Kuten kaikki tietävät, Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Yhdysvalloissa vastaavaa postia hoiteleva Donald Trump tapasivat 16. heinäkuuta 2018 Helsingissä. Keskustelin asiasta kahden ystäväni kanssa noin viikon sisällä ennen tapaamista. Heistä ensimmäinen asuu keskikokoisessa kaupungissa eikä omaa yhteyksiä stereotyyppisiin mustavihertäviin kaupunkilaispiireihin. Hänen mukaansa presidenttien kohtaaminen oli oikein hyvä asia, sillä "mieluummin se kuin kolmas maailmansota". Toinen ystäväni asuu ja työskentelee pääkaupunkiseudulla, ja hän on usein esimerkiksi minua paremmin perillä kulloinkin vaikuttavista sosiokulttuurisista suuntauksista (oma kokemukseni rajoittuu usein Twitteriin ja Tampereen underground-piireihin). Tämä ystävä suhtautui tapahtumaan nihkeästi, koska "niiden kahden ei pitäisi päästä liikaa kaveeraamaan". Pidemmälle samalla linjalla eteni oikeistoliberaali mediaällökki Tuomas Enbuske, joka vertasi Putinin ja Trumpin tapaamista Molotovin ja Ribbentropin kokoukseen vuonna 1939.
Enbusken mauton tölväisy osoitti ankkamaisen vaakkuvan luonteensa jo Trumpin möläyttäessä tavanomaiseen tyyliinsä Helsingin mediatilaisuudessa, että "USA:n suhteet Venäjään olivat erittäin huonot vielä neljä tuntia sitten". Tämä kyseenalaisti vahvasti myös salaliittoteorian, jonka pohjalta jotkin presidenttien tapaamista kritisoivan mielenosoituksen kyltit ja banderollit oli laadittu: että Putin auttoi "kaverinsa" Trumpin valtaan Yhdysvalloissa. (On tyypillistä, että samat kriitikot ovat ensimmäisenä heiluttamassa salaliittoteoria-leimakirvestä, jos puhutaan vaikkapa Bilderberg-kokouksista.) Toki Putin myönsi auliisti halunneensa Trumpin voittavan vuoden 2016 presidentinvaalit. Tätä ei Suomessa laajemmin ymmärretä, sillä valtamedia on tykännyt vaieta Hillary Clintonin militantista russofobiasta. Kuka hyvänsä täysipäinen ihminen olisi Putinin asemassa ymmärtänyt, että ensiarvoisen tärkeää on välttää sota (mahdollisesti jopa ydinsota).
Edelleen, Donald Trump on jatkanut uhoamistaan Iranin suuntaan. Tästä on helppo tehdä johtopäätös, ettei maailmaa muuteta Helsingin tapaamisen kaltaisilla tilaisuuksilla. Liiankin helppoa. Täytyy muistaa, että Venäjän ja Kiinan johtajat ovat lähes ainoita ihmisiä, jotka pystyvät taltuttamaan USA:n presidentin sodanlietsonnan. Omasta maasta näitä taltuttajia ei ainakaan löydy, sillä niin republikaanien kuin toistaiseksi myös demokraattien johtoportaat kannattavat ideaa USA:sta jatkuvasti sotaa käyvänä maailmanpoliisina. Ehkä suhteet Iraniin korjautuisivat parhaiten tarjoamalla tilaisuus neuvotteluihin, joihin osallistuvat USA:n, Venäjän ja Iranin johtajat. Trump on typerä pullistelija, muttei entisenä tv-tähtenä voine vastustaa kiusausta näytellä suurta valtiomiestä.
Vuosikymmeniä rauhanasiaa priorisoineena ihmisenä voin siis todeta, että Helsingin tapaamisessa näyttäytyi pyrkimys hyvään. Kaikki asiaan osallistuneet - isäntiä ja mediaa myöten - ovat pahasti korruptoituneita, mutta näimme sentään pieniä viitteitä samaan suuntaan, mitä ETYK ynnä muut edustivat liennytyksen sävyttämällä 1970-luvulla. Siksi mieltäni synkistää nähdä, kuinka syvällä metsässä ovat lukuisat mustavihertävät liberaalit, jotka nykyisessä poliittisessa alennustilassa alentuvat kutsumaan itseään "vasemmistolaisiksi". Koska sekä Trump että Putin ilmiselvästi polkevat ihmisoikeuksia, he eivät olleet tervetulleita Suomeen; koska salaliittoteorian mukaan Trump ja Putin kaveeraavat, heidän ei toivottu ylipäänsä tapaavan. Ja salaliittoteorioita levittää ystävämme valtamedia, jonka itsevaltainen edustaja Helsingin Sanomat sijoitti kuvottavan pöyhkeän "welcome to the land of free press" -kampanjansa sisääntuloreitin varsille. Tietysti kampanjaa ylistivät ja siihen yhtyivät edellä mainitut libbis-aktivistit - toisin sanoen juuri ne kansalaisyhteiskunnan toimijat, joiden toivoisi ensimmäisinä kritisoivan valtamediaa ja suomalaisen median tilaa. Anna mun hitto kaikki kestää.
Uskon vakaasti, että Putinin ja Trumpin tapaamisen kaltaiset tekijät osoittavat, missä "vasemmistolaisiksi" tai "punavihreiksi" identifioituvien piirien sisäinen jakolinja kulkee tulevaisuudessa. On kiinnostavaa, kuinka Suomen kommunistisen puolueen pitkäaikainen puheenjohtaja Yrjö Hakanen (yksi niistä harvoista kommunisteista, joilla on oikeasti ollut kannatusta Suomessa 2000-luvulla) kirjoitti tapahtumasta neutraalin positiiviseksi mieltämäni kannanoton, kun useat nuorkommunistit ovat yhtyneet pula-ajan vasemmiston yksisilmäiseen kritiikkiin. Silminnäkijöiden mukaan "Helsinki Calling" -mielenosoitus keräsi (yllättäen!) vähemmän osanottajia kuin pienin neljästä Joukkovoima-mielenosoituksista (2015-17) ja ehkä reilun kymmenesosan ensimmäisen Joukkovoiman mahtavista massoista. (Toki myös mielenosoituksen organisointi oli tragikoomisesti sössitty.) Suomalaisjoukkojen enemmistö yksinkertaisesti ymmärtää, mistä on kysymys, eräiden toisten ollessa dramaattisesti kujalla. Tälle enemmistölle pitäisi myös tulevaisuuden vasemmiston rakentaa näkemyksensä. Mieluummin se kuin kolmas maailmansota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti