keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Voi noita vainoja!

Moni moderni pohjoiseurooppalainen pitää 1500–1700-luvun noitavainoja häpeäpilkkuna protestanttisen maailman historiassa. Ruotsin valtakuntaan kuuluneessa Suomessakin tuomittiin kiihkeimpänä noitavainoaikana vuosien 1650 ja 1690 välillä kahdeksisenkymmentä ihmistä noituudesta kuolemaan ja kokonaisuudessaan noitaoikeudenkäyntejä oli vainokaudella yli 1500. Miksi näin tapahtui? Suomessa oli joitakin omia paikallisia syitä vainoihin, ja lisäksi koko Ruotsia koskettanut luterilainen puhdasoppisuus vaati tiukkoja otteita usein kirkollisen ja maallisen vallan yhteistoiminnan avulla. Vielä Pohjolaa pahempia noitavainoja järjestettiin kuitenkin mm. Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä, missä protestantit ja katolinen kirkko joutuivat kilpailemaan ihmisten sieluista. Yhteistä koko varsinaiselle noitavainoalueelle oli protestantismin tai sen läheisen vaikutuksen ohella yhteiskunnallinen murros, jossa rikkaat tulivat rikkaammiksi kuin koskaan ennen sotien, liikakansoituksen ja katovuosien koskettaessa pahoin yhteiskunnan köyhiä.

Nykyihmiset mieltävät "noitavainojen" käsitteen merkityksen niinpäin, että noitia vainottiin, ts. ihmisiä epäiltiin noituudesta ja sen tähden vainottiin. Noitavainoaikana ihmiset kuitenkin näkivät asian päinvastoin: he olivat itse noitien vainoamia. Vaikka nykyisin tavataan ajatella, että vainojen taustalla olivat pahansuovat vanhan ajan vallanpitäjät, eivät aikalaiset nähneet asiaa niin vaan pikemminkin kansa itse vaati enemmän ja kovempia tuomioita noitina pitämilleen ihmisille. Ajatus epäilyttävien ihmisten noituudesta on varmasti lähtöisin valtapiireistä, mutta 1600-luvun aatelisille noitavainot näyttävät olleen EVVK-asia. Heitä asia ei koskettanut, he olivat turvassa. Tyhmä köyhä kansa vain ahdisteli omia siskojaan ja veljiään eikä taatusti enää yhdistynyt nuijasotaan.

Kun saapuu nykyistä viisaampi ja rauhanomaisempi aikakausi, voidaan 2010-luvun puolivälin vuosista muistaa Venäjä-trollien vainot esimerkkinä nyky-yhteiskunnan ja erityisesti sen vallanpitäjien julmuudesta. Mutta kuten tyhmä kansa noitavainoaikana, ei vuoden 2014 tyhmä kansa ymmärrä vainoavansa omia siskojaan ja veljiään trolliudesta vaan sen sijaan kuvittelevat, että Venäjä-trollit itse vainoavat heitä. Tämä trollivainomeemi on ojennettu heille ylhäältäpäin – sen on tehnyt valtamedia, joka on vallanpitäjä – mutta itse vainoja ylläpitävät ihan muut kuin yhteiskunnan ylin kasti. Rahavallanpitäjille trolliasia näyttää olevan EVVK. He ovat turvassa sekä vainoilta että niiden välillisiltä vaikutuksilta, jotka koskettaisivat pahoin yhteiskunnan köyhiä. Nyt köyhät ahdistelevat toisiaan eivätkä taatusti yhdisty vallankumoukseen.

Oliko noitavainoaikana todella noitia? Todennäköisin vastaus kysymykseen on "ei". Jos silloin kuitenkin eli muutama noituutta harjoittanut ihminen, suvaitseva ihminen kysyy "mitä sitten?". Noitavainottomana aikana on mahdollista nähdä, ettei noituus itsessään ole pahuutta vaan edustaa hengellistä toisinajattelua, ja enintään sitä voidaan käyttää pahoihin aikomuksiin siinä missä hyviinkin – jos ylipäänsä mihinkään. Toisaalta "noitien" vainoaminen aina kuolemantuomioihin asti on helpompaa nähdä pahuutena.

Onko nyt trollivainoaikana todella Venäjä-trolleja? Todennäköisin vastaus kysymykseen on jälleen "ei". Sosiaalisesta mediasta ei löydy merkkiäkään siitä, että vainoojien väittämiä koulutettuja tai maksettuja Venäjä-mielisiä disinformoijia todella vaikuttaisi Suomessa tai käytännössä muuallakaan. Jos heitä vastoin ymmärrystäni kuitenkin muutama löytyy, suvaitseva ihminen kysyy "mitä sitten?". Trollivainottomana aikana olisi mahdollista nähdä, ettei Venäjä-trollaus itsessään ole pahuutta vaan edustaa poliittista toisinajattelua, ja enintään sitä voidaan käyttää pahoihin aikomuksiin siinä missä hyviinkin. Valtamedia on täynnä koulutettuja ja maksettuja länsimielisiä disinformoijia, joten Venäjä-trollaus voidaan hyväksyä jo tasapuolisuuden nimissä. Toisaalta "Venäjä-trollien" vainoaminen aina sosiaaliseen lynkkaukseen asti on helpompaa nähdä pahuutena. Niin kuin noitavainoaikana syytetyiksi joutui pahojen velhojen sijaan ihan tavallista kansaa, myös nykyisin on syytettynä Venäjä-trollien sijaan tavallista kansaa – työttömiä, opiskelijoita, duunareita ja keskiluokkaa.

Herätys, kansa! Mitään Venäjän informaatiohyökkäystä ei ole tapahtunut. Mikään trolli ei vainoa meitä. Sen sijaan vallanpitäjät ovat jälleen kerran näennäisen välinpitämättöminä huijanneet meidät toistemme ja keksityn vihollisen kimppuun.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Valtavirtatotuus vs foliohattujen totuus

Vuosina 2002–03 USA järjesteli presidenttinsä George W. Bushin johdolla hyökkäystä Saddam Husseinin hallitsemaan Irakiin. Valtavirtatotuus kuului, että Irakilla on joukkotuhoaseita, Husseinin hallinnolla on yhteys Al-Qaidaan ja USA haluaa sellaisen kamalan diktatuurin tilalle länsimaisen demokratian, josta pitäisi myös Irakin sorrettu kansa. Foliohattujen totuus sen sijaan kuului, että Irakissa ei ole joukkotuhoaseita, Saddamilla ei ole mitään yhteyttä Al-Qaidaan, irakilaisia ei voisi vähempää kiinnostaa omien vihollistensa demokratiaretoriikka ja sen taakse kätkeytyy jenkkien halu päästä hallinnoimaan öljykenttiä ja -putkia sekä tekemään muslimimaailmasta lännen markkina-aluetta. Kumpi oli oikeassa?

Vuosina 1999–2009 Nato laajeni Euroopassa voimakkaasti itään. Ensimmäisessä erässä jäseniksi otettiin Puola, Tsekki ja Unkari, toisessa (2004) muun muassa kaikki Baltian maat. Valtavirran mielestä kysymys oli ainoastaan entisen itäblokin uudesta myönteisestä yhteistyöstä länsivaltojen kanssa eikä laajentumista ollut suunnattu mitään maata vastaan. Sen sijaan USA:n ja muiden lännen johtavien maiden ykkösuhka oli noihin aikoihin islamistinen terrorismi. Foliohatut kuitenkin väittivät, että on syntymässä uusi kylmän sodan asetelma, jossa lännen vastapuolena olivat USA:n koko ajan uhkakuvinaan pitämät Iran ja Syyria sekä Valko-Venäjä, Kiina ja yhä enemmän myös Venäjä, jolla tuntui olevan kaikkien edellisten kanssa jonkinlaista liittolaispeliä. Foliohatut näkivät Naton uudesta ohjuspuolustusjärjestelmästä esitetyn valtavirtaretoriikan läpi pitäen sitä valmistautumisena sellaiseen suurkonfliktiin, jossa vastapuolena olisi Venäjä. Kukahan oli oikeassa?

Syksystä 2004 talveen 2005 Ukrainassa tapahtui "oranssi vallankumous". Valtavirtatotuuden mukaan ukrainalaisten enemmistö halusi torjua entisen presidentin Leonid Kutsman pääministerinä työskennelleen, Venäjän voimakkaasti tukeman Viktor Janukovytsin presidenttiyden. Vaalien toisella kierroksella tehtiin vilppiä, mihin kansa vastasi rajuin mielenosoituksin ja lopulta hallinto taipui uusimaan toisen kierroksen, jossa Janukovytsin vastapuoli, länsimielinen Viktor Justsenko nappasi arvokkaan voiton. Joku meistä voi myös muistaa, että Justsenkon tukiryhmä väitti Venäjän lähettäneen Kiovaan joukkoja kesken vallankumouksen ja Janukovytsin tukijat yrittivät viimeisenä epätoivoisena keinonaan myrkyttää Justsenkon ennen vaalien uusintakierrosta. Foliohatut ovat suhtautuneet koko kuvioon epäilevästi. He ovat kyseenalaistaneet väitteet vaalivilpistä ja koko vallankumouksen aitoudesta – kuten Serbiassa vuonna 2000, Georgiassa 2003 ja Kirgisiassa myöhemmin 2005, mullistus saattoi olla lännestä ohjattua ja perustua ovelasti luotuun vaikutelmaan enemmistön mielipiteestä eikä todelliseen mielipidejakaumaan. He olivat oikeassa: Ukrainan protesteja johtanut Pora!-liike oli osa kansainvälistä samanmielisten protestiliikkeiden verkostoa ja sen aktivisteja koulutti Serbian vallankumoukseen osallistunut Otpor!-liike, jota alun perinkin rahoitti ja koulutti USA. Ensin salaliittoteoriaksi leimattu väite Justsenkon myrkytyksestä false flag -iskuna Janukovytsia vastaan on myös saanut vahvistusta moneen kertaan. Varma fakta on joka tapauksessa, ettei Venäjä lähettänyt joukkoja Kiovaan syksyllä 2004.

Vuonna 2011 länsiliittoutuma hyökkäsi Muammar Gaddafin hallitsemaan Libyaan. Valtavirran mukaan Libyan kansa halusi laajan spontaanin "arabikevään" innoittamana kumota diktaattorinsa vallan, mutta tyrannin hallintokoneisto vastasi säälimättömällä, kansanmurhaa lähentelevällä vastaiskulla. YK tuomitsi tämän ja antoi lännen mahtimaille mandaatin rientää Libyan kansan avuksi. Putken päässä häämötti vapaa ja demokraattinen Libya. Foliohatut sen sijaan näkivät Libyan tilanteen sisällissotana, jossa länsi oli kaiken lisäksi masinoinut Gaddafin vastustajia ja koko arabikevättä jo ennestään. Odotettavissa ei ollut vapautta ja demokratiaa vaan enemmänkin sekasortoa ja väkivaltaa. Taustalla häämötti myös öljyputken pää; USA ja Länsi-Euroopan mahtimaat halusivat osansa Libyan öljystä. Jälleen on täysin päivänselvää, että valtavirran retoriikka oli lähinnä yritys perustella Libya-iskut tyhmälle kansalle ja foliohatut olivat oikeassa. Libya on ollut vuodesta 2011 lähtien enemmän tai vähemmän kaaostilassa.

Syyrian sisällissota alkoi myös arabikeväästä, ja asetelma muistuttaa sikälikin Libyaa, että Syyriaa on johtanut lännen vastustama hallitsija, Bashar al-Assad. Valtavirtatotuus kuului alusta lähtien, että Syyrian kapinalliset ovat vapauden ja demokratian asialla. Koska he näin ollen edustavat länsimaiden omia arvoja, heidän totuuttaan on uskottava ja länsimaiden tuettava heitä demokratiapyrkimyksissään. Foliohattujen näkemys oli jälleen toinen. He katsoivat kapinallisten valehtelevan omaksi edukseen kuten aina kaikkien osapuolten sodassa. Esimerkkitapauksena toimi väite kemiallisesta aseesta – sariinikaasusta – Assadin joukkojen käytössä. Vaihtoehtoväki sai sulan foliohattuunsa, kun YK:n tutkijat löysivät todistusaineistoa sariinista nimenomaan kapinallisten käyttämänä. Foliopäät höyrysivät myös koko ajan, kuinka Syyrian kapinallisten tukeminen on islamistiterroristien tukemista. Tämän tuen seurauksena syntyi lännen upouusi ykkösuhka ISIS, nykyään lyhyemmin IS ("Islamilainen valtio"), islamistinen terroristijuntta, joka pyrkii saamaan hallintaansa Irakin ja Syyrian sekä näiden lähialueet.

Ukrainan vuoden 2014 tilanne on jälleen jakanut mielipiteet, vaikkei sitä valtavirrasta juuri huomaa. Se tekee kaikkensa salatakseen totuudet, joita foliohatut ovat edustaneet alusta loppuun. Valtavirralle oli esimerkiksi kova paikka myöntää, että Maidanin mielenosoitusten sala-ampujat eivät olleetkaan Janukovytsin joukkoja vaan todennäköisemmin vastakkaisesta leiristä ja tämä tiedettiin laajalti lännessä. Ukrainassa alas ammutun malesialaisen Boeing-lentokoneen tapauksesta (MH17) on myös valtavirrassa oltu verraten hiljaa siitä lähtien, kun alkoi näyttää todennäköiseltä, etteivät konetta ampuneetkaan alas separatistit (tai jopa venäläiset) ohjuksineen vaan luultavasti Ukrainan ilmavoimat ilmasta käsin. (Jyrkin foliohattusuuntaus epäilee kiintoisasti, että Ukrainassa alas ammuttu kone olikin MH370 – maaliskuussa mystisesti kadonnut samanmerkkinen malesialaiskone – ja MH17 ei oikeasti edes noussut, mikä syystä tai toisesta pyritään salaamaan.) Niin ikään foliohattujen tyypillinen väittämä, että länsi osallistuu sotilaallisesti Kiovan joukkojen toimintaan (vastineeksi sille, että valtavirran mukaan Venäjä osallistuu sotilaallisesti separatistijoukkojen toimintaan) on ajan kuluessa saanut vahvistusta vahvistuksen perään. Läntisen valtavirran näkemys, että Venäjä on Itä-Ukrainassa ei-toivottu tunkeilija, on myös osoittautunut käsittämättömäksi siihen nähden, että YK:n mukaan yli 700 000 ukrainalaista on paennut taisteluja Venäjälle.

Suomessa valtavirta levittää näkemystä, että maassamme on "Venäjä-trolleja", tahallisia Venäjä-mielisiä sosiaalisen median disinformoijia, joille Venäjä siitä hyvästä maksaa ja joita on vieläpä koulutettu tehtävään erityisessä keskuksessa Pietarissa. Foliohattujen mukaan valtamedia itse trollaa tuollaista puppua levittäessään – ja he ovat oikeassa: edes suomalaiset putinistit eivät tiedä sellaisesta yhtään mitään ja levittävät valtavirrasta poikkeavia näkemyksiään aivan ilmaiseksi. Trolliksi on tietysti epäilty minuakin, vaikka olen vain foliohattu enkä mikään saakelin putinisti. Ja tietysti olen myös rutiköyhä työtön, joka joutuu olemaan mukana kaikenlaisissa työllistämistoimenpiteissä.

Mutta kyllä kotimaassa osataan myös ilman Venäjän suoraa tai käänteistä apua. Talvivaara esimerkiksi oli valtavirtatotuuden mukaan hyvä asia Kainuun työllisyydelle ja maineelle, sen harjoittama nikkelin louhinta hyvä asia Suomen taloudelle ja ympäristöasiat kunnossa, koska eletään 2010-lukua ekologisesti tiedostavassa sivistysvaltiossa. Kaikki foliohattujen väittämät ympäristöuhista, nikkelistä pelkkänä Troijan hevosena uraanille ja negatiivisesta vaikutuksesta Kainuun maineelle ovat ilmenneet myöhemmin tosiasioiksi. Samalla tavoin ydinvoima-asioista valtavirta on puhunut vain hyviä ja kauniita asioita, kun taas foliohatut ovat osoittaneet väittämät työllistämisvaikutuksesta (työntekijät rekrytoidaan halvalla ulkomailta!) ja hintatasosta (Olkiluoto 3:n budjetti on ylittänyt kaikki pahimmatkin skenaariot – eikä voimala edes ole vielä likimainkaan valmis!) valheelliseksi ydinvoimapropagandaksi. Täytyy myös muistuttaa, että kokoomuspuolueen uusi tylympi julkisuuskuva laurarätyineen, piakaumoineen, alexanderstubbeineen ja virkakähmintöineen vastaa täysin sitä käsitystä, mitä vasemmalle kallistuvat foliohatut ovat koko ajan valtavirran vastaisesti levittäneet.

Odotamme vielä sitä päivää, kun 2000-luvun salaliittoteorioiden salaliittoteoria eli väite, jonka mukaan USA:n johto järjesti 9/11-tragedian joko aktiivisesti ("tilasi" iskut auttamalla kouluttamaan terroristeja itsensä vastaiseen itsemurhaiskuun) tai passiivisesti (olisi kyennyt estämään iskut, muttei tehnyt sitä saadakseen syyn suureen terrorismin vastaiseen sotaan), osoittautuu todeksi. Sitä ennenkin on ilmiselvää, että päästäkseen jyvälle totuudesta ihmisen kannattaa kuunnella enemmän foliohattuja kuin valtavirtaa.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Putinofobiaa

Viime aikojen poliittista valtavirtadiskurssia on määrittänyt kammo tai kauhu, jota laajat kansanryhmät tuntevat erästä suurvaltajohtajaa kohtaan. Ilmiö on niin yleinen ja näkyvä, ettei ole syytä puhua enää "Putin-fobiasta" – on parempi ottaa käyttöön kliininen termi putinofobia. Ihmiset siis tuntevat sairaalloista pelkoa Vladimir Putinia kohtaan, ja kuten yleensäkin fobiatapauksissa, pohjimmiltaan pelko on perusteetonta ja ihmiset kanavoivat sen kohteeseen tiedostamattaan aivan muita pelkoja. Esimerkiksi lännen tunkeutuminen Suomeen Nato-yhteistyön muodossa saattaa pelottaa, mutta putinofobisen median vääristämä kuva maailmanpolitiikasta voi kääntää pelon kohteen lännestä itään. Samoin suomalaisen yhteiskunnan muuttuminen kovemmaksi, epäoikeudenmukaiseksi, epädemokraattiseksi ja arvoiltaan oikeistolaiseksi herättää täysin ymmärrettävää kauhua, mutta koska valtavirta pitää sellaista kauhua asiattomana, fobia etsiytyy uuteen kohteeseen ja sellaiseksi päätyy paremmin hyväksytty kohde eli Putin. Useissa tapauksissa jopa henkilökohtaiset pelot esimerkiksi joutumisesta hylätyksi ja kiusatuksi saattavat kanavoitua "helppoon" kohteeseen, jonka kammoaminen on sosiaalisista syistä vähemmän kuluttavaa. Tiedän, mistä kirjoitan, sillä viime vuosikymmenellä olin monet kerrat valmis syyttämään ihmissuhdeongelmistani George W. Bushia.

Vladimir Putinista on nyt tehty 2010-luvun Bush. Tosin putinofoobikkoa tämä varsin epäoikeudenmukainen määrittely ei tyydytä. Hänelle Putin näet vertautuu Adolf Hitleriin. "Putler" lähentelee jo salonkikelpoista pilkkanimeä. Itänaapurin johtajaa nimitellään avoimesti hulluksi, vaikka moni uskottava artikkeli perustelee hyvin, kuinka tämä on ansaitsematon leima. Häntä pidetään myös diktaattorina, koska hän ei ole luopunut vallasta niin kuin Venäjän laki länsimaisin silmin periaatteessa vaatii ja myös Venäjän vaalit näyttävät olevan vääristelyä pullollaan. Lisäksi Putinista esitetään väittämiä, jotka uskotaan, koska ne on sanottu meidän omassa valtamediassamme. Koska häntä pelätään ja vihataan, ei aina haluta tai osata huomioida, ettei väittämillä ole todellisuuspohjaa. Esimerkiksi Suomessa paljon levitetyn brittiartikkelin, jossa Putinin väitettiin suunnittelevan Baltian ja Suomen valtaamista, haastattelema neuvonantaja oli saanut Putinilta yhdeksän vuotta sitten potkut. Millaista kuvaa voisi olettaa ihmisen hänen asemassaan levittävän? Neutraalia?

Putin-antimyytin kasautumisessa on oleellista, että valhe perustuu valheeseen, perusteeton väite perusteettomiin väitteisiin ja niin edelleen. Esimerkiksi hänen väittämisessään "januksenkasvoiseksi" on totta toinen puoli: Putin on, toisin kuin Ukrainan Poroshenko tai USA:n Obama, jatkuvasti vaatinut rauhaa Ukrainaan ja totuutta esiin. Se, että hän samaan aikaan aseistaa ja rahoittaa Itä-Ukrainan separatisteja ja lähettää omia joukkojaan Ukrainan puolelle sotimaan, on tietysti ristiriidassa rauhan vaatimuksen kanssa; se, että hän röyhkeästi väittää edellisen olevan puppua, on ristiriidassa totuuden vaatimuksen kanssa. Näiden ristiriitojen olemassaolo on kuitenkin lännen totuus ja pohjautuu täysin siihen putinofobiseen uskoon, että länsimedia on uskottavampi lähde kuin itämedia ja länsipäättäjät luotettavampia kuin itäpäättäjä(t*). Entä jos Putin kaikesta huolimatta puhuu totta? Onko meillä oikeutusta syyttää ja haukkua häntä, jos separatistien aseet eivät olekaan peräisin suoraan Venäjän hallinnolta ja jos Itä-Ukrainassa taistelevat venäläiset ovatkin ihan oikeasti vapaaehtoisjoukkoja? Separatistit ovat todistettavasti olleet pitkin vuotta vihaisia Putinille, koska tämä ei avusta heitä taistelutoimissaan niin kuin he toivoisivat. Lisäksi itämedian – ja myös läntisen vaihtoehtomedian – väittämät länsivaltojen sotilaallisesta osallistumisesta Ukrainan sotaan separatistien vastapuolta eli Kiovan joukkoja tukemalla ovat alkaneet saada vahvistusta.

(*)Koska Vladimir Putinia myös pidetään yksiselitteisesti diktaattorina, oletetaan, että kaikki oleellinen Venäjällä tapahtuu hänen käskystään tai sanktioimanaan. Virallisesti hän kuitenkin on Venäjän kansan valitsema presidentti. Vuoden 2012 vaaleissa saattoi olla paljonkin filunkia, mutta 63,6 prosentin ääniosuus on tuskin tuulesta temmattu. (Lisäksi länsimaisetkin asiantuntijat pitävät Putinia tänään suositumpana kuin koskaan ennen.) Syksyn 2011 duumanvaaleissa Putinin johtama Yhtenäinen Venäjä -puolue jäi peräti alle 50 prosentin. Diktatuureissa hallitsijan tai hänen puolueensa kannatus on tavannut olla 80–100 %. On siis hyvin mahdollista, että vaalitulosta peukaloidaan, mutta tämä ei missään tapauksessa rakenna Putinin ja Yhtenäisen Venäjän koko kannatusta vaan lähinnä liioittelee sitä. Tässä länsimainen mieli kysyy: miksi sitten ollenkaan? Pidän todennäköisenä, että Putin ei sanktioi vaalikannatuksen muotoutumista mitenkään, vaan asialla ovat häntä mielistelevät tahot, joilla on riittävästi yhteiskunnallista valtaa. Tämä epämiellyttävä kulttuuri oli Venäjällä tosiasia jopa Josif Stalinin aikana ja selittää takuulla osan hänen niskoilleen sysätyistä hirmuteoista. Kun Krimin kansanäänestys maaliskuussa 2014 päättyi Venäjään liittymisen ylivoimaiseen voittoon, lännessä vaadittiin kilpaa Venäjää tilille väärennetystä vaalituloksesta. Keskellä syytösrumbaa Venäjän ihmisoikeusneuvosto ilmoitti epäilevänsä kansanäänestyksen tulosta. Jos Krimin äänestystulos siis oli Putinin järjestämä, miksi sitä kritisoitiin Venäjältä käsin? Ja mikäli Putin on Venäjällä diktaattori, kuinka hänen pyrkimyksilleen selvästi myötämielisen politiikan avoin kritiikki sallitaan? Mieleen muistuu Turkmenistanin edesmennyt hallitsija, Saparmurat Niyazov, joka erotti erään ministerinsä suorassa TV-lähetyksessä ilmoittaen pitävänsä huolen, ettei tämä saa mitään muutakaan työtä. Sellainen on diktaattorin puhetta.

Paitsi epämääräisillä mielistelijöillä, millä tahoilla voisi olla Venäjällä valtaa, jonka kuvitellaan olevan Vladimir Putinin käsissä? Yksi mahdollinen tekijä on ortodoksinen kirkko. Joskus kuulee vihjailuja, ettei nyky-Venäjällä pysyisi vallassa, ellei myötäilisi ortodoksikirkkoa. Näin ollen Putinin vanhoillisuus esimerkiksi homokysymyksessä voi yhtä hyvin olla nöyrä tai viileästi laskelmoitu valinta kuin tyrannimaista sortohalua, miksi se on lännen näennäissuvaitsevissa piireissä leimattu. Ortodoksikristityt ovat tiettävästi väittäneet lännessäkin, ettei heidän tavallaan uskovissa ole homoja. Itse en kannata Venäjän homopolitiikkaa missään tapauksessa, mutta se voi ilmentää enemmän ortodoksikirkon kuin Putinin pyrkimyksiä – ja toisaalta, kun lännen putinofoobikot yhdistävät asian suoraan jälkimmäiseen ("koska hän on diktaattori"), he voivat liioitella kovastikin politiikan homofobiaa oman putinofobiansa tähden. Hyvin todennäköisesti myös armeijalla on huomattavasti valtaa Venäjällä. Asevoimien ylipäällikkö on Putin, mutta niinhän Suomenkin puolustusvoimien ylipäällikkö on presidentti Sauli Niinistö – ja kuten tiedämme, hän ei käytännössä vastaa armeijan asioista. Jos venäläisiä joukkoja on komennettu "eksymään" Ukrainan puolelle, kuten yleisesti epäillään, Putinilla ei välttämättä ole suoraa yhteyttä asiaan. Oligarkkien vallan on Venäjällä useaan otteeseen raportoitu supistuneen, sillä Putin ei nojaa heihin sillä tavoin kuin edeltäjänsä Boris Jeltsin. Mutta Putin ei ole hävittänyt (joko halunnut hävittää tai pystynyt hävittämään) koko oligarkiaa, mikä väistämättä kielii porhojen yhä jatkuvasta vallasta.

On siis täysin mahdollista ja loogisesti ajatellen todennäköistä, että 1) Vladimir Putin ei ole Venäjän diktaattori, 2) hän ei valehtele omasta osuudestaan tai osuudettomuudestaan Ukrainan tapahtumiin, 3) sen sijaan valhetta ovat lännessä esitetyt väittämät hänen läntisistä invaasiopyrkimyksistään. Kaikki putinofobiaa näennäisen perustellusti aiheuttavat tekijät johtuvat vastakkaisista väittämistä kohtiin 1, 2 ja 3 tai niiden yhdistelmistä, joissa todellakin valhe pohjautuu valheeseen ja perusteeton väite perusteettomiin väitteisiin. Kuten homofoobikko vihaa homoja kammonsa tähden, niin myös putinofoobikko vihaa Putinia kammonsa tähden. Niinpä putinofoobikot ovat itse paljon hullumpia, aggressiivisempia, vihaisempia ja lännen sotatoimet hyväksyessään myös sotaisampia kuin heidän kauhunsa kohdehenkilö. Loogisesti ajatellen näyttäisi kerta kaikkiaan siltä, että Putin on koko ajan ihan oikeasti halunnut rauhaa Ukrainaan ja totuutta esiin – joskin sen rauhan on hänestä tapahduttava Venäjän etuja loukkaamatta, millä tavoin jokainen suurvaltajohtaja ajattelee maansa eduista ja myös toimii niiden mukaisesti. Krimillä on koko ajan sijainnut Venäjän Sevastopolin laivastotukikohta, ja kun Ukrainasta tuli avoimesti Venäjä-vihamielinen valtio (siitä huolimatta, että 34 % Ukrainan asukkaista pitää itseään venäläisinä), oli päivänselvää, ettei sen alueelle voinut pidemmän päälle sijoittua yhtään vihollismaan tukikohtaa. Enemmistö krimiläisistä ei ole (edes venäjänkielisiä) ukrainalaisia vaan venäläisiä, joten ei tarvitse kahta kertaa miettiä, miksi Putinille sopii mainiosti Krimin liittäminen Venäjään. Ei liene myös mitenkään poikkeuksellista suurvaltajohtajan ajattelua haluta puskurivyöhyke oman maan ja sen vihollisten väliin; jos Kiovan Ukraina, Moldova ja Romania ovat vihollismaita, olisi Luganskista Transnistriaan ulottuva "Novorossija" erinomainen sellainen. Tätä pahempaa invaasiohalua Putinista tuskin löytyy nyt tai tulevaisuudessa.

Jos jotakuta on pakko kammota ja vihata, on asiallisempaa kohdistaa tunteensa Vladimir Putinin sijaan omiin länsimielisiin päättäjiimme, jotka lietsovat riitaa kotimaan ja entisen itäpuolisen ystävämaan väliin.

Jos tämä kirjoitus herättää sinussa kammoa ja vihaa, se ei liity Putinin (saati minun, viestintuojan, joka ei pidä hänestä millään tavoin) todelliseen kammottavuuteen. Se on vain putinofobiaa.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Sinivihreät

Olen silloin tällöin tekemisissä Vihreä Puolue -nimisen ryhmän kanssa. Moni on kysynyt heiltä ja sivumennen sanoen myös minulta: minkä tähden ryhmä on valinnut itselleen nimen, jonka voi sekoittaa Vihreään liittoon eli vihreisiin? Oikea vastaus (siitä riippumatta, mitä ViPun väki sanoo) tietysti kuuluu: juuri siksi. ViPu on nimittäin ihan aidosti vihreä ryhmä, klassisessa merkityksessä. Heidän "syvävihreä" ideologiansa nostaa ympäristön ja ekologisuuden kaikkien sosiaalisten ja taloudellisten tekijöiden edelle. Koska nykyinen yhteiskuntajärjestelmä ei saa korjatuksi ympäristöongelmia vaan jopa suoraan aiheuttaa niitä, tarvitaan myös yhteiskunnallinen vallankumous. Sen sijaan poliittinen puolue, jota nykyisin kutsutaan vihreiksi, on täysin lukittautunut kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Sen tähden kutsun puoluetta tässä artikkelissa sinivihreiksi ("de blågröna"?).

Oma lukunsa on se, mitä sinivihreiden "vihreys" tarkoittaa. Onko kysymys edes ympäristöasiasta? Historiallisesti toki kyllä. Silmäni kuitenkin avautuivat eräänä päivänä Tampereen Keskustorilla, kun yritin jutella paikallisten nuorvihreiden kanssa. Heille ajatus vihreistä ympäristöpuolueena tuntui olevan täysin vieras. Nykyään sinivihreät ovat paljon kiinnostuneempia suvaitsevaisuudesta, jonka symboliksi vihreä väri käy oikein hyvin: maahanmuuttajille ja seksuaalivähemmistöille näytetään vihreää valoa. Lisäksi vihreä on islamin tunnusväri sekä kristillisessä liturgiassa toivon väri. Johtuuko sinivihreiden uussuuntautuminen alitajuisesti sen faktan ymmärtämisestä, ettei ympäristön tila heidän nykyisellä politiikallaan parane? Kapitalismin, suvaitsevaisuuden ja alkeellisen yhteisvastuullisuuden yhdistelmä on tietysti klassista liberalismia, mitä sinivihreät ihan selkeästi edustavat poliittisella kentällä.

Kriittisesti ajattelevat ihmiset ovat jo kauan puhuneet viherpesusta. Wikipedia-määritelmän mukaan viherpesu tarkoittaa "pinnallista ympäristöystävällisyyttä, joka ei ulotu mainontaa tai retoriikkaa syvemmälle". Käsite yhdistetään yleensä ympäristöystävällistä imagoa hyödyntäviin bisnesfirmoihin, mutta valitettavasti samaa voidaan käyttää myös sinivihreiden yhteydessä. Nimimerkki Rötösherranen bloggasi syyskuun alussa subkeskustelusta väittäen, ettei nykysuomalainen poliittinen keskustelu ole keskustelua ollenkaan. Subkeskustelu on "alisteista poliittisten puolueiden julkisuuskoneistoille ja niille mielipiteille, joita oletetaan omien olemassaolevien ja potentiaalisten kannattajien haluavan kuulla". Poliitikot "vastaavat ennalta opetelluilla fraaseilla kysymyksiin, joita he osaavat odottaa". Puolue ei siis toimi edustamansa asian hyväksi vaan kantaa sellaista imagoa, ikään kuin se toimisi edustamansa asian hyväksi – ja äänestäjät pitävät sitä uskottavana. Tämän logiikan mukaan sinivihreät ovat viherpesupuolue ja ajavinaan ympäristöasioita, mitä perustelee jo Talvivaaran porskuttaminen yhä menemään – sinivihreiden istuessa hallituksessa. Ovatko sinivihreät myös pinkkipesupuolue? Uudempi käsite pinkkipesu tarkoittaa samaa kuin viherpesu, mutta ympäristön tilalle vaihdetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Monissa maailmanpoliittisissa kysymyksissä sinivihreät kannattavatkin globaalin kapitalismin etuja, koska absurdisti kokevat niiden edesauttavan ihmisoikeuksia.

Venäjää kohtaan sinivihreillä on erityinen kielteinen pakkomielle. Koska he vastustavat Putinia, he ovat alkamassa hyväksyä Nato-jäsenyyden, koska sen sotakoneiston (!) avulla Putinin homoja sortava hallinto voidaan todennäköisemmin nujertaa. Sinivihreästä perspektiivistä on vaikea käsittää, että heidän hihhulointinsa herättää itsessään vastahihhulointia. Samahan on toteutunut kotimaan poliittisella kentällä: perussuomalaiset saavat kiittää kannatuksestaan melkein yksinomaan sinivihreitä, joiden politiikan vastareaktiosta on tullut paljon suositumpi kuin sen kohde. Itänaapurissa sinivihreät olettavat laajojen kansankerrosten odottavan läntisiä ihmisoikeusvapauttajia – ymmärtämättä, että mitä enemmän heidänlaisensa hihhuloivat lännessä, sitä voimakkaampaa on heidän ykkösinhokkinsa Putinin kannatus idässä. Kannatuksella ei oikeasti voi olla heille väliä, sillä ainoa, mikä sinivihreille kelpaisi Venäjällä, on lännen masinoiman ns. rekisteröimättömän opposition valta. Tämän radikaalioikeistosta (mm. Aleksei Navalnyi) ja länsimielisistä (mm. Garri Kasparov) koostuvan opposition kannatus on Venäjällä marginaalinen. Sen sijaan kommunisteista ja sosiaalidemokraateista voisi nousta toimiva vastavoima (ellei kansakunta ryhmittyisi kylmän sodan tilassa Putinin taakse), mutta heitä sinivihreät eivät edes noteeraa. Vapautuksen sijaan lännen invaasio Venäjällä synnyttäisi loputtoman sotatilan. Sota on maailman pahin ihmisoikeusloukkaus. Itä-Ukraina on pian verrattavissa Irakiin ja Afganistaniin, joissa länkkärit eivät ole yhtään enempää vapauttajia. Mitä itse vapauteen ja ihmisoikeuksiin tulee, moniko sinivihreä on vaivautunut huomaamaan, että tänä kesänä Pietarissa järjestettiin Pride-kulkue ja Kiovassa se puolestaan peruttiin?

Jos sinivihreille puhuu sosialismista, he ilmoittavat heti vastustavansa sellaista järjestelmää kaikin keinoin. Kokoomuksen he sen sijaan hyväksyvät vallanpitäjäksi, koska "äänestäjät päättävät – se on demokratiaa". Mikäli sosialismin kannattajat voittaisivat jossakin vaalit ja alkaisivat sosialisoida yhteiskuntaa äänestäjien enemmistön tuella, sinivihreät hukkaisivat mystisesti demokratiakortin ja alkaisivat kampanjoida sosialisteja vastaan ihmisoikeuskortilla tai jollakin muulla kortilla. Lienee tarpeetonta edes mainita, että meikäläinenkin yhteiskunta on pullollaan sekä demokratia- että ihmisoikeuspuutteita. Tässä asiassa sinivihreitä ei pidä sekoittaa punavihreisiin (tai "vihervasemmistoon") eikä päinvastoin. Oma vankka kokemukseni on, että vuoden 2007 jälkeen punavihreät ovat joko kääntyneet sinivihreiksi tai pakkautuneet vasemmistoliittoon.

Eräs vihertävä Twitter-aktiivi on udellut minulta, onko hänen puolueensa minulle samanlainen inhokki kuin hänelle perussuomalaiset. Vastaus on tietysti ei. Vastapuoleni suomalaisella puoluekentällä on ja pysyy kokoomus. Myös itse persut sijoittuvat asteikossani sinivihreiden alapuolelle – joskin he tuovat minulle useammin hyvää mieltä: he naurattavat. Vihreät voisivat olla nykysuomalaisella poliittisella skaalalla ihan siedettävä puolue, mutta yksi asia herättää minussa omakohtaisen kiusaantumisreaktion. Huolimatta politiikkansa ristiriidoista, näennäisyyksistä ja viimeaikaisista muutoksista sinivihreät nimittäin onnistuvat yhä vetämään puoleensa maailmanparantajia. Todellakin, naiivit ihmisrassukat, joilta puuttuu suomalaisen ja länsimaisen politiikan kokonaiskuva, kuvittelevat vilpittömästi ja toden teolla luovansa parempaa maailmaa osallistumalla keskustaliberaalin puolueen toimintaan. Itse en samastu mihinkään ideaan vahvemmin kuin maailmanparantamiseen – ja sen seurauksena minä olen radikaali äärivasemmistolainen. Tätä pyydän jokaista vihertävää lukijaa nyt pohtimaan: miksi näin? Miksi niin monet siellä, miksi minä täällä?

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Kylmä sota, valheet ja valtamedia

"En muista Suomen uutismedialta näin härskiä kusetusta koskaan aiemmin, missään asiassa." (Timo Lehtinen Twitterissä Ukraina-uutisoinnista.)

Huhtikuussa 1948 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen. Sitä oli edeltänyt Suomen kääntyminen toisen maailmansodan loppuvaiheissa natsi-Saksan liittolaisesta sen vastustajaksi. Tulevina vuosikymmeninä Suomi määritteli ulkopolitiikkansa "aktiiviseksi ja rauhantahtoiseksi puolueettomuuspolitiikaksi". Se politiikka johti ensin SALT-neuvottelujen ja lopulta ETYK-huippukokouksen (Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi) järjestämiseen Helsingissä 1970-luvulla. YYA-sopimus purkautui vuosina 1990–92, vain muutamaa vuotta ennen maamme liittymistä Euroopan unioniin. Koko tämän ajan Suomi piti itseään ja suomalaiset maataan puolueettomana, mutta ulkomailla kehitettiin käsite "suomettuminen" (Finlandization, Finnlandisierung) kuvaamaan NL:n vaikutusvaltaa Suomeen. EU-aikakaudella suomettuminen on "tunnustettu" tosiasiaksi. Tosin voisi kysyä, NL:n nimissäkö Suomi oikeasti hoiti aktiivisen ja rauhantahtoisen puolueettomuuspolitiikkansa.

Kaikilla ennen 1990-lukua eläneillä suomalaisilla on myös muistikuvia siitä, kuinka syvälle metsään saattoivat mennä läntisten ulkomaalaisten arviot Suomen poliittisesta asemasta. Minäkin muistan yhden esimerkin lähipiiristä: kun tätini asui akateemisen työn merkeissä jonkin aikaa Kalifornian Berkeleyssä 1980-luvun puolivälissä, häneltä oli kysytty – viattomasti ja vilpittömästi – onko Suomi osa Neuvostoliittoa. Maatunnuksen silloinen "SF" tarkoitti monen länkkärin mukaan "Soviet Finland". (Asiaa ei parantanut tunnuksen muuttaminen FIN:ksi pian NL:n hajoamisen jälkeen.) Kaikkein yleisintä oli mieltää Suomi itäblokin maaksi. Esimerkiksi Dire Straits -yhtyeen laulaja-kitaristi Mark Knopfler kummasteli vuonna 1985 ääneen suomalaistoimittajille, saivatko nämä todella liikkua vapaasti yli valtionrajojen. Vielä 1989, kun Lahdessa järjestettiin hiihdon MM-kisat, joku länkkäritoimittaja uteli, kuinka paljon Suomessa on venäläisiä sotilaita.

Mistä nämä virhearviot johtuivat? Yritin keskustella aiheesta Twitterissä, mutta sain vain kaksi todella outoa kommenttia: siihen aikaan – ennen internetiä – tiedonvälitys ei lännessäkään ollut aina ajan tasalla. Ajan tasalla? Tunsin itseni todella hölmöksi muistuttaessani, ettei Suomi ole koskaan kuulunut Neuvostoliittoon – ei edes Varsovan liittoon tai SEViin. Sen sijaan Suomi oli itsenäinen, virallisesti ja avoimesti puolueeton maa, joka kuului läntiseen Euroopan vapaakauppajärjestöön (EFTA) vuodesta 1961 alkaen liitännäisjäsenenä, 1986 alkaen täysjäsenenä. Mistä puolestaan nämä nykyiset sosiaalisen median virhearviot johtuvat? Ihmisten kyky kritiikkiin tyssää jossakin vaiheessa liian ison epäilyn kammoon. Salaliittoteoriaan ei haluta sekaantua. Ja kyynisin silmin salaliittoteorialta näyttävään asiaan ei haluta sekaantua, vaikka se ei lähemmin tarkasteltuna olisikaan salaliittoteoria.

Itse en pelkää liian isoja epäilyjä, joten kykenen sen kummemmitta pidäkkeittä oivaltamaan, mistä länkkäreiden taannoisissa Suomi-virhearvioissa ja viime kädessä koko suomettumisleimassa on kysymys. Avain siihen on löytyy nykyajasta – juuri siitä "härskistä kusetuksesta", mikä Ukraina-uutisoinnissa on käynnissä. Ja päinvastoin: avain Ukraina-uutisoinnin härskin kusetusluonteen oivaltamiseen löytyy YYA-kaudelta, Euroopan edelliseltä kylmän sodan ajalta.

Ehkä ne länsimaalaiset, jotka ennen 1990-lukua kuvittelivat Suomen kuuluvan itäblokkiin tai jopa Neuvostoliittoon, SF:n tarkoittavan Soviet Finlandia, Suomessa olevan venäläisiä sotilaita ja suomalaisten liikkumisen ulkomailla olevan tarkoin säänneltyä, olivatkin seuranneet länsimaista valtamediaa. Lehdistö – tai media – on "neljäs valtiomahti". Valtiollisen projektin keskittyessä taistelemaan yhtä suurta uhkaa vastaan, kuten Nato- ja EEC-maissa Neuvostoliittoa ja sen vaikutusta vastaan 1950–80-luvulla, valtamedia ottaa propagandistisen roolin. Näin tapahtuu, koska kapitalismissa iso raha pyörittää politiikkaa; neuvostovastaisuus oli kapitalistisen ison rahan, ei siitä riippumattoman ulko-, puolustus- tai sotilaspolitiikan sanelemaa. Missä autoritaarisen yhteiskunnan mediaa ohjailevat vallanpitäjät suoraan, "liberaalin" kapitalismin maissa "vapaa" media hännystelee aivan itse vallanpitäjiä, sillä ilman niiden rahaa sillä ei olisi valtaaValtamedia on vallanpitäjä. Edellisen kylmän sodan ajan länsimedian Suomi-valheet toteuttivat populistista periaatetta "jollet ole puolellamme, olet meitä vastaan". Länsimaita ärsytti se, ettei Suomi vastustanut Neuvostoliittoa. Se, ettei ollut NL:ää vastaan, leimattiin NL:n puolella olemiseksi. Niinpä alettiin puhua "suomettumisesta" ja kylmää sotaa käynyt valtamedia syyti disinformaatiota, jonka mukaan Suomi on neuvostovallan alla ja kuuluu itäryhmään.

Viime kuukausina on alettu entistä avoimemmin puhua uudesta kylmästä sodasta. Itse olen puhunut siitä kauan ja kirjoittanutkin jo alkuvuonna 2012. Toisin kuin edellisessä kylmässä sodassa, tällä kertaa Suomi ei ole puolueeton eikä teeskentele sellaista. Suomi on vuoden 1995 alusta ollut EU:n jäsen ja sillä on paljon yhteistoimintaa Naton kanssa, mitä oikeistoministerit Stubb ja Haglund ovat edelleen tiivistämässä – kansalta ja jopa eduskunnalta kysymättä. Suomi on siis myös Ukrainan kriisissä avoimesti Kiovan ja sitä tukevien länsivaltojen puolella, separatisteja ja heidän turvaansa Venäjää vastaan. Koska Suomi on myös täysin kapitalistinen maa, yllä olevat 1950–80-luvun länsimaiden mediaperiaatteet toimivat täysin ongelmitta tässä ja nyt. Suomen valtamedia käy siis kylmää sotaa neljäntenä valtiomahtina, osana valtiollista projektia ja hännystelläkseen vallanpitäjiä, joiden armosta se on vallanpitäjä. Tämä "oikeuttaa" sen kertomaan Ukrainasta ja Venäjästä samantasoisia valheita kuin ne länsimediat, jotka antoivat aikanaan ymmärtää "suomettuneen" Suomen olevan neuvostovallan alla, kuuluvan itäblokkiin, rajoittavan kansalaistensa liikkumista ja olevan kylmässä sodassa länttä vastaan, kun kerran ei ole itää vastaan.

Rauhaa kaikille!

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Maailmankartta

Wikipediasta on joskus todella hyötyä – enkä nyt puhu koulujen alkamisen kunniaksi siitä, kuinka sivustoa kopioidaan sellaisenaan kouluesitelmiin. Silloin tällöin se onnistuu tiivistämään erinomaisesti, mistä jossakin asiassa on kysymys. Tämä kartta esimerkiksi näyttää, mitkä maailman maat ovat tunnustaneet Palestiinan valtion:


Lyhyesti selittäen: Suomi ei ole tunnustanut palestiinalaisvaltiota. Länsi-Euroopan maista vain Islanti ja Malta ovat sen tunnustaneet. Niin ikään tunnustus puuttuu Japanilta, Etelä-Korealta, Taiwanilta, Australialta, Uudelta-Seelannilta, Myanmarilta, parilta Afrikan maalta, muutamilta Itä-Euroopan mailta, muutamalta Latinalaisen Amerikan maalta, Kanadalta sekä – luonnollisesti – USA:lta ja Israelilta. Kaikkialla muualla maailmassa Palestiinan valtio tunnustetaan. Esimerkkimaita: Venäjä, Valko-Venäjä, Serbia, Turkki, Syyria, Iran, Intia, Kiina, Mongolia, Pohjois-Korea, Etelä-Afrikka, Namibia, Etiopia, Kenia, Nigeria, Brasilia, Argentiina, Uruguay, Chile, Ecuador, Bolivia, Venezuela ja Kuuba.

Johtopäätöksiä yllä olevasta? Monen liberaalin silmään nuo listat näyttävät nurinkurisilta. Kun Israel pommittaa Gazaa ja teurastaa sen siviiliväestöä minkä ehtii – ja palestiinalaisnäkökulmasta USA:lle kohdistettu "your 9/11 is our 24/7" täsmää erinomaisesti – löytyvät Palestiinan puolustajista lähes kaikki ne maat, joita kohtaan länsimainen mieli on oppinut käyttäytymään syyttävästi. Sen sijaan Israelin puolustajista – joiksi Palestiinaa tunnustamattomat nyt väistämättä leimautuvat – löytyvät ne valtiot, joihin meidät on opetettu luottamaan. Kaiken lisäksi löydymme sieltä itsekin. Kuinka tässä nyt näin kävi?

Sosiaalisessa mediassa saa helposti aikaan välittömän "someraivon", kun puolustaa maita, joissa ei meikäläisestä näkökulmasta ole vapaata mediaa. Toki koko asetelma voi käytännössä olla illuusio. Lisää vettä myllyyn tuo kysymys seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, milloin saatetaan päätyä tekemisiin pinkkipesu- eli pinkwashing-ilmiön kanssa. Nyt vuonna 2014 joutuu kyseenalaiselle listalle jo siitä, mikäli omaa läheiset tai hyväksyvät suhteet Venäjän kanssa – vaikka useimmat länsimielisetkin myöntävät, että "propagandasotaa käydään puolin ja toisin" ja siksi totuuden löytäminen useimmissa Ukrainan konfliktiin liittyvissä asioissa on hankalaa.

En hyväksy vapaan median tukahduttamista, vähemmistöjen sorrosta puhumattakaan. Siitä huolimatta minunlaiseni aktivisti on esimerkiksi Twitterissä usein helisemässä. Kun kirjoittajan näkemykset maailmanpolitiikasta tuntuvat olevan täysin peruuttamattomassa ristiriidassa sen kanssa, mitä saa tutussa aamuteepöydässä lukea ja työhuoneen kotoisasta radiosta kuulla, hänen on oltava hullu, typerys, epäilyttävä juonittelija tai aggressiivinen provokaattori. Mutta entäpä jos näin ajatteleva some-liberaali on itse harhaanjohdettu? Viitteitä tähän tarjoaa palestiinalaisvaltion tunnustamisen maailmankartta. Valtamedian ja vallanpitäjien meille ystävällismielisinä esittelemät valtiot eivät puolusta alistettua, sorrettua ja kaltoin kohdeltua Palestiinan kansaa, jolta isolta osin eurooppalaistaustainen Israelin kansa on riistänyt kotimaan. Länsileirin johtava maa Yhdysvallat aseistaa Israelia aggressiivisesti, ja jopa pieni Suomi tekee aktiivista kaupallista aseyhteistyötä Israelin kanssa. Palestiinaa puolustavat ne maat, jotka meille esitellään vihollisina. Hyvin suurelta osin samat "viholliset" kyseenalaistavat Kiovan hallinnon legitimiteetin Itä- ja Etelä-Ukrainassa ja uskovat mieluummin Venäjän kuin länsimaiden tarjoamiin ratkaisumalleihin Ukrainan konfliktissa.

Joko raksuttaa?

lauantai 2. elokuuta 2014

Ihana 70-luku

Heinäkuun 24. päivänä, kun olin Twitterissä kritisoinut – syystäkin – Ilta-Sanomien päätoimittajaa Ulla Appelsinia sodanlietsonnasta Venäjää vastaan, hän vinoili vastineeksi minulle 70-lukulaisuudesta. Sillä vuosikymmenellä ei leimallisesti "saanut" vastustaa itänaapuria joutumatta syytetyn penkille. Yhtä leimallisesti 1970-luku oli vasemmistolainen vuosikymmen. Tosin kokoomuksen kannatus oli tuolloin eduskuntavaaleissa 17,6–21,7 prosenttia, mutta mitäs pienistä. Leiman tähden on turha olettaa, että Ulla Appelsin viittaa oikeiston ja vasemmiston tasapuoliseen kannatukseen vaan Neuvostoliittoa myötäilevään vasemmistolaisuuteen. Oikeistolaisilla on tapana vahvistaa itsetuntoaan väittämällä, että 70-luvun vasemmistolaisuus oli pääosiltaan NL:n myötäilemistä. Ja Ulla Appelsin on oikeistolainen, vaikka itse mitä väittäisi.

Minulle 1970-luku on lellikki. Paitsi, että silloin tehtiin leijonanosa mielimusiikistani ja pidän vuosikymmenen tyylistä muutenkin, myös poliittisesti voin hyväksyä itseni "70-lukulaiseksi" – vaikka aktivismin sijaan harrastin sillä vuosikymmenellä lähinnä taaperrusta. Tietysti tämä on jälleen leimaa, mutta minusta on kasvanut vasemmistoradikaali, maailmanparantaja ja USA:n imperialismin peräänantamaton vastustaja. Malli ei tullut kotoa, sillä vanhempani olivat näennäisen neutraaleja politiikka-allergisia humanisteja. Mutta tämäkin tarkoitti eri asiaa kuin nykyään: isä piti sen ajan demareiden ideoita aivan edistyksellisinä ja äiti julistautui silloin tällöin feministiksi. Lienee turha mainita, ettei heidän näkemyksistään juuri nykyisin löydy sen enempää sosiaalidemokratiaa kuin feminismiäkään. Heidän lapsestaan on tullut niiden satunnaisten edistyksellisten ideoiden kannattaja, mitkä he hylkäsivät, mutta sellaisessa radikaalimuodossa, jota he silloinkin vierastivat.

Yksi 1970-luvun tähtihetkistä, mitä myöhemmissä mediamuisteluissa on osunut silmään, on lainaus vuoden 1977 Helsingin Sanomista, jossa toimittaja Kirsikka Siikala hehkutti suomalaisryhmän pärjäämistä työkilpailussa sosialistisen Kuuban vapaaehtoistyöleirillä. 37 vuotta myöhemmät valtamediatoimittajat pitävät tätä Neuvostoliittoa nuoleskelevana samastumisena militanttikommunistiseen itäblokkiin. Kuten jokainen maailmaa ilman sinimustavalkoisia linssejä katseleva ymmärtää, militarismilla ja NL:n nuoleskelulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Tuhannet suomalaiset olivat aidosti ja sydämestään innostuneita sosialistisista ja kommunistisista ihanteista, ja se innostus oli niin laajaa, ettei edes Aatos Erkon Hesari voinut blokata sitä suomalaisesta todellisuudesta.

Tässä yhteydessä on tietysti turhaa analysoida, mikä sosialistissa ja kommunistisissa ihanteissa on niin ihanaa. Omaa äärivasemmistolaisuuttani olen kuvannut aiemmin. Joka tapauksessa on selvää, että kumouksellinen äärivasemmistolainen on maailmanparantaja – ei militantti antihumanisti, mitä kuvaa poliittinen nykykenttä demareita ja vihreitä myöten vimmatusti levittää. Koskaan myöhemmin ei sosialisti tai kommunisti ole ollut niin leimallisesti maailmanparantaja kuin 70-luvulla. Silloin näet oikeasti uskottiin, että maailma paranee toimimalla sosialistisessa ja kommunistisessa liikkeessä. Omana aktiiviaikanani, 1990-luvulta alkaen on suurimpana esteenä vasemmistoradikalismille ollut – valtamedian jatkuvan ja yltyvän oikeistopropagandan ohella – itse radikaalien epäusko siihen, mitä he ovat tekemässä. "Maailmaa ei olla parantamassa vaan estelemässä sitä lipsumasta vielä syvempään halvattuun", kirjoitin Kulttuurivallankumous-lehdessä vuonna 2004. 1970-luvun maailmanparannukselle antoi voimaa tietoisuus miljoonista ja taas miljoonista samaan aikaan elävistä ihmisistä, joilla oli sama yhteinen unelma. Vuosikymmenen alkutahdit soitti hippiajan usko länsimaiden omaan vapauden, rakkauden ja tasa-arvon vallankumoukseen; länsimaisen liberaalihumanismin kuplan alettua puhjeta yhä useammat löysivät veljiä ja siskoja sosialistisesta maailmasta. "Kaikki hyvät ihmiset" vastustivat CIA:n tukemaa sotilasvallankaappausta Chilessä 1973 (vasemmistopresidentti Salvador Allende murhattiin, minkä totuuden nykyinen oikeistovaltamedia kieltää); "kaikki hyvät ihmiset" riemuitsivat siipeensä saaneen USA:n vetäydyttyä Vietnamin sodasta 1975. Joukkovoima oli päivän sana; se oli ollut sitä jo vuoden 1968 opiskelijamellakoissa, mutta 70-luvulla yhdistyttiin useammin suunnittelemaan ja rakentamaan uutta kuin mellakoimaan. Vapaaehtoistyö Kuubassa ja Komsomol-nuoret rakentamassa BAM-rataa NL:ssä edustivat ihanteellista, pyyteettömän epäitsekästä, jossain mielessä sankarillista maailmanparannusta.

Entäs se itänaapurin nuoleskelu, eikö NL:n vastustus ollut kiellettyä ja eikö tämä ole demokraattisesti ajatellen väärin? "Kielto" on tietysti helppo kyseenalaistaa. Jopa Hannu "Tuomari" Nurmion 70-luvulla kirjoittama laulunteksti Karjalan marssi kavaltaa, että neuvostovihamielisiä Karjalan palauttajia kasvoi joka toisella oksalla. Sotaisa Kansa taisteli – miehet kertovat -lehti ilmestyi läpi koko vuosikymmenen. Veikko Vennamo vastusti näyttävästi Urho Kekkosen hyväksymää läheistä idänpolitiikkaa, ja se toi hänen puolueelleen SMP:lle (Perussuomalaisten edeltäjälle) 18 eduskuntapaikkaa molemmissa 1970-luvun alkupuolen eduskuntavaaleissa. Kiellon sijaan onkin todenmukaista, että suomalaisten enemmistö ihan vapaaehtoisesti järkeili hyvien idänsuhteiden olevan hyvä asia, ja tämä on demokraattisesti ajatellen oikein. Ystävien kesken ei käydä sotaa, ja hyvät suhteet auttoivat myös suomalaista kauppapolitiikkaa (ja talouskasvua, jonka äpärälapsena pääsi valitettavasti kasvamaan 1980-luvun juppimentaliteetti). Pyrkimys kansojen ystävyyteen löytyy tietysti Suuresta ja mahtavasta, ja Helsingissä vuonna 1975 järjestetty ETY-huippukokous huipensi yleisen pyrkimyksen myös laajempaan kansojen ystävyyteen. Tämän valossa ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi lukuisat suomalaiset vilpittömästi uskoivat NL:n näyttävän tietä kohti maailmanrauhaa – kunnes, kuin symbolisesti, vuosikymmenen päätteeksi jouluna 1979 NL:n hyökkäys Afganistaniin muutti asetelman dramaattisella kertaheitolla. 1980-luvun glasnost-kauden neuvostonuoret kertoivat avoimesti Afganistanin olevan "heidän Vietnaminsa".

Tietenkään 70-luvulla ei kaikki ollut täydellistä. Ympäristön tila oli luultavasti kehnompi kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin, ja vaikka ympäristöä herättiin aktiivisesti puolustamaan, osa vasemmistoa oli siinä asiassa turhan passiivinen. Äänivallan ympäristöliikkeessä anastivat liberaalit, jotka muodostivat nykyisten vihreiden ytimen. Toki vihreisiin liittyi myös entisiä kansandemokraatteja, mutta heidän vasemmistolaisuutensa oli siinä vaiheessa jo laimentunut. Vaikka vasemmisto näkyi ja kuului 70-luvulla, pysyi SKDL:n kannatus koko vuosikymmenen alle 20 prosentissa. Toki SDP oli paljon nykyistä sosialistisempi puolue ja sen ääniosuus vaihteli eduskuntavaaleissa 23–26 prosentin välillä. Äänienemmistö pysyi silti koko ajan porvaripuolueilla. 1970-luvun politiikan ero nykypolitiikkaan olikin koko poliittisen kentän sijoittuminen verraten vasemmalle – "keskustapuolue" oli oikeasti keskustaa eikä keskustaoikeistoa ja "sosialidemokraatit" pyrkivät sosiaalidemokratiaan eivätkä työväen hyväksymään kapitalismiin. Tämä mahdollisti suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisen. Yksi kaikkein ikävimmistä 70-luvun ilmiöistä oli vasemmistolainen fundamentalismi. SKP:n enemmistö ja vähemmistö hylkivät toisiaan, ja todella paha mieli tulee muistellessa sitä nuorta radikaalia, joka kritisoi Mikis Theodorakisin laulujen esittämistä "koska hän on hylännyt Leninin".

Nykysuomalaisissa kommunistipiireissä tavataan pelätä 70-lukuleimaa. Se on ymmärrettävää, sillä kaikenlaiset ulla-appelsiinit levittävät sitä yhä kaikkialla negatiivisena leimana. Hyväksyttävää se ei kuitenkaan ole, sillä niin kauan kuin sitä pelätään, 70-lukulaisuus pysyy kielteisenä leimana. Sellaisena Appelsin käytti sitä minuunkin yrittäen provosoida, mutta provosoiduinkin vain kirjoittamaan 70-lukumyönteisen blogitekstin. Tällaista käyttäytymistä oikeisto ei osaa ennakoida – joskaan se ei asiasta erityisemmin välitä. Nyky-yhteiskunnan todellisuus, varsinkin mediatodellisuus, on täysin militanttikapitalistisen oikeiston vallassa. Sotaisuutta Venäjää vastaan lietsovat kohuotsikot todentavat, että militarismista puhuminen vasemmiston yhteydessä on täyttä paskaa ja oikeiston yhteydessä sen sijaan varsin todenmukaista – etenkin, kun samat mediat ovat toisesta suupielestään hyväksymässä leikkauspolitiikkaa ja ihannoimassa sikarikkaita. Tätä vastaan tarvittaisiin vahva, radikaali, maailmaa häpeilemättä parantava ja USA:n imperialismia peräänantamattomasti vastustava vasemmisto. Sellainen meillä oli 1970-luvulla. Sen on oltava kunniassa, vaikkei ihannointiin syytä olekaan. Vasemmistoradikalismin kieltävä vasemmistoradikalismi on itsestään selvä paradoksi. Mutta kun vasemmistoradikalismi – ja sen kaunis kukkanen 70-lukulaisuus – aletaan hyväksyä, saavat appelsiinit, sharonit ja kivakurkut pian väistyä vallankumouksen hedelmien tieltä.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Suomen kesän poliittista realismia

Minun kesäaikaani kuuluu säännöllisesti kotimaan turnee. Myöhäisteini-iässä tapasin tehdä sen junalla, myöhemmin joskus liftaten. Viime vuosina olen käyttänyt laina-autoa – polkupyöräreissu on vielä haaveissa. En ole yksityisautoilun kannattaja, mutta kesäaikana sillä konstilla pääsee kätevästi niille maille ja mannuille, joille VR (tai liftikyyti) harvoin vie. Tampereen, Helsingin ja Oulun kaltaisissa kasvukeskuksissa sekä valtaväylien varsilla näkee kotimaan todellisuudesta erittäin valikoidun otannan. Toista on päätyä sorapintaisille tai päällystevaurioisille maanteille, joilla mikään ei näytä muuttuneen vuosikymmeniin – ja niitä riittää tuhansia kilometrejä. Tienviitta ei opasta kuntakeskukseen, vaan seuraavaan pikkukylään, jossa täytyy kääntyä päästäkseen eteenpäin. Pikkukunnan yritystoiminnan opastaulusta löytyy lankapuhelinnumeroita ilman suuntanumeroa; syrjäseudun ruokakaupasta ostettu leipäpussi julistaa mainosslogania, joka on tuttu televisiosta, muttei tältä tai viime vuosikymmeneltä. Pikkutien päästä löytyvää taloa ei ole edes maalattu – ja siinä asutaan edelleen. Kaiken tämän nähtyään ja ymmärrettyään voi tehdä ilmiselvän johtopäätöksen: sitten suuren maaltapaon ainoa näkyvä muutos valtaosassa Suomea on paikallispalvelujen katoaminen.

Lauantaina 28. kesäkuuta kävin Tampereen Näsinpuistossa kuuntelemassa Vihreän Puolueen "puistovalistuksiin" kuuluvaa luentoa bitcoinista, avoimeen lähdekoodiin perustuvasta digitaalisesta valuutasta. Olen lähimenneisyydessä kuullut ja varsinkin lukenut paljon toiveita Suomen markan palauttamisesta, kansainvälisen rahatalouden paluusta kultakantaan ja numeraalisesti laskettavan vaihdannan asteittaisesta hylkäämisestä. Niinpä en ollut valmistautunut siihen, kuinka kritiikittömästi bitcoinia käsiteltiin rahatalouden ongelmanratkaisijana. Jopa paikalle saapuneet kuuntelijat alkoivat julistaa minulle sanaa, kun uskalsin kritisoida bitcoinia teknisestä vieraannuttavuudesta, vieraudesta kansalle, epäjohdonmukaisuudesta (bitcoin-omaisuudet määritetään arvonnan kaltaisessa prosessissa!) ja määrällisen vaihdannan toimialan laajentamisesta edelleen. Lähdin tilaisuudesta pöllämystyneenä: luennoitsijalla saattoi olla oma lehmä ojaniityllä, koska hän on itse mukana bitcoin-bisneksessä, mutta kuinka yhteiskuntakriittisinä itseään pitävät ihmiset saattoivat luottaa urbaanien nörttien kvasitodelliseen puuhasteluun?

Syrjäseuduilla reissatessa oivaltaa, kuinka kaukana kaupunkilaisten visiot ovat suomalaiskansallisesta todellisuudesta. Vaikka tietokone ja netti löytyvät useimmista tuvista, ei ajatus digitaalisesta valuutasta tunnu kotoiselta ympäristössä, jossa Euroopan unioni tarkoittaa tukihakemusnippua ja monikulttuurisuus seitsemää kunnallisissa rivitaloissa asuvaa somalia. Syrjäseudulla käsittää, missä ovat perussuomalaisilmiön periaatteelliset juuret ja miksi myös keskusta saa vuosikymmenestä toiseen isot kannatusluvut. Kokoomus ja vihreät ovat "bitcoin-puolueita", vaikka edellinen vielä varmasti pitkään pitäytyykin eurovaluutassa sen hyödyttäessä parhaiten suurpääomaa. SDP tuskin on rahapoliittinen edelläkävijä, mutta kylläkin uskollinen perässähiihtäjä. Vasemmistoliitto on yhteiskuntakriittinen ja teoriassa sitä voitaisiin kannattaa, ellei se myötäilisi aivan liikaa urbaaneja, elämästä vieraantuneita poliittisia ideoita. Pienpuolueilla ei ole edes kunnallisvaaleissa ehdokkaita, ellei kommunisteilla tai Ipulla yksi tai kaksi (piraatit ne vasta ovatkin vieraantuneita!). Niinpä luottamus kohdistuu keskustaan ja protesti perussuomalaisiin.

Kaupungissa tuijotetaan tilastolukuja ja todetaan, että vain 15,6 prosenttia suomalaisista asuu taajamien ulkopuolella. Tähän sisältyy kuitenkin useita laskuvirheitä. 1) Edellä mainittu 15,6 % tarkoittaa yhteensä noin 850 000 ihmistä. Siis lähes miljoona suomalaista asuu yhä taajamien ulkopuolella. 2) Taajamiksi luetaan Suomessa kaikki vähintään 200 asukasta käsittävät tiiviit asuinyhteisöt. Näihin lukeutuvat myös syrjäseutujen pientaajamat. Jos mukaan luetaan vain suuremmissa yli 10 000 asukkaan taajamissa asuva väestö, tulokseksi saadaan reilusti alle 3,5 miljoonaa eli toisin sanoen kaksi miljoonaa suomalaista elää isompien taajamien ulkopuolella. On lisäksi huomattava, että "isompia taajamia" ovat tässä tapauksessa myös mm. Forssa, Iisalmi, Jämsä, Lapua, Mäntsälä, Nastola, Pieksämäki, Siilinjärvi, Vammala ja Ylivieska. 3) Huomattava osa näistä 3,5 miljoonasta "urbaanista" on tosiasiassa joko kotoisin maaseudulta, maaseudun kesäasukkaita (yleensä mökkiläisiä) tai molempia. Näin ollen voin vakavissani väittää, että valtaosa suomalaisista on jotakin muuta kuin teknisiin ja virtuaalisiin ongelmanratkaisuihin kurkottavien poliittisten ryhmien tavoittamia urbaanisuomalaisia. Siis sen lisäksi, että ylivoimainen valtaosa fyysis-maantieteellisestä Suomesta on ihan samannäköistä ympäristöä kuin ennen virtuaalitodellisuuden, monikulttuurisuuden ja Euroopan unionin ilmestymistä.

Jos vasemmistolaiset ja muut yhteiskuntakriittiset ryhmät haluavat nostaa kannatuksensa ylös nykyisistä pohjamudista, niiden on opittava puhumaan kansan kieltä. Seuraava kysymys kuuluu "minkä kansan?". Punavihreissä kaupunkilaispiireissä kuvitellaan, että se kansa on joko heidän kaltaistaan tai edistyneesti ajatellen yhteiskunnan pudokkaita, jotka ilman putoamista olisivat heidän kaltaisiaan. Kokoomuslaisia ymmärretään, koska heitä pyörii samoissa urbaaneissa piireissä kuin punavihreät itsekin – asioista joskus väitellään Twitterissä, jos jaksetaan – kun taas perussuomalaisia, vanhakantaisia keskustalaisia, kristillisiä, korpikommunisteja ja itsenäisyysmielisiä lähinnä oudoksutaan kykenemättä selittämään ilmiötä (joskus heidät leimataan jopa kajahtaneiksi). Kaikille näille urbaaneille yhteiskuntakriitikoille suosittelen lämpimästi Suomen syrjäseutujen turneeta. Lähtekää matkaan vaikka yhdessä vuokratulla bussilla. Ellei huomio keskity koko ajan omaan keskinäiseen kehumiseen tai urbaanin todellisuuden säilyttämiseen omassa kuplassa, silmille puhkeaa mullistava totuus nyky-Suomesta ja -suomalaisista. Syrjittyä Suomea löytyy satoja kilometrejä satojen kilometrien perään, ja useimmissa ympäristöissä myös asutaan. Tämä on se pohja, jolle maa on rakennettu ja rakennustyö on yhä kesken tai tauolla. Ja tämän maan kansan kieltä on osattava puhua, mikäli yhteiskunta oikeasti halutaan parantaa eikä vain leikkiä urbaania yhteiskunnanparannusleikkiä.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Mainilan laukaukset ammuttiin Suomesta!

Monia on varmasti ihmetyttänyt viimeisen parin vuoden aikana lueskellessaan twiittejäni ja blogitekstejäni, että minkä ihmeen takia se on nyt tuollainen. Punavihertävää väkeä – jota lähipiiriini on kuulunut kauan – ei kummastuta, jos minunlaiseni kirjoittaja puolustaa rauhaa, tasa-arvoa, luontoa, jopa sosialistista politiikkaa. Mutta Venäjän puolustelu menee jo yli ymmärryksen. Eikö siellä ole vallassa aikamme despootti, Vladimir Putin, joka kaappailee alueita Ukrainalta, käy juonikasta informaatiosotaa ja uhkailee Suomea Nato-asiassa? Ja eikö Venäjällä poljeta häikäilemättömästi homojen ihmisoikeuksia, mikä asia lienee minullekin ollut joskus tärkeä? Eikö länsimaissa kuitenkin ole moni kritisoimani asia paremmin kuin suuressa, tuntemattomassa ja siksi hieman pelottavassa idässä?

Lähden liikkeelle Ukrainasta. Länsimainen valtamedia tosiaan levittää kuvaa, että Putinin Venäjä lietsoo Ukrainan kriisiä: se kaappasi kaikkien lakien ja sääntöjen vastaisesti Krimin itselleen, masinoi ja manipuloi aktivismia Itä-Ukrainassa sekä vääristelee asioita omaksi edukseen. Suomessa ääneen on päästetty muun muassa kirjailija Sofi Oksanen, jonka mukaan Venäjä lähettää samat ammattinäyttelijät poseeraamaan valokuvissa "paikallisina" vuoroin Donetskissa, Luganskissa, Slavjanskissa ja niin edelleen. Salaliittoteorioiksi on leimattu viime aikoina yhtä ja toista, mutta kaikkein älyttömin salaliittoteoria menee usein kansaan täydestä. Sofin poliittinen väri ei ole pitkään aikaan ollut arvoitus, mutta moni ihminen ei halua olla tykkäämättä hänestä. Toisin ajattelevalle kirjailijalle tuskin annettaisiin samanlaista asemaa mediassa. Tämä johtaa oivallukseen, että suomalainen ja länsimainen valtamedia ylipäänsä vääristelee asioita omaksi edukseen (Suomessa erityisesti Nato-jäsenyyden ajamiseksi), ja viime kädessä koko alkuperäinen Länsi-Ukrainan aktivismi on ollut lännestä käsin masinoitua ja manipuloitua. Kestääkö edes Krim-argumentti läheisempää tarkastelua? Krimillähän järjestettiin asiasta kansanäänestys, jossa ylivoimainen enemmistö kannatti irtautumista Ukrainasta ja liittymistä Venäjään.

Kenen totuutta uskot? En ole niin naiivi, että tässä vaiheessa hihhuloin silmät selällään uskovani ilomielin Venäjän totuutta. Tosin sellainen reaktio on tullut mieleen ihan omaa vittumaisuuttani, kun olen seurannut länsimielisten Ukraina-kommentteja. Kun Odessassa toukokuun alussa tapettiin 42 Kiovan hallinnon vastustajaa, länsimaissa moni uskoi Kiova-mielisten väittämän, että tappajat olivat Venäjän paikalle järjestämiä provokaattoreita. Jos näin uskovilta kysytään mielipidettä syyskuun 2001 WTC-iskun aitoudesta, saadaan vastaukseksi, että asian epäily on epäuskottavaa salaliittosatuilua. Kysymys ei ole asioiden uskottavuudesta, vaan poliittisesta ideologiasta. Venäjän provokaattorit tappamassa 42 "omaa" on samassa linjassa valokuvissa poseeraavien ammattinäyttelijöiden kanssa, joten näitä asioita kannattaakseen on omaksuttava oikein muhkea salaliittoteoria Venäjän pahuudesta. Itse en sitä omaksu, sillä asia näyttää minusta epäuskottavalta (joo, joo). Krimin kansanäänestyksen aitouttakin kritisoitiin, mutta ennen kuin länsi ehti muuta kuin taivastella Venäjän pahuutta, Venäjän ihmisoikeusneuvosto ilmoitti epäilevänsä kansanäänestystuloksen aitoutta. Tämä laittoi länkkäreille pahasti jauhot suuhun. Vielä oleellisempaa kuitenkin on, että Kiovan hallinnon, USA:n sekä niiden käskyläisenä länsimaisen valtamedian levittämiä "totuuksia" paljastuu vähän väliä valheiksi. Vai mitä sanot siitä, että Itä-Ukrainasta on YK-pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan 110 000 ihmistä paennut Venäjälle? Eikö lännessä esitetyn logiikan mukaan heidän pitäisi paeta Länsi-Ukrainaan (tai muihin maihin, joihin on siirtynyt vain 700 ja heistäkin osa Valko-Venäjälle)?

Se Ukrainasta. Todettakoon vielä, että Venäjä on tukenut myös Bashar al-Assadin hallintoa Syyriassa, mitä moni kauhistelee vielä Euroopan asioitakin enemmän. On kuitenkin muistettava, että väittämät Assadin hallinnosta kemiallisten aseiden käyttäjänä ja muiden tuhotöiden tekijänä ovat peräisin puolueellisista lähteistä (kuten USA:n hallinnolta); puolueettomat lähteet viittaavat enemmänkin päinvastaiseen eli kapinallisten syyllisyyteen. On tragikoomista seurata, kuinka USA:n Syyrian sotaan kouluttamat taistelijat ovat ISIS:n (tai ISIL:n) nimellä valtaamassa samojen jenkkien hallinnoimaa Irakia. Kaikkialla maailmassa tosiasiat alkavat puhua vaihtoehtomedian levittämän totuuden puolesta valtamediatotuutta vastaan. Ja nyt päästään asian ytimeen: Venäjän näkemystä ei puolla pelkästään venäläisten oma informaatio (RT ym.), vaan laaja kansainvälinen vaihtoehtomedia. Sama media puhuu palestiinalaisten puolesta Israelia vastaan, demokratian puolesta suurbisneksen tyranniaa (TTIP/TPP) vastaan, yksityisyyden puolesta NSA:n urkintaa vastaan ja Wikileaksin puolesta hallitusten salailua vastaan. Todellakin, Wikileaks ja Edward Snowden ovat tuoneet julki valtavasti USA:n ja muiden länsimaiden toiminnan kyseenalaistavaa materiaalia, mutta Venäjää kohtaan heillä ei ole ollut paljon valittamista – niin vähän, että tiettävästi Snowden majailee yhä siellä maanpaossa.

On melkoinen mullistus maailmanpoliittiseen näkökulmaan, jos alkaa nähdä Venäjän (ja vaihtoehtomedioiden) väitteet todempina kuin meikäläisen valtamedian. Siitä huolimatta jotkin Venäjän kannalta ikävät totuudet pysyvät tosina. Näin Pride-viikon jälkimainingeissa ei voi olla ajattelematta homokysymystä: eikö Venäjällä ole vastikään hyväksytty laki, joka kieltää "homopropagandana" mm. puheen homo- ja heteroseksuaalisuudesta tasavertaisina suuntautumisina? Tämä on fakta. Sen sijaan lännessä sumeilematta viljellyt väittämät, joiden mukaan Putinin hallitus vainoaa homoja yksityiselämää myöten, ovat tahallisen kärjistettyä liioittelua. Vielä oleellisempi pointti tässä yhteydessä on muistaa, että juuri äsken – Pride-viikolla! – Suomen eduskunnan lakivaliokunta hylkäsi tasa-arvoisen avioliittolain. Vaikka Suomi olisikin tässä asiassa Venäjää "parempi" maa, se on todella kaukana malliesimerkistä ja siksi Venäjän lyöminen täältä käsin homokysymyksellä tai yleensä ihmisoikeuskysymyksillä on yhtä älytöntä kuin ajatus, etteivät hipit olisikaan vastustaneet Vietnamin sotaa Pohjois-Vietnamin poljettua hieman ihmisoikeuksia.

Lopuksi viittaan provosoivaan otsikkoon. Ei minulla mitään uutta, salattua tietoa ole talvisodan aloittaneista Mainilan tykinlaukauksista. Ei ole todisteita, että ne olisivat tappaneet ketään, mutta viime aikoina Nato-mielinen länsimedia on osoittanut, millainen propaganda kääntää kaikki omat syyt vihollisen syyksi. Paitsi, että näin on käynyt Ukrainassa, myös suomalainen valtamedia on osoittanut valtavaa propagandistista pätevyyttä ja valitettavaa totuudellista pätemättömyyttä. Toiminta länsivaltojen ja Naton maailmanpoliittisten näkemysten julkaisuautomaattina on tuomittavaa, mutta suomalaisittain tämä on vielä vähäpätöistä verrattuna siihen sotaisaan vihollisretoriikkaan, mitä erityisesti Ilta-Sanomat käyttää Venäjästä. Sen mukaan Venäjä on sekä avoimesti vihollismaa että relevantti uhka, ja tätä vastaan voimme tietysti puolustautua vain turvautumalla Naton isoon kuristavaan syliin. Minuakin jo pelottaa – ei Venäjä, joka näyttää lähes yksin rakentavan rauhaa Itä-Ukrainaan, vaan meidän oma Suomemme, jonka vallanpitäjiä Alexander Stubbista Elinkeinoelämän keskusliiton kautta Helsingin Sanomiin vastustan yhtä todellisesti kuin olen tätä kirjoittaessani hengissä. Tällainen sodanlietsonta, uhittelu, avoin naapurin vastainen puolueellisuus ja vastavirran äänien vaientaminen johtivat 75 vuotta sitten tilanteeseen, jossa pieni autoritääris-kapitalistinen Suomi saattoi yhtä hyvin kuin autoritääris-sosialistinen Neuvostoliittokin sytyttää ihmisoikeusrikoksista pahimman eli sodan.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Meidän aikamme tiedostamisilmiö

2010-luvun suuri kansainvälinen tiedostamisilmiö on havahtumista Ison Rahan globaalin fasismin uhkaan. Yhä useammat ihmiset näkevät, että poliittinen "demokratia" on isolta osin silmänlumetta ja sen taustalla jyllää Ison Rahan valta, mitä nykyiset poliittiset liikkeet ja puolueet eivät pysty kumoamaan tai edes halua kumota. Yhä useammat ihmiset ovat tietoisia lahjonnan, lobbauksen ja konsultoinnin ongelmallisesta roolista yhteiskunnassa. Yhä useammat tunnistavat yhteiskunnallisten tapahtumien todelliset taustavaikuttajat – pankit, suurbisnesjohtajat, mediapomot, "asiantuntijoina" toimivat kapitalistiset ekonomistit, kansalliset työnantajapuolen yhteenliittymät (Suomessa Elinkeinoelämän keskusliitto) ja kaiken huippuna Bilderberg-kokoukset. Yhä useammat myös oivaltavat, että vapaaksi, demokraattiseksi ja riippumattomaksi kehuttu länsimainen (valta)media syöttää lukijoilleen täydellistä puppua ja käyttää mustamaalaus- tai kuoliaaksivaikenemistaktiikkaa Ison Rahan valtaa horjuttaviin totuuksiin. Yhä useammilla jopa sytyttää, että sosiaalista mediaa käytetään sumeilematta hyväksi: sen avulla hyväntahtoisista taviskansalaisista tulee uusia linkkejä valhe-Matrixin rakentumisessa Ison Rahan totuuden ympärille.

Lähitulevaisuuden poliittisessa kilpailussa on iso potti tarjolla sille, joka valjastaa käyttöönsä meidän aikamme tärkeimmän tiedostamisilmiön. Onnenonkijoita onkin ilmestynyt apajille kaikkialla Euroopassa. Uuskonservatiivinen oikeisto ei olisi päässyt likimainkaan näin pitkälle, jos se olisi jäänyt sähläämään maahanmuuton kanssa eikä olisi tajunnut yhtäältä vedota hupeneviin terveys- ja vanhuspalveluihin, toisaalta osoittaa sormella ylikansallisia rahakurittajia. Laajempi yhteiskunnallinen tietoisuus puuttuu, mutta niin puuttuu äänestäjien suurilta massoiltakin. He – sekä uuskonservatiivipoliitikot että äänestäjät – kuitenkin vaistoavat, että jokin on nyt systeemissämme pahasti vialla ja tarjoavat yksinkertaisia, helposti tyhmään kansaan meneviä ratkaisumalleja. Jopa suoranaiset natsit perustavat ideologiansa alkeelliseen tietoisuuteen globaalista Ison Rahan uhasta. Itse rahaa ja rahantekoa he eivät vastusta lainkaan, mutta he pelkäävät ja pelottelevat, että globaali Iso Raha ostaa ja vie meidän maamme ja perusarvomme. Taustalla on tietysti juutalainen salaliitto, koska juutalaiset ovat tunnetusti "aina" pankkiireja – ja kun salaliittoihin päästiin, ei holokaustiakaan ikinä tapahtunut, koska meitä on "aina" huijattu juutalaisten eduksi niin kuin valtamedia edelleen huijaa Israelin eduksi. Yllä esitetystä on helppo löytää yhteys siihen, mitä kutsun meidän aikamme tiedostamisilmiöksi, mutta lopputulos on täysin harhaanjohtava. Ja sehän Isolle Rahalle sopii.

Iso Raha ja ikikumppaninsa länsimainen valtamedia johtavat harhaan myös ainoan poliittisen suunnan, joka oikeasti voisi kumota ja tuhota niiden vallan – vasemmiston. Sen sijaan, että vasemmisto oivaltaisi avainasemansa, tilaisuutensa ja valtansa, sen piirissä hylätään usein koko ajatus suuresta kansainvälisestä tiedostamisesta. Jos esimerkiksi Suomen keskustavasemmiston (johon luen vasemmistoliiton, vasemmistovihreät ja -demarit sekä maltillisimmat "kommunistit") piirissä tehtäisiin asiasta kysely, epäilen, että yleisin vastaus sisältäisi diipadaapaa vähemmistöjen oikeuksista ja seksuaali-identiteetin vapaudesta. Ihan kiva, mutta sen tiedostamisilmiön ensisijainen aika oli 10–20 vuotta sitten. Suurimpana uhkana osoitettaisiin ongelman aiheuttajien (suurbisnes, euroamerikkalainen imperialismi, EK ja sen poliittinen siipi kokoomus) sijaan ongelman vääriä ja huonoja ratkaisijoita (uuskonservatiivinen oikeisto sekä Ukrainaa ja Kreikkaa lukuun ottamatta marginaalinen poliittinen natsismi). Tietoisuutensa keskustavasemmisto löytää yhä useammin sosiaalisesta mediasta, joka toimii yhä useammin valtamedian välineenä – ja joskus ihan suoraan valtamediasta, jonka arvovaltaa ei satunnaisten hämäävän hyvien poikkeusesimerkkien vuoksi viitsitä kyseenalaistaa. Ja sehän Isolle Rahalle sopii.

Mutta kenties eräänä lähitulevaisuuden päivänä syntyy Suomen kaltaisiin länsimaihin uusi Ison Rahan globaalin fasismin uhan ja sen välineet tiedostava, ovela ja taisteleva vasemmisto, jota ei vanhoilla konsteilla nujerreta. Se kritisoi ja kyseenalaistaa, levittää totuuksia, kasvattaa ja kouluttaa, kieltäytyy yhteistyöstä ja lähtee kaduille. Se haistattaa pitkät "ihan kivalle" ja puolivillaiselle toiminnalle yhtä lailla kuin poliittiselle harhaanjohtamiselle. Se ei yritä parantaa taudin räikeimpiä oireita, vaan poistaa taudin syyt. Tämä ei Isolle Rahalle sovi. Se joutuu paljastamaan todelliset kasvonsa, fasistin ja imperialistin rumat ja ilkeät kasvot. Silloin alkeellisesti tiedostavien ja harhaanjohdettujen on pakko päättää, kumpaa he uskovat ja seuraavat: vallanpitäjien valheita vai vallankumouksellista totuutta.