Nykyään törmää usein väittämään, että Venäjä tukee ja rahoittaa Euroopan äärioikeistoa. Kuulemma Marine Le Penin johtama Kansallinen rintama (Front National) Ranskassa ja epäilemättä myös Suomen perussuomalaiset saavat tukea Venäjältä. Hurjimmat huhut väittävät rasistisen MV-"lehden" olevan Venäjän masinoima projekti – mikä ettei, "lehden" perustaja Ilja Janitskin on venäläistä sukua (tosin syntyperäinen suomalainen) ja toiminut moottoripyöräkerhossa kuten oppi-isänsä (!?) Vladimir Putin.
Mutta mitä ihmeen järkeä tässä on? Miksi Venäjä rahoittaisi äärioikeistolaisia ryhmiä – tukeakseen äärioikeiston nousua Euroopassa? Äärinationalistisesti johdetuilla valtioilla on vahva taipumus kääntyä toisiaan vastaan – haluaisiko Venäjä jonkin Länsi-Euroopan maan hyökkäämään itseään vastaan? Ei mitään järkeä. Jotkut ehkä ajattelevat, että samalla tavoin kuin Suomen Vastarintaliikkeen toiminnan juuret ovat Ruotsissa, myös Venäjän valtaapitävät ryhmät pyrkivät liittämään Euroopan äärioikeiston itseensä ja ohjailemaan sitä. Kenties nämä jotkut löytävät asetelmasta hienonhienon järjensäikeen ja tukeutuvat siihen.
Asioita tarkemmin tutkittaessa vastaan tulee kysymyksiä. Miksi Putinin arkkivastustaja Venäjällä ja yksi ns. rekisteröimättömän opposition mahtihahmoista, Aleksei Navalnyi, on toistuvasti leimattu äärioikeistolaiseksi ja todistettavasti saanut vuonna 2007 kenkää Jabloko-puolueesta "nationalistina ja retoriikaltaan muukalaiskammoisena"? Miksi täysin yksiselitteisesti Venäjä-mielisiksi leimatut Donbassin alueen separatistit saivat Ukrainan äärioikeiston niin tiukasti vastaansa, että monin paikoin on luonnehdittu sen käytännössä kaapanneen Kiovan Ukrainan armeijan? Miksi Venäjän hallinto ja media ovat olleet ensimmäisinä nimittämässä Oikeaa sektoria ja muuta ukrainalaisoikeistoa fasistiseksi? Miksi Donetskin ja Luganskin separatistiset itsehallinnot käyttävät itsestään vasemmistolaista nimeä "kansantasavalta"?
Viimeistään, kun huomaamme, millaisin äänenpainoin Venäjän media on luonnehtinut Britannian työväenpuolueen uutta äärivasemmistolaiseksi leimattua puheenjohtajaa Jeremy Corbynia, äkkäämme koko äärioikeistoleiman olevan väärinkäsitys. Mikä sitten on oikeinkäsitys? Onko olemassa tekijä, joka yhdistää Marine Le Peniä, Jeremy Corbynia ja Itä-Ukrainan separatisteja – ja erottaa nämä tiukasti Aleksei Navalnyista ja Ukrainan oikeistosta? Oikea vastaus löytyy ulkopolitiikasta. Ensimmäinen ryhmä on kriittinen ja skeptinen Euroopan unionia ja USA-johtoista länsimaista koalitiota kohtaan, jälkimmäinen tukee niitä. Ensimmäinen ryhmä pitää Venäjää enemmän mahdollisuutena kuin uhkana, jälkimmäiselle ryhmälle Putinin Venäjän hallinto on yksiselitteinen vastapuoli. Venäjä siis tukee Euroopassa sellaisia poliittisia toimijoita, jotka kyseenalaistavat EU:n ja euron, vastustavat Natoa eivätkä vastusta Venäjää. Se, että näistä toimijoista useampi (näkyvä) on oikeistolainen kuin vasemmistolainen, johtuu ensisijaisesti politiikan oikeistosuhdanteesta ja valitettavasta tosiasiasta, että vasemmisto on pahoin ison rahan hegemonisen tossun alla.
Vielä nousee esiin yksi kysymys: mikä saa Venäjän tällä tavoin irtisanoutumaan länsivalloista ja vastustamaan niitä – eivätkö ne ole samaa paskaa eri paketissa? Vanhan kylmän sodan muistumat? Epätoivoinen yritys syöstä USA valtaistuimelta maailman johtavana valtiona? En kiellä, etteikö näillä voisi olla osuutta asiaan. Molemmin puolin nykyistä jakolinjaa iso raha sanelee politiikkaa, joten sikäli väite samasta paskasta eri paketissa saa tukea. Mutta olisiko isoilla rahoilla eroa keskenään? Länsimaiden johtavat ryhmät tukevat viime kädessä ylikansallista isoa rahaa. Tämän lujittamiseksi halutaan voimaan silkan bisnestyrannian mahdollistavia sopimuksia (TTIP, TPP jne). Venäjän johtoryhmä sen sijaan tukee kansallista isoa rahaa tai enintään sellaista bisnestä, joka hyödyttää sen omaa maata eli Venäjää. Muuta bisnestä tai isoa rahaa ei tueta – sen on saanut tuta muun muassa GMO-viljelyä levittävä maatalousfirma Monsanto. Venäjän hallinto näkee itsensä ylikansallisen talousimperialismin, ja siihen tiiviisti linkittyvän läntisen sotilasimperialismin, ylimpänä vastustajana maailmassa, ja se tukee täysin loogisesti sellaisia poliittisia ryhmiä, jotka sanoutuvat niistä irti, vastustavat niitä, eivätkä vastusta Venäjää.
tiistai 19. tammikuuta 2016
perjantai 8. tammikuuta 2016
Uusi iloinen vasemmisto
En ole ainoa, jolla tuli jossain vaiheessa viime syksyä mitta täyteen. Mielenosoitukset, jotka huikean Joukkovoiman jälkeen onnistuivat säilyttämään ja uusintamaan sen iloista vimmaa ja eteenpäinvievää radikalismia, muuttuivat hymyttömiksi vihaisten mustiinpukeutujien nyrkkimarsseiksi. Kun itsenäisyyspäivän mielenosoitukseen päästiin, en enää edes harkinnut mukaanlähtöä – ja tein oikean ratkaisun. Tampereen rasisminvastaisissa mielenosoituksissa soi rumpuryhmän samba ja salsa, mutta 24.10. ei minua lukuun ottamatta kukaan enää tanssinut. Keltainen vaatetukseni erottui mustasta massasta lähes yksinäisenä väriläiskänä. Osanottajamääräkin oli supistunut.
Meiningin muuttumiseen on nähdäkseni kaksi erilaista syytä. Yksi on tietysti yleispunavihreän rintaman vaihtuminen anarkistipainotteiseksi. Anarkisteilla oli melkoinen osuus myös Joukkovoiman mielenilmauksen järjestelyissä, mutta myöhäissyksyn rasisminvastaisilla marsseilla "musta blokki" sai määräillä tapahtumien kulkua mielin määrin – ainoana vastuksenaan kuria, valtiota ja oikeistoa edustanut poliisi. Toinen syy on yhtä arvattavasti mielenosoitusten vastapuolen vaihtuminen. Nyt mieltä ei ilmaistu enää de facto vallanpitäjiä vastaan, vaan vastakkaista, meidän kanssamme samoille markkinoille rynnistävää kansalaisaktivismia vastaan. Taistelun molemmat osapuolet katsovat vastustavansa hallitusta ja vastapuolen puolustavan sitä. Oikea puoli on ilmoittanut vastustavansa valtamediaa – vasen puoli on erehtynyt jopa puolustelemaan sitä. Et cetera. Hommasta on kadonnut sekä ilo että tolkku, ja tuloksena on pelkkää mustaa raivoa.
Tanssiminen on luonnollisesti oma lukunsa. Ison-Britannian kaduilla nähtiin 1980-luvun alussa samansukuisia tunnelmia kuin tänään meillä Suomessa. "Rautarouva" Margaret Thatcher oli noussut valtaan käyden täydellä volyymillä ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmiston kimppuun. Äärioikealta hyökkäsi National Front aiheuttaen samantapaisia antifasistisia ja antirasistisia vastareaktioita kuin kaikenlaiset Suomen Sisut ja pikkunasut nyt meillä. Lopputuloksena Britannian kaupungeissa mellakoitiin, mikä satoi valitettavana paskana vasemmiston niskaan. Mellakkameininkiin kyllästynyt osa liikehdintää alkoi silloin levittää iskulausetta "tanssi – älä mellakoi". Totta kai kääntyminen poliittisesta aktivismista itseilmaisuun ja musiikkiin on mahdollista nähdä taantumuksena. Popyhtye Heaven 17:n kerrotaan omaksuneen sanomakseen "tanssi ja mellakoi". Tässä astun myös minä mukaan. En tahdo enää koskaan osallistua mielenosoitukseen, jossa ei tanssita, ei iloita eikä pidetä hauskaa.
Tänä aikana Suomen hallituksen kannatus on kaikkien mielipidemittausten mukaan vajonnut pohjamutiin. Keskusta on taantunut, kokoomus enintään polkenut paikallaan ja perussuomalaiset romahtaneet. Kaiken järjen mukaan vasemmiston kannatuksen kuuluisi nyt olla mahtavassa nousussa. Näin ei kuitenkaan ole. Suosio on langennut SDP:lle ja vihreille, jotka voi hyvää hyvyyttään sijoittaa kartalla poliittisen keskustan ja keskustavasemmiston välimaastoon. Vasemmistoliitto, jota ei voi mitenkään pitää radikaalina vasemmistopuolueena, on jäänyt vihreistä käänteentekevästi, vaikka lähestyykin perussuomalaisia; radikaalivasemmiston pikkupuolueet ovat yhä tuomittuja pysymään marginaalissa. Anarkismilla on uskottavuutta ja kannatusta aktivistitasolla. Moni radikaalisti vasemmistolaisittain ajatteleva ei-anarkistikin on luopunut äänestämisestä jo aikoja sitten menetettyään luottamuksensa vassareihin ja uskonsa pienpuolueisiin. Mikä siis neuvoksi?
Esitän tässä idean uudesta iloisesta vasemmistosta. Äärioikeisto vetää ehkä puoleensa lähinnä marginaalia, mutta sen saama huomio on kadehdittava ja se on melkein onnistunut samastamaan radikalismin idean itseensä. Yhden huomion olemme kuitenkin tehneet rasistisista mielenosoituksista: niiden meininki on synkkä ja totinen. Vasemmiston täytyisi tehdä tästä täysin yksiselitteinen johtopäätös: meidän voittoisa tulevaisuutemme on iloisessa radikalismissa. Viha, nyrkit, mustat vaatteet ja tanssimattomat jalat on viskattava ongelmajätteisiin. Meidän on tehtävä koko aktivismistamme Joukkovoiman mielenilmauksen kaltaista euforiaa. Uudella iloisella planeetalla vasemmistoaktivistit huutavat laulaen ja marssivat tanssien, samba- ja salsarytmit soivat, kekseliäät iskulauseet sinkoilevat, värikkäät asusteet loistavat kilpaa auringon kanssa, vimman taustalla on aina hymy ja päinvastoin. Uusi iloinen vasemmisto ei jää jumiin keskitielle eikä marginaaliin, vaan tuo marginaalin letkeänrempseästi keskelle katua. Iloisuus ei myöskään tarkoita piittamattomuutta vasemmiston syvimmistä ydinlähtökohdista, mitä todistaa jo Pitkälläsillalla 22.8. spontaanisti laulettu Kenen joukoissa seisot.
Toivon tämän kirjoitukseni toimivan yhtenä niistä lähtölaukauksista, joihin tulevaisuudessa voidaan palata, kun muistellaan vasemmiston käännekohtaa taantuvasta ja poliittisesti korrektista vaiheesta kohti uutta iloista nousua, näyttävää jälleenesiinmarssia, järjestelmän perusteita järkyttävää radikalismia ja lopulta vallankumousta.
keskiviikko 30. joulukuuta 2015
Uhka myy
Tervetuloa 2010-luvulle, aikakauteen, jolle uhka merkitsee samaa kuin raha 1980-luvulle, seksi 1990-luvulle ja julkkikset 2000-luvulle. Uhka on avaintekijä, joka pyörittää rahavirtoja ja ihmismieliä. Vilaus uhasta on kuin vilaus glamourista tai paljaasta pinnasta – jotakin, mikä synnyttää reaktion kritiikittömyyteen taipuvalla ihmisellä, jonka pankkitilillä on rahaa. Koska uhka on näennäisesti tosi, edellä mainittu ihminen tarrautuu peloissaan siihen objektiin, joka hänellä on aseenaan uhkaa vastaan – "tietoon", oikeammin sanoen median syöttämään uhkainformaatioon. Näin uhka myy.
Yksinkertainen logiikka pätee: mitä enemmän uhkia on, sitä enemmän ostaja ostaa. Ja aivan kuten rahan, seksin ja julkisuuden, uhan absoluuttinen määrittely on vaikeaa ja sitä on helppo hämärtää. Niinpä median silmissä uhkia on kaikkialla – samalla tavoin kuin pari vuosikymmentä sitten seksiä oli kaikkialla. Talouskriisi uhkaa! Pakolaisvyöry uhkaa! ISIS uhkaa! Venäjä uhkaa! Ääriryhmät uhkaavat! Turvapaikanhakijatkin uhkaavat – ihan yksilötasolla. Kulttuurimme on uhattuna. Ja niin edelleen.
On tietysti lohdullista, että kun oivallamme tämän yksinkertaisen logiikan, käsitämme yllä esitetyt uhat kuvitelluiksi tai vähintään paisutelluiksi. Suomen talous on melko vahvoissa kantimissa; pakolaiskriisin hallintavälineet on olemassa (eri asia on, haluammeko niitä käyttää); ISIS (IS, ISIL, Daesh) on viime aikoina enemmänkin menettänyt kuin lujittanut asemiaan; Venäjän hallinto ei ole tehnyt elettäkään hyökätäkseen länteen; puhe "ääriryhmistä" on tahallisen epäselvää ja ainoa varsinainen ääriryhmä eli fasistinen oikeisto on oikeasti (vielä) marginaalissa; turvapaikanhakijat ovat ihmisiä siinä, missä kantasuomalaisetkin. Mitään sellaista yleistettävää kuin "kulttuurimme" ei ole olemassa 2010-luvulla. Ja niin edelleen.
Toisaalta: nyt meidän on oivallettava, että uhan kulttuuri on omissa käsissämme. Me itse ylläpidämme sitä jokapäiväisessä elämässämme; se on sisäänrakennettu ajatteluumme. On askel eteenpäin tunnistaa, milloin meille myydään jotakin (kuvitellun) uhan avulla. Iltapäivälehdet ja Hesarikin voitaisiin jättää ostamatta; jos nettimedia on ilmainen, jotakin se todennäköisesti meille myy – kuten sivustolla mainostavien yritysten tuotteita. Uhkamedian laaja-alainen boikotointi voi olla hyvä alku. Se ei kuitenkaan riitä. Meidän on ymmärrettävä, että kuluttamamme tv-ohjelmat, elokuvat, musiikki, kirjallisuus ja taide ovat viime vuosikymmeninä yhä useammin pohjautuneet uhan tunteeseen ja sen myyvyyteen. Meidän on käsitettävä, että toistamme uhkamalleja myös sinänsä positiivisissa asioissa kuten ihmissuhteissa. Niin arkipäiväinen asia kuin ravinto on ympäröity uhilla: terveytemme on uhattuna, jos syömme sitä tai emme syö tätä. Ja kun uhkien riepottelema ihminen lopulta sulkee silmänsä, hän alitajuisesti muistaa, että nukkumiseenkin liittyy uhkia.
Tämän kirjoitelman tarkoitus ei ole väittää, ettei ihmiselämään liity uhkia tai ettei esimerkiksi suomalainen yhteiskunta ole millään tavalla uhattuna. Oleellisempi pointti on, että meitä hallitaan uhilla ja uhkien esittäminen on politiikkaa. Paitsi, että uhka myy mediassa, se saa ihmiset myös helposti tarrautumaan johonkin turvallisuuden tuojaan. Poliisi, armeija ja sosiaalivaltio ovat klassisia esimerkkejä turvallisuusinstituutioista, mutta muitakin vaihtoehtoja on tarjolla – raharikkaista pankeista uusnatsien katupartioihin. Niin kauan, kuin uhka myy, vallanpitäjät hyrisevät tyytyväisyyttään: jos uhattu kansa ylipäänsä joskus lähtee barrikadeille, se tapahtuu heille myytyjä uhkia vastaan, ei itse vallanpitäjiä vastaan. Näin tapahtui myös itsenäisyyspäivänä 2015 – molemmin puolin barrikadia.
Parempaa, vapaampaa, vähemmän uhattua vuotta 2016!
Yksinkertainen logiikka pätee: mitä enemmän uhkia on, sitä enemmän ostaja ostaa. Ja aivan kuten rahan, seksin ja julkisuuden, uhan absoluuttinen määrittely on vaikeaa ja sitä on helppo hämärtää. Niinpä median silmissä uhkia on kaikkialla – samalla tavoin kuin pari vuosikymmentä sitten seksiä oli kaikkialla. Talouskriisi uhkaa! Pakolaisvyöry uhkaa! ISIS uhkaa! Venäjä uhkaa! Ääriryhmät uhkaavat! Turvapaikanhakijatkin uhkaavat – ihan yksilötasolla. Kulttuurimme on uhattuna. Ja niin edelleen.
On tietysti lohdullista, että kun oivallamme tämän yksinkertaisen logiikan, käsitämme yllä esitetyt uhat kuvitelluiksi tai vähintään paisutelluiksi. Suomen talous on melko vahvoissa kantimissa; pakolaiskriisin hallintavälineet on olemassa (eri asia on, haluammeko niitä käyttää); ISIS (IS, ISIL, Daesh) on viime aikoina enemmänkin menettänyt kuin lujittanut asemiaan; Venäjän hallinto ei ole tehnyt elettäkään hyökätäkseen länteen; puhe "ääriryhmistä" on tahallisen epäselvää ja ainoa varsinainen ääriryhmä eli fasistinen oikeisto on oikeasti (vielä) marginaalissa; turvapaikanhakijat ovat ihmisiä siinä, missä kantasuomalaisetkin. Mitään sellaista yleistettävää kuin "kulttuurimme" ei ole olemassa 2010-luvulla. Ja niin edelleen.
Toisaalta: nyt meidän on oivallettava, että uhan kulttuuri on omissa käsissämme. Me itse ylläpidämme sitä jokapäiväisessä elämässämme; se on sisäänrakennettu ajatteluumme. On askel eteenpäin tunnistaa, milloin meille myydään jotakin (kuvitellun) uhan avulla. Iltapäivälehdet ja Hesarikin voitaisiin jättää ostamatta; jos nettimedia on ilmainen, jotakin se todennäköisesti meille myy – kuten sivustolla mainostavien yritysten tuotteita. Uhkamedian laaja-alainen boikotointi voi olla hyvä alku. Se ei kuitenkaan riitä. Meidän on ymmärrettävä, että kuluttamamme tv-ohjelmat, elokuvat, musiikki, kirjallisuus ja taide ovat viime vuosikymmeninä yhä useammin pohjautuneet uhan tunteeseen ja sen myyvyyteen. Meidän on käsitettävä, että toistamme uhkamalleja myös sinänsä positiivisissa asioissa kuten ihmissuhteissa. Niin arkipäiväinen asia kuin ravinto on ympäröity uhilla: terveytemme on uhattuna, jos syömme sitä tai emme syö tätä. Ja kun uhkien riepottelema ihminen lopulta sulkee silmänsä, hän alitajuisesti muistaa, että nukkumiseenkin liittyy uhkia.
Tämän kirjoitelman tarkoitus ei ole väittää, ettei ihmiselämään liity uhkia tai ettei esimerkiksi suomalainen yhteiskunta ole millään tavalla uhattuna. Oleellisempi pointti on, että meitä hallitaan uhilla ja uhkien esittäminen on politiikkaa. Paitsi, että uhka myy mediassa, se saa ihmiset myös helposti tarrautumaan johonkin turvallisuuden tuojaan. Poliisi, armeija ja sosiaalivaltio ovat klassisia esimerkkejä turvallisuusinstituutioista, mutta muitakin vaihtoehtoja on tarjolla – raharikkaista pankeista uusnatsien katupartioihin. Niin kauan, kuin uhka myy, vallanpitäjät hyrisevät tyytyväisyyttään: jos uhattu kansa ylipäänsä joskus lähtee barrikadeille, se tapahtuu heille myytyjä uhkia vastaan, ei itse vallanpitäjiä vastaan. Näin tapahtui myös itsenäisyyspäivänä 2015 – molemmin puolin barrikadia.
Parempaa, vapaampaa, vähemmän uhattua vuotta 2016!
perjantai 11. joulukuuta 2015
Tyhmälistö
Tyhmälistön käsitettä ei liene koskaan kunnolla määritelty. Voisin tässä esittää hedelmällisen määritelmän. Tyhmälistön käsitteen ei tarvitse viitata älylliseen vajavuuteen, vaan pikemminkin potentiaalisten älynlahjojen käyttämättömyyteen. Luultavasti tyhmälistö on ollut aina olemassa, mutta kansansivistystyö on vähentänyt sen osuutta ja merkitystä. Viime aikoina kehityssuunta on kuitenkin ollut päinvastainen, sillä joukkoviestintä, yleiskäsitettä käyttäen media, on kaapannut sen omien tarkoitusperiensä – käytännössä taustavoimiensa tarkoitusperien – edistämisvälineeksi. Tyhmälistöstä on näin ollen tullut vallanpitäjille elintärkeä kansanryhmä. Ilman tyhmälistöä mediahuijaukset ja muut kansanhuijaukset eivät menisi läpi mihinkään väestöryhmään, ja sosiaalisen median (erityisesti Facebookin) avulla tyhmälistö kollektivisoi ja normalisoi heille syötetyt mielipiteet, luo rintaman niiden puolustamiseen, joskus jopa mobilisoituu kriittisten mielipiteiden aktiiviseen vastustamiseen.
Media oli alun perin sivistyneistön hanke. 1800-luvun sanoma- ja aikakauslehtien perustamisen taustalla oli usein vilpitön pyrkimys tuoda kansalle tiedon valoa pimeyteen. Aatteellisesti se kytkeytyy 1700-luvun valistukseen. Vallanpitäjiä olisi kenties tuolloin hyödyttänyt enemmän kansan pitäminen pimeydessä. Silti ei kestänyt kauaakaan, kun media-apajille soutivat myös markkinavoimat sekä poliittiset propagandistit. Jo ennen kuin radiolähetykset alkoivat Suomessa 1920-luvulla, maassamme vaikutti iso liuta sekä poliittisiin kantoihin sitoutuneita että kaupallisia, voiton tekemiseen suuntautuneita lehtiä.
Vaikka median asema kansansivistystyössä hämärtyi, itse kansansivistystyö jatkui monimuotoisena pitkälle viime vuosisadan jälkipuolelle. Jopa poliittisten puolueiden kuten SDP:n, Maalaisliitto-Keskustapuolueen ja SKP-SKDL:n harjoittaman sivistystyön voi perustellusti nähdä jakaneen joitakin yhteisiä arvoja. Uskottiin tiedon lisäämisen hyödyllisyyteen. Vasta 1980-luvun jälkeen kansansivistystyö jäi heitteille ja koko sivistys koulutuksen sekä iki-ihanan median armoille. Samaan historialliseen käänteeseen sijoittuvat myös poliittisen – erityisesti vasemmistolaisen – lehdistön kuihtuminen sekä television ja radion sivistystehtävän jääminen kaupallisuuden vyöryn alle. Suomalainen koulutus on moneen kertaan todettu korkeatasoiseksi, mutta potentiaalista tyhmälistöä siitä koskee lähinnä peruskoulu (sitä ennen kansakoulu ja kansalaiskoulu tai keskikoulu), jonka oppisisältöjen on todettu (Louis Althusserin ”ideologisen valtiokoneiston” idean mukaisesti) siirtyneen kohti elinkeinoelämän pyyteitä muun julkisen yhteiskunnan vanavedessä.
2010-luvun nettikeskusteluja seuratessa ajatus kansansivistyksestä tuntuu absurdilta. Enemmän löytyy yhtymäkohtia kaikenlaista kansansivistystyötä edeltävään aikakauteen. Esimerkiksi historiantutkija Pentti Renvall on kuvannut 1500-luvun yhteiskuntaelämää sanoilla, jotka saavat sivistyneen nykyihmisen huolestuneena hätkähtämään. Renvallin mukaan, sosiologi Antti Eskolan (Yhteisiä asioita, 1972) muotoilemana, ”rikoksiin ja rikoksen tekijään suhtauduttiin tunneperäisesti ja käräjille mentiin joukolla. Jos syytetyllä oli huono maine, sitä pidettiin vahvasti raskauttavana seikkana, ja jo pelkkä erilaisuus oli huono merkki”. Samoin sosiologi Émile Durkheimin (1893) kuvaus kehittymättömän työnjaon vaiheesta yhteiskunnissa kertoi, jälleen Eskolan sanoin, kuinka ”sitä, joka toimii vastoin vallitsevaa, vahvasti tunneperäistä kollektiivista tajuntaa, rangaistaan ankarasti”.
Vertailtaessa 1500-luvun Suomea tai kehittymättömän työnjaon yhteiskuntaa nykypäivään täytyy huomata, ettei kuvaus päde koko yhteiskuntaan tai edes ihmisten enemmistöön, vaan nimenomaan tyhmälistöön, joka pitää tietoa karttavaa ja tunneperäistä sosiaalista joukkolynkkausta tai julkista ajojahtia valideina keinoina. Tyhmälistön yhteiskunnallinen ymmärrys on niin alkeellinen, että vastine sille löytyy noin puolen vuosituhannen takaa – ajalta ennen mediaa, oppivelvollisuutta ja jopa valistusaatetta. Lisäksi tämäkin on kyseenalainen rinnastus. Vanhassa yhteiskunnassa ei ollut tietoa saatavilla eikä syytä epäillä, että ihmisten enemmistö luottaa asioiden selvittelyssä enemmän järkiperäisyyteen. Tämän legitiimin järkiperäisyyden pohjalta toimii periaatteessa koko nykyaikainen yhteiskunta, mutta tyhmälistö ei piittaa siitä tai edes tiedä sitä.
Tyhmälistö ei kuitenkaan ole pelkkää MV-”lehden” itsetarkoituksellisten huijausten yleisöä, joka mieltää kaikki muslimimaahanmuuttajat raiskaajiksi, hyväksyy ehdotukset näiden puolustajien raiskaamiseksi ja – logiikan lopullisena riemuvoittona – on valmis viemään kaikki raiskaajat ns. saunan taakse. Tyhmälistö kattaa myös ”tavallisen” median tahallisen ja tahattoman disinformaation kohteet, joihin esimerkiksi julkisen talouden leikkausvaatimukset menevät täydestä. Jos älynlahjoja ei käytetä eikä ajatella itse, väittämät Suomen talouden huonosta tilasta ja ylikalliista sosiaaliturvasta eivät kohtaa ansaitsemaansa kritiikkiä. Päinvastoin: kun vasemmisto esittää tuota kritiikkiä, tyhmälistö älähtää vasemmistolle, koska – aiempaan viitaten – 1) tyhmälistö ei tiedä eikä piittaa, ettei sen alkeellinen yhteiskunnallinen ymmärrys kata koko yhteiskuntaa tai edes sen enemmistöä, 2) pelkkä erilaisuus on huono merkki. Tällä tavoin tyhmälistö tuomitsee vasemmiston mediakritiikin sen sijaan, että disinformaation levittäjien tarvitsisi tehdä sitä itse ja alentua kansan tasolle, ja tällä tavoin tyhmälistö on disinformaation levittäjille elintärkeä kansanryhmä.
Olen yllä esittänyt perusmallin, joka kuvailee, miksi Suomeen on luotu entistä laajempi tyhmälistö ja kuinka yhteiskunnalliset vallanpitäjät hyväksikäyttävät sitä varsin itsetarkoituksellisesti. Kuinka tyhmälistöön sitten päädytään ja tyhmälistöä ylläpidetään muutoin kuin tyhmälistökulttuurin sisäänpäinlämpiävyyden kautta? Pelkkä kansansivistystyön hiipuminen sekä koulutuksen puute ja sen laadun yksipuolistuminen eivät riitä. Ihmistä ei voi perustellusti väittää luonnostaan tyhmäksi olennoksi sen enempää kuin huippuälykkääksikään. Itse olen edellä väittänyt, ettei tyhmälistön käsitteen kuulu viitata älynlahjojen puutteeseen vaan niiden käyttämättömyyteen. Eikö ihmisten luulisi jossain vaiheessa väistämättä ymmärtävän jotakin? Vallanpitäjien onneksi yhteiskuntamme on täynnä apukeinoja tyhmyyden ylläpitämiseksi. Ihmiset ovat kiireisiä ja heidän elämänsä täynnä sosiaalisia velvoitteita, joten he eivät ehdi tai jaksa ajatella. Tyhjät hetket täytetään kaupallisella massaviihteellä ja sen tarjoamilla vinoutuneilla tosielämän illuusioilla. Sosiaalinen media syöttää käyttäjilleen yhdenmukaistettuja massakokemuksia. Lisäksi mediat – erityisesti iltapäivälehdet ja ”vastamediaa” leikkivä MV – provosoivat koko ajan tietoisesti yleisöään primitiivireaktioihin. Tämän ilmiön taustat ovat ensisijaisesti kaupalliset: otsikko provosoi yleisöä klikkaamaan ja ostamaan. Samalla myös disinformaatio leviää – ja tyhmälistön asema vankistuu entisestään.
Tämän kirjoittaja ei kuulu tyhmälistöön, koska hän on työtön ja lapseton yhteiskuntakriittinen filosofian maisteri.
Media oli alun perin sivistyneistön hanke. 1800-luvun sanoma- ja aikakauslehtien perustamisen taustalla oli usein vilpitön pyrkimys tuoda kansalle tiedon valoa pimeyteen. Aatteellisesti se kytkeytyy 1700-luvun valistukseen. Vallanpitäjiä olisi kenties tuolloin hyödyttänyt enemmän kansan pitäminen pimeydessä. Silti ei kestänyt kauaakaan, kun media-apajille soutivat myös markkinavoimat sekä poliittiset propagandistit. Jo ennen kuin radiolähetykset alkoivat Suomessa 1920-luvulla, maassamme vaikutti iso liuta sekä poliittisiin kantoihin sitoutuneita että kaupallisia, voiton tekemiseen suuntautuneita lehtiä.
Vaikka median asema kansansivistystyössä hämärtyi, itse kansansivistystyö jatkui monimuotoisena pitkälle viime vuosisadan jälkipuolelle. Jopa poliittisten puolueiden kuten SDP:n, Maalaisliitto-Keskustapuolueen ja SKP-SKDL:n harjoittaman sivistystyön voi perustellusti nähdä jakaneen joitakin yhteisiä arvoja. Uskottiin tiedon lisäämisen hyödyllisyyteen. Vasta 1980-luvun jälkeen kansansivistystyö jäi heitteille ja koko sivistys koulutuksen sekä iki-ihanan median armoille. Samaan historialliseen käänteeseen sijoittuvat myös poliittisen – erityisesti vasemmistolaisen – lehdistön kuihtuminen sekä television ja radion sivistystehtävän jääminen kaupallisuuden vyöryn alle. Suomalainen koulutus on moneen kertaan todettu korkeatasoiseksi, mutta potentiaalista tyhmälistöä siitä koskee lähinnä peruskoulu (sitä ennen kansakoulu ja kansalaiskoulu tai keskikoulu), jonka oppisisältöjen on todettu (Louis Althusserin ”ideologisen valtiokoneiston” idean mukaisesti) siirtyneen kohti elinkeinoelämän pyyteitä muun julkisen yhteiskunnan vanavedessä.
2010-luvun nettikeskusteluja seuratessa ajatus kansansivistyksestä tuntuu absurdilta. Enemmän löytyy yhtymäkohtia kaikenlaista kansansivistystyötä edeltävään aikakauteen. Esimerkiksi historiantutkija Pentti Renvall on kuvannut 1500-luvun yhteiskuntaelämää sanoilla, jotka saavat sivistyneen nykyihmisen huolestuneena hätkähtämään. Renvallin mukaan, sosiologi Antti Eskolan (Yhteisiä asioita, 1972) muotoilemana, ”rikoksiin ja rikoksen tekijään suhtauduttiin tunneperäisesti ja käräjille mentiin joukolla. Jos syytetyllä oli huono maine, sitä pidettiin vahvasti raskauttavana seikkana, ja jo pelkkä erilaisuus oli huono merkki”. Samoin sosiologi Émile Durkheimin (1893) kuvaus kehittymättömän työnjaon vaiheesta yhteiskunnissa kertoi, jälleen Eskolan sanoin, kuinka ”sitä, joka toimii vastoin vallitsevaa, vahvasti tunneperäistä kollektiivista tajuntaa, rangaistaan ankarasti”.
Vertailtaessa 1500-luvun Suomea tai kehittymättömän työnjaon yhteiskuntaa nykypäivään täytyy huomata, ettei kuvaus päde koko yhteiskuntaan tai edes ihmisten enemmistöön, vaan nimenomaan tyhmälistöön, joka pitää tietoa karttavaa ja tunneperäistä sosiaalista joukkolynkkausta tai julkista ajojahtia valideina keinoina. Tyhmälistön yhteiskunnallinen ymmärrys on niin alkeellinen, että vastine sille löytyy noin puolen vuosituhannen takaa – ajalta ennen mediaa, oppivelvollisuutta ja jopa valistusaatetta. Lisäksi tämäkin on kyseenalainen rinnastus. Vanhassa yhteiskunnassa ei ollut tietoa saatavilla eikä syytä epäillä, että ihmisten enemmistö luottaa asioiden selvittelyssä enemmän järkiperäisyyteen. Tämän legitiimin järkiperäisyyden pohjalta toimii periaatteessa koko nykyaikainen yhteiskunta, mutta tyhmälistö ei piittaa siitä tai edes tiedä sitä.
Tyhmälistö ei kuitenkaan ole pelkkää MV-”lehden” itsetarkoituksellisten huijausten yleisöä, joka mieltää kaikki muslimimaahanmuuttajat raiskaajiksi, hyväksyy ehdotukset näiden puolustajien raiskaamiseksi ja – logiikan lopullisena riemuvoittona – on valmis viemään kaikki raiskaajat ns. saunan taakse. Tyhmälistö kattaa myös ”tavallisen” median tahallisen ja tahattoman disinformaation kohteet, joihin esimerkiksi julkisen talouden leikkausvaatimukset menevät täydestä. Jos älynlahjoja ei käytetä eikä ajatella itse, väittämät Suomen talouden huonosta tilasta ja ylikalliista sosiaaliturvasta eivät kohtaa ansaitsemaansa kritiikkiä. Päinvastoin: kun vasemmisto esittää tuota kritiikkiä, tyhmälistö älähtää vasemmistolle, koska – aiempaan viitaten – 1) tyhmälistö ei tiedä eikä piittaa, ettei sen alkeellinen yhteiskunnallinen ymmärrys kata koko yhteiskuntaa tai edes sen enemmistöä, 2) pelkkä erilaisuus on huono merkki. Tällä tavoin tyhmälistö tuomitsee vasemmiston mediakritiikin sen sijaan, että disinformaation levittäjien tarvitsisi tehdä sitä itse ja alentua kansan tasolle, ja tällä tavoin tyhmälistö on disinformaation levittäjille elintärkeä kansanryhmä.
Olen yllä esittänyt perusmallin, joka kuvailee, miksi Suomeen on luotu entistä laajempi tyhmälistö ja kuinka yhteiskunnalliset vallanpitäjät hyväksikäyttävät sitä varsin itsetarkoituksellisesti. Kuinka tyhmälistöön sitten päädytään ja tyhmälistöä ylläpidetään muutoin kuin tyhmälistökulttuurin sisäänpäinlämpiävyyden kautta? Pelkkä kansansivistystyön hiipuminen sekä koulutuksen puute ja sen laadun yksipuolistuminen eivät riitä. Ihmistä ei voi perustellusti väittää luonnostaan tyhmäksi olennoksi sen enempää kuin huippuälykkääksikään. Itse olen edellä väittänyt, ettei tyhmälistön käsitteen kuulu viitata älynlahjojen puutteeseen vaan niiden käyttämättömyyteen. Eikö ihmisten luulisi jossain vaiheessa väistämättä ymmärtävän jotakin? Vallanpitäjien onneksi yhteiskuntamme on täynnä apukeinoja tyhmyyden ylläpitämiseksi. Ihmiset ovat kiireisiä ja heidän elämänsä täynnä sosiaalisia velvoitteita, joten he eivät ehdi tai jaksa ajatella. Tyhjät hetket täytetään kaupallisella massaviihteellä ja sen tarjoamilla vinoutuneilla tosielämän illuusioilla. Sosiaalinen media syöttää käyttäjilleen yhdenmukaistettuja massakokemuksia. Lisäksi mediat – erityisesti iltapäivälehdet ja ”vastamediaa” leikkivä MV – provosoivat koko ajan tietoisesti yleisöään primitiivireaktioihin. Tämän ilmiön taustat ovat ensisijaisesti kaupalliset: otsikko provosoi yleisöä klikkaamaan ja ostamaan. Samalla myös disinformaatio leviää – ja tyhmälistön asema vankistuu entisestään.
Tämän kirjoittaja ei kuulu tyhmälistöön, koska hän on työtön ja lapseton yhteiskuntakriittinen filosofian maisteri.
perjantai 27. marraskuuta 2015
Jos olisi kaikki valta päättää
Tamperelainen kommunistinuori Minna Mentula, jota olen tainnut äänestää jokusen kerran, kirjoitti 13. marraskuuta: "Mitä tekisit, jos olisit diktaattori? Jos sinulla olisi kaikki valta päättää? Jos emme osaa vastata tähän kysymykseen, on toimintamme tavoitteetonta, päämäärätöntä, jopa hyödytöntä. Yksi vastaus siihen, mikä vasemmistoa vaivaa, on ettei se pysty tähän vastaamaan. Kun osalla vasemmistoa ei ole enää taustalla edes sitä suhteellisen epämääräistä sosialismin tavoitetta, ei ihme, jos se ei pysty aikaansaamaan vahvaa, tavoitteellista toimintaa. Tavoite ensin, sitten vasta toiminta." Vastineeksi Minna jatkoi: "Oikeisto tietää, mitä se tahtoo, ja pystyy siksi toimimaan: lisää rahaa rikkaille. Tavoite ei ehkä ole looginen, mutta se on silti selkeä tavoite, jonka eteen toimia."
Minulla oli joskus suunnitelma kirjoittaa oma utopia, mutta harmikseni se ei ole edennyt. Olen myös aika ajoin mietiskellyt uuden itsenäisen valtion syntymistä ja synnyttämistä, koska tämän Suomen muuttaminen planeettamme tarvitsemaksi vaihtoehtoiseksi esikuvaksi on näyttänyt vuosi vuodelta mahdottomammalta – muun muassa johtuen edellä mainitusta vasemmiston aikaansaamattomuudesta. Vasemmistolaisuus taas on ainoa perusta, jolta mitään vaihtoehtoista esikuvaa voi edes yrittää lähteä kehittelemään. Yleensä fiksuja kirjoittava Kansan Uutisten bloggari Pontus Purokuru oli valitettavan pahoin pihalla ihmetellessään, miksi kukaan haluaisi olla vasemmistolainen tai oikeistolainen. Itse vastasin tähän haluavani olla nimenomaan vasemmistolainen, koska "vasen on aina 'toinen' jo ihan käsitteellisesti. Historiallisista tekijöistä nyt puhumattakaan." -- "Englannin sana 'left' merkitsee myös 'jätetty'. Aina hylättyjen ja sorrettujen puolella!" Toivon vakaasti, ettei oikeasti ole vasemmistolaisia, jotka ovat vain taloudellisen elvytyksen ja työllisyyden lisäämisen puolella.
Suomi-aiheisessa utopiassani toimeenpantaisiin ensin näyttäviä uudistuksia, joiden tarkoitus olisi yhteiskunnallisten parannusten ohella herättää luottamusta tietyissä äänekkäissä kansalaisryhmissä. Näihin kuuluisivat esimerkiksi turkistarhauksen lakkauttaminen, irtautuminen EU:n maataloussääntelystä, Nato-yhteyksien katkaiseminen ja perusteettoman englannin kielen käytön kieltäminen mainonnassa. Yhtenä ensimmäisistä toimenpiteistä tehtäisiin suurilinjainen yleisradiouudistus, jossa radio ja televisio irrotettaisiin täysin nykyisestä kokoomuslaisesta mediapolitiikasta: kaupallisen amerikkalaisen viihdehömpän suosimisesta ja korruptoitunutta länsimediaa myötäilevistä uutissisällöistä siirryttäisiin yhteiskunnallisen median sivistysfunktion kokonaisvaltaiseen toteuttamiseen. Seuraavassa vaiheessa täytyisi käynnistää valtavia sosialistisia uudistusprojekteja, joihin kuuluisivat mm. nykyistä isompi ja vakaampi taloudellinen perusturva, kaikenkattava vuokrasääntely, pääomien ja varallisuuden verotuksen kiristäminen, absoluuttinen maksimipalkka, sosiaali-, terveys- ja kulttuuripalvelujen parantaminen ja siirtäminen sinne missä ihmiset ovat (nykyisen päinvastaisen trendin sijaan), yhteiskunnan ylläpitämän kauppaverkon luominen, joukkoliikenteen ja varsinkin raideliikenteen tehostaminen ja edullistaminen, tehomaatalouden lakkauttaminen ja korvaaminen eettisellä luomutaloudella, yhteiskunnallisesti omistetun teollisuuden kehittäminen, koulutuksen oppisisältöjen tarkistaminen ja uudistaminen, mielikuva- ja brändimainonnan kieltäminen, yhteiskunnallisesti ylläpidetyn mediaverkon luominen, vihapuheen ja -median järjestelmällinen marginalisoiminen, yhteiskunnan ylläpitämän deittipalvelun luominen yksinäisyysongelman ratkaisemiseksi, asepalvelusjärjestelmän asteittainen alasajo sekä tietysti poliittisen järjestelmän perusteellinen uudistaminen ja uuden perustuslain kirjoittaminen. Näihin uudistuksiin kuluisi luonnollisesti vuosikausia.
Uuteen itsenäiseen valtioon sijoittuvassa utopiassani kaikki olisi sen sijaan mahdollista aloittaa puhtaalta pöydältä. Jos oletetaan valtion esimerkiksi sijoittuvan pienille lähimeren saarille, on myös syytä olettaa, että asukkaita on alun perin varsin vähän, ehkä vain satoja tai jopa kymmeniä. Sillä ei olisi rasitteena pitkää tarpeettoman hankalien rakenteiden ja instituutioiden luonnehtimaa yhteiskuntahistoriaa. Kaikki voitaisiin säilyttää tavattoman yksinkertaisena. Tehomaataloutta, saastuttavaa teollisuutta, autoja ja autotieverkkoa, kaupallista mediaa, yksityisiä pääomia ynnä muuta kökköä ei olisi tarpeen luoda tai päästää uuteen valtioon lainkaan. Yhteiskunnallinen päätöksenteko voisi perustua aika yksiselitteisesti avoimuuteen ja luottamukseen. Rajoituksia ja sääntelyä tarvittaisiin paljon nyky-Suomea tai jopa sen utopistista versiota vähemmän. Ylipäänsä koko yhteiskuntaa pitäisi kuvailla "lunki" meininki ja inhimillinen välittäminen – mitä luonnollisesti tarvittaisiin kaikkiin utopioihin. Ulkopolitiikkaa luonnehtisi asenne "me emme ole sotilaallinen tai taloudellinen uhka kenellekään, joten meidän on syytä antaa vain olla". Kuinkahan tämän kanssa saisi uskottavasti yhteensovitetuksi sen, että utopiani toimisi joka tapauksessa melkoisena anti-imperialistisena, antifasistisena ja antikapitalistisena ajatushautomona?
Edellä sanotun täydentämiseksi on muistutettava, ettei itselläni ole minkäänlaisia diktaattorifantasioita. Mitään valtiollista tai yhteiskunnallista projektia ei ole syytä toteuttaa kenenkään egotrippinä. Jos minulla olisi kaikki valta päättää, luopuisin ensi tilassa siitä vallasta ja sen sijaan asteittain vetäytyisin ohjailemaan sellaisen tiimin kokoontumista, johon minunlaiseni vasemmistoradikaalin maailmanparantajan on aihetta luottaa. Ehkä sitten tapahtuisi jotain.
Minulla oli joskus suunnitelma kirjoittaa oma utopia, mutta harmikseni se ei ole edennyt. Olen myös aika ajoin mietiskellyt uuden itsenäisen valtion syntymistä ja synnyttämistä, koska tämän Suomen muuttaminen planeettamme tarvitsemaksi vaihtoehtoiseksi esikuvaksi on näyttänyt vuosi vuodelta mahdottomammalta – muun muassa johtuen edellä mainitusta vasemmiston aikaansaamattomuudesta. Vasemmistolaisuus taas on ainoa perusta, jolta mitään vaihtoehtoista esikuvaa voi edes yrittää lähteä kehittelemään. Yleensä fiksuja kirjoittava Kansan Uutisten bloggari Pontus Purokuru oli valitettavan pahoin pihalla ihmetellessään, miksi kukaan haluaisi olla vasemmistolainen tai oikeistolainen. Itse vastasin tähän haluavani olla nimenomaan vasemmistolainen, koska "vasen on aina 'toinen' jo ihan käsitteellisesti. Historiallisista tekijöistä nyt puhumattakaan." -- "Englannin sana 'left' merkitsee myös 'jätetty'. Aina hylättyjen ja sorrettujen puolella!" Toivon vakaasti, ettei oikeasti ole vasemmistolaisia, jotka ovat vain taloudellisen elvytyksen ja työllisyyden lisäämisen puolella.
Suomi-aiheisessa utopiassani toimeenpantaisiin ensin näyttäviä uudistuksia, joiden tarkoitus olisi yhteiskunnallisten parannusten ohella herättää luottamusta tietyissä äänekkäissä kansalaisryhmissä. Näihin kuuluisivat esimerkiksi turkistarhauksen lakkauttaminen, irtautuminen EU:n maataloussääntelystä, Nato-yhteyksien katkaiseminen ja perusteettoman englannin kielen käytön kieltäminen mainonnassa. Yhtenä ensimmäisistä toimenpiteistä tehtäisiin suurilinjainen yleisradiouudistus, jossa radio ja televisio irrotettaisiin täysin nykyisestä kokoomuslaisesta mediapolitiikasta: kaupallisen amerikkalaisen viihdehömpän suosimisesta ja korruptoitunutta länsimediaa myötäilevistä uutissisällöistä siirryttäisiin yhteiskunnallisen median sivistysfunktion kokonaisvaltaiseen toteuttamiseen. Seuraavassa vaiheessa täytyisi käynnistää valtavia sosialistisia uudistusprojekteja, joihin kuuluisivat mm. nykyistä isompi ja vakaampi taloudellinen perusturva, kaikenkattava vuokrasääntely, pääomien ja varallisuuden verotuksen kiristäminen, absoluuttinen maksimipalkka, sosiaali-, terveys- ja kulttuuripalvelujen parantaminen ja siirtäminen sinne missä ihmiset ovat (nykyisen päinvastaisen trendin sijaan), yhteiskunnan ylläpitämän kauppaverkon luominen, joukkoliikenteen ja varsinkin raideliikenteen tehostaminen ja edullistaminen, tehomaatalouden lakkauttaminen ja korvaaminen eettisellä luomutaloudella, yhteiskunnallisesti omistetun teollisuuden kehittäminen, koulutuksen oppisisältöjen tarkistaminen ja uudistaminen, mielikuva- ja brändimainonnan kieltäminen, yhteiskunnallisesti ylläpidetyn mediaverkon luominen, vihapuheen ja -median järjestelmällinen marginalisoiminen, yhteiskunnan ylläpitämän deittipalvelun luominen yksinäisyysongelman ratkaisemiseksi, asepalvelusjärjestelmän asteittainen alasajo sekä tietysti poliittisen järjestelmän perusteellinen uudistaminen ja uuden perustuslain kirjoittaminen. Näihin uudistuksiin kuluisi luonnollisesti vuosikausia.
Uuteen itsenäiseen valtioon sijoittuvassa utopiassani kaikki olisi sen sijaan mahdollista aloittaa puhtaalta pöydältä. Jos oletetaan valtion esimerkiksi sijoittuvan pienille lähimeren saarille, on myös syytä olettaa, että asukkaita on alun perin varsin vähän, ehkä vain satoja tai jopa kymmeniä. Sillä ei olisi rasitteena pitkää tarpeettoman hankalien rakenteiden ja instituutioiden luonnehtimaa yhteiskuntahistoriaa. Kaikki voitaisiin säilyttää tavattoman yksinkertaisena. Tehomaataloutta, saastuttavaa teollisuutta, autoja ja autotieverkkoa, kaupallista mediaa, yksityisiä pääomia ynnä muuta kökköä ei olisi tarpeen luoda tai päästää uuteen valtioon lainkaan. Yhteiskunnallinen päätöksenteko voisi perustua aika yksiselitteisesti avoimuuteen ja luottamukseen. Rajoituksia ja sääntelyä tarvittaisiin paljon nyky-Suomea tai jopa sen utopistista versiota vähemmän. Ylipäänsä koko yhteiskuntaa pitäisi kuvailla "lunki" meininki ja inhimillinen välittäminen – mitä luonnollisesti tarvittaisiin kaikkiin utopioihin. Ulkopolitiikkaa luonnehtisi asenne "me emme ole sotilaallinen tai taloudellinen uhka kenellekään, joten meidän on syytä antaa vain olla". Kuinkahan tämän kanssa saisi uskottavasti yhteensovitetuksi sen, että utopiani toimisi joka tapauksessa melkoisena anti-imperialistisena, antifasistisena ja antikapitalistisena ajatushautomona?
Edellä sanotun täydentämiseksi on muistutettava, ettei itselläni ole minkäänlaisia diktaattorifantasioita. Mitään valtiollista tai yhteiskunnallista projektia ei ole syytä toteuttaa kenenkään egotrippinä. Jos minulla olisi kaikki valta päättää, luopuisin ensi tilassa siitä vallasta ja sen sijaan asteittain vetäytyisin ohjailemaan sellaisen tiimin kokoontumista, johon minunlaiseni vasemmistoradikaalin maailmanparantajan on aihetta luottaa. Ehkä sitten tapahtuisi jotain.
torstai 12. marraskuuta 2015
Lässytyksen ja nynnyilyn anatomiaa
Nyt omakohtaisen poliittisen historiani kärjistyneimpänä syyskautena, jolloin sekä oikeistolaisen perskekohallituksen että oikeistolaisten kansalaisryhmien toiminta on aiheuttanut kylmän sisällissodan tunnelman, olen kiusaantunut eräästä oheisilmiöstä yhä perusteellisemmin. Samaan aikaan, kun meitä (1. köyhiä, 2. yhteiskunnan vähimmäistuilla eläviä, 3. vasemmistolaisesti tai ekohumanistisesti ajattelevia) kohtaan hyökätään säälimättömillä informaatiotäyslaidallisilla joka päivä, useat meistä tyytyvät vastineeksi nynnyilemään ja lässyttämään. Se ei tietysti johda mihinkään, ellei suorastaan pahenna asiaa: kun yksi osapuoli antaa näkyvästi ilmi oman heikkoutensa informaatiotaistelussa, se houkuttelee vastapuolta hyökkäämään. Vai sääliäkö kuvittelemme sen herättävän?
Yksi hyvin tyypillinen lässytyksen ja nynnyilyn muoto kuuluu näin: "Toivon, että hallitus vielä peruu päätöksensä." Tai: "Toivon, että järki ja inhimillisyys voittavat ja turvapaikanhakijoita aletaan hyväksyä entistä paremmin." Joskus uskalletaan jopa "vedota" päättäjiin tai muihin uhoajiin. Ikävä tosiasia on, ettei hallitus peru yhtään päätöstään, ellei sille laiteta tosissaan kampoihin. Pari kertaa hallitus on vetäytynyt aikeistaan, sillä sitä on uhattu yleislakolla ja asiantuntijat ovat varoittaneet yhteiskuntarauhan menetyksestä. Jos olisimme nynnyilleet, hallitusta ei olisi hidastanut mikään. Ikävä tosiasia on myös, että pakolaisvastaisen liikkeen terrori Suomessa jatkuu, jos sitä vastaan ei toimita muuten kuin lässyttämällä. Kun "rajat kiinni" -mielenosoituksessa on noin 50 ihmistä ja vastamielenosoituksessa noin 300 (Tampereella 2.10.), näkee hölmökin, että me olemme vahvempia. Kun poliisi esti vastamielenosoittajia pääsemästä edes näköetäisyydelle "rajat kiinni" -tapahtumasta Tampereen Keskustorilla (24.10.), hölmö ei nähnyt mitään, sillä meidän noin 150 hengen joukkomme oli liian pieni varastaakseen show'n joka tapauksessa. Tosiasiassa rasisteja oli tuolloinkin vähemmän kuin meitä. Esimerkiksi 600 mielenosoittajaa 150:n sijaan olisi ollut konstaapeleille arveluttavan iso haaste blokattavaksi ydinkeskusta-alueelta. Eivät ne poliisitkaan ihan hölmöjä ole.
Oma lukunsa on sekin, ettei rasisteja kutsuta rasisteiksi eikä heidän terrori-iskujaan terrori-iskuiksi. Sen sijaan lässytetään "maahanmuuttokriitikoista" ja tyydytään kiltteinä ja kuuliaisina suojelupoliisin arvioon, etteivät turvapaikanhakijoihin kohdistuneet iskut ole terrorismia. Tasapuolisuuden nimissä muistetaan myös höpöttää "kahdesta ääripäästä" tai yleisesti ääriliikkeistä jonakin pelottavana tai vastustettavana. Samalla meiningillä myös nössöillään, että hallitus on demokraattisesti valittu ja saamme tilaisuuden muuttaa asioita jälleen keväällä 2019. Väliäkö sillä, että 1) eduskuntavaaleissa ei äänestetä hallitusta vaan eduskunta, 2) nykyisen hallituspolitiikan on mahdollistanut hallituspuolueiden enemmistön kokonaisvaltainen takinkääntö, 3) hallituksen päätökset ovat lähes täydellisesti Elinkeinoelämän keskusliiton linjan mukaisia ja 4) näin ollen hallitus ilmenee suurkapitalistien luokkavallan välineeksi. Tällainen puhe, jota nyt tarvittaisiin valtamedian oikeistojyräyksen vastavoimaksi, blokataan liian usein meidän omissa piireissämme ja tilalle tarjotaan poliittisesti korrektia lässytystä.
Kun valtamediaan päästiin, on syytä muistuttaa, että oma nynnyilyn lajinsa on luottaminen siihen mitä Yle, Hesari ja kumppanit sanovat. "Ne ovat niin isoja ja monipuolisia medioita, että kyllä minä niihin enemmän luotan kuin muutamaan salaliittoteoreetikkoon tai hihhuliin." Kun Yle käynnisti 1.11.2015 kampanjan "vastamediaa" vastaan, lukuisat punavihertävät sosiaalisen median käyttäjät menivät lankaan ja alkoivat lässyttää, kuinka hyvällä ja tärkeällä asialla Yle on nyt. Olihan tärkeää, että rasistinen MV-"lehti" ja antisemitistinen Magneettimedia saavat ansionsa mukaan; samanlaisia ne mokomat vastamediat ovat yhtä kaikki. Kun samainen Yle jonakin toisena päivänä julkaisee sivuillaan täysin typerän, rasistisen tai oikeistolaisen, pateettisiin uhkakuviin tai katteettomiin lupailuihin perustuvan artikkelin, lässyttäjille kyse on vain yhdestä artikkelista ja ongelma mieluummin henkilöidään sen kirjoittajaan kuin nähdään kokonaisongelma. Tai sitten artikkeli otetaan peräti todesta, koska asialla on "luotettava" Yle eikä mikään epämääräinen vastamedia.
Uhkia meidän yhteiskunnassamme kyllä riittää. Esimerkiksi TTIP-sopimus, jolla pyritään siirtämään ylin päätäntävalta valtiollisten ja edes teoriassa demokraattisten yksiköiden sijaan firmoille ja isolle rahalle, jaksetaan sinnikkäästi nähdä pelkkänä "vapaakauppasopimuksena". Kun lässyttäjälle sanoo "TTIP", hän vastaa "vapaakauppasopimus", ikään kuin sen myönteisiä kaikuja herättävää valenimeä täytyisi kaiuttaa mahdollisimman kuuluvasti. Ydinvoimasta puhuttaessa tavataan nössöillä, että "hyvä joka tapauksessa, jos fossiilisista polttoaineista päästään eroon". Totta kai se on hyvä asia, mutta sen tilalle ei pidä hyväksyä ratkaisematonta ydinjäteongelmaa ja pientä, mutta olemassaolevaa valtavan inhimillis-ekologisen katastrofin riskiä. Ja tietysti sote-uudistus, jonka olisi syytä nostattaa jättimielenosoituksia ympäri Suomea, kuitataan parilla hallituskriisianekdootilla ja toivomalla asioiden menevän sittenkin ihan hyvin.
Yhdestä lässytyksen muodosta olen kirjoittanut ennenkin – vasemmiston yhteydessä. Se on kannanottojen ilmaiseminen kysymysmuodossa. Sen sijaan, että sanoisimme suoraan asian olevan näin, päädymme valitettavan usein kysymään, mitenkäs asia mahtaisi olla tai – suorastaan uskaliaasti – voisiko asia olla jopa näin. Eivät ihmiset ole niin fiksuja, että tietäisivät vastauksen; jos asia heitä kiinnostaa, he todennäköisesti tsekkaavat valtamedian näkemykset ensiksi ja päätyvät meistä katsoen vastakkaiselle kannalle. Usein nämä kysymysmuotoiset kannanotot on suunnattu "omalle" ryhmälle, millä ei sitten olekaan muuta merkitystä kuin me-hengen nostatus. Uusia kannattajia meille ei saada tällä menetelmällä. Radikaalioikeisto on sen sijaan saanut joukoittain uusia kannattajia vastakkaisella menetelmällä: ilmaisemalla kannanotot – itsestäänselvästi – vastausmuodossa. Ihmiset haluavat vastauksia ja ratkaisuja. Tämä yksinkertainen tosiasia olisi punavihreissä ryhmissä syytä lopullisesti ymmärtää.
Nynnyilyä ja lässytystä voidaan harrastaa lukemattomilla tavoilla. Yhdet jäävät jumiin ruikuttamaan yhteiskunnallisen dialogin perään, toiset verhoavat kaiken tavalliselle kansalle läpitunkemattomiin tieteellisiin käsitteisiin, kolmannet jaksavat muistuttaa kuinka "niin moni asia on kuitenkin mennyt parempaan suuntaan", neljännet suhtautuvat epäillen asioiden "politisoimiseen" tai yhteiskunnalliseen ja tarjoavat tilalle joko (yksilötasoista) psykologiaa tai (yksilötasoista) henkistä kasvua. Viidensillä on kyllä mielipiteet asioihin, mutta he ovat vain hiljaa. Parempi on kääntää katseensa kohti kissanpentuja tai naapurin vauvaa.
Martin Luther Kingin kerrotaan sanoneen: "Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus." Voisin lisätä perään: turhauttavinta ei ole pahojen ihmisten vihapuhe, vaan hyvien ihmisten lässytys.
Yksi hyvin tyypillinen lässytyksen ja nynnyilyn muoto kuuluu näin: "Toivon, että hallitus vielä peruu päätöksensä." Tai: "Toivon, että järki ja inhimillisyys voittavat ja turvapaikanhakijoita aletaan hyväksyä entistä paremmin." Joskus uskalletaan jopa "vedota" päättäjiin tai muihin uhoajiin. Ikävä tosiasia on, ettei hallitus peru yhtään päätöstään, ellei sille laiteta tosissaan kampoihin. Pari kertaa hallitus on vetäytynyt aikeistaan, sillä sitä on uhattu yleislakolla ja asiantuntijat ovat varoittaneet yhteiskuntarauhan menetyksestä. Jos olisimme nynnyilleet, hallitusta ei olisi hidastanut mikään. Ikävä tosiasia on myös, että pakolaisvastaisen liikkeen terrori Suomessa jatkuu, jos sitä vastaan ei toimita muuten kuin lässyttämällä. Kun "rajat kiinni" -mielenosoituksessa on noin 50 ihmistä ja vastamielenosoituksessa noin 300 (Tampereella 2.10.), näkee hölmökin, että me olemme vahvempia. Kun poliisi esti vastamielenosoittajia pääsemästä edes näköetäisyydelle "rajat kiinni" -tapahtumasta Tampereen Keskustorilla (24.10.), hölmö ei nähnyt mitään, sillä meidän noin 150 hengen joukkomme oli liian pieni varastaakseen show'n joka tapauksessa. Tosiasiassa rasisteja oli tuolloinkin vähemmän kuin meitä. Esimerkiksi 600 mielenosoittajaa 150:n sijaan olisi ollut konstaapeleille arveluttavan iso haaste blokattavaksi ydinkeskusta-alueelta. Eivät ne poliisitkaan ihan hölmöjä ole.
Oma lukunsa on sekin, ettei rasisteja kutsuta rasisteiksi eikä heidän terrori-iskujaan terrori-iskuiksi. Sen sijaan lässytetään "maahanmuuttokriitikoista" ja tyydytään kiltteinä ja kuuliaisina suojelupoliisin arvioon, etteivät turvapaikanhakijoihin kohdistuneet iskut ole terrorismia. Tasapuolisuuden nimissä muistetaan myös höpöttää "kahdesta ääripäästä" tai yleisesti ääriliikkeistä jonakin pelottavana tai vastustettavana. Samalla meiningillä myös nössöillään, että hallitus on demokraattisesti valittu ja saamme tilaisuuden muuttaa asioita jälleen keväällä 2019. Väliäkö sillä, että 1) eduskuntavaaleissa ei äänestetä hallitusta vaan eduskunta, 2) nykyisen hallituspolitiikan on mahdollistanut hallituspuolueiden enemmistön kokonaisvaltainen takinkääntö, 3) hallituksen päätökset ovat lähes täydellisesti Elinkeinoelämän keskusliiton linjan mukaisia ja 4) näin ollen hallitus ilmenee suurkapitalistien luokkavallan välineeksi. Tällainen puhe, jota nyt tarvittaisiin valtamedian oikeistojyräyksen vastavoimaksi, blokataan liian usein meidän omissa piireissämme ja tilalle tarjotaan poliittisesti korrektia lässytystä.
Kun valtamediaan päästiin, on syytä muistuttaa, että oma nynnyilyn lajinsa on luottaminen siihen mitä Yle, Hesari ja kumppanit sanovat. "Ne ovat niin isoja ja monipuolisia medioita, että kyllä minä niihin enemmän luotan kuin muutamaan salaliittoteoreetikkoon tai hihhuliin." Kun Yle käynnisti 1.11.2015 kampanjan "vastamediaa" vastaan, lukuisat punavihertävät sosiaalisen median käyttäjät menivät lankaan ja alkoivat lässyttää, kuinka hyvällä ja tärkeällä asialla Yle on nyt. Olihan tärkeää, että rasistinen MV-"lehti" ja antisemitistinen Magneettimedia saavat ansionsa mukaan; samanlaisia ne mokomat vastamediat ovat yhtä kaikki. Kun samainen Yle jonakin toisena päivänä julkaisee sivuillaan täysin typerän, rasistisen tai oikeistolaisen, pateettisiin uhkakuviin tai katteettomiin lupailuihin perustuvan artikkelin, lässyttäjille kyse on vain yhdestä artikkelista ja ongelma mieluummin henkilöidään sen kirjoittajaan kuin nähdään kokonaisongelma. Tai sitten artikkeli otetaan peräti todesta, koska asialla on "luotettava" Yle eikä mikään epämääräinen vastamedia.
Uhkia meidän yhteiskunnassamme kyllä riittää. Esimerkiksi TTIP-sopimus, jolla pyritään siirtämään ylin päätäntävalta valtiollisten ja edes teoriassa demokraattisten yksiköiden sijaan firmoille ja isolle rahalle, jaksetaan sinnikkäästi nähdä pelkkänä "vapaakauppasopimuksena". Kun lässyttäjälle sanoo "TTIP", hän vastaa "vapaakauppasopimus", ikään kuin sen myönteisiä kaikuja herättävää valenimeä täytyisi kaiuttaa mahdollisimman kuuluvasti. Ydinvoimasta puhuttaessa tavataan nössöillä, että "hyvä joka tapauksessa, jos fossiilisista polttoaineista päästään eroon". Totta kai se on hyvä asia, mutta sen tilalle ei pidä hyväksyä ratkaisematonta ydinjäteongelmaa ja pientä, mutta olemassaolevaa valtavan inhimillis-ekologisen katastrofin riskiä. Ja tietysti sote-uudistus, jonka olisi syytä nostattaa jättimielenosoituksia ympäri Suomea, kuitataan parilla hallituskriisianekdootilla ja toivomalla asioiden menevän sittenkin ihan hyvin.
Yhdestä lässytyksen muodosta olen kirjoittanut ennenkin – vasemmiston yhteydessä. Se on kannanottojen ilmaiseminen kysymysmuodossa. Sen sijaan, että sanoisimme suoraan asian olevan näin, päädymme valitettavan usein kysymään, mitenkäs asia mahtaisi olla tai – suorastaan uskaliaasti – voisiko asia olla jopa näin. Eivät ihmiset ole niin fiksuja, että tietäisivät vastauksen; jos asia heitä kiinnostaa, he todennäköisesti tsekkaavat valtamedian näkemykset ensiksi ja päätyvät meistä katsoen vastakkaiselle kannalle. Usein nämä kysymysmuotoiset kannanotot on suunnattu "omalle" ryhmälle, millä ei sitten olekaan muuta merkitystä kuin me-hengen nostatus. Uusia kannattajia meille ei saada tällä menetelmällä. Radikaalioikeisto on sen sijaan saanut joukoittain uusia kannattajia vastakkaisella menetelmällä: ilmaisemalla kannanotot – itsestäänselvästi – vastausmuodossa. Ihmiset haluavat vastauksia ja ratkaisuja. Tämä yksinkertainen tosiasia olisi punavihreissä ryhmissä syytä lopullisesti ymmärtää.
Nynnyilyä ja lässytystä voidaan harrastaa lukemattomilla tavoilla. Yhdet jäävät jumiin ruikuttamaan yhteiskunnallisen dialogin perään, toiset verhoavat kaiken tavalliselle kansalle läpitunkemattomiin tieteellisiin käsitteisiin, kolmannet jaksavat muistuttaa kuinka "niin moni asia on kuitenkin mennyt parempaan suuntaan", neljännet suhtautuvat epäillen asioiden "politisoimiseen" tai yhteiskunnalliseen ja tarjoavat tilalle joko (yksilötasoista) psykologiaa tai (yksilötasoista) henkistä kasvua. Viidensillä on kyllä mielipiteet asioihin, mutta he ovat vain hiljaa. Parempi on kääntää katseensa kohti kissanpentuja tai naapurin vauvaa.
Martin Luther Kingin kerrotaan sanoneen: "Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus." Voisin lisätä perään: turhauttavinta ei ole pahojen ihmisten vihapuhe, vaan hyvien ihmisten lässytys.
perjantai 23. lokakuuta 2015
Kohtaus tulevaisuuden Suomesta (toivottavasti ei toteudu)
"Poliisista päivää. Tulin ilmoittamaan, että asumuksenne on pystytetty laittomasti Tampereen Maanomistus Oy:n maille ja se täytyy purkaa. Jollette pura sitä itse ja roudaa rakennusmateriaaleja ynnä irtaimistoa johonkin lailliseen paikkaan, Pirkanmaan Purkutyö Oy tekee toimenpiteen ja lasku siitä tulee teille."
"No päivää. Tiedän kyllä, että laitontahan tämä on, mutta minulla ei ole muutakaan paikkaa, mihin mennä."
"Kuinka niin? Kaupungissa on lukemattomia asuntoja tyhjillään."
"Ei minulla ole varaa ostaa asuntoa tai edes maksaa vuokraa."
"No menkää sitten töihin."
"Minä olen töissä. Palkan sijaan minulle maksetaan pelkkää sosiaalitukea, joka ei riitä asunnon ostoon tai vuokranmaksuun."
"No menkää sitten palkkatöihin."
"Palkkatöitä ei ole tarjolla. Voisitte siellä poliisissa tutustua yhteiskunnallisiin tilastoihin, ennen kuin tulette tänne köyhiä häätämään."
"Olemme tutustuneet ja tiedämme, että tälläkin hetkellä on Tampereen seudulla useita palkkatyöpaikkoja vapaana ja koko maassa vielä paljon enemmän."
"Juu, onhan muutama sellainen työpaikka, johon vaaditaan oma auto, sekä pari sellaista työpaikkaa, joihin minulla ei ole ammattiosaamista."
"No ostakaa sitten auto tai kouluttautukaa uuteen ammattiin."
"Luuletteko tosiaan, että ihmisellä, jolla ei ole varaa asunnon vuokranmaksuun, on varaa auton hankintaan ja ylläpitoon? Opintolainaakaan minulle ei myönnetä, koska on vanhoja velkoja, ja opintoraha lakkautettiin viisi vuotta sitten, kuten varmasti tiedätte. Eikä silläkään olisi tullut toimeen."
"No ryhtykää sitten yrittäjäksi."
"Mistäs kuvittelette minun pieraisevan alkupääoman yritykselleni?"
"En minä tiedä eikä minua kiinnosta. Myykää vaikka huumeita. Teidän on kuitenkin kerättävä kimpsunne ja kampsunne ja lähdettävä Tampereen Maanomistus Oy:n mailta."
"Minulla ei edelleenkään ole minne mennä."
"Maaseudulla on halvempia asuntoja. Niiden vuokranmaksuun sosiaalitukikin saattaa riittää."
"Mutta siellä ei ole töitä, ja ilman työtä ei saa tukea. Sitä paitsi, jos jostakin löytyisi töitä, minulle tulisi nykyisen työsuhteen keskeytyksestä karenssi enkä alkuun saisi mitään tukea."
"No asukaa sitten jonkun sukulaisen tai tuttavan luona, kunnes palkkatyö löytyy."
"Äiti ja isä ovat kuolleet, ja sisko asuu Kiinassa. Tuttuja tietysti on, mutta he asuvat samanlaisissa asumuksissa kuin minä tai niin pienissä yksiöissä, etteivät he kovin hyvin mahdu sinne itsekään."
"No matkustakaa sitten Kiinaan."
"Liftaamallako?"
"Kuulkaas, nyt minä alan saada tarpeekseni teidän näsäviisaudestanne. Tehkää vain niin kuin minä sanon ja laki määrää. Muuten Pirkanmaan Purkutyö Oy tekee sen teidän puolestanne ja lasku tosiaan lähetetään teille."
"Mihin he aikovat sen laskun lähettää? Postiosoitetta ei ole nytkään ja..."
"Jos ette ole ilmoittanut sähköpostiosoitetta ja tilinumeroa viranomaisten tietoon, tehkää se välittömästi."
"Miten?"
"Se on helppo tehdä netissä."
"Mistä minä sen netin pieraisen?"
"Teillä näkyy olevan puhelin."
"Niin on, mutta ei nettiä. Ei ole varaa."
"Nettiin pääsee ihan kaikkialla. Kirjastoista, virastoista. Turha teidän on itsestänne mitään marttyyriä tehdä."
"Kaikki on maksullista. Kirjastokorttikin maksaa nyt, kun kirjastot on yksityistetty. Ja virastot on yksityistetty, ne verottavat minun netinkäyttöni suoraan sosiaalituesta. Lopputulemana käytän niin vähän nettiä, etten edes tiedä, onko minulla toimivaa sähköpostiosoitetta."
"Parempi nyt mennä kuuliaisesti sinne virastoon ja hankkia itsellenne sellainen."
"Tietääkseni se virasto, jossa olen joskus käynyt, on lakkautettu ja toiminnot siirretty Ideaparkiin, johon bussimatka maksaa 12 euroa yhteen suuntaan. Ja sille bussille on täältä yhdeksän kilometriä. Paikallisbussi menee reilun parin kilometrin päästä ja maksaa neljä euroa yhteen suuntaan. Minun täytyisi siis maksaa 32 euroa plus netinkäyttö ja kävellä viitisen kilsaa, tai maksaa 24 euroa plus netinkäyttö ja pyöräillä 18 kilsaa, tai maksaa netinkäyttö ja pyöräillä 53 kilsaa. Ei tule kauppoja."
"Tietää vaikeuksia, jollette tee työtä käskettyä."
"Päinvastoin. Laskua ei voi lähettää minulle ollenkaan, koska Pirkanmaan Purkutyö ei tiedä, mistä minut tavoittaa."
"Tehän olette töissä. Siinä tapauksessa teidät tavoittaa työpaikaltanne."
"Mutta eihän teillä ole hajuakaan, kuka minä olen. Voin sanoa olevani vaikka presidentti Justin Bieber. Käskekää vain lähettää laskuni Valkoiseen Taloon."
"Voimme tarvittaessa tutkia omaisuutenne ja etsiä identiteettikorttinne. Periaatteessa voimme tehdä sen vaikka heti, koska laittomaan asumukseen ei tarvita kotietsintälupaa."
"Siitä vain. Epäilen kuitenkin, herra konstaapeli, että se on tarpeetonta, koska kysymys taisi olla asunnon purkamisesta."
"Kuinka niin?"
"Luulisin, että Pirkanmaan Purkutyöltä ei löydy sellaista työntekijää, joka ei itse asuisi laittomasti. Se ei näet maksa työntekijöilleen palkkaa. Ja vaikka ihmiset on saatu tekemään kaikkia älyttömyyksiä, sitä minä en usko, että he ilmaiseksi jyräisivät nurin oman asuntonsa ja lähettäisivät laskun itselleen."
"Pirkanmaan Purkutyö Oy on kyllin viisas laittaakseen työntekijänsä purkamaan toistensa asunnot omiensa sijaan."
"Voisitte ennen toimenpiteisiin ryhtymistä googlata sanat 'työväen solidaarisuus'."
"Voisitte itse tulla jo pois sieltä 1900-luvulta."
"No päivää. Tiedän kyllä, että laitontahan tämä on, mutta minulla ei ole muutakaan paikkaa, mihin mennä."
"Kuinka niin? Kaupungissa on lukemattomia asuntoja tyhjillään."
"Ei minulla ole varaa ostaa asuntoa tai edes maksaa vuokraa."
"No menkää sitten töihin."
"Minä olen töissä. Palkan sijaan minulle maksetaan pelkkää sosiaalitukea, joka ei riitä asunnon ostoon tai vuokranmaksuun."
"No menkää sitten palkkatöihin."
"Palkkatöitä ei ole tarjolla. Voisitte siellä poliisissa tutustua yhteiskunnallisiin tilastoihin, ennen kuin tulette tänne köyhiä häätämään."
"Olemme tutustuneet ja tiedämme, että tälläkin hetkellä on Tampereen seudulla useita palkkatyöpaikkoja vapaana ja koko maassa vielä paljon enemmän."
"Juu, onhan muutama sellainen työpaikka, johon vaaditaan oma auto, sekä pari sellaista työpaikkaa, joihin minulla ei ole ammattiosaamista."
"No ostakaa sitten auto tai kouluttautukaa uuteen ammattiin."
"Luuletteko tosiaan, että ihmisellä, jolla ei ole varaa asunnon vuokranmaksuun, on varaa auton hankintaan ja ylläpitoon? Opintolainaakaan minulle ei myönnetä, koska on vanhoja velkoja, ja opintoraha lakkautettiin viisi vuotta sitten, kuten varmasti tiedätte. Eikä silläkään olisi tullut toimeen."
"No ryhtykää sitten yrittäjäksi."
"Mistäs kuvittelette minun pieraisevan alkupääoman yritykselleni?"
"En minä tiedä eikä minua kiinnosta. Myykää vaikka huumeita. Teidän on kuitenkin kerättävä kimpsunne ja kampsunne ja lähdettävä Tampereen Maanomistus Oy:n mailta."
"Minulla ei edelleenkään ole minne mennä."
"Maaseudulla on halvempia asuntoja. Niiden vuokranmaksuun sosiaalitukikin saattaa riittää."
"Mutta siellä ei ole töitä, ja ilman työtä ei saa tukea. Sitä paitsi, jos jostakin löytyisi töitä, minulle tulisi nykyisen työsuhteen keskeytyksestä karenssi enkä alkuun saisi mitään tukea."
"No asukaa sitten jonkun sukulaisen tai tuttavan luona, kunnes palkkatyö löytyy."
"Äiti ja isä ovat kuolleet, ja sisko asuu Kiinassa. Tuttuja tietysti on, mutta he asuvat samanlaisissa asumuksissa kuin minä tai niin pienissä yksiöissä, etteivät he kovin hyvin mahdu sinne itsekään."
"No matkustakaa sitten Kiinaan."
"Liftaamallako?"
"Kuulkaas, nyt minä alan saada tarpeekseni teidän näsäviisaudestanne. Tehkää vain niin kuin minä sanon ja laki määrää. Muuten Pirkanmaan Purkutyö Oy tekee sen teidän puolestanne ja lasku tosiaan lähetetään teille."
"Mihin he aikovat sen laskun lähettää? Postiosoitetta ei ole nytkään ja..."
"Jos ette ole ilmoittanut sähköpostiosoitetta ja tilinumeroa viranomaisten tietoon, tehkää se välittömästi."
"Miten?"
"Se on helppo tehdä netissä."
"Mistä minä sen netin pieraisen?"
"Teillä näkyy olevan puhelin."
"Niin on, mutta ei nettiä. Ei ole varaa."
"Nettiin pääsee ihan kaikkialla. Kirjastoista, virastoista. Turha teidän on itsestänne mitään marttyyriä tehdä."
"Kaikki on maksullista. Kirjastokorttikin maksaa nyt, kun kirjastot on yksityistetty. Ja virastot on yksityistetty, ne verottavat minun netinkäyttöni suoraan sosiaalituesta. Lopputulemana käytän niin vähän nettiä, etten edes tiedä, onko minulla toimivaa sähköpostiosoitetta."
"Parempi nyt mennä kuuliaisesti sinne virastoon ja hankkia itsellenne sellainen."
"Tietääkseni se virasto, jossa olen joskus käynyt, on lakkautettu ja toiminnot siirretty Ideaparkiin, johon bussimatka maksaa 12 euroa yhteen suuntaan. Ja sille bussille on täältä yhdeksän kilometriä. Paikallisbussi menee reilun parin kilometrin päästä ja maksaa neljä euroa yhteen suuntaan. Minun täytyisi siis maksaa 32 euroa plus netinkäyttö ja kävellä viitisen kilsaa, tai maksaa 24 euroa plus netinkäyttö ja pyöräillä 18 kilsaa, tai maksaa netinkäyttö ja pyöräillä 53 kilsaa. Ei tule kauppoja."
"Tietää vaikeuksia, jollette tee työtä käskettyä."
"Päinvastoin. Laskua ei voi lähettää minulle ollenkaan, koska Pirkanmaan Purkutyö ei tiedä, mistä minut tavoittaa."
"Tehän olette töissä. Siinä tapauksessa teidät tavoittaa työpaikaltanne."
"Mutta eihän teillä ole hajuakaan, kuka minä olen. Voin sanoa olevani vaikka presidentti Justin Bieber. Käskekää vain lähettää laskuni Valkoiseen Taloon."
"Voimme tarvittaessa tutkia omaisuutenne ja etsiä identiteettikorttinne. Periaatteessa voimme tehdä sen vaikka heti, koska laittomaan asumukseen ei tarvita kotietsintälupaa."
"Siitä vain. Epäilen kuitenkin, herra konstaapeli, että se on tarpeetonta, koska kysymys taisi olla asunnon purkamisesta."
"Kuinka niin?"
"Luulisin, että Pirkanmaan Purkutyöltä ei löydy sellaista työntekijää, joka ei itse asuisi laittomasti. Se ei näet maksa työntekijöilleen palkkaa. Ja vaikka ihmiset on saatu tekemään kaikkia älyttömyyksiä, sitä minä en usko, että he ilmaiseksi jyräisivät nurin oman asuntonsa ja lähettäisivät laskun itselleen."
"Pirkanmaan Purkutyö Oy on kyllin viisas laittaakseen työntekijänsä purkamaan toistensa asunnot omiensa sijaan."
"Voisitte ennen toimenpiteisiin ryhtymistä googlata sanat 'työväen solidaarisuus'."
"Voisitte itse tulla jo pois sieltä 1900-luvulta."
torstai 8. lokakuuta 2015
Vittu, mitä paskaa
Tämän syyskauden aikana silmiimme on sattunut todella rumia kotimaan uutisia. Rasistit (virallisesti "maahanmuuttokriittiset", mikä termi on paljastunut todella naurettavaksi) ovat heitelleet kiviä ja jopa polttopullon kohti pakolaisia ja heidän suomalaisia auttajiaan. Pakolaisten vastaanottokeskuksia on yritetty tuhota. Rasistit ovat järjestäneet lukuisia pakolaisvastaisia mielenosoituksia, mm. järjestivät bussikyydin etelästä Tornion raja-asemalle. On myös herätetty henkiin rasistisia ja fasistisia järjestötunnuksia: Ku Klux Klan, lapuanliike ja Combat 18.
Rasisteilla on ollut tapana perustella maahanmuuttovastaisuuttaan vetoamalla terrorismin uhkaan. "ISIS soluttautuu länsimaihin turvapaikanhakijoiden mukana." Ei vaadi suurta nerokkuutta ymmärtää, että rasistiliikkeen voimistumisen myötä meille Suomeen on saatu terroristeja ihan omasta takaa. "Rasis" tekee samoja tekoja, joiden rantautumisen tänne se mukamas haluaa estää. On myös hyvin yleinen kokemus, että maahanmuuttajat eivät useimpia suomalaisia pelota, mutta jos paikalle sattuu joukko kiiluvasilmäisiä nahkapäisiä "isäm maam ystäviä", niin johan syntyy salavihkaista liikettä poispäin. Rasistit ovat Suomen "islamisteja".
Samaan aikaan rasistit ovat kuitenkin osoittautuneet myös täysin naurettaviksi, suunnilleen yhtä pateettisiksi kuin 1990-luvun saatananpalvojat. Lahden pelottava KKK-mielenosoittaja paljastui 19-vuotiaaksi pojanklopiksi. Rasistien mielenosoitukset ovat jääneet reilusti pienemmiksi kuin niiden vastareaktiona syntyneet antirasistiset mielenosoitukset. Tampereella rasisteja oli enintään 50 – meitä antirasisteja vähintään 300. Lisäksi rasistien mielenilmauksissa on kierrätetty sekä samoja osanottajia että samoja banderolleja. Voi sitä myötähäpeän määrää, kun näkee samat pallinaamat sekä Helsingin, Salon, Turun että Lahden mielenosoituskuvissa. Antirasistiset mielenilmaukset ovat olleet täysin paikallisia. Kaiken huipuksi sekä Lahdesta että Torniosta uutisoitiin, että lukuisat rasistimielenosoittajat olivat kännissä. Onko mitään säälittävämpää kuin "isäm maam ystävä", jonka poliisi ohjaa ulos mielenosoituksesta humalatilan tähden?
Rasistiaktivistit ovat siis a) terroristeja ja b) kiihkoilijoita, mutta myös 1) harvalukuinen vähemmistö, 2) todella epäuskottavia ja 3) ihan naurettavia. Tässä ei sinänsä ole suurta ongelmaa – kyllä suomalaisten enemmistö osaisi tehdä sellaisista pelleistä silppua. Nyt astuu kuitenkin kuvaan se varsinainen iso ongelma. Valtamedia nimittäin antaa toistuvasti enemmän palstatilaa rasistiselle vähemmistölle kuin antirasistiselle enemmistölle, kaiuttaa edellisen näkemyksiä ja samastaa ne täysin katteettomasti kansan syviin riveihin, ja mikä pahinta: esittelee rasistien hyökkäykset "ääriliikkeiden välisinä selkkauksina". Jos siis rasistit heittelevät kivillä maahanmuuttajia, valtamedian mukaan kyseessä on tasapuolinen "nujakka". Jos rasisti säntää päätä pahkaa antirasistien kimppuun ja nämä laittavat hänet aisoihin itsepuolustuksena, saamme lukea lehdistä "anarkistien hakanneen maahanmuuttokriitikon". Voimme olla varmoja, että jos rasistit aloittaisivat sisällissodan, valtamedia taiteilisi syyn joko antirasistien tai tasapuolisesti molempien niskoille. Tämä on lievästi sanoen huolestuttavaa. Varsin huolestuttavaa on sekin, jos lapsiperheet, hymyilevät hippitytöt ja muut antirasististen mielenilmausten vakioainekset leimataan osaksi ääriliikettä.
Kaikessa tässä on jotain perin tuttua. Elokuun 22. päivänä osallistuimme Joukkovoiman suurmielenosoitukseen Helsingissä. Kysymys oli hallituksen ajamasta leikkaus- ja kurjistamispolitiikasta. Silloinkin päällemme heiteltiin samoja marginaali- ja ääriliikeleimoja, vaikka kyseessä oli suurin "liikkuva" mielenilmaus Suomessa vuosikymmeniin. Yhdeksän poliisia vastaan hangoitellutta henkilöä, joiden osanotto varsinaiseen tapahtumaan oli kyseenalaista, kiinnosti valtamediaa paljon enemmän kuin meidän vähintään 10 000 osallistujan positiivisen radikaali meininki ja sanoma. Mikä yhdistää Joukkovoiman mielenilmausta ja antirasistisia mielenosoituksia? Me. Keitä me olemme? Joukko leimallisesti vasemmistolaisia ihmisiä. Valtamedian lamaannuttavassa vääristelyssä on siis kysymys järjestelmällisestä vasemmistovastaisesta toiminnasta. Jopa rasistinen radikaalioikeisto kelpaa keppihevoseksi (sen lisäksi, että pakolaiskysymys kelpaa hajota ja hallitse -politiikan keppihevoseksi), sillä kapitalistit tietävät, että ainoa todellinen uhka heille tulee vasemmalta. Paitsi, että suurkapitalistit omistavat kaikki suuret mediatalot ja Ylen johdossakin on kokoomuslainen (sen lisäksi, että valtiollinen media kaiuttaa aina ensisijaisesti poliittisten vallanpitäjien ääntä), on myös selkeästi tutkittu, että 50 % Suomen mediaeliitistä kannattaa kokoomusta.
Valtamedian puolueellisuus voisi olla perin selkeä ja yksiselitteinen tosiasia. Ikävä kyllä rasistiklikki ja valtamedia tekevät koko ajan yhteistyötä sen hämärtämiseksi. Rasisteillahan on oma MV-"lehti", joka julkaisee goebbelsilaisittain häpeilemättömän valheellista propagandaa – jota rasistit sitten levittävät sosiaalisessa mediassa. Koska valtamedia ei ymmärrettävästi (mm. siksi, että MV varastaa valtamediajuttuja ilman oikeuksia) julkaise useimpia MV:n tölväyksiä, rasistit julistavat, että valtamedia on valheellinen ja puolueellinen. Minunlaiseni valtamediakriitikon silmät ovat selällään negatiivisesta ällistyksestä: vihdoinkin Suomessa on ihmisryhmä, joka levittää aktiivisesti näkemystä valtamediasta puolueellisena ja valheellisena kokonaisuutena, mutta mitä vittua? Asia onkin ylösalaisin. Brutaalioikeistolaista valtamediaa väitetään pokkana punavihreäksi ja sen kriitikot ovat niitä, joita valtamedia perusteettomasti hyysää. Ei jumalauta. Valtamedia on tietysti tarttunut syöttiin ja levittänyt sanomaa rasistien valtamediakritiikistä niin korosteisesti, että jos eläisimme Agatha Christien dekkarissa, päähenkilö olisi oivaltanut asiassa olevan jotain mätää. Minun ja muun radikaalivasemmiston valtamediakritiikistä se ei ole hiiskunut sanaakaan. Tahallista valehtelua on myös väite viime vuonna Venäjää puolustaneiden nettikirjoittajien siirtymisestä tänä vuonna maahanmuuttoa vastustavaan leiriin. Valtamedia tekee kaikkensa hämärtääkseen sen totuuden, että vasemmalla nähdään, tiedetään ja tunnetaan koko "Matrix" eikä vain pieniä, helposti hyväksikäytettäviä osia siitä.
Vittu, mitä paskaa!
Rasisteilla on ollut tapana perustella maahanmuuttovastaisuuttaan vetoamalla terrorismin uhkaan. "ISIS soluttautuu länsimaihin turvapaikanhakijoiden mukana." Ei vaadi suurta nerokkuutta ymmärtää, että rasistiliikkeen voimistumisen myötä meille Suomeen on saatu terroristeja ihan omasta takaa. "Rasis" tekee samoja tekoja, joiden rantautumisen tänne se mukamas haluaa estää. On myös hyvin yleinen kokemus, että maahanmuuttajat eivät useimpia suomalaisia pelota, mutta jos paikalle sattuu joukko kiiluvasilmäisiä nahkapäisiä "isäm maam ystäviä", niin johan syntyy salavihkaista liikettä poispäin. Rasistit ovat Suomen "islamisteja".
Samaan aikaan rasistit ovat kuitenkin osoittautuneet myös täysin naurettaviksi, suunnilleen yhtä pateettisiksi kuin 1990-luvun saatananpalvojat. Lahden pelottava KKK-mielenosoittaja paljastui 19-vuotiaaksi pojanklopiksi. Rasistien mielenosoitukset ovat jääneet reilusti pienemmiksi kuin niiden vastareaktiona syntyneet antirasistiset mielenosoitukset. Tampereella rasisteja oli enintään 50 – meitä antirasisteja vähintään 300. Lisäksi rasistien mielenilmauksissa on kierrätetty sekä samoja osanottajia että samoja banderolleja. Voi sitä myötähäpeän määrää, kun näkee samat pallinaamat sekä Helsingin, Salon, Turun että Lahden mielenosoituskuvissa. Antirasistiset mielenilmaukset ovat olleet täysin paikallisia. Kaiken huipuksi sekä Lahdesta että Torniosta uutisoitiin, että lukuisat rasistimielenosoittajat olivat kännissä. Onko mitään säälittävämpää kuin "isäm maam ystävä", jonka poliisi ohjaa ulos mielenosoituksesta humalatilan tähden?
Rasistiaktivistit ovat siis a) terroristeja ja b) kiihkoilijoita, mutta myös 1) harvalukuinen vähemmistö, 2) todella epäuskottavia ja 3) ihan naurettavia. Tässä ei sinänsä ole suurta ongelmaa – kyllä suomalaisten enemmistö osaisi tehdä sellaisista pelleistä silppua. Nyt astuu kuitenkin kuvaan se varsinainen iso ongelma. Valtamedia nimittäin antaa toistuvasti enemmän palstatilaa rasistiselle vähemmistölle kuin antirasistiselle enemmistölle, kaiuttaa edellisen näkemyksiä ja samastaa ne täysin katteettomasti kansan syviin riveihin, ja mikä pahinta: esittelee rasistien hyökkäykset "ääriliikkeiden välisinä selkkauksina". Jos siis rasistit heittelevät kivillä maahanmuuttajia, valtamedian mukaan kyseessä on tasapuolinen "nujakka". Jos rasisti säntää päätä pahkaa antirasistien kimppuun ja nämä laittavat hänet aisoihin itsepuolustuksena, saamme lukea lehdistä "anarkistien hakanneen maahanmuuttokriitikon". Voimme olla varmoja, että jos rasistit aloittaisivat sisällissodan, valtamedia taiteilisi syyn joko antirasistien tai tasapuolisesti molempien niskoille. Tämä on lievästi sanoen huolestuttavaa. Varsin huolestuttavaa on sekin, jos lapsiperheet, hymyilevät hippitytöt ja muut antirasististen mielenilmausten vakioainekset leimataan osaksi ääriliikettä.
Kaikessa tässä on jotain perin tuttua. Elokuun 22. päivänä osallistuimme Joukkovoiman suurmielenosoitukseen Helsingissä. Kysymys oli hallituksen ajamasta leikkaus- ja kurjistamispolitiikasta. Silloinkin päällemme heiteltiin samoja marginaali- ja ääriliikeleimoja, vaikka kyseessä oli suurin "liikkuva" mielenilmaus Suomessa vuosikymmeniin. Yhdeksän poliisia vastaan hangoitellutta henkilöä, joiden osanotto varsinaiseen tapahtumaan oli kyseenalaista, kiinnosti valtamediaa paljon enemmän kuin meidän vähintään 10 000 osallistujan positiivisen radikaali meininki ja sanoma. Mikä yhdistää Joukkovoiman mielenilmausta ja antirasistisia mielenosoituksia? Me. Keitä me olemme? Joukko leimallisesti vasemmistolaisia ihmisiä. Valtamedian lamaannuttavassa vääristelyssä on siis kysymys järjestelmällisestä vasemmistovastaisesta toiminnasta. Jopa rasistinen radikaalioikeisto kelpaa keppihevoseksi (sen lisäksi, että pakolaiskysymys kelpaa hajota ja hallitse -politiikan keppihevoseksi), sillä kapitalistit tietävät, että ainoa todellinen uhka heille tulee vasemmalta. Paitsi, että suurkapitalistit omistavat kaikki suuret mediatalot ja Ylen johdossakin on kokoomuslainen (sen lisäksi, että valtiollinen media kaiuttaa aina ensisijaisesti poliittisten vallanpitäjien ääntä), on myös selkeästi tutkittu, että 50 % Suomen mediaeliitistä kannattaa kokoomusta.
Valtamedian puolueellisuus voisi olla perin selkeä ja yksiselitteinen tosiasia. Ikävä kyllä rasistiklikki ja valtamedia tekevät koko ajan yhteistyötä sen hämärtämiseksi. Rasisteillahan on oma MV-"lehti", joka julkaisee goebbelsilaisittain häpeilemättömän valheellista propagandaa – jota rasistit sitten levittävät sosiaalisessa mediassa. Koska valtamedia ei ymmärrettävästi (mm. siksi, että MV varastaa valtamediajuttuja ilman oikeuksia) julkaise useimpia MV:n tölväyksiä, rasistit julistavat, että valtamedia on valheellinen ja puolueellinen. Minunlaiseni valtamediakriitikon silmät ovat selällään negatiivisesta ällistyksestä: vihdoinkin Suomessa on ihmisryhmä, joka levittää aktiivisesti näkemystä valtamediasta puolueellisena ja valheellisena kokonaisuutena, mutta mitä vittua? Asia onkin ylösalaisin. Brutaalioikeistolaista valtamediaa väitetään pokkana punavihreäksi ja sen kriitikot ovat niitä, joita valtamedia perusteettomasti hyysää. Ei jumalauta. Valtamedia on tietysti tarttunut syöttiin ja levittänyt sanomaa rasistien valtamediakritiikistä niin korosteisesti, että jos eläisimme Agatha Christien dekkarissa, päähenkilö olisi oivaltanut asiassa olevan jotain mätää. Minun ja muun radikaalivasemmiston valtamediakritiikistä se ei ole hiiskunut sanaakaan. Tahallista valehtelua on myös väite viime vuonna Venäjää puolustaneiden nettikirjoittajien siirtymisestä tänä vuonna maahanmuuttoa vastustavaan leiriin. Valtamedia tekee kaikkensa hämärtääkseen sen totuuden, että vasemmalla nähdään, tiedetään ja tunnetaan koko "Matrix" eikä vain pieniä, helposti hyväksikäytettäviä osia siitä.
Vittu, mitä paskaa!
perjantai 11. syyskuuta 2015
Mitä minun olisi pitänyt sanoa
Tampereen Keskustorilla järjestettiin syyskuun 9. päivänä Joukkovoima-verkoston mielenilmaus terveisenä hallituksen budjettiriiheen. Paikalla oli mikrofoni, muutamia etukäteen sovittuja puhujia ja noin 200 ihmistä. Keskustorille saavuin minäkin, vimmaa ja radikalismia puhkuen. Koska mikrofoni oli suunnitellun osuuden jälkeen vapaa, olin hyvissä ajoin päättänyt käyttää sitä. Keskustorin ihmiskehä kuuli saarnan kieltäytymisestä ja tottelemattomuudesta, valtamedian valheista, siitä että "niiden" asema on "meidän" käsissämme. Lopuksi moitin yleistä lässytystä, yllytin käyttäytymään huonosti sekä heitin pois paitani ja laskin hetkeksi päällimmäisiä housujakin vallankumousta huutaen. Järjestyksenvalvojana toiminut maltillisemman pään kommunisti, joka ei sijoitu oman luottolistani kärkeen, varoitti minua menemästä pidemmälle, koska "jotkut täällä eivät varmasti tykkää siitä". Vastasin pyrkiväni juuri siihen, etteivät jotkut tykkää.
Joka tapauksessa minun performanssini jäi täysin ilmaan, kummajaiseksi puheiden joukossa (yhdessä hieman aiemmin kuullun "kyttiä" vastustaneen puheenvuoron kanssa, joka suorastaan mykisti muutoin ahkerasti suosionosoituksia jakaneen Keskustorin). Syynä tähän oli, että kun sain mikrofonin käteeni, unohdin vähintään puolet siitä mitä aioin sanoa. Äänentoisto oli mielenilmauksessa erittäin huono. Kun ei ole tottunut puhumaan mikkiin, sitä alkaa jännittää odotellessa ja vielä enemmän havaittaessa, että monien puhujien sanomasta tulee vain puolet perille. Homman silasi muuan oletettavasti hyvää tarkoittanut yleisön edustaja, joka huusi minulle muutaman lauseen jälkeen, ettei kuulu. Lisäsin volyymiä, mutta konseptit olivat vielä enemmän sekaisin. Esityksen vimma ja radikalismi jäävät ontoiksi, elleivät ne saa katetta esiintyjän sanoista.
Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Yhtenä keskeisistä asioista olin ajatellut yhteiskuntasopimuksen käsitettä uudessa valossa. Suomalaiseen yhteiskuntaan on näet viime vuosikymmeninä kuulunut puhaltaminen ainakin periaatteessa yhteen hiileen. Nykyiset vallanpitäjät (en tarkoita tässä vain perskekohallitusta, vaan kaikkia Elinkeinoelämän keskusliiton juoksupoikia ja -tyttöjä) ovat onnistuneet tuhoamaan pohjimmaisen konsensuksen, sen sanattoman yhteiskuntasopimuksen, ettei yksi yhteiskunnallinen toimijaryhmä kampita toista – yhteisen edun nimissä. Sen tilalle on palautettu uusioversio 1970-luvun (ja sitä edeltävän ajan) Suomesta, jossa yhteiskuntaluokkien, ideologisten blokkien ja eräiden muiden väestöryhmien edut ovat niin perusteellisesti ristiriidassa, että ne tappelevat vastakkain – yhteisestä edusta piittaamatta. Syyskesällä lukemassani Agatha Christien 1920-luvun dekkarissa Salainen vastustaja yleislakko samastetaan suoraan sisällissodan uhkaan. Nyt, kun puhumme avoimesti yleislakosta, toisen osapuolen äänenpainot ovat myös kärjistyneet. Elämmekö siis "vaaran vuosia"? Kiitti vitusti, EK, kokoomus ja muut sikarikkaiden hyysääjät.
Radikaali oikeisto on viime vuosina tykännyt haukkua "vihervassareita", "suvakkeja", "kulttuurimarxisteja" ja ehkä kaikkein sointuvimpana "mädättäjiä". On ikävää, etten saanut sanotuksi Keskustorilla, että minä nimenomaan tahdon olla mädättäjä – enkä ironisessa mielessä, kuten moni liberaali keskustavasemmistolainen, vaan oikeasti. Nyt, kun edellä kuvattu yhteiskuntasopimus on purkautunut, mielestäni yhteiskuntaa ja ihmisten selkärankaa on syytäkin mädättää. Olin ajatellut ilmaista toivovani, että ihmiset kieltäytyvät töistä, eroavat kouluista, laiskottelevat työpaikalla tai ovat siellä kännissä tai huumeissa, järjestävät Tyhmä elämä -messuja, levittävät tahallaan puppua sosiaalisessa mediassa ja käyttäytyvät muutenkin selkärangattomasti ja arvaamattomasti. Kannatan possuilua ja härskisti elämistä. Sellainen yhteiskunta ei toimi, jonka jäsenet eivät toimi, ja niinpä koko porvarillisen hajota ja hallitse -projektin on kaaduttava omaan älyttömyyteensä.
Lopuksi olin aikonut kuvailla suomalaista nyky-yhteiskuntaa mentaaliseksi tilaksi, jossa alkaa toivoa naurettavien väitteiden Venäjän ekspansiivisuudesta ja aggressiivisuudesta pitävän sittenkin paikkaansa ja Putinin asettavan tänne oman nukkehallituksensa. Tai, että yhtä naurettavat väitteet Islamilaisen valtion soluttautumisesta tänne pakolaisten muodossa pitävät sittenkin paikkaansa ja "ISIS" tulee ja vie – sekin ajatus herättää salavihkaista toivoa. Kunhan vain saisimme hallituksen puolellatoista kerrotut SS-joukot pois vallasta! Tällaisen saarnan päätteeksi on eri lailla paikallaan, että mädättäjä huutaa kaaosta, kapinaa, yleislakkoa, vapautta, rakkautta ja vallankumousta heittäen vaatteet pois yltään ja tempaisee vielä pullostaan isot siivut punertavaa viiniä. Sekin jäi tekemättä Keskustorin hämmennyksessä – joskaan ei enää kotona...
Joka tapauksessa minun performanssini jäi täysin ilmaan, kummajaiseksi puheiden joukossa (yhdessä hieman aiemmin kuullun "kyttiä" vastustaneen puheenvuoron kanssa, joka suorastaan mykisti muutoin ahkerasti suosionosoituksia jakaneen Keskustorin). Syynä tähän oli, että kun sain mikrofonin käteeni, unohdin vähintään puolet siitä mitä aioin sanoa. Äänentoisto oli mielenilmauksessa erittäin huono. Kun ei ole tottunut puhumaan mikkiin, sitä alkaa jännittää odotellessa ja vielä enemmän havaittaessa, että monien puhujien sanomasta tulee vain puolet perille. Homman silasi muuan oletettavasti hyvää tarkoittanut yleisön edustaja, joka huusi minulle muutaman lauseen jälkeen, ettei kuulu. Lisäsin volyymiä, mutta konseptit olivat vielä enemmän sekaisin. Esityksen vimma ja radikalismi jäävät ontoiksi, elleivät ne saa katetta esiintyjän sanoista.
Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Yhtenä keskeisistä asioista olin ajatellut yhteiskuntasopimuksen käsitettä uudessa valossa. Suomalaiseen yhteiskuntaan on näet viime vuosikymmeninä kuulunut puhaltaminen ainakin periaatteessa yhteen hiileen. Nykyiset vallanpitäjät (en tarkoita tässä vain perskekohallitusta, vaan kaikkia Elinkeinoelämän keskusliiton juoksupoikia ja -tyttöjä) ovat onnistuneet tuhoamaan pohjimmaisen konsensuksen, sen sanattoman yhteiskuntasopimuksen, ettei yksi yhteiskunnallinen toimijaryhmä kampita toista – yhteisen edun nimissä. Sen tilalle on palautettu uusioversio 1970-luvun (ja sitä edeltävän ajan) Suomesta, jossa yhteiskuntaluokkien, ideologisten blokkien ja eräiden muiden väestöryhmien edut ovat niin perusteellisesti ristiriidassa, että ne tappelevat vastakkain – yhteisestä edusta piittaamatta. Syyskesällä lukemassani Agatha Christien 1920-luvun dekkarissa Salainen vastustaja yleislakko samastetaan suoraan sisällissodan uhkaan. Nyt, kun puhumme avoimesti yleislakosta, toisen osapuolen äänenpainot ovat myös kärjistyneet. Elämmekö siis "vaaran vuosia"? Kiitti vitusti, EK, kokoomus ja muut sikarikkaiden hyysääjät.
Radikaali oikeisto on viime vuosina tykännyt haukkua "vihervassareita", "suvakkeja", "kulttuurimarxisteja" ja ehkä kaikkein sointuvimpana "mädättäjiä". On ikävää, etten saanut sanotuksi Keskustorilla, että minä nimenomaan tahdon olla mädättäjä – enkä ironisessa mielessä, kuten moni liberaali keskustavasemmistolainen, vaan oikeasti. Nyt, kun edellä kuvattu yhteiskuntasopimus on purkautunut, mielestäni yhteiskuntaa ja ihmisten selkärankaa on syytäkin mädättää. Olin ajatellut ilmaista toivovani, että ihmiset kieltäytyvät töistä, eroavat kouluista, laiskottelevat työpaikalla tai ovat siellä kännissä tai huumeissa, järjestävät Tyhmä elämä -messuja, levittävät tahallaan puppua sosiaalisessa mediassa ja käyttäytyvät muutenkin selkärangattomasti ja arvaamattomasti. Kannatan possuilua ja härskisti elämistä. Sellainen yhteiskunta ei toimi, jonka jäsenet eivät toimi, ja niinpä koko porvarillisen hajota ja hallitse -projektin on kaaduttava omaan älyttömyyteensä.
Lopuksi olin aikonut kuvailla suomalaista nyky-yhteiskuntaa mentaaliseksi tilaksi, jossa alkaa toivoa naurettavien väitteiden Venäjän ekspansiivisuudesta ja aggressiivisuudesta pitävän sittenkin paikkaansa ja Putinin asettavan tänne oman nukkehallituksensa. Tai, että yhtä naurettavat väitteet Islamilaisen valtion soluttautumisesta tänne pakolaisten muodossa pitävät sittenkin paikkaansa ja "ISIS" tulee ja vie – sekin ajatus herättää salavihkaista toivoa. Kunhan vain saisimme hallituksen puolellatoista kerrotut SS-joukot pois vallasta! Tällaisen saarnan päätteeksi on eri lailla paikallaan, että mädättäjä huutaa kaaosta, kapinaa, yleislakkoa, vapautta, rakkautta ja vallankumousta heittäen vaatteet pois yltään ja tempaisee vielä pullostaan isot siivut punertavaa viiniä. Sekin jäi tekemättä Keskustorin hämmennyksessä – joskaan ei enää kotona...
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Työttömät, yhteiskunnan pohjasakka
Viime vuonna kirjoitin kakkoskerroksen väestä, työttömistä pakollisessa infotilaisuudessa TE-toimiston toisen kerroksen kokoussalissa. Sen jälkeen työttömien asema on heikentynyt, ja niinpä elokuun 26. päivänä 2015 saatoimme vain haaveilla kaupungissa keskeisellä paikalla sijaitsevista TE-toimiston tiloista. Sen sijaan meidän pakollinen infotilaisuutemme oli dumpattu kauas Kalevaan, Linkosuon leipomo-kahvilan kellarisaliin. Parempaa metaforaa sille, mikä on työttömien asema nyky-yhteiskunnassa, on hankala etsiä.
Kuten arvata saattoi, pian meille aloitettiin typerryttävä lässytys. Luennoitsija – energinen, trimmattu naisihminen – käytti meille luusereille ilmauksia kuten "upea onnistumiskokemus", "voi tulla niitä onnistumistarinoita" ja "ne oli kovin innostuneita mun osaamisesta, mä tein niille töitä ilmaiseksi". Voi luoja. Mahdottomat asiat eivät olleet mahdottomia, vaan "haastavia" tai "työläitä", työvoima-alan työntekijän kohtaaminen oli nimeltään "vierihoitoa" ja yksi yleisemmistä verbeistä oli "speksata", jonka merkityksestä minulla ei ole hajuakaan. Tietenkään luennoitsija ei edes ollut TE-toimistosta vaan ostopalveluväkeä.
Niin kuin yhtä lailla saattoi arvata, työttömien joukosta nousi soraääniä. Hyvin pian luennoitsijaa muistutettiin, että jos meistä tulee parempia työnhakijoita, se ei luo uusia työpaikkoja, vaan jotkut toiset päätyvät meidän asemaamme tämmöisiin infotilaisuuksiin. Luennoitsijan näkemys tällaisesta ajattelutavasta oli kokonaisvaltaisen kielteinen. Hänen mukaansa "on paljon asioita, joille me ei voida mitään". Sen sijaan kukin voi (kliseisen individualistisesti ja amerikkalaisesti) tehdä jotakin omalle elämälleen. Muita ulottuvuuksia hän ei nähnyt eikä hyväksynyt. Olin itse palannut muutama päivä takaperin Helsingistä Joukkovoiman kymmentuhantisesta mielenosoituksesta, ja vaikka yksi suurkulkue ei asioita muuttanutkaan, on ilmiselvää, että yritän (ja tuhannet muut yrittävät) jatkossakin vaikuttaa asioihin minkä kykenemme. "Ei voida mitään" -asennoituminen ja sisäänpäin kääntyminen ovat vallanpitäjien kurjistavan politiikan hyväksyntää, mikä lienee myös työttömien infotilaisuuden luennoitsijan tarkoitus ja ihanne.
Kun luennoitsija oli oivaltanut, että jotkut salissa pitivät häntä työttömiin nähden parempiosaisena ja ylempiluokkaisena, hän tietysti kielsi tämän ja perusteli asian sillä, kuinka paljon energiaa ja ponnisteluja nykyinen asema on häneltä vaatinut. On vaikea löytää osuvampaa parempiosaisen ja ylempiluokkaisen aseman indikaattoria kuin tämä perustelu. Kun tuohtuneena tölväisin ääneen inhoavani kaikkea selviytymis- ja menestystarinapaskaa, se herätti työttömissä hymyjä ja hilpeyttä, mutta luennoitsijaan tölväisy tietysti sattui ja niinpä hän heitti peliin epämääräisen vastatölväisyn uhmaikäisistä lapsistaan. Yhteiskunnan pohjasakan uhma ei siis ole hänelle vakavasti otettavaa yhteiskunnallista tyytymättömyyttä, vaan pelkkä matala kehitysvaihe, josta voi individualistisen selviytymisen ja menestyksen kautta päästä luomaan uusia uljaita onnistumistarinoita. Samaa ylenkatsetta viestii puhe "vierihoidosta": kun työttömät eivät tykkää asioida netissä tai puhelimitse vaan haluavat kohdata palvelutyöntekijän inhimillisesti naamatusten (mikä aiemmin oli yleisenä käytäntönä), se on pelkkää työttömyyteen sairastuneen "potilaan" terapiaa.
Meitä työttömiä täytyy siis vain kannustaa, rohkaista, kitkeä vahingolliset yhteiskunnalliset ajattelumallit ja välillä heiluttaa hiukan keppiä, kun porkkanat on syöty hallintoportaassa. Kyllä se siitä – ja maailma pelastuu! Vai kuinka onkaan? Samaan aikaan TE-toimiston avoimien työpaikkojen sivulta voi löytää "työpaikkoja", jotka eivät tarjoa työntekijälle oikeasti palkkaa vaan "työssäoppimista" ja kehtaavat vaatia opetettavalta vähintään vuoden työkokemusta. Työnantajille tarjotaan kädestä pitäen mahdollisuudet kusettaa työvoimaa yhteiskunnan tuella. Tämä tietysti tulee halvaksi työnantajille, mutta kalliiksi yhteiskunnalle, sillä Kela maksaa näiden kvasi-työssäkäyvien työttömyys- ja kulukorvaukset. Asia tuntuu järjenvastaiselta, mutta lisäjärkeä tuo sen oivaltaminen, että perskekohallitus edustaa työnantajia eikä yhteiskuntaa. Se tekee ensisijaisesti luokkapolitiikkaa eikä yhteiskuntapolitiikkaa. Itse asiassa vanhat valtiolliset järjestelmät ovat hallituksen ja virkamiesten papereissa alasajettavia sosialistisia rakenteita, jotka halutaan tietoisesti tuhota ajamalla ne muka liian kalliiksi ylläpitää, ja niinpä tähtäimessä on vastikkeettoman työttömyysturvan lakkauttaminen. Jos työttömyystukea ei saisi ilman, että on töissä, se ei enää olisi työttömyystukea vaan uusi fasistinen matalapalkka halpatyövoimaksi muuttuneelle yhteiskunnan pohjasakalle.
On paljon asioita, joille meidän täytyy voida jotakin.
Tämä ei ole lässytystä eikä uhmailua, vaan vallankumouksen lähtölaukaus.
Kuten arvata saattoi, pian meille aloitettiin typerryttävä lässytys. Luennoitsija – energinen, trimmattu naisihminen – käytti meille luusereille ilmauksia kuten "upea onnistumiskokemus", "voi tulla niitä onnistumistarinoita" ja "ne oli kovin innostuneita mun osaamisesta, mä tein niille töitä ilmaiseksi". Voi luoja. Mahdottomat asiat eivät olleet mahdottomia, vaan "haastavia" tai "työläitä", työvoima-alan työntekijän kohtaaminen oli nimeltään "vierihoitoa" ja yksi yleisemmistä verbeistä oli "speksata", jonka merkityksestä minulla ei ole hajuakaan. Tietenkään luennoitsija ei edes ollut TE-toimistosta vaan ostopalveluväkeä.
Niin kuin yhtä lailla saattoi arvata, työttömien joukosta nousi soraääniä. Hyvin pian luennoitsijaa muistutettiin, että jos meistä tulee parempia työnhakijoita, se ei luo uusia työpaikkoja, vaan jotkut toiset päätyvät meidän asemaamme tämmöisiin infotilaisuuksiin. Luennoitsijan näkemys tällaisesta ajattelutavasta oli kokonaisvaltaisen kielteinen. Hänen mukaansa "on paljon asioita, joille me ei voida mitään". Sen sijaan kukin voi (kliseisen individualistisesti ja amerikkalaisesti) tehdä jotakin omalle elämälleen. Muita ulottuvuuksia hän ei nähnyt eikä hyväksynyt. Olin itse palannut muutama päivä takaperin Helsingistä Joukkovoiman kymmentuhantisesta mielenosoituksesta, ja vaikka yksi suurkulkue ei asioita muuttanutkaan, on ilmiselvää, että yritän (ja tuhannet muut yrittävät) jatkossakin vaikuttaa asioihin minkä kykenemme. "Ei voida mitään" -asennoituminen ja sisäänpäin kääntyminen ovat vallanpitäjien kurjistavan politiikan hyväksyntää, mikä lienee myös työttömien infotilaisuuden luennoitsijan tarkoitus ja ihanne.
Kun luennoitsija oli oivaltanut, että jotkut salissa pitivät häntä työttömiin nähden parempiosaisena ja ylempiluokkaisena, hän tietysti kielsi tämän ja perusteli asian sillä, kuinka paljon energiaa ja ponnisteluja nykyinen asema on häneltä vaatinut. On vaikea löytää osuvampaa parempiosaisen ja ylempiluokkaisen aseman indikaattoria kuin tämä perustelu. Kun tuohtuneena tölväisin ääneen inhoavani kaikkea selviytymis- ja menestystarinapaskaa, se herätti työttömissä hymyjä ja hilpeyttä, mutta luennoitsijaan tölväisy tietysti sattui ja niinpä hän heitti peliin epämääräisen vastatölväisyn uhmaikäisistä lapsistaan. Yhteiskunnan pohjasakan uhma ei siis ole hänelle vakavasti otettavaa yhteiskunnallista tyytymättömyyttä, vaan pelkkä matala kehitysvaihe, josta voi individualistisen selviytymisen ja menestyksen kautta päästä luomaan uusia uljaita onnistumistarinoita. Samaa ylenkatsetta viestii puhe "vierihoidosta": kun työttömät eivät tykkää asioida netissä tai puhelimitse vaan haluavat kohdata palvelutyöntekijän inhimillisesti naamatusten (mikä aiemmin oli yleisenä käytäntönä), se on pelkkää työttömyyteen sairastuneen "potilaan" terapiaa.
Meitä työttömiä täytyy siis vain kannustaa, rohkaista, kitkeä vahingolliset yhteiskunnalliset ajattelumallit ja välillä heiluttaa hiukan keppiä, kun porkkanat on syöty hallintoportaassa. Kyllä se siitä – ja maailma pelastuu! Vai kuinka onkaan? Samaan aikaan TE-toimiston avoimien työpaikkojen sivulta voi löytää "työpaikkoja", jotka eivät tarjoa työntekijälle oikeasti palkkaa vaan "työssäoppimista" ja kehtaavat vaatia opetettavalta vähintään vuoden työkokemusta. Työnantajille tarjotaan kädestä pitäen mahdollisuudet kusettaa työvoimaa yhteiskunnan tuella. Tämä tietysti tulee halvaksi työnantajille, mutta kalliiksi yhteiskunnalle, sillä Kela maksaa näiden kvasi-työssäkäyvien työttömyys- ja kulukorvaukset. Asia tuntuu järjenvastaiselta, mutta lisäjärkeä tuo sen oivaltaminen, että perskekohallitus edustaa työnantajia eikä yhteiskuntaa. Se tekee ensisijaisesti luokkapolitiikkaa eikä yhteiskuntapolitiikkaa. Itse asiassa vanhat valtiolliset järjestelmät ovat hallituksen ja virkamiesten papereissa alasajettavia sosialistisia rakenteita, jotka halutaan tietoisesti tuhota ajamalla ne muka liian kalliiksi ylläpitää, ja niinpä tähtäimessä on vastikkeettoman työttömyysturvan lakkauttaminen. Jos työttömyystukea ei saisi ilman, että on töissä, se ei enää olisi työttömyystukea vaan uusi fasistinen matalapalkka halpatyövoimaksi muuttuneelle yhteiskunnan pohjasakalle.
On paljon asioita, joille meidän täytyy voida jotakin.
Tämä ei ole lässytystä eikä uhmailua, vaan vallankumouksen lähtölaukaus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)