Jonkin aikaa kommunistien nettikirjoittelua seurattuani olen yhdestä asiasta sekä kiusaantunut että hieman huvittunut. Missä kaksi kommunistia tapaa, siellä on myös kolmas heitä parjaamassa. On tietysti mielenkiintoinen kulttuurinen ilmiö, että huolimatta ainakin näennäisesti vähäisestä kannatuksesta kommunismi näyttäytyy joillekuille niin pahana mörkönä, että sitä täytyy heti sännätä suinpäin vastustamaan. Silti punalipun kantajille voisi joskus toivoa myös rauhaa.
Olen mielessäni muodostanut hypoteesin antikommunismista suomalaisessa yhteiskunnassa. Malli voi olla sovellettavissa muihinkin läntisiin yhteiskuntiin, mistä en ole varma, koska en elä niissä enkä varsinaisesti tunne niitä.
Antikommunismin kannalta on olemassa neljä karkeasti jakautuvaa ryhmää. Ensimmäisenä saa esittelyvuoron ryhmä nimeltä kapitalistiporvarit. Heidän yhteiskunnallinen asemansa on korkea ja toimeentulonsa leveä. Sosialismia ja kommunismia he tietysti vastustavat, mutta tuskin pelkäävät. Nykyisen yhteiskuntajärjestelmän vallitessa kapitalistiporvareilla ei ole hädän päivää, sillä Elinkeinoelämän keskusliitto hoitaa heidän lobbauksensa politiikassa ja kokoomus politiikan käytännön. Kiire vain joskus vaivaa, kun täytyy lentää kokouksiin tai edustustilaisuuksiin milloin minnekin eikä ehdi pössytellä sikaria ja nauttia konjakkia. Onneksi jupahtavan "menevän miehen" look on edelleen/jälleen trendikäs.
Varsinaiset antikommunistit ovat kapitalistiporvareiden uskollisia käsikassaroita siitä huolimatta, etteivät he itse tiedä olevansa. Nämä tee se itse -aktivistit porhaltavat joka paikkaan julistamaan uskoaan, että kommunismi on uhka suomalaiselle yhteiskunnalle. Niitä uhkia tosin on yleensä muitakin. Populistiseen oikeistoon lukeutuvat antikommunistit ovat suunniltaan joka ainoasta vasemmistolaisesta sanasta, vaikka heidän omat sanansa yrittäisivätkin osoittaa kommunisteja lähinnä naurunalaisiksi. Antikommunisti ei ole niin vauras, että menettäisi paljonkaan sosialistisessa vallankumouksessa, mutta silti hän wannabe-kapitalistiporvarin tavoin käyttäytyy kuin menetys olisi aivan lohduton. Samalla hän paradoksaalisesti pitää itseään yhteiskunnan sorrettuna, jota vasemmisto yrittää lypsää. Oikeasti häntä lypsää enintään kokoomuslainen oikeisto, mitä antikommunisti ei kapitalismiin viehtyneenä huomaa.
Kriittiset maan hiljaiset ovat mitä sympaattisin ihmisryhmä, joka sisimmässään ei hyväksy riistokapitalismia eikä vasemmistoaatteen sortoa, mutta ei ilmaise asiaa kuin enintään kysyttäessä tai pyydettäessä ja antaa näin ollen ikävillekin ilmiöille hiljaisen, "demokraattisen" hyväksynnän. Kriittiset hiljaiset ehkä uskovat kaikkien SDP:stä, vihreistä tai jopa keskustasta vasemmalle lukien olevan hyvällä asialla, "ihmisen asialla". Samalla he vähättelevät omia vaikutusmahdollisuuksiaan, vierastavat kannanottoja ja uskovat edustukselliseen demokratiaan. Moni maan hiljaisista kokee – ymmärrettävästi – ettei heidän asiansa ole yhteiskunnallinen vaikuttaminen vaan arki, työ ja koti.
Edellistä ongelmallisempi ryhmä on vieraantuneet maan hiljaiset. Nimi on siinä mielessä valintakysymys, etteivät tähän ryhmään kuuluvat ihmiset välttämättä pidä itseään yhtään vieraantuneina. Hehän tietävät julkkisjuorut, TV-sarjojen viimeiset käänteet ja/tai liudan ajankohtaisia urheilutuloksia. He ovat otollista, vaikkakin oikullista, kohderyhmää kaikille mediassa paistatteleville ideologisille ryhmille, sillä heiltä puuttuu kyky ja pyrkimys varsinaiseen kritiikkiin. Jos ryhmään kuuluva yksilö on sattunut elämään vihertävien vaikutteiden keskellä, hän äänestää todennäköisesti vihreitä, jos taas populististen niin perussuomalaisia. Kommunismista puhutaan kysyttäessä pahaa, ja mielipiteet perustellaan pintapuolisilla kliseillä itäblokin köyhyydestä ja Stalinin vankileireistä.
Itse en ole antikommunisti enkä SKP:n jäsen. Jotenkin tällaisten kuvioiden hahmottamiseen liittyy tunne, että jollei sitä ennen ole kommunisti, sen jälkeen kyllä viimeistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti