torstai 28. huhtikuuta 2016

Paskin hallitus ikinä

Sanayhdistelmään "paskin hallitus ikinä" on törmännyt sosiaalisessa mediassa niin monta kertaa, että se sopii kaapata tämän kokoavan kirjoitelmani otsikoksi. Olen nimittäin samaa mieltä: näin huonoa hallitusta ei ole Suomessa ainakaan omana elinaikanani nähty, ja muutkin sodanjälkeiset hallitukset lienevät vertailuilta turvassa. Listaan seuraavassa muutamia olennaisia tekijöitä:

Hallitus on kirjaimellisesti myymässä maansa. Suomessa metsien ja vesistöjen laaja valtio-omisteisuus on mahdollistanut niiden monipuolisen hyötykäytön yhteisenä kansallisomaisuutena. Näihin kohdistuvat yhtiöittämis- ja myyntiaikeet romuttavat koko suomalaisen luontosuhteen perustan. Lisäksi hallitus on edeltäjiensä tavoin päästänyt ulkomaiset kaivosyhtiöt tekemään valtauksia. Muutoinkaan hallitus ei ole millään lailla asettanut kotimaisia toimijoita – esimerkiksi yrityksiä – etusijalle, vaan sen voi nähdä jopa suosineen ulkomaisia.

Kaiken kukkuraksi hallitus ajaa TTIP-sopimusta, joka antaa bisnesfirmoille ongelmatilanteissa korkeamman valta-aseman kuin demokraattisesti valituille instituutioille. Toisin sanoen, jos Suomen valtio ja amerikkalainen yhtiö joutuvat Suomessa ristiriitatilanteeseen, Suomen valtio on tuomittu häviämään jutun.

Hallitus on vimmaisesti yksityistämässä kaikkea, mikä on valtiojohtoisesti toiminut oikein hyvin. Ennen kuin VR:stä tehtiin "voittoa tuottava valtionyhtiö", mikä on aina ollut minusta paradoksi, se oli periaatteessa täysin toimiva järjestelmä. Hinnat olivat tuolloinkin melko korkeat, mutteivät mitään 2010-luvun alkupuolen kiskurihintoihin verrattuna. Vuonna 2015 VR "kuunteli kansalaisia" ja alensi tuntuvasti hintojaan, mutta tämä tuoton vähentyminen korvattiin vähentämällä henkilökuntaa ja lakkauttamalla ennestäänkin turhan harvoja rataosuuksia. Näin VR ajettiin siihen kuntoon, että ministeri Anne Berner on voinut avoimesti julistaa pyrkivänsä koko rautatietoiminnan yksityistämiseen – siitä huolimatta, että muun muassa Britanniassa on asiasta huonoja kokemuksia. Kyse on ideologiasta, siis periaatteesta, eikä käytännöstä. Bernerin hanke Suomen tieverkon yksityistämiseksi onkin jo aivan tolkutonta paskaa. Tyhmempikin ymmärtää, mihin se johtaa: 1) tienkäyttömaksuihin, 2) kannattamattomien tieosuuksien jättämiseen hunningolle.

Tasapuolisuuden nimissä on syytä muistuttaa, ettei Suomen yksityistäminen ole pelkästään Anne Bernerin tai liikenne- ja viestintäministeriön käsissä – kunpa olisikin. Esimerkiksi sote-uudistuksen on helppo nähdä pelaavan ennen muuta syövän lailla alalle levittäytyneiden yksityisten firmojen pussiin. Metsähallituksen yhtiöittäminen viittaa yksityistämisen suuntaan – VR:kin ensin yhtiöitettiin (vuonna 1995). Kyllä yksityistämisvimma-tauti on levinnyt kaikkialle Sipilän hallitukseen, tai oikeastaan vielä pahempaa: Sipilän hallitus on ylipäänsä olemassa nimenomaan yksityistämistä, kapitalisoimista ja bisnesvaltaistamista varten.

Toisaalta hallitus on saanut inhoamaan valtiota, koska sen toimiaikana valtiosta on tullut kansalaisen vihollinen. Tampereen Pispalassa on yhdistyspohjalta toimiva kirjasto, joka syntyi kansalaistoiminnan pohjalta korvaamaan 1990-luvun alkupuolella lakkautettua kunnallista lähikirjastoa. Kirjastolla on selvästi oma luonteensa ja tunnelmansa. Lahjoitusten pohjalta kertyneet kokoelmat ovat mukavan satunnaisia, ja erityisyyttä korostaa myös anarkistisen kirjallisuuden hylly. Kun Pispalan kirjastoyhdistys ilmoittaa verkkosivuillaan tähtäävänsä edelleen kunnallisen lähikirjaston palauttamiseen Pispalaan, tällainenkin vanha sosialisti kummastuu: "Miksi sitä yhteiskuntajärjestelmää täytyisi tähän sotkea?" Vaikka pidän kunnallisista lähikirjastoista, ajatus yhteiskuntajärjestelmästä on muuttunut niin taannuttavaksi, että jopa (maksullinen!) yhdistysperustainen kirjastotoiminta tuntuu nyt vapautuksen ääneltä. Sipilän hallitus on kerta kaikkiaan saanut suhtautumaan kaikkeen valtiolliseen, kunnalliseen ja yhteiskunnalliseen entistä kielteisemmin. Edistystä on näkyvissä vain kansalaistoiminnan, järjestöjen ja yhdistysten kautta. Tämä varmasti sopii yksityistämisvimmaiselle hallitukselle, mutta minkäs teet.

Kun liikennevaloissa kävelee tai pyöräilee päin punaista, joku saattaa vielä katsoa hieman pahalla silmällä. Mutta kun ei ole kunnioitusta lainlaatijoita kohtaan, ei ole kunnioitusta lakejakaan kohtaan.

Hallitus ei ymmärrä ajamiensa yhteiskunnallisten muutosten johtavan täysin ilmeisesti rikollisuuden ja turvattomuuden lisääntymiseen. Tämä muistuttaa minua, ettei hallitus ole pelkästään läpeensä ideologinen (oikeistolainen), vaan myös selvästi tyhmä. Kun yhteiskunnan köyhimpien kapeaa leipää kavennetaan entisestään, ja toisaalta yhä useammilta evätään perusetuudet (varsin kyseenalaisin perustein), mitä hallitus luulee sillä saavuttavansa? Kuvitteleeko joku varattomien perustavan lisää yrityksiä, taikovan jostakin lisää työpaikkoja, kääntyvän rikkaiden sukulaisten puoleen – joita varmaan on jokaisella köyhällä, jee jee – tai tyytyvän osaansa ja kuolevan mukisematta pois? Ehei! Yhä useammalle pälkähtää päähän, että on sittenkin keinoja rahan ja toimeentulon hommaamiseen. Voi esimerkiksi varastaa, myydä huumeita tai vaikka solmia yhteydet järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Kun yhteiskunta ei kunnioita kansalaista, ei kansalaisellakaan ole enää mitään syytä kunnioittaa yhteiskuntaa. Sana "yhteiskuntasopimus" on Juha Sipilän toimesta ollut kovasti esillä – väärinkäytettynä kuin joulupukki vappumarkkinoilla – mutta samaan aikaan hallitus on tuhoamassa Suomen kaikkein tärkeimmän yhteiskuntasopimuksen: useimpien kansalaisten edes periaatteellisen yhteen hiileen puhaltamisen.

Hallitus ei missään tapauksessa edusta kansaa eikä kansalaisia, eikä toimi Suomen eduksi. Sen sijaan hallitus edustaa elinkeinoelämän ja suurbisneksen etuja, ja on jopa avoimesti toiminut yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa työntekijäjärjestöjä vastaan. Ei tarvitse muuta kuin muistuttaa Stubbin, Soinin ja Sipilän fistbumpista, kun työläisiä sortava "yhteiskuntasopimus" (käytännössä siis tupo) näytti hetken aikaa syntyneen. Jotkut hitaalla käyvät ihmiset eivät ole vieläkään oivaltaneet, ettei Sipilän hallitus millään tavalla työskentele Suomen parhaaksi. Heitä on syytä muistuttaa, että...

...hallitus ei ole hyvä edes omilla virallisilla perusteillaan, vaan tuottaa esimerkiksi taloudelle ja työllisyydelle koko ajan pelkkää hallaa. Tämä kavaltaa, ettei hallituksen ole tarkoituskaan parantaa edes näitä asioita, vaan ainoastaan tehdä Suomesta ison rahan tyrannisoima luokkayhteiskunta. Hallituksen näennäistoimet talouden ja työllisyyden parantamiseksi ovat pelkkää ideologiaa. Käytännön tehoa niillä ei ole tai se on jopa miinusmerkkinen. Esimerkiksi pyrkimys parantaa työllisyyttä kiristämällä työttömien asemaa pohjautuu väärään, täysin pinnalliseen oikeistolaisten oletukseen laiskoista, tuilla keplottelevista työttömistä. En millään usko hallituksen uskovan tähän kuvitelmaan itsekään, vaan se käyttää hyväkseen sitä, että jotkut ihmiset (tyypillisesti valtamedian kusettamina) uskovat siihen. Työttömien aseman kiristäminen ei näin ollen edes tähtää työllisyyden parantamiseen, vaan yksinkertaisesti yhteiskunnan heikompien jättämiseen oman onnensa nojaan.

Puhumattakaan siitä, mitä hallitus saa aikaan niille tärkeille asioille, joita se ei edes väitä puolustavansa. Talouskasvu ei minusta ole hyvä tavoite, sillä Suomessa on taantumasta huolimatta aivan riittävästi varoja, joka vain jakautuvat epätasa-arvoisesti. Yhteiskunnallista tasa-arvoa ei hallitus tietääkseni edes väitä ajavansa. Sen huomaa – paitsi ylipäänsä köyhimpien, myös opiskelijoiden aseman heikennyksistä. Hallitus ajaa toimia, joiden myötä vain ylempien yhteiskuntaluokkien lapsilla olisi minkäänlaisia käytännön mahdollisuuksia esimerkiksi akateemiseen koulutukseen. Sivistyksestä hallitus ei piittaa pätkääkään. Sosiaaliset ongelmat ja terveys kiinnostavat hallitusta vain yksityisen sektorin rahantekovälineenä. Asumisen ongelmista ei piitata, ellei niillä voi tehdä rahaa, ja alueellinen eriarvoisuus kiinnostaa vain keskustapuoluetta välineenä ylläpitää täysin naurettavaa "syrjäseutujen puolustajan" imagoa. Ympäristö on kaikkein eniten hätää kärsimässä. Näin katastrofaalista hallitustason ympäristöpolitiikkaa ei olisi 1970-luvun jälkeen pitänyt voida kuvitellakaan.

Hallitus ei taistele veronkiertoa vastaan, vaan suorastaan kannustaa siihen, ja myös hallituksessa itsessään on veronkiertäjiä. Lenita Toivakka ja Anne Berner ovat todistetusti sotkeutuneet veroparatiisiyhtiöihin, ja myös Juha Sipilällä on asiaan liittyen päivänselvästi omakohtaista salattavaa. Nyt, kun yhä useampi kansalainen tiedostaa veronkierto-ongelman suuruuden, meillä on hallitus, jonka voi hätäisiä "juu kyllä tartumme toimeen" -tyyppisiä lausuntoja antaessaan kuvitella iskevän silmää. Seuraavana päivänä isännilleen uskollinen kaupallinen valtamedia julistaa, kuinka hirvittävää on, että sosiaalitukia on joku joskus jossain hyväksikäyttänyt.

Hallitus valehtelee ja pimittää. Kun Alexander Stubb kaivoi jälleen kerran esiin hallintarekisterihankkeen, jonka hän oli pari kuukautta aikaisemmin luvannut pitää poissa pöydältä, Iltalehden Tommi Parkkonen – yksi harvoista oikeasti kriittisistä toimittajista, joiden juttuja valtamedia julkaisee – antoi tapahtumalle nimen "hallintarekisterin pojan paluun kosto". Aiemmin Stubb oli joutunut tilille valehdeltuaan, että 90 prosenttia asiantuntijoista kannattaa hallintarekisteriä, vaikka todellinen luku oli 10 prosenttia. Tällaisen valehtelun jälkeen ei yhdessäkään sivistysmaassa annettaisi ministerin jatkaa tehtävissään. Totta kai hallintarekisterissä on kysymys muun muassa bisnesyritysten veronkierron helpottamisesta. Viimeksi valehtelusta on jäänyt kiinni toinen kokoomuslainen, ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka, joka kirkkain silmin kielsi olleensa perustamassa veroparasiittiyritystä. Maassa maan tavalla, puolueessa puolueen tavalla, hallituksessa hallituksen tavalla!

Hallitus on antanut rasistisen ja fasistisen äärioikeiston rehottaa, mutta vittuilee kyllä vasemmistolle jokaisen tilaisuuden tullen. Juha Sipilän höpinät uusnatsien katupartioista auttamassa lapsia kotoa harrastuksiin jäävät historiaan yhtenä kaikkien aikojen möläyksistä, mitä pääministeri on Suomessa möläyttänyt. Puolueet ovat periaatteessa lupautuneet vastustamaan rasismia, mutta mitään käytännön merkkiä sellaisesta ei ole näkynyt. Vasemmistolle oikeistohallitus (ennen kaikkea kokoomus ja perussuomalaiset) kyllä muistaa aukoa päätään. Hallituksen suojeluksessa on myös äärioikeistotapahtumia tukenut, anarkistien ja muiden vasemmistoaktivistien toimintaa järjestelmällisesti vaikeuttanut poliisi – ja oikeistomyönteisiä ja vasemmistovastaisia valheita suoltava media.

Hallitus on ilman minkäänlaista kansan mandaattia alistanut Suomen USA:n ja Naton Venäjä-vastaiselle sotilaalliselle toiminnalle. Pahimman skenaarion mukaan Nato ja Venäjä provosoivat toisensa sotaan, ja Suomi joutuu suursodan näyttämöksi. Toisen maailmansodan tavoin Ruotsi säästyy sodalta, koska siellä ei ole koskaan ollut niin kokonaisvaltaisen typerää valtiojohtoa kuin Suomessa ja Baltian maissa. Haluaako oikeasti joku Suomen täyteen kärsimystä ja kuolemaa? Pian maassamme käynnistyy USA:n Venäjä-vastainen uhitteluoperaatio, joka tuo Suomeen isot määrät amerikkalaisia sotilaita ja aseita – luonnollisesti historiamme paskimman hallituksen suosiolla.

Hyvää vallankumousta!

torstai 7. huhtikuuta 2016

Valtamedian loputon, toivoton kujanjuoksu

Motto: "Mainstream media is so transparently biased I don't know how reporters can keep a straight face." (Nimimerkki @StarSparkle_UK Twitterissä 7.4.2016. Asiayhteys: London Broadcasting Companyn twiitti, jossa se ehdotti työväenpuolueen puheenjohtajan Jeremy Corbynin eroakoska tämä oli vaatinut pääministeri David Cameronia tilille Panama-veronkiertosotkuista.)

Tämä kirjoitus on jatkoa aiemmille valtamediakriittisille teksteilleni: Valtamedian mediavaltaValtamedian mediavalta – toinen näytös (osa 2: Paluu!)Valtamedian mediavalta 2015 sekä laajemmin http://sosiokeiju.blogspot.fi/search/label/valtamedia.

Panama-paperit ovat huhtikuun 2016 puheenaihe. Etukäteen arvioin varmasti yhtenä monista, että "historian tärkeimmäksi tietovuodoksi" nimitetystä paljastuksesta tulee todellinen sukupolvikokemus, jonka jäljiltä varsinkin nuorten ja asemaansa vakiinnuttamattomien yhteiskuntakriitikoiden maailma ei ole entisensä. Ihmisellä, joka ei ole kyyninen, on luonnonlahja olettaa uusista asioista ensiksi hyvää (tämän virkkeen lainaan suoraan ensimmäisestä mediavalta-artikkelistani). Ja onhan tilille joutunut monenlaista menijää – Islannin pääministeri peräti erosi, ja Suomessakin Nordea-pankille on oltu laajalti jättämässä omakohtaisia jäähyväisiä. Täytyy myöntää, että olen viime vuosina oppinut niin kriittiseksi Yleä kohtaan, että sen ja kaltaistensa mukanaolo tällaisessa projektissa herätti pään sisällä kysymyksiä. Tosiseikka, että yhdysvaltalaisia on kärähtäneissä "veroparasiiteissa" poikkeuksellisen vähän (ja kiinalaisia vastaavasti omituisen paljon), on myös herättänyt epäilyksiä – sekä minussa että lukemattomissa muissa sosiaalisen median käyttäjissä.

Valtamedian rooli on tullut entistä läpinäkyvämmäksi Panama-papereiden jälkikommenteissa. Ensimmäisessä kappaleessa mainittu LBC:n twiitti on vain jäävuoren huippu. David Cameronin miljonääri-isän on osoitettu kiertäneen veroja vuosikymmenien ajan, mutta valtamedia on enemmän suojellut kuin hiillostanut Britannian pääministeriä asiaan liittyen. Sen sijaan, kun panamalaisen asianajotoimiston listoilta on löytynyt pari Venäjän presidentin Vladimir Putinin kaveria, tämä on antanut länsimaiden valtamedialle syyn käydä päätä pahkaa Putinin kimppuun. Kun tällaista osaa katsoa kriittisesti, ei ihmetytä, kuinka rohkeimmat (ja toisaalta hulluimmat) uskaltavat pitää koko valtamedian kuvaamaa todellisuutta vuosikymmeniä kestäneenä pyramidihuijauksena, joka pelaa bisnesrikkaiden kabinettivallanpitäjien piikkiin.

