Hyvästit yksisilmäradikalismille

Kävin joskus aiemmin talvella epämiellyttävän yksityisviestiväännön erään punavihreän aktivistin kanssa. Hän kiersi keskusteluketjuissa vaatimassa ihmisiä olemaan linkittämättä Sami "Sande" Parkkosen blogia, koska tämä oli kuulemma natsimielinen. Itse en ole Sandea sellaiseksi kokenut, vaikka hän onkin kansallismielinen, tuohtui Loppu MV-lehdelle -kampanjasta ja ilmoitti auliisti puolustavansa MV:tä sananvapauden tähden. Niin ikävä ilmiö kuin MV-"lehti" onkin, Sanden näkemyksessä on pointtinsa. Itse epäilin alusta lähtien valtamedian, tai ainakin valtamediaihmisten, luuraavan vastakampanjan taustalla. Ainakin sen yhteydessä on tykätty esittää epäilyttävän – ja naurettavan – valtamediamyönteisiä näkemyksiä.

Minusta Sande Parkkonen on joka tapauksessa tuonut paljon hyvää ja tärkeää ainesta 2010-luvun yhteiskuntakriittiseen keskusteluun. Ihan erityisenä helmenä kimaltelee selkeä todistusaineisto Suomesta yrityksenä, joka on ihan oikeasti ja virallisesti kirjattu sekä Suomen että USA:n yritysrekisteriin. Väläystensä välissä Sande on kirjoittanut paljon sellaista, mitä en alkuunkaan allekirjoita. Sellaista kirjoittavat kuitenkin myös jotkut vasemmistoaktiivit. On erittäin tympeää ajattelua, että jos kirjoittaja tai aktivisti samastuu – tai tulee samastetuksi – jossakin asiayhteydessä taantumuksellisiin piireihin, koko hänen panoksensa on mitätöitävä ja hänet kaikkine väläyksineen eristettävä.

Yksi suurimpia ansoja 2010-luvun poliittisessa aktivismissa on aggressiivinen lahkolaistuminen. Kaikki tietävät rasistiliikkeen (johon Parkkonen ei lukeudu, vaikkei pakolaiskriisistä tykkääkään – toisaalta, kukapa meistä tykkäisi?) kaivaneen omat poteronsa ja juoksuhautansa nähden kaikkialla arveluttavia suvakkeja, mokuttajia ja mädättäjiä. Rasistien vastakkaiseksi ääripääksi on nimitelty anarkisteja. Puhe ääripäistä on sinänsä taannuttavaa, sillä sen varjolla on poliittisen kentän painopistettä ujutettu kohti konservatiivista oikeistoa: keskikohta näyttäisi liukuvan jonnekin fasismin porttien ja melko maltillisen hyväksynnän puoliväliin. Ei silti voi kieltää, etteikö lahkolaistuminen olisi anarkopiireissä lähes yhtä aggressiivista kuin rasistipiireissäkin. Jos sanoo yhden väärän lauseen, on pysyvästi persona non grata. Tällaista käyttäytymistä ei pidä kannattaa.

Lisäksi on tehtävä yksi henkilökohtainen tunnustus. Tunnistan näet lahkolaisessa äärivasemmistolaisessa paljon itseäni. Olen lukuisat kerrat ollut se yksisilmäinen radikaali, jonka mielestä yhdenkään vihreän tai sosiaalidemokraatin kanssa ei ole saanut tehdä yhteistyötä, koska vihreät ovat oikeasti kapitalisteja ja demarit läpeensä korruptoituneita wannabe-valtionhoitajia. Näin mielestäni edelleen onkin, mutta se ei estä nykyminua jatkuvasti tykkäilemästä joidenkin vihreiden tai demarien merkinnöistä sosiaalisessa mediassa. Vihreät ja SDP edustavat myös oikeasti helpommin lähestyttäviä ansoja vasemmistolaisen aktivismin piirissä, kun taas Sande Parkkonen ja ipulaiset piirit tavataan useimmiten hylätä suoralta kädeltä. Tämäkin on virhe, vaikka Ipun suunnalla on nyttemmin tehty kosolti poliittisia virheitä.

Kaikkein masentavin piirre lahkolaistuneessa tajunnassa on, että mörköjä nähdään absoluuttisesti kaikkialla. Vain oman oikeaoppisten kerhon parissa voidaan tehdä yhteistyötä. (Tämä on myös kommunistiryhmien perisynti.) Kaikkialla muualla nähdään pelkkiä uhkia. Lopputuloksena yksisilmäradikaalin maailmankuva on pimeä, ahdistava ja toivoton. Niinpä yksisilmäisimmät radikaalit usein luopuvat koko aktiivisuudestaan, saattavat jopa kääntyä sitä vastaan tai – paskimmassa tapauksessa – loikata uhkaavan vastapuolen leiriin, niin kuin Susanna Kaukiselle tapahtui. Mieluummin tahdon lietsoa toivoa, luottamusta ja positiivisuutta. Sellainen ilmiö kuin Loldiers of Odin (jonka filosofinen yhteys omaan "uuteen iloiseen vasemmistooni" on kiinnostava) ei voisi syntyä ilman käsitystä tavallisesta kaduntallaajasta ihan hyväntahtoisena otuksena. Emme edes voi olla varmoja, milloin poliittinen aktiivisuus tekee enemmän hyvää poliittisille tavoitteille kuin silkka hyväntahtoisuus kanssaihmisiä kohtaan. On kokonaisuutena aika heittää hyvästit yksisilmäradikalismille, joka ei ole valmis vastaanottamaan eteenpäin vieviä virikkeitä suunnalta, joka yhdestä pisteestä katsoen saattaa näyttää taantumukselliselta.