Poliittisten suuntien hämärtämisprojekti

Perinteisesti politiikan merkittävin akseli on sijoittunut vasemmiston ja oikeiston väliin. Vasemmisto ja oikeisto on puolestaan määritelty sen mukaan, kuinka ne suhtautuvat kapitalismiin ja sosialismiin. Viime vuosikymmeninä on alkanut korostua toisen – diagrammeissa pystysuuntaisen – akselin merkitys. Sen ääripäiksi on sijoitettu liberaalit ja konservatiivit. Tällaisenaan nelikenttä on hyvin toimiva politiikan kuvaaja myös nyky-Suomessa.

Elämme kapitalismissa ja porvariston luokkavallan alla. Niinpä meillä on yhteiskunnan näennäisestä demokratialuonteesta huolimatta yksi poliittinen suunta, joka hallitsee ja määrää. Edelleen (näennäisestä) demokratialuonteesta johtuen se – oikeisto – käy jatkuvaa taistelua ihmisten sieluista. Niinpä se kehittää uusia ja uusia keinoja taatakseen oman valtansa ja ennen kaikkea sen edustamien bisnesvallanpitäjien ja suurpääomapiirien vallan. Nykyisessä informaatioyhteiskunnassa yksi keskeisimmistä vallanpitämisen välineistä on media. Oikeistoporvarit omistavat valtamedian, ja mediaeliitistä on tutkitusti puolet kokoomuslaisia. Viime aikoina sosiaalisen median merkitys on korostunut. Näin ollen vallanpitäjien on täytynyt ujuttaa somekeskusteluun ideoita, jotka – niiden levittäjien omasta poliittisesta kannasta riippumatta – auttavat ylläpitämään oikeistoporvareiden valtaa.

Uusvasemmistosta olen kirjoittanut ennenkin. 1960-luvulla USA:sta ja Britanniasta lähtenyt ja pian Suomeenkin levittäytynyt, enemmän moraalinen kuin luokkakantainen vasemmisto piti muun muassa ihmisoikeus-, rauhan- ja ympäristöliikkeen sinänsä osana vasemmistoa. Vaikka poliittisen keskustelun valtavirta mieltää uusvasemmiston juuri tuon ajan liikkeeksi, itse näen, että uusvasemmisto levittäytyi kaikkialle vasemmistoon postmodernismin myötä 1980–90-luvulla. Siitä on tullut oikeistoporvareille hyvin tärkeä työrukkanen: vasemmiston suora yhteys työväenluokkaan on katkennut ja "tiedostava etujoukko" (marxilainen käsite) on vaihtunut useimpien huomaamatta kulttuurieliitiksi. Keskiluokkainen elitismi ei tietenkään kelpaa työväenluokalle, jolle on kaupiteltu toinen oikeistoporvareiden tärkeä työrukkanen – konservatiivinen oikeistopopulismi. Hyvin monissa maissa, Suomi mukaan lukien, populistis-konservatiivisesta oikeistopuolueesta on tullut isompi kuin vasemmistopuolueesta (jollaiseksi SDP:tä ei ole viitsinyt kutsua enää vuosikymmeniin).

Tässä kuviossa on jo paljon mätää. Silti aina välillä saattaa käydä, että suurimmaksi puolueeksi lipsahtaa jokin muu kuin porvarillinen oikeistopuolue – ja vasemmistolle tai punavihreille ryhmille vaalivoitto. Oikeistoporvarit eivät tietenkään ole tyytyväisiä tähän asiantilaan. Tällaisten tilanteiden varalle heillä on suunnitelma vaikuttaa vasemmistolaisuuden sisältöön, mikä on oikeistoaatteen työväenluokalle myymisen luontevaa jatkoa. Vasemmistolaisuudesta on haluttu tehdä porvareille vaarallisen sijaan turvallinen. Konsti on ollut yksinkertainen: vetoaminen konservatiivisen oikeistopopulismin uhkaan. "Konservatiivisen oikeiston" vastakohta on luonnollisesti "liberaali vasemmisto" (Liberal Left), joka Suomessa tunnetaan "vihervasemmiston" nimellä. On luotu liberaalien (vihreiden) ja vasemmistolaisten yhdessä jakama poliittinen kenttä, mikä on 1) yhdistänyt vasemmiston (käsitteen) entistä tiiviimmin liberalismiin, 2) etäännyttänyt sitä edelleen työväenluokasta. Harva malttaa enää muistaa, että Marxin mukaan liberalismi oli nimenomaan porvariluokan ja kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän ideologia.

Twitterissä Risto Hietala esitteli Helsingin Sanomista lainatun nelikentän (jonka ääripäitä siis ovat vasemmisto, oikeisto, liberaalit ja konservatiivit) käännettynä vinoon. Vaaka-akselille onkin näin saatu vasemmistoliberalismi vasemmalle, oikeistokonservatismi oikealle. Tällä akselilla eduskuntapuolueista vasemmistoliitto on vasemmalla ja perussuomalaiset oikealla, vaikka perinteisellä vasemmisto–oikeisto-akselilla kokoomus ja myös Liike Nyt sijoittuvat persujen oikealle puolelle. Riippumatta siitä, mikä oli Hietalan vinouttamisen tarkoitus, tämä kuvastaa erinomaisesti uuden muunnellun vasemmiston – ja oikeiston – sisältöä. Samassa linjassa on ollut usean vasemmistolaisen, muun muassa Pia Lohikosken, höpinä kokoomuksen viimeaikaisesta "oikeistolaistumisesta".

Kaikkein kuvaavin osoitus oikeiston ja vasemmiston käsitteiden hämärtämisestä on kuitenkin keskustelu "äärioikeistosta" ja "äärivasemmistosta". Olen ollut vähemmistössä yrittäessäni muistuttaa, ettei "äärioikeisto" tarkoita radikaalia keskustaoikeistoa, vaan ihmisiä, jotka ovat äärimmäisenä oikealla. Ymmärrän yhä vasemmiston ja oikeiston suhteessa sosialismiin ja kapitalismiin, ja sillä periaatteella Suomen oikeistolaisin puolue on koko ajan ollut kokoomus – tähän itse asiassa yhtyvät jopa valtamediassa esitetyt nelikentät. "Äärioikeistoa" ovat näin ollen innokkaimmat yksityistäjät, hyvinvointiyhteiskunnan purkajat, yhteiskunnan heikoimpien tukien lakkauttajat ja he, jotka alistavat ihmisten kärsimyksen bisnekselle. Suhteellisesti ajatellen Sipilän hallitusta voi pitää äärioikeistolaisena, koska se on kaikista hyvinvointiyhteiskunnan rakennusvaiheen jälkeisistä hallituksista vienyt Suomea kaikkein voimakkaimmin edellä kuvattuun suuntaan. Vastaavasti "äärivasemmisto" ei tarkoita ihmisoikeusasioista sarjamielensäpahoittavia vasemmistonuoria, vaan ihmisiä, jotka kannattavat kaikkein laajamittaisinta yhteisomistusta ja/tai yhteiskunnallistamista. Tähän ryhmään lukeudun väljästi ajatellen itsekin.

On tosin ehkä harhapolku kuvitella, että termien "äärioikeisto" ja "äärivasemmisto" väärinkäyttäjät sekoittaisivat äärilaitaisuuden ja radikalismin, sillä – aiempaan viitaten – he saattavat sen sijaan sekoittaa oikeiston ja oikeistokonservatismin, toisaalta vasemmiston ja vasemmistoliberalismin. Äärioikeistolaisessa USA:ssa vasemmisto ja liberaalit on jo kauan samastettu toisiinsa. Suomeen tämä on tuotu "vihervasemmisto"-höpinän muodossa. Olen yrittänyt ennen kaikkea Twitterin, tämän blogin ja ehkä satunnaisesti Facebookin kautta muistuttaa, ettei vihervasemmistoa ole olemassa, ettei äärioikeisto tarkoita radikaalia keskustaoikeistoa, ettei vasemmiston käsite sisällä liberalismia eikä oikeiston käsite konservatismia. Jälleen olen ollut vähemmistössä. Vasemmistokeskustelijoiden enemmistöön viitaten voi ikävä kyllä sanoa Paavo Haavikolta lainatut sanat: he tekevät sen itse.

Vinoon käännettykin nelikenttä muistuttaa joka tapauksessa yhdestä yllä mainitsemattomasta lempiaiheestani. Yksi nelikentän kulmista on nimittäin tyhjä. Suomessa ei ole ainuttakaan vasemmistolaista ja konservatiivista puoluetta – ei eduskunnassa, eikä itse asiassa sen ulkopuolellakaan. On kuitenkin helppo päätellä, että merkittävä osa äänestäjäkunnasta sijoittuu tyhjään kulmaan. Kuvaavasti esimerkiksi vihreä poliitikko Tuomas Ojajärvi twiittasi 6. toukokuuta, että "perussuomalaisten äänestäjien mielestä PS on kaukana kokoomuksen talouspolitiikasta. Jotain tässä yhtälössä vedätetään ja kunnolla". Vasemmistoliberaalit tätä tuskin uskovat tai ymmärtävät, mutta tuhannet perussuomalaisten äänestäjät ovat oikeastaan vasemmistolaisia. He vain eivät ole yhtään liberaaleja, vaan konservatiiveja – ja heidän pisteestään käsin ei klassisessa nelikentässä lähin puolue edusta vasemmistoa, vaan konservatiivista keskustaoikeistoa. He pettyivät karkeasti persujen lähdettyä mukaan Sipilän hallitukseen, mutta saivat uutta toivoa puolueen hajottua ja toisen puolikkaan haistatettua äärioikeistohallitukselle pitkät. Mahdollisesti he edustavat työväenluokkaa – sitä yhteiskuntaluokkaa, jonka uusvasemmisto hylkäsi.

Valtteri Törmäsen (myös vihreä poliitikko) Twitterissä jakamat vaalidataan pohjautuvat kartat näyttävät, että Suomessa on kuntia, joiden äänestyskäyttäytymisessä yhdistyvät vasemmistolaisuus ja konservatiivisuus. Tällaisia kuntia ovat muun muassa Outokumpu, Ilomantsi, Kuhmo, Valtimo ja Puolanka. Kaikissa näissä keskusta oli suurin puolue, mutta Outokummussa sitä seurasivat SDP, PS, vasemmisto ja KD; Ilomantsissa SDP, PS, KD ja vasemmisto; Kuhmossa PS, vasemmisto, SDP ja KD; Valtimolla PS, SDP, KD ja vasemmisto; Puolangalla vasemmisto, PS, SDP ja kokoomus. Yhdistettynä näissä kunnissa siis puolueiden viiden kärki kuuluu 1) keskusta, 2) perussuomalaiset, 3) SDP, 4) vasemmistoliitto ja 5) kristillisdemokraatit. Kokoomus on pikkupuolue, vihreät likimain lilliputteja ja Liike Nyt sai vain muutamia hajaääniä.

Oikeistoporvarit käyvät taisteluaan ihmisten sieluista, pyrkivät hämärtämään poliittisten suuntien sisältöjä ja osa ihmisistä menee lankaan – myös heistä, joiden nimenomaan ei pitäisi mennä lankaan. Mutta kaikkia he eivät pysty huijaamaan.

Perussuomalaisiin pettyneitä on ennustettavasti jälleen luvassa. Kuka haalii heidän äänensä tulevissa vaaleissa? Onko se vasemmisto, edes jokin vasemmistolainen ryhmittymä, vai jälleen uusi porvareiden masinoima populistinen oikeistohuijaus?

Vasemmisto ei pärjää, sekä muita huomioita vaaleista ja politiikasta

Eduskuntavaalit on taas käyty. SDP nousi suurimmaksi puolueeksi, vaikka perussuomalaiset ja kokoomus työntyivät jopa samalle prosenttiluvulle. Eduskuntapaikkoja SDP:llä on yksi enemmän kuin persuilla ja kaksi enemmän kuin kokoomuksella. Vihreiden kannatus nousi vuoden 2015 vaaleista kaikkein eniten. Tosin vihreätkin jäivät vuoden 2017 kuntavaalien prosenttilukemista, mutta isomman äänestysprosentin ansiosta heidän äänestäjiään oli enemmän nyt kuin kaksi vuotta sitten.

Vasemmistoliitossa näyteltiin vaalien jälkeen vaalivoittajaa. On totta, että puolue sai prosenttiyksikön verran enemmän ääniä nyt kuin vuonna 2015 – ja myös yli 25 000 ääntä enemmän kuin kuntavaaleissa 2017. Mutta kuntavaaleissa vassareilla oli isompi kannatusosuus. Lisäksi kaikki gallupit olivat luvanneet vasemmistoliitolle paljon mahtavampaa kannatusta. Neljä vuotta sitten gallupit lupailivat puolueelle vaalivoittoa; sen sijaan vassarit saivat pahasti turpiinsa. Tämä on hälyttävä ilmiö.

Kun gallupien luotettavuudesta kysyy äänestäjiltä, yksi väittämä luultavasti toistuu vuosikymmenestä toiseen: ne eivät tavoita tavallista kansaa. Vihreiden pärjääminen gallupeissa vaaleja paremmin on jo kauan ollut yleisesti tunnettu vitsi. Vihreitä äänestetään eniten Helsingin vaalipiirissä, jossa se on puolueiden ykkönen; lisäksi vihreitä pidetään tyypillisesti korkeakoulutettujen sekä mediassa äänensä kuuluviin saavien ihmisten puolueena. Takavuosikymmeninä, jolloin "sivistysporvareita" oli todistettavasti olemassa, toinen gallupeissa loistanut puolue oli kokoomus. Tämä on nyt hälyttävästi kääntynyt: vasemmistoliitto on jo kaksissa eduskuntavaaleissa peräkkäin jäänyt dramaattisesti gallup-ennusteistaan. Sen sijaan kokoomus on menestynyt hiukan ennakoitua paremmin. Selvin parannus gallupeihin nähden on koko 2010-luvun ajan tapahtunut perussuomalaisilla.

Mikä on muuttunut? Olisi täyttä höperyyttä kuvitella, että gallupit ovat alkaneet entistä paremmin löytää nimenomaan syrjittyjä ihmisiä ja näiden kannattaman puolueen asema ylikorostuisi. Sen sijaan näyttäisi, että vasemmistoliitosta on tullut vihreiden (ja "sivistysporvari"-vaiheen kokoomuksen) kaltainen eliittipuolue. Puolueen äänestäjät asuvat lähinnä kaupungeissa, eivät enää edusta työväen- vaan enemmänkin keskiluokkaa ja ovat aktiivisia mediassa ja kulttuurielämässä. Perussuomalaisten äänestäjät asuvat useammin maaseudulla – Helsingin vaalipiirissä kannatus jäi ääniharava Jussi Halla-ahosta huolimatta yli viisi prosenttiyksikköä alle maan keskitason – ja lähiöissä, eikä heillä ole sen enempää välineitä kuin kiinnostustakaan työntää itseään (valta)medioihin.

Vasemmistoliiton kohkaus omasta vaalivoitostaan on suoraan sanoen myötähävettänyt. Kaikki puolueen kampanjassa ja Li Anderssonin julkisessa esiintymisessä tuntui menevän nappiin – lukuun ottamatta yhtä tekijää: valtamediat lyttäsivät puolueen talous- ja yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä siinä missä ennenkin. Minua on jo kauan hämmästyttänyt, kuinka vassaripiireissä jaksetaan suhtautua valtamediaan puolustelevasti (kuvitteellista "valemediaa" vastaan), kun valtamedia toistuvasti mätkii sitä kuin vierasta sikaa. Vasemmistolaiselta kannalta kampanja näytti joka tapauksessa onnistuvan niin kuin se nykyiseltä perustalta voi. Lopputulos osoittaa kuitenkin epäonnistumista: vaikka vasemmistoliitto sai määrällisesti enemmän ääniä kuin missään vaaleissa sitten vuoden 2003 eduskuntavaalien, sen kannatusosuus oli (kohonneen äänestysprosentin myötä) alempi kuin 1) eduskuntavaaleissa 2007, 2) kuntavaaleissa 2017. Koko 2000-luvun ajan vasemmistoliiton kannatus on pysynyt alle 10 prosentissa, eikä haamuraja parista gallupista huolimatta nytkään edes häämötä, vaikka Sipilän hallituksen politiikan pitäisi loogisesti ajatellen olla suorastaan lietsonut kansaa oikeistoa vastaan. Itse Sipilän hallitus sai kyllä rökäletappion.

Toinen eduskuntavaaleissa selvästi epäonnistunut ryhmä oli vanhan eduskunnan ulkopuoliset puolueet. Ainoastaan varsinaiseksi puolueeksi jäsentymätön Liike Nyt sai läpi ehdokkaan – yhden. Tämä tulos poikkeaa melkoisen paljon siitä, miltä omasta kuplastani katsoen näytti. Ennen kaikkea feministiselle puolueelle ennusteltiin yleisesti ainakin yhtä paikkaa. Helsingin valtuustossa istuva Katju Aro sai kuitenkin vain reilut parituhatta ääntä ja koko puolue omassa vaalipiirissään alle yhden prosentin äänistä, mikä on kaiken lisäksi maan selvästi paras vaalitulos. Koko muussa Suomessa näet feministien kannatus oli 0,1–0,2 %. Toisin kuin sosiaalinen media(kupla) antaisi ymmärtää, puolueen kannatuksella ei Helsinkiä lukuun ottamatta ole toistaiseksi minkäänlaista perustaa. Mutta politiikan toista laitaa edustava, näyttävästi vaaleihin marssinut Paavo Väyrysen Seitsemän tähden liike ei pärjännyt juuri kaksisemmin. Lapin vaalipiirin 0,7 % oli puolueen suurin vaalipiirikohtainen kannatus, ja itse Väyrynen sai ääniä nolosti vain hieman toista tuhatta. Tähtiliike oli vetänyt puoleensa joitakin "äärioikeistoon" leimautuneita vaikuttajia, mutta toisin kuin kauhistelu ns. antifasistisissa piireissä oli antanut ymmärtää, näillä ei selvästi ole laajempaa kannatusta (esimerkiksi MV-"lehden" päätoimittaja Ilja Janitskin sai vain 390 ääntä).

Aivan surkea oli kommunistien tulos: SKP ja KTP saivat yhteensä reilut 5 500 ääntä eli lähes 2 000 vähemmän kuin SKP yksin vuonna 2015, jolloin sen tulos oli laskua vuodesta 2011, jolloin kannatus oli romahtanut noin puoleen vuodesta 2007. Eikä SKP:llä silloinkaan ollut yhtään kansanedustajaa! Haluaisin vedota kommunistipiirien lähellä pyöriviin ihmisiin, etteivät he allekirjoittaisi enää näiden puolueiden kannattajakortteja: jos tarvittavaa viittätuhatta ei saada kokoon, kommunisteille väännetään lopultakin rautalangasta, ettei samalla meiningillä voi jatkaa. Itsenäisyyspuolueen laiha äänisaalis oli myös valitettavan ennalta-arvattava. Puolue menetti Antti Pesosen myötä määrätietoisen johtohahmon, ja sen niskassa on edelleen muisto hajaannuksensekaisesta hämmennyksestä Pesosen kuoleman jälkeen. Pirkanmaalla Ipun listoilla oli myös Kristallipuolueen väkeä; nämä pyrkivät kovasti oikeaksi puolueeksi, mutta minkäänlaista kannatuspohjaa ei heilläkään näy. Oikeastaan ainoa näyttävä valopilkku suurten puolueiden ulkopuolella tuli myös pienten puolueiden ulkopuolelta: brutaalilla "kusipäisyyttä vastaan" -kampanjalla julkisuuteen päässyt Markus Kuotesaho sai Oulun vaalipiirissä yli 4 000 ääntä. Koska hän oli yksin omalla listallaan, se ei tietenkään riittänyt läpimenoon, mutta hän sai silti 21. eniten ääniä koko vaalipiirissä.

* * * * * * * * * *

Ennen eduskuntavaaleja kävin lukuisina päivänä katselemassa kampanjointia Tampereen Keskustorin vaalimökeillä. On kiinnostavaa tarkastella vaalitulosta suhteessa omiin kokemuksiini vaalitorilla. Vihreiden ja vasemmistoliiton mökit olivat vierekkäin, ja niiden edustoilla näytti jatkuvasti riittävän kuhinaa. Vihreät saivat kyllä tamperelaisten äänistä 17,4 %, mutta vassarit vain 9,4 %. Perussuomalaisten mökillä oli myös aika selvästi havaittavaa vilskettä. Persujen kannatus jäi selvästi vihreiden alapuolelle, mutta ylitti vielä selkeämmin vasemmistoliiton kannatuksen. Suurimmaksi puolueeksi nousi Tampereellakin SDP (21,2 %); Keskustorilla demarit kyllä kiinnostivat, mutteivät mitenkään häikäisevästi. Kokoomuksen (20 %) mökki taas oli usein kiinni, ja meno sen edustalla oli muutenkin vaisumpaa kuin naapurissaan perussuomalaisilla. Voi olettaa, että kokoomus ja myös SDP vetoavat johonkin muuhun kansanosaan kuin siihen, joka pyörii Tampereen Keskustorilla. Stereotypisoiden ehdottaisin, että demarit paiskivat töitä ja painuvat suoraan koteihinsa, kun taas kokkarit tuskin malttavat jalkautua Audeistaan, Mersuistaan ja Bemareistaan huonosti pysäköitävään keskustaan. Vihreät ja vasemmistoliitto puolestaan vetoavat juuri siihen jengiin, joka pyörii ison kaupungin torilla. Jälkimmäiselle tämä asetelma ei mielestäni istu ollenkaan.

Oma vaalimökki oli myös keskustalla, kristillisdemokraateilla, Liike Nytillä, Seitsemän tähden liikkeellä, piraateilla ja SKP:llä sekä Suomen Kansa Ensin -ryhmällä ymmärtääkseni jaettuna kansalaispuolueen kanssa. Näiden lisäksi torin länsikulmalla partioi usein feministi tai pari. Ipulaisen kohtasin kerran tai pari, eläinoikeuspuoluelaista tai KTP:läistä en kertaakaan. Piraattien äänisaalis Tampereella ei ollut ihan surkea, mutta heidän vaalimökkinsä luona oli silmiinpistävän hiljaista. Tähtiliikkeen olisi voinut Keskustori-kokemukseni pohjalta luulla saavan piraatteja enemmän ääniä, joskaan ei paljon. Toisin kävi. SKE yritti aktiivisesti, mutta äänestäjiä sen kohkaus ei kiinnostanut – anarkistilähteiden mukaan 15. huhtikuuta puolueen kampanjoijat jopa ajettiin tiehensä joukkovoimalla. Toisena ääripäänä monessakin mielessä toimivat SKP:läiset kommunistit taas eivät edes yrittäneet. Minä olen heikäläisille tuttu henkilö, enkä välttämättä myönteisessä mielessä, joten minun jättämiseni noteeraamatta ei välttämättä kerro koko totuutta. Mutta tilannetta seuraillessani kommarit (toinen heistä Tiedonantajan päätoimittaja) ignorasivat myös yhden vanhemman ja yhden nuoremman pariskunnan, jotka selvästi yrittivät tulla juttelemaan. Erään tuttavani mukaan Tesomalla kommunistit olivat kieltäytyneet antamasta karkkejaan nuorisolaisille, koska näillä ei ole äänioikeutta. Tällaisella meiningillä ei todellakaan saada ääniä.

Paskat vaalit. Toivottavasti saamme silti ihan siedettävän hallituksen, joka tekee silppua vihatusta raippamallista ("aktiivimalli"), säätää perustulon, toimittaa USA- ja Nato-porukat sopimuksineen tuhannen hittuun ja ottaa ympäristö- ja terveysasiat tosissaan.

Poliittinen Suomi, eduskuntavaalit ja Undie Media

Tämän kirjoitelman kolme lähtökohtaa: 1) Yhteiskuntakriittinen, mutta riippumaton ja sitoutumaton mielipide- ja kulttuurilehti Undie Media ilmestyi maaliskuun viimeisellä viikolla 2019 minun päätoimittamanani. 2) Suomessa järjestetään eduskuntavaalit 14. huhtikuuta 2019, ja tätä kirjoittaessani ennakkoäänestys on jo käynnissä. 3) Törmäsin Tampereen kaupunginkirjaston julkaisemalla videolla kiinnostavaan asiatietoon: tutkimuksen mukaan Ultra-lehden tyypillinen naislukija äänestää vihreitä, tyypillinen mieslukija taas perussuomalaisia.

Siinä vaiheessa, kun Undie Mediaa suunniteltiin, visioin sen edustavan poliittisesti "vanhan liiton vasemmistoa". Epäilemättä myös lopputulos on sitä lähellä. Koko julkaisussa ei kuitenkaan käytetä samastumismielessä sanaa 'vasemmisto'. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä hämmennyksestä, että viime aikoina on tuntunut kuin vasemmisto ja oikeisto olisivat jossain mielessä vaihtaneet paikkaa. Toki edelleen on selvää, että oikeisto kannattaa julkisen sektorin ja yhteiskunnallisten palvelujen purkamista, vasemmisto haluaa säilyttää vahvan julkisen sektorin ja jopa yhteiskunnallistaa joitakin yksityisiä palveluja. Tämä ei ole muuttunut miksikään. Mielestäni vasemmiston kuuluisi ehdottomasti olla näin kapitalismin aikana kriittinen sellaisia yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan kuin koulu, tiede ja media. Oikeisto on anastanut näiden kritiikin ja vasemmisto kääntynyt yksisilmäiseksi instituutioiden puolustajaksi. Vielä muutama vuosikymmen takaperin vasemmalla tunnettiin Louis Althusser ja hänen "ideologiset valtiokoneistonsa".

Myöhemmässä vaiheessa, kun Undie Median alun perin kaavailtu tekijäpohja oli hajonnut, ounastelin siitä tulevan enemmänkin yleistä inhimillistä ja universaalia tietoisuutta heijasteleva media. Kutsuin sen linjaa "foliohattujournalismiksi" ja suunnittelin levittäväni lehteä Joukkovoiman mielenosoituksessa foliohattu päässä. Loppujen lopuksi mukaan tuli sittenkin pari selkeän poliittista kirjoittajaa, omien painotusteni lisäksi. Foliohatusta en luopunut, ja se keräsikin aika mukavasti huomiota Joukkovoiman marssilla 30.3.2019. Harmillisesti mielenilmaus oli paljon pienempi kuin aiemmat Joukkovoima-tapahtumat, joskin hyvätunnelmainen. Lehtiä levisi joka tapauksessa kymmeniä, ja niitä myös näkyvästi luettiin. Pienemmässä mitassa Undie Mediaa on levitetty myös Tampereella ja Oulussa.

Eduskuntavaaleja ajatellen on kiinnostavinta, että Undie Median sivuilla 12–13 on vaaliopas, joka on avoimen kriittinen kaikkia tarjolla olevia puolueita kohtaan – yksiä kohtaan vain kriittisempi kuin toisia. Kirjoitin koko tekstin, joskin hyödynsin parin muun kirjoittajan kahdenvälisissä keskusteluissa heittämiä ideoita. Vaalioppaan tarkoitus on ollut riisua puolueiden naamiot. Esimerkiksi vasemmistoliittoa kutsun nukkevasemmistoksi ja SKP:tä nukkekommunisteiksi – ryhmiksi, joiden funktio (uusliberalistis-korporatistisessa näennäisdemokratiassa) on enemmänkin roolin täyttäminen kuin nimellisen ideologian mukainen poliittinen vaikuttaminen. Toisaalta perussuomalaisten kohdalla on aiheellista muistuttaa, että sitä välineenä käyttäen työväenluokkaa luotsataan sumeilematta oikealle. Vihreiden russofobia ja feministien "sääntö-Suomen" kannatus eivät jää huomiotta. Itsenäisyyspuolue ja KTP:kään eivät ole säästyneet kritiikiltä, mutta toisaalta näiden puolueiden "ääniä todennäköisimmin mystisesti katoaa ääntenlaskun yhteydessä, joten niiden on oltava jäljillä".

Tällaista kriittisyyttä tavataan kutsua foliohattuiluksi, ja leimaajat ovat valitettavasti nykyään usein vasemmistolaisia. Vielä 2010-luvun alussa itse foliohatutkin olivat leimallisesti vasemmistolaisia, mutta nykykeskustelu tahtoo mieltää koko ilmiön oikeistolaiseksi – vasemmistolaisethan ovat muka tieteellisesti tutkittujen faktojen ja uskottavasti perustellun median kannattajia. Käytännössä jälkimmäinen tarkoittaa usein pitäytymistä valtavirtatieteessä ja -mediassa, mikä on huolestuttavaa. Tätä taustaa vasten onkin kiinnostavaa kuulla Ultra-lehden lukijakunnan jakautumisesta vihreisiin (naisiin) ja perussuomalaisiin (miehiin). Vihreäthän ovat näennäisesti vielä enemmän sotajalalla uuskonservatiivisen oikeiston kanssa kuin vasemmistolaiset. Nämä ryhmät mahtuvat kuitenkin oikein hyvin samoille sivuille, kun kysymys on rajatiedosta ja paranormaaleista ilmiöistä. Sopivasti Undie Mediassa on uudelleenjulkaistun varhaisnuorten klassikon Noidan käsikirjan arvostelu.

Itse uskon, että koko nykysuomalainen poliittinen kenttä on jonkinlaista sumutusta, ja sumutuksen taustalla ovat ison rahan oikeistolaiset, joita nykytilanne hyödyttää eniten. Äänestäjälle annetaan illuusio toimivasta monipuoluedemokratiasta, josta kuitenkin oikeasti radikaalit ja muutoshakuiset ainekset siivotaan joko syrjään tai siistimmiksi. Lisäksi köyhät ja sorretut on saatu riitelemään toisia köyhiä ja sorrettuja vastaan. Prosessi on takuulla pyörittänyt itse itseään jo kauan – rahaherrojen ei tarvinne enää soluttautua keskustelufoorumeille tai edes sosiaaliseen mediaan, vaan me teemme sen itse heidän hekotellessaan koko matkan pankkeihinsa. Silti tämän kevään eduskuntavaaleissa on ilmassa uutta toivoa, sillä kokoomus ja keskusta ovat kumpikin menettämässä kannatustaan radikaalisti, siniset jäänevät kokonaan ulos eduskunnasta ja persujenkin kannatus pysynee selvästi vuoden 2015 vaalien alapuolella (luultavasti silloinkin, jos siniset ynnätään mukaan). Vasemmistoliitto, vihreät ja SDP ovat kaikki selvässä nousussa. Lisäksi ilmapiiri on nyt huomattavan paljon positiivisempi myös pieniä puolueita kohtaan. Lopputuloksena voi olla niin radikaali muutos, että hallitus ilman yhtään suurta oikeistopuoluetta on mahdollinen. Silloin rahaherroilla saattaisi mennä sormi suuhun ja konjakki väärään kurkkuun. Siispä: nyt kaikki äänestämään. Ihan kaikki.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen ihmiselämää kurjistamatta

Tätä kirjoittaessani (maaliskuun alussa 2019) on viimeisen vuoden, oikeastaan jopa puolen vuoden, kuluessa yksi mielipideilmaston osanen muotoutunut uusiksi. Kysymys on tietysti nuorten ilmastokapinasta. 16-vuotiaan ruotsalaisen Greta Thunbergin luotsaama liike – joka on syntynyt kaikkein luontevimmalla tavalla: yksi tekee ensin ja muut perässä – on tehnyt aikuiset tietoisiksi, että nuoret ovat kaikkialla maailmassa valmiita menemään koulunkäyntilakkoon, epäilemättä muuhunkin lakkoon, vaatiakseen huomiota ilmastonmuutokselle. He perivät sen maailman, jonka vanhemmat sukupolvet jättävät, minkä kaikki sukupolvet tietävät.

Ilmastonmuutoksen hillitsemisen tai torjunnan tiellä on vielä paljon esteitä. Kaikkein ilmeisin niistä on kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä ja sitä ylläpitävät bisnesjohtajat sekä poliitikot. Kapitalismin logiikka on aina lyhytnäköinen kasvu, eikä se kerta kaikkiaan ole yhteensopiva ilmaston ja ympäristön riittävän huomioimisen kanssa. Yhteiskuntajärjestelmän ylläpitämisen yhteydessä tulee aina käsittelyyn kysymys demokratiasta. On kyllä totta, että ihmiset tiedostavat sekä ympäristöasioita että esimerkiksi sosiaalisia ongelmakysymyksiä paremmin kuin heidän äänestyskäyttäytymisensä osoittaa. Äänestäjiä huijataan aina vaaleissa, ja tämä tapahtuu myös nyt vuonna 2019.

Meidän on silti myönnettävä, että toistaiseksi ihmisten enemmistö ei halua äänestää ilmastollisesti ja ekologisesti kestävän yhteiskunnan puolesta. Mistä tämä johtuu? Yksi oleellinen syy on varmasti, että ihmisiä pelottaa luopumisen ajatus. Joko elämässä on paljon mukavaa, josta halutaan pitää kiinni, tai sitten elämä on niin kurjaa, että harvoja asioita, joista saa lohtua, ei haluta menettää. Totta kai ilmastonmuutoksen vastainen politiikka vaatii luopumaan joistakin asioista. Toisaalta, mikäli ilmastonmuutos iskee täydellä voimallaan, viimeistään seuraava sukupolvi joutuu luopumaan aivan hirvittävän monista asioista.

Kun nykyinen elämänmuoto ei millään ilveellä voi jatkua, on hyvä hoitaa muutos niin, että kurjistavan luopumisen sijaan saamme entisen tilalle jotain parempaa. Toisin kuin ihmisille uskotellaan, ilmastonmuutoksen torjunta ei vaadi meiltä jatkuvaa kituuttamista, kaiken kattavaa vastentahtoista niukkuutta ja ankaraa kieltäymystä. Uskottelijat ovat usein niitä, jotka hyötyvät – lyhytnäköisellä (kasvu)logiikalla – nykyisen elämänmuodon jatkumisesta. Toisaalta joskus samaa uskottelevat myös ihmiset, jotka eivät hyödy siitä mitenkään, vaan ovat omaksuneet puritaanisen rankaisijameiningin: tulkoon ankarat ajat, typerä ihmiskunta on ansainnut ne. Tämä filosofia hyödyttää välillisesti ensin mainittuja uskottelijoita, koska se aiheuttaa ihmisten enemmistössä hylkivän reaktion.

Oikeasti iso osa niistä tekijöistä, jotka ilmastonmuutoksen hillitseminen väkisinkin kitkee, on sellaisia, jotka useimmat takuulla jättäisivät taakse ihan mielellään. Jos teollisuuslaitos tai ajoneuvo savuttaa ja haisee, se tuntuu aistimellisesti epämiellyttävältä, saastuttaa ympäristöä ja edistää ilmastonmuutosta. Meille uskotellaan, että raha saakin haista; uusi aika yksinkertaisesti lyttää tällaiset argumentit. Meille uskotellaan myös, että tarvitsemme jatkuvasti uutta, mieluiten ihan uusinta muodikasta vaatetta; kun se hajoaa nopeasti käytössä, sillä ei ole väliä – sehän muoti on pian jo mennyttä ja ostamme jälleen uutta. Todennäköisempää on kuitenkin, että käytössä hajoaminen aiheuttaa joukon kirosanoja ja pari koetukselle joutuvaa ihmissuhdetta. Vaatteiden lisäksi tarvitsemme muka jatkuvasti uutta teknisiin laitteisiin liittyvää sälää, joko materiaalista tai sähköistä. Kuka sellaista kilpajuoksua jaksaa tai ei pidä oikeasti pelleilynä?

Sitten on meille rakas elintarviketuotanto. Hirveä määrä eläimiä, jotka tavallista ihmistä houkuttelisivat lähinnä silittämään ja taputtelemaan, työnnetään massiiviseen tuotantolaitokseen, pumpataan täyteen lihasmassaa ja antibiootteja, lahdataan ja myydään terveydelle haitallisilla lisäaineilla varustettuna halvempaan hintaan kuin terveellinen ja luonnonmukainen sapuska. Siis mitä vittua? Kasvikunnan tuotteet kasvatetaan pilaamalla ne varmuuden vuoksi tuholaisilta suojaavilla myrkyillä, jotka päätyvät luonnon kiertokulkuun ja viime kädessä pilaamaan terveyttämme. Ehanaa. Kalaa pyydetään merestä Norjassa, lennätetään lentokoneella Kaakkois-Aasiaan käsiteltäväksi ja sitten takaisin Pohjoismaihin myytäväksi. Ja kaikilla on kivaa? Puku päällä taksilla lentoasemalle ja lentokoneella toiselle puolelle maapalloa, tai toisaalta sadan kilometrin päähän, lentävät bisnesmiehet eivät nekään taida olla korvaamaton tai miellyttävä näky. Kerskakuluttavista rikkaista elostelijoista kaikki "tykkäävät" muutenkin. Tai sitten lentsikassa onkin viikon kännit Teneriffalla vetänyt möykkäröivä turisti. Tästä kaikesta me "joudumme" luopumaan, hah haa.

Ilmastollisesti ja ekologisesti kestävä yhteiskunta voisi oikeasti olla paljon mukavampi, rennompi ja leppoisampi kuin tämä nykyinen. Vähemmän kulutusta on yhtä kuin vähemmän tuotantoa, ja kumpikin on yhtä kuin enemmän aikaa. Lisäaikana ei ole mikään pakko ehtiä pilaamaan ilmastoa entistä enemmän, vaan sen voi vaikka jakaa toisten ihmisten kanssa, tai ulkoilla ja liikkua, lukea kirjoja, tehdä käsitöitä – mitä hyvänsä. Matkustaminenkin onnistuu, kun rakennamme oikeasti pätevän ja kattavan "maata pitkin" kulkevan julkisen liikenteen verkoston, jossa "vähäpätöisiä" yhteyksiä ei ole olemassa eikä jokaisen osuuden tarvitse tuottaa palvelunjärjestäjälle voittoa. Iltapäiväjunassa on tunnelmaa, kun yksi on tulossa töistä, toinen koulusta, kolmas kirpputorikierrokselta, neljäs on lähtenyt tapaamaan sukulaisiaan ja viidennellä on Mikkelissä mielitietty. Turvesoita ei enää näy ikkunasta. Elintarvikkeet on tuotettu luonnonmukaisesti ja lähellä – ja mikäli jokin ei kasva täällä lähellä, sitä ostetaan tänne reiluna kauppana. Tuonti jostakin kauempaa saa näkyä myös hinnoissa; ylipäänsä kaiken, mikä on luonnollisesti ja mutkattomasti hyväksi meille ja ympäristölle, on asiallista olla halvempaa kuin haitallinen ja kyseenalainen. Käyttötavaran ei "tarvitse" enää hajota nopeasti, koska emme vaadi aina uutta; jos jokin hajoaa, sen voi korjata – vaikka itse, jos osaa.

Totta kai näin mukavan ja viihtyisän yhteiskunnan rakentaminen herättäisi vastustusta, vaikka sillä olisikin takanaan demokraattinen tuki. Esimerkiksi, jos yksi Euroopan unionin jäsenmaa – siis vaikkapa Suomi – alkaisi toteuttaa muutosta, unioni ei varmasti hyväksyisi sitä ja tapahtuisi välirikko. Tämä asetelma toivottavasti herättää ihmiset ymmärtämään, kuinka ongelmallinen asia ylikansallista bisnestä palveleva EU on. Muutos parempaan yhdessä maassa voi joka tapauksessa aiheuttaa mahtavan ketjureaktion. Ennen kuin näin pitkälle päädyttäisiin, saisimme muutospyrkimyksiämme vastaan omat bisneksentekijät (kansainvälisine tukiverkostoineen) sekä meistä valheita ja kuraa levittävän valtamedian. Tämä asetelma toivottavasti herättää ihmiset ymmärtämään, kuinka ongelmallinen asia bisnestä palveleva valtamedia on.

Ilmastonmuutoksen pysäyttävä yhteiskunta on siis vielä ison kiven takana. Mutta se on mahdollinen ja aika houkutteleva vaihtoehto. Meillä voisi edelleen olla kivaa ja mukavaa, itse asiassa kivempaa ja mukavampaa kuin nykyään. Tämänsuuntaisen muutoksen lukemattomia välillisiä positiivisia vaikutuksia en ole tässä edes ehtinyt tarkastella. Siinä sivussa voisimme pelastaa ihmiskunnan ja mahtavan määrän muitakin lajeja.

Hatut ja myssyt

Suomen politiikassa on yksi lähtemätön tosiasia, ja se on väistämätön suhde Venäjään. Tosin vuodet 1923–91 itänaapuri oli nimeltään Neuvostoliitto, mutta niiden vuosien idänsuhdetta ei missään tapauksessa pidä arvioida poikkeuksena. Vuodet 1809–1917 Suomi oli toki osa Venäjän valtakuntaa, mutta omana autonomisena suuriruhtinaskuntanaan – ja viimeistään sortokaudet muistuttavat (jo olemassaolollaan), että tuolloinkin nimenomaan Venäjän-suhde oli Suomen kohtalonkysymys.

1700-luvulla Suomi kuului Ruotsin valtakuntaan. Kuningas Kaarle XII:n sössittyä maansa suurvalta-aseman suuressa Pohjan sodassa 1700-luvun alkuvuosikymmeninä Ruotsissa siirryttiin säätyvallan aikaan. Tuolloin valtiopäiville muodostui kaksi puoluetta (tai ainakin "puoluetta"), minkä taustalla oli – yllätys, yllätys – suhde Venäjään. Hatut saivat nimensä ranskalaisesta tricorne-hatusta, mikä kavalsi kiintoisasti sen tosiasian, että Ranska tuki hattupuoluetta. Suurruotsalaiset hatut halusivat palauttaa suurvalta-aseman, rakensivat soturikuninkaiden ympärille sankarimyyttejä ja ennen muuta toivoivat voivansa käyttää hyväkseen Venäjän heikentynyttä asemaa takaisinvaltausten toivossa. Hatut pilkkasivat Venäjän suhteen varovaisia – välillä jopa Venäjän tukemia – vastustajiaan "yömyssyiksi", mikä pian lyhentyi myssyt-muotoon. Koska Suomi oli raja-aluetta, joka oli joutunut kärsimään Pohjan sodan loppuvaiheissa ns. isonvihan aikana, suurin osa suomalaisista oli ymmärrettävästi myssyjä.

Sama hatut ja myssyt -juonne löytyy Suomen politiikasta myös 1900-luvulta. 1930-luvulla hatut jyräsivät myssyt täydellisesti ja idänsuhteita ohjaili diplomatian sijaan uhittelu. Ei välttämättä ole mahdoton tulkinta, että Suomen ajautuminen sotaan Neuvostoliiton kanssa oli oikeastaan hattujen sodan toisinto. Yleensähän täällä tavataan ajatella nykyään, että Josif Stalin se vain harjoitti aggressiivisen ekspansiivista politiikkaa – mutta toisaalta ansaitsisi pohdintaa, onko hattuideologia sanellut historiankirjamme. Sodanjälkeisinä aikoina myssyaate sai pitkäksi aikaa valta-aseman. Nykyään YYA-Suomea pilkataan "suomettuneeksi", mutta tosiasiassa kyse oli järkevästä rauhanpolitiikasta. Yöpakkasten ja noottikriisin jälkeen Suomen ja itänaapurin – ensin Neuvostoliiton, sitten Venäjän – suhde oli oikeastaan aika turvatussa tilassa, vaikka esimerkiksi presidentinvaalien 1982 yhteydessä suhteen teoreettisia ongelmia yritettiin kotimaasta käsin käyttää hyväksi. Vasta 2010-luvulla olen kuullut väitteen, että noina aikoina oikeasti pelättiin Neuvostoliiton hyökkäystä. Samalla 2010-luvulla myös Suomen ja Venäjän välit ovat tulehtuneet.

Uhittelu Venäjälle ei ole koskaan johtanut hyvään. Nykyinen Venäjä on varmasti rauhanomaisempi toimija kuin 1700-luvun Venäjä tai edes Stalinin Neuvostoliitto, mutta silti ihmetyttää seurata, kuinka ilmiselvä hattuilu on vallannut taas valta-aseman. Nykypolitiikan hattujen ja myssyjen tunnistaminen ei ole helppoa – eritoten, kun jakolinja kulkee useiden puolueiden poikki. Kokoomus ja RKP ovat ilmiselviä hattupuolueita, eikä vihreidenkään avoin Venäjä-vastaisuus jää epäselväksi. Sinisten puolustusministeri Jussi Niinistö on ehkä Suomen näkyvin ja vaarallisin hattu. Sen sijaan hänen entisessä puolueessaan perussuomalaisissa on selvästi jonkin verran myssyjä. Samoin myssyihin törmää keskustassa ja SDP:ssä sekä vasemmistoliitossa, vaikka Paavo Arhinmäki tekikin kaikkensa hatuttaakseen puoluettaan muun muassa heiluttamalla sateenkaarilippua Sotšin talviolympialaisissa vuonna 2014. Mikään edellä mainituista ei ole varsinainen myssypuolue. Varmimmin myssyjä löytynee eräistä pikkupuolueista, kuten itsenäisyyspuolueesta, Väyrysen Seitsemän tähden liikkeestä sekä KTP:stä.

Itse olen aina ollut myssy ja sellaisena pysyn, vaikka se etäännyttääkin minua suomalaisen nykypolitiikan keskinäisen kehumisen kerhoista.

Köyhyys ja rikkaus

Nykyään, kun meillä puhutaan köyhyydestä, keskusteluun tuppaa liittymään oikealle suuntautuvia harhaanjohtajia, jotka väittävät, ettei Suomessa oikeasti ole köyhiä. Perinteisesti on muistutettu, että muualla on vielä huonommin. Tämä on totta, mutta sen ei pidä vesittää sen enempää suomalaisten köyhien kärsimystä kuin viime vuosikymmenien eriarvoistumisprosessia. Nyt ovat markkinoille ilmaantuneet uudet ideologiset kauppiaat, näennäisvihreät (oikeistovihreät), jotka julistavat, että ilmastonmuutos vaatii kaikkia suomalaisia luopumaan elintasostaan, sillä meidän köyhämmekin ovat globaalissa mittakaavassa rikkaita. Muistutukseen, että rikkailla on moni(kymme)nkertaisesti tingittävää kuin köyhillä, he eivät yhdy ollenkaan. Luonnollisesti he eivät myöskään ole aloittaneet tätä luopumista itsestään.

Seura-lehdessä julkaistiin viime vuonna mielenkiintoinen artikkeli. Sen mukaan seitsemällä rikkaimmalla suomalaisella (siis henkilöllä!) on varallisuutta yhtä paljon kuin 40 prosentilla (!) köyhimpiä suomalaisia. Tämä varallisuus on 11 miljardia euroa, ja sama summa jakautuu siis yhtä lailla seitsemän rikkaimman kuin 1,85 miljoonan (!) köyhimmän kesken. Kaikkein varakkaimmaksi suomalaiseksi on tässä vuoden 2015 tietoihin perustuvassa listassa määritelty Antti Herlin, jonka omaisuus on kolme miljardia euroa. Tämä on valtiovarainministeriön mukaan enemmän kuin eduskunnan, tasavallan presidentin, valtioneuvoston kanslian, ulkoministeriön, oikeusministeriön ja ympäristöministeriön vuoden 2019 budjetit yhteensä.

Kun jaoin juttulinkkiä Twitterissä, tietysti paikalle pöllähti kokoomustrolli länkyttämään Herlinin perheen (jonka edustajia on listalla useita) työllistävästä vaikutuksesta. Kun yritin ohjata keskustelua riistoon ja lisäarvoon, hän ei tietenkään yhtynyt siihen ollenkaan. Täytyy olla melko paatunut oikeistolainen taulapää, ellei ymmärrä, että jostakin se miljardien omaisuus on täytynyt nyhtää. Kummasti Koneen rahat eivät ole sijoittuneet työllistämiseen eikä edes nykyisten työntekijöiden isompiin palkkoihin, vaan ne ovat päätyneet johtajien taskuihin. Kummasti myöskään Suomen oikeistolaiset hallitukset eivät ole viitsineet verottaa omaisuutta (varallisuusveron lakkautti Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus vuonna 2005) tasa-arvoisemman Suomen luomiseksi tai vaikkapa paremmaksi satsaukseksi ympäristöasioihin (vuoden 2019 budjetissa ympäristöministeriön osuus on vain noin 200 miljoonaa euroa).

Voisimmeko jo ymmärtää, että ensiksikin Suomen eriarvoinen talouskehitys on yksinkertaisesti väärin. Se synnyttää jaon voittajiin ja häviäjiin, se jakaa meidät ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisiin, se herättää katkeruutta ja pahoinvointia sekä köyhyyden kautta että itsessään. Toiseksi köyhyys on ongelma: velkaantuneet sekä Euroopan neuvoston toistuvasti moittiman liian alhaisen perusturvan varassa eläjät joutuvat liian tiukille nyky-Suomessa. Ja kolmanneksi, minun mielestäni kaikkein tärkeimpänä asiana, rikkaus on ongelma: juuri he ylikuluttavat, juuri he ensisijaisesti hyödyntävät ympäristölle haitallisia ylellisyyksiä (kuten lentoliikennettä) ja juuri he tässä yhteiskunnassa, jossa raha ja valta ovat liittoutuneet, ohjaavat myös poliittista ja sosiokulttuurista kehitystä nykyiseen vahingolliseen suuntaan.

Köyhyyden poistamiseen on lääke keksitty. Sen nimi on perustulo. Itsessään perustulo voi tietysti olla vaikka kuinka alhainen, mutta jos se määritellään riittävän isoksi, sillä voidaan hoitaa varsinainen köyhyysongelma kuriin. Esimerkiksi 1000 euron verottoman perustulon avulla päästäisiin eroon Kelan toimeentulotuki-, opintotuki- ja työttömyysturvabyrokratiasta, joka on eräs köyhien sorron muoto. Kaikesta "sossu-Tatu"-tyyppisestä valtamedian valehtelusta huolimatta tukia jätetään moninkertaisesti useammin hakematta kuin väärinkäytetään. Perustulon päälle voisi tulla jonkinlainen asumistuki, ellei päästäisi myös toiseen, tehokkaaseen, perustulon kanssa oikein hyvin yhteensopivaan vähävaraisuuden hävityskeinoon – vuokrasääntelyyn. Suomessa oli voimassa vuokrasääntely vielä 1990-luvun alussa, kunnes Esko Ahon hallitus purki sen asteittain. Asuntoministerinä oli tuolloin Pirjo Rusanen (kokoomus).

Rikkauden poistaminen ei sekään ole mahdotonta. Verotus on suosinut uusliberalistihallitusten aikana yhä enemmän rikkaita. Suunta olisi syytä kääntää. Varallisuusveron ottaminen uudelleen käyttöön ja tuloveron progressiivisuuden tehostaminen, veronkierron tekeminen mahdottomaksi sekä osinkojen verottaminen tekisivät nykyisistä superrikkaista huomattavasti vähemmän rikkaita ja tuhansista hyvätuloisista enemmänkin hyvin pärjäileviä keskituloisia. Tämän verotuksen avulla tienatuilla varoilla voitaisiin mielihyvin rahoittaa perustuloa ja monien nykyisin maksullisten yhteiskunnan palvelujen muuttamista (palauttamista!) ilmaisiksi.

Oikeistodiskurssi pyrkii hämärtämään rikkaiden ja köyhien eroa nyky-Suomessa. Jopa toimittaja Reetta Räty – joka ei ole mikään kokoomuslainen – kirjoitti Lentävä vegaani -otsikolla varustetun artikkelin, joka väitti "punavihreiksi" kutsuttujen ympäristötietoisten nykysuomalaisten lentävän jatkuvasti koneella pitkin ilmatilaa. Tämä on täysin harhaanjohtavaa, sillä hän itse kykenee lentelemään (JA maksamaan jatkuvasti ylimäärää vegaani-, luomu-, reilunkaupan- ym. tuotteista) vain taloudellisesta, ei aatteellisesta syystä. Toisin kuin vieraantunut eliitti luulee, suomalainen köyhä ei käytä lentokonetta, vaan bussia tai junaa (todennäköisesti halvimpia vuoroja), milloin sellainen on käytettävissä. Usein lähtö- tai kohdepaikan sijaitessa alikehitetyllä syrjäseudulla ei ole, joten matkaamiseen tarvitaan omaa autoa, minkä takia köyhä on käytännön maksukyvyltään entistä köyhempi. Hyvin moni köyhä ei matkustele ollenkaan, ja asiointimatkat taittuvat polkupyörällä – ei siksi, että hän tiedostaisi Rädyn tavoin ekologisesti, vaan koska pyöräily on ilmaista. "Punavihreydestä" puhuminen on harhaanjohtavaa siksikin, että "punaisten" eli vasemmistopuolueiden äänestäjistä iso osa on nimenomaan köyhiä ja alimmat yhteiskuntaluokat ovat koko vasemmistolaisuuden perusta.

Mutta eikö ole totta, että meidän köyhämme ovat globaalissa mittakaavassa rikkaita? Nykyisenkin perusturvan varassa elävien ihmisten kuukausitulot ylittävät reilusti globaalin mediaanitulon. Tämä asia voitaisiin hoidella yhdellä aika perustavalla yhteiskunnallisella muutoksella – markkinoiden ohjauksen hylkäämisellä ja siirtymisellä sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Sattumoisin sama muutos helpottaisi myös radikaalisti rikkauden poistamista, vuokrasääntelyn ja perustulon toteutusta sekä haitallisen ylellisyyskulutuksen lakkauttamista. Jos yhteiskunta turvaisi perushyödykkeiden jakelun elintarvikekauppaa myöten, voitaisiin aiheuttaa deflaatiota, jonka myötä hintataso pysyisi niin matalalla, että perustuloa ja palkkojakin voitaisiin ostovoiman kärsimättä alentaa. Tai toisinpäin: jos Suomi irtautuisi eurosta (sosialistista maata tuskin EU:ssa ja EMU:ssa edes haluttaisiin katsella), oma raha voitaisiin devalvoida, jolloin rahan määrä pysyisi numeerisesti entisenä, mutta sen arvo ulkomaisiin yksiköihin nähden alenisi. Näillä konsteilla kyettäisiin turvaamaan, että perushyödykkeet ja -palvelut olisivat kaikkien saatavilla, mutta haitalliseen turhuuteen löytyisi entistä hankalammin varoja. Tämän pitäisi miellyttää myös ekologisesti ajattelevia ja ilmastonmuutoksesta huolestuneita ihmisiä – miinus näennäisvihreät (oikeistovihreät), jotka oikeasti ovat vain kokoomuslaisia.

Venäjä

Kävin Pietarissa. Itärajan ylittämisellä oli jo sinänsä iso symboliarvo ihmiselle, joka oman sukupolvensa ja sosiaalisen segmenttinsä edustajana piti sitä kauan hyvän ja huonon (ehkä jonkin verran myös oikean ja väärän) välisenä rajana. En oikein tiedä, mitä Venäjältä ja Pietarilta odotin. Halusin saada jonkinlaista todellisuuspohjaista kokemusta niiden käsitysten ympärille, joita olen muodostanut vuoroin lännen mediaa ja Venäjän omaa mediaa seuraillen. Viimeistään sillä hetkellä, kun Pietarin kadulla – ihmisvilinässä, julkisesti ja mutkattoman näkyvästi – käveli vastaan ensimmäinen naispari, oli ilmiselvää että meille on valehdeltu. Yhden täysin varman havainnon lisäksi sain epävarmat havainnot sekä miesparista että toisesta naisparista. Tämäkö on muka se maa, jossa homoseksuaaleja vainotaan?

Suomalaisen Venäjä-keskustelun perusteella saa helposti vaikutelman, että maata pidetään yleisesti diktatuurina. Sen ideologiaa pidetään nationalistisena, joskus jopa äärioikeistolaisena tai fasistisena. Ideologinen yhdenmukaisuus kuuluu asiaan. "Kiusallista" kyllä, tällaisesta ei Pietarissa näkynyt merkkiäkään. Erityisen vaikutuksen minuun teki Litenij prospektin varrella sijainnut kirjakauppa, josta moikkasi heti kansainvälisen, muunkielisen (käytännössä pitkälti englanninkielisen) kirjallisuuden hylly. Sen sisältöä: Allen Ginsberg, Jack Kerouac, Virginia Woolf, Noam Chomsky (vai oliko se Naomi Klein, vai molemmat?), Slavoj Žižek. Mielenkiintoista: valikoima näytti suurin piirtein koonneen radikaaleja ja kiisteltyjä kirjoittajia! "Diktatuurissa" ei tällaisessa olisi mitään järkeä.

Luonnollisesti Venäjää pidetään myös kulttuurisesti sulkeutuneena, sisäänpäinkääntyneenä maana. Englannin kieleen ja länsimaiseen kirjaimistoon törmäsi kuitenkin Pietarissa jatkuvasti. Kirjakaupan, jossa oli myös pieni huipputyylikäs kahvila, työntekijä puhui oikein hyvää englantia ja ihmetteli kanssani, miten ja miksi suomalaiset käyvät kaupungissa niin harvoin, vaikka se on paljon lähempänä kuin Lontoot, Pariisit ja Berliinit. Venäläinen keittiö on aika kuuluisa, mutta suurkaupungin katujen varsilla ei näkynyt paljonkaan venäläisiä ravintoloita. Aasialaisen ruuan ja jenkkiläisen pikaruuan ystävä löytää haluamansa helposti, mutta – kiinnostavaa kyllä – suosituin juttu näytti olevan italialainen ruoka, ihan klassiset pastat ja pizzat. Pietarilaiset ruokakaupat taas eivät poikkea nimeksikään länsimaisista vastineistaan.

Edelleen, Venäjää pidetään yleisesti vanhoillisena maana. Sitä vastaan on tietynlaisessa ristiriidassa se, että Nevski prospektilla soitettiin livenä vaihtoehtorockia (kadulla yhden asteen pakkasessa). Ensimmäisen yhtyeen tyyli muistutti punkahtavaa hardrockia, toisen – jossa oli naislaulaja – meininki oli hieman kevyempää indierockia. Vanhoillisuus ja sovinnaisuus ovat tietysti kaksi eri asiaa, mutta Pietarissa kyllä näki erilaisia friikkejä enemmän kuin esimerkiksi Tukholmassa. Neuvostoaikana suomalaiselle pitkätukkamuusikolle osoitettiin kuulemma tietä parturiin, mutta tämän päivän Pietarissa törmää hevilettien lisäksi rastoihin ynnä muuhun "länkkäreiden" vakiokamaan.

Diktatuurissa ihmiset eivät ole vapaita. Epäilemättä he tottuvat suoriutumaan päivistä tietyllä rutiinilla, mutta jonkinlainen pidättyvyys, kireys tai ilottomuus pistää varmasti silmään. Pietarissa ei tietenkään ollut moisesta sen enempää merkkiä kuin muissakaan eurooppalaisissa suurkaupungeissa – ellei suorastaan päinvastoin. Opiskelijapojat pelleilivät omia sisäpiiriläisiä juttujaan, nuoret naiset taas eivät näyttäneet sen enempää arkisilta kuin ylilaitetuiltakaan – itse asiassa useimmin sangen tasapainoisilta urbanisoituneilta maalaistytöiltä. Suomalaisten millenniaalien kyyninen ilme puuttui kokonaan. Pietarin ydinkeskustassa liikkui (epäilemättä palkattuja) hyväntuulisia eläin- ja patsasasuisia tyyppejä. Kirjakahvilassa oleskeli tietysti nuoria aikuisia iänikuisten läppäreidensä kanssa.

Takavuosina tiedettiin, että Venäjällä ei ole turvallista liikkua. Pahaa-aavistamaton turisti saattoi saada kimppuunsa sekä varkaita että miliisin. Tämä oli tietysti kokonaisvaltainen osoitus siitä, kuinka huonolla tolalla venäläinen yhteiskunta oli. Nyt kuljin kuusi tuntia viisimiljoonaisen kaupungin kaduilla, enkä havainnut minkäänlaista turvattomuutta tai vaaraa sen enempää itseeni kuin toisiinkaan kohdistettuna. Suoraan sanoen sain vaikutelman suurkaupungista, joka on ihan poikkeuksellisen turvallinen. Vartijoita, poliiseja ja jopa sotilaspukuisia ihmisiä näkyi jonkin verran, mutta hekin olivat ihan asiallisesti töissä. Ehkä joku voi ihan perustellusti olla sitä mieltä, että Putinin ajan Venäjä on onnela verrattuna Jeltsinin Venäjään.

Ennen kuin joku alkaa vaahdota etnisestä yksipuolisuudesta tai mistä lie rotupuhtaudesta, on paikallaan mainita, että myös etnisiä vähemmistöjä Pietarissa näkee. Tyypillisin ei-eurooppalainen ryhmä on itäaasialaiset, joista osa voi tosin olla kansallisuudeltaan venäläisiä – Venäjän federaatiohan ulottuu Tyynellemerelle sekä Kiinan, Mongolian ja jopa Pohjois-Korean rajoille. Mutta myös tummempaa ihonväriä tulee kadulla vastaan, joskin suhteellisesti paljon vähemmän kuin meillä.

Uutta rautaesirippua on pystytetty viime vuosina kiivaasti ja nimenomaan Suomen itärajan kohdalle. Siksi onkin järisyttävää löytää rajan toiselta puolelta todellisuus, joka on kiinnostavan samanlainen kuin tämä puoli. Meille annetaan kuvaa, että Venäjä poikkeaa radikaalisti länsimaista. Siellä ihmiset eivät ole vapaita, toisinajattelu on kielletty, vähemmistöjä vainotaan, vallalla ovat patavanhoilliset ja kiihkokansallismieliset arvot ja koko yhteiskunta on perin pohjin surkea. Olen intuitiivisesti jo kauan ymmärtänyt tuon kuvan valheelliseksi. Oma kokemus Pietarista joulukuussa 2018 sinetöi tämän käsitykseni. Jos Venäjä on edellä mainituissa ominaisuuksissa erilainen maa, se ero on sen verran niukka, ettei se anna perusteita minkäänlaiseen radikaaliin rajanvetoon. Näin ollen rajanveto ei voi olla mitään muuta kuin itsetarkoituksellista russofobista politiikkaa. Tavallinen kansa halutaan kiivaasti kääntää Venäjää vastaan, minkä toteutuksesta vastaa ennen kaikkea lännen valtamedia – valehtelemalla.

Aika hyvän esimerkin Venäjä-vastaisesta mediapolitiikasta tarjosi uutinen, jonka mukaan Vladimir Putin oli ottanut kantaa rap-musiikkiin liittyen. Tassin uutisen mukaan Putin kritisoi kulttuurisia kieltoja, joiden hän katsoi vaikuttavan täysin päinvastaisesti kuin kieltäjät haluavat. Hän myös puolusti rap-musiikkia vertaamalla sitä valssiin, josta on tullut klassista musiikkia, vaikka se aikanaan edusti huonoa makua. Tämän ohessa Putin totesi, että lupa tehdä mitä hyvänsä on hänestä aika vallankumouksellinen ajatus. Lopuksi hän ilmaisi, että rapin väitetään perustuvan seksiin, huumeisiin ja protestiin, joista huumeet ovat kansakuntaa rappeuttava asia. Suomen Yle käänsi tämän uutisen varsin nurinpäin. Lähtökohdaksi otettiin Venäjällä tapahtunut rap-konserttien estäminen, ja otsikon mukaan Putin oli esittänyt, että "Kremlin on otettava rap haltuun, koska se rapauttaa yhteiskuntaa". Minkäänlaista viestiä presidentin positiivisesta ja hyväksyvästä otteesta räppiä kohtaan ei meille suomalaisille annettu. Asiassa ei olisi ongelmaa, jos Suomessa ymmärrettäisiin seurata Venäjän omaa mediaa, jonka uutisiin lännen Venäjä-uutisointi tällaisissa tapauksissa perustuu. Sitä suomalaiset eivät kuitenkaan tee, kun Ylen kaltaiset mediainstituutiot ovat leimanneet Venäjän median valheiden levittäjäksi.

On jälleen kerran helppo tehdä huomio, kuka levittää valheita ja miksi. Kuvamme koko Venäjästä on valhetta, ja sitä ylläpidetään muun muassa tällaisilla tahallisesti vääristelevillä pikku-uutisilla.

En luule, että nyky-Venäjä on mikään onnela. Pietarin liikenne esimerkiksi on melkoista kaaosta; autot liikkuvat alkuillalla pitkiäkin matkoja samaa tahtia kuin jalankulkija ja tööttäyksiä kuulee aika jatkuvalla syötöllä. Mitä näin junan ikkunasta Pietarin ulkopuolista Venäjää, en voi kuin ihmetellä yhtä epäsuhtaa: ihmiset vaatteineen näyttävät aika samalta kuin lännessä, autokanta on samanlaista kuin lännessä, jopa tiestö oli tällä alueella samanlaista kuin lännessä – rakennuskanta taas aivan mitä sattuu. Yksi suurimmista huomioista kohdistui hylättyjen talojen lukumäärään. Tämä kertonee edelleen jotain kiinnostavaa sosialistisesta järjestelmästä: siihen aikaan pystytettiin yhtä jos toista julkista rakennusta, jota muka tarvittiin – ehkä tarvittiinkin, tai osaksi kyse saattoi olla itsetarkoituksellisesta työllistämisestä. Neuvostoliiton kaaduttua rakennuksilla ei ollut mitään käyttöä, joten ne jätettiin silleen. Graffititaiteilijat ovat vallanneet aika monet hylätyt seinät, niin kuin lännessäkin – niitä seiniä vain on niin paljon, että isompi osa on jopa heikäläisten koskemattomia.

Venäjään täytyy suhtautua Venäjänä, sellaisena kuin se todellisuudessa on, eikä lännen poliittisen vastakkainasetteluvietin projisoinnin kohteena. Ja ainakin Pietari on hyväksyvä ja moniarvoinen kaupunki, vaikkei asiaa haluta hyväksyä lännen yksiarvoisissa valtapiireissä.

Intersektionalismin kritiikki

Ei tulisi mieleenikään olla rasisti. Feminismiin minun on paljon helpompi samastua kuin miesasia-aatteeseen. Homofoobikko olen ollut enintään joskus teininä ja opiskeluajan alkuaikana, muka puolileikilläni, kun en vielä tuntenut sateenkaariväkeä enkä oikeasti sisäistänyt heidän olemassaoloaan. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole vähätellä etnisen taustan, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen yhteyttä sortoon tai syrjintään nyky-yhteiskunnassa. Sen sijaan koen ihmisten, jotka perustavat aina käsityksensä syrjinnästä vain edellisten kaltaisiin kategorioihin, vähättelevän kaikkea muuta syrjintää, ja siksi tämä näkökulma on syytä tuoda esiin.

Intersektionaalisuus on 2010-luvun mahtisanoja. Esimerkiksi sanapari 'intersektionaalinen feminismi' tarkoittaa sitä, ettei takerruta ainoastaan naisten ja miesten väliseen epätasa-arvoon, vaan samaan kimppuun kuuluu monia muitakin tasa-arvo-ongelmia: heteroseksuaalien ja seksuaalivähemmistöjen, cis- ja transsukupuolisten, valkoisten ja ei-valkoisten, valtakielisten ja muunkielisten, kristittyjen ja ei-kristittyjen, porvarillisten ja työväenluokkaisten, vammaisten ja ei-vammaisten väliset eriarvoisuudet. Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita muistaa. Ongelma on siinä, että mikä ei ole kategorisoitavissa, luokiteltavissa, jää intersektionaalisen tarkastelutavan ulkopuolelle. Ja toisin kuin intersektionalistit kuvittelevat, ulkopuolelle jää tuntuva osa syrjinnästä ja sorrosta.

Sana 'intersektionaalinen' tarkoittaa 'osastojen välinen', 'jaosten välinen', 'joukkueiden välinen' – tässä yhteydessä lähinnä 'osaryhmien välinen'. Teoriassa näitä osaryhmiä voidaan tietysti luoda loputtomiin, mutta siitä huolimatta on aina olemassa joku, joka ei mahdu karsinaan. Intersektionalisti (tarkoitan tässä nimenomaan intersektionalistia, en feministiä) on taipuvainen ajattelemaan, että jos jonkun ihmisen ongelma ei mahdu karsinaan, hänen ongelmaansa ei ole olemassa. Tämä on itsessään melkoinen ongelma: intersektionaalisen näkökulman ajatellaan laventavan perinteisen antirasismin tai feminismin kenttää, minkä se teoriassa tekeekin, mutta käytännössä se sementoi täysin eri mitoissa (kuin perinteinen antirasismi ja feminismi) virheellisen käsityksen, että syrjintää ja sortoa tapahtuu vain ryhmissä ja muunlaista syrjintää ei ole syytä huomioida tai ajatella.

Kaikkein paradoksaalisinta on, että intersektionalismi kantaa selvästi samaa aatteellis-filosofista perimää kuin intersektionalistien vastavoimat. Rasismihan perustuu juuri siihen, että jos ihminen on vääränvärinen, tai ehkä nykymaailmassa omaa väärän kulttuuritaustan, se kertoo jo hänestä sortoon ja syrjintään tarvittavan informaation. Hyvin usein samaan kimppuun kuuluu monia muita tekijöitä, esimerkiksi sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, kieli ja uskonto. Suomalainen rasisti, joka on myös misogynisti, homofoobikko sekä muiden kuin suomenkielisten ja kristittyjen sortaja tai syrjijä, on periaatteessa omalla tavallaan "intersektionalisti". Intersektionaalinen antirasisti-feministi katsoo edellä mainittujen tekijöiden pohjalta tapahtuvan syrjinnän liittyvän yhteen ja perustelevan hänen syrjinnänvastaisen näkökulmansa. "Intersektionaalinen" rasisti-misogynisti katsoo samojen tekijöiden liittyvän yhteen ja perustelevan hänen syrjivän näkökulmansa. Molemmissa tapauksissa muut näkökulmat on mitätöity ja poissuljettu.

Kuten rasismin, myös intersektionaalisen ajatustavan lähtököhta on me vastaan muut -asetelma. Sen keskiössä on leima, jonka etninen, sukupuolinen, seksuaalinen tai muu status lyö ihmiseen joustamattomasti. Intersektionalisti näkee kaikkialla etuoikeuksia, jotka ovat absoluuttisia; esimerkiksi valkoinen ihminen on yhteiskunnassamme aina etuoikeutettu, mies on aina etuoikeutettu, hetero on aina etuoikeutettu, cissukupuolinen on aina etuoikeutettu, suomenkielinen on aina etuoikeutettu, kristitty on aina etuoikeutettu ja porvarillisen yhteiskunta-aseman haltija on aina etuoikeutettu. Yksilön sijoittuminen joidenkin tekijöiden kohdalla etuoikeudettomalle puolelle voi heikentää hänen kokonaisasemaansa, mutta tämä ei poista tosiasiaa, että hänellä on etuoikeuksia. Näin ollen intersektionalistin mielestä valkoinen suomenkielinen kristitty heteromies, joka toimii yrittäjänä eikä oletettavasti ole vammainenkaan, on itsessään etuoikeutettu yhteiskunnan jäsen. Usein näin onkin. Intersektionalisti sivuuttaa tai kieltää sen mahdollisuuden, että samoilla ominaisuuksilla varustettu henkilö voisi olla sorrettu tai syrjitty, koska hänellä on aina etuoikeutensa.

Mitä intersektionalisti unohtaa? On mahdollista, että valkoinen suomenkielinen kristitty ei-vammainen yrittäjä-heteromies on esimerkiksi yksinäinen, masentunut, addiktoitunut, täysin ulkopuolinen kaikista yhteisöistä ja korviaan myöten veloissa. Hänen terveytensä voi olla riekaleina, hän voi asua syrjäisellä, taantuvalla paikkakunnalla ja olla lähtöisin rutiköyhästä työläis- tai agraarisuvusta vuonna 1918 punaisten puolella sotineine, vankileirillä kuolleine esi-isineen. Luonnollisesti nämäkin tekijät voisi sisällyttää intersektionaaliseen näkökulmaan, mutta on olemassa vieläkin vaikeammin määriteltävistä tekijöistä johtuvaa syrjintää ja sortoa, ja jossain vaiheessa intersektionalistille tulee raja vastaan. Hän ei esimerkiksi voi mennä sanomaan ihmiselle, jonka sukupuoli-identiteetti on täysin yksiselitteisesti mies, mutta jonka sosiaalinen ympäristö silti määrittää feminiiniksi ja samalla epäuskottavaksi, että "jos identifioidut sukupuolivähemmistöön, olemme sinunkin puolellasi". Intersektionaaliseen ajatusmalliin sisältyvät möhkälemäiset kategoriat eivät koskaan kerro koko totuutta ihmisestä, vaan enintään puolitotuuden – niin kuin rasistiseenkin ajatusmalliin sisältyvät möhkälemäiset kategoriat.

Intersektionalisti saattaa myös sivuuttaa, että valtaosa Suomen kaltaisen maan väestöstä on yhä valkoisia, heteroseksuaalisia, ei-vammaisia, suomenkielisiä, ainakin periaatteessa kristittyjä; näistä noin puolet on miehiä, ja hyvin monen yhteiskuntastatus on porvarillinen. Periaatteessa marginaaleja tukevassa aktivismissa ei tietenkään ole yhtään mitään vikaa. (Itse olen hyvinkin marginaalihenkinen ihminen – jo siksi, että koen varsin monella tavalla sijoittuvani marginaaliin, vaikka olisinkin jossain määrin valkoinen suomenkielinen ei-vammainen heteromies.) Ongelmia seuraa siitä, jos intersektionaalinen näkökulma halutaan sementoida määrittämään kaikkea feminismiä, kaikkea antirasismia, jopa kaikkea vasemmistoa ja oppositiota. Ikävä kyllä siitä seuraa, että ihmiset, jotka eivät millään mitalla koe itseään etuoikeutetuiksi (vaikka myöntäisivätkin yksittäisiä osatekijöitä), eivät koe heitä itseään syyllistävää näkökulmaa mitenkään houkuttelevaksi ja etääntyvät koko feminismistä, koko antirasismista, jopa koko vasemmistosta ja oppositiosta. Näin ollen intersektionalismin päästäminen määrittämään näin laajoja yhteiskunnallisia muutosvoimia on karkea virhe. Syrjinnän ja sorron vastaisen toiminnan täytyy nyt ja tulevaisuudessa, niin kuin ennenkin, lähteä ajatuksesta: joka ainoa ihminen ja elävä olento, joka on millään muotoa sorrettu tai syrjitty, on siitä vapautettava.

Suuri kritiikin muilutus

Twitterissä, jossa käyn pääosan nettikeskusteluistani, olen viime aikoina päätynyt eräiden poliittisesti näennäisen "samanmielisten" ihmisten kanssa väittelyihin. Niillä on yksi omituinen yhteinen piirre. Itse edustan yleensä asioiden suhteen vaihtoehtonäkemystä, toiset osapuolet valtavirtanäkemystä. Siinä ei sinänsä ole mitään kummallista; vasemmistoon on aina lukeutunut sekä fundamentalismiin että kompromisseihin taipuvaista väkeä. Mutta kun olen edustanut vaihtoehtoista näkemystä, toisen osapuolen ihmettelyyn on kuulunut, etteikö näin ajatteleminen ole jotenkin oikeiston juttu tai hyödytä oikeistoa.

Koska elämää on ollut ennen Twitteriä ja 2000-lukua, tarinassa on lähdettävä liikkeelle 1990-luvulta. Vuonna 1999 nähtiin useita antikapitalistisia protesteja, mutta se tunnetuin tapahtui Seattlessa marras-joulukuun vaihteessa. Protestin kohde oli Maailman kauppajärjestö WTO, jonka huippukokous herätti kielteistä huomiota, koska sen katsottiin edustavan ja edistävän talouden globalisaatiota. Globalisaatiokriittinen liike ei välttämättä vastustanut globaalistumista sinänsä, vaan prosessin epädemokraattisuutta ja pyrkimystä globaaliin kapitalismiin. Lyhenteen WTO (World Trade Organization) katsottiin jopa tarkoittavan "World Take Over". Globalisaatiokriittisen liikkeen piiriin kuului keskenään hyvin heterogeenisiä toimijoita, kuten anarkisteja, ympäristöaktivisteja, pienten etnisten vähemmistöjen edustajia sekä nationalisteja. Eritaustaisuudesta huolimatta protestoijat tunsivat yhteenkuuluvuutta, ja puhuttiin jopa "Seattlen kansasta". Muistaako kukaan enää?

Jo ennen Seattlen protestia oli perustettu ATTAC-liike, joka pyrki vaihtoehtoiseen globalisaatioon mukaan lukien globaalistuvien pääomavirtojen verottaminen kansalaisten hyväksi. Myös ATTACista puhuttiin alusta lähtien ihmisiä yli puoluerajojen, jopa yli poliittisten suuntien yhdistävänä liikkeenä. Suomeen ATTAC tuli 2001. Samana vuonna protestoitiin muun muassa Göteborgissa (kesäkuu) ja Genovassa (heinäkuu), mitä yhdistivät globalisaatiokriittiset ja "seattlelaiset" painotukset. Göteborgin protestit liittyivät EU:n huippukokoukseen, jossa vieraili myös USA:n presidentti George W. Bush; Genovassa protestoitiin G8-maiden eli suurten teollisuusmaiden kokouksen yhteydessä. Molemmissa kokouksissa katsottiin edistettävän epädemokraattista globalisaatiota ja globaalia kapitalismia.

Globalisaatiokriittiseen liikkeeseen kuului yhä myös nationalisteja, jotka eivät kuitenkaan pyrkineet "vaihtoehtoiseen globalisaatioon" vaan vastustivat kaikkea globaalistumista. Kun tapahtumaketju WTC-iskuista (11.9.2001) Irakin sodan syttymiseen (20.3.2003) sai vastaansa mahtavan kansalaisaktivismin, joka hyödynsi globalisaatiokriittisen liikkeen myötä syntyneitä verkostoja, länsimaiden nationalistit eivät lähteneet mukaan riveihin, sillä he syyttivät aktivisteja muslimi- ja islamismimyönteisyydestä. Tästä lähtien voidaan puhua erillisestä nationalistisesta globalisaatiokritiikistä, jonka narratiivi muodostui erilaiseksi kuin muun osan globalisaatiokriittistä liikettä: vastustettiin yhtäältä maahanmuuttoa ja islamisaatiota, toisaalta edelleen ylikansallisia toimijoita niin kulissien edessä kuin takana – EU:ta, Natoa, kansainvälisiä talous- ja rahajärjestöjä sekä Bilderberg-kokouksia.

Minua on vasemmiston puolesta hävettänyt, kuinka harvakseltaan sen piirissä varsinkin 2010-luvulla viitsitään kritisoida Bilderbergin kaltaisia supervaikuttajien salaseuramenoja. Niiden katsotaan liittyvän jotenkin nationalistien ja muiden konservatiivien näkökulmiin, ja sellaisistahan on "tietysti" syytä pysyä kaukana. Itse väitän, että kriittisissä konservatiivipiireissä tajutaan monien asioiden päälle, jotka vasemmistopiirit ovat hylänneet. Esimerkiksi lääkintäsysteemin kritiikin voisi kuvitella istuvan vasemmalle kuin nenä päähän: kun lääketeollisuus lääkitsee oireita eikä sairauden alkusyytä, se tekee paljon suuremmat voitot tekemällä ihmisistä riippuvaisia omista tuotteistaan; kun markkinoille dumpataan uuden rokotteen beta-versio, lääkeyhtiö hyötyy mutta ihmiset kärsivät. Ikävä kyllä, kun lääketeollisuutta kritisoi, saa muutoin vasemmistolaisittain ajattelevia kimppuunsa ja foliohatun leiman. 2010-luvulla myös valtamediakritiikki on alettu assosioida konservatiivioikeistoon: kun se kritisoi valtamediaa ja syyttää sitä "vihervasemmistolaiseksi" (kansainvälisesti puhutaan "liberaalivasemmistosta"), vihreät (liberaalit) ja vasemmistolaiset ovat menneet halpaan ja kääntyneet puolustamaan valtamediaa antaen näin ollen oman vahvistuksensa sille puppukäsitykselle, että valtamedia muka olisi jotenkin punavihreä.

Olin aktiivisesti mukana 2000-luvun alun kansalaisliikehdinnässä, ja väitän sen pohjalta, että kriittisyys valtamedian ja lääketeollisuuden kaltaisia toimijoita kohtaan oli ehdottomasti osa sen ajan vasemmistolaista ja punavihreää tiedostamista. Samoin muistan jo siinä vaiheessa "meidän kesken" pelätyn, että USA:n ja Naton sotilaallinen aggressio siirtyy pian islamilaisesta maailmasta Venäjää vastaan. Se, että tänä päivänä on ihan tavanomaista olla vasemmistolainen, puolustaa aina tilaisuuden tullen valtamediaa tai lääketeollisuutta, suhtautua aggressiivisesti Venäjään ja sivuuttaa maininnat Bilderberg-kokouksista parilla ylenkatsovalla heitolla salaliittoteorioista, on vaatinut pahemman luokan muilutusta. Kriittisyys, joka omasta pitkän linjan perspektiivistäni istuu paljon paremmin vasemmistolle, on ovelasti ujutettu osaksi uuskonservatiivista oikeistonarratiivia; vasemmisto on saatu kääntymään sitä vastaan, koska sama uuskonservatiivioikeisto vastustaa myös maahanmuuttoa, feminismiä ynnä muuta vasemmistolaisittain seksikästä.

Toki tähän voi heittää, että oikeisto vastustaa myös sosialismia. Silti muistutan, etteivät esimerkiksi Suomen perussuomalaiset olisi todellakaan saaneet kuuluisaa jytkyään vuonna 2011, ellei heidän silloinen poliittinen reseptinsä olisi sisältänyt enemmän kuin ripauksen sosiaalidemokratiaa. Myös ruotsidemokraattien yhteydessä on ihmetyttänyt, kuinka vasemmisto ja liberaalit näkevät puolueen hävittävän ruotsalaisen kansankodin ja konservatiivinen oikeisto katsoo sen palauttavan kansankodin ruotsalaisille. Sanamuodot ovat lähellä toisiaan, mutta nykykeskustelussa ratkaisevasti erilaiset. Ratkaisevasta erilaisuudesta huolimatta ei voi olla huomaamatta, että molemmat ryhmät näyttävät suhtautuvan kansankodin ideaan positiivisesti. Uusliberaali oikeisto – globalisaatiokriittisen liikkeen vastapuoli – ei viitsi edes näytellä sellaista. Niin kuin Suomen persujen esimerkki osoittaa, konservatiivienkin narratiivi ilmenee ajan myötä narraukseksi ja sosiaalidemokraattiset vivahteet vaihtuvat kylmään kyytiin, ei vain mamuja, vaan myös kantaväestön huono-osaisia kohtaan. Se on olennainen osa muilutusta.

Vaikka vastustan kaikkea oikeistolaisuutta, nationalistiset, konservatiiviset ja suoranaiset fasistiset ilmiöt mukaan lukien, en malta olla ilmaisematta ihailuani oikeistolaista kritiikinmuilutusprojektia kohtaan. Se on kerta kaikkiaan tehty kuin oppikirjasta. (Voi olla, että se onkin tehty oppikirjasta; todennäköisimmin projektin suuntaviivat ovat piirtyneet ajan kuluessa.) Se on vedetty alusta loppuun mahtavalla poliittisella suunnistustaidolla, mahtavalla pokerilla, juuri niin kuin itsekin haluaisin tehdä, jos olisin oikeistolainen. Tätä kirjoittaessani vasemmiston kannatus on nousussa Suomessa, mistä olen tietysti iloinen. Mutta Sipilän äärioikeistolaisen, bisnesmielisen, yksinomaan omistavaa luokkaa palvelevan kurjistamishallituksen jäljiltä vasemmiston suosio voisi olla vielä paljon suurempi. Tämän on estänyt oikeistolainen projekti, jossa uuskonservatiiveista on tehty radikaaleja, vaihtoehtoisia, mediakriittisiä toimijoita – omasta mielestään – ja vasemmistolaisista poliittisesti korrekteja valtamedian ja islamisaation kätyreitä. Se on perseestä, mutta se on ihailtavaa.

Vaikka vasemmalle voikin tipahdella vaalivoittoja, kuten Suomessa keväällä 2019, en näe muuta tietä vasemmiston pysyvään nousuun kuin kokonaisvaltaisen kriittisyyden ja vaihtoehtoisuuden palautus. On luotava vaihtoehtovasemmisto ("alt-left"), joka ei eksy puolustamaan valtavirtanäkemyksiä uuskonservatiivien niitä vastustaessa, vaan osaa tarpeen tullen myös yhtyä heidän kantoihinsa niin kuin alkuperäisessä globalisaatiokriittisessä liikkeessä tehtiin. Vasemmistohan ei sinänsä ole luonteeltaan sen enempää liberaali kuin konservatiivinen (tämä aihe vaatisi ehdottomasti oman bloggauksensa!). Mielenkiintoista on myös, että tällainen "alt-left" muistuttaisi monessa mielessä enemmän klassista vasemmistoa kuin nykyinen valtavirtavasemmisto. Uusvasemmiston ja "vanhan" vasemmiston eroista olen kirjoittanut ennenkin, muun muassa tässä luentotiivistelmässä huhtikuussa 2018.

Olen mukana vaihtoehtovasemmistossa ja suuressa kritiikin vastamuilutuksessa alusta lähtien.

Ilmastonmuutos ja sosialistinen värivallankumous, eli temppu & kuinka se tehdään

Lähdetään liian ison kansainvälisen palan haukkaamisen ja EU-kotkotuksen sijaan liikkeelle klassisesti yhdestä maasta. Olkoon se yksi maa Suomi, koska täällähän sitä asutaan. Luodaan tänne uusi oma punainen mediakenttä, joka irtisanoutuu valtamediasta, sen näkökulmista ja puheenaiheista, ja määrää itse mistä ja miten kirjoitetaan. Luodaan myös kursseja ja "opistoja" opettamaan perusasioita ja herättämään tietoisuutta. Yhtenä oleellisena oppisisältönä on internetin ja sosiaalisen median aktivismi, joka on oikean tietoisuuden puuttuessa pelkkää sohimista.

Otetaan haltuun vallankumouksellinen tilanne, jossa hyvin iso osa kansasta on ylintä valtaa vastaan. Sellainen tilanne olisi ollut jo Sipilän hallituskauden alussa, mutta oman median, opetuksen ja tietoisuuden puute vesitti orastavan kumouksen. Seuraava vallankumouksellinen tilanne voi tulla, jos entiset hallituspuolueet kokevat eduskuntavaaleissa rökäletappion, mutta uusi hallitus muodostetaan kuitenkin leikkauksia jatkavalle uusliberaalipohjalle. Toki sitä vaihtoehtoa ajatellen medialla ja opetuksella on tulipalokiire.

Vallankumouksellisen tilanteen haltuunotto oman median ja nettiaktivismin avulla tarkoittaa, että onnistumme luomaan uskottavan vaikutelman siitä, mitä kansa haluaa. Tämä on ollut lähtökohtana kaikissa ns. värivallankumouksissa, joista iso osa on ainakin väliaikaisesti onnistunut. Värivallankumoukset ovat olleet joko täysin tai melkein verettömiä. Väkivaltaisen vallankumouksen mahdollisuus täytyy poissulkea.

"Värivallankumouksen" on oltava selvästi sosialistinen ja ulotuttava demokratian rakenteisiin saakka. "Uudet vaalit!" on sinänsä ihan kiva vaatimus, mutta jos nimenomaan vaalit ovat johtaneet kansanvallan vastaiseen lopputulokseen, on kansan – ts. joukkojen, jotka onnistuvat uskottavasti edustamaan kansaa – otettava valta omaan haltuun. Päättävät elimet on miehitettävä väliaikaisen vallankumousneuvoston voimin, ja tämän neuvoston tehtävänä on säätää perustuslaki, joka tekee esimerkiksi ympäristölle ja ilmastolle haitalliset tekijät mahdottomiksi ainakin ilman sanktioita. Jos rikkaus tehdään mahdottomaksi, myös kerska- ja ylikulutus muuttuvat mahdottomiksi: kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Edelleen voidaan esimerkiksi lakkauttaa tehomaatalous, fossiilisten polttoaineiden käyttö, alle 500 kilometrin matkustajalennot ja asekauppa ihan suoraan sopivaksi muotoiltuun perustuslakiin nojaten.

Ylimenokaudella tarvitaan väliaikaishallitus, joka tekee ensimmäisen yksityiskohtaisen sovelluksen uudesta perustuslaista. Sovellukseen kuuluvat muun muassa haittaverot kaikelle, mistä on haittaa ympäristölle ja ilmastolle, mutta minkä kieltäminen olisi paha ylilyönti. Liikenne ja vähittäiskauppa vaativat myös kiireellistä uudelleenjärjestelyä. "Omalla autolla 50 kilometriä automarkettiin" -tyyppinen vaihtoehto ei kuulu vallankumouksen jälkeiseen yhteiskuntaan. Haitalliset palvelu- ja yksityissektorin rakenteet katoavat joko kannattamattomina tai perustuslain vastaisina, ja tilalle luodaan uusia ihmis- ja ympäristöystävällisiä, yhteisöllisiäkin rakenteita.

Uusi demokratia voidaan luoda tehottomiksi osoittautuneista vanhoista poikkeaviin rakenteisiin. Väliaikaishallitus voi esim. asettaa paikallistasolla järjestettäväksi kylä- ja kaupunginosapäivät, jotka valitsevat omat edustajansa kuntapäiville, nämä maakuntapäiville ja maakuntapäivät edelleen valtiopäiville. Eduskunnassa "istuminen", lentelyt ja taksiajelut kansan laskuun ynnä muu elitisoiva kökkö jäävät historiaan. Kaikkien toimijoiden kaikilla tasoilla on toimittava perustuslain mukaan. Järjestelmän tultua toimintaan väliaikaishallitus lakkauttaa itsensä hallituksena, muuttuu pelkäksi perustuslain noudattamista valvovaksi neuvostoksi ja vetäytyy päätöksenteon taustalle.

Uusi järjestelmä säilyy, kun ihmisten enemmistö on siihen tyytyväinen. Tämä on tärkeää: järjestelmästä täytyy alusta asti luoda sopivasti yleisen maun mukainen, ei mallia "me täällä norsunluutornissamme tiedämme parhaiten", mikä on vaivannut postmoderneja vasemmistoutopioita. Ja kun järjestelmä säilyy, jonkin ajan päästä voidaan tiedottaa, kuinka uusi yhteiskuntamalli on tehnyt täydellisen ihmeen Suomen kasvihuonepäästöille ja ilmastovaikutukselle. Kansainvälinen yhteisö tarkkailisi takuulla alusta asti vallankumousta ja uutta järjestelmää suurennuslasin läpi, todennäköisesti länsimainen valtamedia lietsoisi mielialaa meitä vastaan. Tällainen tilanne synnyttää luontaisena sivutuotteena intohimoisesti puolellamme olevien yhteisön. Edes "alternative facts" -aikakaudella on selkeitä faktoja vastaan vaikea sanoa mitään. Paine järjestelmän muuttamiseen oman mallimme mukaiseksi kasvaisi kaikkialla. Uusia "värivallankumouksia" alkaisi tapahtua. Ehkä maailma pelastuisi.