1970-luvulla syntyneet vallanpitäjät

Useita päteviä blogitekstejä näpytellyt Kai Kontturi kirjoitti helmikuun 9. päivänä 2014 hieman ilkeästi otsikoilla "Keskenkasvuiset" ja "Blondi Kokkolasta". Jälkimmäinen viittaa luonnollisesti SDP:n puheenjohtajaan, Bilderberg-kokouksissakin nähtyyn valtionvarainministeri Jutta Urpilaiseen. "Keskenkasvuiset" on jo mielenkiintoisempi termi. Kontturi esittää blogitekstissään, kuinka Urpilaisen ja Jyrki Kataisen kaltaiset ihmiset ovat edenneet korkeisiin poliittisiin tehtäviin ennen kuin ovat niin sanotusti ansainneet kannuksiaan. Kirjoitelman loppupuolella hän pääsee myös suuntaa antaviin arvioihin siitä, miksi näin on käynyt.

Minä olen putkahtanut tälle pallolle vuonna 1974. Kaikkitietävän Wikipedian mukaan Jyrki Katainen on syntynyt vuonna 1971, Jutta Urpilainen 1975, Paavo Arhinmäki ja Ville Niinistö 1976. Krista Kiuru on syntynyt minun vuotenani 1974, Henna Virkkunen ja Susanna Huovinen 1972, Jussi Halla-aho Kataisen tavoin 1971, Sampo Terho 1977, Merja Kyllönen samoin 1977 ja Carl Haglund 1979.

Tästä luettelosta on helppo tehdä johtopäätös, että 1970-luvulla – omalla vuosikymmenelläni – syntyneet hallitsevat nyky-Suomea. Sukupolveni ilmiöitä pitkään seuranneena ihmisenä en voi kuin hämmästellä, sillä ns. itsenäisyyden ajan Suomen historia on tuskin nähnyt epäpoliittisempaa tai poliittisesti välinpitämättömämpää sukupolvea kuin tämä. Yläasteella ja lukiossa kukaan ei halunnut lässähtäneen kouludemokratian valitsemiin luottamustehtäviin. Äänestyksissä äänestettiin vitsillä. Kukaan ei tehnyt politiikkaa. Vielä 1990-luvulla ei Oulun yliopistossa saatu esimerkiksi punavihreitä ryhmiä edes ylioppilaskunnan edustajistovaaleihin ehdolle, saati edustajistoon. Kokoomuslaisia siellä taisi olla – tosin hekin muka epäpoliittiseksi verhoillun ryhmänimikkeen Yksilön valinta suojissa.

Miten tuollaisesta sukupolvesta voi yhtäkkiä tulla leijonanosa Suomen ylimmästä poliittisesta valtaryhmästä? Asiassa on pakko olla jotakin mätää. Ehdotuksia: 1) 1970-luvulla syntyneet eivät ole mukana politiikassa aatteellisista syistä vaan luomassa uraa. Pyrkyreitä! 2) 1970-luvulla syntyneet ovat epäpäteviä poliitikkoja, ja juuri siksi heidät on nimetty muka tärkeisiin tehtäviin. Syntipukkeja! 3) 1970-luvulla syntyneet ovat päässeet helposti haluamiinsa poliittisiin paikkoihin, sillä kukaan vakavasti otettava ja vakavasti itsensä ottava poliitikko ei ole niistä kiinnostunut. Todellinen valta on karannut muualle: firmapomoille ja muille elinkeinottelijoille, konsulteille ja "asiantuntijoille", virkamiehille sekä Euroopan unioniin. Nukkehallitus! 4) Laske yhteen kohdat 1, 2 ja 3.

Valitettavasti neljäs ehdotus on kaikkein todennäköisin.

Vapaa levittämään propagandaa

Mediaväki on nyt varpaillaan. Jääkiekon, joka ei sinänsä kiinnosta minua lainkaan, maailmanmestaruuskisoihin Minskiin eivät toimittajat halua, koska Valko-Venäjä ei kuulemma voi taata, ettei aivan muusta kuin jääkiekosta kirjoittavaa toimittajaa pidätetä. Sotsin talviolympialaisia Venäjällä leimaa myös länsimedian protestihenki, koska Venäjällä ei pidetä homoista: heitä saa laillisesti syrjiä ja heidän sanansa levittämistä pidetään laittomana "homopropagandana". Koti-Suomi, siinä missä muutkin läntiset kotimaat, näyttäytyy paikkana, jossa toimittajat ovat vapaita eikä mitään pidetä propagandana – saati nyt laittomana sellaisena.

Maltetaanpas nyt hetkinen. Kriittinen verkkosivusto Media Lens julkaisi kuluvalla viikolla loistavan artikkelin otsikolla Propaganda: The Dominant Grand Narrative of Our Time. Siinä toimittaja David Cromwell siteeraa amerikkalaistunutta venäläistä dokumentaristia Andre Vltchekiä, joka kertoo tuntevansa olonsa vapaammaksi työskennellessään Kiinassa kuin BBC:n haastateltavana. Beijingissä hänen annetaan puhua sensuroimattomana. Sen sijaan Britanniassa vaaditaan ensin tarkka selonteko, mitä haastateltava aikoo sanoa. Kiinan lisäksi Vltchek viittaa Iraniin ja Turkkiin pahamaineisina mediamaina, joissa kuitenkin esitetään paljon enemmän editoimatonta ja sensuroimatonta tv-haastattelumateriaalia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Myöhemmin samassa artikkelissa Cromwell käsittelee muun muassa kritiikittömyyttä valtaeliittiä kohtaan, ilmastonmuutoskritiikkiä, sodan puolustusta ja sotarikoksen verhoamista "epäonnistumisiksi" tyypillisinä esimerkkeinä länsimaisesta propagandasta.

Kauhistelemme täällä Suomessakin jatkuvasti, kuinka kamalaa ihmisraukoilla on elää propagandan harhaanjohtamina jossakin "diktatuurissa". Emme ymmärrä, että oman yhteiskuntamme propaganda on vain hienovaraisempaa ja jossain määrin "uskottavampaa". Propaganda onnistuu parhaiten silloin, kun sitä kritiikittömästi uskova ihminen pitää itseään mitä kriittisimpänä yksilönä. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä ongelmasta muun muassa valtamedian mediavaltaa käsittelevässä artikkelissani.

Olen valmis tekemään seuraavat johtopäätökset: 1) ensiksikin on olemassa maita, joissa toimittaja on periaatteessa vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää in action. Mutta voi olla, ettei asiasisältö miellytä autoritääristä valtakoneistoa ja toimittajaraukka saattaa joutua karkotetuksi, oikeuteen tai vankilaan. 2) Toiseksi on olemassa maita, joissa toimittaja on vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, mikäli hän tekee sen pienessä omaehtoisessa mediassa, jonka sanoman vain harvat kuulevat. Näiden maiden valtamediassa toimittaja ei ole vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, ainakaan in action, sillä valtamedian oma itsesensuuri on tiukka. Tämä ei yleensä johdu siitä, että valtakoneisto olisi sinänsä autoritäärinen ja sanelisi, mitä mediassa saa sanoa. Sen sijaan valtamedia hännystelee ihan itse vallanpitäjiä, jotka vain osassa tapauksista ovat (näennäis)demokratian valitsemia poliitikkoja. Muissa tapauksissa he ovat talousjohtajia – firmapomoja, elinkeinoelämän "asiantuntijoita" tai molempia yhtä aikaa. Toki valtamedialla on yhteyksiä hännystelynsä kohteisiin: kaupallisilla medioilla omistussuhteiden kautta talousjohtajiin, valtiollisilla tv- ja radioyhtiöillä päätöksentekonsa kautta politiikan huipulle.

Me elämme kakkosesimerkin mukaisessa maassa, jonka näkyvimmässäkin mediassa toimittaja on vapaa levittämään valtavirtapropagandaa, jota hän kriittiseksi itseään luulevana mutta oikeasti kritiikittömänä yksilönä luulee neutraaliksi totuudeksi. Jokaisen, joka näkee kuinka asiat ovat, edestä valtamedian ja usein vähän pienempienkin medioiden ovet sulkeutuvat. Kauhistelluissa ykkösesimerkin kuvaamissa maissa on Suomeen ja sen kaltaisiin yksi selkeä etu: niissä kaikki on paljon yksiselitteisempää. Hallitus sanoo näin, hallituksen viholliset ulkomailla ja kotimaassa sanovat noin. Siinä kaikki. Länsimieliseksi heittäytyneelle ukrainalaiselle on mahdotonta selittää, kuinka EU:ssa propaganda on pesiytynyt kaikkialle, koska hänen on mahdotonta tunnistaa propagandaa, joka ei näytä propagandalta niin kuin se on Neuvostoliiton ja Janukovitsin aikoina näyttänyt. Hänen silmissään – kuten länsimaiden valtavirran silmissä – se näyttää vapaalta ja demokraattiselta informaatiolta, koska se on ovelaakin ovelammin tehty näyttämään sellaiselta. Illuusio on syvempi, ikään kuin 3D, ykkösesimerkkimaiden 2D:hen verrattuna.

En kannata autoritäärisiä valtakoneistoja, jotka sumeilematta ilmoittavat voivansa pidättää toimittajia. Ymmärrän silti, mikä saa Valko-Venäjän tai Janukovitsin Ukrainan tapauksessa päättäjät harkitsemaan kovia otteita. He ovat näet täysin uupuneita siihen, kuinka totalitaarisesti länsimedia tai länsimielinen media suoltaa heistä propagandistista paskaa. En hyväksy kovia otteita, mutta ymmärrän niitä: se on heidän ainoa keinonsa pyristellä pakkolänsimaistamista vastaan. Ukraina on jo aiemmin kokenut yhden nopeasti kaatuneen, lännestä ohjatun värivallankumouksen, Venäjällä sellaista on kehitelty jo vuosikausia. Valko-Venäjällä länsiohjattu aktivismi ei ole johtanut juuri mihinkään. Venäjän tavoin Kiina on jatkuvasti esitetty uhkana länsivalloille, Iranista puhumattakaan. Länsimaiden sisällä maalaillaan myös piruja seinille, mikäli jokin vaihtoehtonäkemys pujahtaa julkisuuteen; jos ei pujahda, se vaietaan kuoliaaksi. Suomessakin on alettu pyristellä vastaan kovin ottein, vai mitäs tämä kiakkovieraiden luokkasotahuutelu nyt oli? Ja taas on pirunmaalareille töitä.

Muille ei propagandayhteiskunnassa olekaan pian töitä.

Puolueet Suomessa – reboot

Suomalainen puoluekenttä on jo nimistön puolesta aika epäselvä tapaus. Moni on esimerkiksi tehnyt havainnon, ettei vihreiden vihreys ole enää sellaista vihreyttä kuin 1980-luvulla määriteltiin. "Kokoomus" puolestaan ei tarkoita mitään, "perussuomalaiset" on alusta lähtien pelkkä kauppanimi ja "Muutos 2011" meni jo. Niinpä olen päättänyt esittää, kuinka puolueet voisivat uudelleennimetä itsensä – ja viime kädessä uudelleenjärjestää itsensä.

Kokoomus (Kansallinen Kokoomus) oli eduskuntavaalien 2011 suurin puolue, joten aloitan siitä. Mitä sana "kokoomus" edes tarkoittaa? Eräät hyllystäni löytyvät 1950-luvun kirjat paljastavat, että sanaa on käytetty samassa merkityksessä kuin "koostumus" tai vaihtoehtoisesti "kokoonpano". Politiikassa sekään ei tarkoita yhtään mitään. "Kansallinen" puolue ei ole yhtään sen enempää, sillä kokoomus on EU-integroitumisen ja maahanmuuton lisäämisen ykkösinsinööri Suomen poliittisella kartalla.
• Uusi nimiehdotus: Oikeisto
• Naseva pilkkanimi: "Riistokapitalistit"

SDP (Suomen Sosialidemokraattinen Puolue) on typerryttävä nimi jo siinä mielessä, että keskimmäinen sana "sosialidemokraattinen" periytyy ajalta, jolloin Eurooppa kirjoitettiin "Europa" ja sosiaalinen oli "sosialinen". Tästä voisi tehdä päätelmän, että SDP on sata vuotta aikaansa jäljessä. Ehkä tämän hysteeriseksi vastapainoksi puolueella on viimeistään 1990-luvulta lähtien ollut pakkomielle myös pinnallisen valtavirran modernina pitämästä hötöstä. EU:hun ja uusliberalismiin on hurahdettu täydellisesti, minkä myötä puolue ei missään tapauksessa ole sosiaalidemokraattinen ja Suomikin vaikuttaa nimessä hiukan näytellyltä.
• Uusi nimiehdotus: Työväen Keskustapuolue, TKP
• Naseva pilkkanimi: "Kieltolakipuolue"

Perussuomalaiset, Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) semiurbanisoitunut jatko-osa, herättää nykysuomalaisissa tunteita vielä enemmän kuin demarit tai jopa kokoomus. Asiaan liittyvä hömppäkysymys kuuluu: ovatko he natseja? Vastaus kysymykseen on ei. Muutamilla persuilla on kyllä selviä fasistisympatioita, mutta oleellisempi ideologinen määrite on uuskonservatismi. Näin ollen persut eivät myöskään edusta äärioikeistoa. Periaatteen konservatismi hyödyntää aina oikeistolaisten ideoiden kylkiäisenä myös muutamia vasemmistolaisia ideoita. Uskallan väittää, että ilman jälkimmäisiä persujen suosio ei olisi nykyistä lähelläkään.
• Uusi nimiehdotus: Konservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Peräsuomalaiset"

Keskusta (Suomen Keskusta) on noussut gallupien mukaan Suomen suurimmaksi puolueeksi, koska hallitus on huono, keskusta on oppositiossa ja persut toilailevat. Yksinkertaista matematiikkaa. Helsingissä ja eräissä muissa kaupungeissa keskustan kannatusta ei haluta ymmärtää tai hyväksyä, mikä ei ole ihme, sillä puolueen kannatus on niissä alhainen. Kun siirrytään pienempiin taajamiin ja maaseudulle, on toinen ääni kellossa. Ilmeisesti keskusta tavoittaa jotain olennaista syrjäsuomalaisten sielusta – tai sitten ainoastaan mielistelee heitä. Puolueen nimi ainakin hämää: paitsi, ettei kaupunkien keskustoissa juuri kannateta sitä, oli keskusta erään analyysin mukaan viime eduskuntavaalien toiseksi oikeistolaisin puolue heti kokoomuksen jälkeen.
• Uusi nimiehdotus: Keskustaoikeisto
• Naseva pilkkanimi: "Kehittyvien maakuntien Suomi"

Vasemmistoliitto (eli "vasemmisto", kuten puolue haluaa nimensä lyhentää) saa äänet noin kahdeksalta prosentilta suomalaisia äänestäjiä – heiltä, jotka määrittelevät itsensä "vasemmistolaisiksi" ja olettavat tukevansa "vasemmistopolitiikkaa". Tämä valottaa jo hieman vassareiden ongelmaa. Heidän tehtävänsä eduskunnassa (ja hallituksessa) on olla vasemmisto. He hoitavat sen tehtävän ja näyttelevät sen roolin. Oikeastihan kokoomuksen ja Jyrki Kataisen johtamassa hallituksessa ei voi olla vasemmistoa, mutta sielläpä vain vassarit pönöttävät. Kaikki on alusta loppuun teatteria, eivätkä useimmat vassaripoliitikot – äänestäjistä puhumattakaan – edes tajua sitä. Toki vasemmistoliiton poliittiset linjaukset ovat kallellaan vasemmalle. Mutta vain kallellaan.
• Uusi nimiehdotus: Sosiaalidemokraatit
• Naseva pilkkanimi: "Valevasemmisto"

Vihreät (myös Vihreä liitto) nappasivat tunnusvärinsä ympäristöajattelusta, joka alkuaikojen vihreillä oli niin sanotusti vihreä lanka. Moni äänestäjä kuvittelee vihreyden merkitsevän edelleen ympäristöä, mutta jos asiaa kysyy nuorilta viheraktiiveilta esimerkiksi Tampereen Keskustorilla ennen vaaleja, ilmenee, että heille väri tarkoittaa jotain ihan muuta. Näytetään vihreää valoa = ollaan suvaitsevia? Jotain sinnepäin. Vaikka oikeistomedia muistaakin jatkuvasti mainita, että ainakin Satu Hassilla on vähemmistökommunistinen tausta, oli useamman viherpoliitikon juuret Liberaalisessa Kansanpuolueessa (LKP). Nykyisin puolue on palannut hegemonisen valtalinjansa juurille: ympäristöradikalismista ei näy enää jälkeäkään, ihan klassisesta liberalismista sitäkin enemmän.
• Uusi nimiehdotus: Liberaalit
• Naseva pilkkanimi: "Monikulttuurinen Kaupunkipuolue (MoKa)"

RKP (Ruotsalainen Kansanpuolue, Svenska Folkpartiet, SFP) ei nimensä perusteella edusta mitään muuta linjaa kuin "ruotsalaisia". Tämä aiheuttaa sukupolvesta toiseen hämmennystä, sillä eikö kysymys kuitenkin ole ruotsinkielisestä tai enintään suomenruotsalaisesta väestöstä? Poliittinen linjattomuuskin on hämäystä, sillä RKP on ihan selvästi kallellaan oikealle ja muun muassa ympäristöasioissa aika toivoton.
• Uusi nimiehdotus: Suomenruotsalainen Keskustaoikeisto, SRKO (Finlandssvenska Center-högern, FSCH)
• Naseva pilkkanimi: "Svenska talande bättre folkparti"

Kristillisdemokraattien (Suomen Kristillisdemokraatit) nimi oli aikanaan Suomen Kristillinen Liitto (SKL). Nimi täsmäsi paremmin kuin nykyinen, sillä Päivi Räsäsen poppoo ei ole herättänyt huomiota demokraattisuudellaan. Nykyiseen hallitusohjelmaankin se sai läpi pari vanhoillista pykälää, joita yksikään muu hallituspuolue ei kannata. Demokratian sijaan olisi reilu peli tuoda esille puolueen vanhoillisuutta – toisin sanoen konservatiivisuutta.
• Uusi nimiehdotus: Kristilliskonservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Päivi Räsänen"

Piraattipuolue herätti kummastusta eduskuntavaaleissa 2011. Avainkysymys kuului: "Keitä he ovat?" Mysteeri on sittemmin avautunut puoliksi tai yhdestä nurkasta. Yhtenäistä poliittista linjaa piraateilla ei ole, ellei sellaiseksi riitä kansalaisoikeuksien ja yksityisyydensuojan puolustaminen. Nimivalinta kyllä kielii selkeästä radikalismista. Moni piraatti puhuu netissä varsin asiaa, mutta jokunen piraatti vastineeksi myös ihan puppua.
• Uusi nimiehdotus: Radikaaliliberaalit
• Naseva pilkkanimi: "Ripattipuolue"

SKP (Suomen Kommunistinen Puolue) saattaa olla tämän kirjoittajan mielestä maamme poliittisen kentän paras puolue, mutta se ei ole vielä kovin paljon. SKP:n jatkuvana ongelmana on olla "vasemmistoliitompi kuin itse vasemmistoliitto". Näin ollen on harmi, että vassarit ovat olemassa ja vetävät monen äänestäjän silmissä roolinsa edelleen aika uskottavasti. Kun vasemmistoliitto on poliittiselta väriltään enintään sosiaalidemokraattinen, on SKP enintään sosialistinen. Toki puolueen riveissä vaikuttaa lukuisia vanhan liiton kommunisteja ja uusradikalisoitunuttakin väkeä. Kunpa heidän äänensä kuuluisi paremmin.
• Uusi nimiehdotus: Sosialistit
• Naseva pilkkanimi: "Äärivasemmistoliitto"

Muutos 2011:n nimi on herättänyt jatkuvaa kummastusta, sillä vuosi 2011 tuli ja meni eikä muutosta saanut aikaan Muutos-nimen piskuinen kantaja, vaan sen "isoveli" perussuomalaiset. James Hirvisaaren potkut emäpuolueesta tekivät Muutoksesta eduskuntapuolueen, vaikka sen kannatus vuoden 2011 vaaleissa oli vain 0,26 %. "Sarvihiiren" vanavedessä on vaihtanut leiriä muutama muukin persujen oikean laidan aktiivi. On mielenkiintoista seurata, miten heidän ideologiansa lyö kättä radikaalin suoran demokratian vaatimuksen kanssa.
• Uusi nimiehdotus: Radikaalikonservatiivit
• Naseva pilkkanimi: "Muutos 2011"

Itsenäisyyspuolue (myös Ipu) on kuulunut poliittisen kentän lilliputteihin jopa SKP:hen verrattuna, mutta nyt puolue saattaa olla noususuhdanteessa. Se on nimittäin melko uskottava EU-kriittinen ryhmittymä persujen ryhdyttyä nynnyilemään. Myös Verkkomedian päätoimittaja Janus Putkonen vannoo Ipun nimeen. Joillakuilla on puolueesta sitkeä harhaluulo, että se edustaa oikeistoa tai jopa äärioikeistoa. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa. Mutta kuten yllä kirjoittamastani huomaa, moni muukaan asia liittyen puolueisiin nyky-Suomessa ei pidä paikkaansa.
• Uusi nimiehdotus: Itsenäisyyspuolue on OK, mutta jos nimi halutaan muuttaa, se voisi olla Keskustavasemmistolainen Itsenäisyyspuolue, KVIP
• Naseva pilkkanimi: "Salaliittopuolue"

STP (Suomen Työväenpuolue) ja KTP (Kommunistinen Työväenpuolue) ovat niin samankaltaisia tapauksia, että ne voi käsitellä yhdessä. Molemmat ovat radikaalivasemmiston miniatyyripuolueita, joilla kuitenkin on oma toisistaan ja SKP:stä poikkeava linjansa. Olen kuitenkin havainnut, että SKP:ssä on muutamia varsin STP:läisittäin ja kenties vielä useampia hyvin KTP:läisittäin ajattelevia ihmisiä. Lisäksi STP:n piirissä esiintyy joitakin melko SKP:läisiä ja/tai KTP:läisiä ajatuksia. En tunne KTP:n nykytilaa erityisen hyvin, mutta sen jäsenistön ideologinen yhteys molempiin muihin radikaalivasemmistopuolueisiin lienee päivänselvä. Kysymys on painotuseroista, joista puheen ollen tulee valitettavasti usein riitaa.
• Uudet nimiehdotukset: Radikaalivasemmisto (STP), Vanhan Liiton Kommunistit, VLK (KTP)
• Nasevat pilkkanimet: "Työväen sirpalepuolue" (STP), "Vanhan Liiton Kommunistit, VLK" (KTP)

Mitä yllä olevalle, sinänsä alusta loppuun älyttömälle asetelmalle voisi tehdä? Pahin vaihtoehto on jatkaa ennallaan: nythän ihmiset äänestävät vaaleista vaaleihin ihan muuta kuin luulevat äänestävänsä. Uudet nimet voisivat kertoa entistä paremmin, mistä puolueissa on kysymys – ja epäilen vahvasti, että puolueiden kannatussuhteet muuttuisivat täydellisesti. "Kokoomus"-nimi ei enää hämäisi puolivallattomia nuorliberaaleja, otsikko "konservatiivit" viehättäisi huomattavasti "perussuomalaisia" vähemmän ja ekologisten arvojen kannattajat joutuisivat "vihreän" leiman sijaan kurkistamaan puolueiden ohjelmia tai ehdokkaiden vaalikonevastauksia ekologisimman puolueen löytämiseksi (vuonna 2011 se oli Suomen Luonnon selvityksen mukaan vasemmistoliitto). Sosialistit voisivat äänestää sosialisteja ja radikaalivasemmisto radikaalivasemmistoa. Tulisi mielenkiintoista.

