Kunnallisvaalit 2012 – ei tapahdu mitään?

Suomessa järjestettiin jälleen kerran kunnallisvaalit. Tulos ei tarjonnut monta yllätystä. Kokoomus säilyi suurimpana puolueena ja sai isomman kannatusosuuden kuin viime eduskuntavaaleissa, joskin pienemmän kuin edellisissä kunnallisvaaleissa. SDP säilytti niin ikään kakkossijansa, joka sillä oli sekä eduskuntavaaleissa että vuoden 2008 kunnallisvaaleissa. Keskusta sijoittui kolmanneksi, kuten neljä vuotta sitten, mutta petrasi eduskuntavaalien sijalukuaan yhdellä, mikä johtui perussuomalaisten selvästä taantumisesta. Vasemmistoliitto näytti pitkään olevan saamassa viidettä sijaa viime eduskuntavaalien tavoin, mutta jäi lopulta jälkeen vihreistä samalla lailla kuin edellisissä kunnallisvaaleissa. RKP oli numero seitsemän, kristillisdemokraatit numero kahdeksan ja muut puolueet jäivät prosentin murto-osille. Tämäkin on uusintaa sekä eduskuntavaaleista että vuoden 2008 kunnallisvaaleista.

Äänestysvilkkaus jäi alle 60 prosenttiin, mitä mediassa puitiin vaalipäivän jälkeisenä maanantaina yhtä usein kuin puolueiden kannatusosuuksia. Syitä esitettiin monia, mutta yksi keskeisimmistä jäi sanomatta. Se kuuluu näin: Suomen politiikassa ei tapahdu mitään. Perussuomalaiset olivat vuosikymmenen vaihteessa elähdyttävä ilmiö. Jytky ei kuitenkaan vienyt heitä hallitukseen, eivätkä persut ole saaneet aikaan eduskunnassa käytännöllisesti katsoen mitään. Tämä johtuu siitä, etteivät persut ole muutosliikkeen imagostaan huolimatta oikea muutosliike, vaan lähinnä leikkimuutosliike. He ovat näyttelijöitä, jotka näyttelevät Suomen politiikan mullistavia radikaaleja. Politiikan mullistaminen kuitenkin tarvitsisi oikeita radikaaleja eikä sellaisia näytteleviä leikkiradikaaleja. Teatterikulissien takana persut ovat vain osaamaton joukko perusjannuja plus ohjaaja Timo Soini ja muutama fasisti. Äänestäjät alkavat nähdä kulissien taakse ja liukuvat poispäin jytkystä. Valitettavasti persuilmiö on ainoa oikeasti näkyvä tapahtuma Suomen politiikassa vuosikausiin. Brittifutistähti Gary Lineker lohkaisi aikoinaan jalkapallon olevan sitä, että 22 miestä juoksee pallon perässä 90 minuuttia ja lopuksi Saksa voittaa. Kuka enää kuvittelee vaalien kiinnostavan, jos niissä vaihteleva joukko äänestää joko ennakkoon tai vaalipäivänä ja lopuksi aina kokoomus voittaa?

Kunnallisvaaleihin kaikki eduskuntapuolueet lähtivät kovasti samannäköisillä teemoilla. Esimerkiksi nyt pinnalla olleen vanhusasian lupailivat laittavansa kuntoon niin kokkarit kuin vassarit, niin demarit kuin persut, niin vihreät kuin kristilliset. Heidän esittämänsä keinot poikkesivat toisistaan, mutta äänestäjät eivät välttämättä ymmärtäneet käytettyjä kiertoilmauksia ja kapulakieltä. Kokonaisasetelma kuitenkin kavaltaa karun totuuden: valtapuolueet eivät poikkea toisistaan riittävästi, eivätkä ihmiset saa selvää siitä, miten poikkeavat. Olisi edes toivonut vasemmistoliiton ja SDP:n uskaltavan käyttää demonisoitua "laitos"-käsitettä ja kokoomuksen puhuvan suoraan julkisen sektorin alasajosta. Nyt ei tehty edes sitä. Ainakin politiikan oikean laidan voi sumeilematta sanoa valehtelevan äänestäjille. Oikeastihan kokoomuksen mielestä on hyvä, että vanhukset voivat hyvin, mikäli se sattuu hyödyttämään markkinoita.

Kahdeksan eduskuntapuolueen ulkopuolella kyllä riittäisi elämää. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, se ei näy. Yksittäisiä kommunisteja kyllä lipsahti valtuustoihin siellä täällä, mitä yhteiskuntajärjestys ei toistaiseksi halua eliminoida: sehän näennäisesti todistaa, että muillakin kuin valtapuolueilla on mahdollisuutensa. Nyt on kuitenkin paikallaan luoda silmäys menneisiin kunnallisvaaleihin. Vuonna 2004 seitsemän eduskunnan ulkopuolista puoluetta sai Suomen valtuustoihin yhteensä 24 paikkaa ja paikalliset ryhmittymät peräti 420. Vuonna 2012 valtuustopaikkoja sai vain kaksi puoluetta eduskunnan ulkopuolelta, näitä paikkoja on kymmenen (joista SKP:llä yhdeksän), eikä paikallisille ryhmittymille liiennyt kuin 186 paikkaa. Vuoden 2004 kunnallisvaaleissa eduskuntapuolueiden kannatus oli 95,7 %, tänä syksynä 97,4 %. Kaikki mittarit siis todistavat vallan kasautuvan vuosi vuodelta enemmän eduskuntapuolueille. Nämä tietysti väittävät, että kansa saa mitä kansa haluaa. Sekö ei merkitse mitään, ettei mikään valtamedia anna näkyvyyttä pikkupuolueille? Ihan oikeasti?

Väitän siis pokkana, että kansan usko äänestämällä vaikuttamiseen on laskenut vaihtoehdottomuuden takia. Se, minkä kokoomus ja vasemmistoliitto – tai persut ja vihreät – poikkeavat toisistaan kampanja-aikana, madaltuu miltei huomaamattomaksi käytännön politiikassa. Tämän lisäksi valta liukuu jatkuvasti demokraattisten instituutioiden ulkopuolelle, eikä yhdelläkään valtapuolueella tunnu olevan asiaan mitään huomautettavaa. Kommunisteilla ja itsenäisyyspuolueella sitä olisi paljonkin, mutta he eivät näy – heitä ei päästetä näkymään – joten he eivät ole olemassa (lukuun ottamatta eräitä yksittäisiä SKP:läisiä muutamilla paikkakunnilla). Suomi on kahdeksanpuoluejärjestelmä. Kuinka moni äänestäisi piraatteja, Köyhien asialla rp:tä tai STP:tä, jos heillä oikeasti nähtäisiin mitään mahdollisuuksia? Ja kuinka paljon enemmän Suomen politiikassa olisi vaihtoehtoja, mikäli eduskunnan ulkopuoliset puolueet päästettäisiin näkyviin? Politiikassa tapahtuisi taas. Se elähdyttäisi enemmän kuin kansallisteatterillinen persuja.

Jonkin verran pikkupuolueet saavat kyllä syyttää myös itseään. Suurin ja mahtavin minipuolue SKP, "luokalle jääneistä paras", valitsi kunnallisvaaleihin tunnuslauseen: Tekoja lähipalvelujen puolesta. Samalla SKP tuli tehneeksi teon keskinkertaisuuden puolesta. Erään Twitter-kommentin mukaan SKP:n vaaliohjelma oli yksi yhteen vasemmistoliiton kanssa, paitsi ei kuntaliitoksille. Jokin on vialla, elleivät kommunistit halua tai uskalla erottua selkeämmin. Kyse on samasta ilmiöstä kuin indie-musiikkiartistien halussa kuulostaa valtavirralta: kuvitellaan, että vain nykyisten menestyjien konsteilla voi menestyä. Voi voi. STP puolestaan ilmoitti vaalikampanjassaan: Kyllä kunnallisille palveluille, sinä päätät. Toki se erottui siitä, mitä kokoomus käytännössä tekee (lakkauttaa kunnallisia palveluja), mutta lopputulos katosi keskinkertaisuuteen samalla lailla kuin SKP:n lause. Itsenäisyyspuolue oli näkyvämpi, mutta myös tautofonisempi ja tönkömpi ilmaistessaan: Itsenäiset kunnat itsenäisessä Suomessa. Mutta jostain syystä siihenkin lisättiin: Sinä päätät. Kavaltaako tämä, että STP:llä ja Ipulla on muitakin yhteyksiä? Niitähän nimittäin on. Tietysti äänestäjiä on hyvä muistuttaa yli pikkupuoluerajojen, että he ihan oikeasti päättävät. Muutos 2011 taas sanoi: Ihmisläheistä ja suoraa demokratiaa. Ihan mukavasti sanottu, mutta mukavuus ei auta paljoa, kun 2011 meni jo ajat sitten. Piraattipuolueen Avoimuus, oikeusturva ja demokratia lienevät näennäisesti useimpien muidenkin asialistalla.

Tunnuslauseiden harmauden lisäksi eduskunnan ulkopuolisten ryhmien ehdokkaat olisivat voineet oma-aloitteisesti näkyä nykyistä enemmän. Kaikkea ei valtamedia pysty sääntelemään. Kävin Oulun keskusaukiolla lauantaina 20.10. puolilta päivin tarkoituksenani jututtaa paikallisen, vasemman laidan ihailtavasti ja innovatiivisesti yhdistäneen Vapaan vasemmiston ehdokkaita. Yhtään sellaista en löytänyt. Kepulaisia, kokkareita, vasureita, demareita, persuja ja vihreitä kyllä pyöri kymmenittäin. Samalla visiitillä selvisi myös, että Vapaa vasemmisto oli jättänyt leväperäisesti vaalijulisteen tekemättä. En ihmettele, että kannatus jäi alle yhden prosentin eikä valtuustopaikkoja herunut. Tampereen Keskustorilla vierailin vaalien edellä useita kertoja tähyilläkseni STP:n ja itsenäisyyspuolueen ehdokkaita, mutta sellaisiin en törmännyt kertaakaan. Edellisen ehdokasta olisin jopa saattanut äänestää. SKP:n kunniaksi on mainittava, että he päivystivät torilla melkein yhtä tiiviisti kuin kuuden suurimman eduskuntapuolueen väki. SKP:lle, STP:lle ja Kommunistiselle työväenpuolueelle ei kuitenkaan tee kunniaa se, että ne jättivät lukuisissa kunnissa minusta ilmiselvän vaaliliiton tekemättä.

Kunnallisvaalien tuloksissa SKP on monella tapaa poikkeus. Valtuustopaikkojen perusteella se tuntuu kurottavan poispäin rupusakista, vaikka onkin kaksissa viime kuntavaaleissa jäänyt alle 10 paikkaan. Vielä huomionarvoisempaa on kuitenkin, että SKP:llä on muutama niin tehokas ääniharava, että suurimmatkin puolueet janoaisivat sellaisia listoilleen. Helsingissä Yrjö Hakasen äänisaalis oli 1624 ja sijoitus yli tuhannen ehdokkaan joukossa 31. Tampereella Jari Heinonen sai 27:nneksi eniten ääniä eli 801. Jyväskylässä Riitta Tynjän sijoitus oli 546 ehdokkaan joukossa kunnioitettava 13. ja äänimäärä 628. Vielä paremmin menestyi Peter Björklöf, jonka 379 äänen saldoa paremmin pärjäsi vain neljä raaseporilaisehdokasta. Nokialla Herkku Hernesniemi veti pohjat: 361 ääntä, kaupungin kolmonen ja kannoilla kaksi muutakin kommunistia valtuustoon (heistä Pauli Schadrin vain 67 äänellä). Kaikki nämä ääniharavat uusivat vanhan valtuustopaikkansa. SKP:llä on siis nippu hyväksi havaittuja valtuutettuja, jotka keräävät ääniä siinä missä eduskuntapuolueidenkin "tähdet". Muut eivät kerää ääniä, sillä he eivät saa koskaan tilaisuutta näyttää taitojaan. Esimerkiksi Tampereella ei Heinosen takana yksikään muu kommunisti päässyt edes sataan ääneen. SKP:llä on rahkeet vain yhteen paikkaan, ja se on räätälöity Heinoselle – jopa kommunistien omaa mediaa myöten. Nokia on Suomen ainoa kunta, jonka valtuustossa on useampia kommunisteja, ja vastaavasti Heinolasta tuli ainoa kunta, jossa SKP sai kokonaan uuden valtuustopaikan (jonka Tero Pitkä nappasi 226 äänellä).

Itsenäisyyspuolue menetti molemmat valtuustopaikkansa ja Köyhien asialla ainoansa. Senioripuolue oli vanhentunut ulos koko vaaleista, joten sen molemmat paikat päätyivät luonnollisesti haudan pohjalle. Viimemainittua minulla ei tosin tule ikävä. Sitä surullisempaa on, että STP menetti entisestä minimaalisestakin kannatuksestaan 178 (toisten tietojen mukaan 180) ääntä ja samalla viime eduskuntavaalien, joissa se kasvatti kannatustaan perussuomalaisten ohella ainoana vuoden 2007 eduskuntavaaleista, pienoisen salakavalan nosteen. KTP, jonka paluu puoluekartalle on jo sinänsä täydellinen mysteeri, hävitti myös 358 (tai 360) ääntä verrattuna vuoteen 2008. Tuntuu surkealta pohdiskella STP:n, KTP:n ja mahdollisesti Ipun yhteistyötä, kun näiden yhteenlaskettu äänimäärä ei riitä edes neljännekseen SKP:n äänistä, jotka eivät muodosta edes kahdeksasosaa kristillisdemokraattien äänistä.

Kokonaisuutena kunnallisvaalien 2012 lopputulosta käy päinsä kuvata näillä sanoilla: persukupla lässähti, muuten taas uudet shittivaalit jonon jatkoksi.

Nyt hallitaan elämäntapoja

Tiedämme kaikki, että elämänhallinta on jo vuosikausia – pian vuosikymmeniä – ollut länsimaissa suosittu aihe ja iso bisnes. Elämänhallinnasta julkaistaan artikkeleita ja kirjoja, kirjoitellaan blogeja, tehdään tv-ohjelmia ja pidetään kursseja. Käytännössä elämänhallinta on tietysti elämäntapojen hallintaa: syödään terveellisesti, liikutaan, rentoudutaan ja levätään sopivasti, järjestetään kaikelle kiinnostavalle aikaa samalla kun käydään töissä ja ylläpidetään kotia. Joku minunlaiseni voisi tähän tölväistä, että hallitsematon kaoottisuus on yksi elämän kiinnostavimpia tosiasioita, mutta bisnestä sellainen tölväisy ei pysäytä tai edes hidasta.

Elämäntapoja pyritään hallitsemaan myös ulkoapäin. Tunnemme yhteiskuntien tarpeen kontrolloida kansalaistensa nautintoaineiden käyttöä tai uskonnollisten yhteisöjen pyrkimyksen säädellä ihmisten seksielämää. Niissä on periaatteessa kyse elämäntapojen hallinnasta, vaikkei sanaa "elämäntapa" käytetäkään. Viime aikoina on kuitenkin alkanut esiintyä kannanottoja ja lausuntoja, jossa nimenomaan puhutaan elämäntavasta ja pyrkimys on ilmiselvästi kontrolloida sitä. Samalla tavoin kuin suora etninen rasismi pukeutuu nykyisin säännöllisesti kulttuurirasismin vaatteisiin, on yksityiskohtaisten asioiden suora tuomitseminen yhä useammin verhottu elämäntavan tuomitsemisen ilmiasuun.

2010-luvun alkupuoliskolla suomalaiset kristityt islamofobit eivät sano "islam on paha, kristinusko hyvä", "islam on väärä, kristinusko oikea" tai edes "muslimit hiiteen meidän kristittyjen mailta". Sen sijaan he tuomitsevat islamin maallisen puolen moralistiselta pohjalta, mikä viittaa pyrkimykseen hallita ihmisten elämäntapoja. Hyvin usein näillä ihmisillä ei ole hajuakaan siitä, miten suomalaiset muslimit todellisuudessa elävät, mikä kertoo heidän itsensäkin suojautuvan islamilaiselta elämäntapavaikutukselta. Tätä suojautumista he pitävät ainoana tienä "suomalaisen elämäntavan" tai "länsimaisen elämäntavan" säilyttämiseen. Niinpä muslimit ollaan sumeilematta ajamassa takaisin synnyinmaihinsa tai vähintään integroimassa heidät pikimmiten suomalaiseen yhteiskuntaan. Ja sen elämäntapaan.

Toisenlaista elämäntapahallintaa on toteutettu Itä-Euroopassa. Ainakin Venäjällä ja Ukrainassa on nostettu esiin – ja paikoin hyväksyttykin – "homopropagandalaki", joka ei enää kiellä itse homoseksuaalisuutta, mutta pyrkii sanktioimaan homoseksuaalisen elämäntavan levittämisen. Usein puhutaan yleistyvien homosuhteiden aiheuttamasta uhasta perherakenteelle tai homoviittauksista alaikäisten nähtävillä. Suomen tunnetuin Venäjä-intomieli Johan Bäckman ehti vaatia jo samaa lakia tänne meillekin. (Ei! Minua ette silti saa yhtymään "kohudosentin" julkiseen lynkkaamiseen.) Kuten me vähemmän elämäntaparajoitteiset ymmärrämme, sellaista kuin "homoseksuaalinen elämäntapa" ei ole olemassa. Homojen elämäntavat poikkeavat yksilötasolla toisistaan ihan samalla tavoin kuin muidenkin ihmisten. Tämä puolestaan jo kavaltaa, ettei mitään tiettyä suomalaista elämäntapaa ole olemassa sen enempää. Pyrkimys hallita elämäntapaa ulkoapäin perustuu hyvin usein illuusioon, että on olemassa jokin yksi yleinen tai kollektiivinen elämäntapa, johon kulttuurin laitamille sijoittuvat ihmiset halutaan sulauttaa.

Myös tämänviikkoisissa kunnallisvaaleissa ollaan tekemisissä elämäntapojen hallinnan kanssa. Vastakkain eivät todellakaan ole mamujen ja islamilaisen elämäntavan hyysääjät ja suoraselkäiset suomalaisen elämäntavan puolustajat. Näissä vaaleissa tehdään päätöksiä sosiaali- ja terveysasioista, liikenteestä, maankäytöstä, yksilöiden vapaudesta olla julkisessa tilassa ynnä muusta, minkä pohjalta nykysuomalaisten elämäntavat varsin selkeästi jakautuvat. Tulevien päättäjiemme kanta voi olla, että julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on purettava tai muutettava bisnespohjaiseksi, julkiset kirjastopalvelut on ajettava alas tai tehtävä maksullisiksi, joukkoliikenne saa kallistua ja heikentyä, kevyen liikenteen reitit saavat rapistua ja hankaloitua, vihervyöhykkeet on annettava elinkeinoelämän käyttöön, "ihmisroskat" ajettava pois toreilta tai kävelykaduilta ja nuorille säädettävä kotiintuloajat. Toisaalta he voivat yhtä hyvin ajatella, että hyvä terveyden- ja sairaanhoito on parasta mitä yhteiskunta voi tarjota, maksuton ja laajapohjainen kirjastolaitos on tietoisuuden ja maailmankuvan avartamisen edellytys, joukkoliikenteen on oltava ilmainen, kevyttä liikennettä on tuettava ja helpotettava, vihervyöhykkeiden säilyttäminen on elintärkeää kaupunkilaisille ja kukin liikkukoon siellä missä huvittaa, kunhan ei oikeasti harjoita häiriökäyttäytymistä. Näiden kahden ääripään välillä on dramaattinen ero. Se tuntuu siinä, miten heikoimmat ja keskinkertaisimmat meistä voivat olla ja elää. Siis elämäntavassa.

Tarinoita totalitaarisesta Suomesta

Suomi on maa, jossa vallitsee yhden totuuden periaate. Ensimmäistä kertaa tämä totuus ja minä jouduimme todella törmäyskurssille vuonna 1994. Silloin kaikki kynnelle kykenevät mediat ja muut instituutiot julistautuivat EU:n kannattajiksi, vaikka muodollisesti päätösvalta asiasta oli kansalla. Kun Helsingin Sanomat ja kumppanit suolsivat yksipuolisia mielipiteitä ja S-ryhmäkin lupaili hinnanalennuksia heti jäsenyyden alettua, harva jaksoi pysyä unionia vastustavassa kannassaan. Ja silti niitä harvoja oli 43,1 prosenttia äänestäneistä. Valtakunnan virallinen ja yleinen totuusmielipide sivuutti siis noin yhdeksän suomalaista kahdestakymmenestä.

Seuraavana keväänä 1995 järjestettiin eduskuntavaalit. Kansa sanoi mielipiteensä: oikeistopolitiikalle oli saatava loppu. Vaalivoiton saivat niin SDP, vihreät kuin vasemmistoliittokin – viimemainittu ainoansa ikinä. Mitä sitten tapahtui? Diktaattorimainen Lipponen kaappasi puolueensa, ja sen vanavedessä hämmentävästi myös vasemmistoliiton, monta askelta oikealle tekemään hallitusyhteistyötä kokoomuksen kanssa. Ihmisille uskoteltiin, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin Lipposen ja kokoomuksen ajama uusliberaali kapitalismi. Kätyrit hoitivat hommansa niin tunnollisesti, että kun Esko-Juhani Tennilä ja Mikko Kuoppa erosivat vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä, Esko Helle syytti heitä "kepulaisiksi" – keskusta ei nimittäin ollut hallituksessa. Viimeistään tuona päivänä vasemmistolaisuus lakkasi olemasta suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa.

SKP ilmestyi takaisin Suomen poliittiselle kartalle 1990-luvun jälkipuolella, vuonna 1988 perustettu KTP säilytti olemassaolonsa ja yhteistyöjärjestöksi luotu STP on vielä uudempi tulokas. Puoluekentälle on ilmaantunut myös sellaisia uusia tulijoita kuin itsenäisyyspuolue ja Köyhien asialla. Kaikilla näillä olisi varmasti sanansa sanottavanaan poliittisessa keskustelussa. Sitä he eivät kuitenkaan pääse lausumaan ääneen. Vaikka jopa kansainväliset tarkkailijat ovat antaneet Suomelle huomautuksen eduskunnan ulkopuolisten ryhmien syrjimisestä joukkotiedotuksessa, sama meininki jatkuu edelleen vuoden 2012 kunnallisvaaleissa. On kerrottu keskustelutilaisuuksista, joissa paikalle nimellisesti kutsutut eduskunnan ulkopuolisten ryhmien edustajat eivät ole saaneet yhtään puheenvuoroa – ikään kuin heitä haluttaisiin avoimesti nöyryyttää.

Suomeen on siis luotu kahdeksanpuoluejärjestelmä. Se on tietysti paljon demokraattisempi kuin USA:n kaksipuoluejärjestelmä, mutta maltetaanpa vielä hetkinen. Suomen eduskuntapuolueiden kentässä näyttäisi pintapuolisesti olevan kaikki oleellinen paikoillaan. Oikealla on kokoomus, keskellä keskusta. Keskustaoikeistoa ovat perussuomalaiset – joiden muutamat sinnikkäät toimittajat tosin yrittävät väittää olevan mieluummin vasemmalle kallellaan – sekä kristillisdemokraatit ja RKP. Keskustavasemmistoa edustavat SDP ja ainakin mielikuvatasolla myös vihreät. Vasemmistoliitto on tietysti vasemmalla laidalla. Tasapainoinen kokonaisuus, eikö totta? Paitsi, että muodollisesti samankaltainen kokonaisuus (jossa vasemmistoliiton korvasi SKDL) sijoittui 1980-luvulle saakka kilometritolkulla vasemmalle nykyisestä. "Kukaan" ei ole havainnut, että nykyisen vasemmistoliiton politiikka on vähemmän vasemmistolaista kuin 1970-luvun demareiden. "Kukaan" ei ole huomannut sitäkään, että vihreät ovat luopuneet ihanteistaan ja muuttuneet eri arvioiden mukaan joko kokoomuksen tai (nyky)demareiden puisto-osastoksi.

Kun vaalit lähestyvät, ehdokkaat vastailevat vaalikoneisiin, joiden avulla tuhannet ihmiset etsivät ehdokkaitaan. On totta, että vasemmistoliiton ehdokkaat vaikuttavat vaalikonevastausten perusteella oikeasti vasemmistolaisilta. Myös moni SDP:n ehdokas näyttäisi sijoittuvan selkeästi vasemmalle. Vihreistäkin löytää aimo annoksen ihanteellisuutta: joukkoliikennettä tuetaan yksityisautoilun kustannuksella, tehotalouden eri muotoja kohtaan ollaan kriittisiä, kierrätystä ollaan tehostamassa ja luonnollista luontoa säilyttämässä. Mitä tapahtuu sitten, kun vaalit ovat ohi? Suomen hallituksessa SDP, vihreät ja vasemmistoliitto ovat harjoittamassa politiikkaa, joka on kokoomuksen sanelemaa lukuun ottamatta muutamia erityiskohtia, joilla puolueet voivat uskotella äänestäjilleen pitäytyvänsä aatteissaan. Tampereen kaupunginvaltuustoon muodostunee jälleen kerran "XL-ryhmä", kokoomuksen ja vihreiden yhteistyöelin, jonka vaihtoehtona tunnetaan enintään "aseveliakseli", kokoomuksen ja demareiden liitto. Muutosvoimaa leikkivillä perussuomalaisilla olisi kummassakin tapauksessa tilaisuus aktiiviseen oppositiopolitiikkaan, mutta sitä he eivät käytä.

Suomalaiset eivät suinkaan ole politiikassa yksimielisiä. Edes vaaleihin ehdolle lähtevät poliittiset aktiivit eivät ole yksimielistä nähneetkään. Miksi heistä sitten tulee niin homogeeninen joukko, kun päästään tositoimiin? Edellisellä eduskuntakaudella (2007–11) koettiin sellainenkin ilmiö, että kansanedustajat erosivat joukolla tehtävistään. Miksi? Paljastuiko heille pikku hiljaa, ettei eduskunnalla ole todellista valtaa? Tätä tukee paljastus, jonka mukaan Vanhasen–Kiviniemen hallitusohjelma oli yhdysvaltalaisen McKinsey & Co -konsulttitoimiston laatima. Talvikaudella 2010–11 taas ilmoitettiin Sitran (Suomen itsenäisyyden juhlarahaston) valmistelleen Suomelle uuden hallitusohjelman. Eikä eduskuntavaaleja, saati hallitusneuvotteluja, ollut edes käyty. Samaan aikaan valta on lipsunut Arkadianmäen istuntosalista myös virkamiehille (Raimo Sailas!), erilaisille neuvonantajille (Elinkeinoelämän keskusliitto!), luonnollisesti EU:lle ja muille kansainvälisille toimijoille Natosta Maailmanpankkiin. Kuka ihme sietää tällaisen muilutuksen Suomen poliittisessa järjestelmässä? Vastaus: kahdeksan eduskuntapuoluetta.

Eduskunnan ulkopuolelle jääneet ryhmät kyllä haastavat valtakonsensuksen. Valtamedia ei kerro tästä sanaakaan. Seurasin eduskuntavaalien 2011 edellä aktiivisesti sähköistä mediaa, niin interaktiivista kuin yksisuuntaistakin. Facebook, Twitter ja kumppanit olivat koko ajan täynnä kommunistien, piraattien, EU-kriitikoiden ynnä muiden postauksia, joista osa olisi käynyt sensaatiomaisista paljastuksista. Yle, Hesari, Aamulehti, MTV3 ja kumppanit eivät reagoineet niihin mitenkään. Itse asiassa valtamedian nettipalveluja seuraamalla sai vaikutelman, ettei tapahdu yhtään mitään. Yhtäältä voi olla, etteivät valtamedian toimittajat pidä "vähäpätöisistä" kohteista tulevia uutisia minkään arvoisina. Toisaalta on näyttöä, että valtamedian päättäjät sensuroivat yhdestä totuudesta poikkeavan aineiston. Muuan hämäläistoimittaja, jonka kanssa minulla oli toissa vuonna kunnia olla yhteyksissä, on kertonut avoimesti, miten isot lehdet eivät hyväksyneet hänen ydinvoimakritiikille muun ohessa sijaa antanutta artikkeliaan "liian yksipuolisena". Tämä tapahtui vuonna 2002 ennen viidennen ydinvoimalan rakentamispäätöstä. (Kuudennen ydinvoimalan vastustuksen torppasivat vuonna 2010 vihreät, jotka istuivat ydinvoimamyönteisessä hallituksessa ja samaan aikaan omivat ydinvoimakritiikin aggressiivisesti itselleen.)

Nyky-Suomen nimittäminen totalitaariseksi valtioksi saattaa haiskahtaa höyrypäiden höpötykseltä. Asiaa nimittäin mutkistaa sekin, että totalitarismi on "ulkoistettu" suomalaisessa mediakeskustelussa länsimaista sivilisaatiota uhkaaviin maihin – Kiinaan, Iraniin, Syyriaan, Pohjois-Koreaan, Valko-Venäjälle ja aina yhä enemmän myös Venäjälle, jonka kanssa Suomi on ylimielisyytensä tähden ajautumassa täysin turhaan ja typerään konfliktiin. Venäjä-keskustelua on hallinnut viime aikoina – jälleen kerran – yksi totuus, joka pitää maata Suomen vihollisena. Näkemystä vahvistetaan vuosien 1939–44 sotien alituisella, "sankarillisella", kansan kärsimyksen sivuuttavalla muistelulla. Tämä yhdistyy kaikissa niin kutsutuissa länsimaissa vallitsevaan Venäjän (kuten myös Kiinan, Iranin, Syyrian, Pohjois-Korean ja Valko-Venäjän) vastaiseen trendiin. Keiden etuja se kaikki siis hyödyttää? Epäilemättä Natoa, EU:ta, elinkeinoelämää – kaupallisesta mediasta aseteollisuuden kautta uusia markkinoita hamuavaan kulttuuri-imperialismiin – ja viime kädessä koko henkitoreissaan rimpuilevaa kapitalismia. Ympyrä alkaa sulkeutua.

Eduskunnan ulkopuolisia poliittisia ryhmiä ei siis sorsita vahingossa. He edustavat uhkaa, jonka halutaan jäävän pysyvästi pois vallan kammioista. He nimittäin eivät välttämättä allekirjoita epävirallista sopimusta, joka vaientaa pahimmat soraäänet poliittisessa järjestelmässä, siirtää valtaa epädemokraattisiin käsiin, puolustaa yhdysvaltalaisten ja länsieurooppalaisten isorikkaiden etuja ja uskottelee tyhmälle kansalle yhtä totuutta, jonka mukaan kaikki oikeasti oleellinen on yhtä hyvin kuin ennenkin. Heissä on muutos. Heidän kesken on kuitenkin myös kiusallisesti hiertäviä erimielisyyksiä. Arvatkaa, keitä hyödyttää se, etteivät SKP, STP, KTP, mahdollisesti eräät muut poliittiset liikkeet ja kaikki äärivasemmiston järjestöt yhdisty ja muodosta uutta muutosvoimaa, joka ei ole valmis korruptoitumaan tippaakaan?

Salaliittoteoriat ja -teoreetikot

Yhtenä 2010-luvun poliittisesti epävakaiden alkuvuosien ilmiönä on noteerattava salaliittoteorioiden, tai jopa yhden nimenomaisen salaliittoteorian, suosion ja huomion kasvu. Olen tykännyt nimittää itseäni salaliittoteorioiden toiseksi ylimmäksi ystäväksi: uskon muun muassa melko tosissani, että joko 11 vuoden takainen WTC-onnettomuus oli tilaustyö tai ainakin USA:n ylin johto laskelmoiden salli sen tapahtua. Uskon myös, että valtamedia on 1990-luvulla järjestelmällisesti "kaapattu" tarjoamaan kansalle vain yhtä, vallanpitäjille (siis niille todellisille) mieleistä totuutta; uskon jopa, että viimeistään 2000-luvulla kaikki musiikkimediat yksipuolisesti vallannut kaupallinen populaarimusiikki editoidaan tarkoituksellisesti kuulostamaan turruttavalta. Mutta toiseksi ylimmälle ystävälle liika on liikaa.

Uusi maailmanjärjestys, New World Order, on tunnettu ideana jo vuosikymmeniä. Mistä johtuu, että idean todelliseen olemassaoloon ja toteutukseen juuri nyt uskotaan laajemmin kuin koskaan? Epäilemättä tilanne on psykologisesti ymmärrettävä. Maailma tuntuu olevan kehittymässä aina vain hullummaksi, ja kehitykselle tarvitaan jokin syy. On helpompaa napata olemassaoleva kokonaisselitys kuin miettiä ihan oikeasti alusta loppuun itse, mitä tapahtuu. Viime vuosina teoriaa on kuitenkin myös kehitetty eteenpäin. Salaliittoteoreetikot ovat törmänneet lukuisiin samoihin oivalluksiin kuin esimerkiksi minä. He ovat aivan sen kynnyksellä, että oivaltaisivat lopullisesti, mistä tosiasiassa on kysymys. Sen sijaan, että he uskaltaisivat tehdä omat kokonaisjohtopäätöksensä, he sijoittavat uudet oivalluksensa vanhaan kehykseen. Ja metsään menee.

Erinomaiseksi esimerkiksi käy Bilderberg-ryhmä, joka kokoontuu vuosittain keskustelemaan poliittisista ja taloudellisista kysymyksistä. Salaliittoteoreetikot ovat huomanneet, mikä mahti ryhmällä ja sen kokouksilla on. Bilderbergin erityispiirre verrattuna muihin johtoportaan kokouksiin on, että ryhmä kokoaa samojen pöytien ääreen niin politiikan, talouden kuin mediankin vaikuttajia eri puolilta maailmaa. Bilderbergiä voi hyvällä syyllä pitää "maailman ylähuoneena", ja mikäli jossain on valtamedian – ja koko demokratian – "kaappauksen" varsinainen sylttytehdas, jäljet voivat hyvinkin johtaa ryhmän kokouksiin. Salaliittoteoreetikot ovat omalta osaltaan tehneet ihmiset tietoisemmiksi Bilderbergistä ja vaatineet sen esille mediassa. Tämä on pelkkää hyvää. Valitettavasti asia ei pysy näissä puitteissa, vaan salaliittoteoria pitää Bilderbergiä ainoastaan "satanistisen illuminatin" välineenä. Tämä johtuu siitä, että illuminati-teoriat yhdistyvät vanhastaan Rockefellerin sukuun, jonka patriarkka David Rockefeller on Bilderberg-ryhmän taustavaikuttajia. Tämä satanismihölynpöly estää näkemästä, mistä Bilderbergissä on oikeasti kysymys.

Yhä laajempi joukko ihmisiä on siis oivaltanut – tai oivaltamassa – että maailman nykytilassa ja kehityksen suunnassa on jotain mätää. Eikä vain sellaista mätää, mikä yleisesti tiedetään ja mistä mediakin puhuu (sodat, ihmisoikeusrikkomukset, ekologiset uhat), vaan myös jotain piiloista, salattua mätää, mistä valtamedia on epäilyttävän hiljaa. Uusi maailmanjärjestys pitää siltä osin kutinsa, että on taatusti olemassa peiteltyjä suunnitelmia USA:n ja nyky-EU:n edustaman järjestelmän ja ideologian säilyttämiseksi ja selustan turvaamiseksi demokratian purkamisen sekä valheellisen, puolueellisen joukkotiedotuksen avulla, ja suurkapitalistien edustama ns. iso raha on se, mikä uudesta järjestyksestä hyötyy eniten. Tämän järjestyksen suurin vastavoima on poliittinen vasemmisto, sanoivatpa oikeistonationalistit mitä hyvänsä. (Wikileaks toimii kyllä vastavoimana, mutta vain vasemmisto osaa todella hyödyntää paljastuksia.) Mutta salaliittoteoreetikot eivät tyydy tähän. Sen sijaan he puhuvat läpiä päähänsä kansojen itsetarkoituksellisesta sekoittamisesta, juutalaisten hirmuvallasta, Neuvostoliitosta illuminatien peiteoperaationa, ilmastonmuutospuheista ja homomyönteisyydestä osana vallanpitäjien valehtelua, ynnä muusta hieman Mein Kampfilta kalskahtavasta tolkuttomuudesta. Sitä surullisempaa on vain, että moni vasemmistolaisena itseään pitävä on sortunut mukaan samaan kohkaukseen.

Jos kaikkein ylimmäksi salaliittoteorioiden ystäväksi heittäytyisin, uskaltaisin väittää, että uuden maailmanjärjestyksen salaliittoteoriat ovat maailman todellisten vallanpitäjien salaliitto ihmisten johtamiseksi harhaan suuren oivalluksen kynnykseltä.

Miksi Julian Assange on sankari

Wikileaksin takapiru Julian Assange on nyt odottamassa mahdollista tuomiota ja luovutusta. Tietääkseni hän on edelleen turvassa ja "säilössä" Ecuadorin suurlähetystössä Lontoossa. Järjestelmä suhtautuu häneen kuin kyseessä olisi jonkinlainen Anders Breivik. On ollut jopa suunnitteilla, että brittiviranomaiset tekevät rynnäkön Ecuadorin lähetystöön ja pidättävät Assangen. Mutta miksi?

Julian Assange ei ole joukkosurmaaja. Häntä kohdellaan useankin valtion vihollisena, mitä hän ei ole. Hän ei edes vastusta kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää. Sen sijaan hän on julistautunut "amerikkalaisen markkinalibertarismin" kannattajaksi. Tässä ei pitäisi olla vallanpitäjille mitään hälyttävää. Wikileaksin taustalla on pohjimmiltaan ihan sama ideologia, mitä jenkit ovat vähän väliä tuputtaneet "sosialististen jäänteiden" tilalle Euroopassa. Se, ettei Wikileaks – ja samalla Assange – sittenkään kelpaa jenkkien ja muiden johtavien länsimaiden vallanpitäjille, osoittaa vain, kuinka ristiriitaiseen tilaan kapitalistinen järjestelmä on ajautunut.

Assangen sankarillisuus – näin vasemmistolaisesta anti-imperialistisesta näkökulmasta – ei olekaan siinä, mihin hän on pyrkinyt, vaan siinä mitä hän eräänlaisena sivutuotteena on saanut aikaan. Wikileaks on paljastanut koko joukon johtavien läntisten vallanpitäjien salassapidettyjä kähmintöjä. Valtamedia ei Suomessakaan ole ollut järin halukas niitä esittelemään. Tämä johtuu siitä, että valtamedia, niin täällä kuin muuallakin, on myötämielinen nykyisille päättäjille. Siitä huolimatta paljastukset ovat tapahtuneet ja päätyneet lukuisiin sellaisiin silmiin ja korviin, joilta ne on yritetty kätkeä. Paljastuksia on seurannut käsittämätön ajojahti – on ihme, että Assange on ylipäänsä enää hengissä (vrt. Osama Bin Laden!). Joillakuilla on ilmeisesti liian paljon menetettävää.

Mitä Wikileaks on siis käytännössä paljastanut? Valheita. Se on raottanut verhoa meille uskotellun näennäistodellisuuden ja oikean todellisuuden välillä. Julian Assange on tullut todistaneeksi, että länsimaiden moraalinen ja käytännöllinen "paremmuus" suhteessa diktaattoreina ja terroristeina pidettyihin toimijoihin on puhkaistavissa oleva kupla. Se koira on älähtänyt, johon kalikka on kalahtanut. Yksinkertainen totuus on myrkkyä ovelalle mediatotalitarismille, joka uskottelee päättäjiemme Obamasta Kataiseen olevan ainakin suhteellisesti tarkastellen hyvän ja oikean puolella.

Vaaditaan siis Julian Assangen vapauttamista! Hän ansaitsee kaikkien vasemmistolaisten ja anti-imperialistien suurkiitoksen.

Pussy Riot ja ihmisoikeudet

Tiedämme, että kolme Pussy Riot -nimisen anarkofeministisen kollektiivin jäsentä on tuomittu Venäjällä kahden vuoden vankeuteen. Tiedämme myös, että näiden kolmen nuoren naisen tuomiota vastaan on ilmaistu mieltä Suomea ja Madonnaa myöten. Siinä onkin kaikki, mitä useimmat tietävät. Mielipiteitä asiaan liittyen on viskelty sinne ja tänne, vaikka asian tarkempia ulottuvuuksia ei ole edes vaivauduttu pohdiskelemaan.

Aiemmin loppukesällä Twitterissä levitettiin näkyvästi kampanjalausetta: "Punk rock is not a crime!" Tähän on jokaisen tiedostavan länsimaalaisen helppo yhtyä. Lauseella on vaivihkaa tarkoitettu, että Venäjällä punkrock on rikos. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, ja asiasta on suoria todisteita, sillä esimerkiksi tamperelaisen punkyhtye Flags of Unityn keikkakalenteriin on merkitty syyskuun alkuun paikkakuntia nimeltä Murmansk, Apatity ja Petroskoi. Putinia vastustavat musiikkiesitykset eivät liene Venäjällä sen kielletympiä – saihan Madonnakin käydä vetämässä shownsa sekä Moskovassa että Pietarissa ja lausua lavalla lemuavan vastalauseensa Pussy Riotin vankilatuomiota vastaan.

Mistä Pussy Riotin tuomitsemisessa sitten on kysymys? Venäläinen oikeustuomioistuin ei heittänyt Nadezhdaa, Mariaa ja Jekaterinaa vankilaan punkrockista tai Putinin vastustamisesta, vaan "huliganismista". Sitä ei edustanut kollektiivin luoma punkrock sinänsä, vaan helmikuussa moskovalaisessa ortodoksikirkossa tapahtunut performanssi – jonka toteutuminen ylipäänsä oli hiuskarvan varassa, koska kirkossa olleet ihmiset yrittivät estää sen. Performanssi solvasi ortodoksista kirkkoa ja Putinin hallintoa yhdistäen asiaan Neitsyt Marian, minkä ortodoksit luonnollisesti kokivat rienauksena. Aiemmin Pussy Riot oli esitttänyt punkrockiaan näkyvästi mm. Punaisella torilla.

Minä en kannata Pussy Riotin vankilatuomiota, mutta yritän ymmärtää asiaa venäläisestä perspektiivistä. Ortodoksinen kirkko on nyky-Venäjällä todella suuri voimatekijä. On ymmärrettävää, että liberaali (ja vasemmistolainen) oppositio näkee ortodoksikirkon ja Putinin hallituksen yhtenäisenä valtaliittona. Samalla tavoin Suomessa 1970-luvulle asti evankelis-luterilainen kirkko nähtiin usein porvarillis-nationalistisen ideologian levityskoneistona. Mutta missä tämä näkemys edusti Suomessa aina vähemmistöä, siinä myös Venäjän nykyiset oppositionäkemykset edustavat vähemmistöä. Pussy Riotin tuomion jälkeen Moskovassa tehty, länsimediaankin levinnyt katugallup kertoi epäämättömästi, että lukuisat "tavalliset" venäläiset pitävät tuomiota oikeutettuna. Lännen on kerta kaikkiaan ymmärrettävä ja hyväksyttävä, että Putinin hallinnolla on Venäjän kansalaisten enemmistön tuki eikä ortodoksisen kirkon asema luonnollisesti horju senkään vertaa.

Venäjän länsipuolelta on kyllä kuulunut toisenlaistakin ääntä. Esimerkiksi Johan Bäckman ehti nimittää Pussy Riotia "järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi", ilmaista tuomion olleen varsin lievä ja haukkua feministejä. "Kohudosentin" roolia antaumuksellisesti näyttelevä Bäckman on joskus ennenkin intoutunut puhumaan läpiä päähänsä. Hänen asenteensa myötäilee myös Suomessa vierailleen Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin näkemystä. Lavrovhan vaati kunnioitusta riippumattoman venäläisen oikeustuomioistuimen päätökselle ja väitti, että Suomessakin voi saada kahden vuoden kakun jumalanpilkasta. Täällä tietysti älähdettiin, että Lavrov puhuu läpiä päähänsä, koska Suomessa ei tuomita jumalanpilkasta vaan uskonrauhan rikkomisesta ja maksimirangaistuskin on vain kuuden kuukauden vankeus. Mutta näin on ollut vain vuodesta 1999 alkaen. Vielä edellisenä vuonna Lavrov olisi ollut oikeassa.

Ehkä eniten Pussy Riot -tapauksessa silti kiusaa se into, jolla länsimaiset politikoijat ovat omineet muutaman nuoren venäläisnaisen idealistiset pyrkimykset oman politikointinsa välineeksi. Nadezhdan, Marian ja Jekaterinan vankeustuomion vastustuskelkkaan on huolettomasti hypännyt joukoittain länsimaisia patakonservatiiveja, jotka olisivat ensimmäisenä häätämässä vastaavaa punkperformanssia kotikonnuiltaan, mutta käyttävät tuomiota lyömäaseena vihaamaansa Venäjää vastaan. Madonnan ja muiden länsimaisten julkkisartistien Pussy Riot -sympatioihin on myös suhtauduttava varauksellisesti. He eivät takuulla kannata anarkofeminismiä, vaan länsimaista liberaalia kapitalismia, jota levittävä "värivallankumous" Venäjällä avaisi länsiartisteille paljon entistä tehokkaammat markkinat, kun levymyynti- ja kiertuetulot ovat lännessä kääntyneet selvään laskuun.

Ihmisoikeustapauksena Pussy Riot ei ole hääppöinen. Minusta punk-kollektiivia ei pitäisi tuomita vankilaan rienaavasta performanssista tai "huliganismista", joten siinä mielessä olen samoilla linjoilla ihmisoikeusväen kanssa. Sama väki pitää kuitenkin Suomea lähes ihmisoikeuksien mallimaana (Amnesty sentään tietää, että totaalikieltäytyjien vankilatuomiot pitäisi lakkauttaa). Tästä huolimatta Suomessa sattuu silloin tällöin, että äärivasemmistolainen tai salaliittoteorian kannattaja tuomitaan näkemystensä tähden – ei vankilaan, vaan – pakkohoitoon. Harva älähtää asiasta, Facebook-ryhmää ei perusteta hänen tuekseen (tai ryhmä kerää kolme jäsentä) eikä tapaus kohoa Twitterissä statukseen "Trending Topic". Erityisen huolestuttavalta tuntuu välillä jopa ilmeiseltä näyttävä ajatus, että ihmisoikeudet alkavat yhä laajemmalle ryhmälle länsimaiden väestöä merkitä yhtä kuin kaikki oikeudet tehdä rahaa, markkinoida bisnestä ja höynäyttää tyhmää kansaa ostamaan hömppää.

Kenen puolella omat sympatiani sitten ovat Pussy Riotin yhteydessä? 1) Itse kollektiivin, ilman mitään liitännäismerkityksiä. 2) Venäjän kansan, jonka asia ei kiinnosta länsimaiden kulttuuris-poliittista eliittiä tai edes Venäjän nykyisiä värivallankumouksellisia senkään vertaa kuin Putinin hallinnon. Kannatanko siis Putinia? En, vaan lähinnä kommunistien ja sosiaalidemokraattien yhteistyötä, niin kuin olen aiemminkin kirjoittanut.

Mistä tunnet sä ystävän?

Äänestäjäraukalla on vaikeaa, kun politiikan siirtymisessä oikealle ei pysy perässä. Nimet ovat vielä muistuttamassa vanhoista aatteista, mutta tosiasiat puhuvat toista kieltä. Keskustaksi itseään nimittävä puolue oli erään tutkimuksen mukaan eduskuntavaalien 2011 toiseksi oikeistolaisin puolue heti kokoomuksen jälkeen. "Sosialidemokraattinen" (opettelisivat nyt edes kirjoittamaan!) puolue sijoittuu poliittiseen keskustaan, hyväksyy kapitalismin eikä ole erityisen sosiaalidemokraattinen. Vihreät eivät pärjää ympäristömyönteisyyden vertailututkimuksessa vasemmistoliitolle, istuvat hallituksessa, eivät voi mitään ydinvoimalle tai Talvivaaran kaltaisille ympäristörikoksille, keskittyvät vähemmistöjen suvaitsemiseen ja kannattavat kapitalismia. Vasemmistoliitto heiluttaa ilmiselvästi sosiaalidemokratian lippua. Kommunistien joukossa on oikeita kommunisteja sekä vasemmistososialisteja, joita tämä kenttäpaikka on lähimpänä, ja kumpiakaan ei istu eduskunnassa.

Vasemmistonuoret ovat vasemmistolaisempia kuin puolueen valtalinja. Heidän piirissään väsätään lehteä, joka minulle tuntemattomasta syystä on nimeltään Libero. Samannimiseen lehteen tutustuin jo 1990-luvun puolivälissä, jolloin lähetin sinne yhden jutunkin. Sain puhelinsoiton päätoimittajalta, joka ilmoitti jättävänsä kirjoitukseni julkaisematta, koska omia ei saanut haukkua. (Totta kai olin siis arvostellut nykyistä – silloista – vasemmistomeininkiä.) Lehdessä kirjoitettiin mm. perustulosta, eläinasioista ja ongelmakohdista jossain ulkomaassa. Viime viikolla nappasin eräästä kesätapahtumasta mukaani kaksi uusinta Liberoa, ja kappas vain: samoista aiheista ne näyttävät kirjoittavan edelleen. Itse aiheissa ei periaatteessa ole mitään vikaa – mutta elleivät ne viime tai toissa vuosikymmenellä innostaneet ihmisiä kapinaan, miksi ihmeessä pyöriä samoissa aiheissa vielä nykyäänkin? Tietysti on ihan hyvä, että perustulon kannatus on hiljalleen laajentunut.

Kiusallisempi ongelma on, ettei Liberosta muutenkaan juuri löydä kapinaa. Onnibus-yhtiötä käsitellään positiivisessa valossa, koska se uskaltaa toimia piittaamatta Matkahuollon ja Linja-autoliiton hintapolitiikasta. Halvempi joukkoliikenne on jees, mutta kapitalismiahan Onnibus silti tekee ja tapauksen myötä yhteiskunnallinen sääntely linja-autoalalla joutuu negatiiviseen valoon. Kaupan keskittymistä Keskon ja S-ryhmän haltuun tarkastellaan kielteisesti, mutta lukija huomaa, etteivät "liberolaiset" aja mitään sen mullistavampaa kuin tasa-arvoista kilpailua. Koko kilpailun lakkauttaminen yhteiskunnallisin keinoin ja yhteiskunnallisten päämäärien hyväksi ei taida tulla mieleenkään. Kapitalistinen järjestelmä periaatteessa hyväksytään – sen särmiä vain halutaan viilata. Samalla viilataan linssiin kansalaista, joka kuvittelee nykyisen "vasemmiston" olevan jotakin muuta kuin ihan perinteisiä sosiaalidemokraatteja.

En kirjoita tätä ilmaistakseni, että vastustan nykyistä "vasemmistolaista" politiikkaa sinänsä. Vastustan lähinnä sitä, että se tarjotaan vasemmistona ja kaiken kukkuraksi ainoana uskottavana vasemmistolaisena vaihtoehtona. Ja sellaisena se pysyy niin kauan kuin kaikki kommunistit ja sosialistit eivät oikeasti yhdisty.

Ulkomaisten teemojen käsittely vasemmistopiireissä ei ole mitään uutta. 1970-luvun alkupuolen vasemmistolaisuus esimerkiksi sai melkoista pontta Vietnamin sodan ja Chilen sotilasjuntan vastustamisesta. (Kyllä, Salvador Allende murhattiin. Älä usko nykyistä valtamediaa.) Kommunistinen ja sosialistinen liike ovat luonteeltaan kansainvälisiä, internationalistisia. Sen sijaan vasemmisto, josta kommunismi ja sosialismi on kitketty pois, käsittelemässä ulkomaisia aiheita herättää epäilyksiä. Ilmaistaanko tässä alitajuisesti, että meillä täällä on asiat hyvin ja olemme oikeutettuja haukkumaan tiettyjä toimijoita jossain sangen tuntemattomassa maassa? 1990-luvulta tarttui tajuntaani iskulause "ajattele globaalisti – toimi paikallisesti". Kansainvälinen ja globaali tiedostaminen on hyvä asia, ja ehkä kansainväliseen ja globaaliin ajatteluun on hyvä kasvattaa lukijoita suuresta maailmasta kertovilla lehtijutuilla. Vasemmistoliiton, vihreiden ja SDP:n istuessa hallituksessa ja Suomen ollessa sotkeutuneena mm. Afganistanin kriisiin alkaa kuitenkin epäilyttää, että nyt pyritään toimimaan globaalisti. Itse olen aina käsittänyt iskulauseen tarkoittavan, että maailman parantaminen alkaa omasta kodista, omasta pihasta, kaupungista, maakunnasta ja maasta – ei niin, että me kapitalistisessa Suomessa alamme sanella, kuka saa tehdä millaistakin politiikkaa ja missäkin.

2010-luvun alun vasemmistolaisuutena yritetään siis markkinoida aatetta, joka hyväksyy maamme nykyisen yhteiskuntajärjestelmän (tietyin pikku parannuksin) ja hyväksynee myös tämän järjestelmän pakkosyöttämisen maihin, joissa täältä käsin näyttäisi olevan huonompi järjestelmä. Tätä päätelmää tukee se, ettei häikäilemätöntä Libyan sotaa vastaan vaivauduttu järjestämään mielenosoituksia, länsivaltojen tukemia Syyrian oppositiokapinallisia kannatetaan miltei kritiikittömästi, jääkiekon (!!) MM-kisojen järjestämistä Valko-Venäjällä vastustetaan näkyvästi ja Venäjän demokraattisesti* valittua nykyjohtoa vastaan räksytetään kuin rakkikoirat. (*Totta kai Venäjän demokratiassa on puutteita, mutta niin on täälläkin, Yhtenäinen Venäjä on todellisuudessakin Venäjän ylivoimaisesti suosituin puolue, eikä maan ongelmia ratkaise länsivaltojen – jälleen – tukeman rekisteröimättömän opposition kannattaminen.) Tämän päivän "vasemmisto" on siis liberaalin kapitalismin kannalla, ja antikapitalismi saa jäädä kommunistien ja sosialistien huoleksi.

Todellisen vasemmistolaisen – kapitalismin vastustajan, ihmisen ja luonnon puolustajan, tasa-arvoisen hyvinvoinnin kannattajan – tunnistaa siitä, että hän ei juutu kannattamaan pieniä parannuksia nykyiseen järjestelmään, vaan ihan oikeasti haluaa nujertaa järjestelmän; hän ei säntää suin päin kannattamaan joitakin näennäisiä voimakeinoin toteutettavia parannuksia jossain vieraassa maassa, vaan kiinnittää ensimmäisenä huomionsa kotimaansa, kotipaikkakuntansa ja lähipiirinsä parannuksia vaativiin asioihin; hän ei tarjoa sovinnaisia, korruptoituneita, kompromisseihin pohjautuvia näkökulmia radikaaleina ja vallankumouksellisina (saadakseen radikaalien ja vallankumouksellisten tuen) vaan on ihan oikeasti radikaali ja vallankumouksellinen.

Siitäkin hänet tunnistaa, ettei hän lietso tai ylläpidä eripuraa radikaalin ja vallankumouksellisen vasemmiston sisällä, vaan tähtää sen yhdistymiseen.

Satunnainen vallankumousnäkökulma

Esitän tässä alussa joitakin aika satunnaisia yleispiirteisiä väittämiä ja sen jälkeen oman suhteeni niihin. En välttämättä allekirjoita väittämiä, vaan en oikopäätä hylkääkään. Väittämät ovat tällaisia: Työväenaate ei kiinnosta työväkeä. Maailmanparantaminen on hyvin toimeentulevan keskiluokan idealistista puuhastelua. Valtaosalla nykysuomalaisista on asiat hyvin. Ääriliikkeet saavat aikaan vain eripuraa, sekasortoa ja kauhua. Hippejä ei kiinnosta yhteiskunnallinen suuntautuminen.

Lähden liikkeelle työväestä ja työväenaatteesta. Oma luokkataustani on paikallaan selvittää. En ole syntyisin työväenluokkaisesta vaan lähinnä keskiluokkaisesta kodista. Toisaalta tämä on illuusio. Äitini oli kyllä maaseututaajaman virkamieskodista, mutta isäni tuli työläisperheestä ja oman varhaislapsuuteni koti oli melko köyhä. Toisaalta en pitänyt isäni isästä, alkoholisoituneesta duunarista, joka kuoli ennen kuin täytin viisi vuotta. Omasta kodistamme tuli 1980-luvun kuluessa paitsi keskiluokkainen, jopa tarkemmin määritellen ylemmän keskiluokan koti. Mutta jälleen toisaalta: en pitänyt siitä kehityksestä lainkaan. Samastuin siis melko varhain vaatimattomasti toimeentuleviin – enkä kuitenkaan työväkeen. Tämän ehkä luontevana seurauksena on ollut vasemmistolainen aate, joka ei silti assosioidu työväenaatteeseen.

Marxilaisissa piireissä puhutaan paljon työväestä, sillä Marxin mukaan nimenomaan työväenluokka on vallankumouksellinen luokka; toisin sanoen vallankumous on tieteellisesti katteettomalla pohjalla, ellei se sitoudu työväenluokan etuihin. Näin ollen – mikäli SKP lasketaan perustetuksi 1918 eikä 1994 – kaksi viimeisintä Suomessa perustettua äärivasemmistopuoluetta on käyttänyt työväki-käsitettä nimessään: Kommunistinen Työväenpuolue (1988) ja Suomen Työväenpuolue (2006). On kuitenkin tunnustettava, että viimeistään 1980-luvulta alkaen työväenluokkainen politiikka Suomessa on ollut SDP–SAK-linjan dominoimaa, ja tämän seurauksena osa työväestöstä on sosioekonomisesti täysin vieraantunut proletariaatista. Vaikka omistus- ja tuotantosuhteiden kannalta onkin yhä olemassa jotain sellaista kuin "työväenluokka", sillä olisi nykyisissä sosiokulttuurisissa oloissa käytännössä mahdotonta olla yhtenäinen luokkaidentiteetti. Kulttuurintutkijat ovat myös moneen kertaan osoittaneet, että vasemmistoaatteen sijaan työväestöön kuuluvia ihmisiä viehättävät muita useammin luonteeltaan äärikonservatiiviset tai fasistiset kulttuuri-ilmiöt.

Työväenaate ei siis voi olla sama asia kuin vasemmistoaate tai sosialistinen aate. Sen sijaan työväenaatteen täytyisi, alkuperäisen sosialistisen luonteensa säilyttäen, sisältyä sosialistiseen aatteeseen. Sitä kokonaisuutta ei ole olemassa, eikä se pysy kasassa, ilman radikaalia sivistyneistöä – mieluiten radikaaliproletaarista sellaista – joka käyttää opettavaa ja sivistävää luonnettaan hyväksi vallankumouksellisessa kasvatuksessa ja uudelleenkasvatuksessa. Ilman työväkeä sivistyneistö jää nyhjäämään kirjojensa ja tietokoneittensa ääreen, mutta ilman sivistyneistöä työväen liikkeellä ei ole suuntaa. Tästä olen kirjoitellut aiemminkin.

Näin heinäkuussa 2012 sivistyneistöproletaarin, tässä yhteydessä minun, puuhastelu todellakin näyttää ja tuntuu kirjojen ja tietokoneen ääressä nyhjäämiseltä. Kirjoitan tätä blogia, jolla on noin yhdeksän lukijaa. Joskus tekstini saa jonkin yksittäisen kommentin. Olen kyllä mukana Tiedonantajan blogitiimissä, mutta Tiekkarin sivuja ei päivitetä keskikesällä, ja syystä tai toisesta verkkotoimitus ei ole julkaissut viimekuista blogitekstiäni (joka käsitteli valtamedian Nato-myönteistä reaktiota Nikolai Makarovin puheeseen). Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että Suomi laitetaan heinäkuuksi kiinni, ja instanssi, joka tätä näennäistä "yhtenäiskulttuuria" – käytännössä valtakulttuuria – myötäillen laittaa itsensä heinäkuuksi kiinni, ei tee vallankumousta.

Vaikken olekaan hyvin toimeentuleva, olen siis taustaltani melko keskiluokkainen maailmanparantaja, jonka toiminta on joskus tunnistettavissa puuhasteluksi ja takuulla varsin idealistiseksi sellaiseksi. Siihen loppuvat myönnytykset toiselle väittämälle. Maailmanparantaja, sikäli kuin se minussa ilmenee, omistaa maailmanparantamiselle koko elämänsä. Se merkitsee humanistis-ekologis-sosialististen edistysaskelten etsimistä ja vainuamista kaikkialta yhteiskunnasta, politiikasta ja kulttuurista. Se merkitsee joko luovan tai käytännöllisen – omassa tapauksessani edellisen – "eteenpäin vievän" työn ensisijaista tekemistä siitä riippumatta, elääkö sillä vai ei – omassa tapauksessani ei. Maailmanparannusasiastakin olen kirjoitellut aiemmin.

Yllä olevasta voi helposti arvioida, että nykyinen suhteellinen köyhyyteni on omaa syytäni. Niin onkin, ellei nykyistä taloutta ja yhteiskuntaa sinänsä kyseenalaisteta. Totta kai ottaisin mieluusti vastaan palkkioita esim. kirjoittamistani netti- ja lehtiartikkeleista, mutta koska olen vallankumouksellinen, ei minulla ole paikkaa valtamediassa – ja ainoastaan valtamedialla on nykyisin vara maksaa toimittajille palkkaa tai säännöllisiä palkkioita. Koska kyseenalaistan mieluummin taloudelliset ja yhteiskunnalliset realiteetit kuin oman lähtökohtani (äärivasemmistolaisen maailmanparannustyön), siinä mielessä "valitsen" köyhyyden. Tätä nyt voi joku taantumuksellinen hyväksikäyttää arvioiden, että ihmisten (ainakin proletaarisen sivistyneistön) köyhyys on itse valittua ja omaa syytä, mutta arvio on väärä. Kapitalismissa tietty ajallisesti ja paikallisesti vaihteleva joukko ihmisiä jää joka tapauksessa työttömäksi ja ulkopuolelle. Vaikka olenkin välillä ollut pätkittäin töissä, annan mieluusti oman mahdollisen paikkani systeemissä jollekulle, joka sen oikeasti haluaa. Siinä mielessä tunnen tekeväni hyvää.

Yhteiskunnallinen keskustelu marginalisoi yhä työttömät, pätkä- ja keikkatyöläiset, opiskelijat ja erilaiset pieneläkkeensaajat, vaikka nyky-Suomessa heitä on paljon. Koska täyttä palkkaa nostavien, kokopäivätyössä käyvien palkkatyöläisten taloudellinen asema on SAK–SDP:n ansiosta suhteellisen hyvä jopa verrattuna toimihenkilöihin ja yrittäjiin, sikäli voi tosiaan väittää, että valtaosalla nykysuomalaisista on (taloudelliset) asiat hyvin. Kuitenkin yllä mainittuja yhteiskunnan marginalisoituja on paljon, eikä Suomi vielä 2010-luvullakaan ole Iso-Britannian kaltainen luokkayhteiskunta, jossa ihmiset elävät kokonaan eri piireissä – kiitos 1900-luvun jälkipuolen demokratiasuhdanteen. Niinpä harva ihminen pääsee pakoon tai eristäytymään marginalisoidun kansan todellisuudelta eli sosiaaliselta, psyykkiseltä ja fyysiseltä pahoinvoinnilta, ja näiden vaikutus tarttuu myös "etuoikeutetun" kansan elämään. Tätä pahaa oloa "etuoikeutetut" purkavat kanssaihmisiin erinäisinä sosiokulttuurisina vaateina (tyyliin: minäkin "joudun" käymään ohjatussa liikunnassa ja hoitamaan velvoitteeni sosiaalisessa mediassa – jos et tee samoin, syrjin ja kiusaan sinua) tai silkkana huonona kohteluna. Ääri-ilmiöitä tällä saralla edustavat vähemmistöryhmiin, kuten ulkomaalaisiin tai seksuaalivähemmistöihin, kohdistuvat vihareaktiot. Mitä muuta he ovat kuin sijaiskärsijöitä, kun todellisia syyllisiä – pahoinvointia aiheuttavan järjestelmän ylläpitäjiä – ei tunnusteta ainakaan ääneen?

Tietysti jotkut tunnustavat järjestelmän ylläpitäjien, ja ylipäänsä järjestelmän, syyllisyyden kansan pahoinvointiin. Näistä erottuu kaksi selkeää leimaa. Yhtäällä ovat poliittiset ääriliikkeet, joista fasistisen äärioikeiston sivuutan tässä yhteydessä tuhahduksella – perustuuhan heidän analyysinsa tiedostamisen puutteeseen eikä tiedostamiseen kuten äärivasemmiston. Kuitenkin kommunistit, anarkistit ja muu selkeän antikapitalistinen vasemmisto leimataan samalla tavalla ääriliikkeiksi kuin natsit, ja heidän vaikutuksensa arvioidaan eripuraa, sekasortoa ja kauhua aiheuttavaksi. Itse en kannata sitä, että mielenosoittajat käyvät poliisin kimppuun, mutta reality check: poliisi on sata kertaa useammin käynyt mielenosoittajien kimppuun. Anarkistien väkivaltaleima on siis isolta osin väärinkäsitys. Kommunisteista väitetään tätä useammin, että he haluaisivat pystyttää diktatuurin. Tämä on silkkaa oikeiston mustamaalauksen tuotetta: klassisen kommunismin väheksymästä kapitalistisesta parlamentarismista on tehty demokratian ainoa hyväksytty muoto. Kaiken älyttömäksi kukkuraksi nykykommunistien päälinja hyväksyy nykyisen parlamentarismin. Minä tekisin siitä tuhannen silppua, mutta se on eri juttu.

Toinen leimallinen järjestelmän pahoinvointivaikutuksen tunnustava ryhmä on "hipit", vaihtoehtoisen elämäntavan ja -katsomuksen noudattajat, jotka puhuvat mieluummin Babylonista kuin kapitalismista. En näe ongelmaa heidän käsitteissään tai edes niiden ilmentämissä painotuksissa, vaan lähinnä siinä, mikä on heidän täydentävä leimansa: yhteiskunnallisen suuntautumisen sijaan käännytään mieluummin omiin sisäpiireihin, joissa syödään kasvisruokaa, soitetaan didgeridoota ja pössytellään pilveä. Rainbow Gathering -tapahtumat ovat syndrooman oire: uushippien "perhetapaamiset" pidetään kaukana asutuskeskuksista eikä ajasta ja paikasta hiiskuta yleisesti edes nettifoorumeilla. Yhteiskunnallinen tietoisuusvaikutus pysyy siis lähellä nollaa, lukuun ottamatta sitä, millaisia värinöitä Rainbow-kansa levittää kanssaihmisiin tapahtuman jälkeen. Toisaalta nykyhippejä tuntien ei voi sanoa, etteivät he suuntautuisi yhteiskunnallisesti. Hippileiman mollaamisen sijaan pitäisikin hipahtavissa piireissä elvyttää avoimempaa ulostuloa ja yhteiskuntakritiikkiä. Ihanteena tietysti olisi, että Babylonin vastustajat tunnustautuisivat yksiselitteisesti kapitalismin vastustajiksi (nykyisin moni hippi ei tiedosta tätä asiayhteyttä ja äänestää [oikeisto]vihreitä) ja ihan mieluusti myös päinvastoin. Yhteisrintama, anyone?

Tämä kirjoitelma on ehkä pitkä ja sekava, mutta toisaalta näkemykseni on, ettei näistä asioista pidä enää kirjoittaa sirpaleisesti. Asiat yksinkertaisesti liittyvät toisiinsa ja tämä on nähtävä. Kun alkaa vetää yhdestä langasta, koko vyyhti purkautuu. Elämme itsesäätelevässä totalitarismissa, ja koska olemme itsekin sen osia, purkautuminen voi alkaa meistä.

Kapitalismin hyväksyminen

Kävinpä Ikeassa. Siinä ei sinänsä ole mitään erityistä, kerta oli kaikkea muuta kuin ensimmäinen. Ikeassa näyttäisi olevan kaikki kohdallaan. Ekologiset tekijät huomioidaan, tavaratalo sijoittuu jatkuvasti työpaikkojen vertailussa kärkipäähän, ja koko "pohjoismaista designia koko kansalle" -konsepti on mukava. Pinnan alta paljastuu, että Ikea levittää samaa sosiokulttuurista virusta kuin muutkin kapitalistiset liikeyritykset. Jokaisen kapitalistifirman tarkoitus on tehdä voittoa, ja kun kyse on kaupasta, myydä mahdollisimman paljon verrattuna kilpakumppaneihin. Ikeassa tämä ilmenee muun muassa niin, että kesäkauden spesiaalituotteet on jo kesäkuussa myyty loppuun. Tuotteita ei siis myydä todelliseen vaan ennakoituun tarpeeseen. Tänä vuonna alkukesä on ollut viileä, ja kun vihdoinkin saapuu todellinen lämmin vuodenaika, mitä tekee Ikea? Se myy jo syystuotteita! Ei ihme, ettei nykyihminen osaa elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Sama juttu ilmenee myös toisessa ruotsalaisjätissä eli H&M:ssä: kovimpana pakkaskautena tarjotaan kevätasusteita ja talvitakit on myyty loppuun.

Itselleni tuottaa vaikeuksia ostaa tarvitsemiani tuotteita muuten kuin silloin, kun tarve on ajankohtainen. En sopeudu markkinasykleihin. Tosiasia on kuitenkin, että suuri osa kuluttajista sopeutuu niihin joko mukisematta tai aikaa myöten. Ei kesäkauden spesiaalituotteita muuten myytäisi loppuun kesäkuussa eivätkä talvitakit olisi pakkaskaudella jo menneet. Moni varmasti kiusaantuu tilanteesta, mutta opettelee käyttäytymään markkinalogiikan mukaan. Tällä tavoin kapitalismi hallitsee, paitsi markkinoita tai edes ostokäyttäytymistä, viime kädessä myös tapaamme ajatella.

Martin Luther King sanoi aikanaan, että pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus. Markkinalogiikkaan ja muuhun kapitalismia myötäilevään käyttäytymiseen ja ajatteluun sopeutuvat ihmiset ovat tässä yhtälössä "hiljaisia hyviä ihmisiä". Heillä olisi periaatteessa välineet olla hyväksymättä ja sopeutumatta, mutta he eivät käytä niitä. He voisivat yhtäältä pitää kiinni järkevästä ja spontaanista ostokäyttäytymisestään, toisaalta avata suunsa – paikan päällä kaupassa, verkkosivujen palautelomakkeissa, sosiaalisessa mediassa, lehtien yleisönosastoissa – havaitsemistaan epäkohdista. Niin he eivät kuitenkaan tee, vaan hyväksyvät ja sopeutuvat. Pienen ihmisen pullikointi suurta markkinamekanismia vastaan koetaan epämiellyttäväksi, eikä liittyminen yhteen toisten kuluttajien kanssa tunnu luontevalta ajatukselta. Asiaan vaikuttaa usein myös harhaluulo, että näin on ollut aina. Kuitenkin moni nykyisin vallitseva markkinaperiaate on Suomessa tai Pohjoismaissa vasta parin viime vuosikymmenen satoa.

Yksi näkyvimmistä ihmisten hyväksymis- ja sopeutumisilmiöstä on joukkoviestintä eli perinteinen media. Vuonna 2012 on iltapäivälehtien ihan tavallista tarjota lööpeissään laihdutusvinkkejä. Jo vuosien ajan on otsikoita revitty myös fiktiivisten tv-ohjelmien tapahtumista. Minunlaiseni ihminen, joka ei lue säännöllisesti Iltalehteä tai Ilta-Sanomia, havaitsee juttujen aiheissa ja otsikoinnissa valtavan muutoksen esimerkiksi 1980-luvulta. Sen sijaan ensisijaisesti iltapäivälehtiä kuluttavaa ostajakuntaa asia ei järkytä, sillä he ovat eläneet koko ajan mukana muutoksessa ja heillä on ollut aikaa sopeutua. Laihdutusvinkit ja tv-sarjojen tapahtumat eivät tietysti edusta minkäänarvoista uutisointia tai journalismia, mutta ne herättävät reaktioita ja usein reaktio on se mikä myy. Televisiofiktion maailmaan uppoutuminen todellisuuden sijaan vieraannuttaa, ja laihdutuksen korostaminen syömishäiriöiden ja ulkonäköpaineiden kyllästämässä yhteiskunnassa ei tiedä hyvää. Moni "hiljainen hyvä ihminen" ymmärtää tämän eettisesti kyseenalaiseksi, mutta vaikenee, hyväksyy ja sopeutuu – onhan näin ollut aina. Ja huomaamatta jää, että niin myöhään kuin 2000-luvun alussa julkkisjuorut ja seksi olivat ala-arvoisinta, millä iltapäivälehdet itseään kauppasivat.

Saamme ehkä nähdä, kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiita hyväksymään ja sopeutumaan. Palveluita – niin yksityisiä kuin yhteiskunnallisiakin – siirretään koko ajan kauemmaksi. Lähikaupat tuhoutuvat, kouluista tulee taajamien keskustoissa sijaitsevia massayksiköitä. Sosiaali- ja terveyspalveluja supistetaan kohtalokkaasti ja olot niissä heikkenevät entisestään. Kirjastoista tulee itsepalveluyksiköitä, jotka kuolevat pystyyn ja lopulta lakkautetaan. VR nostaa hintojaan ja ihmiset joko maksavat, itkevät tai itkevät ja maksavat. Paikallisbussit siirtyvät muutamalle mammuttifirmalle, jotka päätyvät ulkomaalaisomistukseen, eivätkä ne voisi vähemmän kiinnostaa firman keskusjohtoa.

Kaikki tämä tapahtuu vain siksi, että elämme kapitalismissa, ihmiset hyväksyvät sen ja sopeutuvat siihen.

Kirjava vallankumous

Maailmalla, leimallisesti entisessä itäblokissa, on tehty 2000-luvulla "värivallankumouksia". Toteutuneiden lisäksi saldona on vielä pari yritystä. Yhtä väriä tunnustavan vallankumouksen ongelma on aina tietty suppea-alaisuus. Näin äkkiseltään punainen vallankumous tuntuu hyvältä ajatukselta, mutta sekin tarvitsisi rinnalleen vihreää. Ja mikäli punaista ja vihreää heitetään jäsentelemättä toistensa sekaan, voikin tuloksena olla yksivärinen ruskea vallankumous. Sitä tuskin on monikaan vailla.

Niinpä esitän idean: Suomessa tarvitaan kirjava vallankumous. Tässä vaiheessa vallankumoussoppaan on ihan oikeasti paikallaan heittää erillisinä fragmentteina melkein mitä hyvänsä: punaista, vihreää, sinivalkoista, mullanruskeaa, mustaa, oranssia, pinkkiä ja indigoa. Kirjava vallankumous sopisi nimeksi sikälikin, että se yhdistäisi 2010-luvun alun riitapukarit: perussuomalaiset ja vihreät. Olihan nykyinen persu Veltto Virtanen aiemmin kirjavan puolueen kansanedustaja, ja kuten muistamme, kirjava puolue oli aiemmalta nimeltään ekologinen puolue. Se puolestaan irtaantui vihreistä. Sikäli kun persuilla ja vihreillä tosiaan on yhteistä historiallista taustaa, se tiivistyy nimenomaan sanaan 'kirjava'.

Mitä kirjavan vallankumoussopan ainekset olisivat käytännössä? Punainen, luonnollisesti, ilmaisee pyrkimystä vasemmistolaisten ihanteiden toteuttamiseen: kaikkien tasa-arvoiseen hyvinvointiin. Vihreä on mukana muistuttamassa, ettei ympäristöä voi koskaan sivuuttaa: luonto sanoo aina viimeisen sanan. Sinivalkoinen aate antaisi vallankumoukselle Nato- ja EU-vastaisuuden sekä ylikansallisen angloamerikkalaisen kulttuurihötön kritiikin. Agraarinen multa muistuttaa, että ravinto ja hyvinvointi tulevat maasta. Suoraan toimintaan ja anarkismiin assosioituva musta antaisi vallankumoukselle luonteen: tämä muutos ei tee rahavallan kanssa kompromisseja. Valtausliikkeen alkuperäinen väri oranssi ilmaisee yhteyttä "torikokousten" ja Occupy-liikkeen suuntaan. Seksuaalivähemmistöjen käyttämä pinkki puolustaa vähemmistöjen oikeuksia: tässä vallankumouksessa kaikkien kukkien on saatava kukkia. Indigo muistuttaa, ettei henkisen kasvun merkitystä pidä väheksyä: kristillisen tai ateistisen tyrannian aika on ehdottomasti ohi.

En tietenkään näkisi kirjavaa vallankumousta mitenkään lopullisena hyvän yhteiskunnan tuojana. Se on kuitenkin varsin miellyttävä välivaihe. Sen sijaan, että tehdään niin kuin nykyään eli korostetaan eri poliittisten suuntien eroja, täytyisi minusta vedota niiden yhteisiin puoliin jollakin yllä esitetyn kaltaisella eteenpäinvievällä tasolla. Isommista eduskuntapuolueista vain yksi jäisi kokonaan tämän vallankumouksen ulkopuolelle, nimittäin nykyistä hegemoniaa yksinvaltiaana ylläpitävä kokoomus. Tosin humanistina uskon, että moni kokoomuksen äänestäjäkin löytäisi oman paikkansa kirjavasta moninaisuudesta, vaikka ylikansallinen rahavalta ja kulttuuri-imperialismi saisivatkin kyytiä. En kerta kaikkiaan usko, että joka viides suomalainen samastuu noihin asioihin. Eiköhän heistä iso osa liene hyväuskoisia, jotka yhdistävät päässään talouskasvun ja hyvinvoinnin tai luulottelevat yksilönvapauden toteutuvan sitä kautta.

Kirjava vallankumous näyttäisi, millä asioilla on oikeasti väliä suomalaisessa yhteiskunnassa.