perjantai 15. helmikuuta 2019

Hatut ja myssyt

Suomen politiikassa on yksi lähtemätön tosiasia, ja se on väistämätön suhde Venäjään. Tosin vuodet 1923–91 itänaapuri oli nimeltään Neuvostoliitto, mutta niiden vuosien idänsuhdetta ei missään tapauksessa pidä arvioida poikkeuksena. Vuodet 1809–1917 Suomi oli toki osa Venäjän valtakuntaa, mutta omana autonomisena suuriruhtinaskuntanaan – ja viimeistään sortokaudet muistuttavat (jo olemassaolollaan), että tuolloinkin nimenomaan Venäjän-suhde oli Suomen kohtalonkysymys.

1700-luvulla Suomi kuului Ruotsin valtakuntaan. Kuningas Kaarle XII:n sössittyä maansa suurvalta-aseman suuressa Pohjan sodassa 1700-luvun alkuvuosikymmeninä Ruotsissa siirryttiin säätyvallan aikaan. Tuolloin valtiopäiville muodostui kaksi puoluetta (tai ainakin "puoluetta"), minkä taustalla oli – yllätys, yllätys – suhde Venäjään. Hatut saivat nimensä ranskalaisesta tricorne-hatusta, mikä kavalsi kiintoisasti sen tosiasian, että Ranska tuki hattupuoluetta. Suurruotsalaiset hatut halusivat palauttaa suurvalta-aseman, rakensivat soturikuninkaiden ympärille sankarimyyttejä ja ennen muuta toivoivat voivansa käyttää hyväkseen Venäjän heikentynyttä asemaa takaisinvaltausten toivossa. Hatut pilkkasivat Venäjän suhteen varovaisia – välillä jopa Venäjän tukemia – vastustajiaan "yömyssyiksi", mikä pian lyhentyi myssyt-muotoon. Koska Suomi oli raja-aluetta, joka oli joutunut kärsimään Pohjan sodan loppuvaiheissa ns. isonvihan aikana, suurin osa suomalaisista oli ymmärrettävästi myssyjä.

Sama hatut ja myssyt -juonne löytyy Suomen politiikasta myös 1900-luvulta. 1930-luvulla hatut jyräsivät myssyt täydellisesti ja idänsuhteita ohjaili diplomatian sijaan uhittelu. Ei välttämättä ole mahdoton tulkinta, että Suomen ajautuminen sotaan Neuvostoliiton kanssa oli oikeastaan hattujen sodan toisinto. Yleensähän täällä tavataan ajatella nykyään, että Josif Stalin se vain harjoitti aggressiivisen ekspansiivista politiikkaa – mutta toisaalta ansaitsisi pohdintaa, onko hattuideologia sanellut historiankirjamme. Sodanjälkeisinä aikoina myssyaate sai pitkäksi aikaa valta-aseman. Nykyään YYA-Suomea pilkataan "suomettuneeksi", mutta tosiasiassa kyse oli järkevästä rauhanpolitiikasta. Yöpakkasten ja noottikriisin jälkeen Suomen ja itänaapurin – ensin Neuvostoliiton, sitten Venäjän – suhde oli oikeastaan aika turvatussa tilassa, vaikka esimerkiksi presidentinvaalien 1982 yhteydessä suhteen teoreettisia ongelmia yritettiin kotimaasta käsin käyttää hyväksi. Vasta 2010-luvulla olen kuullut väitteen, että noina aikoina oikeasti pelättiin Neuvostoliiton hyökkäystä. Samalla 2010-luvulla myös Suomen ja Venäjän välit ovat tulehtuneet.

Uhittelu Venäjälle ei ole koskaan johtanut hyvään. Nykyinen Venäjä on varmasti rauhanomaisempi toimija kuin 1700-luvun Venäjä tai edes Stalinin Neuvostoliitto, mutta silti ihmetyttää seurata, kuinka ilmiselvä hattuilu on vallannut taas valta-aseman. Nykypolitiikan hattujen ja myssyjen tunnistaminen ei ole helppoa – eritoten, kun jakolinja kulkee useiden puolueiden poikki. Kokoomus ja RKP ovat ilmiselviä hattupuolueita, eikä vihreidenkään avoin Venäjä-vastaisuus jää epäselväksi. Sinisten puolustusministeri Jussi Niinistö on ehkä Suomen näkyvin ja vaarallisin hattu. Sen sijaan hänen entisessä puolueessaan perussuomalaisissa on selvästi jonkin verran myssyjä. Samoin myssyihin törmää keskustassa ja SDP:ssä sekä vasemmistoliitossa, vaikka Paavo Arhinmäki tekikin kaikkensa hatuttaakseen puoluettaan muun muassa heiluttamalla sateenkaarilippua Sotšin talviolympialaisissa vuonna 2014. Mikään edellä mainituista ei ole varsinainen myssypuolue. Varmimmin myssyjä löytynee eräistä pikkupuolueista, kuten itsenäisyyspuolueesta, Väyrysen Seitsemän tähden liikkeestä sekä KTP:stä.

Itse olen aina ollut myssy ja sellaisena pysyn, vaikka se etäännyttääkin minua suomalaisen nykypolitiikan keskinäisen kehumisen kerhoista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti