode masennusta, se voi levittää masennuksen tunnetta tuohon ystävään. Samanlainen leviäminen tapahtuu julkisen vihapuheen myötä: puheeseen sisältyvä viha tulee kaikkien sen kuulijoiden tai lukijoiden ulottuville. Vihaa tihkuvan nettikirjoituksen lukija käsittelee mielessään kirjoittajan vihan ja tuntee sen usein omakohtaisesti hyvin syvällä sisällään. Vaatii aika paljon lukijalta olla levittämättä vihantunnetta yhä edelleen.

Vihapuhe on siis purkautumiskanava. Vihapuhe levittää ja ylläpitää vihaa. Minusta on täysin yksiselitteistä, ettei puhetta sinänsä pitäisi ensisijaisesti pyrkiä hillitsemään, vaan vihaa. Niinpä on paikallaan selvittää, mistä vihapuhujien viha aiheutuu. Monet tyytyvät puhumaan tietämättömyydestä ja ennakkoluuloista. Mutta ovatko ne oikeasti vihaa aiheuttavia tekijöitä? Epäilen. Kyllä taustalla on oltava laaja-alaisempi katkeruus, ja kysymys voi hyvinkin olla samankaltaisesta sosiaalisesta ja kulttuurisesta – ja yhteiskunnallisesta – katkeruudesta, joka antoi menneinä vuosikymmeninä pontta vallankumouksellisen vasemmiston liikehdintään. Tämän takia vasemmisto ei saisi mennä miettimättä mukaan julistamaan viherdiskurssia vihapuheen tuomitsemisesta, ilman vihan itsensä tarkastelua, sillä vihapuhujien viha ja sen taustalla oleva katkeruus voivat kertoa jotakin olennaista nykysuomalaisesta yhteiskunnasta. Ehkä joku huomaa jonakin päivänä saman kuin minä, että tämä katkeruus on oikeistolaisten valtapiirien suunnasta ovelasti käännetty oikeista syyllisistä (heistä itsestään) kuvitteellisiin sijaiskärsijäsyyllisiin (maahanmuuttajiin, seksuaalivähemmistöihin ja "vihervasemmistoon").

Yksi näkökulma vihapuheeseen on vielä paikallaan tässä yhteydessä esittää. Ymmärtääkseni valtaosa nettivihapuhujista on itseäni vanhempien ikäluokkien miehiä. He ovat eläneet läpi sen 1990-luvun postmoderni(stise)n murroksen, jonka myötä asioihin vaikuttamisen mahdollisuus muuttui julkisessa keskustelussa ja yleisessä mielipiteessä mahdottomuudeksi. Tämän vastavoimaksi netti antaa heille puuttuvaa joukkovoiman tuntua. Jos sanoo jotakin pubin nurkkapöydässä, sen kuulee enintään puolenkymmentä nurkkapöydän vakionaamaa. Jos saman kirjoittaa internetin keskustelufoorumilla, sen voi teoriassa nähdä rajaton määrä ihmisiä. Tämä antaa vihapuhujalle kokemuksen vallasta, samasta vallasta, jonka hän hyvin todennäköisesti netin ulkopuolisessa elämässä kokee menettäneensä. Kun tämän ymmärtää, käsittää myös, että vihaa ja katkeruutta tunteva ihminen ei jätä käyttämättä tilaisuuttaan nettivihapuheeseen niin kauan kuin verkkoyhteydet toimivat. Vihapuhetta ei siis edes voi hillitä. On hillittävä itse viha; on käytävä käsiksi syihin, minkä tähden ihmiset vihaavat. Ne syyt eivät välttämättä löydy siitä, mitä vihapuhujat itse kokevat vihaavansa, vaan aivan muualta: kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä.

Suomen historian ihanat vuosikymmenet

Suomalainen konservatiivipatriootti haikailee yhtäältä ikänsä, toisaalta isänmaallisuusasteensa mukaan joko 1950- tai 1980-luvulle. Pahinta, mitä hän "itsenäisen" Suomen historiassa tuntee, on joko 1970-luvun alku tai 2000-luvun alku. Lienee tarpeetonta edes mainita, että itse saan paljon inspiraatioita elämääni ja ajatuksiini juuri vanhoillisten vihaamilta sosiokulttuurisilta kausilta ja pääasiassa turhautumista pohtiessani heidän lemmikkiaikojaan.

1950-luku tunnetaan aikana, jolloin pieni Suomi ponnisteli näkyviin ja tunnustetuksi itsenäisenä kansakuntana. Sodanjälkeinen jälleenrakennus kulutti voimia ja varoja, mutta silti luotiin paljon omaa, yhteistä ja elävää. 1940-luvun loppuvuosina Suomen yhteiskuntarauha oli järkkynyt, kun vasemmistolainen työväenliike oli näyttänyt voimansa, mutta seuraavalle vuosikymmenelle porvarillis-autoritäärinen valtaryhmä vakiinnutti oman sinivalkoisen rauhansa. Suomi-filmi ja kulttuuriagrarismi kukoistivat. Yksi merkkivuosista on 1952, jolloin Helsingissä järjestettiin olympiakisat ja Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi. Näkyvyyden odotettiin tuovan myös vaurautta. Kansallisuusaate oli voimissaan. Esimerkiksi Yrjö Karilas kirjoitti Mieleni minun tekevi -kirjansa – "askartelun ja kokeilun, keräilyn ja retkeilyn sekä eri harrastusalojen pikku jättiläisen" – päätöskappaleeksi "isänmaanrakkauden muistomerkin", jossa sanotaan mm. näin: "Meidän kansamme tarvitsee vielä uuden, suuren kansallisen heräämisen ajan, joka tempaa mukaansa tämän kansan kokonaisuudessaan, nekin, jotka vielä tällä hetkellä kieltävät isänmaansa." Tämä naiivin yksi-ilmeinen ajanjakso oli pakotettu päättymään: vuonna 1958 eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, mitä esimerkiksi tämä artikkeli pitää hyvinvointivaltioajattelun läpimurtohetkenä. Haikailtu 50-luku ei siis tunnustanut hyvinvointivaltiota, vaan enemmänkin oikeusvaltion, jossa oikeus määriteltiin porvarillis-autoritäärisen valtaryhmän tarpeen mukaan.

Toisaalta 1950-lukuun liittyy muutakin, ja tämä muu on konservatiiviselle uusoikeistolle tyypillisen paradoksaalisella tavalla epäsuomalaista. Jo 1970-luvulta lähtien kulttuurinen samastuminen 50-lukuun on ollut kansanomainen konservatismin ilmaus – eikä vain Suomessa, vaan kansainvälisesti. Rasvaletit löysivät 50-lukulaisen rockin, Suomessa aluksi nostalgiabändinä aloittaneen englanniksi laulaneen Hurriganesin. 1970-luvun lopulla, ja vielä 1980-luvun alussakin, "diinarit" ja "teddyt" aloittivat tuhansittain tappeluja anarkismiin taipuvaisia punkkareita vastaan ja ohessa mukiloitiin myös pari rauhaa ja luontoa rakastavaa hämyhippiä. Myöhempien vuosikymmenien "fiftarit" eivät ole mukiloineet juuri ketään, mutta amerikkalaisilla autoilla, brylcreem-kampauksilla ja rockabilly-musiikilla on yhä vanhoillinen leima. Tämän kulttuurin ihannoima 50-luku ylisti Amerikan Yhdysvaltoja, vainosi kommunisteja, erotti miehet ja naiset omiin Jumalan luomiin sukupuolikarsinoihinsa, rakasti autoja eikä ymmärtänyt ympäristöarvoja. Kulttuuriin liittyy myös USA:n etelävaltioiden lippu, jota pidetään kapinallisena symbolina – 1860-luvun sisällissodan voittivat pohjoisvaltiot, jotka vastustivat mustan väestön orjuutta, mutta "south's gonna rise again". "Kapinallisuus" antaa leimansa myös "fiftareiden" ihailemalle Elvis Presleyn varhaistuotannolle. Tämä saa aikaan illuusion, että "fiftarit" ovat radikaaleja eivätkä konservatiiveja (omituisen persumainen asetelma!), mutta Elvis soveltuu ihannekuvaksi, sillä hän meni armeijaan ja kesyyntyi. Armeijanjälkeinen Elvis ei kiinnosta "fiftareita" mitenkään. Niin vain kuului käydä, se oli ennen 1960-luvun radikalismia Luojan säätämä laki. Ei liene sattumaa, että Elviksen 60-lukulainen vastine, The Beatles, näyttäytyy monelle sen ajan ei-radikaalille lähes kaiken pahan alkuna ja juurena (ks. esim. kirja Suuret ikäluokat, toim. Antti Karisto).

1950-luku edustaa siis uuskonservatiiville kaikkea hyvää, ja vastineeksi seuraava, 1970-luvun alussa huipentunut radikaali ja vasemmistolainen aikakausi kaikkea pahaa. Näin on siitä huolimatta, että samat uuskonservatiivit ihannoivat yhtenäiskulttuuria, jonka aika Suomessa ei minun nähdäkseni ole 50-luku vaan enemmänkin 1975–83. Viisikymmenluvun julkikuva kätki (ja jälkikuva kätkee) taakseen tosiasian, että porvarillis-autoritäärinen Suomi ei saanut laajan vasemmistolaisen työväenliikkeen hyväksyntää. Vuoden 1958 eduskuntavaalit toimivat tämän vastakkainasettelun poliittisena ilmauksena. Nykykeskustelua ohjaakin illuusio, jota ylläpitää 50- ja 60-luvun eläneiden sijaan nuorempi sukupolvi (Jussi Halla-aho 1971–, Sampo Terho 1977–, Olli Immonen 1986–, Wille Rydman 1986–). Nämä illuusion ylläpitäjät ovat pääasiassa lukeneet ja kuulleet aikakausista, joista puhuvat. Samojen ihmisten ansiota on, että 1970-luvun alun lisäksi myös 2000-luvun alkua selvästi vihataan uuskonservatiivien piirissä. Monikulttuurisuus, globalisaatio, feminismi, vihervasemmisto, suvaitsevaisuus, metroseksuaali ja sosiaalipummi ovat heille rumia sanoja, joita lausuttaessa voi kuvitella naaman vääntyvän silkasta inhosta. Jotain mätää "täytyy" olla siinä aikakaudessa, joka toi maahanmuuttajat katukuvaan ja nosti "lesbokommari" Tarja Halosen presidentiksi.

Mihin aikakauteen katseet kääntyvät, jos 1950-luku on liian etäällä, liian agraarinen tai liian nynny? Vastaus on tietysti 1980-luku. Missä viisikymmenluvulla Suomi ponnisteli esiin itsenäisenä kansakuntana, 80-luvulla maamme ilmiselvästi hylkäsi Neuvostoliiton sosiokulttuurisen vetoavun ja säntäsi suinpäin länteen. Samaan aikaan luotiin perusteet Suomen korkean teknologian menestykselle, teknologiakyliä syntyi ja ensimmäiset kännykätkin pääsivät jo käyttöön. Missä 60- ja 70-lukua sävytti sosiaalidemokraattinen yhteiskuntasuunnittelu, 80-lukua leimasi porvarillinen menestymisihanne, joka kiteytyi yksilötasolla sanaan juppi. Yrittäjyys oli jälleen arvossaan. Kansantalous oli nousussa miltei koko vuosikymmenen, ja vaikka tämän voi itsessään katsoa aiheuttaneen vuosien 1991–94 laman samalla tavoin kuin 50-luvun yksipuolinen Suomi-projekti aiheutti vuoden 1958 eduskuntavaalien protestin, ei sillä ole yhtään sen enempää väliä. Mikä tärkeintä, 1980-luku on viimeinen ajanjakso, jolloin kulttuuria ja yhteiskuntaa määrittivät suomalaisuus, porvarillisuus ja kristillisyys – nimenomaan kaikkien näiden yhdistelmä – ennen kuin mystiset punavihermädättäjät, mitä ja keitä lienevätkään, toivat tänne uuden Suomen mamuineen, homoineen, muslimeineen, euroineen ja työtä vieroksuvine hippeineen, jotka vielä mystisemmin kytkeytyvät uuskonservatiivien ajattelussa toisiinsa.

Jos nyt vähän yrittäisin korjata konservatiivipatrioottien historianäkemyksen virheitä, voisin korostaa seuraavia asioita. Ensiksikin: 1950-luvun kansallinen yhtenäisyys on harhaa. (Jopa sotavuosien 1939–45 kansallinen yhtenäisyys on todellakin harhaa.) Toiseksi 1950-lukuun samastettujen arvojen ihannoinnissa ei ole mitään radikaalia tai kapinallista, oli sitten kyse Suomi- tai USA-versiosta, vaan kyse on silkasta vanhoillisuudesta – itse asiassa haikailusta vielä 50-lukuakin vanhempaan (kuviteltuun) todellisuuteen, jossa sotilas, nainen, työläinen, ulkomaalainen ja orja tiesivät paikkansa. Kolmanneksi nimenomaan 1960- ja 1970-luvun demokraattinen ja tasa-arvoistava kehitys mahdollistivat minkäänlaisen kansallisen yhtenäisyyden Suomessa. Neljänneksi 1980-luku oli hyvin pitkälti edellisten vuosikymmenien myönteisen yhteiskuntakehityksen lapsi; kohtana 4b voisi muistuttaa 80-luvun suuntautuneen jo ylväästi kohti kansainvälistymistä ja kasvattaneen talouskuplaa, jonka puhkeaminen aiheutti 90-luvun laman. Viidenneksi 2000-luvun globalisaatio ja kulttuurinen vieraantuminen kansanmiehestä ovat nimenomaan viheroikeiston aikaansaannosta. Vasemmistolla ei siinä kehitysprosessissa ole juuri osaa eikä arpaa. Ja kuudenneksi, maahanmuuttajat, homot, feministinaiset, ei-työssäkäyvät ynnä muut eivät ole syypäitä siihen kaihoon, jota konservatiivipatriootit tuntevat 50- ja jopa 80-luvun kulttuurin menetyksestä. He ovat tahallisia sijaiskärsijöitä, viattomia sivullisia, joita ovelat vallanpitäjät ovat kädestä pitäen näyttäneet hämmentyneelle kansalle – suojellakseen oman oikeistolaisen nahkansa.

Niin, ja Tarja Halonen ei ole kommunisti eikä kovin lesbokaan.