Opiskellessani 1990-luvun lopulla Oulun yliopistossa päädyin luentokurssille, joka käsitteli ympäristöliikkeen historiaa Suomessa. Luennoitsija selitti, kuinka puolueisiin sitoutunut vasemmistolainen opiskelija- ja nuorisoliike lakkasi innostamasta yhteiskunnallisesti aktiivista väkeä vuoteen 1976 mennessä, ja niinpä moni ympäristöasioihin liittyvä yhdistys on perustettu vuonna 1977. Itse olin tuolloin lueskellut paljon aineistoa 70-luvun vasemmistoliikkeestä, ja lukemani perusteella 1976 oli liikkeen piirissä vielä hyvin vahva vuosi. Seuraavana vuonna näyttäisi tapahtuneen käänne yleisessä ilmapiirissä (jota heijastelee esimerkiksi Uusi Laulu -lehden musiikillisen skaalan laajentaminen vuoden mittaan): kiinnostuksenkohteita, ja ratkaisuja, ei enää etsitty oikeaoppisten "meidän" piiristä, vaan kaikkialta valtakulttuurin reunamilta. Vuonna 1978 tuo maailma alkoi näyttää jo hyvin toisenlaiselta. Kysyin luennoitsijalta, mikä sai hänet käyttämään vuosilukua 1976 ilmeisemmän 1977:n sijaan. Hän vastasi ajatelleensa, että mikä jälkimmäisenä vuonna näkyy, on jo edellisenä vuonna alkanut. Niinpä.
Historiankirjoitusta vaivaa epämiellyttävä elitismi. Totta kai on selvää, että joukko erinäisiä kulttuuristen tuulahdusten haistelijoita oli jo viimeistään vuonna 1976 antanut sijaa ajatukselle, etteivät ratkaisut ympäristöä, yhteiskuntaa ja kulttuuria koskeviin kysymyksiin löydy puolueisiin sitoutuneesta vasemmistolaisuudesta. Yhtä lailla uskoisin olevan selvää, että saman vuoden – ja hyvin pitkälti seuraavankin – opiskelija- ja aktivistirientoihin osallistuneiden pääjoukko edusti yhä sitä kantaa, että sosialismi ratkaisee ongelmat ja puolue (esimerkiksi SKDL) toteuttaa sosialismin. Mutta kulttuurihistorian kirjoittajia eivät pääjoukot tunnu kiinnostavan. He etsivät "tiedostavaa etujoukkoa" tai vaihtoehtoisesti "eliittiä". Marxilaiselta kannalta nämä kaksi käsitettä ovat toisiinsa nähden jyrkässä ristiriidassa, mutta historiankirjoitus ei ymmärrä niiden eroa tai piittaa siitä. Ajatus tiedostavasta etujoukosta saattaa viehättää kriittistä tutkijaa, mutta se, mitä hän tiedostavaa etujoukkoa etsiessään löytää, on käytännössä eliitti. Wikipedia-määritelmän mukaan eliitti tarkoittaa "valiojoukkoa, parhaimmistoa, hienostoa tai ylintä valtaa käyttävää joukkoa". Tässä tapauksessa kysymys on nimenomaan "valiojoukosta" ja "parhaimmistosta": missä pääjoukko pyöri yhä omassa sosialistisessa utopiapiirissään, liikkeen sisäinen eliitti 'ymmärsi' sen harhaksi, suuntasi katseensa toisaalle ja alkoi perustaa puoluepoliittisesti sitoutumattomia yhdistyksiä.
Hippiliikkeen kulttuurihistoria on myös tavattu kirjoittaa hippieliitin näkökulmasta. Jotkut pitäytyvät etujoukon näkemyksissä niin tiukasti, että he määrittävät liikkeen syntyajankohdaksi 1964 tai jopa 1963 (jolloin ensimmäisiä hippiteemoja nousi esiin Berkeleyn yliopistokaupungissa Pohjois-Kaliforniassa) ja kuolinajankohdaksi syksyn 1967, jolloin ryhmä hippejä järjesti Death of Hippy -happeningin San Franciscon Haight-Asburyssä. Mutta happeningin idea (tästä ideasta on kirjoitettava pian lisää!) on jo sinänsä aivan silkkaa hippi-ideologiaa, eikä hippeyttä voi lakkauttaa hippeydellä. Tätä vasten ei liene yllättävää, että lukemani mukaan USA:ssa itsensä määritteleminen hipiksi oli yleisintä vuonna 1968 ja Suomen varsinaiseksi hippikesäksi on kutsuttu kesää 1970. Silloisessa hektisessä kulttuurihistoriassa nuo ajat olivat pienen ikuisuuden päässä vuosista 1963–64, jolloin The Beatlesin, The Beach Boysin ja Bob Dylanin ensimmäisen kauden kappaleita vasta löydettiin ja hippi-ilmiölle niin olennaiset suuret ikäluokat ("baby-boomers") olivat toisella ikävuosikymmenellään.
Hippiliikkeen ajallisen sijoittumisen (itse näkisin tämän pääjoukkoa ja toisaalta globaalia perspektiiviä painottaen noin 1966–71 tai laveammin jopa 1965–74) lisäksi eliittinäkökulmaa tapaa löytyä sen tulkinnoista, mitä hippiliike oli tai hipit olivat. Esimerkiksi totuutena voi päteä se jonkun Jefferson Airplanen jäsenen möläytys, että "summer of love" oli oikeasti "golden age of fucking". Epäilemättä tämä pitää paikkaansa ihmiselle, jonka elämä vuonna 1967 tapahtui San Franciscon vastakulttuurieliitin sisäpiirissä. On helppo myös kuvitella aito hippikommuuni, jossa nuoruuden ja vapauden innolla tosiaan nussittiin enemmän kuin rakastettiin – kunnes oivaltaa, että valtaosa aidoista hippikommuuneista muualla kuin USA:n vastakulttuurikeskuksissa tai Lontoossa syntyi paljon myöhemmin kuin kesään 1967 mennessä. Hiukan perifeerisemmille seuduille, kuten Suomen kaupunkeihin, "rakkauden kesä" välittyi kauniina suurena kertomuksena, joka uskottiin, koska sitä ei oltu näkemässä tai kokemassa, se haluttiin uskoa ja kaikkialla ilmassa leijaili merkkejä siitä, että tarina oli ainakin osittain totta. Tämä kertomus selvästi inspiroi uskomaan parempaan huomiseen – niin laajalti, että olen valmis arvioimaan jopa 70-luvun vasemmistoliikkeen eläneen koko elinkaarensa samassa jälkihehkussa.
Samanlaiseen elitistiseen historiankirjoitukseen törmää siellä täällä kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Punk ja uusi aalto mullistivat koko populaarikulttuurin vuonna 1977, koska etujoukot ymmärsivät kääntää kulttuuri- ja edistysnälkäiset päänsä punkin ja uuden aallon suuntaan vuonna 1977. Väliäkö sillä, että valtaosassa populaarimusiikin valtavirrasta ei edes 1979–80 kuulunut minkäänlaista vaikutusta tästä mullistuksesta? Suomessa 1990-lukuun assosioituva lama alkoi oikeasti jo 1989 ja sen synkin vaihe oli 1990–92, kunnes vienti lähti vetämään, ja näin ollen 1994–95 puksutettiin jo vahvassa Nokia-johtoisessa nousukaudessa. Väliäkö sillä, että vuonna 1989 ainoastaan Raimo Ilaskivi varoitteli tuhon enteistä, 1990 lamaantui vasta idänkauppa, laman symbolisina merkkihetkinä muistetut työttömien mielenosoitus ja leipäjonojen ilmaantuminen yleiseen tietoisuuteen tapahtuivat molemmat 1993, ja vielä kevään 1995 eduskuntavaaleissa edellinen hallitus sai turpiinsa laman aiheuttajana, ei suosionosoitusta laman selättäjänä.
Kaikkien näiden esimerkkien taustalla on elitistisen historiankirjoituksen oleellisin syy (sen ohella, etteivät kapitalismia ylipäänsä joukot kiinnosta): voittajat kirjoittavat historian. 60-lukulainen hippiliike ja 70-luvun vasemmistoliike ovat aikoja sitten olleet mennyttä. Hippien suhteen kunnia annetaan innovaattoreille sekä heille, jotka ymmärsivät hypätä kelkasta ennen liikkeen näennäistä banaalistumista. 70-luvun vasemmistosta arvoon kohotetaan ne, jotka oivalsivat ennen pääjoukkoa, ettei tämä tie johdakaan onnelaan. Punkin ja uuden aallon vaikutus 70-luvun jälkeiseen populaarimusiikkiin ja -kulttuuriin on täysin lähtemätön – niinpä niitä edeltäneille "vanhoille pieruille" ei kuulu enempää huomiota kuin on väistämätöntä. 90-luvun laman yhteydessä painotetaan vientiyrityksiä – jotka ovat kaikkein kirjaimellisimmin sitä, mitä eliitillä yleensä tavataan tarkoittaa – ja tietysti niitä pelastajia, jotka auttoivat kiskomaan maamme ylös lamasta. Vaikka isolla osalla kansaa lama olisikin jatkunut, myöhemmin ehkä hetkiseksi vähän helpottunut ja kenties 2008–09 tullut jäädäkseen. On olemassa täysin ymmärrettävä näkökulma, jonka mukaan koskaan 1980-luvun jälkeen ei ole ollut nousukautta.
"Voittajat kirjoittavat historian" on yleinen totuus, muttei absoluuttinen totuus. Niin yksinkertaisten perusasioiden kuin demokratian ja tasa-arvon nimissä sen on muututtava. Se muuttuu, kun lopetamme eliittien hyysäämisen sekä historiankirjoituksessa että kaikkialla kulttuurissa ja yhteiskunnassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti