Vaalipaskaa 2

(Jatkoa ja näkökulman laajennusta edelliseen Vaalipaskaa 1 -bloggaukseeni.)

Varsinaista eduskuntavaalipäivää edeltävänä lauantaina 18.4.2015 olin Helsingissä TTIP:n (ja muiden feikki-vapaakauppasopimusten) vastaisessa mielenosoituksessa. Ihmisiä oli Thomas Wallgrenin epävirallisen laskutoimituksen mukaan 540 – huomattava osa heistä puolueväkeä (kommareita, vassareita, piraatteja, ipulaisia, pari demaria ja muutama vihreä), paljon kansalaisliikeaktiiveja, jonkin verran "tiedostavia kansalaisia", anarkistiblokkia ei ollenkaan. Poliisi oli silti varustautunut ratsuin ja paikoin myös mellakkavarustein. Tämä hämmensi, mutta suurimmat epäuskoiset huutonaurut saatiin Aleksanterinkadulla. Siellä poliisi oli täysissä mellakkavarusteissa saartanut Nordea-pankin pääkonttorin. Meiltä, kansalaisliikkeiden aktiiveilta, huolestuneilta kansalaisilta ja kansanedustajaehdokkailta! Kulkueesta kuului huutoja, kuten "näinkö ne meitä pelkäävät" ja "älkää suojelko pankkeja kansalta, vaan kansaa pankeilta".

Vaalituloksen paljastuttua on kieltämättä ollut mielessä, että jos suomalaiset ymmärtäisivät, millaisessa yhteiskunnassa elämme, he äänestäisivät aivan toisin. Pankkien sotilaallisen näköinen suojeleminen rauhanomaisilta mielenosoittajilta (myös Forexin edustalla oli poliisimiehitys!) on keskeinen yhteiskunnan kuva. Suomalainen yhteiskuntajärjestelmä ei vuonna 2015 ole olemassa kansalaisten turvaamiseksi uhkatekijöiltä, vaan tiettyjen uhkatekijöiden suojaamiseksi kansalaisilta. Me olemme yhteiskunnan jäseniä, ja me annamme vaaleissa muodollisen hyväksyntämme järjestelmälle, joka puolustaa vaalien ulottumatonta valtaa meitä vastaan. Pankkiireja ei ole kukaan demokraattisesti valinnut. Pankkimme tosin itse valitsemme, mutta esimerkiksi Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju ja hallintoneuvoston puheenjohtaja Nalle Wahlroos jatkavat julkisia möläytyksiään, vaikka minä ja sadat muut vaihdammekin pankkia. Julkisuuden heille tarjoavat valtamediat, joiden toimituksia – saati rahoittajia – emme ole valinneet yhtään sen demokraattisemmin. Demokratia ei yllä myöskään poliisin nimityksiin tai toimintakäytäntöihin. Ison rahan ideologia sanelee pelisäännöt, emmekä useimmiten edes tiedä sitä.

Koska demokraattinen vaalijärjestelmä on yhä periaatteessa olemassa, on selvää, että yhteiskunnan perimmäiset vallanpitäjät pelkäävät sitä samoissa mitoissa kuin meitä 540:tä rauhanomaista mielenosoittajaa. Niinpä he tekevät kaikkensa, ettei valtaan pääsisi vääriä ihmisiä. Pienet puolueet on ulkoistettu käytännössä koko demokratian ulkopuolelle. Piraatit, itsenäisyyspuolue, kommunistit ynnä muut saavat vähän silmiinpistävän vastentahtoista julkisuutta Yleltä – rautalangasta kakkosluokkaan väännettyinä – eivätkä lainkaan kaupalliselta valtamedialta. Pienpuolueväen keskustelualoitteista vaietaan, heidän poliittisia hypoteesejaan pilkataan salaliittoteorioiksi ja heidän vaikuttamismahdollisuutensa leimataan etukäteen olemattomiksi. Ihmisten turhautuminen ilmanaikuisiin perinteisiin valtapuolueisiin ohjattiin perussuomalaisiin, joka oikeistopopulistisesta luonteestaan johtuen oli vallanpitäjille harmiton puolue. Sitä jopa käytettiin hyväksi: turhautuminen, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kohdistua oikeistoon, suunnattiin vasemmiston (ja vihreiden) suuntaan. Silti persujen vuoden 2011 iso rytky, vai mikä se olikaan, saattoi olla vallanpitäjiltä pieni lipsahdus. Ison rahan valta on turvattu – sen sijaan että persuja suoraan vastustettaisiin – ujuttamalla turvallisia meemejä persujen sisään. Niinpä esimerkiksi Timo Soini on saatu kannattamaan Natoa. Persujen vastustus on jäänyt vihreiden ja vasemmiston asiaksi, minkä myötä loputkin persujen ymmärtäjistä ovat kääntäneet kohtalokkaasti selkänsä vasemmistolle.

Vaalien jälkeen on lisäksi tullut ilmi epäselvyyksiä ääntenlaskennassa. Julkisuuteen pääsi satakuntalaisen Osmo Häkkilän tapaus: KTP:n ehdokas äänesti itseään, mutta virallisten taulukoiden mukaan häntä ei kyseisellä paikkakunnalla äänestänyt kukaan. Kadonnutta ääntä ei löydetty edes hylätyistä äänistä. Yhden tapauksen esittäminen ainutkertaisena hämää, sillä vastaavista tapauksista on epävirallisesti raportoitu muualtakin. Kaikissa tapauksissa ovat kyseessä olleet pienten puolueiden äänet. Yksi nettikirjoittaja muistutti, että joskus "tarkastuslaskennassa on löytynyt pienelläkin paikkakunnalla yli 20 ääntä tyhjästä, kun kunnalliskerman napa on ollut putoamassa". Toisen some-kommentoijan, joka on ollut kerran vaalivirkailijana, mukaan "siinä ääntenlaskentakiireessä voi hyvin muutaman äänen pistää taskuun, jos haluaa". Aiemmin pikkupuolueiden äänten katoamisilmiöstä on vauhkonnut erityisesti Köyhien asialla -puolueen Terttu Savola, joka on hyvin laajalti leimattu hulluksi. Samaa leimaamista kohdistetaan myös vaihtoehtomedioihin ja -foorumeihin, jotka uskaltavat nostaa esiin tätä ilmeisen todellista ilmiötä. Ja vaikka kyse olisikin marginaalisesta ilmiöstä (edes tätä emme oikeasti tiedä), sen olemassaolo ja asiaan liittyvä vastavehkeily silti todistavat saman kuin Nordea-pankin väkivaltainen suojaaminen kansalaisaktiiveilta ja pienpuolueiden vaaliehdokkailta: meitä pelätään. (Onkin epäilty, että äänten katoamisesta voi olla vastuussa Tieto Oyj, jonka osakkeista osan omistaa USA:n rahaeliittiin kytkeytynyt Goldman Sachs.)

Miksi ihmiset eivät sisäistä tai edes tiedä, millainen yhteiskunta Suomi tänä päivänä on? Oleellista lienee uskottelu, ettei mikään ole missään vaiheessa ratkaisevasti muuttunut. Suomea markkinoidaan valtamediassa joka päivä samana Suomena, jossa elimme 1970–80-luvulla, paitsi kansainvälisempänä ja edistyneempänä. Media tehtailee silmänkääntötemppuja: julkinen poliittinen keskustelu pelkistetään maahanmuuttokeskusteluksi, homoliittokeskusteluksi, talouskasvukeskusteluksi, työllisyyskeskusteluksi, kulttuuripoliittiseksi keskusteluksi tai miksi hyvänsä muuksi, joka vie fokusta poispäin yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta ymmärtämisestä. Kun jotain todella merkittävää ilmenee, se salataan tai sen yhteydet muihin ajankohtaisiin ilmiöihin kielletään. Sami Parkkosen vedenpitävä paljastus, että Suomi on virallisesti yritys, pidettiin täysin pimennossa. Vuonna 2010 tapahtunut hallitusohjelman tilaaminen amerikkalaiselta konsulttitoimistolta pääsi uutisiin, mutta olin melkein ainoa, joka selitti kansanedustajien tuolloista pakoa eduskunnasta edellisen ilmentämällä eduskunnan vallanpuutteella. Tällaiset asiat ovat periaatteessa perustuslain vastaisia – Nato-isäntämaasopimuksen tavoin – mihin ei tietenkään sallita yhtään viittausta valtamediassa. Tällä tavoin suomalainen yhteiskunta on hivutettu täysin erilaiseksi kuin se on ollut vielä oman ikäpolveni lapsuudessa, ja koska yhtä merkittävää vallankaappauspäivää on mahdotonta osoittaa (ei, Ipu, se ei ollut yksinomaan 1.1.1995), kansalle voidaan uskotella, että kaikki on niin kuin ennenkin. Ja se menee uurnille ja äänestää typeryyksissään keskustaa, kokoomusta, perussuomalaisia, SDP:tä ja vihreitä.