Arvioin työtäni ja työjälkeäni vaalien jälkeen. Tämä oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen yritykseni vaikuttaa omalla panoksellani suoraan vaalitulokseen. Kaiken järjen mukaan yritys olisi täytynyt tehdä jo 1990-luvulla. Ennen EU-kansanäänestystä vuonna 1994 kampanjoin kyllä täydellä kaksikymppisen innolla. Ansiolistalleni pääsi kokoomuksen Piia-Noora Kaupin karkottaminen Oulun Rotuaarin lavalta kädet puuskassa. Seuraavien eduskuntavaalien aikaan tituleerasin itseäni jo vasemmistolaiseksi, mutta kannatin edelleen myös vihreitä. Olivathan kyseessä ensimmäiset eduskuntavaalit, joissa sain äänestää, ja vihreät olivat koko teini-ikäni olleet minulle numero ykkönen. Kunnallisvaaleissa 1996 olin vailla puoluetta. Vasemmistoliitto oli tällä välin livahtanut Paavo Lipposen uusliberaalihallitukseen ja pettänyt aatteen, eivätkä kommunistit vielä olleet mukana omalla listallaan. Toisin oli eduskuntavaaleissa 1999, jolloin äänestin ja kannatin Virpi Karhua (silloin SKP:n ehdokas). Harmi vain, että tällä välin oma poliittinen intoni oli laantunut, enkä käytännössä osallistunut kampanjaan.
Mietin, missä määrin kommunistien toivoton vaalimene(s)tys on minun syytäni. Tampereella kannatus tosin oli 0,9 %, mutta sekin on surkea verrattuna entiseen kahteen prosenttiin (vaikka selittyy osin Peitsamon häipymisellä Helsinkiin, missä fiksua ja sympaattista Karia ei äänestetty edes nimeksi). Aktiivisuuteni Keskustorilla sai erään persun lausumaan, että minut on kaapattava seuraaviin vaaleihin mennessä heidän riveihinsä. En lähde, mutta tuskin viuhdon silloin kenenkään joukoissa. Mielessä käy, että kenties jokunen kokoomuksen ja vihreiden tuputusta inhonnut kansanmies tai -nainen on minut nähdessään todennut kommareiden olevan samanlaisia tyrkkyjä kuin porvarit. Sukupuolisesti epämääräinen kukkaishippi voi myös olla luotaantyöntävä näky. Lisäksi minunlaiseni Duracell-pupun ja tällaisen puolueen yhdistelmä saattaa hämmentää. Liiallinen itsevarmuus on ehkä kääntynyt monen mielessä megaepäuskottavaksi. Ja niin edelleen.
Olen havainnut, että yhtäältä kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta toisaalta ei aina niin kuin olettaisi. On tyypillistä, että jos yritän puolustaa asiaa A ja vastustaa asiaa B, hyvin usein B etenee ja A taantuu. Jos sitten luovun pitkäksi aikaa koko vaikuttamisesta, palatessani huomaan, että A onkin edistynyt. Tästä voisi helposti tehdä johtopäätöksen, että vaikutukseni on aina negatiivinen: tapahtuu juuri toisin kuin aktiivisesti haluan. En tietenkään usko tuota, vaan kuvittelen, että vaikutuksessani on hämmennyksen aiheuttama viive. Kun tekee työtä A:n eteen ympäristössä, jossa runsaslukuinen pääjoukko on kyllästetty B:llä, syntyy pääjoukossa ensin torjuntareaktio. Sitten, kun A:n työntekijä ei ehkä ole näkemässä, alkaa vaikutus itää: "Entäs jos sittenkin...?" Luulen, että tällainen vaikutusviive on yleinen kaikilla riittävän epäsovinnaisilla vaikuttajilla.
Minun on siis nyt luovuttava aktiivisesta vaikuttamisesta. Pääsyy tähän ei ole yllä kuvattu, vaan turhan kipeä tunne olemisesta täydellisessä epäsynkassa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Neljäkymmentä prosenttia äänestäjistä äänesti puolueita, joiden mielestä yhteiskuntaan sopeutumattomilla ei ole ihmisarvoa. (Näiden vaalien laajin tragedia ei siis ole persujen äänivyöry, vaan kokoomuksen ja persujen äänivyöry.) Kirjoittamista en jätä, mutta muuten on lohdullista olla ulkona kuvioista, joihin satuttaa itsensä. Lohduttaudun myös ajatuksella, että vaaliaktiivisuuteni on jättänyt jotain sen tielle osuneiden ihmisten mieliin itämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti