Eläköön uusi joukkovoima!

I

Matkasimme lauantaina 22. elokuuta 2015 Helsinkiin osallistuaksemme Joukkovoimaksi nimetyn organisaation "Hyvinvointia, ei leikkauksia" -suurprotestiin. Sää oli kaunis ja lämmin, minkä viimeistään arvelimme sysänneen tuhannet ihmiset suunnitelmien mukaisesti liikkeelle. Kaisaniemen puistossa olikin väkeä kuin kuuluisaa tällä säällä tarpeetonta pipoa. Mielenosoituskulkueessa viisihenkinen tiimimme päätyi koulutusblokkiin, koska ainakin yksi meistä tunsi asian läheiseksi, se oli lähimpänä meitä heti paikalle saavuttuamme ja kun luonnollisesti vastustimme koko hallituspaskaa, meille oli viime kädessä ihan sama, missä blokissa marssimme.

Lähdimme matkaan. Huutoja alkoi kaikua väkijoukossa. Yritimme aluksi suhtautua niihin samalla väkinäisyydellä, mikä oli tullut tutuksi Tampereen 100–1000 ihmisen mielenilmauksissa. Viimeistään Rautatientorin ohittamisen jälkeen olimme tempautuneet mukaan meininkiin, joka oli täpötäynnä sekä kapinaa että hyvää fiilistä. Kulkue oli elävä, äänekäs, värikäs, tehokas, kaunis ja ihana. En ole koskaan eläessäni päässyt mukaan tällaiseen meininkiin. En ihmettele, että on kerrottu paatuneidenkin mielenosoittajien olleen ihan fiiliksissä ja jonkun tunteneen itsensä entistä nuoremmaksi.

Kun protestikulkue sitten laittautui 15 minuutiksi passiin (meidän andywarholilaiset 15 minuuttiamme?), mikä kohdallamme tapahtui Pitkälläsillalla, mielenilmauksen aktiivis-energinen meininki muuttui silkaksi nautinnoksi. Istuimme asfaltille, litkimme vettä ja mutustimme pähkinöitä. Katselin joukkovoimaa pidemmälle ja olin häkeltynyt: kulkueen peräpää oli vasta Senaatintorilla! Eturivi oli ehtinyt jo Hakaniemeen. Ja meitä oli koko kadun leveydeltä! Väkijoukosta kuului huutojen sijaan laulua. Ensimmäisenä bongautui vanha kunnon Kenen joukoissa seisot, mihin yhdyin riemuissani. Olin ehkä kuplassa, mutta niin vakuuttavassa ja toisaalta ihanassa kuplassa, että sen ohikiitävän hetken kaikki oli minulle sumeilematta universaalisti totta.

Pian tuli uusi lähtökäsky. Nousimme jaloillemme ja käppäilimme Hakaniemen torille, mikä matka oli meidän osaltamme lyhyt. Katselimme taas kerran ällistyneinä, kuinka torin jo aika lailla täytyttyä mielenosoittajia ja banderolleja saapui edelleen Pitkänsillan suunnalta. Ja vielä edelleen. Kaikki nämä erilaiset ihmiset yhdessä yhteisen asian puolesta! Vain pari päivää aiemmin olin surkutellut kotona Tampereella, kuinka sosiaalisessa mediassa melkein samanmielisetkin syytävät katkeruutensa toistensa niskaan luullen vihollisiksi. Tämä oli ainakin tajunnallinen, jos ei yhteiskunnallinen vallankumous. Hakaniemen torilla kuulimme sitten Pertti Kurikan Nimipäiviä ja Palefacea sekä puheita, jotka eivät aina kuuluneet ihan joka sopukkaan, mutta ainakin Pia Lohikosken ulosanti oli voimallista ja pätevää. Tapasimme myös monia tuttuja, joista ei kulkueessa tai ennen sen lähtöä ollut nähty vilaustakaan. Todellakin: tämä joukkovoima oli niin laaja ja moninainen, ettei sen koko sisältöä ja kaikkia ulottuvuuksia voitu marssin aikana edes hahmottaa – eikä voida vieläkään.

Tässä vielä muutamia huutoja, joita mielenosoituksessa raikasi (välillä jopa karnevaalinomaisesti ristiin ja päällekkäin):

"Miljonääri Sipilä leikkaa tuet köyhiltä!" Tässä ollaan lähellä asian ydintä. Rikkaat paskiaiset ovat nyhtämässä köyhien ennestään tyhjistä lompakoista, mutta omasta pussista ei anneta sentin pyörylää. Tämä on silkkaa luokkapolitiikkaa ja yläluokan hirmuvaltaa.

"Oikeistovalta tuntuu kamalalta!" Hyvää perussettiä. On paikallaan kiinnittää huomiota siihen, että nimenomaan oikeisto kurittaa kansaa eikä esimerkiksi 'ne määrittelemättömät puolueet, jotka ovat hallituksessa'. Vallan sanotaan turmelevan, mutta yhdet ovat jo lähtökohtaisesti toisia turmeltuneempia, eikä Suomessa ole sotien jälkeen nähty niin turmeltunutta valtaa kuin nyt.

"Samaa vanhaa paskaa – köyhät aina maksaa!" Taas lähellä asian ydintä. Köyhät eivät olisi köyhiä, jos he todella saisivat ansaitsemansa eikä sitä perittäisi heiltä takaisin, verotettaisi kuin muhkeimpia palkkoja, annettaisi jäädä palkkakehityksestä jälkeen tai leikattaisi. Ja viimeistään Thatcherin valtaannoususta Britanniassa alkaen rahaeliittivähemmistö on äänekkäästi henkseleitään paukuttaen vaatinut omien kulujensa maksajiksi köyhiä.

"Stubb, Soini, Sipilä – emme alistu ikinä!" TÄMÄ. Yksi protestin parhaita tiivistyksiä oli ja on, ettei meitä voi alistaa. Sitä yritetään koko ajan kaikin keinoin. Nyt tuhansien mielenosoittajien heterogeeninen ryhmä valloitti kadut ja Hakaniemen torin näyttääkseen, että meissä on joukkovoimaa.

"Hallitus alas!" Joskus lyhyt, ytimekäs ja kikaton huuto toimii parhaiten. Hakaniemessä päin meidät ohitti kadun reunaa pitkin täti-ihminen, joka selvästi ei ollut mukana kulkueessa, mutta tämän hän huusi pari kertaa kanssamme ujosti hymyillen.

"Vittu mitä paskaa – leikkaukset tappaa!" Ei voi mitään, tämä oli meidän suosikkimme. Useimpien tuntemieni ihmisten kokemus tämän hallituksen touhuista on nimenomaan 'vittu mitä paskaa'. Sitä ei hyväksytä eikä ymmärretä – sitä voidaan vain solvata ja kiroilla. Se nimittäin on paskaa, paskinta paskaa, mitä niskaamme on eläminämme vuosikymmeninä kaadettu. Se tiedostettiin, ja se yhdistää meitä kaikkia.


II

Kotiuduttuamme Helsingin upeasta protestista jouduimme kohtaamaan toisen todellisuuden. Vaikka minäkin olen paatuneesti kirjoittanut valtamedian puolueellisuudesta, oikeistomyönteisyydestä ja kriittisen journalismin olemattomuudesta, oli silti täydellinen järkytys nähdä, mitä valtamedia meistä kirjoitti. Tältä tuntui ihmisistä, jotka palasivat Woodstockista ja törmäsivät paratiisinsa esittämiseen helvettinä.

Valtiollinen (!) Yle oli valinnut strategiakseen vähättelyn, demonisoinnin ja viihteellistämisen. Ensin mainittua edusti heidän kritiikittömästi levittämänsä poliisin (tyypillinen) arvio noin viidestätuhannesta mielenosoittajasta. Samaan aikaan järjestäjät sanoivat "12 000", väkijoukossa puhuttiin 15 000:sta ja Facebookissakin ilmoittautuneita oli yli 10 000 – ja kulkueen lukemattomia vanhuksia sekä lapsiperheitä katseltuani uskallan arvioida, että FB-tapahtumasivusta mitään tietämättömiä oli takuulla enemmän mukana kuin some-aktiivisia jäänyt pois. Erityisen uskottava oli paljon nähneen Olli-Pekka Haaviston kommentti, jonka mukaan "mun kokemuksella vuosikymmenten ajalta miekkareista Hgissä on selvästi yli 10 000". Samaa on toistellut useampi kokenut mielenosoittaja. Lisäksi poliisin kerrotaan tiedottaneen lukumäärästä jo ennen kulkueen liikkeellelähtöä. Jokainen voi pohtia tätä videota katsellessaan, kuka on oikeassa.

Demonisointia oli se, kun Yle uutisoi ensisijaisesti poliisin ottaneen kiinni yhdeksän mielenosoittajaa ja vasta toissijaisesti itse tapahtumasta. Kaiken lisäksi myöhemmin on tullut ilmi, etteivät nämä yhdeksän edes olleet varsinaisia mielenosoittajia vaan mukaan lyöttäytynyttä riidanhaluista ainesta – jota Joukkovoiman omat järjestyksenvalvojat yrittivät kovasti saada luopumaan pidemmistä uhma-aikeistaan ennen poliisin väliintuloa. Näitä yhdeksää luultavasti humalaista typerystä keppihevosena käyttäen protestikulkueen kaikki lapsiperheet, vanhukset, opiskelijat, työssäkäyvät ja yhteiskunnallisesti aktiiviset osanottajat pyritään leimaamaan rettelöiväksi marginaaliksi. Viihteeksi lyömistä edusti Ylellä juttu "lähetä kuva hauskasta, hienosta tai erikoisesta kyltistä". Olimme siis viisinumeroinen joukko yhteiskunnallisia sirkusklovneja. Töttöröö!

Oma lukunsa on yhden banderollin ja yhden lipun jälkikäteen aiheuttama napina. Pari nuorta naista kantoi kulkueessa hauskaa ja erikoista "Tunkekaa innovaatiot perseeseenne" -lakanaa. Muuan nuorimies puolestaan kantoi hienoa ja erikoista Neuvostoliiton lippua. Pari eliittiin kuuluvaa mieshenkilöä pahoitti näistä asioista mielensä, sai tietysti heti mielipiteensä läpi valtamediassa ja joukon kritiikittömiä typeryksiä kelkkaansa. Minusta yksi mielenosoituskulkueen parhaita puolia oli, että tällaisiakin asioita keksittiin ottaa mukaan ja suvaittiin mukana. Vastarinta innoittaa ja yhdistää.

Kaikkia yllä mainittuja yhdistävät sellaiset toimijat, jotka eivät ole olleet kulkueessa mukana, eivät voi samastua mukanaolijoihin, eivät luultavasti tunne yhtään mukanaolijaa – ja silti katsovat itsensä päteviksi arvioimaan sitä kriittisesti. ("Vastakkainasettelun aika on ohi" -idea on vuosikymmenessä muuttunut täysin naurettavaksi, ja Suomi on vahvasti jakautunut eri leireihin.) Tästä huolimatta, ja kaikista hyvistä fiiliksistä huolimatta, on esitettävä hieman kritiikkiä myös tapahtuman järjestäjille. Kun iltamyöhällä alkoi hiipiä vaivihkaisen pettynyt "eikö se vallankumous tullutkaan?" -fiilis, oli helppo määritellä hetki, jolloin status quo selätti muutoksen. Se oli Hakaniemen torilla, ennen puheita ja musiikkiesiintyjiä, kun ensin tilaisuuden juontaja koetti väkinäisesti nostattaa tunnelmaa tyyliin "onko hyvä fiilis, jeee!" ja sitten DJ:t pyöräyttivät taustamusiikiksi aivan tyhjänpäiväistä ysäribiittiä. Molemmissa tapauksessa, erityisesti jälkimmäisessä, genre oli täydellisesti väärä. Sen sijaan, että joukkovoima olisi jäänyt torille ja pitänyt yhtä, se koki tilaisuutensa tulleen ja suuntasi kauppoihin, ravintoloihin ja koteihin. Vaikka vielä tilaisuuden päättäneen Palefacen esiintyessä väkeä oli paljon, kulkueen osanottajamäärään verrattuna sitä oli todella vähän. Suurprotesti oli ohi, mutta muistot pysyvät, vaikka korruptoitunut valtamedia sitä yrittääkin jälkeenpäin kumota ja vääristää. Ja mikä parasta: TÄMÄ EI JÄÄ TÄHÄN. Emme alistu ikinä.