Uusi iloinen vasemmisto

En ole ainoa, jolla tuli jossain vaiheessa viime syksyä mitta täyteen. Mielenosoitukset, jotka huikean Joukkovoiman jälkeen onnistuivat säilyttämään ja uusintamaan sen iloista vimmaa ja eteenpäinvievää radikalismia, muuttuivat hymyttömiksi vihaisten mustiinpukeutujien nyrkkimarsseiksi. Kun itsenäisyyspäivän mielenosoitukseen päästiin, en enää edes harkinnut mukaanlähtöä – ja tein oikean ratkaisun. Tampereen rasisminvastaisissa mielenosoituksissa soi rumpuryhmän samba ja salsa, mutta 24.10. ei minua lukuun ottamatta kukaan enää tanssinut. Keltainen vaatetukseni erottui mustasta massasta lähes yksinäisenä väriläiskänä. Osanottajamääräkin oli supistunut.

Meiningin muuttumiseen on nähdäkseni kaksi erilaista syytä. Yksi on tietysti yleispunavihreän rintaman vaihtuminen anarkistipainotteiseksi. Anarkisteilla oli melkoinen osuus myös Joukkovoiman mielenilmauksen järjestelyissä, mutta myöhäissyksyn rasisminvastaisilla marsseilla "musta blokki" sai määräillä tapahtumien kulkua mielin määrin – ainoana vastuksenaan kuria, valtiota ja oikeistoa edustanut poliisi. Toinen syy on yhtä arvattavasti mielenosoitusten vastapuolen vaihtuminen. Nyt mieltä ei ilmaistu enää de facto vallanpitäjiä vastaan, vaan vastakkaista, meidän kanssamme samoille markkinoille rynnistävää kansalaisaktivismia vastaan. Taistelun molemmat osapuolet katsovat vastustavansa hallitusta ja vastapuolen puolustavan sitä. Oikea puoli on ilmoittanut vastustavansa valtamediaa – vasen puoli on erehtynyt jopa puolustelemaan sitä. Et cetera. Hommasta on kadonnut sekä ilo että tolkku, ja tuloksena on pelkkää mustaa raivoa.

Tanssiminen on luonnollisesti oma lukunsa. Ison-Britannian kaduilla nähtiin 1980-luvun alussa samansukuisia tunnelmia kuin tänään meillä Suomessa. "Rautarouva" Margaret Thatcher oli noussut valtaan käyden täydellä volyymillä ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmiston kimppuun. Äärioikealta hyökkäsi National Front aiheuttaen samantapaisia antifasistisia ja antirasistisia vastareaktioita kuin kaikenlaiset Suomen Sisut ja pikkunasut nyt meillä. Lopputuloksena Britannian kaupungeissa mellakoitiin, mikä satoi valitettavana paskana vasemmiston niskaan. Mellakkameininkiin kyllästynyt osa liikehdintää alkoi silloin levittää iskulausetta "tanssi – älä mellakoi". Totta kai kääntyminen poliittisesta aktivismista itseilmaisuun ja musiikkiin on mahdollista nähdä taantumuksena. Popyhtye Heaven 17:n kerrotaan omaksuneen sanomakseen "tanssi ja mellakoi". Tässä astun myös minä mukaan. En tahdo enää koskaan osallistua mielenosoitukseen, jossa ei tanssita, ei iloita eikä pidetä hauskaa.

Tänä aikana Suomen hallituksen kannatus on kaikkien mielipidemittausten mukaan vajonnut pohjamutiin. Keskusta on taantunut, kokoomus enintään polkenut paikallaan ja perussuomalaiset romahtaneet. Kaiken järjen mukaan vasemmiston kannatuksen kuuluisi nyt olla mahtavassa nousussa. Näin ei kuitenkaan ole. Suosio on langennut SDP:lle ja vihreille, jotka voi hyvää hyvyyttään sijoittaa kartalla poliittisen keskustan ja keskustavasemmiston välimaastoon. Vasemmistoliitto, jota ei voi mitenkään pitää radikaalina vasemmistopuolueena, on jäänyt vihreistä käänteentekevästi, vaikka lähestyykin perussuomalaisia; radikaalivasemmiston pikkupuolueet ovat yhä tuomittuja pysymään marginaalissa. Anarkismilla on uskottavuutta ja kannatusta aktivistitasolla. Moni radikaalisti vasemmistolaisittain ajatteleva ei-anarkistikin on luopunut äänestämisestä jo aikoja sitten menetettyään luottamuksensa vassareihin ja uskonsa pienpuolueisiin. Mikä siis neuvoksi?

Esitän tässä idean uudesta iloisesta vasemmistosta. Äärioikeisto vetää ehkä puoleensa lähinnä marginaalia, mutta sen saama huomio on kadehdittava ja se on melkein onnistunut samastamaan radikalismin idean itseensä. Yhden huomion olemme kuitenkin tehneet rasistisista mielenosoituksista: niiden meininki on synkkä ja totinen. Vasemmiston täytyisi tehdä tästä täysin yksiselitteinen johtopäätös: meidän voittoisa tulevaisuutemme on iloisessa radikalismissa. Viha, nyrkit, mustat vaatteet ja tanssimattomat jalat on viskattava ongelmajätteisiin. Meidän on tehtävä koko aktivismistamme Joukkovoiman mielenilmauksen kaltaista euforiaa. Uudella iloisella planeetalla vasemmistoaktivistit huutavat laulaen ja marssivat tanssien, samba- ja salsarytmit soivat, kekseliäät iskulauseet sinkoilevat, värikkäät asusteet loistavat kilpaa auringon kanssa, vimman taustalla on aina hymy ja päinvastoin. Uusi iloinen vasemmisto ei jää jumiin keskitielle eikä marginaaliin, vaan tuo marginaalin letkeänrempseästi keskelle katua. Iloisuus ei myöskään tarkoita piittamattomuutta vasemmiston syvimmistä ydinlähtökohdista, mitä todistaa jo Pitkälläsillalla 22.8. spontaanisti laulettu Kenen joukoissa seisot.

Toivon tämän kirjoitukseni toimivan yhtenä niistä lähtölaukauksista, joihin tulevaisuudessa voidaan palata, kun muistellaan vasemmiston käännekohtaa taantuvasta ja poliittisesti korrektista vaiheesta kohti uutta iloista nousua, näyttävää jälleenesiinmarssia, järjestelmän perusteita järkyttävää radikalismia ja lopulta vallankumousta.