torstai 4. lokakuuta 2012

Tarinoita totalitaarisesta Suomesta

Suomi on maa, jossa vallitsee yhden totuuden periaate. Ensimmäistä kertaa tämä totuus ja minä jouduimme todella törmäyskurssille vuonna 1994. Silloin kaikki kynnelle kykenevät mediat ja muut instituutiot julistautuivat EU:n kannattajiksi, vaikka muodollisesti päätösvalta asiasta oli kansalla. Kun Helsingin Sanomat ja kumppanit suolsivat yksipuolisia mielipiteitä ja S-ryhmäkin lupaili hinnanalennuksia heti jäsenyyden alettua, harva jaksoi pysyä unionia vastustavassa kannassaan. Ja silti niitä harvoja oli 43,1 prosenttia äänestäneistä. Valtakunnan virallinen ja yleinen totuusmielipide sivuutti siis noin yhdeksän suomalaista kahdestakymmenestä.

Seuraavana keväänä 1995 järjestettiin eduskuntavaalit. Kansa sanoi mielipiteensä: oikeistopolitiikalle oli saatava loppu. Vaalivoiton saivat niin SDP, vihreät kuin vasemmistoliittokin – viimemainittu ainoansa ikinä. Mitä sitten tapahtui? Diktaattorimainen Lipponen kaappasi puolueensa, ja sen vanavedessä hämmentävästi myös vasemmistoliiton, monta askelta oikealle tekemään hallitusyhteistyötä kokoomuksen kanssa. Ihmisille uskoteltiin, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin Lipposen ja kokoomuksen ajama uusliberaali kapitalismi. Kätyrit hoitivat hommansa niin tunnollisesti, että kun Esko-Juhani Tennilä ja Mikko Kuoppa erosivat vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä, Esko Helle syytti heitä "kepulaisiksi" – keskusta ei nimittäin ollut hallituksessa. Viimeistään tuona päivänä vasemmistolaisuus lakkasi olemasta suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa.

SKP ilmestyi takaisin Suomen poliittiselle kartalle 1990-luvun jälkipuolella, vuonna 1988 perustettu KTP säilytti olemassaolonsa ja yhteistyöjärjestöksi luotu STP on vielä uudempi tulokas. Puoluekentälle on ilmaantunut myös sellaisia uusia tulijoita kuin itsenäisyyspuolue ja Köyhien asialla. Kaikilla näillä olisi varmasti sanansa sanottavanaan poliittisessa keskustelussa. Sitä he eivät kuitenkaan pääse lausumaan ääneen. Vaikka jopa kansainväliset tarkkailijat ovat antaneet Suomelle huomautuksen eduskunnan ulkopuolisten ryhmien syrjimisestä joukkotiedotuksessa, sama meininki jatkuu edelleen vuoden 2012 kunnallisvaaleissa. On kerrottu keskustelutilaisuuksista, joissa paikalle nimellisesti kutsutut eduskunnan ulkopuolisten ryhmien edustajat eivät ole saaneet yhtään puheenvuoroa – ikään kuin heitä haluttaisiin avoimesti nöyryyttää.

Suomeen on siis luotu kahdeksanpuoluejärjestelmä. Se on tietysti paljon demokraattisempi kuin USA:n kaksipuoluejärjestelmä, mutta maltetaanpa vielä hetkinen. Suomen eduskuntapuolueiden kentässä näyttäisi pintapuolisesti olevan kaikki oleellinen paikoillaan. Oikealla on kokoomus, keskellä keskusta. Keskustaoikeistoa ovat perussuomalaiset – joiden muutamat sinnikkäät toimittajat tosin yrittävät väittää olevan mieluummin vasemmalle kallellaan – sekä kristillisdemokraatit ja RKP. Keskustavasemmistoa edustavat SDP ja ainakin mielikuvatasolla myös vihreät. Vasemmistoliitto on tietysti vasemmalla laidalla. Tasapainoinen kokonaisuus, eikö totta? Paitsi, että muodollisesti samankaltainen kokonaisuus (jossa vasemmistoliiton korvasi SKDL) sijoittui 1980-luvulle saakka kilometritolkulla vasemmalle nykyisestä. "Kukaan" ei ole havainnut, että nykyisen vasemmistoliiton politiikka on vähemmän vasemmistolaista kuin 1970-luvun demareiden. "Kukaan" ei ole huomannut sitäkään, että vihreät ovat luopuneet ihanteistaan ja muuttuneet eri arvioiden mukaan joko kokoomuksen tai (nyky)demareiden puisto-osastoksi.

Kun vaalit lähestyvät, ehdokkaat vastailevat vaalikoneisiin, joiden avulla tuhannet ihmiset etsivät ehdokkaitaan. On totta, että vasemmistoliiton ehdokkaat vaikuttavat vaalikonevastausten perusteella oikeasti vasemmistolaisilta. Myös moni SDP:n ehdokas näyttäisi sijoittuvan selkeästi vasemmalle. Vihreistäkin löytää aimo annoksen ihanteellisuutta: joukkoliikennettä tuetaan yksityisautoilun kustannuksella, tehotalouden eri muotoja kohtaan ollaan kriittisiä, kierrätystä ollaan tehostamassa ja luonnollista luontoa säilyttämässä. Mitä tapahtuu sitten, kun vaalit ovat ohi? Suomen hallituksessa SDP, vihreät ja vasemmistoliitto ovat harjoittamassa politiikkaa, joka on kokoomuksen sanelemaa lukuun ottamatta muutamia erityiskohtia, joilla puolueet voivat uskotella äänestäjilleen pitäytyvänsä aatteissaan. Tampereen kaupunginvaltuustoon muodostunee jälleen kerran "XL-ryhmä", kokoomuksen ja vihreiden yhteistyöelin, jonka vaihtoehtona tunnetaan enintään "aseveliakseli", kokoomuksen ja demareiden liitto. Muutosvoimaa leikkivillä perussuomalaisilla olisi kummassakin tapauksessa tilaisuus aktiiviseen oppositiopolitiikkaan, mutta sitä he eivät käytä.

Suomalaiset eivät suinkaan ole politiikassa yksimielisiä. Edes vaaleihin ehdolle lähtevät poliittiset aktiivit eivät ole yksimielistä nähneetkään. Miksi heistä sitten tulee niin homogeeninen joukko, kun päästään tositoimiin? Edellisellä eduskuntakaudella (2007–11) koettiin sellainenkin ilmiö, että kansanedustajat erosivat joukolla tehtävistään. Miksi? Paljastuiko heille pikku hiljaa, ettei eduskunnalla ole todellista valtaa? Tätä tukee paljastus, jonka mukaan Vanhasen–Kiviniemen hallitusohjelma oli yhdysvaltalaisen McKinsey & Co -konsulttitoimiston laatima. Talvikaudella 2010–11 taas ilmoitettiin Sitran (Suomen itsenäisyyden juhlarahaston) valmistelleen Suomelle uuden hallitusohjelman. Eikä eduskuntavaaleja, saati hallitusneuvotteluja, ollut edes käyty. Samaan aikaan valta on lipsunut Arkadianmäen istuntosalista myös virkamiehille (Raimo Sailas!), erilaisille neuvonantajille (Elinkeinoelämän keskusliitto!), luonnollisesti EU:lle ja muille kansainvälisille toimijoille Natosta Maailmanpankkiin. Kuka ihme sietää tällaisen muilutuksen Suomen poliittisessa järjestelmässä? Vastaus: kahdeksan eduskuntapuoluetta.

Eduskunnan ulkopuolelle jääneet ryhmät kyllä haastavat valtakonsensuksen. Valtamedia ei kerro tästä sanaakaan. Seurasin eduskuntavaalien 2011 edellä aktiivisesti sähköistä mediaa, niin interaktiivista kuin yksisuuntaistakin. Facebook, Twitter ja kumppanit olivat koko ajan täynnä kommunistien, piraattien, EU-kriitikoiden ynnä muiden postauksia, joista osa olisi käynyt sensaatiomaisista paljastuksista. Yle, Hesari, Aamulehti, MTV3 ja kumppanit eivät reagoineet niihin mitenkään. Itse asiassa valtamedian nettipalveluja seuraamalla sai vaikutelman, ettei tapahdu yhtään mitään. Yhtäältä voi olla, etteivät valtamedian toimittajat pidä "vähäpätöisistä" kohteista tulevia uutisia minkään arvoisina. Toisaalta on näyttöä, että valtamedian päättäjät sensuroivat yhdestä totuudesta poikkeavan aineiston. Muuan hämäläistoimittaja, jonka kanssa minulla oli toissa vuonna kunnia olla yhteyksissä, on kertonut avoimesti, miten isot lehdet eivät hyväksyneet hänen ydinvoimakritiikille muun ohessa sijaa antanutta artikkeliaan "liian yksipuolisena". Tämä tapahtui vuonna 2002 ennen viidennen ydinvoimalan rakentamispäätöstä. (Kuudennen ydinvoimalan vastustuksen torppasivat vuonna 2010 vihreät, jotka istuivat ydinvoimamyönteisessä hallituksessa ja samaan aikaan omivat ydinvoimakritiikin aggressiivisesti itselleen.)

Nyky-Suomen nimittäminen totalitaariseksi valtioksi saattaa haiskahtaa höyrypäiden höpötykseltä. Asiaa nimittäin mutkistaa sekin, että totalitarismi on "ulkoistettu" suomalaisessa mediakeskustelussa länsimaista sivilisaatiota uhkaaviin maihin – Kiinaan, Iraniin, Syyriaan, Pohjois-Koreaan, Valko-Venäjälle ja aina yhä enemmän myös Venäjälle, jonka kanssa Suomi on ylimielisyytensä tähden ajautumassa täysin turhaan ja typerään konfliktiin. Venäjä-keskustelua on hallinnut viime aikoina – jälleen kerran – yksi totuus, joka pitää maata Suomen vihollisena. Näkemystä vahvistetaan vuosien 1939–44 sotien alituisella, "sankarillisella", kansan kärsimyksen sivuuttavalla muistelulla. Tämä yhdistyy kaikissa niin kutsutuissa länsimaissa vallitsevaan Venäjän (kuten myös Kiinan, Iranin, Syyrian, Pohjois-Korean ja Valko-Venäjän) vastaiseen trendiin. Keiden etuja se kaikki siis hyödyttää? Epäilemättä Natoa, EU:ta, elinkeinoelämää – kaupallisesta mediasta aseteollisuuden kautta uusia markkinoita hamuavaan kulttuuri-imperialismiin – ja viime kädessä koko henkitoreissaan rimpuilevaa kapitalismia. Ympyrä alkaa sulkeutua.

Eduskunnan ulkopuolisia poliittisia ryhmiä ei siis sorsita vahingossa. He edustavat uhkaa, jonka halutaan jäävän pysyvästi pois vallan kammioista. He nimittäin eivät välttämättä allekirjoita epävirallista sopimusta, joka vaientaa pahimmat soraäänet poliittisessa järjestelmässä, siirtää valtaa epädemokraattisiin käsiin, puolustaa yhdysvaltalaisten ja länsieurooppalaisten isorikkaiden etuja ja uskottelee tyhmälle kansalle yhtä totuutta, jonka mukaan kaikki oikeasti oleellinen on yhtä hyvin kuin ennenkin. Heissä on muutos. Heidän kesken on kuitenkin myös kiusallisesti hiertäviä erimielisyyksiä. Arvatkaa, keitä hyödyttää se, etteivät SKP, STP, KTP, mahdollisesti eräät muut poliittiset liikkeet ja kaikki äärivasemmiston järjestöt yhdisty ja muodosta uutta muutosvoimaa, joka ei ole valmis korruptoitumaan tippaakaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti