Hatut ja myssyt

Suomen politiikassa on yksi lähtemätön tosiasia, ja se on väistämätön suhde Venäjään. Tosin vuodet 1923–91 itänaapuri oli nimeltään Neuvostoliitto, mutta niiden vuosien idänsuhdetta ei missään tapauksessa pidä arvioida poikkeuksena. Vuodet 1809–1917 Suomi oli toki osa Venäjän valtakuntaa, mutta omana autonomisena suuriruhtinaskuntanaan – ja viimeistään sortokaudet muistuttavat (jo olemassaolollaan), että tuolloinkin nimenomaan Venäjän-suhde oli Suomen kohtalonkysymys.

1700-luvulla Suomi kuului Ruotsin valtakuntaan. Kuningas Kaarle XII:n sössittyä maansa suurvalta-aseman suuressa Pohjan sodassa 1700-luvun alkuvuosikymmeninä Ruotsissa siirryttiin säätyvallan aikaan. Tuolloin valtiopäiville muodostui kaksi puoluetta (tai ainakin "puoluetta"), minkä taustalla oli – yllätys, yllätys – suhde Venäjään. Hatut saivat nimensä ranskalaisesta tricorne-hatusta, mikä kavalsi kiintoisasti sen tosiasian, että Ranska tuki hattupuoluetta. Suurruotsalaiset hatut halusivat palauttaa suurvalta-aseman, rakensivat soturikuninkaiden ympärille sankarimyyttejä ja ennen muuta toivoivat voivansa käyttää hyväkseen Venäjän heikentynyttä asemaa takaisinvaltausten toivossa. Hatut pilkkasivat Venäjän suhteen varovaisia – välillä jopa Venäjän tukemia – vastustajiaan "yömyssyiksi", mikä pian lyhentyi myssyt-muotoon. Koska Suomi oli raja-aluetta, joka oli joutunut kärsimään Pohjan sodan loppuvaiheissa ns. isonvihan aikana, suurin osa suomalaisista oli ymmärrettävästi myssyjä.

Sama hatut ja myssyt -juonne löytyy Suomen politiikasta myös 1900-luvulta. 1930-luvulla hatut jyräsivät myssyt täydellisesti ja idänsuhteita ohjaili diplomatian sijaan uhittelu. Ei välttämättä ole mahdoton tulkinta, että Suomen ajautuminen sotaan Neuvostoliiton kanssa oli oikeastaan hattujen sodan toisinto. Yleensähän täällä tavataan ajatella nykyään, että Josif Stalin se vain harjoitti aggressiivisen ekspansiivista politiikkaa – mutta toisaalta ansaitsisi pohdintaa, onko hattuideologia sanellut historiankirjamme. Sodanjälkeisinä aikoina myssyaate sai pitkäksi aikaa valta-aseman. Nykyään YYA-Suomea pilkataan "suomettuneeksi", mutta tosiasiassa kyse oli järkevästä rauhanpolitiikasta. Yöpakkasten ja noottikriisin jälkeen Suomen ja itänaapurin – ensin Neuvostoliiton, sitten Venäjän – suhde oli oikeastaan aika turvatussa tilassa, vaikka esimerkiksi presidentinvaalien 1982 yhteydessä suhteen teoreettisia ongelmia yritettiin kotimaasta käsin käyttää hyväksi. Vasta 2010-luvulla olen kuullut väitteen, että noina aikoina oikeasti pelättiin Neuvostoliiton hyökkäystä. Samalla 2010-luvulla myös Suomen ja Venäjän välit ovat tulehtuneet.

Uhittelu Venäjälle ei ole koskaan johtanut hyvään. Nykyinen Venäjä on varmasti rauhanomaisempi toimija kuin 1700-luvun Venäjä tai edes Stalinin Neuvostoliitto, mutta silti ihmetyttää seurata, kuinka ilmiselvä hattuilu on vallannut taas valta-aseman. Nykypolitiikan hattujen ja myssyjen tunnistaminen ei ole helppoa – eritoten, kun jakolinja kulkee useiden puolueiden poikki. Kokoomus ja RKP ovat ilmiselviä hattupuolueita, eikä vihreidenkään avoin Venäjä-vastaisuus jää epäselväksi. Sinisten puolustusministeri Jussi Niinistö on ehkä Suomen näkyvin ja vaarallisin hattu. Sen sijaan hänen entisessä puolueessaan perussuomalaisissa on selvästi jonkin verran myssyjä. Samoin myssyihin törmää keskustassa ja SDP:ssä sekä vasemmistoliitossa, vaikka Paavo Arhinmäki tekikin kaikkensa hatuttaakseen puoluettaan muun muassa heiluttamalla sateenkaarilippua Sotšin talviolympialaisissa vuonna 2014. Mikään edellä mainituista ei ole varsinainen myssypuolue. Varmimmin myssyjä löytynee eräistä pikkupuolueista, kuten itsenäisyyspuolueesta, Väyrysen Seitsemän tähden liikkeestä sekä KTP:stä.

Itse olen aina ollut myssy ja sellaisena pysyn, vaikka se etäännyttääkin minua suomalaisen nykypolitiikan keskinäisen kehumisen kerhoista.

Köyhyys ja rikkaus

Nykyään, kun meillä puhutaan köyhyydestä, keskusteluun tuppaa liittymään oikealle suuntautuvia harhaanjohtajia, jotka väittävät, ettei Suomessa oikeasti ole köyhiä. Perinteisesti on muistutettu, että muualla on vielä huonommin. Tämä on totta, mutta sen ei pidä vesittää sen enempää suomalaisten köyhien kärsimystä kuin viime vuosikymmenien eriarvoistumisprosessia. Nyt ovat markkinoille ilmaantuneet uudet ideologiset kauppiaat, näennäisvihreät (oikeistovihreät), jotka julistavat, että ilmastonmuutos vaatii kaikkia suomalaisia luopumaan elintasostaan, sillä meidän köyhämmekin ovat globaalissa mittakaavassa rikkaita. Muistutukseen, että rikkailla on moni(kymme)nkertaisesti tingittävää kuin köyhillä, he eivät yhdy ollenkaan. Luonnollisesti he eivät myöskään ole aloittaneet tätä luopumista itsestään.

Seura-lehdessä julkaistiin viime vuonna mielenkiintoinen artikkeli. Sen mukaan seitsemällä rikkaimmalla suomalaisella (siis henkilöllä!) on varallisuutta yhtä paljon kuin 40 prosentilla (!) köyhimpiä suomalaisia. Tämä varallisuus on 11 miljardia euroa, ja sama summa jakautuu siis yhtä lailla seitsemän rikkaimman kuin 1,85 miljoonan (!) köyhimmän kesken. Kaikkein varakkaimmaksi suomalaiseksi on tässä vuoden 2015 tietoihin perustuvassa listassa määritelty Antti Herlin, jonka omaisuus on kolme miljardia euroa. Tämä on valtiovarainministeriön mukaan enemmän kuin eduskunnan, tasavallan presidentin, valtioneuvoston kanslian, ulkoministeriön, oikeusministeriön ja ympäristöministeriön vuoden 2019 budjetit yhteensä.

Kun jaoin juttulinkkiä Twitterissä, tietysti paikalle pöllähti kokoomustrolli länkyttämään Herlinin perheen (jonka edustajia on listalla useita) työllistävästä vaikutuksesta. Kun yritin ohjata keskustelua riistoon ja lisäarvoon, hän ei tietenkään yhtynyt siihen ollenkaan. Täytyy olla melko paatunut oikeistolainen taulapää, ellei ymmärrä, että jostakin se miljardien omaisuus on täytynyt nyhtää. Kummasti Koneen rahat eivät ole sijoittuneet työllistämiseen eikä edes nykyisten työntekijöiden isompiin palkkoihin, vaan ne ovat päätyneet johtajien taskuihin. Kummasti myöskään Suomen oikeistolaiset hallitukset eivät ole viitsineet verottaa omaisuutta (varallisuusveron lakkautti Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus vuonna 2005) tasa-arvoisemman Suomen luomiseksi tai vaikkapa paremmaksi satsaukseksi ympäristöasioihin (vuoden 2019 budjetissa ympäristöministeriön osuus on vain noin 200 miljoonaa euroa).

Voisimmeko jo ymmärtää, että ensiksikin Suomen eriarvoinen talouskehitys on yksinkertaisesti väärin. Se synnyttää jaon voittajiin ja häviäjiin, se jakaa meidät ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisiin, se herättää katkeruutta ja pahoinvointia sekä köyhyyden kautta että itsessään. Toiseksi köyhyys on ongelma: velkaantuneet sekä Euroopan neuvoston toistuvasti moittiman liian alhaisen perusturvan varassa eläjät joutuvat liian tiukille nyky-Suomessa. Ja kolmanneksi, minun mielestäni kaikkein tärkeimpänä asiana, rikkaus on ongelma: juuri he ylikuluttavat, juuri he ensisijaisesti hyödyntävät ympäristölle haitallisia ylellisyyksiä (kuten lentoliikennettä) ja juuri he tässä yhteiskunnassa, jossa raha ja valta ovat liittoutuneet, ohjaavat myös poliittista ja sosiokulttuurista kehitystä nykyiseen vahingolliseen suuntaan.

Köyhyyden poistamiseen on lääke keksitty. Sen nimi on perustulo. Itsessään perustulo voi tietysti olla vaikka kuinka alhainen, mutta jos se määritellään riittävän isoksi, sillä voidaan hoitaa varsinainen köyhyysongelma kuriin. Esimerkiksi 1000 euron verottoman perustulon avulla päästäisiin eroon Kelan toimeentulotuki-, opintotuki- ja työttömyysturvabyrokratiasta, joka on eräs köyhien sorron muoto. Kaikesta "sossu-Tatu"-tyyppisestä valtamedian valehtelusta huolimatta tukia jätetään moninkertaisesti useammin hakematta kuin väärinkäytetään. Perustulon päälle voisi tulla jonkinlainen asumistuki, ellei päästäisi myös toiseen, tehokkaaseen, perustulon kanssa oikein hyvin yhteensopivaan vähävaraisuuden hävityskeinoon – vuokrasääntelyyn. Suomessa oli voimassa vuokrasääntely vielä 1990-luvun alussa, kunnes Esko Ahon hallitus purki sen asteittain. Asuntoministerinä oli tuolloin Pirjo Rusanen (kokoomus).

Rikkauden poistaminen ei sekään ole mahdotonta. Verotus on suosinut uusliberalistihallitusten aikana yhä enemmän rikkaita. Suunta olisi syytä kääntää. Varallisuusveron ottaminen uudelleen käyttöön ja tuloveron progressiivisuuden tehostaminen, veronkierron tekeminen mahdottomaksi sekä osinkojen verottaminen tekisivät nykyisistä superrikkaista huomattavasti vähemmän rikkaita ja tuhansista hyvätuloisista enemmänkin hyvin pärjäileviä keskituloisia. Tämän verotuksen avulla tienatuilla varoilla voitaisiin mielihyvin rahoittaa perustuloa ja monien nykyisin maksullisten yhteiskunnan palvelujen muuttamista (palauttamista!) ilmaisiksi.

Oikeistodiskurssi pyrkii hämärtämään rikkaiden ja köyhien eroa nyky-Suomessa. Jopa toimittaja Reetta Räty – joka ei ole mikään kokoomuslainen – kirjoitti Lentävä vegaani -otsikolla varustetun artikkelin, joka väitti "punavihreiksi" kutsuttujen ympäristötietoisten nykysuomalaisten lentävän jatkuvasti koneella pitkin ilmatilaa. Tämä on täysin harhaanjohtavaa, sillä hän itse kykenee lentelemään (JA maksamaan jatkuvasti ylimäärää vegaani-, luomu-, reilunkaupan- ym. tuotteista) vain taloudellisesta, ei aatteellisesta syystä. Toisin kuin vieraantunut eliitti luulee, suomalainen köyhä ei käytä lentokonetta, vaan bussia tai junaa (todennäköisesti halvimpia vuoroja), milloin sellainen on käytettävissä. Usein lähtö- tai kohdepaikan sijaitessa alikehitetyllä syrjäseudulla ei ole, joten matkaamiseen tarvitaan omaa autoa, minkä takia köyhä on käytännön maksukyvyltään entistä köyhempi. Hyvin moni köyhä ei matkustele ollenkaan, ja asiointimatkat taittuvat polkupyörällä – ei siksi, että hän tiedostaisi Rädyn tavoin ekologisesti, vaan koska pyöräily on ilmaista. "Punavihreydestä" puhuminen on harhaanjohtavaa siksikin, että "punaisten" eli vasemmistopuolueiden äänestäjistä iso osa on nimenomaan köyhiä ja alimmat yhteiskuntaluokat ovat koko vasemmistolaisuuden perusta.

Mutta eikö ole totta, että meidän köyhämme ovat globaalissa mittakaavassa rikkaita? Nykyisenkin perusturvan varassa elävien ihmisten kuukausitulot ylittävät reilusti globaalin mediaanitulon. Tämä asia voitaisiin hoidella yhdellä aika perustavalla yhteiskunnallisella muutoksella – markkinoiden ohjauksen hylkäämisellä ja siirtymisellä sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Sattumoisin sama muutos helpottaisi myös radikaalisti rikkauden poistamista, vuokrasääntelyn ja perustulon toteutusta sekä haitallisen ylellisyyskulutuksen lakkauttamista. Jos yhteiskunta turvaisi perushyödykkeiden jakelun elintarvikekauppaa myöten, voitaisiin aiheuttaa deflaatiota, jonka myötä hintataso pysyisi niin matalalla, että perustuloa ja palkkojakin voitaisiin ostovoiman kärsimättä alentaa. Tai toisinpäin: jos Suomi irtautuisi eurosta (sosialistista maata tuskin EU:ssa ja EMU:ssa edes haluttaisiin katsella), oma raha voitaisiin devalvoida, jolloin rahan määrä pysyisi numeerisesti entisenä, mutta sen arvo ulkomaisiin yksiköihin nähden alenisi. Näillä konsteilla kyettäisiin turvaamaan, että perushyödykkeet ja -palvelut olisivat kaikkien saatavilla, mutta haitalliseen turhuuteen löytyisi entistä hankalammin varoja. Tämän pitäisi miellyttää myös ekologisesti ajattelevia ja ilmastonmuutoksesta huolestuneita ihmisiä – miinus näennäisvihreät (oikeistovihreät), jotka oikeasti ovat vain kokoomuslaisia.

Venäjä

Kävin Pietarissa. Itärajan ylittämisellä oli jo sinänsä iso symboliarvo ihmiselle, joka oman sukupolvensa ja sosiaalisen segmenttinsä edustajana piti sitä kauan hyvän ja huonon (ehkä jonkin verran myös oikean ja väärän) välisenä rajana. En oikein tiedä, mitä Venäjältä ja Pietarilta odotin. Halusin saada jonkinlaista todellisuuspohjaista kokemusta niiden käsitysten ympärille, joita olen muodostanut vuoroin lännen mediaa ja Venäjän omaa mediaa seuraillen. Viimeistään sillä hetkellä, kun Pietarin kadulla – ihmisvilinässä, julkisesti ja mutkattoman näkyvästi – käveli vastaan ensimmäinen naispari, oli ilmiselvää että meille on valehdeltu. Yhden täysin varman havainnon lisäksi sain epävarmat havainnot sekä miesparista että toisesta naisparista. Tämäkö on muka se maa, jossa homoseksuaaleja vainotaan?

Suomalaisen Venäjä-keskustelun perusteella saa helposti vaikutelman, että maata pidetään yleisesti diktatuurina. Sen ideologiaa pidetään nationalistisena, joskus jopa äärioikeistolaisena tai fasistisena. Ideologinen yhdenmukaisuus kuuluu asiaan. "Kiusallista" kyllä, tällaisesta ei Pietarissa näkynyt merkkiäkään. Erityisen vaikutuksen minuun teki Litenij prospektin varrella sijainnut kirjakauppa, josta moikkasi heti kansainvälisen, muunkielisen (käytännössä pitkälti englanninkielisen) kirjallisuuden hylly. Sen sisältöä: Allen Ginsberg, Jack Kerouac, Virginia Woolf, Noam Chomsky (vai oliko se Naomi Klein, vai molemmat?), Slavoj Žižek. Mielenkiintoista: valikoima näytti suurin piirtein koonneen radikaaleja ja kiisteltyjä kirjoittajia! "Diktatuurissa" ei tällaisessa olisi mitään järkeä.

Luonnollisesti Venäjää pidetään myös kulttuurisesti sulkeutuneena, sisäänpäinkääntyneenä maana. Englannin kieleen ja länsimaiseen kirjaimistoon törmäsi kuitenkin Pietarissa jatkuvasti. Kirjakaupan, jossa oli myös pieni huipputyylikäs kahvila, työntekijä puhui oikein hyvää englantia ja ihmetteli kanssani, miten ja miksi suomalaiset käyvät kaupungissa niin harvoin, vaikka se on paljon lähempänä kuin Lontoot, Pariisit ja Berliinit. Venäläinen keittiö on aika kuuluisa, mutta suurkaupungin katujen varsilla ei näkynyt paljonkaan venäläisiä ravintoloita. Aasialaisen ruuan ja jenkkiläisen pikaruuan ystävä löytää haluamansa helposti, mutta – kiinnostavaa kyllä – suosituin juttu näytti olevan italialainen ruoka, ihan klassiset pastat ja pizzat. Pietarilaiset ruokakaupat taas eivät poikkea nimeksikään länsimaisista vastineistaan.

Edelleen, Venäjää pidetään yleisesti vanhoillisena maana. Sitä vastaan on tietynlaisessa ristiriidassa se, että Nevski prospektilla soitettiin livenä vaihtoehtorockia (kadulla yhden asteen pakkasessa). Ensimmäisen yhtyeen tyyli muistutti punkahtavaa hardrockia, toisen – jossa oli naislaulaja – meininki oli hieman kevyempää indierockia. Vanhoillisuus ja sovinnaisuus ovat tietysti kaksi eri asiaa, mutta Pietarissa kyllä näki erilaisia friikkejä enemmän kuin esimerkiksi Tukholmassa. Neuvostoaikana suomalaiselle pitkätukkamuusikolle osoitettiin kuulemma tietä parturiin, mutta tämän päivän Pietarissa törmää hevilettien lisäksi rastoihin ynnä muuhun "länkkäreiden" vakiokamaan.

Diktatuurissa ihmiset eivät ole vapaita. Epäilemättä he tottuvat suoriutumaan päivistä tietyllä rutiinilla, mutta jonkinlainen pidättyvyys, kireys tai ilottomuus pistää varmasti silmään. Pietarissa ei tietenkään ollut moisesta sen enempää merkkiä kuin muissakaan eurooppalaisissa suurkaupungeissa – ellei suorastaan päinvastoin. Opiskelijapojat pelleilivät omia sisäpiiriläisiä juttujaan, nuoret naiset taas eivät näyttäneet sen enempää arkisilta kuin ylilaitetuiltakaan – itse asiassa useimmin sangen tasapainoisilta urbanisoituneilta maalaistytöiltä. Suomalaisten millenniaalien kyyninen ilme puuttui kokonaan. Pietarin ydinkeskustassa liikkui (epäilemättä palkattuja) hyväntuulisia eläin- ja patsasasuisia tyyppejä. Kirjakahvilassa oleskeli tietysti nuoria aikuisia iänikuisten läppäreidensä kanssa.

Takavuosina tiedettiin, että Venäjällä ei ole turvallista liikkua. Pahaa-aavistamaton turisti saattoi saada kimppuunsa sekä varkaita että miliisin. Tämä oli tietysti kokonaisvaltainen osoitus siitä, kuinka huonolla tolalla venäläinen yhteiskunta oli. Nyt kuljin kuusi tuntia viisimiljoonaisen kaupungin kaduilla, enkä havainnut minkäänlaista turvattomuutta tai vaaraa sen enempää itseeni kuin toisiinkaan kohdistettuna. Suoraan sanoen sain vaikutelman suurkaupungista, joka on ihan poikkeuksellisen turvallinen. Vartijoita, poliiseja ja jopa sotilaspukuisia ihmisiä näkyi jonkin verran, mutta hekin olivat ihan asiallisesti töissä. Ehkä joku voi ihan perustellusti olla sitä mieltä, että Putinin ajan Venäjä on onnela verrattuna Jeltsinin Venäjään.

Ennen kuin joku alkaa vaahdota etnisestä yksipuolisuudesta tai mistä lie rotupuhtaudesta, on paikallaan mainita, että myös etnisiä vähemmistöjä Pietarissa näkee. Tyypillisin ei-eurooppalainen ryhmä on itäaasialaiset, joista osa voi tosin olla kansallisuudeltaan venäläisiä – Venäjän federaatiohan ulottuu Tyynellemerelle sekä Kiinan, Mongolian ja jopa Pohjois-Korean rajoille. Mutta myös tummempaa ihonväriä tulee kadulla vastaan, joskin suhteellisesti paljon vähemmän kuin meillä.

Uutta rautaesirippua on pystytetty viime vuosina kiivaasti ja nimenomaan Suomen itärajan kohdalle. Siksi onkin järisyttävää löytää rajan toiselta puolelta todellisuus, joka on kiinnostavan samanlainen kuin tämä puoli. Meille annetaan kuvaa, että Venäjä poikkeaa radikaalisti länsimaista. Siellä ihmiset eivät ole vapaita, toisinajattelu on kielletty, vähemmistöjä vainotaan, vallalla ovat patavanhoilliset ja kiihkokansallismieliset arvot ja koko yhteiskunta on perin pohjin surkea. Olen intuitiivisesti jo kauan ymmärtänyt tuon kuvan valheelliseksi. Oma kokemus Pietarista joulukuussa 2018 sinetöi tämän käsitykseni. Jos Venäjä on edellä mainituissa ominaisuuksissa erilainen maa, se ero on sen verran niukka, ettei se anna perusteita minkäänlaiseen radikaaliin rajanvetoon. Näin ollen rajanveto ei voi olla mitään muuta kuin itsetarkoituksellista russofobista politiikkaa. Tavallinen kansa halutaan kiivaasti kääntää Venäjää vastaan, minkä toteutuksesta vastaa ennen kaikkea lännen valtamedia – valehtelemalla.

Aika hyvän esimerkin Venäjä-vastaisesta mediapolitiikasta tarjosi uutinen, jonka mukaan Vladimir Putin oli ottanut kantaa rap-musiikkiin liittyen. Tassin uutisen mukaan Putin kritisoi kulttuurisia kieltoja, joiden hän katsoi vaikuttavan täysin päinvastaisesti kuin kieltäjät haluavat. Hän myös puolusti rap-musiikkia vertaamalla sitä valssiin, josta on tullut klassista musiikkia, vaikka se aikanaan edusti huonoa makua. Tämän ohessa Putin totesi, että lupa tehdä mitä hyvänsä on hänestä aika vallankumouksellinen ajatus. Lopuksi hän ilmaisi, että rapin väitetään perustuvan seksiin, huumeisiin ja protestiin, joista huumeet ovat kansakuntaa rappeuttava asia. Suomen Yle käänsi tämän uutisen varsin nurinpäin. Lähtökohdaksi otettiin Venäjällä tapahtunut rap-konserttien estäminen, ja otsikon mukaan Putin oli esittänyt, että "Kremlin on otettava rap haltuun, koska se rapauttaa yhteiskuntaa". Minkäänlaista viestiä presidentin positiivisesta ja hyväksyvästä otteesta räppiä kohtaan ei meille suomalaisille annettu. Asiassa ei olisi ongelmaa, jos Suomessa ymmärrettäisiin seurata Venäjän omaa mediaa, jonka uutisiin lännen Venäjä-uutisointi tällaisissa tapauksissa perustuu. Sitä suomalaiset eivät kuitenkaan tee, kun Ylen kaltaiset mediainstituutiot ovat leimanneet Venäjän median valheiden levittäjäksi.

On jälleen kerran helppo tehdä huomio, kuka levittää valheita ja miksi. Kuvamme koko Venäjästä on valhetta, ja sitä ylläpidetään muun muassa tällaisilla tahallisesti vääristelevillä pikku-uutisilla.

En luule, että nyky-Venäjä on mikään onnela. Pietarin liikenne esimerkiksi on melkoista kaaosta; autot liikkuvat alkuillalla pitkiäkin matkoja samaa tahtia kuin jalankulkija ja tööttäyksiä kuulee aika jatkuvalla syötöllä. Mitä näin junan ikkunasta Pietarin ulkopuolista Venäjää, en voi kuin ihmetellä yhtä epäsuhtaa: ihmiset vaatteineen näyttävät aika samalta kuin lännessä, autokanta on samanlaista kuin lännessä, jopa tiestö oli tällä alueella samanlaista kuin lännessä – rakennuskanta taas aivan mitä sattuu. Yksi suurimmista huomioista kohdistui hylättyjen talojen lukumäärään. Tämä kertonee edelleen jotain kiinnostavaa sosialistisesta järjestelmästä: siihen aikaan pystytettiin yhtä jos toista julkista rakennusta, jota muka tarvittiin – ehkä tarvittiinkin, tai osaksi kyse saattoi olla itsetarkoituksellisesta työllistämisestä. Neuvostoliiton kaaduttua rakennuksilla ei ollut mitään käyttöä, joten ne jätettiin silleen. Graffititaiteilijat ovat vallanneet aika monet hylätyt seinät, niin kuin lännessäkin – niitä seiniä vain on niin paljon, että isompi osa on jopa heikäläisten koskemattomia.

Venäjään täytyy suhtautua Venäjänä, sellaisena kuin se todellisuudessa on, eikä lännen poliittisen vastakkainasetteluvietin projisoinnin kohteena. Ja ainakin Pietari on hyväksyvä ja moniarvoinen kaupunki, vaikkei asiaa haluta hyväksyä lännen yksiarvoisissa valtapiireissä.

Intersektionalismin kritiikki

Ei tulisi mieleenikään olla rasisti. Feminismiin minun on paljon helpompi samastua kuin miesasia-aatteeseen. Homofoobikko olen ollut enintään joskus teininä ja opiskeluajan alkuaikana, muka puolileikilläni, kun en vielä tuntenut sateenkaariväkeä enkä oikeasti sisäistänyt heidän olemassaoloaan. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole vähätellä etnisen taustan, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen yhteyttä sortoon tai syrjintään nyky-yhteiskunnassa. Sen sijaan koen ihmisten, jotka perustavat aina käsityksensä syrjinnästä vain edellisten kaltaisiin kategorioihin, vähättelevän kaikkea muuta syrjintää, ja siksi tämä näkökulma on syytä tuoda esiin.

Intersektionaalisuus on 2010-luvun mahtisanoja. Esimerkiksi sanapari 'intersektionaalinen feminismi' tarkoittaa sitä, ettei takerruta ainoastaan naisten ja miesten väliseen epätasa-arvoon, vaan samaan kimppuun kuuluu monia muitakin tasa-arvo-ongelmia: heteroseksuaalien ja seksuaalivähemmistöjen, cis- ja transsukupuolisten, valkoisten ja ei-valkoisten, valtakielisten ja muunkielisten, kristittyjen ja ei-kristittyjen, porvarillisten ja työväenluokkaisten, vammaisten ja ei-vammaisten väliset eriarvoisuudet. Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita muistaa. Ongelma on siinä, että mikä ei ole kategorisoitavissa, luokiteltavissa, jää intersektionaalisen tarkastelutavan ulkopuolelle. Ja toisin kuin intersektionalistit kuvittelevat, ulkopuolelle jää tuntuva osa syrjinnästä ja sorrosta.

Sana 'intersektionaalinen' tarkoittaa 'osastojen välinen', 'jaosten välinen', 'joukkueiden välinen' – tässä yhteydessä lähinnä 'osaryhmien välinen'. Teoriassa näitä osaryhmiä voidaan tietysti luoda loputtomiin, mutta siitä huolimatta on aina olemassa joku, joka ei mahdu karsinaan. Intersektionalisti (tarkoitan tässä nimenomaan intersektionalistia, en feministiä) on taipuvainen ajattelemaan, että jos jonkun ihmisen ongelma ei mahdu karsinaan, hänen ongelmaansa ei ole olemassa. Tämä on itsessään melkoinen ongelma: intersektionaalisen näkökulman ajatellaan laventavan perinteisen antirasismin tai feminismin kenttää, minkä se teoriassa tekeekin, mutta käytännössä se sementoi täysin eri mitoissa (kuin perinteinen antirasismi ja feminismi) virheellisen käsityksen, että syrjintää ja sortoa tapahtuu vain ryhmissä ja muunlaista syrjintää ei ole syytä huomioida tai ajatella.

Kaikkein paradoksaalisinta on, että intersektionalismi kantaa selvästi samaa aatteellis-filosofista perimää kuin intersektionalistien vastavoimat. Rasismihan perustuu juuri siihen, että jos ihminen on vääränvärinen, tai ehkä nykymaailmassa omaa väärän kulttuuritaustan, se kertoo jo hänestä sortoon ja syrjintään tarvittavan informaation. Hyvin usein samaan kimppuun kuuluu monia muita tekijöitä, esimerkiksi sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, kieli ja uskonto. Suomalainen rasisti, joka on myös misogynisti, homofoobikko sekä muiden kuin suomenkielisten ja kristittyjen sortaja tai syrjijä, on periaatteessa omalla tavallaan "intersektionalisti". Intersektionaalinen antirasisti-feministi katsoo edellä mainittujen tekijöiden pohjalta tapahtuvan syrjinnän liittyvän yhteen ja perustelevan hänen syrjinnänvastaisen näkökulmansa. "Intersektionaalinen" rasisti-misogynisti katsoo samojen tekijöiden liittyvän yhteen ja perustelevan hänen syrjivän näkökulmansa. Molemmissa tapauksissa muut näkökulmat on mitätöity ja poissuljettu.

Kuten rasismin, myös intersektionaalisen ajatustavan lähtököhta on me vastaan muut -asetelma. Sen keskiössä on leima, jonka etninen, sukupuolinen, seksuaalinen tai muu status lyö ihmiseen joustamattomasti. Intersektionalisti näkee kaikkialla etuoikeuksia, jotka ovat absoluuttisia; esimerkiksi valkoinen ihminen on yhteiskunnassamme aina etuoikeutettu, mies on aina etuoikeutettu, hetero on aina etuoikeutettu, cissukupuolinen on aina etuoikeutettu, suomenkielinen on aina etuoikeutettu, kristitty on aina etuoikeutettu ja porvarillisen yhteiskunta-aseman haltija on aina etuoikeutettu. Yksilön sijoittuminen joidenkin tekijöiden kohdalla etuoikeudettomalle puolelle voi heikentää hänen kokonaisasemaansa, mutta tämä ei poista tosiasiaa, että hänellä on etuoikeuksia. Näin ollen intersektionalistin mielestä valkoinen suomenkielinen kristitty heteromies, joka toimii yrittäjänä eikä oletettavasti ole vammainenkaan, on itsessään etuoikeutettu yhteiskunnan jäsen. Usein näin onkin. Intersektionalisti sivuuttaa tai kieltää sen mahdollisuuden, että samoilla ominaisuuksilla varustettu henkilö voisi olla sorrettu tai syrjitty, koska hänellä on aina etuoikeutensa.

Mitä intersektionalisti unohtaa? On mahdollista, että valkoinen suomenkielinen kristitty ei-vammainen yrittäjä-heteromies on esimerkiksi yksinäinen, masentunut, addiktoitunut, täysin ulkopuolinen kaikista yhteisöistä ja korviaan myöten veloissa. Hänen terveytensä voi olla riekaleina, hän voi asua syrjäisellä, taantuvalla paikkakunnalla ja olla lähtöisin rutiköyhästä työläis- tai agraarisuvusta vuonna 1918 punaisten puolella sotineine, vankileirillä kuolleine esi-isineen. Luonnollisesti nämäkin tekijät voisi sisällyttää intersektionaaliseen näkökulmaan, mutta on olemassa vieläkin vaikeammin määriteltävistä tekijöistä johtuvaa syrjintää ja sortoa, ja jossain vaiheessa intersektionalistille tulee raja vastaan. Hän ei esimerkiksi voi mennä sanomaan ihmiselle, jonka sukupuoli-identiteetti on täysin yksiselitteisesti mies, mutta jonka sosiaalinen ympäristö silti määrittää feminiiniksi ja samalla epäuskottavaksi, että "jos identifioidut sukupuolivähemmistöön, olemme sinunkin puolellasi". Intersektionaaliseen ajatusmalliin sisältyvät möhkälemäiset kategoriat eivät koskaan kerro koko totuutta ihmisestä, vaan enintään puolitotuuden – niin kuin rasistiseenkin ajatusmalliin sisältyvät möhkälemäiset kategoriat.

Intersektionalisti saattaa myös sivuuttaa, että valtaosa Suomen kaltaisen maan väestöstä on yhä valkoisia, heteroseksuaalisia, ei-vammaisia, suomenkielisiä, ainakin periaatteessa kristittyjä; näistä noin puolet on miehiä, ja hyvin monen yhteiskuntastatus on porvarillinen. Periaatteessa marginaaleja tukevassa aktivismissa ei tietenkään ole yhtään mitään vikaa. (Itse olen hyvinkin marginaalihenkinen ihminen – jo siksi, että koen varsin monella tavalla sijoittuvani marginaaliin, vaikka olisinkin jossain määrin valkoinen suomenkielinen ei-vammainen heteromies.) Ongelmia seuraa siitä, jos intersektionaalinen näkökulma halutaan sementoida määrittämään kaikkea feminismiä, kaikkea antirasismia, jopa kaikkea vasemmistoa ja oppositiota. Ikävä kyllä siitä seuraa, että ihmiset, jotka eivät millään mitalla koe itseään etuoikeutetuiksi (vaikka myöntäisivätkin yksittäisiä osatekijöitä), eivät koe heitä itseään syyllistävää näkökulmaa mitenkään houkuttelevaksi ja etääntyvät koko feminismistä, koko antirasismista, jopa koko vasemmistosta ja oppositiosta. Näin ollen intersektionalismin päästäminen määrittämään näin laajoja yhteiskunnallisia muutosvoimia on karkea virhe. Syrjinnän ja sorron vastaisen toiminnan täytyy nyt ja tulevaisuudessa, niin kuin ennenkin, lähteä ajatuksesta: joka ainoa ihminen ja elävä olento, joka on millään muotoa sorrettu tai syrjitty, on siitä vapautettava.

Suuri kritiikin muilutus

Twitterissä, jossa käyn pääosan nettikeskusteluistani, olen viime aikoina päätynyt eräiden poliittisesti näennäisen "samanmielisten" ihmisten kanssa väittelyihin. Niillä on yksi omituinen yhteinen piirre. Itse edustan yleensä asioiden suhteen vaihtoehtonäkemystä, toiset osapuolet valtavirtanäkemystä. Siinä ei sinänsä ole mitään kummallista; vasemmistoon on aina lukeutunut sekä fundamentalismiin että kompromisseihin taipuvaista väkeä. Mutta kun olen edustanut vaihtoehtoista näkemystä, toisen osapuolen ihmettelyyn on kuulunut, etteikö näin ajatteleminen ole jotenkin oikeiston juttu tai hyödytä oikeistoa.

Koska elämää on ollut ennen Twitteriä ja 2000-lukua, tarinassa on lähdettävä liikkeelle 1990-luvulta. Vuonna 1999 nähtiin useita antikapitalistisia protesteja, mutta se tunnetuin tapahtui Seattlessa marras-joulukuun vaihteessa. Protestin kohde oli Maailman kauppajärjestö WTO, jonka huippukokous herätti kielteistä huomiota, koska sen katsottiin edustavan ja edistävän talouden globalisaatiota. Globalisaatiokriittinen liike ei välttämättä vastustanut globaalistumista sinänsä, vaan prosessin epädemokraattisuutta ja pyrkimystä globaaliin kapitalismiin. Lyhenteen WTO (World Trade Organization) katsottiin jopa tarkoittavan "World Take Over". Globalisaatiokriittisen liikkeen piiriin kuului keskenään hyvin heterogeenisiä toimijoita, kuten anarkisteja, ympäristöaktivisteja, pienten etnisten vähemmistöjen edustajia sekä nationalisteja. Eritaustaisuudesta huolimatta protestoijat tunsivat yhteenkuuluvuutta, ja puhuttiin jopa "Seattlen kansasta". Muistaako kukaan enää?

Jo ennen Seattlen protestia oli perustettu ATTAC-liike, joka pyrki vaihtoehtoiseen globalisaatioon mukaan lukien globaalistuvien pääomavirtojen verottaminen kansalaisten hyväksi. Myös ATTACista puhuttiin alusta lähtien ihmisiä yli puoluerajojen, jopa yli poliittisten suuntien yhdistävänä liikkeenä. Suomeen ATTAC tuli 2001. Samana vuonna protestoitiin muun muassa Göteborgissa (kesäkuu) ja Genovassa (heinäkuu), mitä yhdistivät globalisaatiokriittiset ja "seattlelaiset" painotukset. Göteborgin protestit liittyivät EU:n huippukokoukseen, jossa vieraili myös USA:n presidentti George W. Bush; Genovassa protestoitiin G8-maiden eli suurten teollisuusmaiden kokouksen yhteydessä. Molemmissa kokouksissa katsottiin edistettävän epädemokraattista globalisaatiota ja globaalia kapitalismia.

Globalisaatiokriittiseen liikkeeseen kuului yhä myös nationalisteja, jotka eivät kuitenkaan pyrkineet "vaihtoehtoiseen globalisaatioon" vaan vastustivat kaikkea globaalistumista. Kun tapahtumaketju WTC-iskuista (11.9.2001) Irakin sodan syttymiseen (20.3.2003) sai vastaansa mahtavan kansalaisaktivismin, joka hyödynsi globalisaatiokriittisen liikkeen myötä syntyneitä verkostoja, länsimaiden nationalistit eivät lähteneet mukaan riveihin, sillä he syyttivät aktivisteja muslimi- ja islamismimyönteisyydestä. Tästä lähtien voidaan puhua erillisestä nationalistisesta globalisaatiokritiikistä, jonka narratiivi muodostui erilaiseksi kuin muun osan globalisaatiokriittistä liikettä: vastustettiin yhtäältä maahanmuuttoa ja islamisaatiota, toisaalta edelleen ylikansallisia toimijoita niin kulissien edessä kuin takana – EU:ta, Natoa, kansainvälisiä talous- ja rahajärjestöjä sekä Bilderberg-kokouksia.

Minua on vasemmiston puolesta hävettänyt, kuinka harvakseltaan sen piirissä varsinkin 2010-luvulla viitsitään kritisoida Bilderbergin kaltaisia supervaikuttajien salaseuramenoja. Niiden katsotaan liittyvän jotenkin nationalistien ja muiden konservatiivien näkökulmiin, ja sellaisistahan on "tietysti" syytä pysyä kaukana. Itse väitän, että kriittisissä konservatiivipiireissä tajutaan monien asioiden päälle, jotka vasemmistopiirit ovat hylänneet. Esimerkiksi lääkintäsysteemin kritiikin voisi kuvitella istuvan vasemmalle kuin nenä päähän: kun lääketeollisuus lääkitsee oireita eikä sairauden alkusyytä, se tekee paljon suuremmat voitot tekemällä ihmisistä riippuvaisia omista tuotteistaan; kun markkinoille dumpataan uuden rokotteen beta-versio, lääkeyhtiö hyötyy mutta ihmiset kärsivät. Ikävä kyllä, kun lääketeollisuutta kritisoi, saa muutoin vasemmistolaisittain ajattelevia kimppuunsa ja foliohatun leiman. 2010-luvulla myös valtamediakritiikki on alettu assosioida konservatiivioikeistoon: kun se kritisoi valtamediaa ja syyttää sitä "vihervasemmistolaiseksi" (kansainvälisesti puhutaan "liberaalivasemmistosta"), vihreät (liberaalit) ja vasemmistolaiset ovat menneet halpaan ja kääntyneet puolustamaan valtamediaa antaen näin ollen oman vahvistuksensa sille puppukäsitykselle, että valtamedia muka olisi jotenkin punavihreä.

Olin aktiivisesti mukana 2000-luvun alun kansalaisliikehdinnässä, ja väitän sen pohjalta, että kriittisyys valtamedian ja lääketeollisuuden kaltaisia toimijoita kohtaan oli ehdottomasti osa sen ajan vasemmistolaista ja punavihreää tiedostamista. Samoin muistan jo siinä vaiheessa "meidän kesken" pelätyn, että USA:n ja Naton sotilaallinen aggressio siirtyy pian islamilaisesta maailmasta Venäjää vastaan. Se, että tänä päivänä on ihan tavanomaista olla vasemmistolainen, puolustaa aina tilaisuuden tullen valtamediaa tai lääketeollisuutta, suhtautua aggressiivisesti Venäjään ja sivuuttaa maininnat Bilderberg-kokouksista parilla ylenkatsovalla heitolla salaliittoteorioista, on vaatinut pahemman luokan muilutusta. Kriittisyys, joka omasta pitkän linjan perspektiivistäni istuu paljon paremmin vasemmistolle, on ovelasti ujutettu osaksi uuskonservatiivista oikeistonarratiivia; vasemmisto on saatu kääntymään sitä vastaan, koska sama uuskonservatiivioikeisto vastustaa myös maahanmuuttoa, feminismiä ynnä muuta vasemmistolaisittain seksikästä.

Toki tähän voi heittää, että oikeisto vastustaa myös sosialismia. Silti muistutan, etteivät esimerkiksi Suomen perussuomalaiset olisi todellakaan saaneet kuuluisaa jytkyään vuonna 2011, ellei heidän silloinen poliittinen reseptinsä olisi sisältänyt enemmän kuin ripauksen sosiaalidemokratiaa. Myös ruotsidemokraattien yhteydessä on ihmetyttänyt, kuinka vasemmisto ja liberaalit näkevät puolueen hävittävän ruotsalaisen kansankodin ja konservatiivinen oikeisto katsoo sen palauttavan kansankodin ruotsalaisille. Sanamuodot ovat lähellä toisiaan, mutta nykykeskustelussa ratkaisevasti erilaiset. Ratkaisevasta erilaisuudesta huolimatta ei voi olla huomaamatta, että molemmat ryhmät näyttävät suhtautuvan kansankodin ideaan positiivisesti. Uusliberaali oikeisto – globalisaatiokriittisen liikkeen vastapuoli – ei viitsi edes näytellä sellaista. Niin kuin Suomen persujen esimerkki osoittaa, konservatiivienkin narratiivi ilmenee ajan myötä narraukseksi ja sosiaalidemokraattiset vivahteet vaihtuvat kylmään kyytiin, ei vain mamuja, vaan myös kantaväestön huono-osaisia kohtaan. Se on olennainen osa muilutusta.

Vaikka vastustan kaikkea oikeistolaisuutta, nationalistiset, konservatiiviset ja suoranaiset fasistiset ilmiöt mukaan lukien, en malta olla ilmaisematta ihailuani oikeistolaista kritiikinmuilutusprojektia kohtaan. Se on kerta kaikkiaan tehty kuin oppikirjasta. (Voi olla, että se onkin tehty oppikirjasta; todennäköisimmin projektin suuntaviivat ovat piirtyneet ajan kuluessa.) Se on vedetty alusta loppuun mahtavalla poliittisella suunnistustaidolla, mahtavalla pokerilla, juuri niin kuin itsekin haluaisin tehdä, jos olisin oikeistolainen. Tätä kirjoittaessani vasemmiston kannatus on nousussa Suomessa, mistä olen tietysti iloinen. Mutta Sipilän äärioikeistolaisen, bisnesmielisen, yksinomaan omistavaa luokkaa palvelevan kurjistamishallituksen jäljiltä vasemmiston suosio voisi olla vielä paljon suurempi. Tämän on estänyt oikeistolainen projekti, jossa uuskonservatiiveista on tehty radikaaleja, vaihtoehtoisia, mediakriittisiä toimijoita – omasta mielestään – ja vasemmistolaisista poliittisesti korrekteja valtamedian ja islamisaation kätyreitä. Se on perseestä, mutta se on ihailtavaa.

Vaikka vasemmalle voikin tipahdella vaalivoittoja, kuten Suomessa keväällä 2019, en näe muuta tietä vasemmiston pysyvään nousuun kuin kokonaisvaltaisen kriittisyyden ja vaihtoehtoisuuden palautus. On luotava vaihtoehtovasemmisto ("alt-left"), joka ei eksy puolustamaan valtavirtanäkemyksiä uuskonservatiivien niitä vastustaessa, vaan osaa tarpeen tullen myös yhtyä heidän kantoihinsa niin kuin alkuperäisessä globalisaatiokriittisessä liikkeessä tehtiin. Vasemmistohan ei sinänsä ole luonteeltaan sen enempää liberaali kuin konservatiivinen (tämä aihe vaatisi ehdottomasti oman bloggauksensa!). Mielenkiintoista on myös, että tällainen "alt-left" muistuttaisi monessa mielessä enemmän klassista vasemmistoa kuin nykyinen valtavirtavasemmisto. Uusvasemmiston ja "vanhan" vasemmiston eroista olen kirjoittanut ennenkin, muun muassa tässä luentotiivistelmässä huhtikuussa 2018.

Olen mukana vaihtoehtovasemmistossa ja suuressa kritiikin vastamuilutuksessa alusta lähtien.

Ilmastonmuutos ja sosialistinen värivallankumous, eli temppu & kuinka se tehdään

Lähdetään liian ison kansainvälisen palan haukkaamisen ja EU-kotkotuksen sijaan liikkeelle klassisesti yhdestä maasta. Olkoon se yksi maa Suomi, koska täällähän sitä asutaan. Luodaan tänne uusi oma punainen mediakenttä, joka irtisanoutuu valtamediasta, sen näkökulmista ja puheenaiheista, ja määrää itse mistä ja miten kirjoitetaan. Luodaan myös kursseja ja "opistoja" opettamaan perusasioita ja herättämään tietoisuutta. Yhtenä oleellisena oppisisältönä on internetin ja sosiaalisen median aktivismi, joka on oikean tietoisuuden puuttuessa pelkkää sohimista.

Otetaan haltuun vallankumouksellinen tilanne, jossa hyvin iso osa kansasta on ylintä valtaa vastaan. Sellainen tilanne olisi ollut jo Sipilän hallituskauden alussa, mutta oman median, opetuksen ja tietoisuuden puute vesitti orastavan kumouksen. Seuraava vallankumouksellinen tilanne voi tulla, jos entiset hallituspuolueet kokevat eduskuntavaaleissa rökäletappion, mutta uusi hallitus muodostetaan kuitenkin leikkauksia jatkavalle uusliberaalipohjalle. Toki sitä vaihtoehtoa ajatellen medialla ja opetuksella on tulipalokiire.

Vallankumouksellisen tilanteen haltuunotto oman median ja nettiaktivismin avulla tarkoittaa, että onnistumme luomaan uskottavan vaikutelman siitä, mitä kansa haluaa. Tämä on ollut lähtökohtana kaikissa ns. värivallankumouksissa, joista iso osa on ainakin väliaikaisesti onnistunut. Värivallankumoukset ovat olleet joko täysin tai melkein verettömiä. Väkivaltaisen vallankumouksen mahdollisuus täytyy poissulkea.

"Värivallankumouksen" on oltava selvästi sosialistinen ja ulotuttava demokratian rakenteisiin saakka. "Uudet vaalit!" on sinänsä ihan kiva vaatimus, mutta jos nimenomaan vaalit ovat johtaneet kansanvallan vastaiseen lopputulokseen, on kansan – ts. joukkojen, jotka onnistuvat uskottavasti edustamaan kansaa – otettava valta omaan haltuun. Päättävät elimet on miehitettävä väliaikaisen vallankumousneuvoston voimin, ja tämän neuvoston tehtävänä on säätää perustuslaki, joka tekee esimerkiksi ympäristölle ja ilmastolle haitalliset tekijät mahdottomiksi ainakin ilman sanktioita. Jos rikkaus tehdään mahdottomaksi, myös kerska- ja ylikulutus muuttuvat mahdottomiksi: kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Edelleen voidaan esimerkiksi lakkauttaa tehomaatalous, fossiilisten polttoaineiden käyttö, alle 500 kilometrin matkustajalennot ja asekauppa ihan suoraan sopivaksi muotoiltuun perustuslakiin nojaten.

Ylimenokaudella tarvitaan väliaikaishallitus, joka tekee ensimmäisen yksityiskohtaisen sovelluksen uudesta perustuslaista. Sovellukseen kuuluvat muun muassa haittaverot kaikelle, mistä on haittaa ympäristölle ja ilmastolle, mutta minkä kieltäminen olisi paha ylilyönti. Liikenne ja vähittäiskauppa vaativat myös kiireellistä uudelleenjärjestelyä. "Omalla autolla 50 kilometriä automarkettiin" -tyyppinen vaihtoehto ei kuulu vallankumouksen jälkeiseen yhteiskuntaan. Haitalliset palvelu- ja yksityissektorin rakenteet katoavat joko kannattamattomina tai perustuslain vastaisina, ja tilalle luodaan uusia ihmis- ja ympäristöystävällisiä, yhteisöllisiäkin rakenteita.

Uusi demokratia voidaan luoda tehottomiksi osoittautuneista vanhoista poikkeaviin rakenteisiin. Väliaikaishallitus voi esim. asettaa paikallistasolla järjestettäväksi kylä- ja kaupunginosapäivät, jotka valitsevat omat edustajansa kuntapäiville, nämä maakuntapäiville ja maakuntapäivät edelleen valtiopäiville. Eduskunnassa "istuminen", lentelyt ja taksiajelut kansan laskuun ynnä muu elitisoiva kökkö jäävät historiaan. Kaikkien toimijoiden kaikilla tasoilla on toimittava perustuslain mukaan. Järjestelmän tultua toimintaan väliaikaishallitus lakkauttaa itsensä hallituksena, muuttuu pelkäksi perustuslain noudattamista valvovaksi neuvostoksi ja vetäytyy päätöksenteon taustalle.

Uusi järjestelmä säilyy, kun ihmisten enemmistö on siihen tyytyväinen. Tämä on tärkeää: järjestelmästä täytyy alusta asti luoda sopivasti yleisen maun mukainen, ei mallia "me täällä norsunluutornissamme tiedämme parhaiten", mikä on vaivannut postmoderneja vasemmistoutopioita. Ja kun järjestelmä säilyy, jonkin ajan päästä voidaan tiedottaa, kuinka uusi yhteiskuntamalli on tehnyt täydellisen ihmeen Suomen kasvihuonepäästöille ja ilmastovaikutukselle. Kansainvälinen yhteisö tarkkailisi takuulla alusta asti vallankumousta ja uutta järjestelmää suurennuslasin läpi, todennäköisesti länsimainen valtamedia lietsoisi mielialaa meitä vastaan. Tällainen tilanne synnyttää luontaisena sivutuotteena intohimoisesti puolellamme olevien yhteisön. Edes "alternative facts" -aikakaudella on selkeitä faktoja vastaan vaikea sanoa mitään. Paine järjestelmän muuttamiseen oman mallimme mukaiseksi kasvaisi kaikkialla. Uusia "värivallankumouksia" alkaisi tapahtua. Ehkä maailma pelastuisi.

Rasismin ja homofobian erityisyydestä

9. syyskuuta 2018 oli Ruotsissa valtiopäivävaalit. Vaalivoittajia olivat muun muassa uuskonservatiivista oikeistoa edustava Sverigedemokraterna (Ruotsidemokraatit) ja vasemmistopuolue Vänsterpartiet. Läsnäolleiden mukaan jälkimmäisen vaalivalvojaisissa oli joku huutanut "vad ska vi göra?", mihin joukko oli äänekkäästi vastannut "krossa rasismen!". Jokin tässä asetelmassa nyt mättää.

Itselleni rasismin vastustaminen on täysin itsestään selvää. On häkellyttävän typerää, että ihmistä syrjitään ja kohdellaan kaltoin ihonvärin, etnisen taustan tai vaikka kulttuurisen taustan perusteella. Samassa hengessä vastustan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sortoa. Ihmisten on syytä (ja korkea aika) tulla hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat. Edelleen samassa hengessä vastustan vammaisten syrjintää, ikäsyrjintää sekä kaikkea muutakin syrjintää, vihapuhetta, väkivallasta puhumattakaan. Olipa syynä helposti (esim. ylipaino) tai moniselitteisemmin (esim. "epäcoolius") määriteltävä ulkoinen ominaisuus, sisäinen ominaisuus (kaikki mahdollinen murteesta ja puhetavasta autismikirjon ilmiöihin ja mielenterveysongelmiin) tai mikä hyvänsä – mikään muu kuin ns. kusipäisyys ei kelpaa sorron tai syrjinnän perusteeksi.

Rasismin ja homofobian olisi minusta pitänyt olla aina samalla viivalla kaiken muun sorron kanssa. Itselleni tämäkin on itsestään selvää. Enintään voi silloin tällöin tölväistä, että rasismi on ihan erityisen tyhmää sortoa. 2010-luvun keskustelussa rasismi kuitenkin esiintyy kaikin puolin ihan erityisenä sortona ja syrjintänä. Usein sama asema on homofobialla, seksismillä silloin kun on kyse naisten sorrosta (totuuden nimessä: useimmiten on), silloin tällöin myös transfobialla, joka liittyy valtaväestölle vielä toistaiseksi aika vieraaseen ilmiöön. Erityistämisessä on unohdettu painottaa, että kaikki muukin sorto tai syrjintä on yhtä pahaa. Kenties porukoissa pyörii myös joitakin väärinymmärtäjiä, joiden mielestä muu sorto tai syrjintä ei ole yhtä pahaa. Ja viimeistään siinä kohdassa mennään pahasti metsään.

Kuuluu suhteellisen alkeelliseen inhimillisen ajattelun ymmärrykseen käsittää, että jos yksi ilmiön alalaji nostetaan muita tärkeämmäksi tai erityisemmäksi, muut alalajit ymmärretään vähemmän tärkeiksi, vähäpätöisemmiksi. Rasismin, homofobian ym. kohdalla tätä lienee tapahtunut molemmista suunnista. Kun on havaittu, että yksien sorron muotojen vastustajat pitävät niitä ensiarvoisina ja muita muotoja toisarvoisina, on muiden sorron muotojen kohteena olevilla ihmisillä herännyt vastareaktio. Tämä on minusta täysin inhimillistä, vaikkakin valitettavaa. Ihmisen, joka ei ole maahanmuuttajataustainen, seksuaali- tai sukupuolivähemmistöä eikä edes nainen, mutta joka kuitenkin kokee asemansa joka ikinen päivä sorretuksi tässä yhteiskunnassa, on vähän turhan helppoa alkaa tässä tilanteessa ajatella, ettei häneen kohdistetusta sorrosta olla enää edes kiinnostuneita.

Edelleen on inhimillistä, ettei sorrettu ihminen samastu sellaisiin ihmisiin, jotka vastustavat vain jotain muunlaista sortoa kuin mitä hän itse päivittäin kokee. Vielä vähemmän hän samastuu ihmisiin, jotka puhuvat hänen syntymäominaisuuksistaan, joille hän ei voi mitään eikä haluakaan, "etuoikeuksina". Tässä asetelmassa on myös ymmärrettävää – vaikkei kovin hyväksyttävää – ettei häntä huvita samastua niihinkään ihmisiin, jotka kokevat em. ensiarvoisina pidettyjen muotojen mukaista sortoa, vaan hän pitää heitä erityiskohdeltuina, "lellittyinä" tai "hyysättyinä".

Tähän lisätään vielä 1) uuskonservatiivisen oikeiston houkuttelut, jotka pukevat yllä kuvatun asetelman kärjistettyyn ja vääristelevään asuun "vihervasemmistoineen", "kulttuurimarxismeineen" ja "homosaatioineen", 2) liberaalin uusvasemmiston hylkimiset, joissa "etuoikeutetut" (= toissijaiseksi koetulla tavalla sorretut) omaa sortoaan valittavat leimataan rasisteiksi, homofoobikoiksi, natseiksi – ja ennen kaikkea vastapuoleksi, viholliseksi, itse sortajiksi. Edelleen on ymmärrettävää, kuinka itsensä väärällä lailla sorretuksi tunteva ihminen päätyy vuorostaan pitämään liberaaleja uusvasemmistolaisia sortajina: ylimielistä keskiluokkaa, joka tylyttää omiakin toisinajattelijoitaan sosiaalisessa mediassa (mm. salaliittoteoreetikoiksi leimaamalla) ja joka nauroi Per Looks -sivuston otoksille, jotka toisin ajatteleva näkee kuvina sorretusta ja syrjäytetystä asemasta. Tässä tuli jo sana "luokka". Rasismille, homofobialle ym. erityisaseman antava diskurssi ei malta ymmärtää, että kapitalistisessa yhteiskunnassa yhteiskuntaluokka määrittää jo sinänsä, onko ihminen sorrettu vai ei. Omistavaan luokkaan kuuluminen on ensisijainen etuoikeus, mihin nähden valkoisuus, mieheys ja heteroseksuaalisuus ovat yleisesti ottaen vähäpätöisempiä (yksittäisissä tilanteissa saattaa toki olla toisin). Vanhakantaisesti ajatteleva vasemmistolainen ymmärtää tämän kaiken. Sellaista ajattelua tarvitaan, paitsi kaikin puolin muutenkin, myös sorrettujen välisen – jatkuvasti niitä varsinaisia sortajia hyödyttävän – vastakkainasettelun purkamiseksi.

Kuinka oikeiston provoihin täytyy suhtautua – ja kuinka missään tapauksessa ei

2010-luvun poliittiseen kulttuuriin kuuluu, että oikeisto heittää provokatiivisia lausuntoja, joihin vasemmisto tarttuu ja lässyttää asiasta kyllästymiseen asti. Jos provosoija on konservatiivista oikeistoa, vasemmiston rinnalla lausuntoon tarrautuvat liberaalit (siis käytännössä vihreät), ja hehän vasta lässyttävätkin. Jos provokaattori on kokoomuslainen, vasemmiston rinnalla lässyttää joukko anarkisteja. (Kyllä, anarkisteiksi itseään kutsuva kansanryhmä osaa myös lässytyksen jalon taidon.)

Oikeisto hakee provoillaan nimenomaan tätä reaktiota, sillä lässytys tekee aina lässyttäjänsä naurunalaiseksi. Vasemmiston ei varsinkaan pitäisi tähän sortua, sillä vasemmiston perinteinen kannattajaryhmä on kannattanut sitä pitkälti juuri sen takia, että vasemmisto ei ole lässyttänyt. Sen sijaan vasemmisto on vanhastaan tavannut puhua asioista suoraan niiden oikeilla nimillä ja laittanut herroille hanttiin. Nykykeskustelusta voi tulla se vaikutelma, että vasemmisto, vihreät ja anarkoporukka eivät edes tunnista nykymaailman herroja tai herruus on heille täysin sivuseikka. Sen sijaan käydään ponnetonta kylmää ideologiasotaa väärinajattelijoita vastaan.

Kuinka oikeiston provoihin sitten täytyisi suhtautua? Tässä muutama suositus:

1) Vaietaan ja ignorataan. Ihan oikeasti, vanha kunnon "älä ruoki trollia" -sääntö pätee myös näissä tapauksissa. Oikeiston provokulttuuri kuihtuu kuoliaaksi, jos siihen suhtaudutaan tyyliin "jaa, taas oikeisto provoaa, se siitä". Mitä enemmän provoja vastaan lässytetään, sitä enemmän itse provot saavat näkyvyyttä. Jos se on lässyttäjien tarkoitus, niin eivät voisi olla enempää hakoteillä. Eivät ihmiset etsi kohteita vastustukselle, vaan samastumiselle. Ja kuten sanottua, lässyttäjiin ei yleensä huvita samastua.

2) Vastataan toimivalla vastaprovolla. Jos puolustusministeri Jussi Niinistö provoaa armeijasta ja kasvissyönnistä, hänelle voi kommentoida, ettei lihansyönnin kielteisistä terveysvaikutuksista tarvitsekaan välittää – Jussin armeijahan päätyy kuitenkin eturivin lihamuuriksi Naton rintamalle. On ihan jees antaa oikeistolle vaikutelma, että täältä pesee. Pesemiseksi ei lasketa tosikkomaista lässytystä siitä, kuinka kasvissyönti on hyväksi ympäristölle, huippu-urheilijoissa on kasvissyöjiä tai kasvisruuat ovat muutakin kuin kukkakaalipirtelöä.

3) Kiinnitetään huomiota ajankohtaisiin poliittisiin aiheisiin, joita ilmanaikuisilla provoilla yleensä peitellään. Usein, kun jokin provo saa päähuomion keskustelussa, eduskunta päättää lisäleikkauksista tai älyttömistä lisähankinnoista.

4) Luodaan riittävästi omia keskustelualoitteita, joissa riittää käsiteltävää meille itsellemme ja toisillekin. Koko 2010-luku on kulunut niin, että oikeisto on määrittänyt, mistä keskustellaan, ja vasemmisto on lähtenyt mukaan siihen keskusteluun. Itse kirjoitin oman diskurssin luomisen tärkeydestä jo talvella 2013. Sitä on välillä yritetty, mutta keskustelualoitteet ovat olleet liian ponnettomia, "asiallisia", jopa "poliittisesti korrekteja". Oikeasti vasemmiston ei pitäisi joutua yrittämään mitään, vaan oma-aloitteisen keskustelun pitäisi pulputa luonnollisesti. Oman kokemukseni perusteella tätä kyllä tapahtuu ihmisillä, jotka nykyvasemmisto on ajanut omaan marginaaliinsa. Sen sijaan nykyvasemmiston ytimeen kuuluu jatkuvasti paljon ihmisiä, joita ei pitäisi kuulua edes sen marginaaliin: viherliberaaleja ja anarkisteja.

Jätetään siis provo-oikeisto huutelemaan itsekseen. Lopetetaan niiden kuunteleminen, jotka eivät äänestä vasemmistoa vaan yrittävät hyväksikäyttää meitä omiin tarkoituksiinsa – oikeistolaiset tehdäkseen meistä epäsamastuttavia tai naurunalaisia, viherliberaalit ja anarkistit hapertaakseen vasemmiston rajaa näihin ryhmiin (kummatkin omaansa) ja voidakseen näin ollen helpommin käännyttää lisää porukkaa omille kannoilleen. Luodaan omaa keskustelua, omaa diskurssia, omia aloitteita ja sopivasti myös omia provoja. Näin siirrytään uuteen 2020-luvun poliittiseen kulttuuriin, jossa vasemmisto määrää, mistä keskustellaan.

Kuinka ilmastonmuutos kesytetään

Kulunut kesä on taas vaihteeksi ollut poikkeuksellisen lämmin. Jo toukokuussa oli pitkä hellejakso, ja normaalisti keväinen kuukausi oli alkupäiviä lukuun ottamatta täyttä kesää. Paikoitellen sitä viileämmäksi jääneen kesäkuun jälkeen hellekesä laittoi uuden vaihteen silmään. Heinäkuun keskilämpötilat olivat laajoilla alueilla Etelä-Lappia myöten yli 20 asteen lukemissa. Tämä on varsin poikkeuksellista, sillä Ilmatieteen laitoksen mukaan normaalisti vain kaikkein lämpimimmässä pisteessä Kaakkois-Suomessa ylletään edes 18 asteeseen. Utsjoen kunnan länsiosassa poikkeama keskiarvosta oli jopa kuusi astetta.

Ihmiset ovat entistä laajemmin havahtuneet ilmastonmuutoksen todellisuuteen. Poikkeuksen muodostavat skeptikot, jotka muistuttavat, että viime kevättalvi oli kylmä ja viime kesä viileä – tämähän on vain tavanomaista vaihtelua. Tavanomaista? Tähänastiset merkit viittaavat nimenomaan epätavanomaisen vaihtelun lisääntymiseen. Sääjakso voinee siis tulevaisuudessa olla yhtä kolea kuin ennenkin koleimmillaan, tai sitten lämpimämpi kuin koskaan tuntemassamme historiassa – keskiarvot vain hivuttautuvat ylöspäin. Tämän pimittää se osa valtamediaa, joka höpisee läpiä päähänsä viininviljelystä ynnä muusta houkuttelevasta tulevaisuuden Suomessa. Ei täällä voi pistää maataloutta uusiksi, kun uusien lajien sadot ehkä joinakin vuosina tuhoutuisivat täysin. Valtamedialla on syynsä tälle pimitykselle... mutta eipäs mennä asioiden edelle.

Osa ilmastonmuutoksen todellisuuteen havahtuneista on sitä mieltä, ettemme voi oikeastaan tehdä asialle mitään. Ajatellaan naiivisti, että jos voisimme kehittyvälle ekokatastrofille jotain, sitä keinoa olisi jo kokeiltu. Toisenlaista naivismia on ajatella, että jos kierrätämme ja lajittelemme ja blaa blaa, teemme kaiken voitavamme ja ellei se riitä, olemme ainakin olleet hyvisten puolella. Tämä ajatusmalli on nykyaikainen uskonnonkorvike: mielessä on todennäköisemmin sielun pelastuminen kuin mahdollisimman hyvä lopputulos.

On kuitenkin yksi ilmastonmuutoksen pysäytyskeino, jota ei ole viitsitty kokeilla. Ratkaisu on varsin yksinkertainen. Konstin käyttöön ottaminen ei ole niin yksinkertaista, mutta kuitenkin mahdollista. Se vaatii vain tarpeeksi monen ihmisen tarpeeksi voimakkaan tahdon. Konstin nimi on sosialistinen suunnitelmatalous.

Jos annamme markkinoiden päättää, mihin suuntaan talous, kulutus, kulttuuri ja yhteiskunta kehittyvät, ne eivät kehity ilmastonmuutosta tyrehdyttävään suuntaan, koska markkinatalous kääntyy mihin hyvänsä suuntaan, missä milloinkin liikkuu rahaa. Jos taas yhteiskunnallinen ohjailu keskittyy suurbisneksen pitämiseen mahdollisimman kannattavana, lopputulos on vielä irvokkaampi painos edellisestä vaihtoehdosta. Kasvava uusrikkaiden luokka ei jätä kuluttamatta, kun heillä kerran se mahdollisuus on, mikä vaatii vielä enemmän raaka-aineita ja energiaa – ja lopputulos on katastrofi. Kaupallinen media levittää kapitalismissa kulutusihanteita kaikille kynnelle kykeneville, minkä kerkiää. Vain yhtä lailla kasvava köyhälistön luokka jättää kuluttamatta: sillä ei ole varaa kuluttaa.

Sosialismin vastustajien on nyt helppo muistuttaa, että kuinkas ne ympäristöasiat Neuvostoliitossa, itäblokissa, Kiinassa, missä lie hoidettiin. Yhtä helppoa on kuitenkin muistuttaa heitä, että 1) useimmat sosialistiset projektit olivat ilmastotietoisuuden levitessä jo kaatuneet, 2) sosialistiblokin ongelma oli kilpailu kapitalistista blokkia vastaan, mukaan lukien talouskilpailu – niinpä ne edustivat oikeastaan valtiokapitalismia eivätkä sosialismia. Kun "vihervasemmistosta" (oikeistolainen puppukäsite) on höpisty niin paljon, voin muistuttaa, että vihreys merkityksessä 'ympäristötietoisuus' on ihan todistetusti nykyvasemmistossa korkeammalla tasolla kuin edes vihreissä (jotka ovat lähinnä klassinen liberaalipuolue). Niinpä, jos meillä olisi tänään sosialistinen suunnitelmatalous, sen ytimessä toimivat sosialistit olisivat väistämättä ympäristötietoisia. Ja uusi järjestelmä antaisi mahdollisuuden suoraan päättää elintärkeitä asioita, joita markkinatalous voi vain toivoa markkinoiden ratkaisevan ja joille bisneskapitalismi ei tee mitään. Toki suora päättäminen on mahdollista myös diktatuurissa, mutta pysyvästi vastentahtoinen systeemi kääntyy lopulta aina itseään vastaan.

Niin. Voimme vain miettiä, mitä saisimme aikaan, jos kutistaisimme lentoliikenteen minimiin, panostaisimme lento- ja tieliikenteen sijaan raideliikenteeseen, vähentäisimme tavaroiden siirtämistä paikasta toiseen tuotantoa paikallistamalla, hävittäisimme kerskakulutuksen tekemällä ylisuuret tulot ja ylipulleat pankkitilit mahdottomiksi, lakkauttaisimme tehomaatalouden, siirtäisimme maatalouden painopisteen kasvinviljelyyn, pysäyttäisimme fossiilisten polttoaineiden (ja ydinvoiman) käytön ja keskittyisimme täysin uusiutuvaan energiaan. Tämä kaikki on mahdollista – se vain vaatii ihmisten kääntymistä sosialistisen vaihtoehdon kannalle, missä on paljon työtä. Siinä asiassa vihollisemme löytyvät ennen muuta iki-ihanasta mediasta. Valtamedia on vallanpitäjä ja palvelee vallanpitäjiä, eikä se edes oikeasti halua pysäyttää ilmastonmuutosta tai levittää ilmastotietoisuutta – sellainenhan on uhka bisnesvallanpitäjille ja oikeistolle. Valtamedia hämärtää vasemmiston käsitettä, pilkkaa sumeilematta kaikkia vähänkään radikaalimpia vasemmistoideoita ja -ihmisiä, pimittää kerta kaikkiaan ihmisiltä näiden omaa parasta niin kuin on mahdollista. Sosialistisen suunnitelmatalouden kannatuspohjan luominen edellyttää täysin uudenlaista suhdetta koko mediaan, oman mediakentän ja opetustoiminnan luomista sekä irtautumista kaupallisen median tarjoamasta ihmis- ja maailmankuvasta. Siinä riittää työtä. Mutta se on mahdollista.

Koko maa asuttuna?

Heinäkuun 23. päivänä 2018 jysähti mielenkiintoinen uutispommi, joka ei oikeastaan ollut kuin paukkupommi. Tällöin julkaistun Ylen Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan 79 prosenttia suomalaisista haluaa, että koko Suomi pidetään asuttuna ja valtion on turvattava palvelut tätä asiaa tukeakseen. Vain 12 % kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä, ettei valtion pidä puuttua aluekehitykseen, ja 5 % kannatti ihmisten ja palvelujen keskittämistä suuriin kaupunkeihin. Koska mukana oli myös vaihtoehto "ei osaa sanoa" (4 %), voi tietyllä syyllä pitää "koko maa asuttuna" -vastaajien osuutta yli neljänä viidesosana.

Tulos ei yllätä minua, jonka tuttavapiiri koostuu pääasiassa ei-pääkaupunkiseutulaisista, joiden juuret ovat usein Väli- ja Pohjois-Suomessa tai pienillä paikkakunnilla. Sen sijaan asiasta häkeltyivät pahanpäiväisesti kaupunkilaiskuplassa elävät liberaalit, joiden elämä keskittyy Helsinkiin, sen ympäristöön tai ehkä parissa tapauksessa Tampereelle tai Turkuun. Seuraavien päivien aikana he täyttivät sosiaalisen median typerryttävällä jahnauksella, joka alkoi muistuttaa trollausta. Sen pääsisältö oli mielikuvitukseton "kuka määrittelee mitä tarkoittaa 'koko Suomi asuttuna', tarkoittaako se joka neliökilometriä vai mitä, diipa daapa, lässyn lässyn". Liberaalien omahyväisen kaupunkilaisprojektin avoin kyseenalaistuminen kuin taikaiskusta loihti monesta yleensä fiksustakin Twitter-käyttäjästä esiin lapsellisen jankkaajan. Kepulaiskorttia vilauteltiin tiuhaan (sanat "lande", "bönde" ja "jyväjemmari" sentään taisivat puuttua). Tämä on häkellyttävää, sillä yllä mainitussa omassa tuttavapiirissäni ei ole lähes lainkaan keskustan äänestäjiä - ja kuten somekeskusteluissakin muistettiin mainita, keskusta on osallistunut maa- ja syrjäseudun palvelujen alasajoon siinä missä muutkin suuret puolueet.

Lähipäivinä sosiaalisessa mediassa on keskusteltu myös perussuomalaisten kansanedustajan Teuvo Hakkaraisen asumisesta poliisin liikenneturvallisuuskeskuksen johtajan saunassa Helsingissä. Saunatila ei ole virallinen asuinpaikka, joten eduskunnan nyt tekemä selvitys saattaa ajaa Hakkaraisen kadulle. Itse en tykkää Teuvosta henkilönä enkä hänen aatteestaan, mutten pidä sen enempää sääntö-Suomesta, joka tässä tapauksessa hyökkää esiin. Osallistuin keskusteluun kommentoimalla, että kaupunkilaisliberaalien mukaan Hakkarainen saa luultavasti asua vain kotipuolessaan Viitasaarella: se on riittävän kaukana heidän silmistään. Yllätyksekseni huomasin, että tapaus Hakkarainen linkittyy aika suoraan keskusteluun koko maan pitämisestä asuttuna. Teuvohan on muun muassa möläyttänyt olevansa ylpeä siitä, että on kotoisin Viitasaarelta eikä mistään Kumpulasta (puutalovaltaisesta helsinkiläiskaupunginosasta, jossa asuu paljon vihertäviä ja itsensä jopa vasemmistolaisiksi mieltäviä liberaaleja). Meidän on nyt vain hyväksyttävä se tosiseikka, että suomalaiset haluavat elävän maaseudun ja asutut syrjäseudut, ja toistaiseksi niiltä seuduilta tulee erittäin sattuneesta syystä Teuvo Hakkaraisia - mitä kylvää, sitä niittää. Ei tämä kansa halua korvata maaseutua urbaanilla palstaviljelyllä ja viherkatoilla.

Okei. Kuinka voisimme kohdella tämän maan eri osia ja asuinympäristöjä tasapuolisemmin ja oikeudenmukaisemmin? Keskusta sitä ei henkseleittensä paukuttelusta huolimatta tee, sillä puolue on pönöttänyt hallitusvastuussa muun muassa vuodet 1991-95, 2003-11 ja 2015-. Ehkä asiasta pitäisikin kysyä niiltä vasemmistolaisilta, jotka eivät ole lähteneet kaupunkilaisvihreiden kelkkaan metropoli-ihannoinnissa. Itse tällaiseen vasemmistoon kuuluvana muistutan ensiksi sotesta, jota hallitus on yrittänyt nuijia läpi törmäten tutkijoihin ja asiantuntijoihin yhtäällä, perustuslakiin toisaalla ja - luonnollisesti - kansalaisten vastustukseen kolmannessa suunnassa. Sote tarjoaisi yksityisille toimijoille tuhannen taalan paikan keskittää palveluja entisestään. Mutta palvelut eivät ole pelkkä sote, vaan voidaan myös miettiä kouluja, julkista liikennettä sekä - markkinaliberaali paratkoon! - kauppapalvelujen turvaamista. Väittäisin, että jos Suomi oikeasti haluaisi pitää syrjäiset kulmansa asuttuina tai edes elinkelpoisina, sen täytyisi ensimmäisenä huolehtia julkisen liikenteen ja vähittäiskaupan palvelujen turvaamisesta niillä kulmilla. Tämä vaatii väistämättä jonkinasteista sosialismia. Kun sosialismikortti vetäistään esiin, tuhannet liberaalit riisuvat värikkäät yksisarviskaapunsa ja sen alta paljastuu natsikaapu. Tästä ehkä saimme pienen, aavistuksenomaisen esimaun katsellessamme, kuinka paljon heidän Ylen kyselyyn liittyvä trollauksensa muistutti eräiden ihan muiden somettajien trollausta.