Silti yhä olisi jotain mätää Suomenmaassa, enkä nyt tarkoita keskustan lehteä. Miten kävisi, jos puolueet hajotettaisiin ja perustettaisiin joukko entisistä riippumattomia puolueita, joille annettaisiin helposti ymmärrettävät yleisluonteiset nimet? Sellaisia voisivat olla liberaalit, konservatiivit, sosiaalidemokraatit, sosialistit, kommunistit, ehkä ympäristöpuolue ja oletettavasti myös oikeisto, vaikken itse tykkääkään sellaisen olemassaolosta puoluekartalla. Vanhat ja uudet poliitikot voisivat mennä mukaan sennimisiin puolueisiin kuin tykkäisivät. Ehkä ensivaiheessa myös salattaisiin, keitä muita jäseniä kuhunkin puolueeseen on liittynyt. Kaikkein tärkeintä olisi, että pakka saataisiin sekaisin ja puoluekenttä uusiksi.

Henkilökohtainen korruptio

Muutamia päiviä sitten muuan tunnettu vasemmistopoliitikko kauhisteli Twitterissä, kuinka "HS – Helsingin Sanomat" oli julkaissut "propagandistisen", pääasiassa myönteisen artikkelin naisista Israelin armeijassa. Kysyin vastineeksi, että nytkö hän vasta ymmärtää Hesarin olevan propagandistinen lehti. Tästä näkökulmasta hän ei edes suostunut keskustelemaan. Valtamediaa kohtaan on esitetty viime vuosina valtavasti kritiikkiä, mihin kekoon olen itsekin kantanut korteni. Se ei kuitenkaan ole poliitikkoa säväyttänyt, vaan hän pitäytyy näkemyksessä, jonka mukaan Hesari on pääasiassa laatulehti ja propaganda-artikkelit pelkkiä ikäviä poikkeuksia. Vaikka niitä poikkeuksia löytyisi jatkuvasti.

Nyttemmin on sosiaalisessa mediassa levinnyt kuuluisan kulovalkean tavoin Henri Alenin ruokaohje, jossa hän ilmoittaa käyttäneensä Mutti-tomaattimurskaa. Itse ruokaohjeen tavoin Muttista on tullut valtava meemi: sen ilmoitetaan loppuneen kauppojen hyllyiltä ja S-marketin (mainos)kampanja on arvuutellut Muttin myynnin kasvuprosenttia. Kun me kriittiset olemme syöttäneet metallipurkkiin säilötyn tomaatin terveyshaitoista muistuttavaa vastameemiä, se ei ole kiinnostanut tippaakaan – vaikka twiittaajien joukossa on ihmisiä, jotka normaalisti älähtelevät alkoholin ja tupakan vaaroista.

Oman lukunsa muodostavat televisio-ohjelmat ja muu massaviihde. Ihmiset, jotka esiintyvät yhteiskuntakriittisinä, ovat avoimen höpsähtäneitä kaupalliseen viihdekökköön, jolla ei ole mitään sosiokulttuurista arvoa lukuun ottamatta naiivia eskapistista ulottuvuutta. On Salkkari-addiktia, amerikkalaisen tosi-tv:n suurkuluttajaa ja Hollywood-näyttelijöiden faneja. Hohhoijaa. Massaviihdettä on myös urheilu, kuten jääkiekko. Olemme jo tähän mennessä saaneet havaita, että moni kaupallisiin ilmiöihin ja nationalismiin periaatteessa kriittisesti suhtautuva ihminen innostuu kiekkoleijonien menestyksestä paljon enemmän kuin yhteiskunnallisista tai poliittisista teemoista. Odotamme kauhunsekaisin tuntein Sotsin talviolympialaisia.

Mitä yllä mainitut asiat kertovat ihmisistä, jotka ilmoittautuvat vasemmistolaisiksi, yhteiskuntakriittisiksi tai muutoin valtavirrasta poikkeaviksi, mutta käyttäytyvät kuin kaupallisen kulttuurin orjuuttama massa ainakin? Omaan silmääni näyttää siltä, etteivät he ole yhteiskunnallisten muutospyrkimystensä suhteen kovin tosissaan. Maailmaa halutaan parantaa sikäli kuin se on "kivaa". Asioita, joista itse nauttii, ei vaivauduta kyseenalaistamaan. Tosiasiassa jokainen meistä on enemmän tai vähemmän nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan kasvatti. Enää ei ole olemassa ihanteellisessa työväenkulttuurissa kasvaneita nuoria aikuisia, joiden arvot olisivat sinänsä sosialistiset (saati kommunistiset), vaan 2000-luvun ex-pikkupioneeritkin elävät ihan samojen mainosten, tosi-tv-ohjelmien, Rihannojen ja Justin Bieberien, WoWien, kiekkoleijonien ja älypuhelinten todellisuudessa. Myös aktiivisesti syrjäytyneiden hippien ja elämäntapaintiaanien todellisuus, jossa lapset kasvavat kauempana mediasta kuin kasvimaasta, on harvinaista lystiä. Jokaisen yhteiskuntakriittiseksi itsensä mieltävän ihmisen olisi syytä kyseenalaistaa kaikki mieltymyksensä ja vaikutteensa. Ellei sitä tee, voi ajautua yhtä lailla markkinavoimien orjaksi kuin paatunein oikeistojärjestön lobbari – sillä erotuksella, että jälkimmäinen tietää ja ymmärtää, mitä on tekemässä.

Silti tämä kaikki on melko viatonta, mikäli kysymys on pelkistä omakohtaisista mieltymyksistä, joita inhimillinen yksilönvapaus oikeuttaa toteuttamaan. Itsekään en ole mikään mallikansalainen: luen kirjallisuutta ja kuuntelen musiikkia sellaisilta tekijöiltä, jotka eivät ole missään vaiheessa uraansa ilmaisseet varsinaista yhteiskuntakriittisyyttä. Ongelmallisempaa on, että moni antautuu kaupallisen kulttuurin ja markkinayhteiskunnan vietäväksi voidakseen osallistua "juttuihin", jotka edesauttavat sosiaalista elämää ja uskottavuutta. On "kivaa" osallistua työpaikan tai sosiaalisen median keskusteluihin, joita kontrolloivat yhteiskunnallisesti taantumukselliset ihmiset, mutta joita ilman oma sosiokulttuurinen elämä olisi tylsempää ja yksinäisempää. Tämäkin on varsin inhimillistä: nyky-yhteiskunnassa syrjäytyminen on demonisoitu ja pakkososiaalisuus esitetty kivuliaana, mutta palkitsevana väylänä rikkaampaan elämään. Samalla kuitenkin kaupalliselle kulttuurille ja markkinayhteiskunnalle antautuminen varmistaa, ettei voi oikeasti muuttaa tai saada aikaan yhtään mitään. Moni kyllä elättelee kuvitelmaa, että pikkusormen pirulle antaminen auttaa muita sormia toimimaan pirullisuuden sisällä, mutta tuolloin on käytännössä omattava pikkutarkka kokonaisvaltainen suunnitelma asioiden edistämisestä yksi kerrallaan. Ja sitä 2010-luvun naiiveilta yhteiskuntakriitikoilta harvoin löytyy.

Ilmiössä, jota nimitän henkilökohtaiseksi korruptioksi, on kysymys samasta asiasta kuin poliittisissa lehmänkaupoissa. Ne ovat korruptiota, vaikka kansainväliset mittarit eivät noteeraisi niitä ylistäessään Suomea korruptoitumattomana maana eikä kysymys olisi rahasta suoraan tai välittömästi. Kysymys on etujen saamisesta toimimalla omien ihanteidensa vastaisesti. Vihreiden lehmänkauppamentaliteetista Guggenheim-kysymyksessä on jo älähdetty: moni muistaa, että 1980-luvulla vihreät vastustivat kaikkia kyseenalaisia poliittisia käytäntöjä, nyt sellainen on mennyttä aikaa. Samalla tavoin väestöryhmä, joka todennäköisesti kannattaa vihreitä, tekee lehmänkauppoja omassa elämässään. Viis ympäristöarvoista, kunhan sähköä kerskakuluttava viihdemedia toimii; viis ihmisarvoista, kunhan meillä etuoikeutetuilla yksilöillä on vapaus valita miellyttävin sanomalehti, tomaattimurska tai väkivaltainen urheilujoukkue. Ylipäänsä pätee seuraava: viis ihanteellisuudesta, kunhan elämä on kivaa samoilla säännöillä kuin taantumuksellisten ystäviemme elämä on kivaa.

Mitä pyrin tällä kirjoituksellani sanomaan? Sitä, että vasemmistolaisten, antikapitalistien, yhteiskuntakriitikoiden, ympäristöaktiivien, eurokriitikoiden ynnä muiden nykymenon kyseenalaistajien on syytä pikaisesti kehittää omat sosiokulttuuriset pelisääntönsä ja oma diskurssinsa. Sen verran olen seurannut urheilua, että muistan moukarinheiton moninkertaisen arvokisavoittajan Juri Sedyhin sanat 1980-luvulla: "Jos haluaa menestyä, on elettävä moukarille." Samalla tavoin maailmanparantajan on elettävä maailmanparannukselleen ja yhteiskuntakriitikon yhteiskuntakritiikilleen. Sitä vastaan riiteleville elementeille ei saa antaa valtaa omassa elämässä. En tarkoita, ettei niitä saisi hyväksyä osana omaa itseä. Olemme sellaisia kuin olemme, inhimillisen epätäydellisiä yksilöitä, mutta meidän on hyvä tiedostaa omat taantumukselliset elementtimme ja mieluummin hillitä niitä tai kääntää ne sisäänpäin kuin avoimesti levittää niitä. Jos elämme vallankumousta, ja vallankumoukselle, ennen pitkää vallankumous on totta. (Voimme vain kuvitella, mitä Suomessa tapahtuisi, jos puoli miljoonaa kriitikkoa ja vasemmistolaista yhtäkkiä kieltäytyisi seuraamasta kaupallista valtamediaa!) Valitettavasti suomalaiset muistavat Juri Sedyhiä paremmin keihäänheittäjä Seppo Rädyn höpinät siitä, kuinka hän kalastaa ja juo kaljaa valmistautuessaan arvokisoihin. Olemme liian korruptoituja ymmärtämään, että Räty höpisi sellaisia vain luodakseen henkilökohtaista myyttiä ja antaakseen vastustajilleen valheellisen vaikutelman, ettei hän edes yritä tosissaan.

Ai, kuinka niin yhteiskunnalliset muutosliikkeet eivät voi saada mitään aikaan? Eiväthän ne edes yritä tosissaan!

Kylmä luokkasota

Kuten media on suvainnut kertoa kansalle, Tampereella itsenäisyyspäivän vastaanoton vastineeksi järjestettyjen Kiakkovierasjuhlien yhteydessä mellakoitiin. Hulinoitsijat kuulemma huusivat "luokkasotaa", ja koko tapahtuman alaotsikoksi oli annettu Lätkää ja luokkasotaa. Koska oli alkutalvi, mielenosoitus oli varmasti kylmää touhua. Ehkä riehuminen vähän lämmitti.

Minua luokkasota-termin käyttö säpsähdytti ihan muusta syystä kuin mediakeskustelun valtavirtaa. Kaksi päivää aiemmin, 4. joulukuuta, olin törmännyt Twitter-linkin kautta Tuomas Saloniemen nettiartikkeliin, joka kertoi yritysjohtajien ja muiden rikkaiden keräämästä veroadressista. Se vaatii Risto E.J. Penttilän terävin sanankääntein veronkorotuksia lopetettavaksi, vaikka todellisuudessa kokonaisveroaste on 1990-luvulta laskenut. Rikkaat pyrkivät esittämään itsensä sorrettuna kansanosana, vaikka kuka hyvänsä talonpoikaisjärjellä siunattu ymmärtää, että rikkaus itsessään tekee sorrettuna olemisen mahdottomaksi. Itse kommentoin Saloniemen kirjoitusta näin: "Mitä ihmettä he haluavat? Luokkasotaa?"

Kun joukko anarkisteja ja anarkistinmielisiä huutaa "luokkasotaa", heitä kauhistellaan ja pidetään riidanlietsojina. Se on näkyvää ja kuuluvaa. Kun joukko sikarikkaita käy ideologista luokkataistelua kabineteissa ja internetissä, sitä pidetään hyväksyttynä ja oikeutettuna. Se on kätkettyä, piiloista, jotain mikä vaatii havainnoijalta yhteiskunnallista tiedostamista. Asiassa on sekin epäsuhta, että Kiakkovieraat vaativat oikeutta ihmisille, jotka ovat oikeasti sorrettuja. He vaativat loppua kurjistamispolitiikalle, jonka seurauksena eliitti ja "roskasakki" erottuvat yhä selkeämmin toisistaan. Veroadressia kokoavat rikkaat taas vaativat oikeutta sortajille. He eivät pyri olemassaolevan vastakkainasettelun kumoamiseen, vaan sen ylläpitämisen tehostamiseen. Sen myötä hallitseva luokka pyrkii turvaamaan oman asemansa tavalla, joka saa Tampereen rähinät näyttämään pienempien epätoivoiselta pullikoinnilta isompiaan vastaan.

Yksi veroadressin asettamista ansoista on asioiden näyttäminen siltä, ettei rikkailla ole muita edunajajia yhteiskunnassa. Penttilän porukka ei todellakaan ole yksin. Suomessa on monta etujärjestöä, mutta vain yhdellä niistä on taattu mediahuomio joka ainoalle möläytykselle ja oma välitön edunajaja politiikan huipulla. Elinkeinoelämän keskusliitto (EK, mikä lyhenne yhdistyy mainiosti 1920- ja 1930-luvun antikommunistiseen Etsivään keskuspoliisiin) on Suomen kurjistamispolitiikan keskeisin sylttytehdas. Koko nykyinen hallitusohjelma pohjautuu periaatteeseen, jonka EK määrittelee, kokoomus panee täytäntöön ja euroamerikkalaiset bisnespäättäjät taustalla hyväksyvät. Vasemmistoliitto ja vihreät saavat mukaan pari alaviitettä, joiden avulla heidän mahdollinen vastarintansa on nujerrettu jo ennen kuin sillä on ollut tilaisuutta edes syntyä.

Mitä tämä edellä mainittu "kurjistamispolitiikka" on käytännössä? 1990-luvulle saakka Suomessa oli suhteellisen toimiva yhteiskunnallinen hyvinvointijärjestelmä, jonka ansiosta köyhyydestä oli tehty melko harvinaista, sairastamiseen ei yleensä liittynyt taloudellisia riskejä ja sote-palvelut olivat lähes jokaisen saavutettavissa ympäri vuoden. Työttömyys oli vuoteen 1991 saakka vähäisempää kuin koskaan sen jälkeen, ja työssäkäyvien työtahti oli inhimillinen. Nykyaikaan tultaessa köyhät ovat köyhtyneet samalla, kun rikkaat ovat räjähdysmäisesti rikastuneet. Terveyspalveluja on lakkautettu, ulkoistettu yksityisille ja samalla entisistä ilmaisista palveluista tehty köyhille jopa kalliita. Ylipäänsä julkisia palveluja on lakkautettu valtavasti, ostopalvelut otettu käyttöön ja monilta osin ne ovat jopa jääneet puuttumaan. Joukkotyöttömyydestä on tullut pysyvä ilmiö: tehokkuusajattelu vaatii, että entinen työmäärä on teetettävä vähemmillä työntekijöillä, ja itse yhteiskuntajärjestelmä – kapitalismi – vaatii työttömien resurssin olemassaoloa. Pitkäaikaistyöttömät ja vaille palveluja jääneet kroonisesti sairaat syrjäytyvät. Mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet. Asunnottomuus on moninkertaista hyvinvointi-Suomeen verrattuna. Valtamedia salailee yhteiskunnallisia ongelmia, esittää ne toisiinsa liittymättöminä yksittäistapauksina, pimittää tietoa yhteiskunnasta ja vääristelee tosiasioita, sillä valtamedia on nimensä mukaisesti aina vallanpitäjien työväline – ja nykyisessä mediayhteiskunnassa itsekin vallanpitäjä eli mediavallanpitäjä.

Miten ja miksi kurjistamispolitiikkaa toteutetaan? Yksinkertaistettuna: nyky-yhteiskunnan pääideologit käskevät hallituksia leikkaamaan. Tämä pyrkimys on kansainvälinen, ja sen taustalla on itsevaltiuteen pyrkivä euroamerikkalainen suurpääoma. Suomessa käskijän roolissa on Elinkeinoelämän keskusliitto ja projektin ensisijaisena toteuttajana kokoomus. Ideologien valta on kuitenkin kokoomusta laajempi: paitsi, että SDP, vihreät, RKP, kristillisdemokraatit ja valitettavasti vasemmistoliittokin toteuttavat samaa projektia osana nykyistä hallitusta, projekti eteni myös kaudella 2003–07, kun kokoomus oli oppositiossa. Toki kokoomuslainen hegemonia vallitsi silloinkin. Vaikka kokoomus on näennäisesti ominut valtionhoitajapuolueen roolin, se on pohjimmiltaan luokkapuolue, omistavan luokan edunajaja politiikassa. EK on puolestaan omistavan luokan etujärjestö. Omistava luokka siis määrää, mihin suuntaan yhteiskuntaa on muovattava. Se vaatii leikkauksia, koska se näkee hyvinvointijärjestelmän tulonsiirtoina pois siltä itseltään kilpailevalle yhteiskuntaluokalle. Omistava luokka myös pyrkii globaaliin kontrolliin, jolla kaikki rahan ja bisneksen kasvua ehkäisevät tekijät halutaan kitkeä. Lopullisena tavoitteena voi hyvinkin olla "nappi otsaan": mikro- tai kenties nanoteknologian avulla työväestön ja maatalousväestön elintoiminnot on robotisoitu tuottamaan rikkaille porvareille loputtomasti rahaa ja elämänlaatua. Myönnän edellisen skenaarion olevan yltiöpäisen dystooppinen.

Jos siis Suomesta täytyisi osoittaa yksi instanssi, joka käy tai lietsoo luokkasotaa, se ei löytyisi Kiakkovieraista. Itse asiassa tällainen ajatus paljastuu perusteellisessa tarkastelussa jopa täysin naurettavaksi. Sen sijaan sormi kääntyy osoittamaan Elinkeinoelämän keskusliittoa, kokoomusta ja koko ylintä kastia – pankkiirien, suuryritysjohtajien ja muiden bisnesherrojen yhteiskuntaluokkaa. Ne käyvät kylmää luokkasotaa: ei aseita ja ammuksia, vaan kylmivää kurjistamispolitiikkaa. Niiden vaikutuksesta Suomeen on syntynyt uusi kurjalisto, köyhien ja sorrettujen luokka, jota valtamediaa myöten nimitellään "roskasakiksi" ja syyllistetään entisestään heikennettyjen hyvinvointipalvelujen käyttämisestä! Näin ollen en ihmettele lainkaan, miksi joukko nuoria ja aktiivisia toisinajattelijoita on valmis mellakoimaan. Tämän kirjoituksen lopuksi täytyy muistuttaa, mitä poliittisilla päättäjillä olisi periaatteessa yhä mahdollisuus päättää: säilytetään hyvinvointipalvelut ja parannetaan niitä, tuodaan palvelut sinne missä ihmisiä on eikä päinvastoin, tarjotaan kansalle mielekästä työtä ja asuntoja, hoidetaan yhteiskunnan heikoimpia ja pyritään tulojen ja omaisuuden kokonaisvaltaiseen tasa-arvoistamiseen. Jokainen hallitus tai eduskunta, joka hylkää nämä lähtökohdat, on omistavan luokan asialla.

Neuvostoliitto

Tästä aiheesta olen jo kauan suunnitellut kirjoittavani. Vuodesta 1922 vuoteen 1991 Suomen itänaapurina sijaitsi Venäjän sijaan valtio nimeltä Neuvostoliitto. Sitä edelsi viiden vuoden "Neuvosto-Venäjän" ja sisällissodan vaihe, joka oli käynnistynyt lokakuun (meikäläisittäin marraskuun) vallankumouksessa vuonna 1917. Koska NL oli olemassa melkein seitsemän vuosikymmentä ja sen hajoamisesta on vuosikymmeniä kulunut vasta reilut kaksi, on ymmärrettävää, että siihen viitataan yhä usein naapuri-Suomen poliittisessa keskustelussa. Sitä, miten viitataan, ymmärrän vähemmän. NL:stä on tehty mörkö, jolla pelotellaan aina, kun kyseeseen tulee vasemmisto, sosialismi, kommunismi tai peräti valtiollinen tai yhteiskunnallinen omistussuhde. Mikä hämmentävämpää, pelottelu usein toimii. Ihmiset eivät halua joutua samastetuksi sellaiseen, jolla on niin huono maine. Mutta miksi näin on ja mitä ihmettä kaiken taustalla luuraa?

1) Neuvostoliittoon kaikkein kielteisimmin suhtautuvat ihmiset eivät usein ole neuvostoaikaa nähneetkään. Tähän joukkoon luen kaikki 1970-luvun jälkeen syntyneet suomalaiset, joille jopa Mihail Gorbatsov on vain nimi historiankirjoissa. 1990-luvulta lähtien valtamedia on levittänyt NL:stä täysin yksipuolista näkemystä, ja siinä onkin kaikki, mitä ns. nuoret aikuiset ja teinit nykyään asiasta "tietävät" – elleivät sitten ole törmänneet selkeän propagandistiseen populääritaiteeseen, mitä Sofi Oksasen kirjallinen tuotanto pääosin edustaa. Näin itsenäisyyspäivän nurkilla on myös huomattava vuodesta vuoteen jatkuva suomalainen jälkisotapropaganda: NL esitetään Suomen vihollisena, siinä kaikki. YYA:sta ei puhu enää kukaan. Elämme siis yksiselitteisen neuvostovastaisessa ilmapiirissä, ja koska nuorimmilla sukupolvilla ei ole kokemusta muunlaisesta ilmapiiristä, he luulevat sitä normaaliksi ja neutraaliksi.

2) Poliittisessa keskustelussa neuvostoaika on yhtä kuin Stalinin aika. Tämä ei voi enempää äimistyttää ihmistä, jolle Mihail Gorbatsov oli teini-iän sankari ja V.I. Lenin pysyy maailmanhistorian merkkihenkilönä. NL oli olemassa 69 vuotta, ja siitä ajasta "vain" 29 vuotta vallassa oli Josif Stalin. Hänen sijaansa valtakunnan perusti Lenin, joka sanoi Stalinista muun muassa, että "tämä kokki osaa tarjota vain väkeviä ruokia". On ihan selvää, ettei Lenin olisi valinnut Stalinia seuraajakseen, jos olisi saanut päättää. Monessa mielessä Stalinin politiikka oli Leninin politiikan äärimmäinen vastakohta. Stalinin kuoltua 1950-luvulla valtaan nousi Nikita Hrustsev, joka teki ison liudan virheitä poliittisena johtajana, mutta jonka kansansuosio – kaikkien nykyisten NL-stereotypioiden vastaisesti – oli kuuluisa. Meilläpäin tunnettiin vitsi, jonka mukaan Mossetkin (Moskvitsh-autot, suom. huom.) sanoivat hänen kunniakseen "nikita-nikita-nikita-nikita", kun niitä yritti käynnistää.

Hrustsevin syrjäytti 1960-luvulla Leonid Breznev, joka on antanut nimensä pysähtyneisyyttä kuvaavalle termille. On silti huomioitava, että nuorten vähemmistökommunistien suuri neuvostoinnostus Suomessa tapahtui juuri Breznevin aikana. Vastapainoksi pitää kyllä muistaa, että Breznevin hallinnon voi sanoa aloittaneen uuden kylmän sodan (siinä missä kuumankin) hyökkäämällä Afganistaniin 1979 – joskin aiemmin samalla kaudella liennytys oli edennyt valtavasti. Brezneviä seuranneet Juri Andropov ja Konstantin Tsernenko eivät ehtineet juuri muuta kuin saada nimensä historiankirjoihin, mutta heitä seurannut Mihail Gorbatsov oli legendaarinen uudistaja ja kokonaisen sukupolven innoittaja. Glasnost (avoimuus) ja perestroika (uudelleenjärjestely) olivat ajan taikasanoja myös koto-Suomessa. "Gorban" kausi päättyi kansallisuusaatteen nousuun, jonka myötä NL:n rajat alkoivat murtua ja niinpä Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi 1990-luvun alussa. Vaikka NL ehti olemassaolonsa aikana tunnustaa ne itsenäisiksi, Baltiassa valtakulttuuri samastaa yhä neuvostovallan ja Venäjän vallan toisiinsa. Tätä taustaa vasten on hauska fakta, että itse Venäjä julistautui Boris Jeltsinin johdolla itsenäiseksi NL:stä jo niinkin varhain kuin vuonna 1990.

Neuvostoliiton historiaan mahtuu siis monia vaiheita ja toisistaan selvästi poikkeavia poliittisia kausia. On tahallista ideologista vääristelyä antaa valtakunnan kaikille johtohenkilöille Stalinin kasvot.

3) "Suomettumista" ja "rähmälläänoloa" häpeävät eniten ihmiset, jotka ovat itse täysin rähmällään länteen. Suomen läheisiä idänsuhteita ennen kaikkea Urho Kekkosen aikana hävetään yleisesti. Tämä johtuu siitä, että a) Neuvostoliittoa vihataan ja yhteistyötä sen kanssa pidetään sinänsä häpeällisenä, b) yhteistyön katsotaan johtuneen pelkästä mielistelystä ja perseennuolemisesta tai pelkuruudesta vetää omaa "vapaata" poliittista linjaa. Jälkimmäinen on tietysti palturia siinä missä nykyhetken äärilinjan eurokriitikkojen väite, ettei EU-jäsenyydelle ole Suomessa mitään oikeaa kannatuspohjaa. Edellinen taas perustuu aiemmissa kohdissa mainitsemaani neuvostovastaiseen ilmapiiriin ja propagandaan, tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen sekä ihan silkkaan oikeistohegemoniaan.

Joka tapauksessa Suomi on vuodesta 1995 alkaen ollut liittoutunut paljon tiiviimmin länteen kuin missään itsenäisyyden ajan vaiheessa itään. Tässä NL-yhteistyön häpeäjät eivät yleensä näe mitään väärää. Vihertävissä piireissä on tapana sanoa, että kansallisvaltion aika on ollutta ja mennyttä eikä asiaa pitäisi tulkita iänikuisesta nationalistisesta perspektiivistä. Kuitenkin samat ihmiset soveltavat nationalistista perspektiiviä eivätkä kyseenalaista kansallisvaltiota, kun on puhe Suomen suhteesta NL:ään. Heillä ei ole välineitä (eikä tahtoa) oivaltaa, että varsinkin vähemmistökommunistit nimenomaan hylkäsivät nationalistisen perspektiivin suuressa neuvostoinnostuksessaan. Heidän suhteensa itään oli muutoin ihan samanlainen kuin nykyisillä eurosuomalaisilla länteen, mutta järjestelmä ei tukenut sitä. He vasta halusivat liittoutua samalla tavoin kuin nyky-Suomi on liittoutunut. Ja kyllä, monelle vähemmistökommunistille NL edusti vapautta ja ihmisyyden voittoa samalla tavoin kuin EU länsimielisille 1990-luvun alkupuolella. Sanotaan, että totuus NL:stä on myöhemmin paljastunut. Eikö nyt voitaisi jo ymmärtää, että myös totuus EU:sta on sittemmin paljastunut?

4) Neuvostoliiton kulttuurielämän sulkeutuneisuutta ja totalitaarisuutta painottavat ihmiset eivät havaitse samansuuntaista prosessia täällä ja nyt. On totta, että 1930–70-luvun NL vaati kulttuurin, taiteen ja itseilmaisun yhdenmukaisuutta. Sosialistinen realismi ja julkaisukanavien valtiollisuus määrittivät sitä, mitä tavallinen neuvostokansalainen – puhumattakaan jonkin toisen maan kansalaisesta – NL:n taiteesta näki ja kuuli. Toisaalta 1970-luvulla silloisessa Leningradissa vierailleet suomalaiset törmäsivät usein underground-taiteeseen ja -musiikkiin. Aikakausi muistetaan lännessä siitä, että Nobel-kirjailija Aleksandr Solzenitsyn ensin "vaiennettiin" ja sitten ajettiin maanpakoon, mutta on muistettava että Solzenitsyn oli oikeasti neuvostovastainen kirjailija. Siihen verrattuna esimerkiksi USA:n kommunistivainot perustuivat enemmän vainoharhoihin. Kommunistiksi leimattiin Yhdysvalloissa mm. Charles Chaplin, joka oli lähinnä antifasisti (!), ja myöhemmin – vainojen huomattavasti lievennyttyä – John Lennon. Jälkimmäiselle järjestettiin Neuvostoliitossa hänen kuolemansa jälkeen muistokonsertti. USA:ssa niitä tosin oli kaksikin, mutta molempia on pidetty epäonnistuneina. Gorbatsovin aikana taide ja kulttuuri olivat täysin vapaata aluetta NL:ssä.

Samaan aikaan länsimaissa kulttuurielämä kulki lähes vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä enemmän kohti kaupallista totalitarismia. Kehitys on jatkunut entisestään voimistuneena 1990- ja 2000-luvulla. Valtamedia nostaa esiin vain kaupallista valtavirtaa, eikä kriittisestä kasvatuksesta "vapautettu" kansa osaa muuta vaatia tai etsiä. Kulttuuripalkintojakin annetaan lähes yksinomaan kaupallisesti menestyville taiteilijoille. Kuka hyvänsä voi ottaa kitaransa ja kävellä lähimmän suurkaupungin pubiin "open stage" -iltaan esiintymään, ainakin jos on varaa kitaraan ja matkustamiseen, mutta pubin ja suppean yleisöpiirin ulkopuolella ketään ei kiinnosta, koska ihmiset hukkuvat valtakulttuurin pakkotuputukseen. Kaikki "epäkaupalliset" ainekset jäävät ulos valtavirtajulkisuudesta tai jopa kokonaan julkaisematta. Luonnollisesti tämä koskee myös sellaista yhteiskuntakritiikkiä, joka ei ole tuotteistettavissa. Tätä taustaa vasten on irvokasta ajatella, että Viron itsenäistyminen tunnetaan "laulavana vallankumouksena" ja laulutapahtumat olivat oikeasti merkittävässä roolissa virolaisen itsetunnon kasvuprosessissa 1980-luvulla. Tuskin mikään luonnehtii paremmin nimenomaan Gorbatsovin aikaa. Tuskinpa 80-luvun virolaisille "laulu" tarkoitti Rihannaa ja Justin Bieberiä?

5) Koska neuvostovastainen propaganda on sitä tasoa kuin on, nykyinen julkinen keskustelu unohtaa ja sivuuttaa täysin kaikki sellaiset elementit, jotka eivät sovi kielteiseen Neuvostoliitto-kokonaiskuvaan. Vuonna 1970 ilmestyi amerikkalaisen kehityspsykologin Urie Bronfenbrennerin klassinen teos Kaksi lapsuuden maailmaa, joka vertaili USA:n ja NL:n lastenkasvatusta muun muassa koulujärjestelmän sekä aate- ja arvopohjan osalta. Itselläni on tuo kirja hyllyssä, ja sen perusteella voi pitää päivänselvänä, että neuvostolapset kasvoivat paljon terveempään todellisuuteen kuin jenkkivastineensa. 1980-luvun jälkeen Bronfenbrenner on vaiettu kuoliaaksi. NL:n oma tiede-elämä taas leimataan pelkäksi kylmäksi valtiokoneiston osaksi – sotatieteestä ja avaruudenvalloituksesta "ideologiseen" joukko-oppiin matematiikassa. Sitä ei vaivauduta käsittämään, että esimerkiksi NL:n lääketiede hyväksyi kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen ja ns. vaihtoehtohoitojen piiriin lukeutuvia näkemyksiä paremmin kuin läntinen tiede on vieläkään hyväksynyt. En myöskään erehtyisi julistamaan, että nykyaikana ja lännessä suosittu biologistinen (geneettis-fysiologinen) ihmiskäsitys on oikeasti parempi tai kehittyneempi kuin marxilainen sosiologinen ihmiskäsitys.

Nyt voisi olla paikallaan jonkinlainen "summa summarum". En minä Neuvostoliittoa fanita, enkä olisi liittämässä Suomea siihen, jos eläisimme nyt neuvostoaikaa. Mutta toisaalta kannatan Suomen eroa EU:sta, joten puntit ovat tasan. NL:n yhdenmukaisuusvaatimus oli ehkä julmempaa kuin länsimaiden, mutta taas toisaalta inhoan länsimaisen kulttuurin arvoja ja teen kaikkeni, että ne muuttuvat (lue: se muuttuu). Josif Stalinin tekemää "kansanmurhaa" en usko sillä lailla tapahtuneen kuin lännessä nykyisin väitetään, mutta silti en hyväksy Stalinia ja hänen tekosiaan. Missä näkemykseni poikkeaa kaikkein radikaaleimmin nykysuomalaisesta valtavirrasta, on että pidän Neuvostoliittoa periaatteessa ihailtavana yrityksenä luoda jotakin täysin uutta maailmanhistoriassa – yhteisyyteen ja tasa-arvoon oikeasti, ei vain juhlapuhetasolla, pohjautuvana yhteiskuntana. Se ei koskaan toteutunut, mutta sen unelma palautui osaksi neuvostotodellisuutta jo Stalinin kuoltua eikä missään vaiheessa kadonnut kokonaan. Lähimpänä se oli luultavasti – ironista kyllä – Gorbatsovin aikana, ennen kuin nationalistit pilasivat kemut. Vaikka NL oli siis parempi idea kuin toteutus, parempi teoriassa kuin käytännössä, on minussa niin paljon idealistiteoreetikkoa, että voin siteerata Samatsvety-yhtyeen laulua Moi adres Sovetski Sojuz (Agit-Propin Kisällien käännös): "Kuka oot, mistä tuut, minne menet sä? Osoitteeni on Neuvostomaa. Ei tarvita tarkkoja karttoja..." Maa, jossa kaikkialta löytyy samalla tavoin rakastavia ystäviä, on tänään harvinaisen kaukana.

Maahanmuuttokeskustelu on huijausta

Maahanmuutosta on keskusteltu Suomessa jo vuosikausia hyvin vilkkaasti. Mukana keskustelussa ovat olleet ääripäiksi julistautuneet "nuivat" hommalaiset (vastaan) ja vihreä "suvaitsevaisto" (puolesta), heidän vanavedessään kaikki muutkin näkyvät poliittiset ryhmät demareista kokoomusnuoriin sekä parrasvalojen ulkopuoliset ryhmät uusnatseista anarkokommunisteihin. On vedottu Anders Breivikiin, tehty iskuja tilaisuuksiin ja julistettu "minun Suomeni on kansainvälinen". Keskustelu ei ole saanut aikaan mitään muuta kuin lisää katkeruutta eri kansanryhmien välille. Samaan aikaan suomalainen yhteiskunta jatkaa äärikapitalisoitumistaan.

Itse en ole lähtenyt mukaan maahanmuuttokeskusteluun, vaikka käsitykseni hädänalaisten auttamisesta ja toisaalta halpatyövoimasta ovat varmasti käyneet selväksi. Pidän nimittäin tosiasiana, että maahanmuuttokeskustelu on huijaus, jolla kriittisen kansan huomio siirretään pois kurjistamisesta, sorron ja riiston politiikasta, fasistisesta kieltolakipolitiikasta, Suomen päättäjien tuesta imperialismille ja useista muista todellisista ongelmista. Valtaosalla maahanmuuttokeskusteluun osallistuvista ei tietysti ole tästä hajuakaan. Paremmin asia sopii keskustelua tukevalle ja ylläpitävälle valtamedialle, jota iso raha pyörittää. Viime kädessä jäljet johtavat tietysti yhteiskunnan pääideologeihin muun muassa Elinkeinoelämän keskusliitossa ja kokoomuspuolueessa.

Maahanmuuttokeskustelun ylivalta kansanpiireissä on murskannut totaalisesti ne kysymykset, joista nyky-Suomessa kuuluisi olla huolestunut. Vihreät olivat vielä 1990-luvulla yksiselitteisesti, ja pitkällä 2000-luvullakin ensisijaisesti, ympäristöpuolue. 2010-luvulla heidän päämielenkiintonsa ei ole riittänyt kaivoksiin eikä ydinvoimaloihin, kun heidän on jatkuvasti ollut vastattava maahanmuuttokriitikoiden heittämiin haasteisiin. Lisäksi kansainvälisellä puolella on riittänyt työnsarkaa: Venäjällä poljetaan homojen oikeuksia, siispä vihreiden on vastustettava Venäjää ja puolustettava länttä ihmisoikeusasioissa. Samaan aikaan Talvivaara on jatkanut vuosisadan ympäristörikostaan valtion tuella, ulkomaiset kaivosyhtiöt ovat tehneet uusia valtauksia, Olkiluodon työmaalla on sekoiltu ja Pyhäjoenkin ydinvoimalan valmistelu on edelleen käynnissä – Fukushiman tapahtumista riippumatta. Itse kunkin luulisi jo ymmärtävän, ettei Suomessa ole nykyisin ympäristöpuoluetta, mutta kansalaiskeskustelua asia ei edes kiinnosta. Onhan sillä koko ajan jotakin sanottavaa mamuista ja maahanmuutosta.

Vihreitäkin ongelmallisempi on vasemmiston tilanne. Vasemmistodemareista aina nuorkommunisteihin saakka on höpsähdetty korvaamaan yhteiskunnallinen tasa-arvo- ja hyvinvointikeskustelu pelkällä vähemmistöjenoikeuslässytyksellä, jossa seksuaalivähemmistöjäkin tärkeämpi asia on mamut ja maahanmuutto. Tämä aiheuttaa kaksi äärimmäisen epämiellyttävää leimaa. Ensiksikin, kun populistiset oikeistokonservatiivit ovat samastaneet vasemmistolaisuuden ja suvaitsevaisuusideologian toisiinsa (James Hirvisaari jopa höpisi "äärivasemmiston pesivän vihreissä", mitä pahemmin kujalla ei voi olla), keskusteluun vastaamalla vasemmistolaiset ovat ilmaisseet sen pitävän paikkaansa. Toisin sanoen vasemmiston julkisesta maahanmuuttopuolustelusta tulee vaikutelma, että vasemmistolaisuus todellakin on pelkkää suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeusaktivismia. Proletariaatista, luokkataistelusta ja sosialismista ei puhu enää kukaan. Toisena erittäin ikävänä leimana vasemmisto antaa vähemmistökysymyksiin keskittymällä vaikutelman, että suomalaisessa yhteiskunnassa kaikki oleellinen on kunnossa. Vain suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia täytyy vielä viilata. Kyllä ne älähtäisivät, jos yhteiskunnan rakenteissa ja yhteiskuntajärjestelmässä olisi jotakin vinossa.

Kolmas maahanmuuttokeskustelun ongelmallistama ryhmä on – joo joo – itse maahanmuuttokriittiset oikeistokonservatiivit. Lähtökohtana näkisin, että he ovat uuden vuosisadan poliittisia etsijöitä. He ymmärtävät suomalaisen nyky-yhteiskunnan kärsimyksen ja tarvitsevat maailmankuvaansa niiden aiheuttajan. Sormi on osoittanut maahanmuuttoa, ja niinpä he syyllistävät sekä mamuja että heidän "vihervasemmistolaisia" "hyysääjiään". Valitettavasti nyky-Suomen todelliset ongelmat ovat aivan muualla, mutta sitä he eivät näe eikä heille näytetä. Suurpääoma on vetänyt heitä täydellisesti höplästä.

Minusta maahanmuutto ei kerta kaikkiaan ansaitse sitä huomiota, jonka se on viime vuosina saanut suomalaisessa kansalaiskeskustelussa. Koko maahanmuuttokeskustelu on lakaistava toistaiseksi rikkaämpäriin. Sen sijaan on alettava puhua kaikesta, mikä on nykyään paitsiossa: politiikasta elinkeinoelämän työrukkasena ja valtamediasta sen äänitorvena, natottamisesta ja eurokuripolitiikasta, talouden valheista, veroparatiiseihin heitetyistä miljoonista, kansalaisten epätasa-arvosta, sosiaali- ja terveyssektorin ahdingosta, ihmisten fyysisestä ja psyykkisestä hädästä, ihmisten katkeruudesta ja pelosta toisiaan kohtaan, kovista arvoista, ympäristön riistämisestä ja tuhoamisesta, ihmiskehojen laillistetusta myrkyttämisestä, bisneksen ketkuudesta, kapitalismin soveltumattomuudesta ihmisten yhteiskuntajärjestelmäksi ja sen vastapainona oikeasti hyvän yhteiskunnan unelmasta, jota edes kansalaiskeskustelun tahallinen vääristäminen ei kykene murskaamaan.

Muutoksen ilmapiiri

Suomen eduskunnassa tapahtui lokakuussa muutos, jota voi olosuhteisiin nähden pitää periaatteessa mullistavana. Ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen eduskunnassa on enemmän kuin kahdeksan puoluetta, kun James Hirvisaari sai potkut perussuomalaisista, liittyi Muutos 2011:n jäseneksi ja perusti samannimisen eduskuntaryhmän. Edellinen "kahdeksanpuoluejärjestelmän" ulkopuolinen kansanedustaja oli Risto Kuisma, joka valittiin johtamansa Remonttiryhmän listoilta eduskuntaan vuonna 1999. Kaksi vuotta myöhemmin Kuisma kuitenkin siirtyi SDP:n riveihin, lakkautti eduskuntaryhmänsä ja poistatti Remonttiryhmän ennenaikaisesti puoluerekisteristä. Viimeiset 12 vuotta olemme eläneet kahdeksanpuoluejärjestelmässä, jonka Hirvisaaren loikka nyt purkaa – siitä huolimatta, että hänet valittiin persujen listoilta. Kunpa vasenryhmäläiset Jyrki Yrttiaho ja Markus Mustajärvi ymmärtäisivät tehdä omalla tahollaan samoin!

Muutos 2011 on tietysti oikeistolainen, monien konservatiivisten teemojen puolesta liputtava puolue, eikä siltä ole sinänsä lupa odottaa muutosta. Puolueen nimi on herättänyt hämmennystä, kun vuosi 2011 tuli ja meni – ilman minkäänlaista muutosta ainakaan tämän puolueen suunnalta. Toisaalta eduskuntavaalit 2011 toivat suomalaiseen politiikkaan yhden merkittävän muutoksen eli persujen läpimurron. Ideologisesti tämä merkitsi oikeistopopulismin läpimurtoa. Samassa jytkyssä eduskuntaan livahti myös James Hirvisaari. Nyt, kun yhtä lailla populistisella Muutos 2011:llä on oma kansanedustaja, joka edusti myös vuoden 2011 poliittista painopistemuutosta, puolueen nimi pitääkin "vahingossa" paikkaansa. Jälleen toisaalta tämä sementoi populistien "muutoksen" nimenomaan vuoden 2011 jutuksi ja siinä mielessä jo menneeksi tapahtumaksi, vaikka muutoslaiset saisivatkin äänestäjiltä eduskuntamandaatin keväällä 2015 (mikä on suurten puolueiden väen ja eduskunnan näennäisvasemmistolaisten vähättelystä huolimatta täysin mahdollista, jopa todennäköistä).

Perussuomalaisten keväästä 2011 alkanut mahtiaika eduskunnassa on osoittanut, ettei edes demareihin ja keskustaan vertautuva kannatus vaaleissa tee puolueesta todellista muutostekijää. Ainoa havaittava muutos valtakunnanpolitiikassa on kohukansanedustajien lukumäärän moninkertaistuminen, jonka merkittävin välillinen vaikutus on huomion siirtyminen eduskunnassa politiikasta henkilöihin. Tämä puolestaan voi sallia entistä useampien täysin sietämättömien päätösten nuijimisen läpi eduskunnassa ilman niiden ansaitsemaa huomiota – kansan tuijottaessa enemmän Hirvisaaren, Teuvo Hakkaraisen tai jonkun vastaavan uusimpia möläytyksiä. Näin ollen kokoomusvetoinen uusliberalismi, jota SDP:n hyväksymä elämäntapafasismi tukee, voi huoleti porskuttaa eteenpäin populistien hoitaessa silmänkääntöpolitiikan. Toki asetelma muuttuisi, jos persut nousisivat hallitukseen, mutta koska se on mahdotonta RKP:n (tai vihreiden) siellä ollessa, tämä on varsin epätodennäköistä. Vuonna 2011 tosin näytti, että persujen kannatus kasvaa melkein loputtomiin, mutta sittemmin he ovat jääneet pahasti jälkeen ennen muuta keskustasta. Muutos 2011 nakertanee puolueen kannatusta entisestään.

Oleellisinta kevään 2011 poliittisessa painopistemuutoksessa ja syksyllä 2013 tapahtuneesta kahdeksanpuoluejärjestelmän kaatumisessa onkin muutoksen mahdollisuuden toteutuminen. Vaikka eläisimmekin yhä uusliberalismin kahleissa, välineet niiden katkaisuun ovat näkyvissä. Muutos 2011 ei tuo(nut) mitään todellista, oikeasti merkityksellistä uutta, mutta "muutos 2015" voi tehdä niin. Muutos on meidän käsissämme.

Millainen sitten olisi edellä mainittu "todellinen, oikeasti merkityksellinen" muutos? Ensin on tehtävä selväksi tosiasia: elämme oikeistolaisessa, kapitalistisessa järjestelmässä, joten perinpohjaisen muutoksen on tultava vasemmalta. Vasemmistoliitto sitä ei tee, sillä oman kokemukseni perusteella selvä valtaosa vassareista on yhteiskuntajärjestyksen ja status quon puolustajia. He kuvittelevat naiivisti olevansa vallassa, mitä populistien kritiikki vielä pönkittää. He eivät kylläkään pidä kokoomuslaisesta leikkauspolitiikasta, mutta heidän reaktionsa siihen on säilyttävä eikä muutoshakuinen. Persujen ja Muutos 2011:n luomaa alkeellista muutosilmapiiriäkin he vastustavat, vaikka se tarjoaisi tilaisuuden työntää soppaan jotain oikeasti – tai pitäisikö sanoa vasemmasti – tuoretta. Eduskuntavasemmisto haluaa säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan rippeet – ymmärtämättä, että ne ovat tosiaan rippeitä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole vasemmistolle enää paljonkaan säilytettävää. Muutoksen aiheita sen sijaan olisi valtavasti. Se muutos jää nykyiselle eduskunnan ulkopuoliselle vasemmistolle, johon vasenryhmäläiset Yrttiaho ja Mustajärvi toivottavasti liittyvät.

Itseäni on monesti kritisoitu liiasta uskosta nimenomaan eduskuntapolitiikan ihmeitätekevään vaikutukseen. Todelliset yhteiskunnalliset muutokset nimittäin alkavat ruohonjuuritasolta, katutasolta, mitä nimiä sitten käytetäänkin. Tästä asiasta olen ihan samaa mieltä, vaikka ajattelenkin, ettei eduskunta-aseman merkitystä pidä väheksyä. Todellinen muutos nimittäin tapahtuu kaikilla tasoilla. Ihmisten ajattelutapa voi muuttaa reaalipolitiikan toimintalinjoja, mutta reaalipolitiikka voi myös muuttaa ihmisten ajattelulinjoja. Yhteiskunnalliset muutosprosessit ovat aina dialektisia, ellei niitä ohjailla sivusta tai ylhäältä piittaamatta kansan näkemyksistä. Niin sanotut värivallankumoukset esittävät jonkinlaisen välittäjävaihtoehdon. Ne ovat ohjailtuja, eivät spontaaneja prosesseja, mutta ne hyödyntävät täysillä jokaista muutoksen ilmapiirin hiventä ja saavat käyttövoimansa kaduilta ja ruohonjuurista. Yhteiskunnallinen muutos edellyttää muutoksen ilmapiiriä, ja kun meillä nyt on sellaisen hiveniä, ne täytyisi hyödyntää. Mikään ei ole alistetulle kansalle niin houkuttavaa kuin vihje muutoksesta parempaan, ja niin kauan kuin vihjeiden monopoli on konservatiivioikeistolla, kansa pysyy alistettuna.

Hyviä esimerkkejä muutoksen ilmapiirin kiehtovuudesta ovat renessanssi, Ranskan vallankumous ja 1960–70-luvun punertava radikaaliaika. Ne viehättävät sukupolvea toisensa jälkeen, vaikka todellisuus ei tuolloin vastannut nykyisiä kuvitelmia. Renessanssi muutti länsimaisen tajunnan pimeästä keskiajasta avarampaan uuteen aikaan, mutta prosessi kesti vuosisatoja. Mikä alkoi Danten ja kumppaneiden pioneerityönä 1300-luvulla, täydentyi oikeastaan vasta 30-vuotisen sodan myötä 1600-luvulla. Renessanssin käsitekin on peräisin vasta 1800-luvulta! Ranskan suuri vallankumous taas rajoittui tuhansien kilometrien päähän monista maista, joissa sitä muistellaan ja ihannoidaan. Vallankumous johti verenvuodatukseen muun muassa keksimänsä giljotiinin avulla ja pohjusti Napoleonin myöhempää valtaannousua. Silti sitä juhlitaan kansanvallan läpimurtona, siitä löydetään uudempien kumousaatteiden juuret, Ranskan valtio kantaa siitä periytyvää tunnusta (liberté, égalité, fraternité) ja Pahkasika vitsailee siitä ("Pierrikö Robespierre?"). Kesä 1967 ei Jefferson Airplane -yhtyeen jäsenten mukaan ollut oikeasti "summer of love" vaan mieluummin "golden age of fucking", mutta kaukana San Franciscosta ajateltiin ja varsinkin ajatellaan, että jossain tällä planeetalla hallitsi tuohon aikaan rakkaus. Ajatus muutoksesta parempaan on niin perinpohjaisen houkuttava, että se tekee todesta tarua. Eikö pian voisi olla aika tehdä tarusta totta?

Kirjoitin yllä, että todellinen muutos tapahtuu kaikilla tasoilla. Mitä kaikkea tämä tarkoittaa? Jos nyt lähtökohtaisesti ymmärretään, ettei maahanmuuton rajoittaminen tai islamofobian kanonisoiminen edusta muutosta parempaan, täytyisi meidän myös ymmärtää, ettei pyrkimys säilyttää hyvinvoinnin rippeitä tai elämäntapavapauden rajoittaminen "kansanterveyden", käytännössä kansantalouden nimissä edistä sitä yhtään enempää. Samoin on erilaisten muutoshakuisten välille kylvetyn riidan laita. Muutoksen ilmapiiri on nimenomaan sitä, että ilmoille pirskahtelee kaikenlaisia uusia ideoita – osa aluksi taantumuksellisia, osa epäkypsiä ja osa ihan täyskahjoja. Kun toimimme viisaasti, vie aito muutos voiton niiden joukossa. Muutoksen ilmapiiri on sitä, että kieltäydymme meille syötetystä massakulttuurista (valtamediassa, taide- ja musiikkitarjonnassa), ja sitäkin, että kokoonnumme keskustelemaan, kuuntelemaan ja opettamaan toisiamme epävirallisissa puitteissa niin kuin ViPun ravintolatilaisuuksissa. Muutoksen ilmapiiri vaatii poliittisen korrektiuden täydellistä hävittämistä, sovinnaisen elämänasenteen hylkäämistä ja yksilötasoista uskallusta astua yhä useammin tyhjän päälle. Se ei aina palkitse sillä tavoin kuin ahkera työ entisinä aikoina palkitsi, mutta parhaassa tapauksessa se palkitsee sillä tavoin kuin romantikot kuvittelevat renessanssin, Ranskan vallankumouksen ja 60–70-luvun punertavan radikaaliajan palkinneen.

Nyt on syksy 2013, ja maailmamme odottaa muutoksen ensimmäistä pidättelemätöntä, vapauttavaa alkusoittoa.

Joukkoliikennettä 2010-luvun Suomessa

VR:n uusi hintapolitiikka on kauhistuttanut ihmisiä, ja kaikkein eniten niitä, joiden mielestä junaliput olivat liian kalliita jo ennestään. "Tampere–Helsinki opiskelijalle yli 20 euroa!" "Tampere–Oulu Intercityllä yli 10 euroa kalliimpi kuin Pendolinolla ennen uudistusta!" Sellaista uudistusta ei kestä iänikuinen Erkkikään, paitsi jos Erkki sattuu olemaan yhteiskunnan hyväosaisia. Mutta yhteiskunnan hyväosaiset tykkäävät matkan pituudesta riippuen mieluummin lentää tai ajaa omalla autolla. VR:ssä tietysti ajatellaan, että vihreys eli ympäristöystävällisyys on tänä päivänä niin iso myyntivaltti, että kansa valitsee mieluiten junakyydin ja maksaa siitä. Junamatkojen hinnoissa on siis samanlaista älytöntä viherlisää kuin luomulihassa tai reilun kaupan kahvissa.

Uusi rahastushenkisyys on herättänyt tunteita molemmin puolin rautatieaseman palvelutiskiä. Eräs anonyymi lähipiiriläinen uskalsi ihmetellä ääneen Tampereen aseman lipunmyynnissä, miksi opiskelija-alennukseen oikeuttavasta korttitarrasta peritään kahdeksan euroa – siis todellakin, opiskelija joutuu maksamaan siitä, että saa alennusta. Lipunmyynnin työntekijän reaktio oli ällistyttävä ja paljonpuhuva: "Odotahan, kun olet työssäkäyvä, niin joudut maksamaan täydet hinnat joukkoliikenteessä ja auton ja bensat!" Alennettuun hintaan matkustava opiskelija syyllistettiin täydellä teholla siitä, että hän uskalsi ihmetellä nykyisiä maksuja. Lisäksi hänen katsottiin vain nurisevan omasta kohtalostaan ja tiuskivan lipunmyyjille henkilökohtaisesti, sillä tiskin takana ei ymmärretty, että opiskelija kritisoi VR:n nykyistä rahastusmeininkiä. Sanalliseen lynkkaukseen yhtyi myös naapuriluukun työntekijä, joten kysymys ei edes ole yksittäisestä ihmisestä. On ilmiselvää, että lippuluukulla saa kuulla paljon rutinaa nykyisistä hinnoista, työntekijät ovat aivan täynnä asiakkaiden kielteistä palautetta ja inhimillisen puutteellisina yksilöinä he purkavat katkeruuttaan yhä uusiin asiakkaisiin.

Samaan aikaan toisaalla hinnat alenevat ja kauppa kiihtyy. Onnibus on onnistunut aika hyvin räjäyttämään Suomen linja-autoliikenteen hintakuplan. Vaikka paljon mainostettuja muutaman euron matkahintoja ei Onnibusin verkkokaupassa näe, pääsee esimerkiksi Tampereelta Helsinkiin säännöllisesti 10–15 euron hinnalla. Apajille on sännännyt myös Matkahuolto, jolla niin ikään riittää tarjoushintoja – jotka ovat usein yhtä edullisia kuin Onnibusin hinnat. Sanomattakin on selvää, että linja-autoala elää maassamme valtavaa nousupyrähdystä ja mikäli kehitys jatkuu, on rautateillä edessä vakava kriisiytyminen. Tätä hallituksessa istuvat vihreät ja vasemmistoliitto tuskin ovat toivoneet.

Raideryhmä on suomalainen kansalaisryhmä. Se ilmoittaa Twitter-esittelyssään haluavansa "valtakuntamme raideliikennettä kehitettävän ennakkoluulottomasti ja tasapuolisesti". Tähän yhtyy todennäköisesti neljä viidestä, ellei yhdeksän kymmenestä suomalaisesta. Käytännössä Raideryhmän twiittejä on kiusallista seurata. Ryhmän ylivoimaisesti vallitseva – ellei jopa ainoa – näkemys raideliikenteen ennakkoluulottomasta ja tasapuolisesta kehittämisestä on vaatimus kilpailun tuomisesta Suomen rautateille. Koska lentoliikenteessä ja nyt myös linja-autoliikenteessä on kilpailun myötä päästy edullisempiin hintoihin, Raideryhmä olettaa, että sama tapahtuisi myös raiteilla. Näin voisi käydäkin. Sen sijaan toinen Raideryhmän näkyvistä pyrkimyksistä, nykyisin hiljaisten rataosuuksien ja asemien palauttaminen matkustajaliikenteen käyttöön, tuskin saisi vetoapua yksityisiltä raideliikenneyhtiöiltä. Kuten halpalentoyhtiöt aiemmin, Onnibus on sijoittanut bussilinjansa ennestään kysytyille yhteyksille. Sen olemassaolo ei paljon lämmitä kylissä, joiden kautta kulkeva linja-autoliikenne on lakkautettu, eikä taajamissa, joista ennen pääsi bussilla myös naapurimaakunnan keskukseen eikä ainoastaan lähikeskukseen. Molemmista tapauksista on aivan viime vuosilta esimerkkejä. Hiljaisemmat rautatieosuudet eivät ole tuottoisia, joten ne eivät kiinnostaisi yksityisfirmoja. Paras keino saada ne käyttöön on satsata yhteiskunnalliseen palveluun, sanoipa Raideryhmä mitä hyvänsä.

Yhteiskunnan olojen parantaminen kapitalistisen kilpailun avulla on tietysti sangen kokoomuslainen ajatus. Sitä hälyttävämpää on, että samaan oljenkorteen tykätään tarttua myös punavihreissä piireissä. Ihmettelin elokuussa 2012, miten vasemmistonuorten Libero-lehti saattoi asennoitua Onnibusiin niin ihailevasti, kun kyseessä on kapitalistinen bisnesyritys. Toki se on siinä mielessä saanut aikaan hyvää, että monet lipunhinnat ovat oikeasti laskeneet – ja sehän auttaa nimenomaan vähävaraista väestöä, kuten opiskelijoita ja työttömiä. Siitä huolimatta on banaalia liputtaa yksityissektorin puolesta ja edustaa kanonisoitua "vasemmistoa" politiikassa. Vihreissä piireissä Onnibusin kaltaisia toimijoita ihannoidaan vielä avoimemmin: ne nähdään eräänlaisina liikennepolitiikan anarkisteina. Anarkismiviittauksen yhteydessä tarvitsee tuskin edes mainita Greenpeacea, Sini Saarelaa ja Heidi Hautalaa. Harva cityvihreä jaksaa muistaa, että liikenteen siirtyminen raiteilta maanteille on ympäristön kannalta negatiivista – tai sitä, että yksityisten vallatessa Suomen raiteet on entistä vaikeampaa ylläpitää ja kontrolloida raideliikenteen ympäristöystävällisyyttä.

Mitä Suomen joukkoliikenteelle pitäisi tehdä? Itselläni on pätevä ehdotus. Ensitöiksi VR muutetaan voittoa tekevästä osakeyhtiöstä kansaa palvelevaksi liikennelaitokseksi. Lipunhintoja pudotetaan roimasti ja ennakkoalennukset ynnä muu tarjouksista kilpaileminen lakkautetaan. Rakennetaan rinnakkaisraiteita ja uusia rataosuuksia, rappeutuneita rataosuuksia kunnostetaan. Nykyisiä hiljaisia rautateitä ja asemia otetaan uudelleen matkustajaliikenteen käyttöön. Kiskobusseja hankitaan valtavasti lisää, ja lähijunayhteydet laajennetaan kattamaan koko rautatiestön. Reistailevat Pendolinot korvataan asteittain kotimaisilla suurnopeusjunilla, joiden rakentamiseen Suomessa riittää tietotaitoa. Kaikkialle, missä ihmisiä asuu, ei rautateiden rakentaminen kuitenkaan kannata. Sinne liikennöitäisiin linja-autoilla, mistä vastaisi VR:n alainen yhteiskunnallinen linja-autopalvelu. Tämä kaikki on mahdollista, sillä VR:n omistaa sataprosenttisesti Suomen valtio ja Suomi on yhä periaatteessa demokraattinen maa. Ehdotukseni voisi toteutua, jos kansa äänestäisi eduskuntaan toisenlaisia päättäjiä. Kokoomus on hylättävä ja siitä tehtävä mitätön pikkupuolue, joka ei voi enää ylläpitää minkäänlaista hegemoniaa. Kun yhteiskunnan hegemonia on vasemmistolla – ja tarkoitan nyt todellista vasemmistoa, en liberaaleja salanimellä – alkavat demarit ja keskustakin toimia aika sosialistisesti. Siitä meillä on 1960–70-luvulta todistusaineistoa.

Mitä Suomen joukkoliikenne on käytännössä tänä päivänä? Matkustin perjantaina 11.10.2013 Tampereelta Ouluun. Tampere–Jyväskylä-välin matkasin junalla, sillä oveluuteni ei riittänyt älyämään ajoissa, että Matkahuolto olisi tarjonnut saman välin sopivaan aikaan 16 euroa halvemmalla. Sen aiheuttamaa vitutusta ei helpottanut, kun Oulun Onnikan liikennöimä Onnibus-vuoro Jyväskylästä Ouluun tuli ylitäyteen. Ihmisiä istui ja seisoi käytävän lattialla, ja vieressäni vahinkotönäisyetäisyydellä istui tenava, joka puristi Viitasaarelle asti käsissään vahvasti lemuavaa Hesburgerin hampurilaista. Viitasaaren jälkeen vierustoverini vaihtui, pääsin ikkunapaikalle ja kaikki bussin matkustajat penkille istumaan. Tässä vaiheessa vitutus hellitti tuntuvasti ja mieleni käynnisti äskeisen kokemuksen muuntamisen osaksi seikkailua. Seikkailumieltä kysyy myös liftaaminen, joka olisi houkutteleva vaihtoehto sekä VR:n sikahinnoille että Jyväskylä–Viitasaari-välin löyhkäävälle sillipurkkikyydille. Lieneekö sattumaa, että Jyväskylässä näkyi yksi liftari matkalla itään päin ja samasta aiheesta – käsittääkseni täysin Jyväskylän liftariin liittymättä – keskustelivat bussikuski ja pari etupenkin matkustajaa myöhemmin reitin varrella? VR:n valtiokapitalistisen rahastusmeiningin ja linja-autoalan vimmatun hintakilpailun yllättävin seuraus voikin olla liftareiden paluu tienvarsille.

Kenen joukoissa luulet seisovasi?

Pidin syyskuun 3. päivänä kuluvaa vuotta Tampereen Hervannassa sijaitsevan Varjobaarin kabinetissa Vihreän Puolueen "Ravintelivalistusiltamissa" esitelmän aiheesta Vasemmisto, vallankumous ja värivallankumous. Sitä varten tutkiskelin internetistä vasemmiston käsitteen historiaa. On yleisesti tunnettua, että ensimmäinen vasemmisto oli Ranskassa vuoden 1789 vallankumouksen aikana; oikeistoa edustivat konservatiiviset monarkian kannattajat ja vasemmistoa radikaalit tasavaltalaiset. Jäi avoimeksi, pitääkö paikkaansa jostakin päähäni tarttunut muistikuva, että tasavallan voitettua maltilliset girondistit muodostivat uuden oikeiston ja radikaalit jakobiinit vastaavasti uuden vasemmiston. Näin ollen on hieman epäselvää, tarkoittiko vasemmisto alusta lähtien radikaalia muutosta ajavaa ryhmittymää niin kuin itse olen sen mieltänyt.

Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja kumppaneiden vaikutuksesta vasemmisto alkoi 1800-luvun jälkipuolella tarkoittaa jotain, mikä linkittyy vahvasti sosialismiin ja työväenliikkeeseen. Sellaisena sen käsittää moni edelleen. Mutta 1950-luvun lopulta alkaen vasemmiston käsite on alkanut saada jälleen uusia merkityksiä. Yhdysvalloissa syntynyt New Left, uusvasemmisto, hylkäsi – todennäköisesti sikäläisen asenneilmaston vaikutuksesta – sosialistisen vasemmistolaisuuden ja alkoi mieltää myös rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöaktivismin osaksi vasemmistoa. Uusvasemmistolle ei siis ollut olemassa esimerkiksi vasemmistolaista rauhanliikettä tai vasemmistolaista ihmisoikeusliikettä, vaan sellaiset liikkeet olivat sinänsä vasemmistoa. Sitä vastoin useissa Euroopan maissa vielä 1980-luvulla voitiin tuntuvaa osaa edellä kuvaillusta kansalaisliiketoiminnasta pitää vasemmistolaisen sijaan poliittisesti "liberaalina".

Moni nykysuomalainen on ymmällään seuratessaan poliittisen vasemmiston toimintaa. SDP kannattaa silkkaa kapitalismia lisäten soppaan pakkoja ja kieltolakeja, jotka lähenevät fasismia. Usein osaksi vasemmistoa mielletyt vihreät ovat demareita liberaalimpia, mutta eivät lainkaan sosialistisia. Niinkin marginaalivasemmistolaisen ryhmän kuin SKP:n valtalinja on useimpien arvioiden mukaan mieluummin "revisionistinen" kuin vallankumouksellinen. Jossakin näiden välillä poukkoilee vasemmistosuuntautunut nykysuomalainen ihmetellen, minkä tähden punaisia ajatuksia ei edes pääse valtamediaan, vaikka kaiken järjen mukaan niillä pitäisi olla kansan keskuudessa tuntuva kannatus.

Kuluvalla viikolla törmäsin Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) selvitykseen, jonka mukaan vasemmistoliiton kannattajien näkemykset yhteiskunnasta poikkeavat radikaalisti kaikkia muita (eduskunta)puolueita äänestävien näkemyksistä. Jopa SDP:n ja vihreiden – sekä perussuomalaisten, jotka monien yllätykseksi sijoittuivat selvityksen mukaan puolivälin vasemmalle puolelle – kannattajat myötäilevät verraten hyvin Suomen nykyistä poliittista valtalinjaa. Sen sijaan vasemmistoliittolaiset vaikuttavat oikeasti vasemmistolaisilta. Kun kysymys on noin 10 000 jäsenen puolueesta, on erittäin todennäköistä, että puolueen jäsenten enemmistö myötäilee sen äänestäjien valtanäkemyksiä. Asiaa puoltaa myös vasemmistoliiton sijoittuminen vaalikonevastausten perusteella suorastaan vasempaan marginaaliin, lähelle radikaalivasemmiston pienpuolueita. Sitäkin hälyttävämpää on, että poliittisessa työskentelyssä tällainen juopa muuhun valtapolitiikkaan ei näy mitenkään. Vasemmistoliitto käyttäytyy hyvin samoin kuin vihreät ja SDP, jotka eivät käyttäydy oleellisesti eri tavoin kuin – no nyt se tulee! – kokoomus. Kaikki keskinkertaisesta hallituskonsensuksesta poikkeavat poliittiset aloitteet tulevat keskustalta ja perussuomalaisilta, luonnollisesti siksi, etteivät ne kuulu hallitukseen. Jos kapitalistisessa järjestelmässä poikkeavat esitykset ovat keskustaoikeiston monopoli, asiat ovat todella huonosti.

Mistä on kysymys? Tietysti siitä, että nykysuomalainen vasemmisto – toisin kuin suuri osa kannattajista, jopa puolueiden jäsenistä kuvittelee – ei edusta vasemmistoa sosialistisessa merkityksessä. Sen sijaan se on omaksunut vasemmiston uusvasemmistolaisen merkityksen: tähtäimessä ei enää ole kapitalismin kumoaminen ja suunnitelmallisen yhteiskuntajärjestelmän rakentaminen, vaan porvarillisten kansalaisliikkeiden lempiasiat, ennen muuta ihmisoikeudet. Ympäristöasioita kannatetaan, muttei oivalleta, että ne toden teolla nytkähtäisivät parempaan suuntaan vasta suunnitelmataloudessa. Vuosina 2001–03 rauhanliike keräsi yhteen laajat joukot punavihreää väkeä, mutta kun vastapainoksi asetetaan "diktatuuri" (mitä Libya edellä, sitä Syyria ja Iran mahdollisesti perässä), ei rauhan puolesta nähdä mielekkääksi kekkuloida. "Diktatuurin" vastapuolena on tietysti "länsimainen demokratia", ja kun se laitetaan ihmisoikeuksien, rauhan ja ekologisuuden kanssa samaan pinoon, lopputulos ei ole sosialismia vaan liberalismia ihan klassisessa merkityksessä. (Tällä en tarkoita, etteivätkö ihmisoikeudet, rauha, ekologisuus ja demokratia soveltuisi sosialismiin; lähinnä pyrin ilmaisemaan, ettei "länsimainen demokratia" ole niin demokraattinen konstruktio kuin usein naiivisti kuvitellaan.) Ja kuten jokainen Marxinsa edes pintapuolisesti lukenut tietää, liberalismi on leimallisesti porvariluokan, ei työväenluokan tai proletariaatin ideologia.

1970-luvulla tiedettiin kysyä äänestäjältä: "Kenen joukoissa seisot?" Siihen aikaan oli todellakin olemassa eri joukkoja. Kun tarkastelee Suomen nykyisiä eduskuntapuolueita, vaikuttaa pintapuolisesti, että yhä on olemassa selkeä vasemmistojoukko, joka hylkää oikeiston tyrkyttämät ihanteet ja muodostaa niille kenties pienehkön, mutta pippurisen vastavoiman. Todellisuudessa politiikan valtavirrassa vaikuttaa vain kolme ideologiaa: klassinen liberalismi, uusliberalismi ja konservatismi. Kaikkien niiden ihanneyhteiskunta on enemmän tai vähemmän kapitalistinen. Valta-asemassa on uusliberalismi, koska sitä puolustaa suuri ja mahtava elinkeinoelämä työvälineenään suurehko ja mahtaileva kokoomus. Kuten kuka hyvänsä ymmärtää, klassinen liberalismi ei ole kovin kaukana uusliberalismista, vaikka jälkimmäinen onkin saanut opillisia vaikutteita myös kolmannesta osapuolesta eli konservatismista. Tästä riippumatta suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa esiintyy kosolti poliittisia kysymyksiä, joissa uusliberaalien eli kokoomuksen (ja kylkiäisenä SDP:n) sekä klassisten liberaalien eli vihreiden (ja kylkiäisenä vasemmistoliiton) näkemykset eivät poikkea millään lailla toisistaan. Vastavoimana näyttäytyy perussuomalaisten edustama konservatismi. Ja sitähän ei kenenkään vasemmalle vivahtavan sovi hyväksyä, koska viherpiireissä kuiskitaan, että persut ovat oikeasti natseja. Niinpä nykyvasemmistolainen ajautuu riemumielin seisomaan kokoomuksen patakapitalistisiin joukkoihin.

Edellisestä huolimatta törmään Twitterissä vähän väliä näkemyksiin ja mielipiteisiin, joihin minun lähes patologisena antikokoomuslaisena on helppo yhtyä. Osa niiden esittäjistä on aktiivisia "perinteisiä" vasemmistolaisia tai punavihreitä, osa taas enemmänkin yleisradikaaleja nykypolitiikan "protestantteja". Heitä ei voi sijoittaa yksiselitteisesti puoluekartalle eikä liberaali–konservatiivi-akselille. Minun silmissäni he ovat vasemmistolaisia, siinä merkityksessä kuin vielä oma sukupolveni on saattanut nipin napin oppia käsitteen ymmärtämään. Osa heistä ei edes miellä itseään vasemmistolaisiksi, ainakaan yksiselitteisesti, sillä he eivät välttämättä edes harkitse vasemmistoliiton (saati SDP:n) äänestämistä. Mutta he ovat lähellä sitä, mitä odotan uudelta radikaalivasemmiston yhteistyöltä. Heidän näkemyksiään määrittävät kriittisyys valtakulttuuria ja -mediaa, EU:ta ja Natoa, leikkauksia vaativaa talouspolitiikkaa sekä kaikenlaisia fasismin ja imperialismin vivahteita kohtaan. Mikäli he – puoluekannoistaan riippumatta – saisivat muotoilla uuden yhteiskunnan, se olisi melkoisen tasa-arvoinen, hoivaava, sosiaalis-humanistinen, ekologinen, kansankulttuurinen, yksilötasolla vapaa, riittävän irrallinen läntisistä liittoutumista ja oikeasti demokraattinen eikä missään tapauksessa rahavaltainen eli plutokraattinen.

Hei, muistaako joku vielä, mitä vasemmisto 1980-luvulle saakka kannatti?