Jos olisi kaikki valta päättää

Tamperelainen kommunistinuori Minna Mentula, jota olen tainnut äänestää jokusen kerran, kirjoitti 13. marraskuuta: "Mitä tekisit, jos olisit diktaattori? Jos sinulla olisi kaikki valta päättää? Jos emme osaa vastata tähän kysymykseen, on toimintamme tavoitteetonta, päämäärätöntä, jopa hyödytöntä. Yksi vastaus siihen, mikä vasemmistoa vaivaa, on ettei se pysty tähän vastaamaan. Kun osalla vasemmistoa ei ole enää taustalla edes sitä suhteellisen epämääräistä sosialismin tavoitetta, ei ihme, jos se ei pysty aikaansaamaan vahvaa, tavoitteellista toimintaa. Tavoite ensin, sitten vasta toiminta." Vastineeksi Minna jatkoi: "Oikeisto tietää, mitä se tahtoo, ja pystyy siksi toimimaan: lisää rahaa rikkaille. Tavoite ei ehkä ole looginen, mutta se on silti selkeä tavoite, jonka eteen toimia."

Minulla oli joskus suunnitelma kirjoittaa oma utopia, mutta harmikseni se ei ole edennyt. Olen myös aika ajoin mietiskellyt uuden itsenäisen valtion syntymistä ja synnyttämistä, koska tämän Suomen muuttaminen planeettamme tarvitsemaksi vaihtoehtoiseksi esikuvaksi on näyttänyt vuosi vuodelta mahdottomammalta – muun muassa johtuen edellä mainitusta vasemmiston aikaansaamattomuudesta. Vasemmistolaisuus taas on ainoa perusta, jolta mitään vaihtoehtoista esikuvaa voi edes yrittää lähteä kehittelemään. Yleensä fiksuja kirjoittava Kansan Uutisten bloggari Pontus Purokuru oli valitettavan pahoin pihalla ihmetellessään, miksi kukaan haluaisi olla vasemmistolainen tai oikeistolainen. Itse vastasin tähän haluavani olla nimenomaan vasemmistolainen, koska "vasen on aina 'toinen' jo ihan käsitteellisesti. Historiallisista tekijöistä nyt puhumattakaan." -- "Englannin sana 'left' merkitsee myös 'jätetty'. Aina hylättyjen ja sorrettujen puolella!" Toivon vakaasti, ettei oikeasti ole vasemmistolaisia, jotka ovat vain taloudellisen elvytyksen ja työllisyyden lisäämisen puolella.

Suomi-aiheisessa utopiassani toimeenpantaisiin ensin näyttäviä uudistuksia, joiden tarkoitus olisi yhteiskunnallisten parannusten ohella herättää luottamusta tietyissä äänekkäissä kansalaisryhmissä. Näihin kuuluisivat esimerkiksi turkistarhauksen lakkauttaminen, irtautuminen EU:n maataloussääntelystä, Nato-yhteyksien katkaiseminen ja perusteettoman englannin kielen käytön kieltäminen mainonnassa. Yhtenä ensimmäisistä toimenpiteistä tehtäisiin suurilinjainen yleisradiouudistus, jossa radio ja televisio irrotettaisiin täysin nykyisestä kokoomuslaisesta mediapolitiikasta: kaupallisen amerikkalaisen viihdehömpän suosimisesta ja korruptoitunutta länsimediaa myötäilevistä uutissisällöistä siirryttäisiin yhteiskunnallisen median sivistysfunktion kokonaisvaltaiseen toteuttamiseen. Seuraavassa vaiheessa täytyisi käynnistää valtavia sosialistisia uudistusprojekteja, joihin kuuluisivat mm. nykyistä isompi ja vakaampi taloudellinen perusturva, kaikenkattava vuokrasääntely, pääomien ja varallisuuden verotuksen kiristäminen, absoluuttinen maksimipalkka, sosiaali-, terveys- ja kulttuuripalvelujen parantaminen ja siirtäminen sinne missä ihmiset ovat (nykyisen päinvastaisen trendin sijaan), yhteiskunnan ylläpitämän kauppaverkon luominen, joukkoliikenteen ja varsinkin raideliikenteen tehostaminen ja edullistaminen, tehomaatalouden lakkauttaminen ja korvaaminen eettisellä luomutaloudella, yhteiskunnallisesti omistetun teollisuuden kehittäminen, koulutuksen oppisisältöjen tarkistaminen ja uudistaminen, mielikuva- ja brändimainonnan kieltäminen, yhteiskunnallisesti ylläpidetyn mediaverkon luominen, vihapuheen ja -median järjestelmällinen marginalisoiminen, yhteiskunnan ylläpitämän deittipalvelun luominen yksinäisyysongelman ratkaisemiseksi, asepalvelusjärjestelmän asteittainen alasajo sekä tietysti poliittisen järjestelmän perusteellinen uudistaminen ja uuden perustuslain kirjoittaminen. Näihin uudistuksiin kuluisi luonnollisesti vuosikausia.

Uuteen itsenäiseen valtioon sijoittuvassa utopiassani kaikki olisi sen sijaan mahdollista aloittaa puhtaalta pöydältä. Jos oletetaan valtion esimerkiksi sijoittuvan pienille lähimeren saarille, on myös syytä olettaa, että asukkaita on alun perin varsin vähän, ehkä vain satoja tai jopa kymmeniä. Sillä ei olisi rasitteena pitkää tarpeettoman hankalien rakenteiden ja instituutioiden luonnehtimaa yhteiskuntahistoriaa. Kaikki voitaisiin säilyttää tavattoman yksinkertaisena. Tehomaataloutta, saastuttavaa teollisuutta, autoja ja autotieverkkoa, kaupallista mediaa, yksityisiä pääomia ynnä muuta kökköä ei olisi tarpeen luoda tai päästää uuteen valtioon lainkaan. Yhteiskunnallinen päätöksenteko voisi perustua aika yksiselitteisesti avoimuuteen ja luottamukseen. Rajoituksia ja sääntelyä tarvittaisiin paljon nyky-Suomea tai jopa sen utopistista versiota vähemmän. Ylipäänsä koko yhteiskuntaa pitäisi kuvailla "lunki" meininki ja inhimillinen välittäminen – mitä luonnollisesti tarvittaisiin kaikkiin utopioihin. Ulkopolitiikkaa luonnehtisi asenne "me emme ole sotilaallinen tai taloudellinen uhka kenellekään, joten meidän on syytä antaa vain olla". Kuinkahan tämän kanssa saisi uskottavasti yhteensovitetuksi sen, että utopiani toimisi joka tapauksessa melkoisena anti-imperialistisena, antifasistisena ja antikapitalistisena ajatushautomona?

Edellä sanotun täydentämiseksi on muistutettava, ettei itselläni ole minkäänlaisia diktaattorifantasioita. Mitään valtiollista tai yhteiskunnallista projektia ei ole syytä toteuttaa kenenkään egotrippinä. Jos minulla olisi kaikki valta päättää, luopuisin ensi tilassa siitä vallasta ja sen sijaan asteittain vetäytyisin ohjailemaan sellaisen tiimin kokoontumista, johon minunlaiseni vasemmistoradikaalin maailmanparantajan on aihetta luottaa. Ehkä sitten tapahtuisi jotain.

Lässytyksen ja nynnyilyn anatomiaa

Nyt omakohtaisen poliittisen historiani kärjistyneimpänä syyskautena, jolloin sekä oikeistolaisen perskekohallituksen että oikeistolaisten kansalaisryhmien toiminta on aiheuttanut kylmän sisällissodan tunnelman, olen kiusaantunut eräästä oheisilmiöstä yhä perusteellisemmin. Samaan aikaan, kun meitä (1. köyhiä, 2. yhteiskunnan vähimmäistuilla eläviä, 3. vasemmistolaisesti tai ekohumanistisesti ajattelevia) kohtaan hyökätään säälimättömillä informaatiotäyslaidallisilla joka päivä, useat meistä tyytyvät vastineeksi nynnyilemään ja lässyttämään. Se ei tietysti johda mihinkään, ellei suorastaan pahenna asiaa: kun yksi osapuoli antaa näkyvästi ilmi oman heikkoutensa informaatiotaistelussa, se houkuttelee vastapuolta hyökkäämään. Vai sääliäkö kuvittelemme sen herättävän?

Yksi hyvin tyypillinen lässytyksen ja nynnyilyn muoto kuuluu näin: "Toivon, että hallitus vielä peruu päätöksensä." Tai: "Toivon, että järki ja inhimillisyys voittavat ja turvapaikanhakijoita aletaan hyväksyä entistä paremmin." Joskus uskalletaan jopa "vedota" päättäjiin tai muihin uhoajiin. Ikävä tosiasia on, ettei hallitus peru yhtään päätöstään, ellei sille laiteta tosissaan kampoihin. Pari kertaa hallitus on vetäytynyt aikeistaan, sillä sitä on uhattu yleislakolla ja asiantuntijat ovat varoittaneet yhteiskuntarauhan menetyksestä. Jos olisimme nynnyilleet, hallitusta ei olisi hidastanut mikään. Ikävä tosiasia on myös, että pakolaisvastaisen liikkeen terrori Suomessa jatkuu, jos sitä vastaan ei toimita muuten kuin lässyttämällä. Kun "rajat kiinni" -mielenosoituksessa on noin 50 ihmistä ja vastamielenosoituksessa noin 300 (Tampereella 2.10.), näkee hölmökin, että me olemme vahvempia. Kun poliisi esti vastamielenosoittajia pääsemästä edes näköetäisyydelle "rajat kiinni" -tapahtumasta Tampereen Keskustorilla (24.10.), hölmö ei nähnyt mitään, sillä meidän noin 150 hengen joukkomme oli liian pieni varastaakseen show'n joka tapauksessa. Tosiasiassa rasisteja oli tuolloinkin vähemmän kuin meitä. Esimerkiksi 600 mielenosoittajaa 150:n sijaan olisi ollut konstaapeleille arveluttavan iso haaste blokattavaksi ydinkeskusta-alueelta. Eivät ne poliisitkaan ihan hölmöjä ole.

Oma lukunsa on sekin, ettei rasisteja kutsuta rasisteiksi eikä heidän terrori-iskujaan terrori-iskuiksi. Sen sijaan lässytetään "maahanmuuttokriitikoista" ja tyydytään kiltteinä ja kuuliaisina suojelupoliisin arvioon, etteivät turvapaikanhakijoihin kohdistuneet iskut ole terrorismia. Tasapuolisuuden nimissä muistetaan myös höpöttää "kahdesta ääripäästä" tai yleisesti ääriliikkeistä jonakin pelottavana tai vastustettavana. Samalla meiningillä myös nössöillään, että hallitus on demokraattisesti valittu ja saamme tilaisuuden muuttaa asioita jälleen keväällä 2019. Väliäkö sillä, että 1) eduskuntavaaleissa ei äänestetä hallitusta vaan eduskunta, 2) nykyisen hallituspolitiikan on mahdollistanut hallituspuolueiden enemmistön kokonaisvaltainen takinkääntö, 3) hallituksen päätökset ovat lähes täydellisesti Elinkeinoelämän keskusliiton linjan mukaisia ja 4) näin ollen hallitus ilmenee suurkapitalistien luokkavallan välineeksi. Tällainen puhe, jota nyt tarvittaisiin valtamedian oikeistojyräyksen vastavoimaksi, blokataan liian usein meidän omissa piireissämme ja tilalle tarjotaan poliittisesti korrektia lässytystä.

Kun valtamediaan päästiin, on syytä muistuttaa, että oma nynnyilyn lajinsa on luottaminen siihen mitä Yle, Hesari ja kumppanit sanovat. "Ne ovat niin isoja ja monipuolisia medioita, että kyllä minä niihin enemmän luotan kuin muutamaan salaliittoteoreetikkoon tai hihhuliin." Kun Yle käynnisti 1.11.2015 kampanjan "vastamediaa" vastaan, lukuisat punavihertävät sosiaalisen median käyttäjät menivät lankaan ja alkoivat lässyttää, kuinka hyvällä ja tärkeällä asialla Yle on nyt. Olihan tärkeää, että rasistinen MV-"lehti" ja antisemitistinen Magneettimedia saavat ansionsa mukaan; samanlaisia ne mokomat vastamediat ovat yhtä kaikki. Kun samainen Yle jonakin toisena päivänä julkaisee sivuillaan täysin typerän, rasistisen tai oikeistolaisen, pateettisiin uhkakuviin tai katteettomiin lupailuihin perustuvan artikkelin, lässyttäjille kyse on vain yhdestä artikkelista ja ongelma mieluummin henkilöidään sen kirjoittajaan kuin nähdään kokonaisongelma. Tai sitten artikkeli otetaan peräti todesta, koska asialla on "luotettava" Yle eikä mikään epämääräinen vastamedia.

Uhkia meidän yhteiskunnassamme kyllä riittää. Esimerkiksi TTIP-sopimus, jolla pyritään siirtämään ylin päätäntävalta valtiollisten ja edes teoriassa demokraattisten yksiköiden sijaan firmoille ja isolle rahalle, jaksetaan sinnikkäästi nähdä pelkkänä "vapaakauppasopimuksena". Kun lässyttäjälle sanoo "TTIP", hän vastaa "vapaakauppasopimus", ikään kuin sen myönteisiä kaikuja herättävää valenimeä täytyisi kaiuttaa mahdollisimman kuuluvasti. Ydinvoimasta puhuttaessa tavataan nössöillä, että "hyvä joka tapauksessa, jos fossiilisista polttoaineista päästään eroon". Totta kai se on hyvä asia, mutta sen tilalle ei pidä hyväksyä ratkaisematonta ydinjäteongelmaa ja pientä, mutta olemassaolevaa valtavan inhimillis-ekologisen katastrofin riskiä. Ja tietysti sote-uudistus, jonka olisi syytä nostattaa jättimielenosoituksia ympäri Suomea, kuitataan parilla hallituskriisianekdootilla ja toivomalla asioiden menevän sittenkin ihan hyvin.

Yhdestä lässytyksen muodosta olen kirjoittanut ennenkin – vasemmiston yhteydessä. Se on kannanottojen ilmaiseminen kysymysmuodossa. Sen sijaan, että sanoisimme suoraan asian olevan näin, päädymme valitettavan usein kysymään, mitenkäs asia mahtaisi olla tai – suorastaan uskaliaasti – voisiko asia olla jopa näin. Eivät ihmiset ole niin fiksuja, että tietäisivät vastauksen; jos asia heitä kiinnostaa, he todennäköisesti tsekkaavat valtamedian näkemykset ensiksi ja päätyvät meistä katsoen vastakkaiselle kannalle. Usein nämä kysymysmuotoiset kannanotot on suunnattu "omalle" ryhmälle, millä ei sitten olekaan muuta merkitystä kuin me-hengen nostatus. Uusia kannattajia meille ei saada tällä menetelmällä. Radikaalioikeisto on sen sijaan saanut joukoittain uusia kannattajia vastakkaisella menetelmällä: ilmaisemalla kannanotot – itsestäänselvästi – vastausmuodossa. Ihmiset haluavat vastauksia ja ratkaisuja. Tämä yksinkertainen tosiasia olisi punavihreissä ryhmissä syytä lopullisesti ymmärtää.

Nynnyilyä ja lässytystä voidaan harrastaa lukemattomilla tavoilla. Yhdet jäävät jumiin ruikuttamaan yhteiskunnallisen dialogin perään, toiset verhoavat kaiken tavalliselle kansalle läpitunkemattomiin tieteellisiin käsitteisiin, kolmannet jaksavat muistuttaa kuinka "niin moni asia on kuitenkin mennyt parempaan suuntaan", neljännet suhtautuvat epäillen asioiden "politisoimiseen" tai yhteiskunnalliseen ja tarjoavat tilalle joko (yksilötasoista) psykologiaa tai (yksilötasoista) henkistä kasvua. Viidensillä on kyllä mielipiteet asioihin, mutta he ovat vain hiljaa. Parempi on kääntää katseensa kohti kissanpentuja tai naapurin vauvaa.

Martin Luther Kingin kerrotaan sanoneen: "Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus." Voisin lisätä perään: turhauttavinta ei ole pahojen ihmisten vihapuhe, vaan hyvien ihmisten lässytys.

Kohtaus tulevaisuuden Suomesta (toivottavasti ei toteudu)

"Poliisista päivää. Tulin ilmoittamaan, että asumuksenne on pystytetty laittomasti Tampereen Maanomistus Oy:n maille ja se täytyy purkaa. Jollette pura sitä itse ja roudaa rakennusmateriaaleja ynnä irtaimistoa johonkin lailliseen paikkaan, Pirkanmaan Purkutyö Oy tekee toimenpiteen ja lasku siitä tulee teille."
"No päivää. Tiedän kyllä, että laitontahan tämä on, mutta minulla ei ole muutakaan paikkaa, mihin mennä."
"Kuinka niin? Kaupungissa on lukemattomia asuntoja tyhjillään."
"Ei minulla ole varaa ostaa asuntoa tai edes maksaa vuokraa."
"No menkää sitten töihin."
"Minä olen töissä. Palkan sijaan minulle maksetaan pelkkää sosiaalitukea, joka ei riitä asunnon ostoon tai vuokranmaksuun."
"No menkää sitten palkkatöihin."
"Palkkatöitä ei ole tarjolla. Voisitte siellä poliisissa tutustua yhteiskunnallisiin tilastoihin, ennen kuin tulette tänne köyhiä häätämään."
"Olemme tutustuneet ja tiedämme, että tälläkin hetkellä on Tampereen seudulla useita palkkatyöpaikkoja vapaana ja koko maassa vielä paljon enemmän."
"Juu, onhan muutama sellainen työpaikka, johon vaaditaan oma auto, sekä pari sellaista työpaikkaa, joihin minulla ei ole ammattiosaamista."
"No ostakaa sitten auto tai kouluttautukaa uuteen ammattiin."
"Luuletteko tosiaan, että ihmisellä, jolla ei ole varaa asunnon vuokranmaksuun, on varaa auton hankintaan ja ylläpitoon? Opintolainaakaan minulle ei myönnetä, koska on vanhoja velkoja, ja opintoraha lakkautettiin viisi vuotta sitten, kuten varmasti tiedätte. Eikä silläkään olisi tullut toimeen."
"No ryhtykää sitten yrittäjäksi."
"Mistäs kuvittelette minun pieraisevan alkupääoman yritykselleni?"
"En minä tiedä eikä minua kiinnosta. Myykää vaikka huumeita. Teidän on kuitenkin kerättävä kimpsunne ja kampsunne ja lähdettävä Tampereen Maanomistus Oy:n mailta."
"Minulla ei edelleenkään ole minne mennä."
"Maaseudulla on halvempia asuntoja. Niiden vuokranmaksuun sosiaalitukikin saattaa riittää."
"Mutta siellä ei ole töitä, ja ilman työtä ei saa tukea. Sitä paitsi, jos jostakin löytyisi töitä, minulle tulisi nykyisen työsuhteen keskeytyksestä karenssi enkä alkuun saisi mitään tukea."
"No asukaa sitten jonkun sukulaisen tai tuttavan luona, kunnes palkkatyö löytyy."
"Äiti ja isä ovat kuolleet, ja sisko asuu Kiinassa. Tuttuja tietysti on, mutta he asuvat samanlaisissa asumuksissa kuin minä tai niin pienissä yksiöissä, etteivät he kovin hyvin mahdu sinne itsekään."
"No matkustakaa sitten Kiinaan."
"Liftaamallako?"
"Kuulkaas, nyt minä alan saada tarpeekseni teidän näsäviisaudestanne. Tehkää vain niin kuin minä sanon ja laki määrää. Muuten Pirkanmaan Purkutyö Oy tekee sen teidän puolestanne ja lasku tosiaan lähetetään teille."
"Mihin he aikovat sen laskun lähettää? Postiosoitetta ei ole nytkään ja..."
"Jos ette ole ilmoittanut sähköpostiosoitetta ja tilinumeroa viranomaisten tietoon, tehkää se välittömästi."
"Miten?"
"Se on helppo tehdä netissä."
"Mistä minä sen netin pieraisen?"
"Teillä näkyy olevan puhelin."
"Niin on, mutta ei nettiä. Ei ole varaa."
"Nettiin pääsee ihan kaikkialla. Kirjastoista, virastoista. Turha teidän on itsestänne mitään marttyyriä tehdä."
"Kaikki on maksullista. Kirjastokorttikin maksaa nyt, kun kirjastot on yksityistetty. Ja virastot on yksityistetty, ne verottavat minun netinkäyttöni suoraan sosiaalituesta. Lopputulemana käytän niin vähän nettiä, etten edes tiedä, onko minulla toimivaa sähköpostiosoitetta."
"Parempi nyt mennä kuuliaisesti sinne virastoon ja hankkia itsellenne sellainen."
"Tietääkseni se virasto, jossa olen joskus käynyt, on lakkautettu ja toiminnot siirretty Ideaparkiin, johon bussimatka maksaa 12 euroa yhteen suuntaan. Ja sille bussille on täältä yhdeksän kilometriä. Paikallisbussi menee reilun parin kilometrin päästä ja maksaa neljä euroa yhteen suuntaan. Minun täytyisi siis maksaa 32 euroa plus netinkäyttö ja kävellä viitisen kilsaa, tai maksaa 24 euroa plus netinkäyttö ja pyöräillä 18 kilsaa, tai maksaa netinkäyttö ja pyöräillä 53 kilsaa. Ei tule kauppoja."
"Tietää vaikeuksia, jollette tee työtä käskettyä."
"Päinvastoin. Laskua ei voi lähettää minulle ollenkaan, koska Pirkanmaan Purkutyö ei tiedä, mistä minut tavoittaa."
"Tehän olette töissä. Siinä tapauksessa teidät tavoittaa työpaikaltanne."
"Mutta eihän teillä ole hajuakaan, kuka minä olen. Voin sanoa olevani vaikka presidentti Justin Bieber. Käskekää vain lähettää laskuni Valkoiseen Taloon."
"Voimme tarvittaessa tutkia omaisuutenne ja etsiä identiteettikorttinne. Periaatteessa voimme tehdä sen vaikka heti, koska laittomaan asumukseen ei tarvita kotietsintälupaa."
"Siitä vain. Epäilen kuitenkin, herra konstaapeli, että se on tarpeetonta, koska kysymys taisi olla asunnon purkamisesta."
"Kuinka niin?"
"Luulisin, että Pirkanmaan Purkutyöltä ei löydy sellaista työntekijää, joka ei itse asuisi laittomasti. Se ei näet maksa työntekijöilleen palkkaa. Ja vaikka ihmiset on saatu tekemään kaikkia älyttömyyksiä, sitä minä en usko, että he ilmaiseksi jyräisivät nurin oman asuntonsa ja lähettäisivät laskun itselleen."
"Pirkanmaan Purkutyö Oy on kyllin viisas laittaakseen työntekijänsä purkamaan toistensa asunnot omiensa sijaan."
"Voisitte ennen toimenpiteisiin ryhtymistä googlata sanat 'työväen solidaarisuus'."
"Voisitte itse tulla jo pois sieltä 1900-luvulta."

Vittu, mitä paskaa

Tämän syyskauden aikana silmiimme on sattunut todella rumia kotimaan uutisia. Rasistit (virallisesti "maahanmuuttokriittiset", mikä termi on paljastunut todella naurettavaksi) ovat heitelleet kiviä ja jopa polttopullon kohti pakolaisia ja heidän suomalaisia auttajiaan. Pakolaisten vastaanottokeskuksia on yritetty tuhota. Rasistit ovat järjestäneet lukuisia pakolaisvastaisia mielenosoituksia, mm. järjestivät bussikyydin etelästä Tornion raja-asemalle. On myös herätetty henkiin rasistisia ja fasistisia järjestötunnuksia: Ku Klux Klan, lapuanliike ja Combat 18.

Rasisteilla on ollut tapana perustella maahanmuuttovastaisuuttaan vetoamalla terrorismin uhkaan. "ISIS soluttautuu länsimaihin turvapaikanhakijoiden mukana." Ei vaadi suurta nerokkuutta ymmärtää, että rasistiliikkeen voimistumisen myötä meille Suomeen on saatu terroristeja ihan omasta takaa. "Rasis" tekee samoja tekoja, joiden rantautumisen tänne se mukamas haluaa estää. On myös hyvin yleinen kokemus, että maahanmuuttajat eivät useimpia suomalaisia pelota, mutta jos paikalle sattuu joukko kiiluvasilmäisiä nahkapäisiä "isäm maam ystäviä", niin johan syntyy salavihkaista liikettä poispäin. Rasistit ovat Suomen "islamisteja".

Samaan aikaan rasistit ovat kuitenkin osoittautuneet myös täysin naurettaviksi, suunnilleen yhtä pateettisiksi kuin 1990-luvun saatananpalvojat. Lahden pelottava KKK-mielenosoittaja paljastui 19-vuotiaaksi pojanklopiksi. Rasistien mielenosoitukset ovat jääneet reilusti pienemmiksi kuin niiden vastareaktiona syntyneet antirasistiset mielenosoitukset. Tampereella rasisteja oli enintään 50 – meitä antirasisteja vähintään 300. Lisäksi rasistien mielenilmauksissa on kierrätetty sekä samoja osanottajia että samoja banderolleja. Voi sitä myötähäpeän määrää, kun näkee samat pallinaamat sekä Helsingin, Salon, Turun että Lahden mielenosoituskuvissa. Antirasistiset mielenilmaukset ovat olleet täysin paikallisia. Kaiken huipuksi sekä Lahdesta että Torniosta uutisoitiin, että lukuisat rasistimielenosoittajat olivat kännissä. Onko mitään säälittävämpää kuin "isäm maam ystävä", jonka poliisi ohjaa ulos mielenosoituksesta humalatilan tähden?

Rasistiaktivistit ovat siis a) terroristeja ja b) kiihkoilijoita, mutta myös 1) harvalukuinen vähemmistö, 2) todella epäuskottavia ja 3) ihan naurettavia. Tässä ei sinänsä ole suurta ongelmaa – kyllä suomalaisten enemmistö osaisi tehdä sellaisista pelleistä silppua. Nyt astuu kuitenkin kuvaan se varsinainen iso ongelma. Valtamedia nimittäin antaa toistuvasti enemmän palstatilaa rasistiselle vähemmistölle kuin antirasistiselle enemmistölle, kaiuttaa edellisen näkemyksiä ja samastaa ne täysin katteettomasti kansan syviin riveihin, ja mikä pahinta: esittelee rasistien hyökkäykset "ääriliikkeiden välisinä selkkauksina". Jos siis rasistit heittelevät kivillä maahanmuuttajia, valtamedian mukaan kyseessä on tasapuolinen "nujakka". Jos rasisti säntää päätä pahkaa antirasistien kimppuun ja nämä laittavat hänet aisoihin itsepuolustuksena, saamme lukea lehdistä "anarkistien hakanneen maahanmuuttokriitikon". Voimme olla varmoja, että jos rasistit aloittaisivat sisällissodan, valtamedia taiteilisi syyn joko antirasistien tai tasapuolisesti molempien niskoille. Tämä on lievästi sanoen huolestuttavaa. Varsin huolestuttavaa on sekin, jos lapsiperheet, hymyilevät hippitytöt ja muut antirasististen mielenilmausten vakioainekset leimataan osaksi ääriliikettä.

Kaikessa tässä on jotain perin tuttua. Elokuun 22. päivänä osallistuimme Joukkovoiman suurmielenosoitukseen Helsingissä. Kysymys oli hallituksen ajamasta leikkaus- ja kurjistamispolitiikasta. Silloinkin päällemme heiteltiin samoja marginaali- ja ääriliikeleimoja, vaikka kyseessä oli suurin "liikkuva" mielenilmaus Suomessa vuosikymmeniin. Yhdeksän poliisia vastaan hangoitellutta henkilöä, joiden osanotto varsinaiseen tapahtumaan oli kyseenalaista, kiinnosti valtamediaa paljon enemmän kuin meidän vähintään 10 000 osallistujan positiivisen radikaali meininki ja sanoma. Mikä yhdistää Joukkovoiman mielenilmausta ja antirasistisia mielenosoituksia? Me. Keitä me olemme? Joukko leimallisesti vasemmistolaisia ihmisiä. Valtamedian lamaannuttavassa vääristelyssä on siis kysymys järjestelmällisestä vasemmistovastaisesta toiminnasta. Jopa rasistinen radikaalioikeisto kelpaa keppihevoseksi (sen lisäksi, että pakolaiskysymys kelpaa hajota ja hallitse -politiikan keppihevoseksi), sillä kapitalistit tietävät, että ainoa todellinen uhka heille tulee vasemmalta. Paitsi, että suurkapitalistit omistavat kaikki suuret mediatalot ja Ylen johdossakin on kokoomuslainen (sen lisäksi, että valtiollinen media kaiuttaa aina ensisijaisesti poliittisten vallanpitäjien ääntä), on myös selkeästi tutkittu, että 50 % Suomen mediaeliitistä kannattaa kokoomusta.

Valtamedian puolueellisuus voisi olla perin selkeä ja yksiselitteinen tosiasia. Ikävä kyllä rasistiklikki ja valtamedia tekevät koko ajan yhteistyötä sen hämärtämiseksi. Rasisteillahan on oma MV-"lehti", joka julkaisee goebbelsilaisittain häpeilemättömän valheellista propagandaa – jota rasistit sitten levittävät sosiaalisessa mediassa. Koska valtamedia ei ymmärrettävästi (mm. siksi, että MV varastaa valtamediajuttuja ilman oikeuksia) julkaise useimpia MV:n tölväyksiä, rasistit julistavat, että valtamedia on valheellinen ja puolueellinen. Minunlaiseni valtamediakriitikon silmät ovat selällään negatiivisesta ällistyksestä: vihdoinkin Suomessa on ihmisryhmä, joka levittää aktiivisesti näkemystä valtamediasta puolueellisena ja valheellisena kokonaisuutena, mutta mitä vittua? Asia onkin ylösalaisin. Brutaalioikeistolaista valtamediaa väitetään pokkana punavihreäksi ja sen kriitikot ovat niitä, joita valtamedia perusteettomasti hyysää. Ei jumalauta. Valtamedia on tietysti tarttunut syöttiin ja levittänyt sanomaa rasistien valtamediakritiikistä niin korosteisesti, että jos eläisimme Agatha Christien dekkarissa, päähenkilö olisi oivaltanut asiassa olevan jotain mätää. Minun ja muun radikaalivasemmiston valtamediakritiikistä se ei ole hiiskunut sanaakaan. Tahallista valehtelua on myös väite viime vuonna Venäjää puolustaneiden nettikirjoittajien siirtymisestä tänä vuonna maahanmuuttoa vastustavaan leiriin. Valtamedia tekee kaikkensa hämärtääkseen sen totuuden, että vasemmalla nähdään, tiedetään ja tunnetaan koko "Matrix" eikä vain pieniä, helposti hyväksikäytettäviä osia siitä.

Vittu, mitä paskaa!

Mitä minun olisi pitänyt sanoa

Tampereen Keskustorilla järjestettiin syyskuun 9. päivänä Joukkovoima-verkoston mielenilmaus terveisenä hallituksen budjettiriiheen. Paikalla oli mikrofoni, muutamia etukäteen sovittuja puhujia ja noin 200 ihmistä. Keskustorille saavuin minäkin, vimmaa ja radikalismia puhkuen. Koska mikrofoni oli suunnitellun osuuden jälkeen vapaa, olin hyvissä ajoin päättänyt käyttää sitä. Keskustorin ihmiskehä kuuli saarnan kieltäytymisestä ja tottelemattomuudesta, valtamedian valheista, siitä että "niiden" asema on "meidän" käsissämme. Lopuksi moitin yleistä lässytystä, yllytin käyttäytymään huonosti sekä heitin pois paitani ja laskin hetkeksi päällimmäisiä housujakin vallankumousta huutaen. Järjestyksenvalvojana toiminut maltillisemman pään kommunisti, joka ei sijoitu oman luottolistani kärkeen, varoitti minua menemästä pidemmälle, koska "jotkut täällä eivät varmasti tykkää siitä". Vastasin pyrkiväni juuri siihen, etteivät jotkut tykkää.

Joka tapauksessa minun performanssini jäi täysin ilmaan, kummajaiseksi puheiden joukossa (yhdessä hieman aiemmin kuullun "kyttiä" vastustaneen puheenvuoron kanssa, joka suorastaan mykisti muutoin ahkerasti suosionosoituksia jakaneen Keskustorin). Syynä tähän oli, että kun sain mikrofonin käteeni, unohdin vähintään puolet siitä mitä aioin sanoa. Äänentoisto oli mielenilmauksessa erittäin huono. Kun ei ole tottunut puhumaan mikkiin, sitä alkaa jännittää odotellessa ja vielä enemmän havaittaessa, että monien puhujien sanomasta tulee vain puolet perille. Homman silasi muuan oletettavasti hyvää tarkoittanut yleisön edustaja, joka huusi minulle muutaman lauseen jälkeen, ettei kuulu. Lisäsin volyymiä, mutta konseptit olivat vielä enemmän sekaisin. Esityksen vimma ja radikalismi jäävät ontoiksi, elleivät ne saa katetta esiintyjän sanoista.

Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Yhtenä keskeisistä asioista olin ajatellut yhteiskuntasopimuksen käsitettä uudessa valossa. Suomalaiseen yhteiskuntaan on näet viime vuosikymmeninä kuulunut puhaltaminen ainakin periaatteessa yhteen hiileen. Nykyiset vallanpitäjät (en tarkoita tässä vain perskekohallitusta, vaan kaikkia Elinkeinoelämän keskusliiton juoksupoikia ja -tyttöjä) ovat onnistuneet tuhoamaan pohjimmaisen konsensuksen, sen sanattoman yhteiskuntasopimuksen, ettei yksi yhteiskunnallinen toimijaryhmä kampita toista – yhteisen edun nimissä. Sen tilalle on palautettu uusioversio 1970-luvun (ja sitä edeltävän ajan) Suomesta, jossa yhteiskuntaluokkien, ideologisten blokkien ja eräiden muiden väestöryhmien edut ovat niin perusteellisesti ristiriidassa, että ne tappelevat vastakkain – yhteisestä edusta piittaamatta. Syyskesällä lukemassani Agatha Christien 1920-luvun dekkarissa Salainen vastustaja yleislakko samastetaan suoraan sisällissodan uhkaan. Nyt, kun puhumme avoimesti yleislakosta, toisen osapuolen äänenpainot ovat myös kärjistyneet. Elämmekö siis "vaaran vuosia"? Kiitti vitusti, EK, kokoomus ja muut sikarikkaiden hyysääjät.

