Venäjä

Kävin Pietarissa. Itärajan ylittämisellä oli jo sinänsä iso symboliarvo ihmiselle, joka oman sukupolvensa ja sosiaalisen segmenttinsä edustajana piti sitä kauan hyvän ja huonon (ehkä jonkin verran myös oikean ja väärän) välisenä rajana. En oikein tiedä, mitä Venäjältä ja Pietarilta odotin. Halusin saada jonkinlaista todellisuuspohjaista kokemusta niiden käsitysten ympärille, joita olen muodostanut vuoroin lännen mediaa ja Venäjän omaa mediaa seuraillen. Viimeistään sillä hetkellä, kun Pietarin kadulla – ihmisvilinässä, julkisesti ja mutkattoman näkyvästi – käveli vastaan ensimmäinen naispari, oli ilmiselvää että meille on valehdeltu. Yhden täysin varman havainnon lisäksi sain epävarmat havainnot sekä miesparista että toisesta naisparista. Tämäkö on muka se maa, jossa homoseksuaaleja vainotaan?

Suomalaisen Venäjä-keskustelun perusteella saa helposti vaikutelman, että maata pidetään yleisesti diktatuurina. Sen ideologiaa pidetään nationalistisena, joskus jopa äärioikeistolaisena tai fasistisena. Ideologinen yhdenmukaisuus kuuluu asiaan. "Kiusallista" kyllä, tällaisesta ei Pietarissa näkynyt merkkiäkään. Erityisen vaikutuksen minuun teki Litenij prospektin varrella sijainnut kirjakauppa, josta moikkasi heti kansainvälisen, muunkielisen (käytännössä pitkälti englanninkielisen) kirjallisuuden hylly. Sen sisältöä: Allen Ginsberg, Jack Kerouac, Virginia Woolf, Noam Chomsky (vai oliko se Naomi Klein, vai molemmat?), Slavoj Žižek. Mielenkiintoista: valikoima näytti suurin piirtein koonneen radikaaleja ja kiisteltyjä kirjoittajia! "Diktatuurissa" ei tällaisessa olisi mitään järkeä.

Luonnollisesti Venäjää pidetään myös kulttuurisesti sulkeutuneena, sisäänpäinkääntyneenä maana. Englannin kieleen ja länsimaiseen kirjaimistoon törmäsi kuitenkin Pietarissa jatkuvasti. Kirjakaupan, jossa oli myös pieni huipputyylikäs kahvila, työntekijä puhui oikein hyvää englantia ja ihmetteli kanssani, miten ja miksi suomalaiset käyvät kaupungissa niin harvoin, vaikka se on paljon lähempänä kuin Lontoot, Pariisit ja Berliinit. Venäläinen keittiö on aika kuuluisa, mutta suurkaupungin katujen varsilla ei näkynyt paljonkaan venäläisiä ravintoloita. Aasialaisen ruuan ja jenkkiläisen pikaruuan ystävä löytää haluamansa helposti, mutta – kiinnostavaa kyllä – suosituin juttu näytti olevan italialainen ruoka, ihan klassiset pastat ja pizzat. Pietarilaiset ruokakaupat taas eivät poikkea nimeksikään länsimaisista vastineistaan.

Edelleen, Venäjää pidetään yleisesti vanhoillisena maana. Sitä vastaan on tietynlaisessa ristiriidassa se, että Nevski prospektilla soitettiin livenä vaihtoehtorockia (kadulla yhden asteen pakkasessa). Ensimmäisen yhtyeen tyyli muistutti punkahtavaa hardrockia, toisen – jossa oli naislaulaja – meininki oli hieman kevyempää indierockia. Vanhoillisuus ja sovinnaisuus ovat tietysti kaksi eri asiaa, mutta Pietarissa kyllä näki erilaisia friikkejä enemmän kuin esimerkiksi Tukholmassa. Neuvostoaikana suomalaiselle pitkätukkamuusikolle osoitettiin kuulemma tietä parturiin, mutta tämän päivän Pietarissa törmää hevilettien lisäksi rastoihin ynnä muuhun "länkkäreiden" vakiokamaan.

Diktatuurissa ihmiset eivät ole vapaita. Epäilemättä he tottuvat suoriutumaan päivistä tietyllä rutiinilla, mutta jonkinlainen pidättyvyys, kireys tai ilottomuus pistää varmasti silmään. Pietarissa ei tietenkään ollut moisesta sen enempää merkkiä kuin muissakaan eurooppalaisissa suurkaupungeissa – ellei suorastaan päinvastoin. Opiskelijapojat pelleilivät omia sisäpiiriläisiä juttujaan, nuoret naiset taas eivät näyttäneet sen enempää arkisilta kuin ylilaitetuiltakaan – itse asiassa useimmin sangen tasapainoisilta urbanisoituneilta maalaistytöiltä. Suomalaisten millenniaalien kyyninen ilme puuttui kokonaan. Pietarin ydinkeskustassa liikkui (epäilemättä palkattuja) hyväntuulisia eläin- ja patsasasuisia tyyppejä. Kirjakahvilassa oleskeli tietysti nuoria aikuisia iänikuisten läppäreidensä kanssa.

Takavuosina tiedettiin, että Venäjällä ei ole turvallista liikkua. Pahaa-aavistamaton turisti saattoi saada kimppuunsa sekä varkaita että miliisin. Tämä oli tietysti kokonaisvaltainen osoitus siitä, kuinka huonolla tolalla venäläinen yhteiskunta oli. Nyt kuljin kuusi tuntia viisimiljoonaisen kaupungin kaduilla, enkä havainnut minkäänlaista turvattomuutta tai vaaraa sen enempää itseeni kuin toisiinkaan kohdistettuna. Suoraan sanoen sain vaikutelman suurkaupungista, joka on ihan poikkeuksellisen turvallinen. Vartijoita, poliiseja ja jopa sotilaspukuisia ihmisiä näkyi jonkin verran, mutta hekin olivat ihan asiallisesti töissä. Ehkä joku voi ihan perustellusti olla sitä mieltä, että Putinin ajan Venäjä on onnela verrattuna Jeltsinin Venäjään.

Ennen kuin joku alkaa vaahdota etnisestä yksipuolisuudesta tai mistä lie rotupuhtaudesta, on paikallaan mainita, että myös etnisiä vähemmistöjä Pietarissa näkee. Tyypillisin ei-eurooppalainen ryhmä on itäaasialaiset, joista osa voi tosin olla kansallisuudeltaan venäläisiä – Venäjän federaatiohan ulottuu Tyynellemerelle sekä Kiinan, Mongolian ja jopa Pohjois-Korean rajoille. Mutta myös tummempaa ihonväriä tulee kadulla vastaan, joskin suhteellisesti paljon vähemmän kuin meillä.

Uutta rautaesirippua on pystytetty viime vuosina kiivaasti ja nimenomaan Suomen itärajan kohdalle. Siksi onkin järisyttävää löytää rajan toiselta puolelta todellisuus, joka on kiinnostavan samanlainen kuin tämä puoli. Meille annetaan kuvaa, että Venäjä poikkeaa radikaalisti länsimaista. Siellä ihmiset eivät ole vapaita, toisinajattelu on kielletty, vähemmistöjä vainotaan, vallalla ovat patavanhoilliset ja kiihkokansallismieliset arvot ja koko yhteiskunta on perin pohjin surkea. Olen intuitiivisesti jo kauan ymmärtänyt tuon kuvan valheelliseksi. Oma kokemus Pietarista joulukuussa 2018 sinetöi tämän käsitykseni. Jos Venäjä on edellä mainituissa ominaisuuksissa erilainen maa, se ero on sen verran niukka, ettei se anna perusteita minkäänlaiseen radikaaliin rajanvetoon. Näin ollen rajanveto ei voi olla mitään muuta kuin itsetarkoituksellista russofobista politiikkaa. Tavallinen kansa halutaan kiivaasti kääntää Venäjää vastaan, minkä toteutuksesta vastaa ennen kaikkea lännen valtamedia – valehtelemalla.

Aika hyvän esimerkin Venäjä-vastaisesta mediapolitiikasta tarjosi uutinen, jonka mukaan Vladimir Putin oli ottanut kantaa rap-musiikkiin liittyen. Tassin uutisen mukaan Putin kritisoi kulttuurisia kieltoja, joiden hän katsoi vaikuttavan täysin päinvastaisesti kuin kieltäjät haluavat. Hän myös puolusti rap-musiikkia vertaamalla sitä valssiin, josta on tullut klassista musiikkia, vaikka se aikanaan edusti huonoa makua. Tämän ohessa Putin totesi, että lupa tehdä mitä hyvänsä on hänestä aika vallankumouksellinen ajatus. Lopuksi hän ilmaisi, että rapin väitetään perustuvan seksiin, huumeisiin ja protestiin, joista huumeet ovat kansakuntaa rappeuttava asia. Suomen Yle käänsi tämän uutisen varsin nurinpäin. Lähtökohdaksi otettiin Venäjällä tapahtunut rap-konserttien estäminen, ja otsikon mukaan Putin oli esittänyt, että "Kremlin on otettava rap haltuun, koska se rapauttaa yhteiskuntaa". Minkäänlaista viestiä presidentin positiivisesta ja hyväksyvästä otteesta räppiä kohtaan ei meille suomalaisille annettu. Asiassa ei olisi ongelmaa, jos Suomessa ymmärrettäisiin seurata Venäjän omaa mediaa, jonka uutisiin lännen Venäjä-uutisointi tällaisissa tapauksissa perustuu. Sitä suomalaiset eivät kuitenkaan tee, kun Ylen kaltaiset mediainstituutiot ovat leimanneet Venäjän median valheiden levittäjäksi.

On jälleen kerran helppo tehdä huomio, kuka levittää valheita ja miksi. Kuvamme koko Venäjästä on valhetta, ja sitä ylläpidetään muun muassa tällaisilla tahallisesti vääristelevillä pikku-uutisilla.

En luule, että nyky-Venäjä on mikään onnela. Pietarin liikenne esimerkiksi on melkoista kaaosta; autot liikkuvat alkuillalla pitkiäkin matkoja samaa tahtia kuin jalankulkija ja tööttäyksiä kuulee aika jatkuvalla syötöllä. Mitä näin junan ikkunasta Pietarin ulkopuolista Venäjää, en voi kuin ihmetellä yhtä epäsuhtaa: ihmiset vaatteineen näyttävät aika samalta kuin lännessä, autokanta on samanlaista kuin lännessä, jopa tiestö oli tällä alueella samanlaista kuin lännessä – rakennuskanta taas aivan mitä sattuu. Yksi suurimmista huomioista kohdistui hylättyjen talojen lukumäärään. Tämä kertonee edelleen jotain kiinnostavaa sosialistisesta järjestelmästä: siihen aikaan pystytettiin yhtä jos toista julkista rakennusta, jota muka tarvittiin – ehkä tarvittiinkin, tai osaksi kyse saattoi olla itsetarkoituksellisesta työllistämisestä. Neuvostoliiton kaaduttua rakennuksilla ei ollut mitään käyttöä, joten ne jätettiin silleen. Graffititaiteilijat ovat vallanneet aika monet hylätyt seinät, niin kuin lännessäkin – niitä seiniä vain on niin paljon, että isompi osa on jopa heikäläisten koskemattomia.

Venäjään täytyy suhtautua Venäjänä, sellaisena kuin se todellisuudessa on, eikä lännen poliittisen vastakkainasetteluvietin projisoinnin kohteena. Ja ainakin Pietari on hyväksyvä ja moniarvoinen kaupunki, vaikkei asiaa haluta hyväksyä lännen yksiarvoisissa valtapiireissä.