keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Lyhyt puheenvuoro kuntavaaleista

Kunnallisvaalien tulos oli aika pitkälti sellainen kuin odotettiin – paitsi vähän huonompi. Vasemmistoliitto sai pienen vaalivoiton, joka puolueen sisällä on otettu vastaan iloiten. Itse en yhdy tähän iloon, sillä puolueen kannatus on edelleen kannatuspotentiaaliin nähden järjettömän pieni. Vihreiden huomattava vaalivoitto ei ilahduta, sillä en pidä vihreitä hyvänä kakkospuolueena niin kuin pintapuolisesti ajatellaan vasemmistoliiton äänestäjien pitävän. En olisi ilahtunut edes SDP:n vaalivoitosta, ja nythän demarit kärsivät pienen mutta kirvelevän tappion – oppositiopuolueena.

Perussuomalaisten rökäletappio ei tullut yllätyksenä. Tosin viime kuntavaaleissa 2012 persut saivat ääniä vain 3,5 prosenttiyksikköä nykyistä enemmän, mutta sen jälkeen puolue on rakentanut paikallistasoista verkostoaan edelleen. Persujen kannatus ei kerta kaikkiaan ole vasemmistoliittoa kummempi, mikä oikeiston nyt täytyy tunnustaa. Mutta ymmärtääkö vasemmisto tunnustaa sitä? Perussuomalaisistahan maalattiin valtava piru seinälle 2010-luvun alussa, ja luultavasti hallituspaikasta johtuen sitä pirua maalataan edelleen. Itse joka tapauksessa tiesin alusta lähtien, että persukupla tulee puhkeamaan viimeistään puolueen ollessa hallituksessa. Nyt olisi ymmärrettävä, etteivät persut ole vasemmiston varsinainen vastustaja poliittisessa kentässä, vaan vastustajan nimi kuuluu: Kokoomus.

Kokoomus.

Vasemmalla on tosiaan haaskattu ihan turhaa energiaa perussuomalaisten vastustamiseen. Ymmärrän psykologisella tasolla, miksi juuri he ärsyttävät. Politiikan ei kuitenkaan pitäisi olla pelkkää psykologiaa, vaan ensisijaisesti yhteiskuntatiedettä. Persuja vastustettaessa kokoomus on saanut porskuttaa menemään ja keräsi nytkin viime kuntavaalien tavoin valtakunnallisesti suurimman ääniosuuden – hallituspuolueena. 2000-luvun vihatuimman hallituksen jäsenenä! Tämän ei pitäisi tulla kuuloonkaan. Vaalituloksesta riemuitseminen vasemmistossa hävettää jo tästäkin syystä. Suurimmaksi puolueeksi valittiin toimija, joka on ison rahan, ison bisneksen, isojen firmojen ja Elinkeinoelämän Keskusliiton oikea käsi politiikassa. Sekö on OK? Siksikö, ettei se (näennäisesti) lyttää ihmisoikeuksia niin kuin perussuomalaiset eikä henkilöi hallitusta niin kuin Juha Sipilä? Tiedättekö, arvoisat toverit, juuri näin on tarkoitus. Meitä huijataan ja hyväksikäytetään koko ajan, ja huijarina toimii sama tekijä, joka on viime kädessä hallituspolitiikan, edesmenneen persuilmiön ja vasemmistopolitiikan vesittymisen taustalla – tästä kokonaisuudesta kirjoitin radikaalein äänenpainoin jo tammikuussa 2015.

Pienpuolueista oleellisin sanottava kuuluu, että ne pysyivät pienpuolueina. On kuvaavaa, että valtuustopaikkojen valossa merkittävimmän läpimurron teki liberaalipuolue (ex-viskipuolue), jonka kannatusosuus oli vain 0,2 %. Piraatit saivat kaksi valtuutettua, mutta selvästi pienemmän kannatuksen kuin eduskuntavaaleissa 2015. Feministinen puolue sai yhden valtuustopaikan, ja koska tämä tapahtui Helsingissä, asia voi tuoda feministeille kosolti tarvittavaa näkyvyyttä. Hyvä niin. Kommunistit menettivät täydellisesti vanhan erityisasemansa pienpuolueiden joukossa. SKP yrittää olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta todellisuudessa sen aika on ohi. Radikaalivasemmistolla on nyt kiire koota rivinsä ja luoda yhtenäinen, uskottava vaihtoehto uusvasemmistolaisuudelle, jota vasemmistoliiton valtalinja edustaa. Se ei tapahdu minkään nykyisen tai entisen puolueen nimissä.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Miksi äänestän niin kuin äänestän

Näin otsikoitu kirjoitelma on aloitettava perustelemalla, miksi yleensä äänestän. Nythän on kaikenlaisia anarkisteja mesoamassa ympäriinsä, että äänestäminen on ylipäänsä tuen antamista mädälle kapitalistiselle järjestykselle. Tätä väitettä en ole koskaan allekirjoittanut. Itse asiassa uskon enemmän huonojen järjestelmien kaatamiseen sisältä kuin ulkoa – ja toisaalta myös parlamentarismin ytimessä edelleen itävään demokratian siemeneen. Tärkeintä on kuitenkin, että kaikenlaiset ääliöt ja paskiaiset äänestävät joka tapauksessa. Jos minä ja kaltaiseni jättäisimme äänestämättä, kokoomus ja perussuomalaiset saisivat vielä isomman osuuden potista. Siinä sitten ihmeteltäisiin, miksi kunnan asiat menevät entistäkin pahemmin pyllylleen.

Miksi en äänestä SDP:tä tai vihreitä, joiden ryhmät ovat oman kaupunkikuntani valtuuston suuruusjärjestyksessä toinen ja kolmas? Minulle on oleellista, että äänestämäni ehdokas tai puolue on poliittisesti vasemmalla, mitä SDP ja vihreät eivät valitettavasti nykymuodossaan ole. Molemmat puolueet hyväksyvät päätöksenteossa "markkinat hoitavat" -periaatteen, jota itse vastustan. SDP ylläpitää toiminnallaan työväestön sosioekonomisia eroja ja hyväksyy työttömien kyykyttämisen. Puolueen arvot ovat pohjimmiltaan aika kovat. Samaa voi sanoa vihreistä, jotka ainakin Tampereella ja Helsingissä toimivat kaikkea muuta kuin vihreästi. Kaupungin tiivistämisen pakkomiellettä kyllä perustellaan ekologisesti, mutta perustelu on osoitettu vääräksi. Tampereen vihreät kannattavat lähes yksimielisesti Eteläpuiston rakentamista. Häkellyttävää kyllä, useissa suomalaiskaupungeissa vihreät ovat sännänneet jopa kannattamaan yksityisautoilua tukevia hankkeita. Tällä cityliberalismilla ei ole mitään tekemistä vihreyden kanssa.

Edellisissä kunnallisvaaleissa 2012 (ja eduskuntavaaleissa 2015) äänestin kommunistia. Miksi nyt en? Kommunistinuoret, mukaan lukien oma entinen ehdokkaani, ovat rynnänneet sumeilematta mukaan negatiivisiin, toivottomuutta levittäviin meemeihin. Uhkakuvia nähdään kaikkialla, uusia hyviä alkuja ei missään. Ratkaisuksi ei pian kelpaa muu kuin väkivaltainen raivonpurkaus yhdessä anarkistiveljien ja -siskojen kanssa. En kannata. Itse emäpuolue SKP taas on tuntunut suorastaan kaapatulta. Puolueen puheenjohtaja on käsitetaiteilija, jonka epäilen tekevän puheenjohtajan paikallaan käsitetaidetta eikä politiikkaa. Hänen nousunsa nykyiseen asemaankin on aina ihmetyttänyt: 2010-luvun alkupuolen vaaleissa hän sai Helsingissä nelisenkymmentä ääntä. Sellaisella kannatuspohjalla ei pitäisi yletä johtavaan asemaan ilman selittämättömiä lisäsyitä. Samaan aikaan SKP:n muitakin johtotehtäviä on täytelty omaan makuuni epäilyttävillä henkilöillä. Muistiini on pysyvästi jäänyt erään puoluekellokkaan aidosti järkyttynyt ilme hänen tajuttuaan, että olin tekemässä jotain oikeasti radikaalia. Kirjoitin myös jo viime vaalien jälkeen, kuinka SKP:n kampanjat ovat olleet kuin huonon kampanjoinnin oppikirjasta. Lisäksi kommunistipuolueesta on kävellyt ulos joukko entisiä aktiiveja, jotka kokevat itsensä syrjäytetyiksi. Kannatusääntä tällaiselle kokonaisuudelle ei voi antaa.

Feministisellä puolueella, eläinoikeuspuolueella ja piraattipuolueella on omat hyvät puolensa. Itse toivon, että ne saavat liikkeelle äänestäjiä, jotka muutoin jäisivät kotiin. Feministien, piraattien ja EOP:n äänestäminen tuo uutta hajontaa, pienentää kokoomuksen kaltaisten inhokkien ääniosuuksia sekä lähentää isompia ja pienempiä puolueita toisiinsa. Ennen kaikkea feministien ainoa tamperelaisehdokas ja EOP:n ehdokkaat sijoittuvat omassa vaalikonelistauksessani aika kärkipäähän. Yhden asian puolueita en silti osaa äänestää, vaikka asia olisikin hyvä ja ehdokas kaikkea muuta kuin yhden asian ihminen.

Tähän kuuluisi nyt kirjoittaa, että vasemmistoliitto on hyvä puolue ja plaa plaa. En kuitenkaan osaa tehdä sitä. Äänestän vasemmistoliittolaista, koska muut ovat vielä huonompia (tai vähemmän hyviä) vaihtoehtoja. Puolueella on Tampereella sata ehdokasta, ja listassa on kosolti hyviä tyyppejä. Oma ehdokas on suorastaan mukava valita. Ikävä kyllä laaja lista tietää myös laajaa hajontaa. Kuka ihme on sekin miesvassari, jonka kanssa yhteensopivuuteni on Ylen vaalikoneen perusteella heikompi kuin kummankaan Suomi ensin -listan ehdokkaan? Onneksi en usko hänen saavan isoissa mitoissa ääniä. Vasemmistoliiton yhteydessä häiritsee yleisluonteinen keskustavasemmistolaisuus – viime vuosisadalla useimmat näistä tyypeistä olisivat hakeutuneet SDP:hen – ja väkinäinen me-hengen nostattaminen, joka ei vedä kriittisiä, epävarmoja äänestäjiä puoleensa (toisin kuin vassarit itse ehkä kuvittelevat) vaan työntää vahvasti luotaan. En minä riemusta kiljuen vasemmistoliittoa äänestä, mutta puolue on kaikesta huolimatta ihan oolrait. Ja sen listoilla on hyviä tyyppejä, joiden kanssa haluaisin hengailla ja vaikka ystävystyä. On sitä huonommistakin syistä valittu ehdokkaita.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Valtamediakritiikistä

Viime aikoina on yleistynyt epämiellyttävä ilmiö. Sana valtamedia ja nimenomaan valtamediaan kohdistuva kriittisyys on alettu leimata radikaali- ja äärioikeistolaiseen diskurssiin. Esimerkiksi Kaarina Hazard ennusteli Twitterissä, että Ruben Stillerin entisen mediakriittisen Pressiklubin tilalle tulee Sanna Ukkolan "valtamediakriittinen" ohjelma. Toimittaja Ukkola on äänenpainoiltaan konservatiivioikeistolainen, perussuomalaisen Matias Turkkilan puoliso – ja työskentelee itse valtamediassa.

Itse olen kirjoittanut kriittiseen sävyyn valtamediasta lukuisia kertoja. Olenko siis konservatiivinen ja radikaali äärioikeistolainen? No en tietenkään. Valtamedia-aiheisten artikkelieni lomassa olen sen sijaan ehtinyt julistautua avoimesti äärivasemmistolaiseksi ja laatia useita muutos- ja ehdotusohjelmia vasemmistolle (esimerkiksi "Mitä vasemmiston on tehtävä", eduskuntavaalien jälkeen 2015, sekä tuoreimpana "Vaihtoehtoisen vasemmiston ääriviivoja" tammikuussa 2017). Toisin kuin esimerkiksi mainitulla Ukkolalla, on itselläni valtamediakritiikkiin oikeuttava asema, sillä minulla ei ole mitään omakohtaisia kytköksiä valtamediaan. Pressiklubia isännöineellä Ylellä ei luonnollisesti olisi moraalista oikeutusta isännöidä "valtamediakriittistä" ohjelmaa, sillä Yle on valtamedia.

On tutkittu ja moneen kertaan toistettu fakta, että puolet Suomen mediaeliitistä kannattaa kokoomusta. Näin ollen on täysin yksiselitteistä – milteipä itsestään selvää – että suomalainen valtamedia on kallellaan oikeistoon. Alkaa olla yhtä lailla yleisesti tunnettua, että oikeisto (niin ikään tunnetussa "alternative facts" -hengessä) inttää median sen sijaan toimivan "punavihreässä kuplassa". Tähän asti asiassa ei edes väistämättä ole ongelmaa. Me (vasemmalla, "punavihreissä") voisimme luoda omat vaihtoehtomediamme ja työskennellä johdonmukaisesti sekä kokoomussävyistä valtamediaa että persulaisia disinformoijia vastaan. Sen sijaan moni tarrautuu persuperseilyyn ikään kuin se edustaisi oikeaa totuutta – ja alkaa puolustella valtamediaa. Osana puolustelua koko valtamedian käsite hylätään ja leimataan kielteisesti, koska sitä on käyttänyt joukko "vääriä" poliittisia keskustelijoita.

Tätä olen hokenut hokemasta päästyäni: valtamedia on vallanpitäjä. Meidän on tunnettava se järjestelmä, jonka avulla kapitalismia, porvariston luokkavaltaa ja oikeiston hegemoniaa ylläpidetään, ja osana sitä tuntemusta meidän on ymmärrettävä oikeistolle ja porvariluokalle sopivan median rooli. Meillä on myös rahkeita kritisoida vallanpitäjämediaa – toisin kuin perussuomalaisilla piireillä, sillä perussuomalaiset ovat tätä kirjoittaessani hallituspuolue, heidän ajamaansa politiikkaa toteutetaan laajamittaisesti valtionjohdossa ja ilmiselvästi myös Yleisradiossa. Puolueesta riippumatta oikeisto on viimeistään 1990-luvulta alkaen toteuttanut järjestelmällistä huijausoperaatiota, jonka sisältö on aina sama "vaihtoehtoinen fakta": valtapiirit täytyy puhdistaa sinne pesiytyneistä vasemmistolaisista aineksista. Kun muistetaan, että maassa on jo lähtökohtaisesti ollut kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä, porvarillinen luokkavalta ja oikeistohegemonia, ei operaation toteutus voi johtaa muuhun kuin äärioikeistolaiseen yhteiskuntaan. Mitään vasemmistolaista ei Suomen valtapolitiikassa ole näkynyt sitten Kalevi Sorsan neljännen hallituksen 1983–87, ja viimeiset merkittävät vasemmistomediat katosivat 1990-luvun alussa (osana sekä punapääoman romahdusta että hegemonian oikeistolaistumista).

Samastumalla (uusliberaali)oikeistolaiseen valtamediaan toimiaksemme (konservatiivi)oikeistolaista näennäisvastamedia-ajattelua vastaan kävelemme vapaaehtoisesti meille viritettyyn ansaan. Kieltämällä valtamedian olemassaolon heittäydymme juuri sellaisiksi relativistisiksi liberaaleiksi, jollaisia pilkkaamme esimerkiksi "kahdesta ääripäästä" ja "tolkun ihmisistä" puhumisen tähden. Mikään, ei mikään heikennä vasemmiston asemaa niin pahoin kuin valtamediakritiikin leimaaminen äärioikeiston jutuksi ja itse siitä kritiikistä kieltäytyminen.

Vasemmistolainen valtamediakritiikki on ainoa valtamediakritiikki, jolla on minkäänlaista oikeutusta ja kanttia.

Vasemmiston on luotava oma media, opetus- ja sivistyskäytäntö, kulttuuri ja mieluiten kokonainen rinnakkaisyhteiskunta.

torstai 26. tammikuuta 2017

Vaihtoehtoisen vasemmiston ääriviivoja

Vuoden 2016 ensimmäinen blogikirjoitukseni hahmotteli uutta iloista vasemmistoa. Aluksi näyttikin siltä, että tähän suuntaan edetään. Loldiers of Odin ei jättänyt ketään kylmäksi, ja maaliskuun Joukkovoima-mielenosoitus sekä keräsi valtavan joukon ihmisiä hyvässä hengessä että esitteli banderolleissaan avoimesti kaunista sanaa ”sosialismi”. Ikävä kyllä vuoden 2017 alussa aktiivisen (nuoren) vasemmiston valtavirtaa voisi luonnehtia iloisen sijaan ahdistuneeksi ja neuroottiseksi. Suomessa, niin kuin moniaalla muuallakin, tilaus vasemmistolaiselle politiikalle on koko ajan Himalajan kokoinen, mutta nykyinen vasemmisto ei pysty vastaamaan siihen. Ylen viimeisimmän gallupin mukaan vasemmistoliiton kannatus on yhä vaivaiset 8,3 prosenttia ja sijoitus parjattujen perussuomalaisten jäljessä, eikä radikaalivasemmiston pikkupuolueet sisältävän ryhmän ”muut” kannatuksessa ole tapahtunut parannusta vaan itse asiassa yhden promilleyksikön lasku.

Minusta asia on päivänselvä. Vasemmisto voi yrittää parhaansa, mutta sillä on väärät välineet. Mikä vielä pahempaa, nykyinen vasemmisto on kasvanut välineisiinsä kiinni ja saattaa hyvinkin pitää itseään (ainakin alitajuisesti) välineittensä kanssa yhtenä. Yksisilmäinen raivo uusia ja uudehkoja negatiivisina pidettyjä ilmiöitä (Donald Trump, Brexit, maahanmuuttovastaisuus ja rasismi, perussuomalaiset, Putinin Venäjä) vastaan ei vedä puoleensa vaan aiheuttaa hylkimisreaktion. Lisäksi se pystyttää muureja siihen suuntaan, mistä uusia kannattajia löytyisi parhaiten. Raivo vaatisi tilalleen sen ymmärtämistä, mistä tuonkaltaiset ilmiöt syntyvät ja saavat käyttövoimansa; yksityiskohtaisten asioiden ymmärtäminen taas vaatii kokonaisuuksien ymmärtämistä ja tämä viime kädessä koulutusta, opiskelua, sivistyksen kartuttamista. Nyt sohitaan vähän miten sattuu. Eikä jälki yleensä ole kaunista, niin kuin voi arvata, ellei lähtökohtana satu olemaan Jackson Pollockin kuvataide.

Kuvittelen seuraavassa vanhasta täysin riippumattoman uuden vasemmiston ilman henkilö- ja järjestöhistoriallista painolastia. Tällaista vasemmistoa ei tietenkään ikinä synny, mikäli kannamme ennakkoluulomme, päähänpinttymämme ja ”hyvän tavan” mukaiset käytäntömme mukaan toimintaan.

a) Vaihtoehtoinen vasemmisto olisi aktiivinen eikä reaktiivinen. Sen ”aktiivisuus” ei olisi sitä, että kimmastutaan ja vastustetaan tapahtuvaa politiikkaa, vaan oman uuden hyvän rakentamista yhdessä. Ylläpitäisimme omaa diskurssia, omaa mediaa, omaa vaihtoehtokulttuuria ja viime kädessä omaa arvoperustaa; järjestäisimme omia tilaisuuksia ja tapahtumia korruptoimatta niitä valtavirtajulkisuuteen; loisimme rinnakkaisvaltaa, rinnakkaisjärjestelmää ja rinnakkaisyhteiskuntaa. Tämänhetkiseen valtavirtaan korruptoitunut ajattelutapa voi nähdä edellisen ajautumisena marginaaliin, mutta toisaalta: kaikki tuo oli totta niinä aikoina, kun vasemmistolla ja sosialistisilla ajatuksilla oli oikeasti laaja kannatus.

b) Vaihtoehtoinen vasemmisto opettaisi, kouluttaisi, kasvattaisi, tutkisi, laatisi analyysien lisäksi synteesiä. Tarvitsisimme lisää luentokursseja, teemailtoja, esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia. Ilman ”opi perusasiat” -lähtökohtaa ei kenenkään pitäisi edetä edes vaaliehdokkaaksi. Tarvitsisimme oman tutkimuslaitoksen ja omia tutkimustuloksia, jotka auttaisivat oman median ja opetustehtävän kautta jokaisen vasemmistosta kiinnostuneen ymmärtämään, millaisessa yhteiskunnassa elämme, miksi näin on ja mitä meidän täytyy tehdä luodaksemme paremman yhteiskunnan ja maailman.

c) Vaihtoehtoinen vasemmisto ei rakentaisi itselleen ”tiedämme ja olemme oikeassa” -henkistä norsunluutornia, vaan pysyisi nöyränä katujen, puistojen, lähiöiden ja korpimetsien kansan äänille. Tutkimus, opetus ja oma media auttaisivat ylläpitämään oman diskurssin ja omat periaatteet ympäristössä, jossa kansalaisen suusta voi ensimmäisenä lipsahtaa jokin valta- tai huuhaamedian levittämä latteus. Syyllistämisen, tyhmäksi haukkumisen ja muurien pystyttämisen sijaan meidän täytyisi ojentaa kätemme, uusin lehti ja kutsu luennolle tai puhetilaisuuteen, ja dialogin täytyisi rakentaa siltoja provosoinnin ja polarisoinnin sijaan. Suora palaute mökin Marjalta, A-rapun Arskalta ja skeittari-Hämikseltä pitäisi meidät ajan tasalla siitä, millaisia ajatuksia ihmisten päässä liikkuu – eikä vain siitä, miten asiat ovat, vaan myös siitä, kuinka asioiden pitäisi olla.

d) Vaihtoehtoisella vasemmistolla tosiaan olisi näkemys hyvästä yhteiskunnasta. Se yhtäältä pyrkisi siihen poliittisella kentällä ja toisaalta rakentaisi sitä poliittisen kentän ulkopuolella. Se viis veisaisi siitä, mitkä ovat sen inhorealistiset mahdollisuudet, vaan sivuuttaisi sumeilematta päivänpolitiikan latteimmat kysymyksenasettelut ja loisi täydellä kapasiteetilla perustaa uudelle paremmalle maailmalle.

e) Vaihtoehtoinen vasemmisto keskittyisi mahdollisuuksiin, ei uhkiin, ja levittäisi positiivisuutta negatiivisuuden sijaan. Positiivisuus ei tarkoita valtajärjestelmän ja -politiikan hyväksyntää. Jos valtapolitiikka on negatiivista, se voidaan yhtä lailla ja itse asiassa pysyvämmin voittaa positiivisuudella kuin vastanegatiivisuudella. Meidän ei kuulu märehtiä kielteisiä tekijöitä ja väännellä veitsiä haavoissamme, vaan kaivaa määrätietoisesti leveämmäksi jokaista tunnelia, jonka päässä häämöttää valoa. Emme ansaitse pahan meissä aiheuttamaa lamaannusta ja epätoivoa, vaan hyvän mahdollisuuden meissä synnyttämää innostusta ja toivoa. Se vie meitä paremmin eteenpäin.

f) Todellakin, vaihtoehtoisen vasemmiston toiminta pyrkisi rakentamaan HYVÄÄ. Mitä hyötyä on rakenne- ja järjestelmätasoisesta muutoksesta, paremmista vallanpitäjistä tai vaikka täydestä vallattomuudesta, jos ihmiset ovat yhä katkeria, pelokkaita, vihaisia ja väkivaltaisia? Meidän täytyisi hyväksyä vanhastaan sekä vasemmistolaisissa että kristillisissä maailmanparannuspiireissä viljelty kaunis lähtökohta: toinen ihminen on ystävä. Meidän täytyisi ojentaa kätemme – eikä vain c-kohdassa esitettynä kutsuna mukaan vasemmistolaiseen toimintaan, vaan myös ystävänä ja ihmisenä toiselle ihmiselle. Taluttaisimme, avaisimme ovia, hymyilisimme ja katsoisimme silmiin. Levittäisimme sitä vihapuheen ja katkeruuden keskellä joskus unohtuvaa todellisuutta, että ihminen on ihmisen paras ystävä ja ihmiselle ihminen. ”Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle” (Tommy Tabermann). Ja kun kaikkialla maailmassa asuu ihmisiä, ei muslimiakaan hurahdettaisi kohtelemaan ”vieraan uskonnon sotilaana” vaan mahdollisena ystävänä. Yhteiskunnallinen vallankumous on tarpeellinen, elonkehän kannalta jopa välttämätön, mutta suurin ja todellisin vallankumous on rakkaus.

g) Näin ollen vaihtoehtoinen vasemmisto olisi myös täysin väkivallaton ja ehdottomasti väkivaltaa vastaan. Hyvä ei koskaan rakennu väkivaltaiselle perustalle. Kukaan ei enää pääsisi vikisemään ”vasemmiston väkivallasta”, kun vasemmisto sekä julistautuisi väkivallattomaksi että samastuisi väkivallattomuuteen. Anarkismille tyypillinen ilkivalta ei ole sinänsä väkivaltaa, mutta silti me kaikki tiedämme, ettei naamiojengi käännä toista poskea jos heitä provosoidaan. Uusi vaihtoehtovasemmisto kieltäytyisi yhteenotoista aina, kun se on mahdollista. Jos oikeisto marssii itsenäisyyspäivänä, vasemmiston ei pidä marssia – ainakaan samassa paikassa samaan aikaan. Jos rakennamme hyvää, meidän on vähennettävä uhan tunnetta yhteiskunnassa, ei lisättävä sitä; vaikka pintapuolisesti tuntuisi hyvältä idealta panna kova kovaa vastaan, on paljon parempi tarjota pehmeää. Vakavampi väkivallan ulottuvuus on tietysti sota ja sotakoneistot. Niitä vaihtoehtoinen vasemmisto vastustaisi aina ja kaikkialla. Sotatoimet eivät näyttäisi enää hyväksyttävältä ratkaisulta yhteenkään kriisiin tai ”diktatuurin” olemassaoloon jossakin meille tuntemattomassa maassa, ja Naton kaltaisten sotaorganisaatioiden vastustus olisi yhtä luonnollista kuin pissalla käyminen. Sota ja väkivalta jäisivät yksinomaan oikeiston syntilistalle, ja voisimme sumeilematta pestä kätemme niistä.

h) Vaikka edelliset kohdat tarjoavat moraalista ylemmyyttä valmiina lautasella, ei vaihtoehtovasemmistolaisuus olisi vain moraalista vaan myös luokkakantaista. Tästä kirjoitin jo marraskuussa. Vaihtoehtoinen vasemmisto ymmärtäisi, etteivät moraaliset tekijät anna syytä kääntyä työväenluokkaa vastaan missään tilanteessa, vaan työväenluokkaan on samastuttava, pidettävä omana ja opetettava ymmärtämään etunsa ja mahdollisuutensa. Oppi auttaisi työväenluokkaisia ihmisiä myös oivaltamaan, että tietyt ihmisryhmät, joita vastaan huuhaa- ja vähän valtamediakin heitä käännyttävät, ovat heidän kaikkein heikoimpia ”luokkatovereitaan”.

i) Väkivallan lisäksi ehdotonta kieltäytymistä tarvittaisiin muissakin yhteyksissä. Mieltäkin voidaan osoittaa, mutta vasemmistolaisen ”taistelun” toimivin muoto on aina ollut lakko. Elleivät käden ojentaminen toiselle ja ihmisen kohtaaminen ystävänä tasoita luokkaristiriitoja, ne voivat auttaa luokkakantaista solidaarisuutta luomaan suotuisammat olosuhteet yleislakolle. Yleislakkopäivänä vaihtoehtoinen vasemmisto voisi lähteä kaduille näyttämään joukkovoimaansa, mutta toisaalta myös puistoon piknikille tai luistelemaan. Ei taistelun aina tarvitse olla taistelua; saman ajan ja energian voi käyttää yhteisen hyvän suoraan rakentamiseen – kieltäytyminen tänä päivänä palkkatyöstä mahdollistaa kaiken tämän hyvän ja kauniin, yhdessäolon ja kohtaamisen. Vaihtoehtovasemmisto opettaisi myös ylipäänsä kieltäytymään sosiaalisesti tai eettisesti ongelmallisista työtehtävistä, huveista ja (näennäis)velvollisuuksista. Fossiili- ja ydinsähköyhtiön puhelinmyyjäksi? Mieluummin työttömyys ja karenssi – ystävät auttavat hädässä. Sotaa lietsova iltapäivälehti, TV:n piilofasistinen laihdutusohjelma? Boikottiin. Emmekä aina tarvitse sitä viimeisintä kommunikoimisvälinettäkään; kommunikaatio itsessään riittää. Ja kulutus vähenee... ja maailma pelastuu...

j) Kyllä, ympäristö ja elonkehä olisivat myös tärkeitä vaihtoehtoiselle vasemmistolle. Mutta kaikenlaisen yksilötasoisen syyllistämisen sijaan tähdättäisiin järjestelmätasoiseen (sosialistiseen) muutokseen, mikä mahdollistaisi ympäristöpolitiikan pistämisen kunnolla uusiksi. Nykyään ihmisten ympäristöhenkisyyttä jarruttaa syvään iskostettu ajatus, ettemme oikeasti voi tehdä esimerkiksi ilmastonmuutokselle enää yhtään mitään. Mutta kun oivaltaisimme, että voimme tehdä kaiken mahdollisen laittamalla kapitalistit kuriin, ei ilmastodenialismin kaltaisille hölmöilyillekään olisi entisenlaista tilausta.

k) Vaikka ympäristö, rauha ja ihmisoikeudet ovatkin tärkeitä asioita, kaikkein tärkeintä vaihtoehtoiselle vasemmistolle on olla vasemmisto – ei liberaali tai vihreä puolue. Tämä tarkoittaa, että oikeistoherrojen kanssa ei lähdetä marjaan ja piste. Jos poliittisessa kysymyksessä ovat vastakkain konservatiivinen oikeisto yhdellä ja uusliberalistinen oikeisto toisella puolella, vasemmiston ei ole lähdettävä jommankumman tueksi vaan jätettävä oikeistolaiset setvimään välinsä keskenään. Vaihtoehtovasemmisto ei lähtisi minkäänlaisen oikeiston keppihevoseksi. Yksilönvapaudet ja muut ”länsimaiset” lempiasiat eivät myöskään syrjäyttäisi sitä peruslähtökohtaa, että vaihtoehtoinen vasemmisto tähtäisi porvariston luokkavallan, sorron ja riiston hävittämiseen ja sen myötä hyvään sosialistiseen yhteiskuntaan. Mitä sitä turhia kursailemaan tavoitteissa – mikä sen parempi elämäntarkoitus kuin parempi huominen, uusi aamu, ihmiskunnan herääminen ja maailmanrakkaus!

l) Olen ennenkin sanonut, että vasemmistolaisen poliittisen puolueen täytyisi olla niin hyvä, että anarkistitkin kannattavat sitä. Vaikka anarkojengiä tuskin saa äänestämään ainakaan ensi tilassa, he voisivat siirtyä vasemmistolle haitallisesta ”älä äänestä” -propagandastaan kohti ”jos kerran äänestät, niin äänestä vaihtoehtoista vasemmistoa” -asennetta. Joka tapauksessa vaihtoehtoisen vasemmistopuolueen täytyisi julistaa periaatteenaan pyrkivänsä tekemään sekä itsensä että kaikki muutkin poliittiset puolueet tarpeettomiksi.

perjantai 30. joulukuuta 2016

Vuosi 2016

Vuoden lähestyessä loppuaan ovat kaikki tuntuneet olevan yhtä mieltä siitä, että 2016 on ollut harvinaisen paska vuosi. Kevyellä pintatasolla kommentit ovat saattaneet viitata lähinnä David Bowien, Umberto Econ, Princen, Muhammad Alin, Jouko Turkan, Leonard Cohenin, George Michaelin, Carrie Fisherin ja kumppaneiden menettämiseen saman vuoden aikana. Mutta on myös toisentasoista kommentointia. On viitattu Donald Trumpiin, Brexitiin, Aleppon (ja kenties Mosulin) kauheuksiin, Sipilän hallitukseen ja uusnatseihin. On oltu liikuttavan yksimielisiä siitä, että 2016 oli vielä huonompi vuosi kuin 2015, joka oli huonompi kuin 2014 – eikä tuleva 2017 taatusti tarjoa helpotusta, vaan lisää kärsimystä.

Itse näen vuoden 2016 täysin toisella tavalla. Meillä Suomessa on kyllä ihan surkea hallitus, mutta kuluneena vuonna sen kannatus on luisunut edellisvuoden vaalien huippulukemista kohti pohjamutia. Paljon haukutut perussuomalaiset eivät käytännössä ole vasemmistoliittoa suositumpia – vihreiden kanssa he eivät edes kilpaile. Keskusta on menettänyt ykkösasemansa oppositiopuolue SDP:lle. Jos nyt vuoden päätteeksi pidettäisiin uudet vaalit, SOS-perskeko-hallitus olisi täysin mahdoton. Tämä on positiivista kehitystä, vaikka hallituksen vaikutus yhteiskuntaan onkin negatiivista kehitystä. Mitä Trumpiin ja Brexitiin tulee, näen ne sangen eri valossa kuin liberaalit ja keskustavasemmistolaiset. Trumpin presidenttiydestä on vaikea löytää hyvää sanottavaa – paitsi, jos hän todella kutsuu ympäri maailmaa riehuvat jenkkisotilasjoukot kotiin, mihin suuntaan hän on vihjaillut pitkin vuotta. Vastaehdokas Hillary Clinton, joka kelpaisi useimmille Trump-kriitikoille, olisi joka tapauksessa jatkanut riehuntaa – luultavasti vieläpä lisännyt tehoa. Mahdollisesti vuonna 2017 toteutuvan Brexitin näkeminen yksipuolisesti huonona asiana on luonnollisesti vierasta minulle, joka vastustan Euroopan unionia.

Uusnatsit ovat kyllä riehuneet, ja Suomessakin uusnatsi Jesse Torniainen pahoinpiteli kuolettavasti paikalle osuneen antifasistin Jimi Karttusen. Henkirikos on henkirikos, olipa sen tekijä kuka tai mitä hyvänsä, ja uusnatsijärjestön harjoittama henkirikoksen vähättely, tappajan puolustaminen ja uhrin mustamaalaaminen on ollut kuvaavaa. Tosiasia on kuitenkin, että uusnatsipiirit ovat Suomessa surkuhupaisan pieniä verrattuna heitä vastustaviin piireihin. Kuolemantapauksen jälkeen Helsingissä marssi parikymmentätuhatta ihmistä natseja ja rasismia vastaan – vastamielenosoitukseen sen sijaan osallistui vain parikymmentä ihmistä ja sekin ryhmä oli jakautunut kahteen eripuraiseen leiriin. Tälle soisi minusta naurettavan useammin kuin puitavan nyrkkiä. Kotimaamme syvät rivit ovat täysin luotettavasti ja turvallisesti natsien ulottumattomissa, mikä on vuonna 2016 ollut selvempää kuin 2015.

Muutenkin ihmisten arvomaailma antaa enemmän toivoa paremmasta kuin huolta huonommasta. Vuosi 2016 muistetaan siitä, että body positive -ajattelu antoi ihmisarvon kaikennäköisille ja -muotoisille naisille, veganismi murtautui marginaalista valtavirtaan, rakenteelliseen transfobiaan ja ableismiin kiinnitettiin huomiota eikä tiettyjen ihmisryhmien sortaja tai pilkkaaja enää selvinnyt kuin piski veräjästä. Feminismikin koki suorastaan buumin. Nämä ovat isoja, tärkeitä, positiivisia asioita, jotka osana aina vain tietoisempaa yhteiskuntakriittisyyttä saattavat lähitulevaisuudessa johtaa niin positiivisiin muutoksiin, että ihmisten negatiivisuutta tätä käännekohtavuotta kohtaan on yhä vaikeampi käsittää.

Entäpä kulttuuri- ja taide-elämä? Kaupallisuus kyllä rellestää pintatasolla, mutta toisin kuin vielä muutama vuosi sitten, syvätasolla homma toimii. Kun Tampereen underground pujahti valtavirran huomioon joulukuussa 2016 sekä Yle Teeman dokumenttiohjelmassa että Vanhan kirjastotalon näyttelyssä, kysymys oli väistämättömän toteutumisesta. Meille näissä ympyröissä eläneille Jukka Nousiaisen toinen albumi, Kirnupiimäfest ja muut tämän vuoden huippukohdat ovat samalla tähänastisen 2010-luvun huippukohtia. Eikä ug-ilmiö rajoitu Tampereen kaupunkiin – ainoastaan Helsinki on siitä hieman pihalla, ja kuten aina ennenkin, Helsinki yleensä päättää, mistä julkisuus keskustelee. Lukuisien Mänttä-veteraanien mukaan vuoden 2016 kuvataideviikkojen näyttely ei ollut parhaita nähtyjä, mutta toisaalta se esitteli harvinaisen selkeän ja yhtenäisen skenen, jolla kaiken lisäksi on jopa henkilötasoisia yhteyksiä Tampereella kukkineeseen undergroundiin. Minun silmissäni tätä kulttuurielämän kokonaisvirtausta on täysin asiallista verrata 1960–70-lukuun.

Toki vuodessa 2016 on paljon pielessä ja paljon arvosteltavaa, ja ikävä kyllä, niissä asioissa aikakauden ilkeimmät kriitikot voivat katsoa peiliin. Jatkuva negatiivisuuden paisuttelu ja ruokinta ei yksinkertaisesti voi johtaa muuhun kuin lisääntyvään negatiivisuuteen. Tämä on suorastaan luonnonlaki. Yhtä luonnollista on, että negatiivisuus on negatiivista eikä käänny mystisesti positiiviseksi niin kuin jotkut ihmiset näyttävät kuvittelevan. Tai vielä pahempaa: negatiivisten asioiden paisuttelu johtaa kyynisyyteen ja misantropiaan, jotka kyynisessä ja misantrooppisessa kulttuurissa näyttäytyvät älyllisyytenä. Lopulta nippu itsenimitettyjä someälykköjä kääntyy halveksimaan meitä maailmanparantajia, jotka yhä asiaansa uskoen suuntaavat kohti sitä samaa positiivista sosiokulttuurista vallankumousta, jota "älyköt" itsekin alun perin halusivat ja kannattivat. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä, vaan kyseessä on mahdollisesti koko vuoden 2016 negatiivisin ilmiö Suomessa ja sen kaltaisissa maissa. Jos kaikki negatiiviset hylkäisivät rakkaat madonlukunsa ja keskittyisivät oikeasti paremman maailman rakentamiseen, se olisi totta ennen vuoden 2017 päättymistä.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Selkeyttä luokkahämmennykseen

Palaan vielä kerran yhteen vuoden valaisevimmista kirjoitelmista, Johanna Vuorelman artikkeliin Turkin poliittisesta kehityksestä. Sen mukaan globaali kapitalismi on nostanut Turkissa esiin vanhasta sivistyseliitistä taustoiltaan poikkeavan vanhoillisen talouseliitin, jonka Recep Tayyip Erdoğanin ja AKP-puolueen populistinen retoriikka samastaa "unohdettuun kansaan". Vuorelma mainitsee myös Donald Trumpin, jonka äänistä suuri osa oli leimallisesti peräisin USA:n vanhoilliselta väestöltä. Nythän Trump on ollut jyräämässä entistä poliittis-kulttuurista eliittiä, mutta nostamassa tilalle Wall Streetin eliittiä eli talouseliittiä. Poliittis-kulttuurinen eliitti on hukannut kansansivistystehtävänsä ja höpsähtänyt pönkittämään talouseliittiä vanhoilla sivistyskeinoillaan; nyt uusi presidentti ilmaisee, ettei sitä enää tarvita.

Samaan aikaan Suomessa on keskusteltu sivistysporvareiden katoamisesta. Porvarihallitus on ajanut vimmatusti alas suomalaista koulutusta ja kansansivistystyötä. Teot puhuvat paljon, mutta myös teoriatasolla voi havaita, että meillä ovat vallassa ihan uudenlaiset porvarit. Keskustalainen pääministeri on yritysjohtaja ja miljonääri. Kokoomus on ollut globaalin kapitalismin ensisijainen edistäjä Suomen poliittisella kentällä. Perussuomalaiset taas edustavat populismia ja "unohdetun kansan" retoriikkaa. Suomen hallituksessa ei kuulu vanhan sivistyseliitin, vaan vanhoillisen talouseliitin ääni.

Entäs sitten? Eliitti on aina eliittiä – samaa paskaa eri paketissa? Nyt astuu näyttämölle luokkakysymys. Varsinkin perussuomalaisten äänistä suuri osa on leimallisesti ollut peräisin, paitsi vanhoilliselta väestöltä, myös alemmilta yhteiskuntaluokilta – työväenluokalta, maatalousväestöltä ja syrjäytetyiltä. Sama ilmiö löydettäisiin Trumpin ja Erdoğanin kannattajataustasta. Vasemmistossa tavataan ihmetellä, mikä saa työväenluokan äänestämään oman etunsa vastaisesti. Tätäkin on syytä tarkastella kapitalistisen globalisaation näkökulmasta.

Kun Neuvostoliitto kaatui, idänkauppa luhistui ja Suomea alettiin kiireellä liittää euroamerikkalaiseen talousyhteisöön, työttömyys yli viisinkertaistui ja vaikka se lähtikin pian laskuun, lukemat jäivät moninkertaisiksi verrattuna lamaa edeltäneeseen tasoon. Rakennusteollisuuden työttömyys oli pahimman laman aikana jopa 37 prosenttia. Ylipäänsä 1990-luvun lama kouraisi pahimmin yrittäjiä sekä yksityisen (ja ehkä kolmannen) sektorin työläisiä. Voi olla, että pomo ja duunari kokivat yhdessä julkisen sektorin työpaikat jonkinlaisiksi suojatyöpaikoiksi, joista ei osallistuttu talkoisiin. Laman jälkeinen politiikka onkin varsin yksiselitteisesti suuntautunut yksityisen sektorin pönkittämiseen. Tätä on perusteltu – sivistyneelle kansalle – järkisyillä, mutta tosiasiassa kyse on ollut Suomen sisäänajosta euroamerikkalaisen talousyhteisön ja globaalin kapitalismin toimintatapoihin.

Kun yksityistä sektoria pönkitetään, tulee yksityisen sektorin eliitistä väistämättä tärkeämpi eliitti kuin vanha poliittis-kulttuurinen sivistyseliitti. Elinkeinoelämän keskusliitto sekä laajalti "asiantuntijoina" käytetyt yritysjohtajat ja pankkiirit eivät enää vastaanota poliittisen eliitin – edes pönkittävää – sanelua, vaan sanelevat itse politiikkaa. Tällä talouseliitillä ei ole mitään sivistystehtävää olemassakaan. Bisnespomot eivät ole sivistysporvareita, vaan sivistystehtävän kriitikkoja, jotka populistisen retoriikan avulla samastuvat "unohdettuun kansaan": eivät hekään ole saavuttaneet asemaansa koulutuksen ja sivistyksen, vaan röyhkeyden ja oveluuden avulla, jota populistisesti tykätään kutsua "kovaksi työksi".

Se osa porvaripuolueiden äänestäjistä, jonka tausta on työväenluokkainen, on katkera vasemmistolle, koska se katsoo vasemmiston hylänneen oman luokkansa. Sen sijaan vasemmisto näyttää hyysäävän pudokkaita, "syrjäytyneitä" (tärkeä valtamedian sanamuotoilu!), jotka vollottavat kadonneiden suojatyöpaikkojensa perään. Duunarieliitti (= hyvätuloiset, vakituisessa työsuhteessa olevat palkansaajat) ja työläistaustaiset yrittäjät pitävät työttömiä ja muita yhteiskunnan tuensaajia itseään ylempiluokkaisina, siis keskiluokkana, joka pyrkii elämään yhteiskunnan ja veronmaksajien siivellä. Sama ominaisuus yhdistetään turvapaikanhakijoihin ja viime kädessä koko julkiseen sektoriin, joka "täytyy" näennäisen perustellusti ajaa alas. Populistinen retoriikka unohtaa tahallisesti, että "syrjäytyneet" ovatkin oikeasti syrjäytettyjä ja vailla lukemattomia etuoikeuksia, joita työläistaustaisilla yrittäjillä ja duunarieliitillä on taloudellisen asemansa vuoksi. Ja vaikka näin olisikin, tyly oikeistolainen retoriikka kohtelee heitä "luusereina", jotka eivät ansaitse yhteiskunnan tukea. Työväki tekee työtä eikä vollota tukiaisilla – tämän retoriikan toi Suomen valtavirtaan, ei perussuomalainen puolue, vaan Sauli Niinistön presidentinvaalikampanja 2006.

Myös vasemmisto unohtaa jotain. Kirjoitin aiemmassa blogitekstissäni, että nykyisin varsin vallitseva uusvasemmistolaisuus on lähinnä moraalista siinä, missä vanha vasemmistolaisuus on luokkakantaista. Hylätessään porvarilliseen populismiin ja oikeistodemareihin kallistuvan osan työväenluokkaa, suosiessaan syrjäytettyjä pudokkaita ja turvapaikanhakijoita vasemmisto tekee moraalisesti sen, mitä vasemmiston kuuluukin – tukee yhteiskunnan heikoimpia. Samalla kuitenkin vasemmisto tulee suorastaan irtisanoutuneeksi luokkakantaisuudesta. Duunarieliitti ja työläistaustaiset yrittäjät tietävät, että suuri osa syrjäytetyistä on taustaltaan keskiluokkaa ja jopa turvapaikanhakijoissa on kotimaidensa entistä keskiluokkaa – huono-osaiset, populistisen retoriikan mukaan, eivät pääse tänne asti vaan jäävät taistelemaan kriisinsä keskelle. Uusvasemmisto unohtaa, ja uusvanhoilliset muistavat, että (tätä kirjoittaessani) alle 100 vuotta sitten Suomessa oli oma kriisi, luokkasota, jossa keskiluokan esivanhemmat lahtasivat työväenluokan esivanhempia.

Ymmärtääksemme 2010-luvun suomalaista yhteiskuntaa (joka ei ole turkkilainen eikä amerikkalainen, mutta globalisaation kumpaankin yhdistämä) on meidän ymmärrettävä, miksi yksi yhteiskunnallinen ryhmä tuntee luokkavihaa ja jopa herravihaa itseään alemmassa asemassa olevia kohtaan. Tässä näen myös kivuliaan haasteen vasemmistolle. Se ei saa porvarillistua eikä hyväksyä heikompien sortoa tai rasismia, vaan sen on löydettävä luokkakantaisuus uudelleen. Se ei saa osoittaa sormea osalle työväenluokkaa, että hei, te olette nyt porvareita, koska äänestitte oikeistoa. Sen täytyy todistaa tällekin osalle työväenluokkaa, että työttömät ja muut tuensaajat sekä turvapaikanhakijat kuuluvat työväenluokkaan – itse asiassa he ovat sen sorretuin osa. Muutoin vasemmistoa odottaa entistä pahempi marginaalistuminen ja samalla vieraantuminen: suorastaan hävettää, kuinka porvarihallituksen muuttaessa yhteiskuntaa aina vain tylymmäksi ja oikeistolaisemmaksi moni näkee vain pieniä Trump-natseja joka kulmassa.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Konservatiivihuijaus, liberaalikupla ja lisääntyvä tietoisuus

1990-luvun loppupuolella, kun opiskelin yliopistossa, jouduin puoliväkisin törmäämään Auguste Comten ajatuksiin. Comtea on tituleerattu sekä sosiologian että positivismin isäksi sekä ensimmäiseksi nykyaikaiseksi tieteenfilosofiksi. Käsite 'positivismi' sai alkunsa Comten käsityksestä, että inhimillisen ajattelun historiassa on kolme vaihetta: teologinen, metafyysinen ja positiivinen. Itseäni tämä ei miellyttänyt. Mitä positiivista oli naiivien sosiologien kuvitelmassa, että ihmistä tai yhteiskuntaa voi tutkia elottoman luonnon tavoin neutraalina objektina, ilman tutkijan kritiikkiä ja itsekritiikkiä? Niinpä muotoilin – ja sanoin joskus ääneenkin – että inhimillisen ajattelun kolmas vaihe onkin "positiivisen" sijaan positivistinen eli objektiivisuuteen ja neutraaliuteen pyrkivä, mutta siinä epäonnistuva, tai vaihtoehtoisesti objektiivisuuden ja neutraaliuden illuusiota hyödyntävä. Tätä vaihetta seuraisi neljäs, kriittinen vaihe, jonka katsoin osittain jo alkaneen 1960-luvulla mutta joutuvan yhä kilpailemaan positivistisen ajattelun kanssa. Kritiikki johtaisi yhteiskunnan sortavien ja riistävien rakenteiden hävittämiseen, minkä jälkeen pääsisi lopulta muotoutumaan harmoninen ajattelu, jonka vallitessa ihmiset olisivat tasapainossa toistensa ja luonnon kanssa.

Näistä omista ajatuksistani on kulunut kaksi vuosikymmentä, mutta koskaan ennen asia ei ole näyttänyt näin selvältä. Ihmisten tietoisuus on lisääntymässä ja he ovat kasvamassa kriittisiksi. Tämä käsitys osuu jännittävällä tavalla yksiin useiden 2000-luvun menestysromaanien, etunenässä Da Vinci -koodin, esittelemien mystis-esoteeristen historianäkemysten kanssa. En malta olla ajattelematta, että "aikakausi on vaihtumassa – ihmiset oppivat ajattelemaan itse" oli yksi tämän kirjan (tai näiden kirjojen) oleellisimpia, kiihottavimpia, puoleensavetävimpiä johtoajatuksia. 2010-luvulla vahvistusta kriittiselle käänteelle ovat tarjonneet fiktion, ja sen faktuaalisen suosion, sijaan poliittiset realiteetit. Heräämistä tapahtuu nyt kaikkialla. Aluksi se kirpaisee, eikä osu ensiyrittämällä ihan maaliinsa, mutta lopulta se palkitsee.

Marraskuun 10. päivänä 2016 ennenkin siteeraamani Kansan Uutisten bloggari-toimittaja Pontus Purokuru julkaisi uhkakuvilla, realismiksi kutsutulla pessimismillä ja muulla synccyydellä mässäilevän artikkelin Tänään on paremmin kuin huomenna, joka sai vieläpä välitöntä suitsutusta monilta niin sanotuilta vasemmistolaisilta. Kirjoituksen sisällön voi tiivistää näin: "Kauhea Trump, kauhea Brexit, kauhea hyväksyntä, kauhea kehitys kaikkialla. Kohta rasisti-seksisti-natsit on oikeasti vallassa kaikkialla, 1930-luku, herätkää." Kautta koko sosiaalisen median näkyvin osa nykysuomalaisesta vasemmistosta on levittänyt Donald Trumpin presidentinvaalivoiton jälkeen vihaa, kyynisyyttä ja maailman kahtiajakoa – siis paperilla sitä samaa, mitä itsensä Trumpin ja hänen kaltaistensa on pelätty tekevän vallassa. Sillä, että vastaehdokas Hillary Clinton on valehteleva oikeistolainen militaristi (jonka pateettinen Venäjä-vastaisuus olisi hyvinkin voinut aiheuttaa suursodan Euroopassa, kenties myös Suomessa) ei tunnu olevan mitään väliä.

Miksi vasemmisto käyttäytyy näin? Kirjoitin edellisen hallituksen aikana 2013 blogitekstin otsikolla Kenen joukoissa luulet seisovasi, mitä oli edeltänyt luento samasta aiheesta Vihreän Puolueen "ravintelivalistusiltamissa". Luennon ja bloggauksen keskeinen ajatus oli, ettei suomalaisen nykyvasemmiston valtavirta ole vasemmistolaista siinä mielessä kuin ennen 1960-lukua, ja Suomen kaltaisessa maassa jopa ennen 1990-lukua, ymmärrettiin. Sen sijaan kyse on uusvasemmistosta, joka hahmottaa esimerkiksi ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen sinänsä osaksi vasemmistoa – toisin kuin vanha vasemmisto, joka pohjautui työväenluokkaan ja sosialismiin. Klassinen vasemmistolaisuus on luokkakantaista, uusvasemmistolaisuus enemmänkin moraalista. 1960-luvun loppuvuosina tapahtui uusvasemmiston nousu myös Suomessa, mutta 1970-luvulla suuri osa uusvasemmistosta hylkäsi moraalisen lähtökohdan ja kääntyi marxilaiseen luokkakantaisuuteen, joka samasti ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen mieluummin ihan klassiseen liberalismiin. Suhtautuminen Trumpiin ja Clintoniin paljastaa, että nykypäivän valtavirtavasemmisto on lähinnä keskiluokkaisia liberaaleja, joita vain poliittisen ilmaston muutos (oikeistolaistuminen!) oikeuttaa ylipäänsä kutsumaan vasemmistoksi. Ihmisoikeus- ja ympäristökysymys ovat niin tärkeitä, että Clintonin valheet, militarismin ja oikeistolaisuuden voi sivuuttaa, syyllistää Trumpin kannattajia ja viitata täysin kintaalla sille, mitä USA:n työväenluokka on yrittänyt sanoa.

Itse uskallan väittää, että yhdysvaltalainen presidentinvaalikäyttäytyminen, Brexit ja jopa vuoden 2011 perussuomalainen "jytky" olivat tyypillisiä osoituksia tietoisuuden heräämisestä. Ihmiset ovat nyt kriittisiä ja osaavat kyseenalaistaa. USA:n työväenluokka ei halunnut äänestää Hillary Clintonia, koska tämä edustaa poliittis-kulttuurista eliittiä, joka haluttiin yksinkertaisesti pois vallasta ja äkkiä. Samaten Brexit oli suunnattu euroeliittiä ja sen hännystelijöitä vastaan – ja Suomen "jytky" vanhaa puolue-eliittiä ja sen edustamaa korruptoitunutta valekonsensusta vastaan. Miksi protestiäänet sitten päätyivät näin kehnoihin kohteisiin? Nyt astuu peliin populistinen, konservatiivinen ja oikeistolainen huijaus, jonka keskeinen tehtävä on masinoida protestiäänet poispäin sieltä minne ne kuuluvat – vasemmalta. Kaikkein selkeimmin tämä on havaittavissa Yhdysvalloissa: nyt myönnetään yleisesti, että mikäli Bernie Sanders olisi päässyt demokraattipuolueen ehdokkaaksi, hän olisi voittanut Trumpin. Lukuisat potentiaaliset Sandersin äänestäjät kääntyivät Trumpin taakse tai jättivät äänestämättä. Sanders kelpaa myös suomalaiselle vasemmistolle, joka takuulla luotsaisi kurssiaan poispäin liberaalikuplasta kohti ihan klassista vasemmistokäsitystä, kun sille olisi tilausta. Ja sillehän on. Perussuomalaisiin kohdistunut protesti ei kuitenkaan saanut valtavirtaliberaaleja ymmärtämään protestin taustatekijöitä ja tarjoamaan parempaa vaihtoehtoa, vaan ainoastaan haukkumaan ja noitumaan. Vielä tänäkin päivänä, kun perseet ovat hallituksessa, se vaihtoehto puuttuu – ja hallituksen ääliöpolitiikasta tykätään syytellä vain perseitä, eikä koko oikeistoa. Vasemmiston ideologisen vastapuolen ei kuulu olla konservatismi, joka on liberaalien vastapuoli; ihminen, joka näkee konservatiivit ensisijaiseksi vastapuolekseen, on ensisijaisesti liberaali eikä vasemmistolainen.

Konservatiivisen ja populistisen oikeiston äänestäminen muka protestina ei tietenkään edusta kovin kehittynyttä tietoisuutta. Tahtoisin vielä muistuttaa itsetarkoituksellisesta tyhmentämisestä, mitä poliittis-kulttuurinen eliitti on käsikassaransa valtamedian avulla jo pitkän aikaa kohdistanut ihmisiin. On täysin selvää, että erityisenä tyhmentämisen kohteena on työväenluokka. Ihminen, joka ei ole käynyt kouluja eikä työkiireistään johtuen ehdi tai kasaantuneista ongelmistaan johtuen jaksa ottaa selvää – jos edes tietää, kuinka otetaan selvää – on erityisen otollisessa asemassa vastaanottamaan pintatasoisia puolitotuuksia tai suorastaan valheita. Lisäksi konservatiivis-populistinen oikeisto näyttää eri jengiltä kuin uusliberaali oikeisto (ja edellisen äänestäminen näin ollen vastalauseelta jälkimmäiselle). Sitä se onkin; taloudellinen eliitti eroaa taustoiltaan poliittis-kulttuurisesta eliitistä. (Hyvän esimerkin tarjoaa Turkin tilanne: konservatismi on saanut lisää valtaa globaalin kapitalismin myötä, koska uusilla rahavallanpitäjillä ei vanhoista poiketen ole "sivistysporvari"-taustaa vaan vanhoillinen, usein maalainen tausta.) Eliitti on kuitenkin aina eliittiä, ja protesti latistuu tueksi oikeistopopulistiselle huijaukselle. Ja siitä huolimatta: on yritetty muuttaa asioita. Sanders-ilmiö on paljonpuhuva, ja myös Brexitissä voi olla positiivisia piirteitä.

Tämä on liberaalikuplaan juuttuneelle valtavirtavasemmistolle kaikkein vaikeinta ja kauheinta ymmärtää: he itse edustavat aivan samaa ilmiötä kuin Trumpin, Brexitin ja perussuomalaisen "jytkyn" äänestäjät – tietoisuuden lisääntymistä. Ihmisoikeusasiat ja varsinkaan ympäristöasiat eivät näet ole yhtään vähäpätöisiä juttuja. On suorastaan häkellyttävää, millä vauhdilla tuhannet ihmiset ovat heräämässä vähemmistöjen oikeuksiin, ihmisyksilön oikeuteen olla sellainen kuin on, eläinoikeuskysymyksiin ja ilmastotietoisuuteen. Rasismista, homofobiasta ja seksismistä on puhuttu jo kauan, mutta transfobian ja ableismin ilmaantuminen sosiaalisen median päivittäiseen keskusteluun on tapahtunut tänä vuonna. Vielä pari vuotta sitten "laihduta, ylipainoinen" oli naiselle täysin asiallisena pidetty kommentti – tänä päivänä feministinen body positive -ajattelu vaatii kaikenmuotoisille naisille hyväksyntää, mukaan lukien oikeus tulla nähdyksi viehättävänä. Viime vuonna veganismi oli ensisijaisesti hippien ja kettutyttöjen absolutismia – tänä vuonna se on valtava ruokatrendi, joka on onnistunut kyseenalaistamaan lihantuotannon hipoen vallankumouksellisia mittasuhteita. Kaksi vuotta sitten humpuukiväitteet, että ilmastonmuutos on pysähtynyt tai se ei johdu ihmisestä, menivät laajalti täydestä – nyt sellaisia ei höpise enää se kuuluisa Erkkikään. Trumpin, Brexitin ja "jytkyn" äänestäjät edustavat saman asian toista laitaa. He kyseenalaistavat ja ovat kriittisiä, koska yhä laajempi osa ihan tavallista työväenluokkaa ei luota päättäjiin, ei usko mediaan ja tiedostaa asioiden taustalle kätkeytyvän muuta kuin halutaan myöntää. He saattavat äänestää typerästi, heidät saatetaan huijata vastustamaan toisen laidan tiedostavaa väestöä ja päinvastoin. Mutta pyörät ovat lähteneet pyörimään. Vastakkainasettelun sijaan ihmisten on löydettävä toisensa, nähtävä yhtäläisyydet, yhdessä hävitettävä yhteiskunnan sortavat ja riistävät rakenteet ja luotava pohjaa uudelle harmoniselle todellisuudelle.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Suomessa on ihan sikana rahaa

Esitän aluksi lähtöfaktat. Ensimmäinen niistä kuuluu, että Suomessa on enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2015 bruttokansantuote henkeä kohti Suomessa oli 38 162 euroa. Se oli enemmän kuin edellisenä vuonna ja reilusti enemmän kuin ennen finanssikriisiä vuonna 2008. Jos inflaation vaikutus otetaan huomioon ja vähennetään, vuodet 2006–08 sekä 2010–13 pääsevät niukasti vuoden 2015 edelle, mutta esimerkiksi vuoden 2000 – jolloin elettiin selvää nousukautta – lukema oli vain 84,6 % vuodesta 2015 ja BKT jopa alle 69 %. Kuinkas ennen 1990-luvun lamaa? Jälleen Tilastokeskuksen mukaan viimeisenä lamaa edeltäneenä kasvuvuotena 1990 oli Suomen BKT henkeä kohti vain 18 252 euroa eli alle puolet vuoden 2015 lukemasta. Jos tästä taas miinustetaan inflaation vaikutus, vuonna 1990 päästään noin 60 prosenttiin vuodesta 2015. Todella: vuonna 2015 Suomen varallisuus oli suurta lamaa edeltäneen huippuvuoden 1990 lukemasta teoriassa 209 % ja käytännössäkin 148 %.

Toinen fakta on, että julkisen (politiikan ja valtamedian) keskustelun mukaan Suomessa on koko ajan entistä vähemmän rahaa julkisiin menoihin. Erityisesti sosiaalialan menot ovat jatkuvasti leikkausten kohteina. Toki samaan diskurssiin kuuluu väite, että nämä menot ovat nyky-Suomessa korkeammat kuin koskaan ennen. Loppuvaikutelma, ja usein myös leikkausten ensisijainen perustelu, kuuluu kuitenkin, että Suomen talous on nyt tiukilla ja siksi joudutaan leikkaamaan.

Kolmas fakta on, että nykysuomalainen yhteiskunta on varsin toisenlainen kuin menneinä kasvun ja edistysuskon vuosikymmeninä kuviteltiin. Näistä asioista on kirjoittanut oikein hyvin Pontus Purokuru artikkelissaan Tulevaisuus on peruttu. Nappaan omaan tekstiini muutamia Purokurun esittämiä pääkohtia: Mitä Missä Milloin 1967 -kirjassa (1966) ennusteltiin, että 2000-luvun Suomessa vain 10 % väestöstä tekee työtä ja perustulon taso työtätekemättömillä on nykyrahassa ilmaistuna noin 6000–7000 euroa kuukaudessa. Tästä Purokuru etenee Juha Sipilän madonlukujen kautta muistuttamaan Francis Fukuyaman "historian loppu" -käsityksestä (1992) ja Fredric Jamesonin toteamuksesta "on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu" (2003).

Nämä tosiasiat tuntuvat olevan toisiinsa nähden ällistyttävässä ristiriidassa. On päivänselvää, että vuonna 1966 ei ollut vielä mitään tietoa seuraavan vuosikymmenen öljykriisistä ja Rooman klubin ennusteista – puhumattakaan Suomen taloudelle merkittävistä 1990-luvun käänteistä eli Neuvostoliiton romahduksesta ja maamme liittymisestä Euroopan unioniin. Näin ollen tuon ajan tulevaisuudenusko oli väistämättä katteetonta. Mutta jos Suomen tosiasiallinen ja käytännöllinen kansantuote olisi lisääntynyt vuosina 1990–2015 samaa tahtia kuin 1975–1990 (minä aikana varsinkin 1978–80 ja 1982–89 olivat huomattavia kasvukausia), tilanne ei olisi niin toisenlainen kuin faktoja vilkaisematta voisi kuvitella. Edelleen Tilastokeskuksen mukaan vuoden 1975 BKT miinus inflaatio oli 62,3 % vuoden 1990 vastaavasta lukemasta. Vuosivauhti on näin ollen hidastunut reilut 40 prosenttia. Tämä ei kuitenkaan riitä selittämään – eikä sinnepäinkään – miksi nykysuomalainen työtön saa rahaa käteen alle kymmenesosan, ja asumistuenkin huomioiden esimerkiksi Tampereella maksimissaan 12,5–15,3 prosenttia, vuoden 1966 optimistisista ennusteista.

Työttömät, opiskelijat, pieneläkkeensaajat ja muut varsinaisen työelämän ulkopuoliset ryhmät ovat nyky-Suomessa verraten suurikokoinen ryhmä. On myös helppo todeta, että heillä ei ole "enemmän rahaa kuin koskaan ennen". Lähes kaikilta niiltä ryhmiltä, joiden varallisuus ei ole kasvanut koko yhteiskunnan tai keskimääräisen kansalaisen tahdissa, ollaan koko ajan halukkaita leikkaamaan. Näkemyksen tueksi esitellään omatekoisia iskulauseita kuten "kaikkien on osallistuttava talkoisiin". Kuka ei silti osallistu sinänsä tarpeettomiin talkoisiin? Ne, joita hallitus hyysää – kapitalistiluokka, yhteiskunnan hyväosaiset. Työttömiin kohdistetaan poliittisten leikkauspaineiden lisäksi valtamedian moraaliset paineet: elät meidän verovaroillamme, tulet kalliiksi yhteiskunnalle. Kuka on se "yhteiskunta", jolle me tulemme kalliiksi? Emmekö kuulu siihen itse? Lisäksi vanhenevaa väestöä vaaditaan pidentämään työuriaan, työviikkoa ehdotellaan pidennettäväksi ja tietysti palkatonta työtä teetetään koko ajan enemmän. Järjestelmä haluaa kerta kaikkiaan puristaa kaikki mehut irti kansalaisista, joilta media muistaa joka ainoa päivä viedä toivon poliittisesta ratkaisusta (kapitalismin lopusta) tulevaisuudessa.

Kun ihminen seurailee mediakeskustelua ja toisaalta elää itse työttömien, prekaarien ja opiskelijoiden keskuudessa, hänelle saattaa hyvinkin tulla vaikutelma, että Suomen talous on tiukilla ja talkoot ovat paikallaan. Mutta kun hän päätyy esimerkiksi halvalla nettilipulla Matkahuollon bussiin, joka ajaa Helsingistä Tampereelle suunnatessaan Vantaan lentoaseman kautta, hänen silmiinsä välähtää hämmentävä todellisuus. Pääkaupungin kehätiet, ulosmenoväylät ja lentoaseman seutu ovat täpösen täynnä yksityisen sektorin harmaanpuhuvia kolosseja, joissa käydään kauppaa joko asiakas- tai liikemiestasolla. Tiet ja niitä reunustavat pysäköintialueet ovat myös täpösen täynnä yksityisautoja, jotka ovat vielä 1990-luvunkin muistikuviin nähden suhteettoman isoja. Kolme neljästä vastaantulijasta saattaa ajaa farmariautolla tai citymaasturilla – yksin. Tällaisissa ympäristöissä näkyy se raha, jota nyky-Suomessa on oikeasti ihan sikana. Palvelut, joita farkku- tai citymaasturikuskit käyttävät, ovat ihmisen toimeentuloa ajatellen täysin sekundäärisiä, lähes tarpeettomia – joskin monia tuotteita mainostetaan ja piilomainostetaan välttämättömyyksinä, kuten viihde- ja viestintäelektroniikkaa: tavallisessa ylemmän keskiluokan kodissa voi olla oma läppäri jokaisella perheenjäsenellä, vähintään yksi tabletti ja enemmän kuin yksi älykännykkä per nenä. Fyysisiin tuotteisiin liittyvän bisneksen lisäksi runsaasti rahaa pyörii yhteiskunnalliselta tarpeellisuudeltaan täysin fiktiivisillä aloilla, kuten markkinoinnissa ja verkostoitumisessa. Kaikesta näihin Kehä 3 -piireihin kasautuneesta rahasta liikenisi järisyttäviä määriä yhteiskunnan perustarpeiden ylläpitoon, jos Suomessa riittäisi poliittista tahtoa. Kaikkien leikkialojen työntekijöiden voitaisiin myös antaa vapautua työtehtävistään ja siirtyä joko nauttimaan oikeasti kattavasta perustulosta (aluksi vaikkapa 1000 €/kk + asumismenojen huomioiminen) tai yhteiskunnallisesti tärkeille aloille, joilla työtä yhä riittää ja joista ei enää tehokkuuden tai "talkoiden" nimissä tingittäisi.

Asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Ei tämäkään ole. Joitakin perusteesejä voin kuitenkin esittää: Suomessa on aivan hitosti rahaa, sitä riittäisi erittäin hyvin kaikkien yhteiskunnan perustarpeiden ylläpitoon; työn ja varsinkin tarpeellisen työn käsitteet on kyseenalaistettava; kaikkien ei aina tarvitse tehdä työtä, eikä varsinkaan ihmisen toimeentulon perustarpeisiin liittymätöntä työtä; on rakennettava uusi tulevaisuus, jonka ei pidä perustua hyväosaisen kapitalistiluokan sanelemille arvoille, mitä varten on kumottava nämä arvot, niitä ylläpitävä valtamedia, niitä toteuttava hallitus sekä kapitalistinen järjestelmä.

torstai 13. lokakuuta 2016

Demokratian rääppiäiset

Kansalaisaloite on loistava idea. Aikana, jona äärimmäisen harvalla on "oma" kansanedustaja eduskunnassa, se tuo päätäntävallan pykälää lähemmäksi meitä edustuksettomia kansalaisia – ainakin periaatteessa. Moni kansalaisaloite on noussut eduskuntaan, ja yksi on hyväksytty eduskunnassa. Meille ihmisille tulee se miellyttävä tunne, että meillä on entistä enemmän välineitä saada äänemme virallisesti kuuluviin. On eduskunta-, presidentin-, kunnallis- ja eurovaalit sekä vuodesta 2012 tosiaan mahdollisuus valtakunnallisiin kansalaisaloitteisiin. Demokratia toimii?

Mietitäänpä hetkinen. Noin neljässä ja puolessa vuodessa suomalaiset ovat tehneet yhteensä 545 kansalaisaloitetta. Yrityksen puutteesta meitä ei siis voi syyttää. Aloitteista vain 13 eli 2,4 % on kerännyt vaadittavat 50 000 kannatusilmoitusta. Nämä 13 ovat edenneet eduskuntakäsittelyyn, mutta vain yksi (tasa-arvoinen avioliittolaki) on mennyt eduskunnassa läpi. Näin ollen eduskuntaan lähetetyistä aloitteista vain 7,7 % on hyväksytty; kaikista 545 kansalaisaloitteista tämä yksi on prosenttiosuutena alle 0,2 %! Tosin tässä vaiheessa useampi aloite – mm. äitiyslaki – on vielä käsittelemättä. Eduskuntaa onkin jopa syytelty tahallisesta hitaudesta kansalaisaloitteiden käsittelyssä.

Tätä havaintoa en ole tehnyt mielikseni, mutta näyttää siltä kuin kansalaisaloite vaikutuskeinona yritettäisiin tahallaan vesittää. Hetkittäin suorastaan epäilyttää, että tähän on alun perinkin pyritty tai uskottu. Kansanedustajien ja eduskuntainstituution penseys aloitteita kohtaan on vain yksi puoli asiasta. Toinen puoli on itse aloitteiden piirissä tapahtunut hölmöily ja sitä lähes luonnollisesti seurannut (valta)mediakeskustelu. Kansalaisaloitteita on tehty älyttömistä ja typeristä aiheista, kirjoitettu huonosti ja laadittu ilman minkäänlaista lakien ja oikeushistorian tajua. Useimmilla näistä aloitteista on vain satoja tai parituhatta kannatusilmoitusta, mutta ne kaikki joutuu ainakin otsikkotasolla kahlaamaan läpi etsiäkseen oikeasti hyviä ja tarvittavia aloitteita. Toisaalta jotkut typeryydet tai älyttömyydet ovat saaneet kannatusta ja huomiota, mikä on vielä pahempi asia uskottavuudelle. Esitän tässä kolme esimerkkiä:

1) Marraskuussa 2015 eduskuntaan lähetettiin kansalaisaloite rikokseen syyllistyneen ulkomaalaisen karkottamisesta. Se oli saanut alkunsa 2010-luvun alussa kulovalkean tavoin netissä levinneistä rasistisista väittämistä, joiden mukaan turvapaikanhakijat ja muut maahanmuuttajat syyllistyivät usein raiskauksiin ja muihin rikoksiin. Ilmapiiriä yllytti populistisen oikeiston, rasistien ja uusnatsien piireissä yleinen huuhaakuvitelma, että Suomen valtio hyysää mamuja. Kun aloite sai kokoon tarvittavat kannatusilmoitukset, se sai kuitenkin myös naurut. Kansalaisaloite nimittäin vaati Suomeen lakia, jollainen täällä on jo olemassa.

2) Kun tasa-arvoinen avioliittolaki oli hyväksytty eduskunnassa, sen vastustajat laativat Aito avioliitto -kansalaisaloitteen, jonka sisältö oli käytännössä yhtä kuin tasa-arvoisen avioliittolain kumoaminen. Myös Aito avioliitto -aloite sai harvinaisen paljon kannatusilmoituksia, joskin yli 60 000 vähemmän kuin kumoamansa aloite. Tällainen eteen-taakse-pelleily voi saada ihan naurettavat mittasuhteet. Brexitin innoittamana voidaan kuvitella vaikkapa jäsenyyttä EU:sta tai eurosta: jos valtio, jossa on kansalaisaloitejärjestelmä, hyväksyy eron unionista tai rahaliitosta, voi parlamenttiin putkahtaa nykyisessä liittoutumistilassa pysymistä kannattava aloite ennen kuin eropäätös on pantu täytäntöön. Kyllä riittäisi euroherroilla hampaissa kiristelemistä ja/tai naurussa pitelemistä. Totta kai Suomeen voisi laatia lain, jonka mukaan yhdelle kansalaisaloitteelle vastakkainen aloite voidaan hyväksyä vain, jos jälkimmäisellä on enemmän kannatusilmoituksia kuin ensimmäisellä. Mutta tämä vain korostaisi sitä juopaa, mikä kansalaisten aloitteilla on ilmiselvästi yhä eduskunnassa tehtyihin aloitteisiin.

3) Euroaiheesta saamme hyvän aasinsillan europarlamentaarikko Paavo Väyrysen laatimaan kansalaisaloitteeseen, jonka mukaan Suomessa olisi järjestettävä kansanäänestys maamme jäsenyydestä euroalueessa. Huomiota sai ymmärrettävästi se seikka, että pääministeripuolueen eurokansanedustaja, entinen moninkertainen ministeri ja moninkertainen presidenttiehdokas pyrkii vaikuttamaan käytössään olevien suorien välineiden sijaan "kansalaisena". Kaiken älyttömäksi huipuksi aloitteen saavutettua tarvittavat kannatusilmoitukset Väyrynen ilmoitti, ettei hän itse enää kannata omaa aloitettaan! Sinänsä kansalaisaloitteessa on kysymys tärkeästä asiasta, mutta tällainen pelleily syö uskottavuutta ja vesittää koko homman pahanpäiväisesti.

Voi olla mielikuvituksellista ajatella, että vallanpitäjät syöttävät kansalaisaloitejärjestelmään tahallaan uskottavuutta syöviä meemejä. Mahdollista se kuitenkin on – joskin, myönnettäköön, epätodennäköistä. Paljon varmempaa on, että kansalaisaloitejärjestelmä ei toimi samasta syystä kuin yleensäkin demokratia. Syynä on ihmisten tietämättömyys, sivistymättömyys ja tyhmyys. Tämä voi myös olla – hiukan todennäköisemminkin – tahallisesti aiheutettua. Tällä hetkellä hallitus romuttaa koulutusta vimmaisin leikkauksin, massaviihdeinstituutioksi ajetun Ylen ainoaa yleissivistävää televisiokanavaa ollaan lakkauttamassa, kaupallinen media on siinä tilassa kuin on, vapaa sivistystyö on vesitetty jo aikoja sitten pelkäksi self help -henkiseksi näpräilyksi ja niin edelleen. Kaikki tämä istuu samaan kokonaisuuteen vähän turhan hyvin. Kansalaisaloitteet toimisivat hyvin, jos ihmiset ymmärtäisivät kuvittelun sijaan ottaa selvää ja asioiden kannattaminen tai vastustaminen seisoisi tukevalla perustalla; äänestäminen toimisi hyvin, jos ihmiset selvittäisivät ja ymmärtäisivät, keitä heidän itsensä ja ympäristönsä parasta ajatellen kannattaisi äänestää. Nykysysteemi vieraannuttaa ihmisiä edellä mainituista ihanteista niin kuin pystyy.

Tämä on ominaista 2000-luvun demokratian rappeutumiselle: kansalaisilta ei näennäisesti oteta pois yhtään lakisääteistä valtaoikeutta, vaan niitä saatetaan jopa lisätä – samalla, kun todellinen valta liukuu yhä kauemmas kansalaisten ulottuvilta. Tätä eivät useimmat ihan fiksutkaan (liberaalit) ihmiset osaa nähdä tai suostu näkemään. Olin häviävän pientä vähemmistöä yhdistäessäni kauden 2007–11 lukuisat eduskuntapaikasta luopumiset koko parlamentaarisen järjestelmän asteittaiseen vallanmenetykseen, josta kieli hallitusohjelmaluonnoksen tilaaminen amerikkalaiselta McKinsey & Company -konsulttitoimistolta. (On mielenkiintoista, että Ylen alkuperäinen uutinen tästä tilauksesta on poistettu; nettihaku löytää sen vielä tätä kirjoittaessani.) Yhä useampi yhteiskuntakriitikko on myös kääntynyt entistä kielteisemmäksi koko poliittista järjestelmää kohtaan, mikä valitettavasti pönkittää nykyisten todellisten vallanpitäjien asemaa entisestään. On kuin meitä ohjailtaisiin kohti tilaa, jossa demokratian jämäversiokin voidaan hylätä turvallisesti, ilman kansannousuja tai edes tusinaluokkaa uskottavampia mielenosoituksia – joiden olemassaolosta valtamedian on aina vain helpompi olla piittamatta – ja valta siirtää virallisestikin niille tahoille, jotka siitä ovat jo käytännössä kahmaisseet leijonanosan: sikarikkaille kansainvälisen suurbisneksen pampuille, jotka vain hyvää hyvyyttään antavat köyhien ja muiden luusereiden elää.

Ellemme herää ajoissa, joudumme tulevaisuudessa taistelemaan demokratian puolesta tilassa joka vallitsi, ei ennen 1960- tai edes 1900-lukua, vaan ennen 1500-lukua.

Yksikään demokraattinen muutosliike, jonka ohjelma ei painota riittävästi ihmisten opettamista, sivistämistä ja tietoisuuden herättämistä, ei tule aikaansaamaan tarvittavaa muutosta parempaan.

torstai 6. lokakuuta 2016

Myytti syvistä riveistä

Syyskuussa 2016 Suomi vavahteli, kun uusnatsi oli tappanut 28-vuotiaan antifasistin Jimi Karttusen. Nopealla aikataululla järjestetty natsien ja rasismin vastainen mielenosoitus keräsi Helsingissä eri arvioiden mukaan 15 000–20 000 osallistujaa. Itse osoitin mieltäni Tampereella noin tuhannen samanmielisen seurassa, vaikka moni tamperelainen oli matkustanut Helsinkiin. Koska mielenilmauksia oli useissa muissakin suomalaiskaupungeissa, voimme arvioida 20 000 tai jopa 25 000 ihmisen osoittaneen mieltä rasismia ja natseja vastaan lauantaina 24. syyskuuta. Tämä on Suomen mittakaavassa todella paljon – mahdollisesti enemmän kuin kertaakaan tällä vuosikymmenellä.

Sosiaalinen media bongasi vikkelästi erään fasistisymppaajien vastamielenilmaukseen osallistuneen miehen kommentin, jonka mukaan "me hävittiin tämä": heikäläisiä oli ollut vain 15 henkilöä eli enintään tuhannesosa Narinkka- ja Senaatintoria kansoittaneesta antifasistisesta kansanjoukosta. Tampereen Tullintorilla stand up -koomikko puki asian sanoiksi näin: jos "vastamielenosoitus" on yhtä kuin kiitospaita-Pera, pilottitakki-Make ja pari kaveria, ei kyseessä ole mikään vastamielenosoitus vaan äänekkäät pussikaljat. Itse kehotin Twitterissä: "Rasistit, nyt on aika luovuttaa." Viimeistään tämän perusteella pitäisi olla aivan selvää, että aktiivisten kansalaisten moninkertainen, murskaavan ylivoimainen enemmistö vastustaa rasismia, uusnatseja ja poliittista väkivaltaa, ja passiivisempien kansalaisten mielipide-enemmistö myötäilee enemmän aktiivista enemmistöä kuin häviävän pientä vähemmistöä.

Mutta maltetaanpas hetkinen. Hämmennyksekseni on edelleen noussut esiin muutamia ääniä, joiden mukaan on olemassa jokin laajamittainen unohdettu kansa, jota fasismin vastustaminen ei miellytä ollenkaan. Näiden äänien mukaan antirasistien ja -fasistien tuhatkertainen osallistuminen rasisti- ja fasistimielisiin verrattuna ei kerro syvien rivien ajattelusta yhtään mitään – mieluummin jopa päinvastoin. Samat (itse asiassa vielä useammat) äänet ovat samastaneet myös Rajat kiinni -mielenosoitukset kansan syviin riveihin, vaikka niissä on todistetusti kierrätetty bussilla samoja muutamia kymmeniä aktivisteja. Kaikki tällaiset puhujat eivät ole oikeistolaisia propagandisteja, vaan satunnaisia sosiaalisen median käyttäjiä tai peräti toimittajia, jotka näyttävät vilpittömästi uskovan unohdetun kansan myyttiin.

Onko jossakin olemassa tällainen unohdettu kansa? Itse olen tähän aiheeseen liittyen kirjoitellut sekä poliittisluontoisesti (otsikolla Suomen kesän poliittista realismia, 2014) että epäpoliittisemmin (Syrjäsuomalainen sydän, 2016). Näiden tekstien ydinajatus on jotain sinnepäin, että nyky-Suomen kasvukeskusten ja valtaväylien ulkopuolelta löytyy paljon sellaista asuttua Suomea, josta nykysuomalaisella ei ole haisuakaan, mikäli hänen elämänsä sijoittuu noihin kasvukeskuksiin ja valtaväylien varsille. Tällainen syrjä-Suomi vieroksuu vihreitä ja myös vasemmistoliittoa, koska näiden ideat ovat urbaanisti liian vieraantuneita; niinpä suurin kannatus valuu keskustalle ja 2010-luvulla ajoittain myös perussuomalaisille, koska nämä puhuvat syrjäsuomalaisten ymmärtämää kieltä. Tietystä elitistisestä näkökulmasta jonkinlainen "unohdettu kansa" voi tosiaan olla olemassa. Maaseudun lisäksi syrjäytettyä väestöä voi olettaa löytyvän asutuskeskusten lähiöistä. Tiedämme, että lähiöbaarissa voi hyvinkin törmätä maahanmuuttokielteisiin tai rasistisiin äänenpainoihin. Tarkoittaako tämä siis, että kansan syvät rivit ovat ideologisesti lähempänä uusnatseja kuin natsien vastustajia? Tokkopa. Tätäkin kuviota olen jo aiemmin liipannut läheltä pohdiskellessani Suomen "mustia turkkilaisia". Voidaan myös miettiä, että sehän kansa vasta onkin unohdettua, jonka ääni ei kuulu edes lähiökapakan kantapöydässä.

Käsitys maaseudun tai lähiöiden syvistä riveistä rasistisina tai fasistimielisinä on itse asiassa elitistinen, aivan yhtä elitistinen kuin kuvitelmat maaseudun ja lähiöiden syrjäytetyn väestön ongelmattomasta myöntymisestä postmodernistisiin teknokraattisiin ideoihin ja ratkaisuihin. Jokaisen olisi syytä kurkottaa oman kuplansa ulkopuolelle, ei stereotyyppisen vastakuplan sisään, vaan kohtaamaan inhimillisesti sellaisia ihmisiä ja sellaisten ihmisten todellisuutta, mitä ei omaan kuplaan yksinkertaisesti näy. Hyvänä lisäsääntönä voidaan muis(tut)taa, että omasta normista poikkeaminen voi ensi alkuun korostua omassa näkökentässä ja luoda vaikutelmaa, että poikkeavia on isompi osuus kuin todellisuudessa. Jos maahanmuuttajien määrän kasvusta huolestunut valkoinen suomalainen hyppää keskustasta lähiöön suuntaavaan bussiin, hänelle saattaa ensin lipsahtaa "bussi on täynnä mamuja" -mielikuva, vaikka vitivalkoiset kantasuomalaiset olisivat matkustajien selkeä enemmistö. Samalla tavoin yksi vastaan horjuva känniääliö voi luoda vaikutelman, että tässä kylässä on paljon juoppoja – ja yksi pizzerian edustalla kuultu n-sanan käyttö illuusion, että tämän lähiön ihmiset ovat rasisteja.

Oma omituinen lukunsa on sekin, että moni fasismin ja rasismin vastustaja kuvittelee pikkunatseja ja julkirasisteja olevan joka paikassa. Ei heitä ole. Netissä korostetun aktiiviset, omaa poliittista muka-epäkorrektiuttaan märehtivät maahanmuuton vastustajat ovat koko ajan olleet pieni vähemmistö. Itse ymmärsin tämän viime syksynä (ts. 2015) udeltuani SPR:n kirpputorin työntekijöiltä, ovatko nämä saaneet kritiikkiä turvapaikanhakijoita auttavasta toiminnasta kritiikkiä. Asia oli kuulemma päinvastoin: kritiikin sijaan asiakkailta oli tullut kehuja ja kiitoksia. En millään ilveellä osaa mieltää Kontin tavanomaista asiakaskuntaa mukaan sellaisiin mielenosoituksiin, joihin olen itse osallistunut. Luulot kansan syvistä riveistä jotenkin fasistisina, ehkä natseja symppaavina, eivät ole mitään muuta kuin kauan jatkuneen tietoisen oikeistopropagandan seurausta – edustivatpa luulottelijat mitä poliittista kantaa hyvänsä. Sitä propagandaa ovat meille suoltaneet kaikki valtamediat, joukko poliitikkoja ja julkkiksia sekä viimeisin hallitus. On psykologisesti ymmärrettävää, että tällaisen paineen alla taustoiltaan moninaiset ihmiset alkavat tosissaan fantasioida joistakin kansan unohdetuista syvistä riveistä, jotka ovat rasisteja tai natseja ja valmiita hyökkäämään niin antifasistien kuin maahanmuuttajien kimppuun tai ainakin hyväksymään toisten hyökkäkset. Kun valhe toistetaan riittävän monta kertaa, siitä tulee totuus. Myytti syvistä riveistä rasistisina tai fasistisina on pelkkä myytti, joka on murrettavissa; sitä ylläpitävät tahot, joilla olisi välineet myytin murtamiseen, mutta eivät tee sitä, koska ylläpitäminen on niille kannattavampaa. Meidän on siis murrettava tällainen humpuukimyytti ihan itse – ja aloitettava omasta itsestämme.