Radikaali oikeisto on viime vuosina tykännyt haukkua "vihervassareita", "suvakkeja", "kulttuurimarxisteja" ja ehkä kaikkein sointuvimpana "mädättäjiä". On ikävää, etten saanut sanotuksi Keskustorilla, että minä nimenomaan tahdon olla mädättäjä – enkä ironisessa mielessä, kuten moni liberaali keskustavasemmistolainen, vaan oikeasti. Nyt, kun edellä kuvattu yhteiskuntasopimus on purkautunut, mielestäni yhteiskuntaa ja ihmisten selkärankaa on syytäkin mädättää. Olin ajatellut ilmaista toivovani, että ihmiset kieltäytyvät töistä, eroavat kouluista, laiskottelevat työpaikalla tai ovat siellä kännissä tai huumeissa, järjestävät Tyhmä elämä -messuja, levittävät tahallaan puppua sosiaalisessa mediassa ja käyttäytyvät muutenkin selkärangattomasti ja arvaamattomasti. Kannatan possuilua ja härskisti elämistä. Sellainen yhteiskunta ei toimi, jonka jäsenet eivät toimi, ja niinpä koko porvarillisen hajota ja hallitse -projektin on kaaduttava omaan älyttömyyteensä.

Lopuksi olin aikonut kuvailla suomalaista nyky-yhteiskuntaa mentaaliseksi tilaksi, jossa alkaa toivoa naurettavien väitteiden Venäjän ekspansiivisuudesta ja aggressiivisuudesta pitävän sittenkin paikkaansa ja Putinin asettavan tänne oman nukkehallituksensa. Tai, että yhtä naurettavat väitteet Islamilaisen valtion soluttautumisesta tänne pakolaisten muodossa pitävät sittenkin paikkaansa ja "ISIS" tulee ja vie – sekin ajatus herättää salavihkaista toivoa. Kunhan vain saisimme hallituksen puolellatoista kerrotut SS-joukot pois vallasta! Tällaisen saarnan päätteeksi on eri lailla paikallaan, että mädättäjä huutaa kaaosta, kapinaa, yleislakkoa, vapautta, rakkautta ja vallankumousta heittäen vaatteet pois yltään ja tempaisee vielä pullostaan isot siivut punertavaa viiniä. Sekin jäi tekemättä Keskustorin hämmennyksessä – joskaan ei enää kotona...

Työttömät, yhteiskunnan pohjasakka

Viime vuonna kirjoitin kakkoskerroksen väestä, työttömistä pakollisessa infotilaisuudessa TE-toimiston toisen kerroksen kokoussalissa. Sen jälkeen työttömien asema on heikentynyt, ja niinpä elokuun 26. päivänä 2015 saatoimme vain haaveilla kaupungissa keskeisellä paikalla sijaitsevista TE-toimiston tiloista. Sen sijaan meidän pakollinen infotilaisuutemme oli dumpattu kauas Kalevaan, Linkosuon leipomo-kahvilan kellarisaliin. Parempaa metaforaa sille, mikä on työttömien asema nyky-yhteiskunnassa, on hankala etsiä.

Kuten arvata saattoi, pian meille aloitettiin typerryttävä lässytys. Luennoitsija – energinen, trimmattu naisihminen – käytti meille luusereille ilmauksia kuten "upea onnistumiskokemus", "voi tulla niitä onnistumistarinoita" ja "ne oli kovin innostuneita mun osaamisesta, mä tein niille töitä ilmaiseksi". Voi luoja. Mahdottomat asiat eivät olleet mahdottomia, vaan "haastavia" tai "työläitä", työvoima-alan työntekijän kohtaaminen oli nimeltään "vierihoitoa" ja yksi yleisemmistä verbeistä oli "speksata", jonka merkityksestä minulla ei ole hajuakaan. Tietenkään luennoitsija ei edes ollut TE-toimistosta vaan ostopalveluväkeä.

Niin kuin yhtä lailla saattoi arvata, työttömien joukosta nousi soraääniä. Hyvin pian luennoitsijaa muistutettiin, että jos meistä tulee parempia työnhakijoita, se ei luo uusia työpaikkoja, vaan jotkut toiset päätyvät meidän asemaamme tämmöisiin infotilaisuuksiin. Luennoitsijan näkemys tällaisesta ajattelutavasta oli kokonaisvaltaisen kielteinen. Hänen mukaansa "on paljon asioita, joille me ei voida mitään". Sen sijaan kukin voi (kliseisen individualistisesti ja amerikkalaisesti) tehdä jotakin omalle elämälleen. Muita ulottuvuuksia hän ei nähnyt eikä hyväksynyt. Olin itse palannut muutama päivä takaperin Helsingistä Joukkovoiman kymmentuhantisesta mielenosoituksesta, ja vaikka yksi suurkulkue ei asioita muuttanutkaan, on ilmiselvää, että yritän (ja tuhannet muut yrittävät) jatkossakin vaikuttaa asioihin minkä kykenemme. "Ei voida mitään" -asennoituminen ja sisäänpäin kääntyminen ovat vallanpitäjien kurjistavan politiikan hyväksyntää, mikä lienee myös työttömien infotilaisuuden luennoitsijan tarkoitus ja ihanne.

Kun luennoitsija oli oivaltanut, että jotkut salissa pitivät häntä työttömiin nähden parempiosaisena ja ylempiluokkaisena, hän tietysti kielsi tämän ja perusteli asian sillä, kuinka paljon energiaa ja ponnisteluja nykyinen asema on häneltä vaatinut. On vaikea löytää osuvampaa parempiosaisen ja ylempiluokkaisen aseman indikaattoria kuin tämä perustelu. Kun tuohtuneena tölväisin ääneen inhoavani kaikkea selviytymis- ja menestystarinapaskaa, se herätti työttömissä hymyjä ja hilpeyttä, mutta luennoitsijaan tölväisy tietysti sattui ja niinpä hän heitti peliin epämääräisen vastatölväisyn uhmaikäisistä lapsistaan. Yhteiskunnan pohjasakan uhma ei siis ole hänelle vakavasti otettavaa yhteiskunnallista tyytymättömyyttä, vaan pelkkä matala kehitysvaihe, josta voi individualistisen selviytymisen ja menestyksen kautta päästä luomaan uusia uljaita onnistumistarinoita. Samaa ylenkatsetta viestii puhe "vierihoidosta": kun työttömät eivät tykkää asioida netissä tai puhelimitse vaan haluavat kohdata palvelutyöntekijän inhimillisesti naamatusten (mikä aiemmin oli yleisenä käytäntönä), se on pelkkää työttömyyteen sairastuneen "potilaan" terapiaa.

Meitä työttömiä täytyy siis vain kannustaa, rohkaista, kitkeä vahingolliset yhteiskunnalliset ajattelumallit ja välillä heiluttaa hiukan keppiä, kun porkkanat on syöty hallintoportaassa. Kyllä se siitä – ja maailma pelastuu! Vai kuinka onkaan? Samaan aikaan TE-toimiston avoimien työpaikkojen sivulta voi löytää "työpaikkoja", jotka eivät tarjoa työntekijälle oikeasti palkkaa vaan "työssäoppimista" ja kehtaavat vaatia opetettavalta vähintään vuoden työkokemusta. Työnantajille tarjotaan kädestä pitäen mahdollisuudet kusettaa työvoimaa yhteiskunnan tuella. Tämä tietysti tulee halvaksi työnantajille, mutta kalliiksi yhteiskunnalle, sillä Kela maksaa näiden kvasi-työssäkäyvien työttömyys- ja kulukorvaukset. Asia tuntuu järjenvastaiselta, mutta lisäjärkeä tuo sen oivaltaminen, että perskekohallitus edustaa työnantajia eikä yhteiskuntaa. Se tekee ensisijaisesti luokkapolitiikkaa eikä yhteiskuntapolitiikkaa. Itse asiassa vanhat valtiolliset järjestelmät ovat hallituksen ja virkamiesten papereissa alasajettavia sosialistisia rakenteita, jotka halutaan tietoisesti tuhota ajamalla ne muka liian kalliiksi ylläpitää, ja niinpä tähtäimessä on vastikkeettoman työttömyysturvan lakkauttaminen. Jos työttömyystukea ei saisi ilman, että on töissä, se ei enää olisi työttömyystukea vaan uusi fasistinen matalapalkka halpatyövoimaksi muuttuneelle yhteiskunnan pohjasakalle.

On paljon asioita, joille meidän täytyy voida jotakin.

Tämä ei ole lässytystä eikä uhmailua, vaan vallankumouksen lähtölaukaus.

Eläköön uusi joukkovoima!

I

Matkasimme lauantaina 22. elokuuta 2015 Helsinkiin osallistuaksemme Joukkovoimaksi nimetyn organisaation "Hyvinvointia, ei leikkauksia" -suurprotestiin. Sää oli kaunis ja lämmin, minkä viimeistään arvelimme sysänneen tuhannet ihmiset suunnitelmien mukaisesti liikkeelle. Kaisaniemen puistossa olikin väkeä kuin kuuluisaa tällä säällä tarpeetonta pipoa. Mielenosoituskulkueessa viisihenkinen tiimimme päätyi koulutusblokkiin, koska ainakin yksi meistä tunsi asian läheiseksi, se oli lähimpänä meitä heti paikalle saavuttuamme ja kun luonnollisesti vastustimme koko hallituspaskaa, meille oli viime kädessä ihan sama, missä blokissa marssimme.

Lähdimme matkaan. Huutoja alkoi kaikua väkijoukossa. Yritimme aluksi suhtautua niihin samalla väkinäisyydellä, mikä oli tullut tutuksi Tampereen 100–1000 ihmisen mielenilmauksissa. Viimeistään Rautatientorin ohittamisen jälkeen olimme tempautuneet mukaan meininkiin, joka oli täpötäynnä sekä kapinaa että hyvää fiilistä. Kulkue oli elävä, äänekäs, värikäs, tehokas, kaunis ja ihana. En ole koskaan eläessäni päässyt mukaan tällaiseen meininkiin. En ihmettele, että on kerrottu paatuneidenkin mielenosoittajien olleen ihan fiiliksissä ja jonkun tunteneen itsensä entistä nuoremmaksi.

Kun protestikulkue sitten laittautui 15 minuutiksi passiin (meidän andywarholilaiset 15 minuuttiamme?), mikä kohdallamme tapahtui Pitkälläsillalla, mielenilmauksen aktiivis-energinen meininki muuttui silkaksi nautinnoksi. Istuimme asfaltille, litkimme vettä ja mutustimme pähkinöitä. Katselin joukkovoimaa pidemmälle ja olin häkeltynyt: kulkueen peräpää oli vasta Senaatintorilla! Eturivi oli ehtinyt jo Hakaniemeen. Ja meitä oli koko kadun leveydeltä! Väkijoukosta kuului huutojen sijaan laulua. Ensimmäisenä bongautui vanha kunnon Kenen joukoissa seisot, mihin yhdyin riemuissani. Olin ehkä kuplassa, mutta niin vakuuttavassa ja toisaalta ihanassa kuplassa, että sen ohikiitävän hetken kaikki oli minulle sumeilematta universaalisti totta.

Pian tuli uusi lähtökäsky. Nousimme jaloillemme ja käppäilimme Hakaniemen torille, mikä matka oli meidän osaltamme lyhyt. Katselimme taas kerran ällistyneinä, kuinka torin jo aika lailla täytyttyä mielenosoittajia ja banderolleja saapui edelleen Pitkänsillan suunnalta. Ja vielä edelleen. Kaikki nämä erilaiset ihmiset yhdessä yhteisen asian puolesta! Vain pari päivää aiemmin olin surkutellut kotona Tampereella, kuinka sosiaalisessa mediassa melkein samanmielisetkin syytävät katkeruutensa toistensa niskaan luullen vihollisiksi. Tämä oli ainakin tajunnallinen, jos ei yhteiskunnallinen vallankumous. Hakaniemen torilla kuulimme sitten Pertti Kurikan Nimipäiviä ja Palefacea sekä puheita, jotka eivät aina kuuluneet ihan joka sopukkaan, mutta ainakin Pia Lohikosken ulosanti oli voimallista ja pätevää. Tapasimme myös monia tuttuja, joista ei kulkueessa tai ennen sen lähtöä ollut nähty vilaustakaan. Todellakin: tämä joukkovoima oli niin laaja ja moninainen, ettei sen koko sisältöä ja kaikkia ulottuvuuksia voitu marssin aikana edes hahmottaa – eikä voida vieläkään.

Tässä vielä muutamia huutoja, joita mielenosoituksessa raikasi (välillä jopa karnevaalinomaisesti ristiin ja päällekkäin):

"Miljonääri Sipilä leikkaa tuet köyhiltä!" Tässä ollaan lähellä asian ydintä. Rikkaat paskiaiset ovat nyhtämässä köyhien ennestään tyhjistä lompakoista, mutta omasta pussista ei anneta sentin pyörylää. Tämä on silkkaa luokkapolitiikkaa ja yläluokan hirmuvaltaa.

"Oikeistovalta tuntuu kamalalta!" Hyvää perussettiä. On paikallaan kiinnittää huomiota siihen, että nimenomaan oikeisto kurittaa kansaa eikä esimerkiksi 'ne määrittelemättömät puolueet, jotka ovat hallituksessa'. Vallan sanotaan turmelevan, mutta yhdet ovat jo lähtökohtaisesti toisia turmeltuneempia, eikä Suomessa ole sotien jälkeen nähty niin turmeltunutta valtaa kuin nyt.

"Samaa vanhaa paskaa – köyhät aina maksaa!" Taas lähellä asian ydintä. Köyhät eivät olisi köyhiä, jos he todella saisivat ansaitsemansa eikä sitä perittäisi heiltä takaisin, verotettaisi kuin muhkeimpia palkkoja, annettaisi jäädä palkkakehityksestä jälkeen tai leikattaisi. Ja viimeistään Thatcherin valtaannoususta Britanniassa alkaen rahaeliittivähemmistö on äänekkäästi henkseleitään paukuttaen vaatinut omien kulujensa maksajiksi köyhiä.

"Stubb, Soini, Sipilä – emme alistu ikinä!" TÄMÄ. Yksi protestin parhaita tiivistyksiä oli ja on, ettei meitä voi alistaa. Sitä yritetään koko ajan kaikin keinoin. Nyt tuhansien mielenosoittajien heterogeeninen ryhmä valloitti kadut ja Hakaniemen torin näyttääkseen, että meissä on joukkovoimaa.

"Hallitus alas!" Joskus lyhyt, ytimekäs ja kikaton huuto toimii parhaiten. Hakaniemessä päin meidät ohitti kadun reunaa pitkin täti-ihminen, joka selvästi ei ollut mukana kulkueessa, mutta tämän hän huusi pari kertaa kanssamme ujosti hymyillen.

"Vittu mitä paskaa – leikkaukset tappaa!" Ei voi mitään, tämä oli meidän suosikkimme. Useimpien tuntemieni ihmisten kokemus tämän hallituksen touhuista on nimenomaan 'vittu mitä paskaa'. Sitä ei hyväksytä eikä ymmärretä – sitä voidaan vain solvata ja kiroilla. Se nimittäin on paskaa, paskinta paskaa, mitä niskaamme on eläminämme vuosikymmeninä kaadettu. Se tiedostettiin, ja se yhdistää meitä kaikkia.


II

Kotiuduttuamme Helsingin upeasta protestista jouduimme kohtaamaan toisen todellisuuden. Vaikka minäkin olen paatuneesti kirjoittanut valtamedian puolueellisuudesta, oikeistomyönteisyydestä ja kriittisen journalismin olemattomuudesta, oli silti täydellinen järkytys nähdä, mitä valtamedia meistä kirjoitti. Tältä tuntui ihmisistä, jotka palasivat Woodstockista ja törmäsivät paratiisinsa esittämiseen helvettinä.

Valtiollinen (!) Yle oli valinnut strategiakseen vähättelyn, demonisoinnin ja viihteellistämisen. Ensin mainittua edusti heidän kritiikittömästi levittämänsä poliisin (tyypillinen) arvio noin viidestätuhannesta mielenosoittajasta. Samaan aikaan järjestäjät sanoivat "12 000", väkijoukossa puhuttiin 15 000:sta ja Facebookissakin ilmoittautuneita oli yli 10 000 – ja kulkueen lukemattomia vanhuksia sekä lapsiperheitä katseltuani uskallan arvioida, että FB-tapahtumasivusta mitään tietämättömiä oli takuulla enemmän mukana kuin some-aktiivisia jäänyt pois. Erityisen uskottava oli paljon nähneen Olli-Pekka Haaviston kommentti, jonka mukaan "mun kokemuksella vuosikymmenten ajalta miekkareista Hgissä on selvästi yli 10 000". Samaa on toistellut useampi kokenut mielenosoittaja. Lisäksi poliisin kerrotaan tiedottaneen lukumäärästä jo ennen kulkueen liikkeellelähtöä. Jokainen voi pohtia tätä videota katsellessaan, kuka on oikeassa.

Demonisointia oli se, kun Yle uutisoi ensisijaisesti poliisin ottaneen kiinni yhdeksän mielenosoittajaa ja vasta toissijaisesti itse tapahtumasta. Kaiken lisäksi myöhemmin on tullut ilmi, etteivät nämä yhdeksän edes olleet varsinaisia mielenosoittajia vaan mukaan lyöttäytynyttä riidanhaluista ainesta – jota Joukkovoiman omat järjestyksenvalvojat yrittivät kovasti saada luopumaan pidemmistä uhma-aikeistaan ennen poliisin väliintuloa. Näitä yhdeksää luultavasti humalaista typerystä keppihevosena käyttäen protestikulkueen kaikki lapsiperheet, vanhukset, opiskelijat, työssäkäyvät ja yhteiskunnallisesti aktiiviset osanottajat pyritään leimaamaan rettelöiväksi marginaaliksi. Viihteeksi lyömistä edusti Ylellä juttu "lähetä kuva hauskasta, hienosta tai erikoisesta kyltistä". Olimme siis viisinumeroinen joukko yhteiskunnallisia sirkusklovneja. Töttöröö!

Oma lukunsa on yhden banderollin ja yhden lipun jälkikäteen aiheuttama napina. Pari nuorta naista kantoi kulkueessa hauskaa ja erikoista "Tunkekaa innovaatiot perseeseenne" -lakanaa. Muuan nuorimies puolestaan kantoi hienoa ja erikoista Neuvostoliiton lippua. Pari eliittiin kuuluvaa mieshenkilöä pahoitti näistä asioista mielensä, sai tietysti heti mielipiteensä läpi valtamediassa ja joukon kritiikittömiä typeryksiä kelkkaansa. Minusta yksi mielenosoituskulkueen parhaita puolia oli, että tällaisiakin asioita keksittiin ottaa mukaan ja suvaittiin mukana. Vastarinta innoittaa ja yhdistää.

Kaikkia yllä mainittuja yhdistävät sellaiset toimijat, jotka eivät ole olleet kulkueessa mukana, eivät voi samastua mukanaolijoihin, eivät luultavasti tunne yhtään mukanaolijaa – ja silti katsovat itsensä päteviksi arvioimaan sitä kriittisesti. ("Vastakkainasettelun aika on ohi" -idea on vuosikymmenessä muuttunut täysin naurettavaksi, ja Suomi on vahvasti jakautunut eri leireihin.) Tästä huolimatta, ja kaikista hyvistä fiiliksistä huolimatta, on esitettävä hieman kritiikkiä myös tapahtuman järjestäjille. Kun iltamyöhällä alkoi hiipiä vaivihkaisen pettynyt "eikö se vallankumous tullutkaan?" -fiilis, oli helppo määritellä hetki, jolloin status quo selätti muutoksen. Se oli Hakaniemen torilla, ennen puheita ja musiikkiesiintyjiä, kun ensin tilaisuuden juontaja koetti väkinäisesti nostattaa tunnelmaa tyyliin "onko hyvä fiilis, jeee!" ja sitten DJ:t pyöräyttivät taustamusiikiksi aivan tyhjänpäiväistä ysäribiittiä. Molemmissa tapauksessa, erityisesti jälkimmäisessä, genre oli täydellisesti väärä. Sen sijaan, että joukkovoima olisi jäänyt torille ja pitänyt yhtä, se koki tilaisuutensa tulleen ja suuntasi kauppoihin, ravintoloihin ja koteihin. Vaikka vielä tilaisuuden päättäneen Palefacen esiintyessä väkeä oli paljon, kulkueen osanottajamäärään verrattuna sitä oli todella vähän. Suurprotesti oli ohi, mutta muistot pysyvät, vaikka korruptoitunut valtamedia sitä yrittääkin jälkeenpäin kumota ja vääristää. Ja mikä parasta: TÄMÄ EI JÄÄ TÄHÄN. Emme alistu ikinä.

Kolme Suomea

Meidät ollaan pilkkomassa kolmeen osaan. Yhdet elävät Eliitti-Suomessa. Sitä määrittelevät, siis tiätsä, tosi hyvä meininki, kova vauhti ja rokkaava fiilis, kaikilla on kivaa ja kaikki huutaa JEEE! Köyhistä ja kipeistä ei tarvitse välittää, tiätsä, get rich or die tryin' – ja jos olet vanha tai sinulla on vamma, raha auttaa kummasti. Ja onhan meillä heikompia varten hyväntekeväisyys; tiätsä, me ollaan just niin hyvixii. JEEE! Toiset sen sijaan elävät Rankaisija-Suomessa, jota määrittelevät perinteiset perhearvot, ankara Jumala, vanhoillisuus, patriarkalismi, koti, kirkko ja ikiroutainen isänmaa. Tummaihoiset menköön Afrikkaan ja beduiinit aavikoille – tästä maasta taistelivat pyssy oikeassa ja Iso Kirja vasemmassa kädessä taaton taatto ja paapan paappa, jotka pelkäsivät Herra Sebaotia ja pitivät vaimonsa rehdisti nyrkin ja puuhellan välissä. On olemassa myös kolmas ryhmä, jonka kotimaa on Vaihtoehto-Suomi. Se ei sopeudu kapitalismin pelisääntöihin eikä tahdokaan. Se virittelee omaehtoista kulttuuritoimintaa ja käy pätkätöissä, etsii itseään, kantaa huolta luonnosta ja yhteiskunnan heikoimmista, syrjäytyy (aktiivisesti) ja syrjäytetään (järjestelmän taholta). Itseilmaisu on olennaista, etnisellä tai seksuaalisella "värillä" ei ole väliä, politiikka on paskaa mutta yhteiskunnallinen aktiivisuus tärkeää.

Kolmella erilaisella Suomella on myös omat erilaiset poliittiset edustajansa. Eliitti-Suomi on ennen kaikkea kokoomuksen Suomi. Tukijoukoissa on myös RKP:n väkeä sekä – ikävä kyllä – jonkin verran vihreitä, demareita ja keskustalaisia. Perussuomalaiset taas edustavat Rankaisija-Suomea. Taustalla pyörii kristillisdemokraatteja, kepulaisia, muutamia demareita ja harvalukuinen Muutos 2011:n jengi. Vaihtoehto-Suomi äänestää vasemmistoliittoa, pieneltä osin vihreitä ja demareita sekä vasemmalle kallistuvia pienpuolueita – jos ylipäänsä äänestää.

Asetelma olisi tällaisenaan melko selkeä, ja vaikka se pirstookin yhteiskuntaa, sen kanssa olisi kohtalaisen helppo diilata ilman lisätekijöitä. Valitettavasti sekä Eliitti-Suomi että Rankaisija-Suomi vakuuttavat koko ajan, ettei mitään Vaihtoehto-Suomea ole olemassakaan. Kokoomuslainen Eliitti-Suomi, joka omistaa valtamedian, vihjailee empiville ihmisille ja vaihtoehtokansalle, että "te kuulutte meihin – ja jos ette kuulu, olette vanhoillisia ja rasisteja". Erilaisuuden hyväksyminen on eliitille "kivaa, kaikki huutaa JEEE!", mutta EU:n, Naton, ydinvoiman tai tehotuotannon kritisoiminen pelkkää jarruilua, joka osoittaa kritisoijien juuttuneen agraari-Suomeen tai YYA-Suomeen tai mihin milloinkin. Perussuomalainen Rankaisija-Suomi, joka dominoi kansalaiskeskustelun syviä rivejä, taas on ehdottoman vakuuttunut siitä, että vaihtoehtoväki on itse asiassa eliittiä. Sosialismi, feminismi, pasifismi, ympäristöaate ja jopa islam kietoutuvat ongelmattomasti yhteen ylikansallisen kulttuuri-imperialismin ja Brysselin herrojen kanssa tavalla, jota ei ymmärretä sen enempää eliitissä kuin vaihtoehtojengissäkään – taas yksi todiste siitä, että samaa porukkaa ovat kaikki tyynni. "Kaikki pikku runkkarit huutaa lokeroissaan / jollet ole puolellamme, olet meitä vastaan", lauloi Eppu Normaali (sanat Mikko Saarela) jo vuonna 1978.

Lauantaina 22. elokuuta suuntaan Helsinkiin osoittamaan mieltäni yhdessä tuhansien muiden kanssa hallitusta ja politiikan nykymenoa vastaan. PersKeKo on eliitin ja rankaisijoiden yhteistyöelin, jonka hallitessa meidän vaihtoehtoihmisten ääni ei kuulu ollenkaan. Menen Helsingin kaduille osoittamaan mieltäni oman Suomeni, Vaihtoehto-Suomen puolesta. Eliittiä emme ole – rankaisijoiksi emme tahdo tulla – ollaan siis vaihtoehtoväkeä. Eläköön tässä maassa luonnosta ja yhteiskunnan heikoimmista välittäminen, omaehtoinen kulttuuri, oikeudenmukainen työnjako, erilaisuuden hyväksyminen, ylikansallisen rahavallan kritiikki, uusien poliittisten ratkaisujen etsintä ja ihmisyys.

Je suis ääriliike!

Sen sijaan, että haukuttaisiin natseja, on liberaaleilla hölmönä tapana haukkua "ääriliikkeitä". Tämä tarkoittaa, että tuomitaan kyllä Jyväskylässä riehuneet natsit, mutta samalla muistutetaan, että yhtä paha se äärivasemmistokin on kuin äärioikeisto. Minä olen äärivasemmistolainen. Olen siis liberaalien mielestä yhtä paha ja tuomittava kuin Jyväskylässä riehuneet natsit.

Yhdyssanan alkuosa "ääri", tai kaikenlainen äärimmäisyys, on ilmiselvästi politiikan yhteydessä jotakin pelottavaa. Entäpä, jos ihminen on äärimmäinen rauhan, tasa-arvon, hyvinvoinnin ja totuuden puolustaja? Sitä tarkoittaa olla äärivasemmistolainen. Ja kun puolustaa sellaisia asioita kuin rauha ja hyvinvointi, ei yksinkertaisesti voi olla uhaksi kenellekään Jyväskylän Sokoksen asiakkaalle. Toki anarkistit voi lukea äärivasemmistoon ja heidän keskuudessaan on radikaaleja aktivisteja, mutta vasemmistolaisina he eivät hyökkää ihmisten vaan enintään omaisuuden kimppuun. Oikeistolle omaisuus on arvokkaampaa kuin ihminen – niinpä äärioikeiston radikaalit aktivistit hyökkäävät ihmisten kimppuun.

Vaikka liberaalit (jotka ovat oikeistolaisia) kuinka hämärtäisivät totuutta lässyttämällä ääriliikkeistään, vasemmisto ja oikeisto eivät yksinkertaisesti ole toisiinsa verrattavia suhteessa tasa-arvon, hyvinvoinnin ja rauhan kaltaisiin asioihin. Vasemmisto puolustaa niitä, oikeisto ei piittaa niistä. Liberaalien lässytys ja konservatiivien propaganda ovat saaneet ihmiset unohtamaan, että tasa-arvo ja hyvinvointi toteutuvat ja rauha säilyy vasemmistolaisen politiikan ja toiminnan avulla. Äänestämällä oikeistoa tai keskustaa ja ruikuttamalla tasa-arvon ja hyvinvoinnin katoamisesta tai sodan uhasta ihminen tekee itsestään elävän paradoksin jokaisen vasemmistolaisen silmissä. Äärtä kohti edettäessä vasemmisto ei myöskään yllättäen käänny edellä mainittuja tavoitteitaan vastaan, vaan voimistuu ja radikaalistuu entisestään niiden tavoittelussa. Ja vain ääliö käyttää keinoja, jotka ovat ristiriidassa tavoitteita vastaan.

Ääri ei ole paha eikä tuomittava. Oikeisto on.

Radikalismin kummitus

"Radikalismi on kuollut", kommentoi eräs keskustelija Twitterissä, kun olin jälleen kerran yrittänyt lietsoa kapinamieltä somekeskustelijoiden joukossa. Vasemmistolaiselta ja punavihreältä kannalta on tosiaan hetkittäin vaikuttanut, että radikalismi on hylätty idea. PersKeKo-hallitusta kyllä vastustetaan ja pidetään kaikin puolin huonona, mutta se vastustaminen tehdään maltillisesti, fiksusti ja – suoraan sanoen – tylsästi. Sellaisella meiningillä ei muuteta maailmaa. Mikä vielä huonompaa, maltilliset ja fiksut vasemmistolaiset pitävät villiä radikalismin pirskahtelua luotaantyöntävänä tai epäilyttävänä.

Toisaalla yhteiskunnassa radikalismi on kuitenkin voimissaan. Esimerkiksi juhannusyönä esseisti Timo Hännikäinen lähetti ison joukon antifeministisiä vihapuheviestejä ja hommasi peräti potkut kustantamoltaan. Fiksujen ja maltillisten näkökulmasta tämä on pelkkää kusipäisyyttä, mutta yhä useampi kokee sen radikalismina, kenties jopa ihailtavana sellaisena. Radikalismia on myös kansanedustaja Olli Immosen tietoinen esiintyminen uusnatsien kanssa. On tylsämielistä kuitata tämä pelkkänä ajattelemattomuutena. Vasemmistolaisten on tunnustettava, että radikalismi elää ja voi hyvin nyky-Suomessa – poliittisessa radikaalioikeistossa. Toki myös anarkismi elää, en vain osaa samastua anarkistien "ollaan näkymättömiä, kunnes ikkunat särkyvät" -metodiikkaan.

Vasemmistolaisessa antiradikalismissa saattaa olla kyse myös psykologisesta vastareaktiosta. Kun vastapuoli mesoaa ja rettelöi, voi itselle tuntua uskottavalta olla mesoamatta ja rettelöimättä. Samalla jätetään kuitenkin mesoamisen ja rettelöimisen kenttä sumeilematta vastapuolen haltuun. Kun konservatiivioikeisto alkoi levittää "vihervasemmisto on poliittisesti korrekti, me olemme epäkorrekteja" -meemiä, oli omaan silmääni heti päivänselvää, että konservatiivioikeisto on osunut kultasuoneen. Vasemmisto ei ymmärtänyt tätä, vaan teki yhä uudelleen numeron konservatiivioikeiston liiallisesta poliittisesta epäkorrektiudesta. Ei hyvä. Tänä päivänä voidaan poliittisen epäkorrektiuden sijaan puhua sumeilematta radikalismista. Siitä on lyhyt matka vallankumoukseen, josta kokoomusnuoret höpisivät 1990-luvulla ja vasemmistonuoret siksi välttelivät. Ja niinpä vain Timo Hännikäinen on ilmoittanut kannattavansa "vallankumouksellista konservatismia".

Vallankumouksen ideaan tietysti liittyy väistämättä käsitys vanhasta vallasta, jota ollaan kumoamassa. Hännikäinen ja Jussi Halla-aho ovat periaatteessa nykysuomalaista älymystöä. Heidän "vallankumouksensa" on helppo yhdistää kokoomuslaisemman Matti Apusen levittämään höpinään, jonka mukaan yliopistoissa ei saa haastaa hyvinvointivaltiota ja akateeminen maailma on muutenkin vasemmistolaisten hallussa. Kaikelle tälle on yhteistä, että käsitys vanhasta vallasta on täysin vääristynyt tai vääristetty. Ihmiset eivät kuitenkaan tiedä tätä, kun heidän käsityksensä yhteiskunnasta on epäselvä ja valtamedia kusettaa kusettamistaan. Niinpä oikeistolaisten ideat näyttävät heille samalla lailla puoleensavetävältä radikalismilta kuin vasemmistoälyköiden ideat 1960-luvun lopussa, jolloin vasemmisto sentään ei ollut millään mittarilla vallassa kuten oikeisto nyt on.

Radikaalioikeisto on toistaiseksi voittanut vasemmiston propagandataistelussa. Siinä valossa kevään eduskuntavaalien sietämättömät lukemat on helppo ymmärtää. Vasemmistolaisten on aika tajuta kokonaan ja lopullisesti, että olemme täysin altavastaajia. Enää ei ole syytä kuvitella, että on olemassa jotakin puolustettavaa punavihreää jatkumoa, vaan liike ja liikehdintä on luotava alusta ja tyhjästä. Siihen puolestaan tarvitaan samanlaista meininkiä, jolla konservatiivioikeisto ja siinä sivussa radikaalioikeisto ovat luoneet kannatuksensa ja uskottavuutensa. Meidän on oltava sumeilematta poliittisesti epäkorrekteja ja herätettävä radikalismin kummitus henkiin. Radikalismi ei todellakaan ole sitä, että vetoamme ihmisten järkeen talousasioissa ja esiinnymme fiksuina ja kypsinä. Sen sijaan meidän on oltava epäilyttäviä sissejä, jotka uskaltavat laittaa oman sosiaalisen asemansa vaakalaudalle. Meidän on myös oltava uudenlaisia älykköjä, joiden ideat oikeasti kyseenalaistavat vallitsevan todellisuusjatkumon. Meidän on esiinnyttävä sellaisten teemojen kanssa, jotka valtavirta ja valtamedia kyseenalaistavat. Meidän on heitettävä maltillisuus, fiksuus ja tylsyys hevonvittuun. Meidän on mesottava ja rettelöitävä. Meidän on tehtävä vallankumous ja muutettava maailma.