Missä on ihmisiä, siellä on kapinaa. Yhdessä ajan ja paikan leikkauspisteessä sitä on enemmän kuin toisessa. Nyky-Suomessa on paljon epämääräistä, hahmottumatonta kapinaa ja vielä enemmän kapinapotentiaalia. Meikäläiseen 2000-luvun kulttuuriin valitettavasti kuuluu, ettei sivistyneistö kovin usein "alennu" kapinoimaan vaan jättää sen nuorten ja massojen huoleksi.
Olen elämäni aikana tavannut monenlaisia kapinallisia. Yksien, joihin itse kuuluin myöhäisteini-iässä, voi sanoa kapinoivan "ilosta". Ilmiötä luonnehtivat auktoriteettien vastustaminen ja toiminnan luova ennustamattomuus. Mekin suunnittelimme valtauksia, hulluja tempauksia ja lähtöä kesken lukiopäivän kaupungille "vittuilemaan". Tällainen kapina paiskaa kättä anarkistisen ideologian kanssa.
Toisaalta olen tuntenut ihmisiä, jotka kapinoivat ikään kuin "pakosta". Maailma kohtelee heitä kaltoin, eivätkä he "voi" elää pullikoimatta vastaan. Tällaiset ihmiset eivät löydä paikkaa yhteiskunnasta, tai heidät on tyrmännyt jokin yhteiskunnallinen instituutio – koulu, kirkko, puolustusvoimat, poliisi tai oikeuslaitos. Lähes kaikki tuntemani sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustajat ovat jossain vaiheessa kuuluneet tähän ryhmään.
Usein väitetään, että jonkin ryhmän kapinointi on perusteetonta ja turhaa. Yllä kuvatuista kapinaryhmistä jälkimmäinen voi toimia "syyttäjänä", ensin mainittu oletettuna "syyllisenä". Puolustusasianajajaa ei salissa luonnollisesti ole. Suuria ikäluokkia ja niitä seurannutta "uuden aallon" ikäpolvea on esimerkiksi syytetty kapinasta kapinan vuoksi. Tällainen puhe on saanut kaikupohjaa oikeistopopulismin piirissä. Itse nämä katkerat yrittäjät ja eliittiduunarit muka tietysti kapinoivat pakosta, koska "vasemmistovihreät", "kukkahattutädit" ja maahanmuuttajat tallaavat joka päivä heidän ahneille pikku varpailleen.
Kapinan tausta-asetelmasta puuttuu kuitenkin kolmas, paljon edellisiä kiinnostavampi lähtökohta. Kapinoimisen ilo saattaa haihtua iän ja vastoinkäymisten myötä; toisaalta, jos pakko katoaa, myös kapina voi kadota. Sen sijaan tiedostamisesta syntyvä kapina on kestävää. Oma ilon lietsoma teinikapinani kehittyi tietoisuudeksi jo 1990-luvun puolivälissä, jolloin Suomen runnominen EU:hun ja Lipposen ensimmäisen hallituksen häkellyttävä uusliberalismi kohtasivat yhteiskuntatieteelliset opintoni. Olen myös varma, että lukuisat, oikeistopopulistien hämmennykseksi yhä periaatteistaan kiinni pitävät 60- ja 70-lukulaiset pohjaavat kapinansa tiedostamiseen.
Miksi oikeistopopulistien käsitystä kapinasta kapinan vuoksi silti uskotaan? Populismin kannattajat kyllä näkevät, ettei sivistyneistön (jota moni suurten ikäluokkien aktivisti leimallisesti edustaa) kapina synny pakosta tai edes "pakosta". Tietoisuuslähtöistä kapinaa ei ole kuitenkaan olemassa populistien maailmassa, sillä he eivät itse tiedosta sitä. Oikeistopopulismin maailmankuvaa voisi luonnehtia "epätiedostavaksi". Se syytää kannattajilleen puolitotuuksia ja näennäisperusteluja. Asioiden tarkempaa tutkiskelua ja puntarointia pidetään epäilyttävänä sievistelynä.
Edelliseen on päivänselvä syy. Tiedostaminen on uhka, sillä tiedostava ihminen ei tyydy pintapuolisuuksiin vaan kaivaa syvemmältä. Tällöin populistiset käsitykset kaatuvat, koska niillä ei ole todellisuuspohjaa. Niinpä oikeisto tekee "epätiedostamisen" eteen työtä koko massamediansa voimalla. Yhteiskunnallisella tiedostamisella on nimittäin suuri taipumus, suorastaan väistämättömyys johtaa poliittiseen vasemmistoon – ja kestävään yhteiskunnalliseen kapinaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti