Aatteellinen omaelämäkerta

Xitterissä (oik. X, aik. Twitter) on minunkin taipumus ajautua joskus poliittisluontoiseen väittelyyn, vaikka olen ihan nimenomaisesti pitäytynyt tekemästä politiikkaa. Yhteistä useimmille väittelyille on päätyminen ad hominem -tilaan, jossa "väärää" mieltä oleva somettaja leimataan armottomasti jonkin ideologian kannattajaksi – riippumatta siitä, mitä hän oikeasti kannattaa tai kannattaako mitään. Itse olen ollut vastainttäjien mukaan kommunisti, natsisymppaaja, suvakki, rasisti, terelibis, vasemmistolainen, oikeistolainen, vihreä, persu ja viimeisimpänä järjettömyytenä demari.

Edellisen innoittamana ajattelin elvyttää tilapäisesti tämän poliittisluontoisen blogin – ollakseni nykyään politiikanvastainen ihminen – ja tehdä selväksi, mistä olen tullut, mitä olen ollut ja mihin olen päätynyt. Toistaiseksi.

* * * * * * * * * *

Ensimmäiset elinvuoteni kuluivat nelihenkisen perheen asuttamassa kaksiossa, josta sittemmin muutettiin omakotitaloon. Kotona ei politikoitu, vaikka "asioista" puhuttiinkin. 1970-luvun poliittisen vastakkainasettelun kokemukset saivat vanhemmat selvästi tarjoamaan lapsille politiikkavapaan kodin. Vaalisalaisuus pidettiin uskollisesti. Siitä huolimatta minulle varisi pieniä tiedonjyväsiä heidän poliittisista kannoistaan. Myönteisesti asennoiduttujen joukossa olivat ainakin keskustapuolue ja liberaalit (LKP) sekä vihreät heti, kun he ilmestyivät kuvioihin.

Oma ensimmäinen poliittinen kannanottoni tapahtui presidentinvaalien 1982 yhteydessä. Kannatin avoimesti Mauno Koivistoa enkä yhtään lähtenyt isän kelkkaan hänen yrittäessään ohjata minua epäpoliittiseen suuntaan julistamalla "Juice pressaksi". Vuosikymmenen puolivälissä järjestin kavereilleni oikein puoluegallupin. (Sellainen rasittava pentu minä olin.) Kaveripiirin sen ajan asennetta kuvatkoon, että SMP voitti gallupin ylivoimaisesti, kakkoseksi sijoittui keskusta ja kolmanneksi vihreät. Vennamolainen (postvennamolainen?) reteys oli poikavoittoisen porukan piirissä kasarillakin in ja pop.

Itse olin esiteini- ja teini-iässä selkeästi vihreä. Alkuperäiset syyt olivat selvät: luontonäkökulma oli ihan yksinkertaisesti hyvä ja sitä paitsi vihreys oli vahvassa kurssissa Saksassa, johon suhtauduttiin kasarilla aika ihaillen ja jossa olin käynyt vanhempien kanssa autoreissulla. (Tarkennus kaikille historiallisesti aivopestyille pölvästeille: kysymys on todellakin Länsi-Saksasta.) Sen päälle tuli vielä vuosikymmenen klassikko ja sukupolvikokemus, eli tuntemattoman Pekka Haaviston tv-esiintyminen eduskuntavaalien edellä 1987. Hän oli nuori, mukava, älykäs, asiallinen, ryvettymätön ja pöhöttymätön – kerta kaikkiaan tulevaisuuden ihminen. Siihen mennessä keskustan, SDP:n, kristillisten ja varsinkin kokoomuksen siannäköisistä ukkeliehdokaskuvista oli tullut jo lasten ja nuorten kollektiivinen ällötys.

1990-luku lähestyi ja alkoi, teiniporukoissa alkoi tapahtua vakavampaakin luontoherätystä ja minua kiinnosti hippiliike. Itäblokki kaatui rymisten ja Etelä-Afrikan apartheid oli päättymässä. Itseäni mietitytti, miksei se kaikki tuntunut niin ihmeelliseltä. Havaitsin kiinnostusta aikaan, jolloin aatteet olivat vielä aatteita eikä kaikki valunut kohti yhdenmukaista pinnallista kivaa. Tämä sointui yhteen uuden taaksepäin katsoneen musiikkikiinnostuksen kanssa: yhtäkkiä noin 1963–83 tehty musiikki tuntui relevantimmalta kuin Guns n' Roses. Televisio näytti Eilisen pop -ohjelmasarjassa kaksi päräyttävää jaksoa: yksi keskittyi punkiin ja uuteen aaltoon, toinen taas 1960–70-luvun radikaaleihin. Niissä meiningeissä oli elämää! Suunnittelimme parin kaverin kanssa lakkautetun sahalaitoksen tiloihin vallankumouskeskusta, jossa olisi kirjoituskone ja kopiokone ja sieltä käsin syydettäisiin kapinajulisteita ympäri kaupunkia. Myös punkahtavien protestilaulujen ideoita oli ilmassa. Aatteeni oli epäselvä ja jäsentymätön, se ei ollut varsinaista anarkismia, mutta anarkismin vaikutus on helppo tunnistaa.

"Elämisen meininkiä ja systeemi mäsäksi" -aatteen rinnalla minussa eli myös hengellinen kaipuu. Etsin sitä kausittain herätysliikekristillisistä piireistä, ja oli vähintään yksi kausi, jona hahmotin kristillisen vaihtoehtoyhteisön sosiaalisesti edistykselliseksi ratkaisuksi. Kun kiinnostukseni hippiliikkeeseen kasvoi uudestaan noin vuonna 1998, tämän tilalle tuli kiinnostavasti jokin itämaisen elämänfilosofian läpäisemä "luostarimainen" yhteisö. Ajatus sellaisesta pysyi päässäni vuosikausia. Yhä toisinaan mietin, olisiko muusta yhteiskunnasta eristäytynyt ja omien pelisääntöjensä mukaan elävä vaihtoehtoyhteisö kaikkein paras ratkaisu.

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. 1990-luvulla näet käynnistyi yksi ainakin periaatteessa pitkäksi venähtänyt aatteellinen elämänvaihe. Sen alkupiste oli kysymys Euroopan unionin jäsenyydestä. En tykännyt EU:sta, koska minusta entinen ja erillinen Suomi oli ihan hyvä ympäristö elää ja kasvaa. (Ehei, kasari-Suomi ei ollut itäryhmää. Tätä tuntuu pöljältä joutua painottamaan.) Presidentinvaalit 1994 olivat ensimmäiset vaalini, äänestin EU:n vastustajien ykkösehdokasta Keijo Korhosta ja tein hänelle jopa vaalityötä. Siitä oli sujuvaa liukua mukaan EU-kansanäänestyksen ei-kampanjaan, jossa pyöri myös vasemmistolaisia. Vasurit vastustivat EU:ta (todellakin!), vaikka vasemmistoliiton johtoporras käänsikin äänestystuloksen myötä kelkkansa ilmoittaen, että demokratia oli puhunut. Omaan silmääni demokratia nimenomaan ei puhunut: Hesari ja muu kaupallinen valtamedia olivat asettuneet avoimesti kyllä-kannalle, S-ryhmä oli luvannut alennetut hinnat heti EU-jäsenyyden tultua voimaan ja iso raha paimensi meitä muutenkin unioniin. Marxilainen vasemmisto oli oikeassa: ongelman nimi oli kapitalismi!

Yliopisto-opintojeni (1994–2000) aikaan minut tunnettiin luentosaleissa ihmisenä, joka uskalsi sanoa luennoitsijoille vastaan. Opiskelin pääaineena kulttuurimaantiedettä, sivuaineina muun muassa aate- ja oppihistoriaa sekä sosiologiaa. Välillä joka ikinen harjoitustyöni sisälsi luokkatietoisen kannanoton kapitalismia vastaan. Haaveilin yliopistosta sellaisena kuin se oli ollut joskus optimaalisessa vaiheessa 1970-lukua, "suuren unelman aikana". Kirjoitin kolumneja paikalliseen ylioppilaslehteen ja toimin vähän aikaa ainejärjestön hallituksessa, jossa aiheutin enemmän vasta- kuin myötävaikutusta. Ylioppilaskunnan edustajiston vaaleihin minua pyydettiin, mutta kieltäydyin. Samoin minua pyydettiin ehdolle valtakunnallisiin vaaleihin ja tietysti myös kieltäydyin. Vuonna 1996 aloittanut uusi SKP oli lähimpänä sydäntäni, muttei sekään kovin lähellä. Sen toiminnassa oli näet lähinnä väsynyttä ukkeliväkeä. En myöskään ymmärtänyt SKP:n ja vielä pienemmän KTP:n välistä vastakkainasettelua. Kirjoitin kuitenkin vähän aikaa kolumneja Tiedonantajaan.

Samanmielisiä etsiessäni törmäsin nuoriin aikuisiin, jotka olivat vasemmistolaisia, mutteivät 1970-lukulaisella tavalla. He muistuttivat hiukan sekä punkkareita että hippejä. Heidän kanssaan oli sen verran kivaa, että avasin sylini tuoreemmille vaikutteille, jotka koin sukulaisina sekä anarkismille että 1960-luvun radikalismille. Tuona aikana, 1990-luvun lopulla, minusta tuli ajanmukaisella tavalla vasemmistolainen – ei enää "suuren unelman ajan" mallin mukainen marxilainen sosialisti. Tuohon aikaan viittaan myös, jos nykyisin tulen muistuttaneeksi, ettei ennen tuntemani vasemmistolaisuus ollut laisinkaan autoritaristista, moralistista tai poliittisesti korrektia.

Aatteellinen väljentyminen näkyy pienlehdissä, joita tuolla porukalla väsäsimme. Ysärin loppuvuosien Punos/Punnus ja vielä ensimmäinen Kulttuurivallankumous (2000) henkivät nimenomaan vasemmistolaista ideologiaa, sen jälkeen linja muuntui yleisemmäksi yhteiskuntakritiikiksi ja hörhöilyksi. Feminismini ja sukupuolikritiikkini näkyy joissain alkuajan "Kulttiksissa", samoin sijaa oli rauhanliikkeelle. Feminismi oli perintöä yliopistolta, vaikka olinkin jo valmistunut. Tosin työskentelin kaksi pätkää tutkimusapulaisena kasvatustieteissä vuonna 2003 ja sain paikan juuri feministiyhteyksien kautta. Rauhanliike rakentui USA:n Afganistanin-sodan kynnyksellä ja huipentui Irak-iskun aikaan (omassa silloisessa kotikaupungissanikin tuhannen osallistujan mielenosoitusmarsseihin). Touhusin siinä aktiivisesti, olin mukana järjestämässä tapahtumia ja noin viidessä sekunnissa keksimästäni Pomminvarma tulevaisuus -ilmauksesta tehtiin näiden tapahtumien yleisotsikko.

Koko vuosikymmentä (siis 00-lukua) värittävät osaltani hipahtavat ideat todellisuuden rakentumisesta ensisijaisesti ihmisten päässä. Tätä vastaan oli jyrkässä ristiriidassa em. "nuorten aikuisten" porukassa vaikuttaneen, sosiologiaa opiskelemaan Helsinkiin muuttaneen nykyisen valtiotieteen tohtorin näkemys: "Kyllä se on ruktuuri, joka määrää." Pikku hiljaa jouduin oivaltamaan, että kriittisen valtavirran ajattelutapa kulki yleisestikin deterministiseen suuntaan. Omaa 2010-luvun alkuani luonnehtii uuspolitisoituminen, joka ensin löysi paikan sieltä, mistä oli ysärin lopulla lähtenyt eli vasemmalta läheltä kommunisteja.

Sitten päästäänkin, ah, niin ihanan sosiaalisen median aikakauteen ja vaikutukseen. Jo Facebookissa 2008–09 ja etenkin Twitterissä 2010-luvulla oli selvästi havaittavissa, että minunlaiseni USA:n imperialismia ja kulttuuri-imperialismia vastustaneet mediakriittiset rauhanpuolustajat olivat vasemmalla käymässä harvinaisiksi. Wikileaks herätti aluksi laajemminkin toivoa, mutta pian sen tarkoitusperiä alettiin epäillä. Jotkut pitivät lännen militantteja operaatioita "diktatuureja" vastaan oikeutettuina, koska Barack Obamaan luotettiin – hänhän oli afroamerikkalainen demokraatti! Hälyttävää oli myös, kun jotkut yhdistivät valtamedian käsitteen käytön persuoikeistoon. Vuonna 2014 julkaistun tutkimuksen mukaan puolet median eliitistä oli kokoomuslaisia, mutta (persu)oikeistolainen käsitys punavihreästä valtamediasta kukki ja alkoi vanhaan kunnon goebbelsilaiseen tyyliin muuttua todeksi, kun uusi mediaväki tuli entistä enemmän vasemmalta.

2014... Vuosiluku tuo ensimmäisenä mieleeni sen, että vaahtosin jatkuvasti politiikkaa Twitterissä. Ukrainan tilanne oli räjähtänyt ja toisinajattelijoiden "Venäjä-trollittelu" vimmattua. Se tarvitsi vastavoiman – myös minua, niin kuvittelin. Toisin kuin nykyään tykätään muistaa, toisinajattelijoita oli paljon. FB:n ironisesti nimetyssä Venäjän trolliarmeija -ryhmässä oli tuhansittain jäseniä. Meitä tietysti leimattiin konservatiiveiksi, mutta vielä tuossa vaiheessa isolla osalla toisinajattelijoista oli vasemmistotausta ja samaa väkeä oli ehdolla vassareiden (ja kommareiden) listoilla vaaleissakin. Eduskunnassa "meikäläistä" vasemmistoa edustivat enintään herrat Mustajärvi (Markus) ja Yrttiaho (ensin Jyrki, sitten Johannes). Pidemmän päälle mahdoton oli mahdotonta, ja myös itse – pidettyäni jo vasemmiston muuttumisesta luentojakin – irtauduin vasemmiston käsitteestä vuonna 2019.

Yleisellä tasolla kansaa jakoi kysymys maahanmuutosta. Itse olen aina vastustanut rasismia, ja kävin pitkän aikaa rasisminvastaisissa mielenosoituksissa. Vuoden 2015 pakolaiskriisi ei muuttanut osaltani mitään. Sen sijaan pari vuotta myöhemmin "antifasistinen" retoriikka oli muuttunut niin luotaantyöntävän vihaiseksi, että oivalsin sen kääntyneen edustamaan samoja arvoja, joita muka ihmisoikeuksien nimissä vastustettiin. Havahduin identiteettipolitiikka-ilmiöön ja sen liitännäiseen, joka lähivuosina sai nimen woke. Minusta kaikkea syrjintää, eikä vain tiettyjen erityisasemiin nostettujen vähemmistöjen syrjintää, oli syytä välttää ja vastustaa. Uuden polven aktivistit sen sijaan syrjivät ja sortivat ennestään syrjittyjä ja sorrettuja, jotka ajattelivat väärin tai kuuluivat vääriin väestöryhmiin! Ei sellaista voinut hyväksyä. Päädyin sosiaalisen median blokkilistoille "rasismin" tähden, vaikka olisin kerta kaikkiaan viimeinen ihminen ajattelemaan rasistisesti: minusta etnisen taustan perusteella ei kuulu eriarvoistaa ihmisiä mihinkään suuntaan. Ihmiset ovat ihmisiä eivätkä "rodun" tai identiteettiryhmän jäseniä.

Poliittisen korrektiuden vaatimusten sinkoillessa ympärillä minunlaiseni vastarinnankiiski alkoi painottaa enemmän epäsovinnaisuutta, antikonformismia ja ihan yksinkertaisesti vapautta. Tätä vastaan oli tietysti jyrkällä törmäyskurssilla koronaoperaatio, joka pääsi valloilleen maaliskuussa 2020. Siinä vaiheessa otin etäisyyttä myös alakulttuuriliikehdintään, joka osoittautui auktoriteettiuskovaiseksi ja jopa lakkautti itse itseään. Yhteiskunnalliset ratkaisuideani olivat silti yhä järjestelmänsisäisiä. Vasemmiston käsitteestä irtauduttuani olin luonnostellut puoluetta nimeltä Aamutähti. Korona-aikana ajattelin, että meillä pitäisi olla Liberté, Égalité, Fraternité -puolue, sillä koin juuri näiden klassisten ihanteiden ajautuneen ahdinkoon. Ne päätyivät tämän blogin alaotsikoksi. Turhauduin Kristallipuolueen perustamisesta, koska sen niminen ja teemainen puolue marginalisoi itsensä jo lähtökohtaisesti. Eikö tavoitteena pitäisi olla vanhan vallan nujertaminen? Vielä tuoreemmat VKK:t ja Vapauden liitot taas leimasivat itsensä oikeistoon ja niiden perustajat olivat entisiä persuja, joten ne eivät ole kiinnostaneet.

Hetken aikaa näytti talvikaudella 2020–21 löytyneissä koronakriitikoissa olevan toivoa ja elämää. Heidät kuitenkin imaistiin osaksi perinteistä oikeisto–vasemmisto-asetelmaa, vaikka se oli kääntynyt edellisinä vuosina niin ettei hitaampi pysynyt perässä. Minusta teki lopulta anarkistin kolme toisiinsa liittyvää, mutta silti erillistä ilmiötä. 1) Koronaoperaatio osoitti, että mikä tahansa, teoriassa jopa hyvä yhteiskuntajärjestelmä voidaan sujuvasti taivuttaa totalitaariseksi. Kun ihmiset uskovat systeemiin, he uskovat sen johtajiin silloinkin, kun systeemin luonnetta radikaalisti muutetaan. Näin voidaan ihmisiltä riistää vapaudet, oikeudet ja luontaiset yhteydet. 2) 2020-luvun alun uudet puolueet todistivat itsessään, että systeemi vääristää ja banalisoi ongelmiinsa esitetyt ratkaisut jo ennen kuin ne tulevat täytäntöön. Kansalle tarjotaan kliseitä ja umpikujia, ei aitoja asioita tai eteenpäin vieviä teitä. 3) Korona-aika hävitti anarkismin Suomesta liki täydellisesti, entiset punamustan lipun heiluttajat paljastuivat holhousyhteiskuntaa kannattaviksi sosiaalidemokraateiksi ja missä anarkismia yhä tunnustettiin, siitäkin oli tullut identiteettipolitiikkaa. Niinpä koin olevan syytä rientää täyttämään tyhjää tonttia, ja koska se oli tyhjä, sille saattoi luoda uuden sisällön.

Kevättalvella 2022 jouduin tietysti näkemään entisten pasifistien kääntyvän sotaa käyvän maan militanteiksi kannattajiksi, entisten maailmanpoliittisten toisinajattelijoiden taipuvan valtavirran puolelle, entisten Nato-kriittisten kääntyvän sotilasliiton kannattajiksi ja entisten – lähes viimeisten – USA:n imperialismin vastustajien siirtyvän sen tukijoukkoihin. Miten tämä muutti ajattelutapaani? Lähinnä siten, että vituttaa vielä enemmän. Kiinnostukseni separatismia, oman itsenäisen alueen ja/tai erillisen yhteiskunnan luomista kohtaan on vakiintunut tasolle, jolla se käväisi jo koronakiihkossa. "Uudessa rauhanliikkeessä" olin alusta asti mukana, mutta lupaavan alun jälkeen se on lässähtänyt lähinnä FB-ryhmäksi enkä yhdy sen perustajan käsitykseen, että paras tapa vaikuttaa on mennä joukolla kaikkiin some- ja internet-keskusteluihin inttämään. Ei se vain toimi niin ja se on nähty. Jo loppuvuonna 2014 vetäydyin tilapäisesti Twitter-väännöistä oivallettuani, että vimmainen sananjulistukseni aiheutti sivustaseuraajissa enemmän vasta- kuin myötäreaktioita. Uusin ajatukseni on, että meidän pitäisi levittää ja synnyttää enemmän ihan vain kivaa. Mikä hyvänsä ratkaisu – tai yhteiskunta tai systeemi – muuttuu paremmaksi, kun ihmiset eivät vihaa toisiaan, synkistele, kyräile joka suuntaan varautuneina ja suorita hymyttömästi. Kiva manifesti on ehkä tulossa.

Kannatitko holokaustin kieltämisen kriminalisointia? Loukkasit pyhää arvoani

Kuvitellaan tulevaisuuden yläkoulu. Opettaja kysyy kysymyksen, johon hentoja viiksiä kasvattava Oliver vastaa väärin. Vielä edellisenä päivänä Oliver olisi saanut vain kirjallisen huomautuksen, mutta nyt 15 vuotta täytettyään hänelle langetetaan sakkorangaistus. Oliverin vanhemmat sattuvat olemaan köyhiä, joten maksu lankeaa Oliverin omille niskoille, vaikkei hänellä ole laisinkaan rahaomaisuutta. Mikäli vääriä vastauksia kertyy, jossain vaiheessa pojannulikka joutuu nuorisovankilaan sovittamaan rangaistustaan. Ihanneyhteiskunnassa ei kerta kaikkiaan saa olla väärässä tai tietämätön, sillä jokainen toisten kuullen annettu väärä vastaus on misinformaation levittämistä. Ja sehän on rikoksista pahimpia, sillä oikea tieto tulee valtiolta ja valtamedialta, ja niiden arvovallan kyseenalaistaminen on kerta kaikkiaan vaarallista.

Mihin tämä nyt liittyy? Suomen hallitus päätti viime viikolla kriminalisoida holokaustin kieltämisen. Itselläni ei ole syytä kieltää sitä, mutta mielestäni ihmisen kuuluu saada tehdä niin jos on tehdäkseen. Sanan- ja ajatuksenvapaus on arvoistani tärkeimpiä. Holokaustin kieltämisen kriminalisointia perustellaan juutalaisten kansanryhmänä vainoamisen ehkäisyllä, mutta Suomessa juutalaisvainoja ei ole näkynyt. Sen sijaan tällaiset päätökset ajavat meidät lähemmäs tilannetta, jossa on kiellettyä myös väittää maata litteäksi tai julistaa, ettei ihminen ole käynyt kuussa. Kaikki nämä ovat luultavasti väärässä olemista, mutta ihmisen täytyy saada vapaasti olla väärässä. Orpon hallituksen pohdinnat, pitäisikö natsi- ja kommunistitunnuksetkin kieltää, ovat tietysti myös askel kohti totalitarismia – siis juuri sitä yhteiskunnan luonteenpiirrettä, jonka pohjalta natsismi ja typerryttävästi kommunismikin on leimattu.

Tietysti holokaustin kieltämistä perustellaan myös sillä, että se auttaa omalta osaltaan vaientamaan natsimielisiä ja fasistisia ääniä. Tätä rohkenen epäillä. Toisin kuin kaikki valtavirtamieliset ihmiset kuvittelevat, iso osa suomalaisista on kaikkea muuta kuin auktoriteettiuskoisia. Tuhannet ihmiset, jotka suhtautuvat varsin kriittisesti politiikkaan, yhteiskuntajärjestelmään ja valtamediaan, saavat uutta pontta kuvitelmilleen, että totuus holokaustista yritetään salata pakkokeinoin. Ylipäänsä lukuisien yhteiskuntakriitikoiden sympatiat kääntyvät tällaisten päätösten myötä kohti äärioikeistoa ja ääriliikkeitä. Kielto- tai pakkolaeilla ei luoda hyvää kasvualustaa tasapainoiselle ajattelulle.

Oma omituinen lukunsa on se kuvitelma, että juuri nyt on fasistisen ja natsimielisen ajattelun kannalta vaarallinen aikakausi, jolloin meidän on tehtävä voitavamme huolestuttavien aatteiden estämiseksi. Tosiasiassa fasisteja ja natseja on nyky-Suomessa edelleen häviävän vähän. Sen sijaan jo pitkän aikaa on ollut yleisenä tapana leimata vastapuoli natseiksi. Punavihreässä leirissä perussuomalaisia tykätään pitää natseina. Toisaalta persuja lähellä olevissa piireissä Marinin hallitusta nimiteltiin aika yleisesti fasistiseksi. Tämäkin kupla puhkeaisi, jos ihmisten kuplat kohtaisivat toisensa: havaittaisiin, että lähes kaikki pitävät fasismia ja natsismia viholliskuvana ja "pahana". Natsi- ja ääriajattelun kitkemisvimma perustuu siis kuviteltuun eikä todelliseen uhkaan.

Tällä vimmalla täytyy olla muita motiiveja. Yksi sellainen on epäilemättä pyrkimys muokata ihmisten ajattelua kohti yhtä oikeaa totuutta. 2020-luvun alkupuolella elämme aikakautta, jona Facebook rajoittaa käyttöoikeuksia, jos käyttäjä linkittää Gestapo Summer -nimisen artistin esittämän kappaleen. Ainahan punkkarit ja muut radikaalit ovat hyödyntäneet natsi- ja ääriliikekuvastoa. Tunnetun suomalaisen indieyhtyeen 22-Pistepirkon varhaisvaiheen nimi oli Matti Mätä & SS. Yhtäkkiä tänä ahdasmielisenä aikakautena sellainen on kiellettyä ja ehkä pian laitonta. Järjestelmä ja organisaatiot kieltäytyvät järjestelmällisesti ymmärtämästä, että tuollaisia ilmauksia voidaan käyttää aatteen promoamisen ohella saman aatteen tehokkaaseen vastustamiseen. Jos kaikki totalitaarisiin ideologioihin liittyvä on tabua, voisiko taka-ajatuksena olla, ettei meidänkään järjestelmämme totalitaarisista piirteistä voi eikä saa puhua enää oikeilla nimillä?

Ihmisillä täytyy olla sananvapaus, ajatuksenvapaus ja väärässä olemisen vapaus. Nämä ovat minulle pyhiä asioita. Muussa tapauksessa tämän yhteiskunnan voi toivotella helvettiin siinä missä natsi-Saksankin.

Älä äänestä!

Vuonna 2010 julkisuuteen livahti tieto, että yhdysvaltalainen konsulttitoimisto McKinsey & Company oli laatimassa seuraavaa hallitusohjelmaa Suomelle. Tämä asia on niin läpeensä mätä, että sen tajuttuaan ei voi suhtautua poliittiseen järjestelmäämme niin kuin meille opetetaan. On tietysti selvää, ettei hallitusohjelmia pitäisi teettää konsulttitoimistoilla, sillä kyseiseen tehtävään on vaaleilla valittu poliittiset päättäjät eikä konsultteja. Lisäksi kysymys oli Suomen päätöksenteosta ja toimisto on amerikkalainen. Kaikkein törkeintä on kuitenkin, että hallitusohjelmaa ei ollut teettämässä uusi, vaan seuraavana vuonna väistymässä ollut vanha hallitus. Edes tulevan eduskunnan poliittisista voimasuhteista ei teoriassa ollut hajuakaan. Uudelle hallitukselle – koostuipa se mistä aineksista hyvänsä – oltiin ojentamassa valmis, vanhan hallituksen teettämä, jenkkiläisten konsulttien viimeistelemä hallitusohjelma!

Vuonna 2014 bloggari Sami "Sande" Parkkonen esitteli häkellyttävän todistusaineiston. Sen mukaan – täysin yksiselitteisesti – Suomen valtio löytyy sekä Suomen että USA:n yritysrekisteristä. Suomessa valtio on merkitty yritykseksi vuoden 1995 alussa eli Euroopan unioniin liityttäessä. Yritysten hallintoa ja taloudenhoitoa säätelevät periaatteet poikkeavat radikaalisti siitä, mitä meille opetetaan valtioista. Sanden esittämien todisteiden mukaan tämä poikkeaminen on nykypäivänä pelkkää vieraantunutta teoriaa. Yritysdemokratiaa on olemassa, mutta valtiodemokratian suurta kertomusta se ei vastaa. Kun ymmärrämme valtion yritykseksi, oivallamme myös, kuinka suhteellista demokraattisuus Suomessakin on.

Vuonna 2020 itse kirjoitin kaikkien aikojen hallitushuijauksesta, vaikkei Marinin hallitus ollut edes vielä näyttänyt kuin osan kaikista takinkäännöistään. Joka tapauksessa hallitus on toteuttanut täysin erilaista – käytännössä lähes päinvastaista – politiikkaa kuin äänestäjälle eduskuntavaaleissa 2019 uskoteltiin. Sama oli tapahtunut, kenties hieman lievemmässä muodossa, vuonna 1995 Lipposen ensimmäisen hallituksen yhteydessä. Molemmissa tapauksissa hallitusvastuussa on ollut SDP, mutta kokoomus- ja keskustajohtoiset hallitukset ovat nekin olleet kaikkea muuta kuin syyttömiä. Aivan erityinen huomio kiinnittyy Anneli Jäätteenmäen savustamiseen ulos pääministerin paikalta 2003. Sen virallinen perustelu ei kestä päivänvaloa. Keskusta oli Jäätteenmäen johdolla esittänyt uudistuksia ja saanut kannatusta, mutta hänet korvanneen Vanhasen hallitus ei niitä toteuttanut. Samoinhan Antti Rinne heitettiin pois Sanna Marinin tieltä 2019. Täysin järisyttävä – ja järisyttävän antidemokraattinen – tempaus oli myös perussuomalaisen puolueen hajottaminen ja sen seurauksena syntyneen täysin kannatuksettoman puolueen, "Sinisen tulevaisuuden" (nyk. Korjausliike), kiskaiseminen Sipilän hallitukseen vuonna 2017.

Hälytyskellojen pitäisi soida myös ajateltaessa, kuinka yksimielisesti koko eduskunta on lähtenyt mukaan vuosikymmenien poliittiselle jatkumolle täysin vastakkaisiin linjauksiin. Koronan rantauduttua Suomeen lähes kaikki kansanedustajat olivat sitä mieltä, että nyt rajat kiinni, kokoontumisrajoitukset pystyyn, kulttuurielämä seis, pienellä viiveellä myös kasvomaskit ja rokotteet kaikille – mikä kehitys huipentui vapautta ja tasa-arvoa musertavasti loukanneen koronapassin käyttöönottoon. Venäjän hyökättyä Ukrainaan lähes kaikki kansanedustajat olivat sitä mieltä, että nyt äkkiä Suomi Natoon, suomalaisia aseita Ukrainaan ja kaikki viralliset valtiolliset tahot tekemään kunniaa Ukrainan lipulle. Yksimielisyys tällaisissa tapauksissa ei vastaa kansalaisten ajantasaista mielipidettä – siitä puhumattakaan, mitä kansalaiset olisivat sanoneet (tai jopa sanoivat) näistä asioista eduskuntavaalien yhteydessä 2019.

Päättäjien yksimielisyyttä voi tarkastella kahdelta kantilta. Voidaan painottaa sitä, mihin viittaavat jenkkikonsulttien etukäteen sorvaamat hallitusohjelmat, valtion asema yrityksenä, täydelliset poliittiset takinkäännöt heti vaalien jälkeen ja epäsopivien ministereiden tai puolueiden juonitteleminen ulos kuvasta: "demokraattisilla" päättäjillä ei oikeasti ole valtaa. He ovat pelkkiä napinpainajia, joille virkamiehet, EU ja näiden taustalla piileksivät bisnesvetoiset herrakerhot esittävät omat valmiiksi pureskellut "totuutensa". Toisaalta itse päättäjät voi nähdä herrakerhona. Twitterissä käytiin talvella vääntöä, kun tuli ilmi, että muuan tunnettu kokoomusnuori ja muuan tunnettu vasemmistonuori kävivät yhdessä kaljalla. Poliitikot muodostavat yhdessä oman kuplansa, joka on mahtavaa leviämismaastoa joukkopsykoosin kaltaisille ilmiöille. "Kriisi! Nato pelastaa!" ja "Kriisi! Rokote pelastaa!" ovat lähtökohtia, joista tulee mieleen uskonnollinen kultti.

Vai onko kysymys joukkopsykoosia yksilötasoisemmasta mielenterveysongelmasta? Puolalainen psykiatri Andrzej Łobaczewski kehitti 1970-luvulla idean "poliittisesta ponerologiasta", jonka ydinajatuksiin kuuluu, että vallanpitäjien joukossa on poikkeuksellisen paljon psykopaatteja ja lisäksi psykopaattiset vallanpitäjät voivat jopa aiheuttaa psykopaattisen "epidemian". Ajatus on kiinnostava ja jättää pohtimaan, millaiset ihmiset ylipäänsä hakeutuvat poliittisiksi päättäjiksi. "There's room at the top they are telling you still / but first you must learn how to smile as you kill", lauloi John Lennon kappaleessa Working Class Hero (1970). Varsinkin pienissä puolueissa on vielä jäljellä ihmisiä, jotka ovat mukana kirkasotsaisesti muuttamassa maailmaa, mutta tässä järjestelmässä siltä pohjalta ei voi edetä. Niinpä nousevan liikkeen kaappaavat järjestelmällisesti ihmiset, jotka eivät tahdo parantaa maailmaa vaan hallita sitä. Tästä mieleen voi juolahtaa kysymys: miksi maailmaa eli käytännössä ihmisiä ylipäänsä täytyy hallita? Emmekö me aikuiset osaa itse hallita itseämme, toimintaamme ja elämäämme?

Tältä pohjalta olen muotoillut 11 kohtaa, jotka perustelevat, miksi ei kannata äänestää:

1. Äänestämällä luovutat vapaaehtoisesti sinua koskevissa asioissa vallan muille ihmisille, jotka eivät yleisesti ottaen tunne sinua etkä sinä heitä.

2. Äänestämällä tuet psykopaatteja, narsisteja ja kyynisiä pyrkyreitä, jotka haluavat päästä hallitsemaan toisia ihmisiä. (Mikäli tässä kohdassa ajattelet, ettei oma ehdokkaasi ole sellainen, tutustu Suomen vaalimenetelmään.)

3. Äänestämällä osoitat kannatuksesi päättäjien herrakerholle, kansalaisista vieraantuvalle kuplalle, jossa on poikkeuksellisen otolliset olosuhteet hurahtaa yksimielisesti kulttimaiseen tai joukkopsykoosin kaltaiseen olotilaan.

4. Äänestämällä annat hyväksyntäsi sille, että poliitikot ja puolueet järjestelmällisesti valehtelevat kansalaisille ennen vaaleja ja kääntävät täydellisesti kelkkansa vaalien jälkeen.

5. Äänestämällä annat hyväksyntäsi käytännölle, jossa kansalaisten suursuosion saaneet, mutta vakiintuneiden valtapiirien mielestä epäsopivat poliitikot ja puolueet voidaan kansalaismielipiteen vastaisesti syrjäyttää – ja propagoida valtamedian avulla asia ylösalaisin, ikään kuin syrjäyttäminen nimenomaan edustaisi demokratiaa.

6. Äänestämällä voit vaikuttaa enintään valtion nimeä itsestään käyttävän yrityksen asioihin, et yritysten yläpuolelle sekä moraalisesti että käytännöllisesti sijoittuvan valtion asioihin (koska sellaista ei ole enää olemassa).

7. Äänestämällä osallistut sen itsetarkoituksellisen savuverhon ylläpitämiseen, että valta ihan oikeasti on "demokraattisesti" valituilla päättäjillä eikä esimerkiksi virkamiehillä, konsulteilla, epämääräisillä "asiantuntijoilla", ylikansallisilla organisaatioilla, liike- ja investointipankeilla tai amerikkalaisilla miljardööreillä.

8. Äänestämällä tuet järjestelmää, jonka kautta mahdollistetaan sodat ja väkivaltamonopolit.

9. Äänestämällä tuet järjestelmää, joka mahdollistaa yksilönvapauden riiston lukemattomissa eri muodoissa.

10. Äänestämättä jättämällä osoitat, etteivät poliittisten huijareiden huijaukset mene sinuun täydestä.

11. Äänestämättä jättämällä voit osallistua todelliseen historialliseen käänteeseen. Viime aikoina yhä useampi on jättänyt äänestämättä. Jos äänestysprosentti jää alle viidenkymmenen, jokainen edes alkeellista logiikkaa tunteva ihminen oivaltaa, että koko poliittinen järjestelmä pysyy pystyssä enää vähemmistön tuella ja enemmistö on kääntänyt sille selkänsä. Tällä oivalluksella voi olla täysin mullistavat seuraukset.

Siis: ÄLÄ ÄÄNESTÄ!

Kapinallinen bilettäminen, eliitti vs köyhät ja Sanna Marin

Ymmärrän oikein hyvin ihmisiä, joiden mielestä kohu pääministeri Sanna Marinin bilettämisen ympärillä saavutti nopeasti liian isot mittasuhteet. Eikö PM:n ja SDP:n politiikka ole oleellisempaa? Harva tulee ajatelleeksi, että aihepiiriin liittyy häkellyttävän paljon piilo- ja liitännäismerkityksiä – eikä siitä pidä heitä syyttää. Useimmat ihmiset ajattelevat joko valtamedian, sosiaalisen median valtavirran tai molempien ehdoilla, ja silloin, kun esiintyy syvällisempiä vivahteita, mediat tuskin niitä esittelevät.

Aion kaikesta huolimatta pureutua tässä kirjoitelmassani syvällisesti case Sanna Marinin tarjoamiin piilo- ja liitännäismerkityksiin. Vaikka aihepiiriin olisi kyllästynyt, näihin näkökulmiin ei ole tarjottu kyllästymistilaisuutta:

1) "Bileministeriksi" on leimattu henkilö, jonka johtama hallitus yritti edellisenä vuonna kieltää kaiken bilettämisen.

2) Pääministerin näyttäytyminen bilettämisen esitaistelijana tekee vaikutuksen liberaaleihin, jotka vielä hetki sitten olivat vimmoissaan siitä, kun pääministerin johtama hallitus oli vähällä tuhota koko tapahtuma-alan ja ison joukon bilepaikkoja (ravintoloita).

3) Pääministerin bilettämisen kritisoijat alkavat näyttää konservatiivisilta ilonpilaajilta, vaikka nuo samat kriitikot olivat viime vuonna raivoissaan, kun pääministerin johtama hallitus kielsi ihmisiä tapaamasta toisiaan ja pitämästä hauskaa yhdessä.

4) Se, että pääministeri leimautuu bilettäjäksi ja hänen hallituksensa on kieltänyt kansaa bilettämästä, tuo kiinnostavasti mieleen vuonna 2021 laajalle levinneet todisteet siitä, etteivät kansaa koskevat tapaamisrajoitukset ja maskivaatimukset koske valtaeliittiä.

5) Pääministerin biletys on tapahtunut eliitin piirissä. Hänen bilekavereinaan on ollut julkkiksia ja bilemusiikkina 2010-luvun pintaliitopoppia, ja bileisiin yhdistetty kokaiini on leimallisesti rikkaiden eliittihuume.

6) Huomattava osa pääministerin bilettämisen tukijoukoista kuuluu alempiin yhteiskuntaluokkiin.

7) Lukuisat opiskelijat, työttömät, pätkätyöläiset ja muut köyhät samastuvat pääministerin biletykseen lähtökohtien vastakkaisuudesta huolimatta, koska PM:n poliittinen identiteetti ei assosioidu eliittiin ja sen etuoikeuksiin, vaan työväenluokkaan ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen.

8) Alempien yhteiskuntaluokkien bilettämisellä on pitkä kapinallinen historia. Identiteettipoliittisesta ajatusvirheestä johtuen pääministerin alempiluokkainen tukijajoukko samastaa PM:n tähän kapinaan eikä eliitin etuoikeutettuun sikailuun.

Aloitan vyyhdin purkamisen loppupäästä. 1980-luvulla syntyi sosiokulttuurinen hybridi, jossa 1960-luvun hippiliikkeen ideat tajunnan laajentamisesta, "happeningista" ja "heimon" kokoontumisesta yhdistyivät 1970-luvun uuden aallon vastakulttuuriin sekä toisaalta diskojen tanssikulttuuriin ja (etnisten, seksuaalisten) vähemmistöjen hyväksyntään. Mukana oli myös huumeita. Acid house, joka herätti Britanniassa valtavan konservatiivisen vastareaktion, sai nimensä hapolta eli LSD:ltä. Hyvin pian bilesukupolven ja tanssivallankumouksen nimikkohuumeeksi muodostui ekstaasi, joka on periaatteessa yhtä kuin MDMA (ekstaasitableteissa tosin oli usein muitakin ainesosia). Iso osa 1990-luvusta oli rave-kulttuurin mahtiaikaa: elektronista tanssimusiikkia soitettiin läpi koko yön epävirallisissa paikoissa kuten hylätyissä teollisuusrakennuksissa tai pelloilla ja metsäaukioilla. Alun perin laittomat tilaisuudet siirtyivät asteittain sovinnaisen kulttuurin piiriin ja bilevallankumous alkoi laantua.

1980–90-luvun vastakulttuurisesta, uppiniskaisen kapinallisesta, sovinnaisen valtakulttuurin hylkäämistä juhlineesta bilemeiningistä on pitkä matka 2010–20-luvun valtavirtailmapiiriin, jossa jyräävät elitismi, kanonisoidut ulkonäköarvot, entisten seksuaalisesti ja sukupuolisesti radikaalien ilmiöiden kaavamaistuminen, vihamielisyys "vääriä" "heimoja" kohtaan sekä lukuisat uuden luokkayhteiskunnan piirteet. Elämme täysin eri maailmassa, jossa kulttuuriset asetelmat ovat ehtineet heittää vähintään yhden täyden kuperkeikan. Kun kaavamaisuus ryöpsähti koronahysterian aikana yli äyräiden silloisen peruspalveluministerin Krista Kiurun julistaessa tanssin ja laulun loppua, ajattelin 2020-luvun tarvitsevan uutta bilekapinaa. "Jos se ei tanssi ja laula, se ei ole minun vallankumoukseni", olen jo kauan julistanut mottonani. Jos festarit ja ravintolat ovat poissa käytöstä tai säännösteltyjä, bileitten on palattava hylättyihin rakennuksiin ja pelloille – ja paremman puutteessa koteihin, joista ollaan verkkoyhteydessä toisiin niskoitteleviin kotibilettäjiin.

Biletys voi siis olla kapinaa. Se voi kääntää selkänsä yhteiskunnan vaatimuksille, sovinnaisuudelle ja luonnollisesti myös kaupallisuudelle. Sanna Marinin julkkispiirien biletys kaupallisen valtavirtapopin ja eliittihuumeiden parissa ei ole kapinaa. Sen sijaan se on 2020-luvun alun "nuorekas" editio herrojen sikailusta sikarien ja konjakkien kera klubeillaan ja kartanoissaan. Tätä asiaa ei muuta miksikään se, että Sanna Marin on SDP:stä, työskennellyt Sokoksen kassalla ja häntä usein tukevat virheellisesti opiskelijat, työttömät, pätkätyöläiset ja muut köyhät. ("I used to have a little, now I have a lot", pääministeri voisi laulaa Jennifer Lopezin lailla tukijoidensa kompatessa. Kuinka se kuulostikaan jenkkiläiseltä 20 vuotta sitten ja kuinka nyky-Suomea se onkin.) Toisin kuin intersektionalistipiirit luulottelevat, Sanna Marin on yksi koko Suomen etuoikeutetuimmista ihmisistä: täydellinen insider, jolle avautuvat kaikki ovet mikäli hän niin haluaa. Ja tämän saman ihmisen johtama hallitus julisti kansalle keväällä 2021, että tanssi ja laulu loppuu nyt.

Ei ole sattumaa, että tänä aikana on esitetty näkemyksiä uuden autoritaarisen eliitin noususta. Usein se yhdistetään Maailman talousfoorumiin (WEF). Itse kriittisenä ihmisenä epäilen WEF-pomo Klaus Schwabin über-pahikseksi julistamista tahalliseksi vääräksi johtolangaksi, mutta tässä tapauksessa ei ole syytä heittää lasta pesuveden mukana. Suomessa vasemmisto on saanut paskaa niskaan samoista tekijöistä, joista toisissa maissa on vastannut oikeisto. Tämän, jos jonkin, pitäisi kertoa ihmisille, minkä verran nykypolitiikassa on kysymys "oikeistosta" ja "vasemmistosta". Nuo leimat eivät enää kerro itse asioista, vaan identiteeteistä – mikä on 2010–20-luvun versio postmodernista heimoajattelusta. Mikäli Suomessakin Sanna Marinin ja hänen hallituksensa perseilyn olisi hoitanut oikeistojengi, olisi vasemmistojengi siitä kaikesta yhtä vihainen oikeistolle kuin oikeistojengi on nyt vasemmistolle.

Vuosien 2020–22 kuluessa ymmärrys siitä, että vasemmistohallitus käyttäytyy niin kuin oikeistohallituksen on pelätty käyttäytyvän, on epäilemättä ehtinyt laajentua arveluttaviin mittoihin. Sanna Marinin hallitus on muun muassa laittanut ajoittain rajat kiinni, tehnyt Suomesta hetkeksi poliisivaltion, järjestänyt sadoille tai tuhansille ihmisille potkut töistään heidän vakaumuksensa takia, ottanut käyttöön natsi-Saksan "Gesundheitspaßia" vastaavan rajoituskeinon, kylvänyt miljardeja amerikkalaisiin hävittäjiin, liittänyt Suomen läntiseen hyökkäysliittoon ja sotilaallisesti rajanaapuriaan vastaan, vesittänyt ylikansallisia kapitalisteja hillitsevän kaivoslakihankkeen, ottanut käyttöön muka osallistamisen nimissä kulkevan työttömien orjuutuskeinon, kaatanut epäonnistuneiden taloudellisten päätösten hoidon yhteiskunnan köyhimpien ja sorretuimpien niskaan ja niin edelleen. Vielä vuosikymmen takaperin tämä kaikki olisi ollut äärioikeistolaista politiikkaa.

Kaikki ihmiset eivät ole tyhmiä. Moni on nähnyt punavihreän kanan munivan sinimustia munia. Mikä neuvoksi? Myydään vaalikarjalle kuva pääministeristä liberaalina, radikaalina, jopa kapinallisena bilettäjänä, jonka politiikan vastustaminen on itse asiassa tanssin ja laulun vastustamista. Samojen tanssin ja laulun, joita PM:n puoluetoveri, tai hallitus, oli viime vuonna kieltämässä! Tuhannet köyhät opiskelijat, työttömät ja pätkätyöläiset – jotka viime vuonna kenties liittyivät mielenilmaukseen tapahtuma-alan puolesta – ovat innoissaan: tässä on yksi meistä, bileministeri, ei etuoikeutettu valtaelitisti vaan entinen ihan tavallinen Sokoksen kassa (she used to have a little, now she has a lot). Tuhannet konservatiivit nielevät syötin yhtä innokkaasti: kuinka epäkorrektia* ja radikaalia onkin, kun PM bilettää virantoimituksessa ja päästää julkkiskavereitaan Kesärantaan ilman turvatarkastusta – Suomihan on sotilaallisen uhan alaisena, ja sitä paitsi sama PM ujuttaa Suomeen vallankumouksellisesti** jotain ulkopuolelta syötettyä agendaa. (*Samat konservatiivit ovat tuhansia kertoja syyttäneet vasemmistoa liiasta poliittisesta korrektiudesta. **Olen kohdannut somevaikuttajia, joiden mielestä on tosiaan mahdollista, että pääministeri, päähallituspuolue tai koko hallitus on vallankumouksellinen. Kenellähän se kumoamisen kohteena oleva valta sitten on, ellei näillä? Presidentti Urh... korjaan Vlad... korjaan Sauli Niinistöllä?)

Kaikki ihmiset eivät ole ollenkaan tyhmiä. Me näemme jälleen silmänkääntötempun onnistuvan. Emme voi tehdä mitään. Paitsi kapinoida. Vaikka bilettämällä!

TÄYSILLÄ TÄMÄ KESÄ

"Tule vastaan, tule vastaan.
Tule nyt, kun vielä voi."
— Juice Leskinen

Vielä pääsemme lähtemään. Vielä pääsemme maanteille, moottoriteille, rautateille, kävelyteille – jopa puomein suljetuille yksityisteille, kun on sopiva kulkuneuvo ja hetki. Vielä pääsemme tapaamaan toisiamme. Vielä on tapahtumia, joissa ihmiset kohtaavat. Vielä on eläviä kaupunkeja, ja mikä parasta, näin kesällä jopa elävää maaseutua. Vielä on kaikkea. Eletään täysillä tämä kesä!

Bensa on sikamaisen kallista, mikä kurittaa köyhiä varsinkin isojen kaupunkien ulkopuolella. Mutta vielä se ei ole tätä kalliimpaa. Kaksi ja puoli on vähemmän kuin kolme, ja kolmekin on vähemmän kuin neljä tai viisi. Vielä pystymme ajamaan. Vielä pääsemme kesän kauneimpiin matkakohteisiin ja löydämme päräyttävimmät kesäyllätykset. Eletään täysillä tämä kesä!

Ukrainassa soditaan. Melske kuuluu joidenkuiden korviin täälläkin. Se melske on sekoittanut selvät sävelet, ja kansa on saatu lopultakin – vuosikymmenten väsyttämisen jälkeen – haluamaan Natoon, ehkä myös siihen lopulliseen yhteenottoon itänaapurin kanssa. Mutta vielä on rauha Suomenmaassa. Vielä ei pyssyjen pauke oikeasti kuulu, ei pommiteta kouluja eikä polteta siltoja, eikä kansaa vaadita tarttumaan aseisiin. Vielä ihmiset, eläimet, kasvit, taide, kulttuuri ja kaupankäynti saavat rauhassa elää. Eletään täysillä tämä kesä!

Maailmassa kiertää tauteja. On koronavirusta, apinarokkoa, influenssaa ja mitä milloinkin. Monet ovat säikkyneet niitä ja muuttaneet pysyvästi elintapojaan. Käytännössä ani harva saa kanssaihmisiltä mitään tartuntaa – ja jos saakin, kyse on todennäköisimmin jostain pienestä, jollaiset on kohdattu ja hoideltu ennenkin. Ihminen ei ole biohasardi toiselle ihmiselle. Voimme nähdä, kuulla, tuntea, haistaa ja maistaa toisemme niin kuin ennenkin. Vielä voimme keskustella, olla yhdessä, bilettää, rakastaa ja rakastella. Eletään täysillä tämä kesä!

Tällä vuosikymmenellä on nähty matkustuskieltoja ulkomaille ja ulkomailta, Uudenmaan maakunnan sulkeminen poliisivoimin ja maskivaatimuksia julkisissa kulkuneuvoissa. On uhkailtu ulkonaliikkumiskiellolla ja laajalla maskipakolla. Tämän kirjoitushetkellä on melko vapaata. Kotimaassa ja Pohjoismaissa rajoituksia ja kieltoja ei ole, ja muuallakin Euroopassa on taas helpompaa. Tulevaisuudesta ei ole mitään takuita, mutta nyt pääsemme menemään ja tulemaan, matkustamaan ja kuljeksimaan. Vielä on reppureissaajien, prätkäreissaajien, junareissaajien, automatkailijoiden, pyöräretkeilijöiden ja kulkureiden aika. Eletään täysillä tämä kesä!

Kesät 2020 ja 2021 olivat tappavan hiljaisia. Elämisen meiningille tärkeitä kesätapahtumia ei joko yritettykään järjestää tai ne peruttiin joko ylivarovaisuuden tai viranomaistoiminnan takia. Vuonna 2022 kesätapahtumia on kaikkialla. Vaikka peruutuksia yhä tulee, tapahtumien kirjo on suorastaan mahtava. Vielä pääsemme kuulemaan elävää musiikkia, näkemään eläviä muusikoita, ihailemaan taidetta, katsomaan elokuvia ja kesäteatteria, messuille ja myyntitilaisuuksiin tekemään löytöjä. Vielä tapaamme näissä tapahtumissa kaltaisiamme ihmisiä. Vielä on jotain, mikä yhdistää. Eletään täysillä tämä kesä!

Erityisen pahasti koronarajoitukset kiusasivat pienyrittäjiä. Myös uudet ympäristön tai epäselvemmän muutospaineen takia laaditut lait ja säännöt osuvat usein vaateliaimmin pienyrittäjiin. Tämä tulee sen päälle, että politiikka on jo ennestään tukenut ylikansallisia bisnesjättejä ja ylenkatsonut pienyrittäjiä. Siitä huolimatta vielä löytyy myymälää, kioskia, kahvilaa, ravintolaa, klubia, teatteria, näyttelytilaa, pop up -sitä ja -tätä. Vielä on muitakin kuin isot ketjut. Vielä on jotain yllättävää, poikkeavaa, ainutlaatuista ja tietysti paikallista, jota ei muualta löydä. Vielä me voimme löytää sen kaiken. Eletään täysillä tämä kesä!

Globaaleille bisnesjäteille sopii pienten ja keskisuurten yritysten siivoaminen pois markkinoilta. Oikeastaan markkinat silloin katoavat; globaaleja bisnesjättejä omistavat samat jenkkiläiset miljardöörit ja heidän apukätensä kuten pankit ja "varjopankit". Tämä antaa uuden maailman valtiaille lisää välineitä pyrkiä kohti todellista maailmanvaltaa. Mutta vielä he eivät suoraan hallitse tai määräile meitä. Vielä olemme periaatteessa vapaita. Voimme vielä kohtalaisen hyvin päättää itse elämästämme. Voimme tehdä päätöksiä ja ratkaisuja, joita he eivät voi ennakoida eivätkä sekaantua niihin. Vielä voimme elää omaa hurjaa elämäämme. Eletään täysillä tämä kesä!

Vallanpitäjät ovat näyttäneet olevansa tarvittaessa valmiit sysäämään ei-toivotut ainekset yhteiskunnan ulkopuolelle. Näinhän uhattiin tehdä rokottamattomille, ja terveysalalla rokottamattomien työsuhteita onkin lopetettu joukoittain. Meille on tehty selväksi, että toisinajattelijat – "väärinajattelijat" – eivät mahdu valtaapitävien toivomaan yhteiskuntaan. Tänä kesänä me kaikki pääsemme kauppaan, kahvilaan, ravintolaan, keikoille, kesätapahtumiin, majoitusliikkeisiin ja julkisiin kulkuneuvoihin. Vielä voimme käyttää kaikkia palveluja, ja mehän käytämme. Eletään täysillä tämä kesä!

Tämä aikakausi on ollut todella raaka niille, joiden on muutenkin vaikeinta jaksaa. Nuorten mielenterveysongelmat ovat näkyvästi lisääntyneet, aikuisia on syrjäytynyt joukoittain, moni vanhus on menettänyt otteen elämänlangasta, ja iki-ihania päihteitä on kulutettu hurjasti. Meidän, jotka vielä jaksamme nousta sängystä, kävellä ulos ovesta ja kohdata maailman, on syytä kiitollisina ja tyytyväisinä tehdä niin. Ihan sama, miltä minäkin päivänä näytämme, onks mun tukka hyvin, kuinka paljon on kiloja ja löytyykö näyttäviä vaatteita. Tärkeämpää on, että yhä jaksamme elää. Eletään täysillä tämä kesä!

Tulevaisuudesta ei ole mitään takuita. Ei yhtään mitään. Tämä on tässä; tämä on elettävä nyt. Ja ehkä joskus universumin päästä, kun kesä on vihdoin lopuillaan kalenterissa, me tajuamme, ettemme halua luopua tästä enää ikinä, emme mistään syystä, emme vuodenajasta emmekä vallanpitäjistä johtuen. Päinvastoin: kenties haluamme viedä tämän kesämme vielä pidemmälle, muuttaa yhteiskunnan ja maailman siihen yhteensopivaksi.

Eletään täysillä tämä kesä. TÄYSILLÄ. Täysillä!

Väärän totuuden palvelijat

"Näissä vieraissa on liian monta tuttuu
jotka tietää totuudesta liian vähän"
(Liisa Tavi: Lasta ei saa tukuttaa, san. Pelle Miljoona)

Kun uusi koronakuria vastustava vapausliike alkoi nousta talvikaudella 2020–21, julistin alusta lähtien sen keskeisisi tavoitteiksi omat pyhät arvoni: vapauden, rakkauden ja totuuden. En ollut yksin: toukokuun 15. päivän 2021 kansainvälisten mielenosoitusten sloganeiden joukossa oli "Love, Truth, Freedom". Suomessa toukokuun mielenosoitus jäi tussariksi, koska sadat vapausliikkeeseen lukemani ihmiset olivat siirtäneet huomion koronakurista EU:n elvytyspakettiin. Siinäkin huudettiin totuutta, mutta vapauden tavoittelu oli aika suhteellista ja rakkauden kanssa ei asialla ollut mitään tekemistä.

Kuntavaalit piti alun perin järjestää 18. huhtikuuta. THL:n ja hallituksen kuvitteellisen epidemiauhan vuoksi vaalit siirrettiin kesäkuun 13. päivälle, mikä on tiennyt vaalikampanja-ajan pitenemistä luonnottomiin mittoihin. Tämä voi olla jopa tarkoituksellista. Hajota ja hallitse on aina ollut kaikkein toimivin keino ylläpitää valtaa. Toki myös hallituspuolueet saivat kuvitteellisen sulan hattuunsa, kun täysin älyttömästä 11 000 päivittäisen tartunnan arviosta jäätiin ylimmillään alle kymmenesosaan. Sehän voitiin nyt tulkita maalis-huhtikuisen sulkupolitiikan ansioksi.

Ikävä kyllä perseily kansan kustannuksella ei rajoitu hallituspuolueisiin. Kokoomus ja perussuomalaiset ovat tehneet kaikkensa kääntääkseen yhteiskunnalliset kysymykset perinteisen puoluepolitiikan ja vanhan standardoidun poliittisen kentän mukaisiksi kiistoiksi. Pandemiakriittinen vapausnäkökulma oli vallankumouksellinen: se yhdisti libertaareja, konservatiiveja, nationalisteja, aitoja anarkisteja ja myös useita vanhanaikaisen yhteiskuntakritiikkinsä säilyttäneitä klassisia vasemmistolaisia. Kuntavaalien läheisyys on tehnyt kaikesta taas puoluepolitiikkaa, jossa oikeistoon samastuvat käyttävät kaikki tilaisuutensa mustamaalata vasemmistoa ja päinvastoin.

Perussuomalainen puolue on häikäilemättä pyrkinyt omimaan pandemiakritiikin ja vapausnäkökulman omien siipiensä alle. Lukuisia näissä kysymyksissä aktiivisia sosiaalisen median vaikuttajia on päätynyt persujen kuntavaaliehdokkaiksi. Heidän näkökulmastaan asia voi näyttää luonnolliselta: "vasemmistolainen" hallitus on toteuttanut koronarajoitukset, ja persut ovat heille uskottavampi oikeisto-opposition edustaja kuin kokoomus, kristillisdemokraatit tai Liike Nyt. Perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole missään vaiheessa olleet pandemiakriittinen puolue, vaan päinvastoin heidän riveistään on toistuvasti vaadittu tiukempia rajoituksia. Minunlaiselleni ei-persulle tämä näyttää klassiselta silmänkääntötempulta.

Persuissa on myös se kiusallinen piirre, että heidän politiikkansa on yhtä kuin hajota ja hallitse katutasolla. He tekevät asiakysymyksistä, ei edes henkilökysymyksiä, vaan ihmisryhmäkysymyksiä. Ärsyttääkö koronakuri? Syynä on vasemmisto. Vastusta vasemmistolaisia. Huolettaako yhteiskunnan varojen loppuminen? Syynä on hyysääminen. Vastusta hyysääjiä ja niitä joita hyysätään. Aggressiivinen kuntavaalikampanjointi muistuttaa likipitäen joka päivä, kuinka vähän esimerkiksi minulla ja perussuomalaisten ehdokkaaksi lähteneellä pandemiakriitikolla on yhteistä – mikä on erittäin varmasti tarkoituksellista. Kun kansalaiset vieroksuvat tai pelkäävät toisiaan, vallanpitäjät ovat turvassa.

Vielä ongelmallisempaa on kuitenkin, että kuntavaalikampanjat vievät huomion pois pääasioista. Päinvastoin puolueet (piskuista Kristallipuoluetta lukuun ottamatta) tuntuvat tekevän kaikkensa salatakseen, että suomalainen yhteiskunta (tai maailma) on peruuttamattomasti muuttunut siitä, mitä se vielä 2010-luvulla oli. Esimerkiksi punavihreät ryhmät saattavat puolustaa kirjastoja, mainitsematta että kirjastot ovat talven 2019–20 jälkeisestä ajasta valtaosan joko olleet kiinni tai toimineet rajoitetusti. Jotkut samassa leirissä ovat jopa häikäilemättä ratsastaneet kulttuurielämällä – emopuolueittensa lähes lakkautettua Suomen kulttuurielämän. Etätyön radikaali yleistyminen on jäänyt huomiotta: työpaikkojen hoiteleminen omaan kuntaan ei yksinkertaisesti enää toimi samalla tavalla.

Näiltä puilta pitäisi vielä malttaa nähdä metsä: vanhan yhteiskunnan alasajo on ilmiselvästi tahallista, "uusi normaali" ei ollut vahinkoilmaus ja yhteiskuntamme perusteet on kertakaikkisesti muutettu. Hallituspuolueet ovat toimineet järjestelmällisesti niitä arvoja vastaan, joiden kannattajat ovat äänestäneet ne valtaan. Silti ne jatkavat samojen arvojen promoamista kampanjoissaan. Oppositiopuolueet vastustavat hallitusta, mutta innokkaammin sitä mitä hallitus väittää kannattavansa, kuin sitä kuinka hallitus toimii. Koko kuvio selittyy vain sillä, että hallitus toteuttaa jonkin ihan muun tahon agendaa kuin omaansa. Pandemiakriittisille tässä ei pitäisi olla mitään uutta, mutta kuntavaalikampanjoinnin aikana osa heistä on aktiivisesti unohtanut asian – ainakin hetkittäin – ja syyttänyt tapahtuneesta nimenomaisesti hallituspuolueiden virallista poliittista taustaa. Käytännöllisesti katsoen koko poliittinen kenttä on huijattu osaksi kaikkien aikojen megavalhetta, joka on mahdollisesti saneltu Great Resetin laatijoiden piirissä "build back better" -hengessä.

Megavalheen luonteeseen kuuluu aktivistien johdattaminen täysin eri suuntaan kuin mitä kohti he ovat lähteneet. Kun keväällä 2020 ensimmäisten joukossa kyseenalaistin koronapandemian mittasuhteet, oletin, että tämä tie johtaa koko meille tarjotun todellisuuskuvan kyseenalaistamiseen ja disilluusioon. Kun syksyllä 2020 ainakin näennäisesti samoin ajattelevia oli jo löytynyt, oletukselleni näytti tulevan katetta. Perinteisten poliittisten asetelmien marssittaminen kentälle – niin kuin kuntavaalikampanjoinnin myötä on käynyt – on käännyttänyt oikeistotaustaiset pandemiakriitikot vanhojen oikeistolaisten tai konservatiivisten perustotuuksien äärelle ja harvalukuisemmat vasemmistotaustaiset pandemiakriitikot vanhojen vasemmistolaisten tai liberaalien perustotuuksien äärelle. Ne ovat kuitenkin vääriä "totuuksia" – siis ainakin osittaisia valheita tai megavalheen osasia. TOTUUS, se aito asia, saa yhä levätä rauhassa.

Matrix on ainakin jossain määrin totta. Juuri, kun olimme hahmottamassa sen, iso osa meistä opastettiin kädestä pitäen pois totuuden ääreltä. Luonnollisesti tämä ei ole koko totuus. Harhaanjohdetuista näet tuli nopeasti osa Matrixia. Kritisoitko autoritaarisia toimia? Oletko enemmän konservatiivi ja oikealla? Tässä on sinulle isänmaa ja Raamattu. Oletko enemmän liberaali ja vasemmalla? Tässä on sinulle kansainvälinen yhteistyö ja kriittinen kirja finanssikapitalismista. Onko näkyvissä salaliittoja? Vasemmistolainen, pidä etäisyyttä sellaiseen paskaan! Konspirasismi on vähintään yhtä paha kuin rasismi! Oikeistolainen, hyvä, tartu vain salaliittoteoriaan, niin me paremmin tietävät kerromme sinulle, mitä sen takana piilee. Luovu vain omasta ajattelustasi. Näin oli tapahtuva, ja näin tapahtui.

Jutun juju on tietysti, että sekä "antikonspirasismi" että harhaanjohdettu salaliittoajattelu ajautuvat tukemaan yhteiskunnan ja maailman todellisia vallanpitäjiä. Mitä enemmän jollakin taholla on valtaa, sitä varmemmin kriittiset ja radikaalit äänet kääntyvät pidemmän päälle tukemaan sitä tahoa. En usko, että tähän tarvitaan erillistä salaliittoteoriaa. Kyseessä on ihan luontainen prosessi. Ei perussuomalainen puoluekaan tarkoituksellisesti johdata kannattajiaan valheeseen. Se vain houkuttelee (konservatiivisia, oikeistolaisia) kriittisiä ajattelevia puolelleen saadakseen kuntavaaleissa ääniä. Ei puolueita eikä edes valtamediaa kiinnosta aktivistien ajautuminen väärän totuuden palvelijoiksi. Totuus ei voisi niitä vähempää kiinnostaa. Mediaa kiinnostaa raha, viranomaisia toisten asettamien sääntöjen totteleminen, ihmisryhmiä ryhmänmukaisuus ja puolueita vaaleissa saadut äänet.

En äänestä kuntavaaleissa 2021. Yksikään asuinkunnassani tarjolla oleva puolue tai ehdokas ei edusta minun asiaani. Lisäksi poliittinen järjestelmä perustuu ihmisten hallitsemiseen, ja itse olen yhä enemmän sitä mieltä, ettei ihmisiä pidä hallita. Huomattavasti mieluummin hallitsen itseäni, tai en hallitse jos ei huvita.

Tämän lausunnon myötä lakkautan toistaiseksi tämän vuodesta 2010 toimineen politiikkablogini. Saattaa olla, että kertoja kiellon päälle vielä tulee. Ainakin toistaiseksi tahdon keskittyä elämässäni johonkin ihan muuhun kuin politiikkaan, ja kaiken ihmiselämän politisoituminen yksinkertaisesti ärsyttää. Kesä 2021 voisi, tai ainakin olisi voinut, olla rakkauden kesä: kohtaamme toisemme, kuuntelemme toisiamme, ymmärrämme toisiamme, hyväksymme toisemme, syleilemme ja rakastamme. Viivästytetyt kuntavaalit ja poliittisen kinastelun armoton hyväksikäyttö taustatasolla (yhä jatkuva kielto- ja suojelumentaliteetti) pyrkivät pitämään meidät erillämme ja toisiamme vastaan. Ehkä poliittiset keinot on hylättävä. Ehkä meidän on parempi vain olla piittaamatta.

Kapitalismista

Peruskoulun viidennellä luokalla – luonnollisesti elimme vielä tukevasti 1980-lukua – maantiedon kirja opetti, että oli olemassa kapitalistisia ja sosialistisia maita. Kapitalismi oli käännetty "markkinataloudeksi" ja sosialismi "valtiojohtoisuudeksi". Myöhemmin olen oppinut, että kumpikin käännös on ongelmallinen. Siihen aikaan en vielä osannut kyseenalaistaa oppikirjan sivuakaan, ja päätin kapitalismin olevan hyvä järjestelmä, koska Neuvostoliitto oli perseestä. Opiskeluaikoina kellossani oli toinen ääni. Kapitalismi näytti tuhon järjestelmältä ja kaikkien inhimillisten ja ekologisten ongelmien aiheuttajalta. Suunnitelmallinen talous – sosialismi – ratkaisisi nämä ongelmat. Jossain vaiheessa opin käyttämään ilmausta "globaali kapitalismi", ja vielä nyttemmin olen alkanut entistä useammin puhua "Systeemistä" ilman kapitalismin korostamista.

Ihan viime aikoina on alkanut särähtää silmään ajattelu, jonka mukaan kaikki kapitalismi on yhtä pahaa. Korneimmillaan tämä on yrittäjävastaisuutta, koska "kaikki yrittäjät on porvareita ja kapitalisteja". Toisaalta samaa lähtökohtaa on käytetty maailmanpoliittisessa arvottamisprosessissa: jossain toisessa maassa kapitalismia on säännelty vähemmän kuin meillä, näin ollen se on kapitalistisempi maa, meidän maamme on puolusteltavissa sitä vastaan ja kaikin puolin parempi, se siitä. Ikävä kyllä Marinin hallitusta ja nimenomaan sen vasemmistosiipeä lähellä olevissa piireissä myös valtiollisia totalitaristisia koronatoimia on siedetty juuri siitä syystä, että toimet edustavat näennäisesti kapitalismin suitsintaa.

Vaikka minulla onkin akateeminen loppututkinto ja graduni oli ainakin väljästi määriteltynä yhteiskuntatieteellinen, kirjoitan seuraavan enemmän itsenäisenä pohdiskelijana kuin tieteellisenä tutkijana. Omaan silmääni on näet olemassa monta erilaista kapitalismia. En väitä, että nimenomaan tämä on jaottelu, jonka pohjalta kapitalismia pitäisi eritellä. Kirjoitelmani keskittyy tarkastelemaan toimimista kapitalistisen talousjärjestelmän osana, ja tarkastelun keskiössä on itse toimija eli yritys. Kapitalistinen talous syntyy ainakin teoriassa yritystalouksista, ja tarkemmin katsoen niitä on erittäin moneksi – siitä huolimatta, että voiton ja lisäarvon tekeminen sekä työvoiman hyväksikäyttö yhdistävät niitä kaikkia.

Ensiksikin on olemassa suurkapitalismia ja pienkapitalismia. Tässä jaottelussa ei ole mitään uutta tai yllättävää, ja välimuotojakin varmasti löytyy. Kun tarkastelemme yhteiskuntaa ja yhteiskuntajärjestelmää, on joka tapauksessa äärimmäisen eri asia puhua Microsoftista tai edes Nesteestä kuin savolaisesta grilliyrityksestä, joka on laajentanut alkuperäisestä kahteen muuhunkin toimipisteeseen. Periaatteellinen "porvari"- ja yrittäjävastainen ajattelu on valmis niputtamaan samaan kastiin myös käsityöläisverstaan, jossa yrittäjän apuna on yksi sesonkityöntekijä.

Toiseksi on selvästi olemassa valtakapitalismia ja vastakapitalismia. Valtakapitalismin yksinkertaistettu idea on: "Rahat tänne keinolla millä hyvänsä. Raha tuo myös valtaa." Toki lähes kaikki ylikansalliset suuryhtiöt kiillottavat mainettaan minkä jaksavat, mutta tosiasiassa ne ovat vastuussa leijonanosasta kapitalismin aiheuttamasta luonnon ja työläisten riistosta. Vähintään yhtä ongelmallista on, että valtakapitalismi tähtää kirjaimellisesti valtaan – maailmanvaltaan. Ilmastonmuutos ja koronaoperaatio ovat esimerkkejä asioista, joiden yhteydessä poliittiset (ja ainakin teoriassa demokraattiset) vallanpitäjät ovat sumeilematta diilanneet suuryhtiöiden kanssa ja jälkimmäiset näin ollen ujuttaneet jo toisenkin jalkansa sisään poliittiseen päätöksentekoon. Valtakapitalismiin liittyy myös iso joukko pienempiä yrityksiä, jotka ovat isompien alihankkijoita tai jälleenmyyjiä, kuuluvat muulla tavoin niiden verkostoon tai toimivat vain täydelleen valtakapitalismin pelisääntöjen mukaan. Vastakapitalismi sen sijaan toimii valtakapitalismia vastaan. Esimerkiksi lähellä tuotettua, luonnonmukaista tai GMO-vapaata ruokaa myyvä ketju pyrkii kaappaamaan osan valtaketjujen myynnistä ja samalla murtamaan epäterveellisen ja epäekologisen suurruokabisneksen valta-asemaa. Vastakapitalismin piiriin kuuluu myös yrittäjä, joka myy menetelmää sairauksien oireiden helpottamiseksi ja juurisyiden poistamiseksi ilman kemiallisia lääkkeitä. Hän tekee bisnestä, joka nakertaa ihmisten hätää hyväksikäyttävän suurlääkebisneksen valta-asemaa.

Vielä kolmanneksi on – luonnollisesti – olemassa globaalia ja ylikansallista kapitalismia, toisaalta kansallista, alueellista ja paikallista kapitalismia. On olemassa yritystoimintaa, joka täyttää kaikki kapitalistisen talouden tunnusmerkit, mutta joka toimii täysin jonkin tietyn valtion, valtionosan, maakunnan tai jopa kunnan sisällä. Tietysti pikkutaajaman korjaamokin toimii isojen väline- ja varaosatuottajien varassa, mutta se ei itse (tai kaltaistensa kanssa yhdessä) pyri valloittamaan maata – saati maailmaa – ja tunkeutumaan poliittiseen järjestelmään. On myös valtioita, jotka suhtautuvat myötämielisemmin kansalliseen (mukaan lukien alueellinen ja paikallinen) kuin ylikansalliseen ja globaaliin kapitalismiin. Venäjä on tällainen valtio. Sen sijaan sen naapurissa sijaitseva pieni Suomi ei erityisemmin piittaa omista sisämarkkinoistaan. Vain vientivetoiset suur- ja kasvuyritykset kiinnostavat päättäjiämme – muutoin päästetään ylikansalliset rellestämään. Korona-aika on korostanut tätä entisestään: pienyrityksiä menee nurin, niiden paikat valtaa USA:ssa, jossain EU-maassa tai jopa Kiinassa pääkonttoriaan pitävä suurbisnes.

Kaikki kapitalismi ei siis ole samanluonteista eikä samanarvoista. Kun ajattelen ensimmäisessä kappaleessa mainitsemaani Systeemiä, sitä luonnehtii nimenomaan globaali valtakapitalismi. Paikallinen pienkapitalismi on Systeemin kannalta vähäpätöistä ja kansallinen vastakapitalismi usein piikki Systeemin lihassa. Viime aikoina on näyttänyt siltä, että jopa paikallinen pienkapitalismi on pieni piikki Systeemin lihassa. Salaliitonomaiset hypoteesit koronakriisin hyväksikäytöstä pienten ja keskisuurten yritysten alasajossa voi luokitella "ei savua ilman tulta" -osastoon. Koko koronaoperaatio on hyödyttänyt nimenomaan globaalia valtakapitalismia ja tietysti näin ollen vahvistanut Systeemin asemaa, mikä käytännössä ilmenee totalitarismina – tai globalitarismina.

Lopuksi vielä omakohtainen näkökulma: mikä on pehmentänyt ja moninaistanut aikanaan niin yksipuolisen kielteistä asennettani kapitalismiin ja markkinatalouteen? Ystäväni, joka asui siihen aikaan maalla pikkukylässä, luennoi kerran minulle suurmaanomistajien vallasta turmella maisemia esimerkiksi kaatamalla kauas näkyvän mäen laelta metsän. Hän tunsi vain yhden vastalääkkeen: ostaa tarpeeksi maata voidakseen estää luonnonmaisemien hävittämisen. Itse tietysti ihmettelin, eikö poliittinen järjestelmä olisi parempi paikka vaikuttaa mokomaan harmiin. Tämä käynnisti pohdiskeluni siitä, kenen ehdoilla Systeemi toimii ja olen pohjimmiltani koko ajan tiennyt toimivan. Puolueet valtioiden ja kuntien hallinto- ja edustuselimissä vaihtuvat, mutta politiikka jatkuu samansuuntaisena. Mitä kurjemmiksi hallitukset ovat käyneet, sitä enemmän olen kyseenalaistanut julkisen sektorin toiminnan ja kääntynyt toiveissani kolmannen sekä yksityisen sektorin suuntaan. Tässä yhteydessä on myös syytä oivaltaa, että suuryhtiöistä tulee osa julkista sektoria sitä myöten kuin poliittiset ("demokraattiset") päätöksentekijät diilaavat niiden kanssa muut toimijat syrjäyttäen ja ehkä lopulta, prosessin huipentumana, sulautuvat yhdeksi ja samaksi asiaksi.

Siihen verrattuna pien- ja vastakapitalismi alkavat ongelmallisesta toimintaperiaatteestaan huolimatta vaikuttaa ihan kannatettavilta asioilta.

Kommunismista

Kommunismia ja kommunisteja on viime aikoina alettu nähdä kaikkialla. Kokoomuksen kuntavaaliehdokas Atte Kaleva julisti unelmansa olevan "Helsinki ilman kommunisteja". Entinen jytkymies Timo Soini höpisi fillarikommunisteistaan jo vuonna 2016. Perussuomalaisten Laura Huhtasaari on leimannut kommunisteiksi valtaosan poliittisista puolueista aina kokoomusta myöten. Suomen Kuvalehden haastattelussa (maksumuurin takana) mediatutkija Anu Koivunen mietiskeli, että haukkumasanojen kirjo oli ennen monipuolisempi: "Oli vihervassareita, stalinisteja, suvakkeja. Nyt on kaikki korvattu yhdellä sanalla." Twitterissä muuan humoristi tölväisi tammikuussa 2021, että kommunismi ei ole kommunismia – "kaikki muu havaintojeni mukaan on". Koko kuvio muistuttaa vahvasti sosiologi Antti Eskolan 1960–70-luvun vaihteen kuvausta siitä, miten pieniä punaisia "maolaisia" ja "stalinisteja" oli alettu nähdä kaikkialla.

Oudointa tässä on, että oman käsitykseni mukaan kommunisteja on Suomessa häviävän vähän. Itse olin kolmella vuosikymmenellä tekemisissä heidän kanssaan. Tällaisena aikana tuntuu, että niitä kokemuksia on paikallaan kirjata ylös, sillä ne eivät muistuta yhtään sitä minä kommunismi ja kommunistit halutaan nykyaikana nähdä.

1990-luvun loppuvuosina kokoonnuimme oululaisen toimintaryhmän (joka järjesti vaihtoehtoisia vappumarsseja ja julkaisi pienlehteä) kanssa joskus kommunistien piiritoimistossa, koska yksi mukana ollut naishenkilö oli kommunisti ja hänellä oli toimistolle avain. Vasemmistoliitto oli hallituksessa, siitä oli tullut eri porukkaa ja vassarit jopa lakkasivat marssimasta vappuna. Kapinankytyä pitivät yllä anarkistit, riippumattomat aktivistit ja kommunistit. Olin myös pari kertaa kommareiden kokouksessa kuunteluoppilaana, tapasin SKP:n puheenjohtajan Yrjö Hakasen ja kirjoitin jonkin aikaa kolumneja Tiedonantaja-lehteen. 2000-luvun alun jälkeen kommunismi tuntui silloisesta hipahtavasta näkökulmastani ummehtuneelta, mutta vuosikymmenen lopulla – muutettuani Tampereelle – aloin uudestaan tähyillä kommunistien suuntaan: sikäläiset kommaripiirit olivat paljon laajemmat ja moninaisemmat kuin Oulussa. Lopulta ajauduin jopa SKP:n kampanjatyöntekijäksi eduskuntavaalien alla 2011, kun olin kommunistien pyörittämällä Demokraattisella sivistysliitolla työharjoittelijana. Minua pyydettiin ehdokkaaksikin, mutta kieltäydyin. Kirjoitin blogitekstejä Tiedonantajan verkkosivuille, pari juttua itse lehteenkin ja kävin Marko Korvelan isännöimässä "Tiekkarin" toimittajakoulutuksessa.

Kokemusta siis on. Kuinka kommunistit suhtautuivat nuoreen aktivistiin ja kynäniekkaan, joka osoitti heitä kohtaan kiinnostusta, muttei kuulunut puolueeseen? Aktivoituiko ujutus-, solutus- ja värväyskoneisto? Tuota, öh, ei. Useimmiten asenne oli luokkaa "kiva, kun nuorempiakin näkee", ja käännytystoiminta oli laiskaa tai sitä ei ollut laisinkaan. (Vaaliehdokkaaksi minua on vuosien saatossa kysytty melkein kaikkialta muualta kuin kokoomuksesta.) Kukaan ei koskaan vedonnut mukanaoloon tiedostavassa etujoukossa tai voittajien puolella vallankumouksessa. Vallankumouksesta puhuin itse paljon enemmän kuin kommunistit. Punakaarteista ei ollut tietoakaan, kukaan ei ollut militantti, enkä ole kohdannut radikaalimpaa esimerkkiä kommunistisesta väkivallasta kuin yhden nuoren tyypin hölmö kolaisku Alexander Stubbia vastaan. Itse asiassa väitän kokemukseni pohjalta, että poliittista väkivaltaa kannattava vasemmistomilitantti olisi suljettu kommunistipuolueen piireistä vikkelästi ulos.

Ihailtiinko Neuvostoliittoa? Enpä muista kohdanneeni sitä kertaakaan. Toki NL:ää puolusteltiin yksipuoliseksi pahaksi leimaamista vastaan. Idealisoitiinko neuvostoyhteiskuntaa? Ehkä mukana oli muutama jäärä, jotka pitivät sitä hyvänä tavoitteena, mutta heillä ei selvästi ollut puolueessa mitään asemaa ja kaikki he olivat syntyneet viimeistään 1960-luvun alussa. Ihailtiinko Pohjois-Koreaa? Ei. Suomessa oli kyllä muutamasta melko aktiivisesta tyypistä koostunut juche-aatteen fanikunta, mutta ilmeisesti he kannattivat edesmennyttä KTP:tä tai vielä edesmenneempää STP:tä. Ihailtiinko Kiinaa? Tämä on viimeaikaisten Twitter-huomioitteni perusteella yhtä tärkeä kysymys kuin Neuvostoliitto. Vastaus tietysti kuuluu: ei. Suhtautuminen Kiinaan on suomalaisissa kommaripiireissä ollut ristiriitainen tai jopa negatiivinen. Moni oikealle samastuva antitotalitaristi selvästi kuvittelee, että Kiina likipitäen rahoittaa länsimaisia kommunisteja. Tapaamillani kommunisteilla ja Tiedonantajassa näki vain kahdenlaista Kiina-suhdetta: 1) vastustettiin avoimesti toisinajattelijoiden vainoja, 2) puolusteltiin yksipuoliseksi pahaksi leimaamista vastaan (jälleen).

Kiinan miettiminen tässä yhteydessä on aika hämmentävää. Suomessa seurataan tarkemmin USA:n kuin Euroopan mahtimaiden poliittista keskustelua. USA:n demokraattipuolueen propagandistit syyttivät – ja syyttävät edelleen – Donald Trumpia veljeilystä venäläisten kanssa. Trumpin ja hänen lähipiirinsä syytökset demokraattien veljeilystä kiinalaisten kanssa ovat tämän pohjalta tehty vastaisku. Sen seurauksena Trumpia kannattaneet tai häneen toivonsa sijoittaneet suomalaiset (QAnon!) ovat mukisematta nielleet käsityksen Kiinan solutuksesta länsimaissa ja vaikutuksesta nyt käynnissä olevaan globalitarismi-operaatioon. Koko asetelma lässähtää, kun muistamme, että Venäjä ja Kiina ovat keskenään poliittisia liittolaisia. Kyse on pelkästä jenkkien omat sisäiset uhat ulkoistavasta kahnauksesta, joista ei ajattelevien ihmisten pitäisi Suomen kaltaisessa maassa pahemmin piitata.

Tästä pääsemmekin (takaisin?) kysymykseen: voisinko kokemusteni pohjalta kuvitella, että kommunisteilla on jotain valtaa Suomessa? Vastaus ei kuulu edes "ei", vaan "heh-heh, haha, hahahahaha". Minusta Suomen kommunistit ovat koko ajan olleet marginaaliryhmä, joka on täysin vieraantunut poliittisista realiteeteista eikä edes itse tajua, kuinka vähän heikäläiset voivat vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. (Tosin vassari Anna Kontula on väittänyt olevansa kommunisti, mutta kommunistiseen liikkeeseen hän ei ole ikinä kuulunut eikä halunnut kuulua.) 2010-luvulla kommunistit olivat – jälleen yhdessä anarkistien kanssa – aktiivisia Joukkovoima-mielenosoitusten järjestämisessä, mutta nekin hiipuivat hyvän alun jälkeen liialliseen lokeroitumiseen. Ja tämä lokeroituminen liittyy asiaan, joka minusta on paljon oleellisempi keskustelunaihe nykykommunismin kohdalla kuin siitä esitetyt absurdit uhkakuvat.

2010-luvun alkuvuosina kommunistipiirit olivat muutoksessa. Entiset, vanhan vasemmiston aikakauteen linkittyvät toimijat olivat väistymässä ja uusia astumassa tilalle. Ensimmäisenä lähti SKP:n pitkäaikainen pääsihteeri Arto Viitaniemi. Hänen tilalleen tuli käsitetaiteilija Juha-Pekka Väisänen. Tiedonantajaa 1980-luvulta asti päätoimittanut Erkki Susi lopetti vuonna 2012, ja tilalle nousi kuudeksi vuodeksi Marko Korvela – kunnes Petra Packalén valittiin hänen paikalleen. Lopulta Yrjö Hakanenkin väistyi, Väisäsestä tuli SKP:n puheenjohtaja ja pääsihteereitä on ollut hänen jälkeensä kolme, keskimmäisenä heistä Packalén.

Uuden sukupolven esiinmarssin voisi olettaa tekevän hyvää. Tässä tapauksessa on näkyvillä kaksi ongelmaa: 1) uusilla nimillä ei ollut aitoa kannatusta kommunistien riveissä, 2) heidän politiikkansa oli selkeästi uusvasemmistolaista. Esimerkiksi Juha-Pekka Väisänen sai pääsihteeriaikoinaan Helsingissä vain joitakin kymmeniä (!) ääniä vaaleissa. Reilusti suositumpia olivat monet vanhat kommarit, jotka savustettiin 2010-luvulla ulos puolueesta leimaamalla heidät rasisteiksi tai seksisti-sovinisteiksi. Nämä osasivat kommunikoida työväenluokan ihmisten kanssa. Uudet tulokkaat eivät osanneet edes yrittää, vaan mieluummin taiteilivat pinnallisilla huomioilla: hei, mekin olemme työväenluokkaa, kun olemme palkkatyöammatissa. (Periaatteessa tämä on tietysti totta. Sosiokulttuurisessa kuplassa elämistä ei silti voi jättää huomiotta.)

Väitän siis pokkana, ettei nykyajan kommunisteissa ole vikana se että he ovat kommunisteja, vaan se, etteivät he ole kommunisteja. Vanhan ajan kommunismia määrittivät työväenluokkaisuus, eliittivastaisuus, herraviha ja huomion keskittäminen lillukanvarsien sijaan kapitalistiseen riistosysteemiin. Iskusanoja olivat työväen(luokan) ohella vallankumous, vapaus ja demokratia. Lisäksi perinteiset kommunistit eivät olleet nykyvasemmiston tavoin "veropuolue": heidän tavoittelemassaan yhteiskunnassa ihmiset kävisivät töissä joko valtiolla, osuuskunnilla tai yhteisöillä – niinpä bruton ja neton voisi pitää samana. Kommunistit ovat aina vastustaneet niin ylikansallisia pääomia ja suuryhtiöiden valtaa kuin Naton ja EU:n kaltaisia liittoutumia.

Nykyinen yhteiskunnallinen tilanne kaipaisi myös vasemmistolaisia pandemiakriittisiä toimijoita. Koronaoperaatiota on luonnehdittu ennennäkemättömäksi varainsiirroksi työväenluokalta kaikkein rikkaimmille. Suuryhtiöt ja miljardöörit ovat tehneet käsittämättömiä voittoja tempuilla, joita ei olisi tarvittu lainkaan, mikäli korona olisi ymmärretty edes kohtuullisissa mittasuhteissa (ilman "denialismin" häivääkään). Suuryhtiöt ja miljardöörit ovat myös päivänselvästi globalitaristisen projektin keskiössä (Great Reset, "Build Back Better" ynnä muut otsikot, joiden alla yhteiskunnallinen todellisuus pyritään globaalilla tasolla muuttamaan pysyvästi). Jotkut oikeistopiirit tykkäävät leimata sen projektin kommunistiseksi, mutta väitän kivenkovaan, että vanha kommunismi olisi vastustanut projektia henkeen ja vereen ja kyseenalaistanut avoimesti myös pandemian.

Vasemmisto on kokonaisuudessaan hylännyt työväenluokan, aidon demokratian, vapausihanteen ja ylikansalliseen suurpääomaan kohdistuvan vastarinnan. 2010-lukua edeltävä kommunismi ei olisi hypännyt tähän kelkkaan, vaan jäänyt taistelemaan vasemmistolaisena erityislinnakkeena. Kelkkaan hyppääminen on tiennyt sitoutumista epämääräiseen "punavihreyteen", uusvasemmistoon, joka on näennäisen poikkeustilan vallitessa ajettu vastustelematta uuteen autoritarismiin. Tähän myös pyydän kiinnittämään huomiota: 2020-luvun autoritarismi ei pohjaudu millään lailla siihen autoritarismiin, jota neuvostomyönteisessä 1990-lukua vanhemmassa kommunismissa ehkä kannatettiin. Kommunistinen liike on pyörähtänyt sen jälkeen täyden ympyrän, eikä tietenkään päätynyt samalle kohdalle, vaan spiraalimaisesti – itse katsoisin sen osoittavan alaspäin.

Sitoutuminen "punavihreyteen" ja uusvasemmistoon liittyy luonnollisesti myös identiteettipolitiikkaan ja sitä myöten nykyiseen "antirasistiseen" (jonka näen uusrasismina!) ja intersektionaaliseen liikkeeseen. Tämän myötä kommunistit eivät enää esimerkiksi osallistu EU-vastaisiin mielenilmauksiin tai kannata EU- tai eurojäsenyyden kyseenalaistavia aloitteita, mikäli ne ovat lähtöisin "väärästä" leiristä eli konservatiiveilta. Ja silti näissä mielenilmauksissa nähtiin pitkään kommunisteja. He edustivat SKP:n sijaan KTP:tä, Kommunistista työväenpuoluetta, joka ei mennyt mukaan identiteettipoliittiseen jakoon eikä sen kommunismi ollut uusvasemmistolaista. Kirjoitin Undie Median ykkösnumeron (2019) vaalioppaaseen KTP:n ja itsenäisyyspuolueen olevan "niitä, joiden ääniä todennäköisimmin mystisesti katoaa ääntenlaskun yhteydessä, joten niiden on oltava jäljillä". Muuan Ipun (ja nykyisin Kristallipuolueen) ehdokas kommentoi minulle ymmärtävänsä oikein hyvin, miksi niin kävi juuri näille kahdelle. Vuonna 2020 KTP:n rippeet lähtivät mukaan "etävappu"-hölmöilyyn, minkä myötä lakkasin kiinnittämästä huomiota mokomaan jäänteeseen. Samassa suossa SKP oli todella syvällä.

Summa summarum: ei kommunismi ole mikään mörkö, jota ylikansallisiin suuryhtiöihin, talouden ja vallan globalisaatioon sekä pandemiaoperaatioon kriittisesti suhtautuvan ihmisen kannattaisi pitää uhkana. Kommunistien entistä ehdottomuutta sen sijaan kaivattaisiin yhä. 1980-luvun jälkeen ei suomalaisessa kommunismissa ole näkynyt merkkiäkään diktatuurin tai totalitaarisen maailmanvallan ihannoinnista. Väite kommunistisesta pyrkimyksestä globalitaristisessa projektissa on siis taatusti pelkkä salaliittoteoria – ja itsekin salaliittoteoriaa tehdäkseni epäilen kyseen olevan itsetarkoituksellisesta harhaanjohtamisesta, tahallaan syötetystä väärästä johtolangasta. Kommunistit ovat Suomessa ja koko Euroopassa marginaaliryhmä, jonka pääjoukko on ajettu kiltisti ja kuuliaisesti kohti identiteettipoliittista woke- eli heräkkivasemmistoa. Heistä ei ole uhaksi – kun taas entisistä kommunisteista olisi saattanut muodostua uhka sille, mille pitääkin: ylikansallisen suurpääoman ja korruptoitujen poliittisten päättäjien epäpyhistä epäpyhimmälle liitolle.

Kuinka poliittinen kartta käännettiin ylösalaisin

Ilkka Remeksen rikosromaani Omertan liitto ilmestyi vuonna 2013. Muutoinkin poikkeuksellisen kiehtovassa dekkarissa todetaan luontevana osana juonikuviota, että ison rahan piirit olivat tehneet suurkaappauksen soluttautumalla Euroopan sosialistipuolueisiin. Omertan liitto on fiktiivinen teos, mutta muun muassa Kauppalehden Tommi Aitio totesi kirja-arviossaan: "Koskaan aiemmin Remeksen dekkarit eivät ole liipanneet näin läheltä reaalimaailmaa." Remes itse kertoo sivuillaan: "Löysin maailman, joka kuhisee salaisia operaatioita, petoksia, laittomia kotietsintöjä, valtakamppailua, korruptiota, mafiakytköksiä, selittämättömiä kuolemantapauksia ja juonitteluja, joiden keksimiseen mielikuvitukseni ei riittäisi." Näin ollen tuntuu hyvin mahdolliselta, jopa todennäköiseltä, ettei vihjaus sosialistipuolueiden kaappauksesta ole mielikuvituksen tuotetta.

Loogisesti ajatellen kuvio on ymmärrettävä. Suurpääoman edustajat ovat vuosikymmeniä, lähes vuosisatoja liittoutuneet poliittisen oikeiston kanssa, sillä oikeisto on profiloitunut suurpääoman intressien puolustajaksi. Vasemmisto on kuitenkin ollut sen pysyvä vastustaja, ja usein on käynyt, että demokraattisen maan hallitus on muodostettu vasemmiston varaan ja iso raha saanut kyytiä. Viime vuosikymmeninä iso raha on pyrkinyt kohti maailmanvaltiutta. "Vapaakauppasopimusten" nimellä tunnetuista, suuryhtiöt valtioiden yläpuolelle korottavista hankkeista moni on kaatunut tai lykkääntynyt, ja jälleen yhtenä avainsyynä on ollut vasemmistoryhmien vastustus. Niinpä oikeistoryhmissä roikkuminen ei ole kannattanut, vaan paljon kannattavampaa on ollut vallata pari nurkkaa vasemmistoryhmistä. Viherpesu ja pinkkipesu ovat olleet erityisen tepsiviä konsteja punavihreän väen käännyttämiseksi, ja organisaatiotasolla on takuuvarmasti käytetty sitä itseään eli rahaa – "tietysti edellyttäen, että".

Toisaalta myös toisensuuntaista muutosta on havaittavissa. Sitä mukaa, kun iso raha on keventänyt otettaan oikeistosta, siellä on ilmennyt suurpääoman vastaisia tendenssejä. Kun vasemmisto on yhä useammin kääntynyt hyväksymään suuryhtiöt – joiden kanssa diilaamalla on kuviteltu vaikutettavan kertarysäyksin ilmastonmuutokseen ja muihin globaaleihin haasteisiin – se on yhä useammin nähnyt pienet ja keskisuuret yritykset hankalina: iso joukko itsenäisiä toimijoita on huonosti kontrolloitavissa. Tämän tullessa näkyväksi oikeistossa on opittu samastamaan vasemmiston ja suuryritysten intressit, ja itse oikeistolaiset ovat yhä useammin samastuneet pk-sektoriin ja julistautuneet sen ainoiksi puolustajiksi. Samalla vimmalla, jolla ennen on käyty liiketoiminnan kahlitsijoina pidettyjä sosialisteja vastaan, käydään nyt myös ison rahan suuryhtiöitä vastaan.

Vuonna 1999 Seattlessa Maailman kauppajärjestön huippukokouksen yhteydessä mellakoitiin. Globalisaatiokriittiseen mielenosoittajajoukkoon, jota kutsuttiin "Seattlen kansaksi", kuului muun muassa anarkisteja, ympäristöaktivisteja, pienten etnisten ryhmien edustajia ja nationalisteja. Maailman kauppajärjestön lyhenteen WTO:n julistettiin tarkoittavan "World Take Over". Kuulostaako tutulta? 2000-luvulla tuotettiin WTC-iskujen (hmm... World Trade...), Afganistan- ja Irak-operaatioiden, islamismin ja islamofobian kautta äkkisyvä juopa entisen "Seattlen kansan" sisään. Maahanmuutosta ja islamista tehtiin valtava kynnyskysymys, joka paitsi teki entisen globalisaatiokriittisen yhteistyön mahdottomaksi, myös muotoutui koko poliittisen kentän näkyvimmäksi jakolinjaksi. Ilmastonmuutosteeman hyväksikäyttäminen on täydentänyt tämän social engineering -projektin. Nyt toinen puoli vanhasta globalisaatiokriittisestä rintamasta on manipuloitu globalisaatiomyönteiseksi. Samalla tämä merkitsee 1990-lukulaisen anarkismin kuolemaa, sillä on loogisesti mahdotonta olla anarkisti ja kannattaa globaalia ilmastohallintoa.

Operaation nimeltä Covid-19 myötä "World Take Over" on todellisempi kuin koskaan ennen. Globaali totalitarismi eli globalitarismi tekee tuloaan. Edellä kuvattujen prosessien myötä sekä poliittinen vasemmisto että 1990-lukulainen anarkistiliike ovat täysin mahdottomia työkaluja globalitarismin vastustamiseen. Vasemmisto on larpannut pandemiassa ilmastonmuutosta. Tämä on tiennyt flirttailua totalitarismin kanssa erityisesti Suomen kaltaisissa maissa, joissa vasemmisto on näennäisesti vallassa eli hallituksessa. Oikeistojohtoisissa maissa asetelma on hämärämpi. Ilmastonmuutoksen erityisasema paljastaa, ettei muutaman vuoden takainen "vihervasemmistoa ei ole olemassa" -väittämäni pidä 2020-luvulla todellakaan paikkaansa. Anarkistiliike on feidannut anarkismin pois tunnuksistaan, vahvistanut sen sijaan "antifasismia" ja nyt jopa "antikonspirasismia" – kaiken törkeäksi huipuksi liikkeen logosta on esitetty muunnelma, jossa punainen ja musta lippu on korvattu samanvärisillä kasvomaskeilla. En usko, että missään tilanteessa on tätä enemmän syytä epäillä liikkeen kaappaamista ja manipulointia alkuperäisen tarkoituksensa vastaiseksi. Ne, joiden olisi vanhastaan luullut vastustavan totalitarismia, kannattavat sitä.

Twitterissä on kuluneen talvikauden aikana useita kertoja ihmetelty, ovatko vasemmisto ja oikeisto vaihtaneet paikkaa keskenään. Suomessa, jossa vasemmisto on hallituksessa, radikaaleimpia ja kapinallisimpia twiittejä ovat kirjoittaneet Tuomas Malisen ja Ano Turtiaisen kaltaiset hahmot, jotka on helppo samastaa oikeistoon. Eikä "radikalismi" tässä tapauksessa tarkoita perinteistä oikeistoradikalismia. Malinen on ajoittain käyttänyt selkeän vasemmistolaista retoriikkaa yleislakkoehdotuksineen, ja Turtiaisen poliisia kritisoivaan lausumaan esitti yksi vääräleuka vastakritiikin, joka arveli häntä anarkistiksi ja kettutytöksi. Itse kommentoin Helsingin huhtikuun 10. päivän väkivaltaisesti tukahdutetun mielenosoituksen tiimoilta, että vapausliike edustaa tänä päivänä sitä mitä anarkismi 2000–10-luvulla. Yhteisiä vihollisiakin on: maailmanvaltiuteen pyrkivät ison rahan suuryhtiöt. Vapausliike on käsitteenä hyvin pätevä. On todettu yleisesti, ettei vasemmisto–oikeisto-jako enää toimi: uusi jako on libertarismin ja autoritarismin välillä. Ja ellei vasemmiston ja oikeiston suoranaiseen paikanvaihtoon uskoisi, on helppo ymmärtää vinha perä Mark Changizin väitteessä, että vasemmisto on siirtynyt kohti autoritarismia ja oikeisto vastaavasti kohti libertarismia.

Yllä kuvattu kuvio olisi sinänsä ihan selkeä: lakkaamme olemasta (libertaari)vasemmistolaisia, olemme (libertaari)oikeistolaisia – ja se siitä. Ikävä kyllä nyt tulevat asetelmaa sotkemaan vasemmiston ja oikeiston vanhat poliittiset rakennelmat: puolueet, mediat, järjestöt, ajatuspajat ja kaikenlaiset muut tiimit. Ja kuin tahallisena muistutuksena vanhasta maailmasta näiden manipulointipyrkimykset toimivat sillä omituisella logiikalla, jonka tunnistin jo 2010-luvun alussa: oikeisto vetää puoleensa ja vasemmisto hylkii. Kokoomuslaiset ja varsinkin perussuomalaiset piirit yrittävät voimallisesti kaapata uuden vapausliikkeen omalle puolelleen. Keskusteluun ujutetaan sarjasyötöllä ideoita valtionvelasta uhkana, talouskasvusta hyvänä, verotuksesta varkautena, kaikenlaisen "hyysäämisen" kalleudesta ja tietysti pandemiaoperaatiosta "vihervasemmiston", "sosialistien" tai "kommunistien" projektina – sen sivuuttaen, että lukuisissa maissa samaa operaatiota ovat johtaneet oikeistopiirit. Vasemmistolaisten, vihreiden ja ex-anarkististen piirien sanoma taas kuuluu, että olemme pahiksia ja yhteiskunnalle vaarallisia: olemme "denialisteja", "hörhöjä" ja "äärioikeistolaisia", joiden avulla pystytetään fasismia – niinpä kanssamme ei pidä olla tekemisissä, saati kuunnella meitä ja luoda yhteistyötä, vaan on oltava hyviksiä ja pysyttävä hallituksen puolella. Vapauden, rakkauden ja totuuden perustalle fasismia? Jaaha.

Yhden nykyhetkeä määrittävän avainoivalluksen tein vuonna 2016 kirjoittaessani, kuinka muun muassa taide, tiede, koulutus ja journalismi olivat yhteiskunnassa värittyneet "sinänsä vasemmistolaisiksi". Siinä vaiheessa näkökulmani oli yhä vasemmistolainen enkä kyennyt näkemään asiaan liittyvää uhkaa Sipilän hallituksen perseillessä menemään. Nyt, kun vasemmisto on näennäisesti vallassa eli hallituksessa, valtaosa taiteen, tieteen, koulutuksen ja journalismin aloilla toimivasta väestä on etukäteen ostettuna vapaudenriisto-operaation tukijoukkoihin. Kulttuurielämän alalta on onneksi alkanut kiduttavan hitaasti, mutta varmasti löytyä vastarannankiiskiä – tunnetuimpina Anna Eriksson ja Paula Vesala, joista ensin mainitun puheenvuoro oli jopa radikaali. Mutta esimerkiksi ennen muinoin hehkuttamani Tampereen underground-yhteisö on ällistyttävästi täysin kuuliainen ja kiltti. Tiede on luonteeltaan moniarvoinen, ja niinpä on itsestään selvää, että tieteen piiristä kuuluu paljonkin soraääniä. Hallitusmielinen rintama, jotka on olevinaan tiedemyönteinen, pyrkii häkellyttävästi tukahduttamaan soraäänet ja osoittaa näin ollen olevansa itse asiassa tiedevastainen. Totalitarismin perinteen mukaisesti se pyrkii korvaamaan vapaan tieteen pseudotieteellä, joka on yhdenmukainen auktoriteetti. On toinen asia, onko tiede ennenkään ollut vapaata tai sen luonteenomainen moniarvoisuus hyväksyttyä.

Edelliset asiat kootakseni minusta nyt pitäisi hyväksyä nämä tekemäni johtopäätökset:
1) Vasemmiston ja oikeiston merkitys on muuttunut. Vasemmistolaisuus on nykyään lähinnä autoritarismia, oikeistolaisuus libertarismia.
2) Uuden merkityksen mukaiseen oikeistoon tai vasemmistoon samastuminen ei tarkoita samastumista perinteisiin oikeistoa tai vasemmistoa edustaviin puolueisiin.
3) Se, että vasemmisto nyky-Suomessa edustaa autoritarismia ja totalitarismia, ei tarkoita että vasemmisto olisi vanhassa merkityksessäänkin edustanut autoritarismia ja totalitarismia.
4) Se, että kyseenalaisen pandemian varjolla tehdyn vapaudenriisto-operaation ovat Suomessa toteuttaneet perinteiset vasemmistopuolueet, ei tarkoita että kyseessä olisi vasemmistolainen projekti vanhassa merkityksessä. Useissa maissa saman operaation ovat toteuttaneet perinteiset oikeistopuoleet.
5) Vasemmiston merkityksen muuttuminen liittyy siihen, että ”ison rahan” ylikansalliset suuryhtiöt ovat ensin ilmastonmuutoksen, nyt koronan avulla manipuloineet vasemmiston samastumaan omiin etuihinsa.
6) Oikeisto on vanhastaan samastunut ”ison rahan” ylikansallisten suuryhtiöiden etuihin, mutta näiden käännettyä katseensa enemmän vasemmistoon on myös oikeiston merkitys muuttunut.
7) Vasemmisto–oikeisto-jakoa ja muita poliittisia jakoja hyödynnetään häikäilemättä sekä perinteisten puolueiden propagandassa että ”hajota ja hallitse” -politiikassa.
8) 1990-lukulainen anarkistiliike on kuollut ja sen rippeet muuttuneet vallanpitäjien käsikassaraksi.
9) Vapausliike, uuden totalitarismin (ja globalitarismin) vastainen liike, on 2020-luvulla sitä mitä anarkistiliike oli edellisillä vuosikymmenillä. Sen on syytä asemoida itsensä uudelleen suhteessa yhteiskunnalliseen taisteluun ja ottaa oppia anarkistiliikkeen käymästä taistelusta. Se ei voi eikä saa olla vanhassa merkityksessä oikeistolainen tai vasemmistolainen, vaan yksinomaan libertaarinen.
10) Vapausliikkeen teemat ovat tärkeitä myös kaikille niille yhteiskunnan osa-alueille, jotka yllä kuvatuista syistä ovat asemoituneet vasemmalle: taiteelle ja kulttuurille, tieteelle, koulutukselle, journalismille ja medialle sekä – 2020-luvun propagandan huomioiden häkellyttävää kyllä! – terveydelle ja turvallisuudelle. SIKSI ON ELINTÄRKEÄÄ HYVÄKSYÄ JA OMAKSUA NÄMÄ LÄHTÖKOHDAT, KESKUSTELLA NIISTÄ, TEHDÄ TYÖTÄ YHDESSÄ JA ERIKSEEN TAVOITTEIDEN TOTEUTUMISEKSI, KUMOTA TOTALITARISMIN VALTA, MUUTTAA YHTEISKUNTA JA MAAILMA.

Unelma Vapaasta Suomesta

Tämän kirjoitushetkellä maa, johon minulla oli kunnia syntyä kauan sitten 1970-luvulla, on ensimmäistä kertaa omana elinaikanani liukunut johonkin, mitä voi luonnehtia diktatuuriksi. Tässä maassa puhutaan armeijan marssittamisesta kaduille "terveyden" ja "turvallisuuden" nimissä. Mielenosoitukset on käytännössä kielletty. Kaupoissa ja ostoskeskuksissa kaikuu lähes sanasta sanaan sama lipevän orwellilainen "tee näin, älä tee noin, kaikki sinun turvallisuutesi vuoksi" -kuulutus. Valtiollinen televisio lakkautti kanavallaan pyörineen ajankohtaissatiirin lennosta, ja hätäpäissä sen ohjelmapaikalle tungettiin uusintoja vanhasta, nyt epäajankohtaisesta poliittisesta huumorisarjasta. Erityisen tärkeinä pidetyissä asioissa tiedotusvalta on siirretty asiantuntijoilta hallitukselle. Sieltä täältä kuuluu uutisia väkivalloin tehdyistä tautitesteistä tai rokotuksista. Hallitus valmistelee lakia, joka usuttaisi ihmiset ilmiantamaan naapurinsa poliisille. Kuntavaalit siirrettiin mielivaltaisesti.

Tällaisena aikana ei ihmetytä, että vapautta rakastavan kansalaisen mieleen tulee unelma ihan toisenlaisesta Suomesta – tai jopa ihan toisesta Suomesta. Marinin hallituksen johtamaa, mutta ulkomailta saneltua diktatuuria tuskin hävitetään hetkessä, sillä juuri ne kansanosat, joiden vanhastaan luulisi vastustavan diktatuuria, on huijattu sen kannattajiksi. (Tästä aiheesta on luvassa oma kirjoitelma hyvin pian.) Tästä huolimatta Suomessa asuu paljon vapautta rakastavia, pandemia(operaatio)n kyseenalaistavia kansalaisia. Omalla autolla reissatessa on myös osunut silmään – joko todellisuutena tai harhana – että eri paikkakunnat poikkeavat tuntuvasti toisistaan esimerkiksi kasvomaskin ja turvavälien käytössä.

Nyt vihjaillaan jo kuntavaalien siirtymisestä syyskuulle. Kenties ennen kuntavaalien toteutumista ehtii syntyä vapausmielisiä vaalilistoja ja löytyä lisää pandemiakriittisiä ehdokkaita. Entäpä, jos käykin niin, että Suomeen muodostuu kuntia ja jopa kuntien muodostamia alueita, joilla vapausaate ja pandemiakritiikki nousevat oikeasti vaikuttaviksi poliittisiksi tekijöiksi? Tämän herkullisen ajatuksen pohjalta lähti elämään melkoinen ajatusleikki.

Kuvitellaan tilanne, jossa joukko Suomen kuntia liittoutuu julistaakseen, etteivät ne aio ottaa käyttöön uusimpia hallituksen vaatimia pakkolakeja tai rajoituksia. Vastakkainasettelu menee niin pitkälle, että kunnat eroavat omista maakuntaliitoistaan ja sote-piireistään ja perustavat tilalle omansa, joita valtiovalta ei tietenkään hyväksy. Valtiolliset rahahanat katkaistaan. Kapinalliset kunnat tuohtuvat ja ilmoittavat, etteivät Suomen valtion muutkaan rajoitukset enää päde niiden alueella ja kaikki liiketoiminta on tästedes yhtä sallittua kuin ennen kevättä 2020. Paikallistalous elpyy heti, ja kun muualla Suomessa tehdään konkursseja, kapinakunnissa perustetaan uusia yrityksiä. Asiasta innostuneena perustetaan sote-rahasto, johon tulvii lahjoituksia. Monilla paikkakunnilla poliisi ratsaa liiketiloja ja tapahtumia, yksillä muodolliseen "joopa joo, jatketaan" -tyyliin, mutta toisilla ehdottomammin. Jälkimmäisillä järjestetään mielenosoituksia ja kerätään nimilistoja. Poliisin rivit rakoilevat, kun osa kieltäytyy toimimasta joviaaleina tunnettuja paikallisia yrittäjiä vastaan.

Suomen valtamedia yrittää järjestelmällisesti mustamaalata kapinakuntia, mutta tosiasioille se ei voi mitään. Niissä voidaan ilmiselvästi paremmin kuin muualla maassa. Yritystalous kukoistaa, kauppa käy ja jopa tautilukemat ovat valtakunnan pienimmät, mikä linkittyy siihen, että asukkaat käyvät muuta maata vähemmän testeissä. Kuolonuhrien määrä ei räjähdä eikä edes lisäänny. Suomen valtamedia yrittää valehdella, että kuntien terveydenhuolto on kaaoksessa. Valheet menevät yksiin täydestä, toisiin eivät.

Kesä tulee. Kapinakunnissa on paljon kesämökkejä. Valta-Suomi lanseeraa kampanjan, joka kehottaa ihmisiä olemaan menemättä mökeilleen. Aluksi kyse on olevinaan "terveydestä" ja "turvallisuudesta", mutta kesän edetessä on selvempää, että kampanjalla pyritään kuihduttamaan kapinakuntien talous. Satoja, ehkä tuhansia etelän kaupunkilaisten kesämökkejä päätyy myyntiin, ja niille löytyy innokkaita ostajia vapausmielisistä ihmisistä. Lukuisat mökit ovat talviasuttavia, ja kun asiasta tulee tiedusteluja, kapinakuntien liitto päättää mahdollistaa pysyvät muutot mökeille ilman erillisiä lupia. Muuttoliike kapinakuntiin yltyy. Seuraavana temppunaan valta-Suomi kieltää asukkaitaan matkustamasta näihin kuntiin. Tässä vaiheessa monet kunnat – varsinkin sellaiset, jotka sijaitsevat kahden kapinakunnan välissä – ilmoittavat liittyvänsä kapinallisiin, jos rajoituksia ja sanktioita tulee voimaan. Valtio ei peräänny, eivätkä kapinallisetkaan. Entisistä sirpaleista muodostuu yhtenäisiä alueita, jotka kattavat aika laajoja osia sisä-Suomesta.

Siinä vaiheessa, kun poliisivoimat määrätään valvomaan kapinallisalueiden eristämistä – joskin kunnanrajat ylittäviä yksityisteitä ja metsäautoteitä käytetään naureskellen – nämä päättävät julistautua itsehallintoalueeksi. Nimi Vapaa Suomi otetaan käyttöön. Vapausaatteesta otetaan kaikki ilo irti, ja kuntaliitto päättää virkaatekevänä hallintona sallia huumausaineet ja alastomuuden, mikäli ne eivät aiheuta häiriökäyttäytymistä. Alueilla on pari lentokenttää, ja niiltä avataan lentoyhteyksiä ulkomaille – luonnollisesti ilman terveyspassin tarkistusta. "Pilviturismi" ja "na-turismi" pääsevät vauhtiin. Koska Vapaa Suomi ulottuu Venäjän rajalle, muuan aiemmin vain poikkeustapauksissa käytetty rajanylityspaikka vakiinnutetaan ja venäläisiä tuotteita alkaa tulvia Vapaan Suomen kauppoihin. Vastoin valta-Suomen suunnitelmia talous kukoistaa, ja vielä enemmän kukoistavat taide ja kulttuuri, jotka kokevat mahtavan, tämän sukupolven aikana ennenkokemattoman renessanssin. Vapaan Suomen legenda välittyy maailmalle musiikin, elokuvan ja muun taiteen muodossa. Vapaata Suomea ihaillaan ja jäljitellään. Maailman ihmeeksi teho-osastot eivät vieläkään ole täynnä potilaita.

Tästä olisi mahdollista edetä kolmeen suuntaan: 1) valta-Suomi ja maailma tunnustaisivat olleensa väärässä, rajat ja sulut avattaisiin, pandemiatila purettaisiin; 2) valta-Suomi liittolaisineen murskaisi Vapaan Suomen asein ja pakottaisi sen lyhyen, mutta verisen ja traumaattisen sodan kautta globalitarismiin; 3) kaksi täysin erilaista kulttuuria ja yhteiskuntaa vakiintuisi elämään rinnakkain kummankin pitäessä omaa vaihtoehtoaan parempana, yksi turvallisuuden, toinen vapauden nimissä.