Pidin perjantaina 27. huhtikuuta 2018 Pispalan kirjastossa luennon aiheesta Luokkakysymyksen ongelmia Suomessa – 1918, 1968, 2018. Kuten saattoi pelätä, vapunalusviikonlopun perjantai-ilta, etenkin kirjaston puolelta olematon mainostus ja "nimetön" luennoitsija saivat paikalle vähänlaisesti kuulijoita. Sain kuitenkin heiltä palautetta, että kelpaisin puhumaan tästä aiheesta isommillekin areenoille. Tämä kirjoitelma on tiivistelmä luennolla käsittelemistäni asioista.
Se Suomi, joka ajautui sisällissotaan (luokkasotaan) vuonna 1918, oli täysin erilainen maa ja yhteiskunta kuin nykyinen. Esimerkiksi vuonna 1920 suomalaisista työssäkäyvistä yli 70 prosenttia työskenteli maatalouden parissa; teollisuus ja rakennusala saivat yhteensä vain 11,5 %:n osuuden, jos "sekatyötä" (reilut 4 %) tai maataloustyöhön sisältyvää rakentamista ei huomioida. Niinpä Suomen työväenluokka – nykymerkityksessä – oli melkoisen pieni. Luokkasodassa punaisten puolella parempia oloja vaatinut köyhälistö oli melko isolta osin maaseudun köyhälistöä. Vasta vuosien 1939–45 sotien jälkeen Suomi todella teollistui ja alkoi heti sen kannoilla muuttua palveluyhteiskunnaksi. Kun vasemmisto nappasi enemmistön vuonna 1958 valitusta eduskunnasta, oli vaalivoiton takana kirjaimellisesti työväenliike.
Radikaali työväenliike oli 1920–30-luvun Suomessa käytännössä kielletty. Sodanjälkeisessä rauhansopimuksessa Neuvostoliitto vaati kommunistien toiminnan laillistamista. Syntyi uusi puolue, SKDL – kommunistien ja vasemmistososialistien yhteistyöelin – joka sai vuoden 1945 eduskuntavaaleissa mahtavan kannatuksen. Kommunisteja oli jopa hallituksessa, mutta vuoden 1948 poliittisten kärhämien seurauksena heidät sysättiin jälleen pitkäksi aikaa oppositioon. Suomalaisen yhteiskunnan kokonaisvaltainen rakennemuutos (elinkeinorakenteen lisäksi muuttui asumisrakenne, eli Suomi kaupungistui) alkoi kuitenkin vaatia yhteiskuntasuunnittelua, missä sosiologit ja sosiaalipoliitikot (muun muassa Pekka Kuusi) saivat huomattavan aseman. 1960-luvulla he suosittelivat syrjittyjen kommunistien ottamista hallitukseen, mikä tapahtuikin vuonna 1966. Kaikki tämä enteili ja edesauttoi vasemmistolaista virtausta, joka Lapualaisoopperan ja Vanhan valtauksen kaltaisten ilmiöiden myötä tavoitti valtavirran huomion.
Virtaus? Ooppera? Ei kuulosta työväenluokalta. Uudet vasemmistolaiset – uusvasemmistolaiset – eivät usein olleet työläistaustaisia, vaan keskiluokkaa. Uusvasemmiston tunnusmerkkejä ovat 1) moraalinen perusta luokkakantaisuuden sijaan, 2) rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen lukeminen sinänsä vasemmistoon. Vuoden 1968 tienoilla syntyi siis Suomeen "keskiluokkainen" vasemmisto. Tosin uusvasemmisto vasemmistolaistui selvästi 1970-luvulle tultaessa, ja muun muassa (perinteisesti keskiluokkaisilla) taiteen ja tieteen aloilla toimineet vasemmistoradikaalit julistautuivat työläisiksi perustaen myös uusia ammattiliittoja (esim. Kulttuurityöntekijäin Liitto 1972, Tutkijaliitto 1976). 1980-luvulle tultaessa virtaus kuitenkin kääntyi, ja nousevan ympäristöliikkeen sekä uuden liberalismin avittama vihreä liike veti puoleensa entisiä vasemmistoradikaaleja. Tämä osoittaa, ettei vuoden 1968 uusi vasemmisto osannut irtautua keskiluokkaisesta ytimestään: sen perinteenvastaisuus ja alttius kulttuurisille virtauksille tai uutuuksille ajoi sen pian oikealle. Lopullisesti vanhasta vasemmistosta teki silppua postmodernismi yhdistettynä sosialistisen blokin nujertumiseen.
1960–70-luvun nuoret vasemmistolaiset mielsivät itsensä marxilaisittain "tiedostavaksi etujoukoksi", mutta olivatko he sen sijaan eliittiä? Nämä kaksi asiaa ovat jyrkässä ristiriidassa keskenään, mutta keskiluokkaistaustaisella vasemmistolla ne näyttävät menevän sekaisin. Tutkija Semi Purhosen artikkeli Sukupolvikokemukset, sukupolvitietoisuus ja eliitti: sukupolvien "ongelma" suurten ikäluokkien elämäntarinoissa (teoksessa Suuret ikäluokat, Vastapaino 2005) jakaa haastateltavat kahteen ryhmään: eliittiin ja ei-eliittiin. Vain eliitiksi kutsutulla ryhmällä esiintyy myönteistä asennoitumista ns. 60-luvun radikalismiin, ja vain sama ryhmä mieltää itsensä "60-luvun sukupolveksi" "suurten ikäluokkien" sijaan. Ei-eliitin parissa esiintyy sen sijaan konservatiivisia näkemyksiä – ja kun tähän lisätään ilmeinen katkeruus sitä kohtaan, että eliitti kaappasi itselleen sukupolvensa äänen (eräiden näkemysten mukaan koko suomalaisen yhteiskunnan), saadaan perusta 2000-luvun uudelle aatteelliselle mullistukselle: uuskonservatismille ja perussuomalaisilmiölle.
Oikeistolaiset ovat jo kauan valehdelleet, että yhteiskunta on vasemmistolaisten vallassa. Tähän liittyy vasemmiston ja liberaalien samastaminen toisiinsa (angloamerikkalainen käsite "Liberal Left", Suomessa "vihervasemmisto"). Tämän propagandan kautta on mahdollista mieltää vasemmistolaisuus elitismiksi. Sauli Niinistön presidentinvaalikampanja puhui "työväen presidentistä"; perussuomalaiset taas olivat "työväenpuolue ilman sosialismia". Näin oikeisto on käännyttänyt suuren osan työväenluokkaa tuekseen ja vasemmistoa vastaan. Samalla tavoin työttömät ja muut pudokkaat sekä Suomeen asti päässeet maahanmuuttajat on samastettu ylempiin yhteiskuntaluokkiin, kun taas oikeistolaiset uuskonservatiivit ovat edustavinaan "kansan syviä rivejä". Tämä näkemys sivuuttaa tosiasian, että lukuisat konservatiivit ovat sosioekonomisilla mittareilla hyväosaisia ja muodostavat jopa uuden talouseliitin, vaikkeivät olekaan taustoiltaan perinteistä porvari- tai yläluokkaa tai yhteydessä kulttuurieliittiin. Tämä ilmiö on kansainvälinen (vrt. Trumpin äänestäjät USA:ssa ja Erdoğanin tukijat Turkissa). Toisella puolella – "meidän puolella" – taas unohdetaan, että pintapuolisesti järjetön nurinkurinen luokkaviha kätkee taakseen toisen tosiasian: maaseudun vanhaan köyhälistöön juontuvat sukujuuret omaavien uuskonservatiivien esi-isät saattoivat taistella punaisten puolella nykyisten vasemmistolaisten pudokkaiden valkoisia esi-isiä vastaan vuoden 1918 luokkasodassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti