Työstä ja vähän taistelustakin

Työ on kummallinen asia. Sekä Raamatussa että Neuvostoliiton laissa on kirjoitettu: "Joka ei työtä tee, hänen ei syömänkään pidä." 1950-luvun harrastehirvitys Mieleni minun tekevi sanoo yksiselitteisesti: "Jokainen ihminen kaipaa työtä." Poliittiset päättäjät ylistävät kilpaa työn merkitystä. Julkkikset julistavat, että työ auttaa toipumaan menetyksestä ja välttämään masennusta. Ja kaikesta huolimatta en tunne montakaan ihmistä, joka ei heti lopettaisi työntekoa, jos siihen avautuisi taloudellinen tilaisuus.

Tosiasia on, että ihmiskunta on aina tehnyt kaikkensa välttääkseen liikaa työntekoa. Teknologisen kehityksen idea pohjautuu siihen. Kun kapitalismi vakiintui Eurooppaan, se antoi tehtaiden ja kauppayhtiöiden johtajille mahdollisuuden pitäytyä "vastuun" nimissä työnteosta yksinkertaisesti teettämällä hommat toisilla. Työläiset ajautuivat ihmisarvottomiin oloihin, joissa työtä teetettiin valtaosa vuorokaudesta ja palkkakin saatettiin maksaa yhtiön omina tuotteina. Syntyi vanha työväenliike, jonka uskomaton saavutus mm. Suomessa oli 8-tuntinen työpäivä. Myöhempinä vuosikymmeninä painotus on muuttunut: työväestön palkat ovat nousseet huomattavasti, mutta töitä teetetään jälleen usein toistakymmentä tuntia vuorokaudessa. Nyt kahdeksan tunnin ylittävää osaa kutsutaan "ylityöksi" ja siitä maksetaan ylimääräinen korvaus.

Kun Tampereen Vihreän puolueen järjestämässä kapakkapolitiikkaillassa puhuttiin työstä viime lokakuussa, joku otti esiin vanhan ajatuksen kuusituntisesta työpäivästä. Illan alustaja, prekariaattiin perehtynyt Jukka Peltokoski otti heti hälyttävän puolustuskannan: ei. Hänen ilmeiseksi yllätyksekseen paikallaolijat näyttivät olevan aiheeseen mieltyneitä. Yksi keskustelija muistutti, että mitä vähemmän työ sitoo aikaamme, sitä enemmän ehdimme muuttamaan yhteiskuntaa. Lopulta alustajakin antoi periksi ja suostui katsomaan työajan lyhentämistä yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona.

Peltokosken reaktio jätti pohdiskeltavaa. Miksi työtä käydään niin usein ensi tilassa puolustamaan? Lisäosviittaa tarjoaa sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen toiminta erityisesti sodanjälkeisenä aikana. Työajan lyhentäminen entisestään ei ole koskaan ollut asialistalla. Palkkojen nostaminen tekee työläisistä rikkaita, muttei vapaita. Marxin ja Engelsin julistusta "kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen" on sorkittu: sosiaalidemokraattinen ammattiyhdistysliike käyttää sitä muodossa "kaikkien maiden työtätekevät, liittykää yhteen". Lisäksi monia on hämmentänyt, miksei ay-liike aktivoidu nykyistä enemmän työttömyysasiassa. Onko unohdettu, että työttömät ovat työläisiä, joille ei riitä töitä? Vai muistetaanko se aivan nimenomaan?

Täytyy muistaa, että työväellä on aina vastapuolikin olemassa vaatimuksineen. Tehdastyöläisten kammottavat olot sijoittuvat aikaan, jolloin ei ollut demokratiaa. 1900-luvun alussa demokraattinen järjestelmä oli luotava, sillä muuten työläiset olisivat pysäyttäneet koneet. Kapitalisteilla ei ollut sen joukkovoiman edessä vaihtoehtoja. Siitä alkaa työväenliikkeen hämmentävä transformaatio yhteiskunnan tasapainoa horjuttavasta tekijästä yhdeksi sen ylimmistä ylläpitäjistä. Kehitys olisi ymmärrettävä, jos järjestelmä olisi lineaarisesti parantunut, mutta se on tulkintavirhe. Erityisesti 1980-luvulta alkaen kehitys on ollut yhteiskunnan alimman luokan osalta negatiivista. Sosiaalidemokraattien tyypillinen antikommunismi ei selity yhtään enempää.

Voisin ehdottaa, että kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä ikään kuin "kaappasi" sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen – Suomessa tämä tapahtui kansalaissodan (luokkasodan) jälkeen 1920-luvulla. Systeemi syötti liikkeeseen omat arvonsa, ja liike nieli ne selkä seinää vasten: viimeistään lapuanliike, Mäntsälän kapina ja IKL näyttivät, mitä väärällä puolella aitaa seisoville tehdään. Sen päälle tulivat talvisodan "ihme" ja sodanjälkeinen totalitaarinen isänmaallinen propaganda. Sos.dem. liike käsitti, että sen oli syytä pelata vallanpitäjien säännöillä, ja jos niillä pelattiin, selkeissä talousluvuissa mitaten hyödyttiin. Tänä päivänä kapitalismin säännöt vaativat mahdollisimman suuren työmäärän teettämistä mahdollisimman pienellä työntekijämäärällä. Ylityökorvaus on pieni paha, varsinkin kun työläisen on huono valittaa ylityöstä, koska hänellä on laillinen oikeus kieltäytyä siitä. Väliäkö sillä, jos hän saa potkut – työttömissä kyllä riittää reserviä. Niinpä sosiaalidemokraattinen ay-liike jatkaa pelailua vallanpitäjien säännöillä, hyväksyy niin työttömyyden kuin ylityöt ja keskittyy palkankorotusvaatimuksiin. Saahan isommilla palkoilla helpommin omistusasunnon, auton, ylellisyystavaroita ja pääsylipun yläluokan elämäntapaan.

Itse olen ollut työttömänä valtaosan tutkinnon suorittamisen jälkeisestä ajasta. Ollessani töissä olen aina havainnut, että viiden työtunnin jälkeen työtehoni lopahtaa säännöllisesti. Kokopäivätyössä stressaannuin valtavasti, kun tuntui, etten ehtinyt "omana aikanani" tehdä mitään kiinnostavaa tai oikeasti tärkeää. Työn ylistäjien ja puolustajien silmissä olen tietysti vastuuton luopio, mutta haluaisin esittää mielestäni pätevän kysymyksen: eikö olisi oikeasti yhteiskunnan (ei vain sen nykyisten vallanpitäjien) etu, jos työ jaettaisiin uudelleen, yhä useampi saisi työpaikan, kaikki saisivat toimeentulon eikä kukaan saisi burn-outia? Eikö olisi kokonaisvaltaiselle ihmisyydelle hyödyksi, jos raksatyöläinen ehtisi muutakin kuin rakentaa ja levätä, hoitsu muutakin kuin hoitaa ja levätä, myyjä muutakin kuin myydä ja levätä, ohjelmoija muutakin kuin ohjelmoida ja levätä? Ja keneltä se olisi pois? Progressiivinen verotus tasaa tuloja joka tapauksessa, kunhan se maltetaan säilyttää. Ettei vain pieni kiltti sosiaalidemokraattinen ay-työläinen ajaisi kapitalistin etuja?