Tervetuloa 2010-luvulle, aikakauteen, jolle uhka merkitsee samaa kuin raha 1980-luvulle, seksi 1990-luvulle ja julkkikset 2000-luvulle. Uhka on avaintekijä, joka pyörittää rahavirtoja ja ihmismieliä. Vilaus uhasta on kuin vilaus glamourista tai paljaasta pinnasta – jotakin, mikä synnyttää reaktion kritiikittömyyteen taipuvalla ihmisellä, jonka pankkitilillä on rahaa. Koska uhka on näennäisesti tosi, edellä mainittu ihminen tarrautuu peloissaan siihen objektiin, joka hänellä on aseenaan uhkaa vastaan – "tietoon", oikeammin sanoen median syöttämään uhkainformaatioon. Näin uhka myy.
Yksinkertainen logiikka pätee: mitä enemmän uhkia on, sitä enemmän ostaja ostaa. Ja aivan kuten rahan, seksin ja julkisuuden, uhan absoluuttinen määrittely on vaikeaa ja sitä on helppo hämärtää. Niinpä median silmissä uhkia on kaikkialla – samalla tavoin kuin pari vuosikymmentä sitten seksiä oli kaikkialla. Talouskriisi uhkaa! Pakolaisvyöry uhkaa! ISIS uhkaa! Venäjä uhkaa! Ääriryhmät uhkaavat! Turvapaikanhakijatkin uhkaavat – ihan yksilötasolla. Kulttuurimme on uhattuna. Ja niin edelleen.
On tietysti lohdullista, että kun oivallamme tämän yksinkertaisen logiikan, käsitämme yllä esitetyt uhat kuvitelluiksi tai vähintään paisutelluiksi. Suomen talous on melko vahvoissa kantimissa; pakolaiskriisin hallintavälineet on olemassa (eri asia on, haluammeko niitä käyttää); ISIS (IS, ISIL, Daesh) on viime aikoina enemmänkin menettänyt kuin lujittanut asemiaan; Venäjän hallinto ei ole tehnyt elettäkään hyökätäkseen länteen; puhe "ääriryhmistä" on tahallisen epäselvää ja ainoa varsinainen ääriryhmä eli fasistinen oikeisto on oikeasti (vielä) marginaalissa; turvapaikanhakijat ovat ihmisiä siinä, missä kantasuomalaisetkin. Mitään sellaista yleistettävää kuin "kulttuurimme" ei ole olemassa 2010-luvulla. Ja niin edelleen.
Toisaalta: nyt meidän on oivallettava, että uhan kulttuuri on omissa käsissämme. Me itse ylläpidämme sitä jokapäiväisessä elämässämme; se on sisäänrakennettu ajatteluumme. On askel eteenpäin tunnistaa, milloin meille myydään jotakin (kuvitellun) uhan avulla. Iltapäivälehdet ja Hesarikin voitaisiin jättää ostamatta; jos nettimedia on ilmainen, jotakin se todennäköisesti meille myy – kuten sivustolla mainostavien yritysten tuotteita. Uhkamedian laaja-alainen boikotointi voi olla hyvä alku. Se ei kuitenkaan riitä. Meidän on ymmärrettävä, että kuluttamamme tv-ohjelmat, elokuvat, musiikki, kirjallisuus ja taide ovat viime vuosikymmeninä yhä useammin pohjautuneet uhan tunteeseen ja sen myyvyyteen. Meidän on käsitettävä, että toistamme uhkamalleja myös sinänsä positiivisissa asioissa kuten ihmissuhteissa. Niin arkipäiväinen asia kuin ravinto on ympäröity uhilla: terveytemme on uhattuna, jos syömme sitä tai emme syö tätä. Ja kun uhkien riepottelema ihminen lopulta sulkee silmänsä, hän alitajuisesti muistaa, että nukkumiseenkin liittyy uhkia.
Tämän kirjoitelman tarkoitus ei ole väittää, ettei ihmiselämään liity uhkia tai ettei esimerkiksi suomalainen yhteiskunta ole millään tavalla uhattuna. Oleellisempi pointti on, että meitä hallitaan uhilla ja uhkien esittäminen on politiikkaa. Paitsi, että uhka myy mediassa, se saa ihmiset myös helposti tarrautumaan johonkin turvallisuuden tuojaan. Poliisi, armeija ja sosiaalivaltio ovat klassisia esimerkkejä turvallisuusinstituutioista, mutta muitakin vaihtoehtoja on tarjolla – raharikkaista pankeista uusnatsien katupartioihin. Niin kauan, kuin uhka myy, vallanpitäjät hyrisevät tyytyväisyyttään: jos uhattu kansa ylipäänsä joskus lähtee barrikadeille, se tapahtuu heille myytyjä uhkia vastaan, ei itse vallanpitäjiä vastaan. Näin tapahtui myös itsenäisyyspäivänä 2015 – molemmin puolin barrikadia.
Parempaa, vapaampaa, vähemmän uhattua vuotta 2016!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti