Long Play on uusi suomalainen journalistinen projekti. Se julkaisee kerran kuussa internetissä pitkän artikkelin, jollaisia nykyisellä valtamedialla ei ole intoa julkaista. Jokainen "single", niin kuin LP kekseliäästi artikkelejaan nimittää, maksaa 3,90 euroa. Lysti on kallista verrattuna sanomalehtien kestotilaushintoihin, muttei ylikallista ihmiselle, joka arvostaa laatujournalismia. Juuri Long Play paljasti, kuinka Pekka Himaselle oli maksettu 700 000 euroa täysin tyhjänpäiväisestä kvasifilosofisesta hallituslätinästä ja osan siitä oli vieläpä rahoittanut Suomen Akatemia. Ansiokasta journalistista toimintaa. Ihmisellä, joka ei ole kyyninen, on luonnonlahja olettaa uusista asioista ensiksi hyvää. Niinpä minäkin kiitin ja arvostin Long Playtä.
Kriittisen ihmisen hälytyskellojen pitäisi kuitenkin alkaa soida, kun pohtii, miten helposti Himas-skandaali läpäisi valtamedian seulan. Jos asiasta olisi kirjoittanut esimerkiksi Tiedonantaja tai Verkkomedia, se olisi kuitattu pelkkänä propagandana tai salaliittoteoriana. Tai asiasta olisi pikku hiljaa syntynyt kansalaiskeskustelu, joka ehkä viikkojen kuluttua olisi saanut Helsingin Sanomat ja kumppanit lopultakin vakuuttuneiksi, että asia on otettava vakavasti eikä leimattava höyrypäiden höpinäksi. Lisää hälytyskelloja soittavat Long Playn toimittajien nimet. Anu Silfverberg on kyllä tunnettu laatukolumneistaan, mutta hän on Hesarin palveluksessa. Myös Riku Siivosella, Ilkka Karistolla ja Antti Järvellä on Hesari-yhteys. LP:n päätoimittaja Johanna Vehkoo on tehnyt töitä Ylelle ja Aamulehdelle. Reetta Nousiainenkin on Yle-ihminen. Listassa on myös kolme Imageen kirjoittanutta toimittajaa. Koko toimitus on siis valtamedian väkeä, vaikka toimisikin nykyisin freelancereina.
Mikä tässä yhtälössä sitten mättää? Onko valtamedia niin iso mörkö, että vain siitä täysin riippumaton media on kannatettavaa? Kyllä ja ei. Long Playn kohdalla suurin ongelma on siinä, että se mainostaa olevansa "riippumaton suurista mediataloista" ja on tiettävästi tehnyt henkilötasolla itseään tykö "uutena vaihtoehtomediana". Tällä luodaan vaikutelmaa, ettei LP missään nimessä edusta valtamediaa, sen journalistista linjaa tai näkökulmaa. Edelleen asiassa ei olisi ongelmaa, mikäli tämä pitäisi paikkaansa – ja Himas-artikkeli huijasikin uskomaan, että näin on. Valitettavasti toimittajaryhmän seuraava artikkeli Totuuksien tavaratalo paljasti peittelemättä, missä kohtaa se sijaitsee mediapoliittisella kartalla: LP ei enää suunnannut kritiikkiään ylöspäin, vaan alaspäin. Yksinkertaista, mutta totta: juuri tämä erottaa valtamedian vaihtoehtomediasta.
Long Play on siis valtamediatoimittajien projekti, ja yksi sen ilmeisimpiä tehtäviä on ottaa vaihtoehtomedia haltuun. Se, etteivät Hesarit ja muut mukisematta julkaise pitkiä, hitaasti kypsytettyjä artikkeleja, pitää varmasti paikkaansa. Mutta asiassa on myös käänteinen pointti: jos Hesari ja Aamulehti tykkäisivät julkaista tämänmuotoisia juttuja, LP:n jutut ilmestyisivät Hesarissa ja Aamulehdessä. Kyse on muoto- eikä sisältöeroista. Näin ollen LP ei edusta valtamedian vastaista kapinaa vaan lähinnä valtamedian nykyisten näkökulmien täydennystä. Sillä on yhteys valtamediaan suoraan toimittajien välityksellä – ja luultavasti muutenkin. Vaihtoehtopiireissä LP on yhdistetty tiiviisti nimenomaan Helsingin Sanomiin. On oletettavaa, että HS ynnä muut kannustavat Long Playtä toimittajien "henkireikänä", koska jälkimmäinen toteuttaa edellisten mediapoliittisia pyrkimyksiä: vaihtoehtomediat, etenkin Verkkomedia, ovat muodostamassa yllättävää uhkaa valtamedian mielipidehegemonialle. Erityisesti sosiaalinen media levittää vaihtoehtoisia mielipiteitä tehokkaasti, ja valtamedialla on kiire – tautofonisen ilmiselvästi – valtaamaan vaihtoehtoista kenttää omien näkemystensä tuputtamiseksi ja niiden aseman vahvistamiseksi.
Yllä olevan huomioiden ei siis ole sattumaa, että Long Play suuntasi neulansa nimenomaan vaihtoehtomediaa kohti. Kritiikin kohteeksi joutui niin Verkkomedia, ylivieskalaisen kauppakeisarin Juha Kärkkäisen Magneettimedia kuin myös uuden maailmanjärjestyksen (NWO) salaliittoteoriaa julistava blogi. "Uskottavaa" (ts. valtavirran) kriittistä journalismia edustava LP on myynyt melko hyvin jopa valtavirran vasemmistolaisille näkemyksen, että vaihtoehtomediat edustavat huijausta, joka uhkaa kansan tietoisuutta. Tietoisuuden manipuloinnin mestarit – valtamediat – säästyvät LP:n kritiikiltä kokonaan. Itse en pidä Magneettimediaa enkä NWO-blogia uskottavina tietolähteinä, enkä allekirjoita kaikkia Verkkomedian päätoimittajan Janus Putkosen kannanottoja. Näen kuitenkin myös "tiedon" korruptoituneisuuden valtamediassa, jolle LP:n toimitus tekee töitä. Missä valtamedia julkaisee Paskaa, isolla ja mustalla P:llä, harhaisinkin vaihtoehtomedia julkaisee vain paskaa, mitätöntä ja vähäpätöistä. On kerta kaikkiaan suhteetonta nostaa meteli salaliittohypoteesien julkaisemisesta netissä muutamalle sadalle kiinnostuneelle, kun valtamedia julistaa jatkuvasti täysin virheellistä, disinformaatioon perustuvaa, poliittisesti räikeän yksisuuntaista ja poikkeavat näkemykset sensuroivaa propagandaa miljoonille kritiikittömille aamuteepöydissä.
Toki valtamedialla ja valtamedialla on eroa. Esimerkiksi Yle on vähemmän räikeä disinformoija kuin kaupalliset mediat, sillä Ylen päättäjiin lukeutuu ymmärtääkseni edelleen muutamia, jotka uskovat yhteiskunnallisen median sivistystehtävään. He ovat enemmän harhaanjohdettuja kuin harhaanjohtajia. Hesarin ja muiden kaupallisten valtamedioiden disinformointipyrkimys taas on ollut pitkään kriittisten kansalaisten tiedossa: esimerkiksi vuoden 1994 EU-kampanjassaan HS ei yrittänytkään kertoa totuutta, vaan julistautui avoimesti puolueelliseksi. Samanlaisia asioita ovat Nato ja ydinvoima, joihin kohdistuva suhteeton myötämielisyys yhdistää koko kaupallista valtamediaa. EU-, Nato- ja ydinvoimamyönteisyys sopivat kapitalistiselle elinkeinoelämälle, joka tietysti viime kädessä pyörittää myös Hesaria ja kumppaneita. Valtamedia on elinkeinoelämän äänitorvi; mitä elinkeinoelämä haluaa, sitä valtamedia julistaa. Lääketeollisuutta "ei saa" kritisoida joutumatta leimatuksi, koska lääkkeet ovat valtava bisnes, bisnestä "täytyy" aina kannattaa ja bisnekselle vahingolliset tekijät eliminoida. Jälleen kerran ei ole sattumaa, että vaihtoehtomedioiden lääke- ja rokotuskritiikki nousi vahvasti esiin varsinkin valtalehtien reaktioissa Long Playn artikkeliin.
Mainitsin aiemmin vaihtoehtomedian erottuvan valtamediasta siinä, että vaihtoehtomedia suuntaa kritiikkinsä yhteiskunnallisessa hierarkiassa ylöspäin, valtamedia alaspäin. Valtamedia edustaa aina hierarkian ylätasoa – vaihtoehtomedia alatasoa. Valtamedia on siis vallanpitäjä, ja vallanpitäjän tunnistaa aina suuremmasta kriittisyydestä heikompiaan kuin vahvempiaan kohtaan. Esimerkiksi perussuomalaiset vetoavat kansaan, eivät enää pelkällä herravastaisuudella kuten edeltäjänsä Suomen maaseudun puolue, vaan myös reippaalla vallanpitäjämentaliteetilla: kun olet yksi meistä, voit olla yksi vallanpitäjistä. Toinen valtamedian tyyppipiirre on omahyväinen piittaamattomuus oman argumentaation puutteista ja ristiriidoista. Long Play niputtaa Magneettimedian, Verkkomedian ja NWO-blogin yhteen "salaliittoteorian" julistajina, vaikkei näitä kolmea oikeasti yhdistä muu kuin NWO-blogin myönteinen asenne Verkkomediaan. Tietysti tämä osoittaa LP:n tekevän itsekin salaliittoteoriaa, mutta siitä LP viis veisaa. Valtamedia uskoo aina omaan valtaansa, potee kaikkivoipaisuusfantasiaa, perustelee asiat itsellään ja argumentoi kehäpäätelmin. Se on kuin tieteellinen tutkielma, jonka kaikki lähdeviitteet johtavat toisille sivuille samassa tieteellisessä tutkielmassa.
Kuten tämän kirjoituksen rivien välistä on helppo lukea, olen itse vaihtoehtomediaväkeä – henkeen ja vereen. Henkilöhistoriaani mahtuu oman pienlehden toimitustyötä ja kirjoitushommia vähän isompiin lehtiin. Kerran olin näennäisesti lipsahtamaisillani ihan oikean valtamedian palvelukseen. Kun vuonna 2006 tarjosin Kalevalle juttuideaa julkaisemastani Oulu-kriittisestä nettikirjasta (400 volttia ja kyberkeikka), sain myönteisen vastauksen sijaan kulttuuritoimitusta luotsanneelta Petri Laukalta kutsun lehden kirjoittajatiimiin. Näpyttelin kolme esimerkkitekstiä, joita kehuttiin vuolaasti. Sitten ei tapahtunut mitään, kunnes Laukka vastasi työtiedusteluihini, että tiimissä on nyt liikaa kirjoittajia – uusia ei voi ottaa sisään. Sama tapahtui kaksi vuotta myöhemmin ystävälleni, joka yritti kritisoida Kalevan kulttuuritoimituksen ylimielistä asennetta lehden omassa yleisönosastossa: mielipidetekstiä ei julkaistu, sen sijaan ystäväni pyydettiin toimitustiimiin ja sitten homma tyssäsi. Hämäyksen funktio on selvä: valtamediakriitikot lepytellään, ovet suljetaan kritiikiltä ja lopuksi myös kriitikoilta. Nyt Long Play haluaa sulkea suut vaihtoehtomedioilta. Mikään ei ole masentavampaa kuin yhteiskunta, jossa kritiikin äänet vaiennetaan käyttäen apuna kriittisiksi itseään luulevia ihmisiä.
Mikään ei pysäytä kapitalistisen valtamedian vallanhimoa ja elinkeinoelämälle mieleisen "totuuden" yksinvaltaa. Ei mikään ennen kuin vallankumous.
Eilenillalla muksut katsoivat simpsoneita ja minäkin siinä loppupuolta vähän tiirailin. Mikäli ymmärsin ohjelman juonen, oli sen aikana Homer perustanut oman lehden johon kirjoitti vain omasta elämästään. Lopussa kaikki ottivat esimerkkiä Homerista ja tahkosivat omia julkaisujaan.
VastaaPoistaSiinä mietin, että ihan on kuin internet nykyään, jokaisella on väylänsä tuoda julki mitä vain, mutta kukaan muu niitä ei lue kun he itse.
Eli on kai tässä jonkinlaisessa ansassa tavallinen ihminen, jos ajattelee yllä kuvaamaasi mediavaltaa ja sen "alamaisuutta" ja sitten toisaalla tätä yletöntä vapautta jonka hyöystä ei oikeaa informaatiota kykene kukaan enää erottamaan. Eikä kukaan ole oikeasti edes kiinnostunut muiden mielipiteistä kun on se oma ja oikea olemassa.
Vähän potkaisen omaankin nilkkaan asiassa.
Niin. Meillähän itse kullakin on blogi, jossa kirjoitamme omasta elämästämme tai ainakin omista näkökulmistamme. Jotkut silloin tällöin lukevatkin jotain, mitä kirjoitamme. Tämä kirjoitukseni valtamedian mediavallasta esimerkiksi taitaa olla kiinnostanut, sillä sen julkaisemisen jälkeen sivuillani on käyty (tämän kommentin kirjoittamiseen mennessä) kolmisensataa kertaa.
PoistaMeistä jokainen voi siis kirjoittaa mitä huvittaa, ja elää kuvitelmassa että kaikki lukevat, jos huvittaa. Mutta jo Blogger tarjoaa välineen katsoa, onko kukaan lukenut. Se saa kenet hyvänsä epäilemään homman mielekkyyttä, jos on kirjoittanut jotakin omasta mielestä todella painavaa, oivaltavaa tai kipeän todellista, ja Bloggerin mukaan sitä on luettu neljä kertaa.
Valtamediakin seuraa sitä, mitä heidän sivuillaan on käyty lukemassa. Itse asiassa se toitottaa sitä aina pysyvästi päivästä toiseen automaattisesti päivittyvänä listana. Se kertoo meille, mikä meitä kiinnostaa. Tästä asiasta aionkin kirjoittaa, kunhan saan tähän "valtamedian mediavalta" -aiheeseen aikaiseksi kakkososan.
Vähän mysteeriksi jäävät nuo bloggerin tilastot. Mulla esim. lukijoita käy tasaisena virtana vaikka taukoakin kirjoittamisessa pitäisin. Joku tietty sana kai netissä ajelehtivia katselijoita paikalle satuttaa. Vaikkapa nyt "polkupyöräily".
VastaaPoistaLuulen, että omia blogeja eivät pidä ne henkilöt, jotka vaeltavat areenalta toiselle provosoimaan kommenteillaan muita kirjoittajia. Heidät on kyllä omissa piireissään jo oppinut aika hyvin tunnistamaan vaikka vaihatisivat nimimerkkiäänkin. Onko tällaisista "blogivaeltelijoista" sitten hyötyä keskustelun kannalta, niin sitä sietää miettiä.
Minusta on hyvä kuitenkin tietää, että muutama vakiolukija käy oamassani koska tiedän heidän myös lukevan, ei vain klikkaavan ja häipyvän. Kommentointikaan ei ole aina niin tärkeää koska kirjoitan monasti sellaisista asioista, ettei niihin varmaan osaa mitään lisätä.
Nämä sinun kirjoituksesi ovat enemmän poleemisenprovosoivia ja niihin pitäisi kyllä keskustelijoita saada. Oletko harkinnut esim. Uusi Suomi-alustaa?
Itse olen yhteiskunnallisten aiheiden kanssa sillä tavalla avuton, että tarvitsen aikaa asioiden punnitsemiseen ja jos hönkäisen heti mitä mieleen tulee, niin melkeinpä saa hävetä sitten silmät päästänsä. Yhteiskunnallisista asioista keskusteleva tarvitsee olla hyvin perillä asioista. En sano, ettenkö itse jossakin määrin olekin, mutta se ei takaa sitä, että osaisin sanoa aina mitä todella tarkoitan. Ja siten, että keskustelu etenisi; siitä olisi hyötyä.
Ei se kovin maukasta seurattavaa (saati että jaksaisi osallistua) ole sekään, kun kommentointi alkaa puuroutua tai livahtaa jo alussa alkuperäisestä aiheesta aivan muihin asioihin. Joihinkin blogeihin sopii sekin tyyli, mutta ne, kutka siellä viihtyvät, tietävät sen ja sehän on vain hyvä asia se.
Blogissani käytävää keskustelua rajoittaa jo se, että vaadin kommentoijalta omaa Blogger-tunnusta. Se pitää provosoivat "blogivaeltelijat" loitolla, mikä on mielenrauhani kannalta ihan ehdoton asia. Tulisin vain vihaiseksi niistä netin vakioheittelijöistä, jotka eivät malta lukea asiaani kunnolla tai loppuun, saatika ajatella mitä olen kirjoittanut, vaan yleistävät ja leimaavat jonkin yleisvaikutelman perusteella ja syytävät hävyttömyyksiä tai yrittävät perustella minua kumoon. Ei liene sattumaa, että esimerkiksi Emilia Kukkala, hyvä "poleemisenprovosoiva" kirjoittaja jos joku, on tehnyt kommentoinnin blogissaan lähes mahdottomaksi.
PoistaJa juu, ihan samasta syystä en ole luonut blogia Uuden Suomen puheenvuoroihin, vaan pidän asiani täällä Bloggerissa. Linkitän näitä tekstejä myös Twitterissä, Naamakirjaan en vaivaudu rekisteröitymään. Minua ihan inhimillisesti ilahduttaa, jos tekstejäni luetaan, sekin jos asiallisesti kommentoidaan, mutta vääntämään en jaksa ruveta ollenkaan. Olen siinä huono, tulen yksinkertaisesti pahalle tuulelle, ja sen viimeisenä seurauksena alan kyllästyä koko yritykseeni harrastaa yhteiskunnallista vaikuttamista.
Hyvä kirjoitus. Itsekin joskus luin innolla Helsingin Sanomia, kävin dyykkaamassa lehtikoreista, en sentään itse tilannut kyseistä lehteä, mutta nautin kuitenkin heidän kirjoituksistaan. Jossain vaiheessa aloin havaita tiettyä linjausta kirjoituksista, kaikesta vaihtoehtoisesta aina uutisoitiin tietyllä tavalla ja tietyt poliittiset kannat nousivat yhä esiin eri tapauksissa.
VastaaPoistaEi tarvinnut kauaa ajatella asiaa pitemmälle kun ymmärsi että takanahan ovat lehden rahoittajat ja jotkin muut tahot (poliittiset yhteydet ?) jotka määrääsivät tämän "kansan äänen" suuntauksen.
Esimerkkinä nyt tulee mieleen vaikka uutisoinnit Irakin sodista ja muista, aina niissä puolusteltiin Amerikan näkökulmaa ja miten terroristit ovat sitä ja tätä tehneet, ja luotiin näkökulmaa jossa sota on oikeutettua ja glorifioitua. Tälläisiä kirjoituksia kun pitkään seuraa, niissä havaitsee aina saman kaavan. Kaava joka ei voi tulla muualta kuin päätoimittajan luomista linjauksista, joita tulee noudattaa.
Onneksi nykyään on Internet, vaikka sitäkin näiden isojen tahojen toimesta pyritään sensuroimaan, tiedän että ne jotka ylläpitävät sitä teknologiaa joka pyörittää Internetia, ovat monesti sananvapautta arvostavia ihmisiä, koska heillä on näkemystä ymmärtää monimutkaisia teknisiä järjestelmiä, on heillä myös kyvyt ymmärtää massamedian luomaa yksipuolista kuvaa maailman tapahtumista normikansalaista paremmin, näkemään yhteydet asioiden välillä ja miten meitä on pitkään jo suorastaan kusetettu massamedioiden toimesta.
Kiitos kommentistasi. Itse pidän internetiä itse asiassa vielä entistä laajemman aivopesun välineenä. Valtamediat lähinnä kiihottavat nettikansaa julistamaan "totuuksiaan", joko totuutta A (kritiikitön valtavirran myötäily), totuutta A+ (kriittinen valtavirran myötäily – siis kriittinen, mutta kuitenkin myötäily) ja itsensä ns. kansan syviksi riveiksi mieltävien keskuudessa suosittua totuutta B (typerä valtavirran näennäisvastustus, jossa tyypillisesti pidetään sinänsä porvarillista, kapitalistista ja elinkeinoelämämyönteistä valtamediaa "vihervasemmiston" vallankäyttövälineenä). Valtavirrasta oikeasti poikkeava ja riippumaton ajattelu leimautuu anomaliaksi, jota ei vaivauduta edes kommentoimaan tai joka perustellaan kumoon puolueellisin (ts. valtavirran omin) argumentein.
PoistaInternetistä on siis tullut itsesäätelevän yleisen mielipiteen totalitaarinen illuusio. Kun netinkäyttäjä löytää heti neljätuhatta samaa näkemystä propagoivaa sivua ja vasta mahdollisen pitkällisen etsinnän jälkeen viisi sivua, jotka tarjoavat vaihtoehtoista näkemystä, kumman puoleen luulisit tavallisen pulliaisen kallistuvan? 4000 vastaan 5 on armoton "demokraattinen" jyräyspäätös. Ja kuitenkin se viiden nettisivun tarjoama näkemys voi olla oikea.