Samaan aikaan kotimaassa: Helsingin Sanomien Nyt-liitteen nettisivuilla julkaistiin sinänsä tärkeä artikkeli rasismin merkityksen moninaisuudesta. Itse ihmettelin Twitter-kommentissani, miksi toimittaja Jussi Ahlroth käyttää läpi koko artikkelin "roturasismi"-termiä, vaikka haastateltu tutkija Lena Näre nimenomaan ilmoittaa: "Käytän mieluummin käsitettä rodullistaminen." Ahlrothin vastakommentit minulle olivat aluksi lähinnä ns. vittuilua, ja lopulta hän päätyi perustelemaan valintaansa väittämällä "journalismissa käytetään tuttuja käsitteitä". Väärin, Jussi: nimenomaan valtamediassa käytetään vallitsevia tuttuja käsitteitä. Kriittinen journalismi oivaltaa, että sen tehtävä yhteiskunnassa on levittää tietoa eikä vahvistaa vanhoja luuloja. Kun on tiedosta kysymys, sosiologian apulaisprofessori on uskottavampi lähde kuin valtamediatoimittaja. Miksei jälkimmäinen sitten tyydy edellisen näkemykseen vaan pitäytyy artikkelin puitteissa "tutussa", vallitsevassa käsitteessä? Siksi, että valtamedian tehtävä yhteiskunnassa on olla kumoamatta vanhoja luuloja, vaikka levitettäisiinkin uutta tietoa. Näin puolestaan on siksi, että vallanpitäjien valta perustuu moninkertaisesti enemmän vanhoihin luuloihin kuin tietoon. Ja Hesari/Nyt saa rahoituksensa bisnesrikkailta kabinettivallanpitäjiltä, jotka kriittinen ja tietävä vähemmistö hylkäisi välittömästi, mutta kritiikitön ja luuleva enemmistö antaa pysyä asemissaan.

Voisin palata alkumottoon. Kuinka valtamediatoimittajat pystyvät pitämään naamansa peruslukemilla toimiessaan vallanpitäjien pelinappuloina? Uskovatko he todella informaatioonsa? Mistä kumpuaa valtamediatoimittajien lähes poikkeukseton ylimielisyys asiallisiakin kommentoijia kohtaan sosiaalisessa mediassa? Jälkimmäiseen on tietysti helppo löytää vastaus trolleista, jotka provosoivat melkeinpä ammatikseen. Vastaus on suorastaan liian helppo. Mieleen tulee myös kotimainen Loppu MV-lehdelle -kampanja, jota aluksi kannatin yksiselitteisesti (MV-"lehteä" itsetarkoituksellisempaa disinformoijaa ei ole nähty edes itsessään valtamediassa). Lopetin kuitenkin kampanjan seuraamisen, kun ilmeni, että sen varjolla ylistetään, hehkutetaan ja pönkitetään valtamediaa. Itsetarkoituksellisesti? Samoin Panama-papereista on ehditty tekaista valtamedian valtava uusi menestystarina, vaikka tämän kirjoitushetkellä on yhä epäselvää, millaisia omia kähmintöjä median asiaan liittyvään toimintaan kätkeytyy.

Kyllä valtamedia julkaisee hyviä ja tärkeitäkin juttuja. Siitä ei ole epäilystä. Nämä hyvät ja tärkeät jutut eivät kuitenkaan saa kaataa kokonaisuutta, jonka oleellisimpiin tehtäviin kuuluu yhteiskunnan ja maailman todellisten vallanpitäjien pönkittäminen. Tästäkään ei oikeasti ole kriittisellä ihmisellä edes epäilystä. Mutta vanha totuus pätee: kun valta alkaa horjua, se kiristää heti otettaan (Erno Paasilinna). Siksi ylimielisyys some-kommentaattoreita kohtaan. Siksi MV-"lehden" vastainen kampanja – oikeasti rasismi tai edes disinformaatio ei sinänsä kauhistuta vallanpitäjiä. Siksi uudet, valtavat, lisäuskottavuutta tuovat menestystarinat kuten Panama-paperit. Siksi David Cameronin suojelu ja hyökkäys Jeremy Corbyniä vastaan. Siksi hyökkäys Vladimir Putinia vastaan – idän totuus maailmanpolitiikasta kun on "väärä". Siksi koko epätoivoinen kujanjuoksu. Kuka tai mikä meidän valtamediamme, ja viime kädessä vallanpitäjiemme, asemaa horjuttaa? Me. Me alamme tietää liikaa; me ymmärrämme vuosi vuodelta enemmän; meidän historiallinen tehtävämme on kumota valtamedian mediavalta ja samalla vallanpitäjien informaatiovalta.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Hyvästi, elitistinen historiankirjoitus

Opiskellessani 1990-luvun lopulla Oulun yliopistossa päädyin luentokurssille, joka käsitteli ympäristöliikkeen historiaa Suomessa. Luennoitsija selitti, kuinka puolueisiin sitoutunut vasemmistolainen opiskelija- ja nuorisoliike lakkasi innostamasta yhteiskunnallisesti aktiivista väkeä vuoteen 1976 mennessä, ja niinpä moni ympäristöasioihin liittyvä yhdistys on perustettu vuonna 1977. Itse olin tuolloin lueskellut paljon aineistoa 70-luvun vasemmistoliikkeestä, ja lukemani perusteella 1976 oli liikkeen piirissä vielä hyvin vahva vuosi. Seuraavana vuonna näyttäisi tapahtuneen käänne yleisessä ilmapiirissä (jota heijastelee esimerkiksi Uusi Laulu -lehden musiikillisen skaalan laajentaminen vuoden mittaan): kiinnostuksenkohteita, ja ratkaisuja, ei enää etsitty oikeaoppisten "meidän" piiristä, vaan kaikkialta valtakulttuurin reunamilta. Vuonna 1978 tuo maailma alkoi näyttää jo hyvin toisenlaiselta. Kysyin luennoitsijalta, mikä sai hänet käyttämään vuosilukua 1976 ilmeisemmän 1977:n sijaan. Hän vastasi ajatelleensa, että mikä jälkimmäisenä vuonna näkyy, on jo edellisenä vuonna alkanut. Niinpä.

Historiankirjoitusta vaivaa epämiellyttävä elitismi. Totta kai on selvää, että joukko erinäisiä kulttuuristen tuulahdusten haistelijoita oli jo viimeistään vuonna 1976 antanut sijaa ajatukselle, etteivät ratkaisut ympäristöä, yhteiskuntaa ja kulttuuria koskeviin kysymyksiin löydy puolueisiin sitoutuneesta vasemmistolaisuudesta. Yhtä lailla uskoisin olevan selvää, että saman vuoden – ja hyvin pitkälti seuraavankin – opiskelija- ja aktivistirientoihin osallistuneiden pääjoukko edusti yhä sitä kantaa, että sosialismi ratkaisee ongelmat ja puolue (esimerkiksi SKDL) toteuttaa sosialismin. Mutta kulttuurihistorian kirjoittajia eivät pääjoukot tunnu kiinnostavan. He etsivät "tiedostavaa etujoukkoa" tai vaihtoehtoisesti "eliittiä". Marxilaiselta kannalta nämä kaksi käsitettä ovat toisiinsa nähden jyrkässä ristiriidassa, mutta historiankirjoitus ei ymmärrä niiden eroa tai piittaa siitä. Ajatus tiedostavasta etujoukosta saattaa viehättää kriittistä tutkijaa, mutta se, mitä hän tiedostavaa etujoukkoa etsiessään löytää, on käytännössä eliitti. Wikipedia-määritelmän mukaan eliitti tarkoittaa "valiojoukkoa, parhaimmistoa, hienostoa tai ylintä valtaa käyttävää joukkoa". Tässä tapauksessa kysymys on nimenomaan "valiojoukosta" ja "parhaimmistosta": missä pääjoukko pyöri yhä omassa sosialistisessa utopiapiirissään, liikkeen sisäinen eliitti 'ymmärsi' sen harhaksi, suuntasi katseensa toisaalle ja alkoi perustaa puoluepoliittisesti sitoutumattomia yhdistyksiä.

Hippiliikkeen kulttuurihistoria on myös tavattu kirjoittaa hippieliitin näkökulmasta. Jotkut pitäytyvät etujoukon näkemyksissä niin tiukasti, että he määrittävät liikkeen syntyajankohdaksi 1964 tai jopa 1963 (jolloin ensimmäisiä hippiteemoja nousi esiin Berkeleyn yliopistokaupungissa Pohjois-Kaliforniassa) ja kuolinajankohdaksi syksyn 1967, jolloin ryhmä hippejä järjesti Death of Hippy -happeningin San Franciscon Haight-Asburyssä. Mutta happeningin idea (tästä ideasta on kirjoitettava pian lisää!) on jo sinänsä aivan silkkaa hippi-ideologiaa, eikä hippeyttä voi lakkauttaa hippeydellä. Tätä vasten ei liene yllättävää, että lukemani mukaan USA:ssa itsensä määritteleminen hipiksi oli yleisintä vuonna 1968 ja Suomen varsinaiseksi hippikesäksi on kutsuttu kesää 1970. Silloisessa hektisessä kulttuurihistoriassa nuo ajat olivat pienen ikuisuuden päässä vuosista 1963–64, jolloin The Beatlesin, The Beach Boysin ja Bob Dylanin ensimmäisen kauden kappaleita vasta löydettiin ja hippi-ilmiölle niin olennaiset suuret ikäluokat ("baby-boomers") olivat toisella ikävuosikymmenellään.

Hippiliikkeen ajallisen sijoittumisen (itse näkisin tämän pääjoukkoa ja toisaalta globaalia perspektiiviä painottaen noin 1966–71 tai laveammin jopa 1965–74) lisäksi eliittinäkökulmaa tapaa löytyä sen tulkinnoista, mitä hippiliike oli tai hipit olivat. Esimerkiksi totuutena voi päteä se jonkun Jefferson Airplanen jäsenen möläytys, että "summer of love" oli oikeasti "golden age of fucking". Epäilemättä tämä pitää paikkaansa ihmiselle, jonka elämä vuonna 1967 tapahtui San Franciscon vastakulttuurieliitin sisäpiirissä. On helppo myös kuvitella aito hippikommuuni, jossa nuoruuden ja vapauden innolla tosiaan nussittiin enemmän kuin rakastettiin – kunnes oivaltaa, että valtaosa aidoista hippikommuuneista muualla kuin USA:n vastakulttuurikeskuksissa tai Lontoossa syntyi paljon myöhemmin kuin kesään 1967 mennessä. Hiukan perifeerisemmille seuduille, kuten Suomen kaupunkeihin, "rakkauden kesä" välittyi kauniina suurena kertomuksena, joka uskottiin, koska sitä ei oltu näkemässä tai kokemassa, se haluttiin uskoa ja kaikkialla ilmassa leijaili merkkejä siitä, että tarina oli ainakin osittain totta. Tämä kertomus selvästi inspiroi uskomaan parempaan huomiseen – niin laajalti, että olen valmis arvioimaan jopa 70-luvun vasemmistoliikkeen eläneen koko elinkaarensa samassa jälkihehkussa.

Samanlaiseen elitistiseen historiankirjoitukseen törmää siellä täällä kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Punk ja uusi aalto mullistivat koko populaarikulttuurin vuonna 1977, koska etujoukot ymmärsivät kääntää kulttuuri- ja edistysnälkäiset päänsä punkin ja uuden aallon suuntaan vuonna 1977. Väliäkö sillä, että valtaosassa populaarimusiikin valtavirrasta ei edes 1979–80 kuulunut minkäänlaista vaikutusta tästä mullistuksesta? Suomessa 1990-lukuun assosioituva lama alkoi oikeasti jo 1989 ja sen synkin vaihe oli 1990–92, kunnes vienti lähti vetämään, ja näin ollen 1994–95 puksutettiin jo vahvassa Nokia-johtoisessa nousukaudessa. Väliäkö sillä, että vuonna 1989 ainoastaan Raimo Ilaskivi varoitteli tuhon enteistä, 1990 lamaantui vasta idänkauppa, laman symbolisina merkkihetkinä muistetut työttömien mielenosoitus ja leipäjonojen ilmaantuminen yleiseen tietoisuuteen tapahtuivat molemmat 1993, ja vielä kevään 1995 eduskuntavaaleissa edellinen hallitus sai turpiinsa laman aiheuttajana, ei suosionosoitusta laman selättäjänä.

Kaikkien näiden esimerkkien taustalla on elitistisen historiankirjoituksen oleellisin syy (sen ohella, etteivät kapitalismia ylipäänsä joukot kiinnosta): voittajat kirjoittavat historian. 60-lukulainen hippiliike ja 70-luvun vasemmistoliike ovat aikoja sitten olleet mennyttä. Hippien suhteen kunnia annetaan innovaattoreille sekä heille, jotka ymmärsivät hypätä kelkasta ennen liikkeen näennäistä banaalistumista. 70-luvun vasemmistosta arvoon kohotetaan ne, jotka oivalsivat ennen pääjoukkoa, ettei tämä tie johdakaan onnelaan. Punkin ja uuden aallon vaikutus 70-luvun jälkeiseen populaarimusiikkiin ja -kulttuuriin on täysin lähtemätön – niinpä niitä edeltäneille "vanhoille pieruille" ei kuulu enempää huomiota kuin on väistämätöntä. 90-luvun laman yhteydessä painotetaan vientiyrityksiä – jotka ovat kaikkein kirjaimellisimmin sitä, mitä eliitillä yleensä tavataan tarkoittaa – ja tietysti niitä pelastajia, jotka auttoivat kiskomaan maamme ylös lamasta. Vaikka isolla osalla kansaa lama olisikin jatkunut, myöhemmin ehkä hetkiseksi vähän helpottunut ja kenties 2008–09 tullut jäädäkseen. On olemassa täysin ymmärrettävä näkökulma, jonka mukaan koskaan 1980-luvun jälkeen ei ole ollut nousukautta.

"Voittajat kirjoittavat historian" on yleinen totuus, muttei absoluuttinen totuus. Niin yksinkertaisten perusasioiden kuin demokratian ja tasa-arvon nimissä sen on muututtava. Se muuttuu, kun lopetamme eliittien hyysäämisen sekä historiankirjoituksessa että kaikkialla kulttuurissa ja yhteiskunnassa.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Mielenosoituksista ja niiden osanottajamääristä

Lauantaina 12. maaliskuuta osallistuin Helsingissä Joukkovoima-organisaation järjestämään mielenosoitukseen. Mukana oli riemastuttavan paljon väkeä, ja kulkue venyi todella pitkäksi. Poliisi ja media ilmoittivat jälkikäteen, että mukana oli 8 000 osanottajaa. Itse olin arvioinut meitä olleen varmasti yli 5 000. Näin ollen 8 000 voi periaatteessa pitää paikkaansa.

Joukkovoiman elokuun 22. päivän 2015 mielenosoituksessa, johon myös osallistuin, poliisi kertoi (ja media kaiutti) olleen 5 000 ihmistä. Nyt saamme eteen pienen ongelman. Elokuun mielenilmaukseen osallistui näet täysin varmasti enemmän väkeä kuin tähän maaliskuiseen vastineeseen. Missä 12.3. oli mielenosoittajia Helsingin kaduilla erittäin paljon Suomen mittakaavassa, oli meitä 22.8. aivan mullistavasti. Oman arvioni mukaan maaliskuun Joukkovoimaan osallistui enintään kaksi kolmasosaa elokuun Joukkovoiman osanottajamäärästä – ts. elokuussa oli mukana ainakin puolitoista kertaa niin paljon väkeä kuin nyt maaliskuussa. Jos mielenosoittajia oli nyt todella 8 000, pitää elokuun tapahtuman järjestäjien arvioima 12 000 varmasti paikkaansa ja poliisin sekä valtamedian levittämä viisituhantinen näyttää entistäkin häpeällisemmältä "arviolta".

Lisää ongelmia tulee vastaan, kun muistamme arvion palkansaajien mielenilmauksesta Helsingissä 18. syyskuuta 2015. Poliisin mukaan mielenosoittajia oli 30 000. Vaikka mitenpäin kääntelisin Rautatientorilta otettuja kokonaiskuvia, en näe niissä enempää kuin maksimissaan kaksi elokuun Joukkovoimaa. Jos meitä oli tuolloin 12 000, syyskuun mielenosoituksessa oli näin ollen enintään 24 000 osallistujaa – todennäköisesti vieläpä paljon vähemmän. Hjallis Harkimon kerrottiin väittäneen, että useita yleisötilaisuuksia nähneenä hänen arvionsa Rautatientorin ihmismäärästä oli alle 10 000! Hjalliksen kanta hallituksen vastustajiin luonnollisesti tiedetään, mutta niin tiedetään poliisinkin kanta. Paitsi, että poliisi otti itsekin osaa palkansaajien mielenilmaukseen! Poliisin resurssit olivat uhattuna yhtä lailla kuin kymmenien muidenkin alojen, ja poliisin edustajia lähti mielenosoitukseen mukaan. Helsingin palkansaajien mielenosoitus voi täten olla hyvinkin poliisin "suojeluksessa": kyse ei missään tapauksessa voinut olla marginaaliryhmien rettelöinnistä, miksi vielä elokuun Joukkovoima-miekkarikin yritettiin vääristää. Nyt maaliskuussa en onneksi ole huomannut samaa tapahtuneen. Toki poliisi oli lauantaina varustautunut huomiota herättävällä määrällä maijoja ja parilla kyttähepalla.

Ajatusleikkejä: jos Rautatientorilla oli syksyllä todella 30 000 mielenosoittajaa, elokuun Joukkovoima-mielenosoituksessa oli vähintään 15 000. Tällöin nyt maaliskuussa meitä olisi takuulla vielä enemmän kuin 8 000. Tämä on mahdollista, mutta epätodennäköistä. Toisaalta, jos Hjalliksen "alle 10 000" pitäisi paikkaansa, poliisin elokuinen "5 000" olisi samassa linjassa, mutta tuolloin 12.3. osanottajia olisi ollut vain kolmisentuhatta, mikä ei todellakaan voi olla oikea lukema. Maaliskuun Joukkovoimassa oli niin paljon väkeä, ettei sieltä löytänyt edes tuttuja, joita kuitenkin todistettavasti oli mukana. Ehkä voisi varovasti julistaa, että elokuun Joukkovoimassa oli mukana yli 10 000, syyskuun palkansaajien mielenosoituksessa kenties noin 20 000 ja maaliskuun Joukkovoimassa yläkanttiin arvioiden 8 000.

Itse vuodesta 1996 lähtien erinäisiin mielenilmauksiin osallistuneena olen tottunut siihen, että poliisi arvioi osallistujamäärät todennäköisimmin alakanttiin. Järjestäjien arvioima 1500 on pelkistetty "noin tuhanneksi" ja peräti kertaalleen laskettu 240 "noin sadaksi". Tiistaina 8.3. Tampereella (usean muun paikkakunnan tavoin) järjestetty naistenpäivän "Otetaan yö takaisin" -mielenosoitus keräsi virallisen arvion mukaan 400 osanottajaa. Olin 18.4.2015 Helsingissä TTIP:n ja muiden feikki-vapaakauppasopimusten vastaisessa mielenosoituksessa, jossa oli perin pohjin samanlainen väkimäärä – ja meitä oli Thomas Wallgrenin itse huolellisesti laskemana 540. Niinpä uskallan väittää Tampereen naistenpäivän miekkariin osallistuneen todennäköisemmin 500 kuin 400 ihmistä. Naistenpäivän ja Joukkovoima-lauantain välissä pidettyyn opintotukimielenosoitukseen osallistui monien lähteiden mukaan "tuhansia opiskelijoita"; toisaalta Helsingin Uutisten mukaan "paikalle odotettiin jopa 4000 ihmistä, mutta kuvien perusteella aivan niin paljon ei ainakaan Kansalaistorille päätynyt". Luultavasti ei päätynytkään. Onneksi opintotukimielenosoituksen pieni vajaus palkittiin odotettua suurempana väkijoukkona lauantain yleismielenosoituksessa, jossa hallitusta syytettiin opintotuen kutistamisen lisäksi lukemattomista muista vääryyksistä.

Joka tapauksessa on päivänselvää, että suomalaiset ovat nyt mielenosoitusten tiellä ihan eri lailla kuin vuosikymmeniin ehkä Irakin-sodan vastaista liikettä (2003) lukuun ottamatta. Maaliskuun suurella mielenosoitusviikolla nähtiin naistenpäivän mielenilmausten ja opintotukimielenosoituksen lisäksi vielä Metsähallituksen yhtiöittämis- ja myyntiaikeita vastustanut mielenilmaus sekä viljelijöiden traktorimielenosoitus ennen viikon huipentanutta Joukkovoimaa. Tällaisella meiningillä hallitus on lirissä, ja mielenilmaisut hallitusta vastaan normalisoituvat kaiken kansan keskuudessa koko ajan. Suurta iloa tuotti myös sosialismi-sanan näkyminen lukuisissa kylteissä, lippusissa ja lappusissa lauantain suurmielenosoituksessa. Oikeisto on tehnyt kaikkensa sosialismin käsitteeksi epäajankohtaistamiseksi ja naurunalaistamiseksi, mutta reaktiona näyttää olevan sosialismin uusi ajankohtaistuminen sekä käsitteenä että käytännössä. Kun oikeisto tekee kaiken pieleen, on vasemmiston hetki koittanut; kun kapitalismi luhistuu ja fasismia ei haluta, tulevaisuus on sosialismin.

maanantai 29. helmikuuta 2016

Hyvästit yksisilmäradikalismille

Kävin joskus aiemmin talvella epämiellyttävän yksityisviestiväännön erään punavihreän aktivistin kanssa. Hän kiersi keskusteluketjuissa vaatimassa ihmisiä olemaan linkittämättä Sami "Sande" Parkkosen blogia, koska tämä oli kuulemma natsimielinen. Itse en ole Sandea sellaiseksi kokenut, vaikka hän onkin kansallismielinen, tuohtui Loppu MV-lehdelle -kampanjasta ja ilmoitti auliisti puolustavansa MV:tä sananvapauden tähden. Niin ikävä ilmiö kuin MV-"lehti" onkin, Sanden näkemyksessä on pointtinsa. Itse epäilin alusta lähtien valtamedian, tai ainakin valtamediaihmisten, luuraavan vastakampanjan taustalla. Ainakin sen yhteydessä on tykätty esittää epäilyttävän – ja naurettavan – valtamediamyönteisiä näkemyksiä.

Minusta Sande Parkkonen on joka tapauksessa tuonut paljon hyvää ja tärkeää ainesta 2010-luvun yhteiskuntakriittiseen keskusteluun. Ihan erityisenä helmenä kimaltelee selkeä todistusaineisto Suomesta yrityksenä, joka on ihan oikeasti ja virallisesti kirjattu sekä Suomen että USA:n yritysrekisteriin. Väläystensä välissä Sande on kirjoittanut paljon sellaista, mitä en alkuunkaan allekirjoita. Sellaista kirjoittavat kuitenkin myös jotkut vasemmistoaktiivit. On erittäin tympeää ajattelua, että jos kirjoittaja tai aktivisti samastuu – tai tulee samastetuksi – jossakin asiayhteydessä taantumuksellisiin piireihin, koko hänen panoksensa on mitätöitävä ja hänet kaikkine väläyksineen eristettävä.

Yksi suurimpia ansoja 2010-luvun poliittisessa aktivismissa on aggressiivinen lahkolaistuminen. Kaikki tietävät rasistiliikkeen (johon Parkkonen ei lukeudu, vaikkei pakolaiskriisistä tykkääkään – toisaalta, kukapa meistä tykkäisi?) kaivaneen omat poteronsa ja juoksuhautansa nähden kaikkialla arveluttavia suvakkeja, mokuttajia ja mädättäjiä. Rasistien vastakkaiseksi ääripääksi on nimitelty anarkisteja. Puhe ääripäistä on sinänsä taannuttavaa, sillä sen varjolla on poliittisen kentän painopistettä ujutettu kohti konservatiivista oikeistoa: keskikohta näyttäisi liukuvan jonnekin fasismin porttien ja melko maltillisen hyväksynnän puoliväliin. Ei silti voi kieltää, etteikö lahkolaistuminen olisi anarkopiireissä lähes yhtä aggressiivista kuin rasistipiireissäkin. Jos sanoo yhden väärän lauseen, on pysyvästi persona non grata. Tällaista käyttäytymistä ei pidä kannattaa.

Lisäksi on tehtävä yksi henkilökohtainen tunnustus. Tunnistan näet lahkolaisessa äärivasemmistolaisessa paljon itseäni. Olen lukuisat kerrat ollut se yksisilmäinen radikaali, jonka mielestä yhdenkään vihreän tai sosiaalidemokraatin kanssa ei ole saanut tehdä yhteistyötä, koska vihreät ovat oikeasti kapitalisteja ja demarit läpeensä korruptoituneita wannabe-valtionhoitajia. Näin mielestäni edelleen onkin, mutta se ei estä nykyminua jatkuvasti tykkäilemästä joidenkin vihreiden tai demarien merkinnöistä sosiaalisessa mediassa. Vihreät ja SDP edustavat myös oikeasti helpommin lähestyttäviä ansoja vasemmistolaisen aktivismin piirissä, kun taas Sande Parkkonen ja ipulaiset piirit tavataan useimmiten hylätä suoralta kädeltä. Tämäkin on virhe, vaikka Ipun suunnalla on nyttemmin tehty kosolti poliittisia virheitä.

Kaikkein masentavin piirre lahkolaistuneessa tajunnassa on, että mörköjä nähdään absoluuttisesti kaikkialla. Vain oman oikeaoppisten kerhon parissa voidaan tehdä yhteistyötä. (Tämä on myös kommunistiryhmien perisynti.) Kaikkialla muualla nähdään pelkkiä uhkia. Lopputuloksena yksisilmäradikaalin maailmankuva on pimeä, ahdistava ja toivoton. Niinpä yksisilmäisimmät radikaalit usein luopuvat koko aktiivisuudestaan, saattavat jopa kääntyä sitä vastaan tai – paskimmassa tapauksessa – loikata uhkaavan vastapuolen leiriin, niin kuin Susanna Kaukiselle tapahtui. Mieluummin tahdon lietsoa toivoa, luottamusta ja positiivisuutta. Sellainen ilmiö kuin Loldiers of Odin (jonka filosofinen yhteys omaan "uuteen iloiseen vasemmistooni" on kiinnostava) ei voisi syntyä ilman käsitystä tavallisesta kaduntallaajasta ihan hyväntahtoisena otuksena. Emme edes voi olla varmoja, milloin poliittinen aktiivisuus tekee enemmän hyvää poliittisille tavoitteille kuin silkka hyväntahtoisuus kanssaihmisiä kohtaan. On kokonaisuutena aika heittää hyvästit yksisilmäradikalismille, joka ei ole valmis vastaanottamaan eteenpäin vieviä virikkeitä suunnalta, joka yhdestä pisteestä katsoen saattaa näyttää taantumukselliselta.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Ei fasismi, vaan luokkayhteiskunta

Amanda Cross (1926–2003) oli sekä dekkarikirjailija että akateeminen kirjallisuudentutkija, oikealta nimeltään Carolyn Heilbrun. Hänen dekkareistaan on käännetty suomeksi 3213 heinäpaalia, Testamentin toimeenpanija ja Ainokaisen kuolema, joiden alkuperäinen aikakehys ulottuu 1960-luvun loppupuolelta 1980-luvun alkuun. Näissä kaikissa lukijan yllättää ensiksi dekkareille yleensä vieras akateemisuus, seuraavaksi teräväkatseinen sosiokulttuurinen ajankuva ja lopulta yhteiskuntakritiikki, jossa feminismillä tuntuu olevan paljon osuutta. Kaikki mainitut kirjat sijoittuvat Yhdysvaltojen itäosiin, Testamentin toimeenpanija myös hieman Englantiin eli yliopistokaupunki Oxfordiin.

Suomalaisen 2010-lukua elävän lukijan, joka ymmärtää Crossin kirjallis-akateemisesta kielestä ns. mitään, silmille hyppää kuvauksia yhteiskuntaluokkaeroista ja -erottelusta, sukupuolierottelusta sekä ihmisistä, jotka elävät hillitäkseen ja kahlitakseen pyrkimykset noiden erojen ja erottelujen kumoamiseen. Kuvauksia lukiessaan ymmärtää viimeistään, kuinka tärkeää ja oleellista on ollut päästä eroon mokomista valtaapitävän osapuolen tyhmyyteen perustuvista jakolinjoista; ihmisiähän tässä ollaan ja yhtä lailla kyvykkäitä kotitaustasta tai sukupuolesta riippumatta. Samalla lukukokemuksesta jää suuhun kuitenkin katkera sivumaku. On helppo ymmärtää, että oikeisto haluaa palauttaa suomalaiseen yhteiskuntaan juuri näitä samoja aataminaikuisia jakolinjoja. Köyhät eivät enää pääsisi yliopistoon, vaikka kykyjä olisi tavattomasti; tiettyihin julkisiin rakennuksiin tai pihapiireihin ei olisi asiaa, jos syntyperä tai sukupuoli olisi väärä; yhteiskunnallisissa avainasemissa olisi iso liuta henkilöitä, jotka eivät antaisi millimetriäkään vaikutusvaltaa ihmisille, joilla on väärä sosiaalinen viitekehys tai ideologia.

Olen viime aikoina törmännyt pessimisteihin, joiden mukaan Suomi ja koko Eurooppa ajautuvat väistämättä fasismiin, vaikka sitä vastaan yritettäisiinkin pullikoida. (Sivumennen sanoen: näin ajatteli myös lapuanliikkeen uudelleenperustajana "mainetta" "niittänyt" Susanna Kaukinen, ennen kuin hänestä itsestään – entisestä vasemmistolaisesta – tuli fasisti.) Itse en mokomaa höpötystä usko, ellei kyse ole fasismin käsitteen tuntuvasta laventamisesta tyyliin "Alexander Stubb on fasisti". (Jälleen sivuhuomio: Stubbin Nato-fanituksessa ja urheilullis-positiivisessa ihmiskuvassa on fasistisia piirteitä, mutta kokonaisuutena hän silti kallistuu uusliberalistin puolelle.) Sen sijaan on päivänselvää, että meitä yritetään ajaa entistä jyrkempään luokkayhteiskuntaan, jossa 1) todellinen valta on aina rahalla, 2) uusvanhat (tai uudet "vanhat") rahapiirit pyrkivät myös ehdottomasti säilyttämään asemansa tavallisen rahvaan yläpuolella. Fasistisia kansanliikkeitä hyväksikäytetään ennen kaikkea viemään huomiota pois vasemmistolaisilta yhteiskunnallisilta muutospyrkimyksiltä. Mitään muuta tietä pois edellä mainitusta skenaariosta kuin vasemmistolaiset yhteiskunnalliset muutospyrkimykset ei tästä johtuen ole olemassa.

Suomalaisen yhteiskunnan, ja toisaalta suomalaisen vasemmiston, ensisijainen vastustaja ja uhka ei edelleenkään ole fasismi ja fasistit, vaan iso raha, kokoomus, yhteiskunnan luokittaminen ja kapitalismi.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Sinänsä vasemmistolaista

Vuonna 2013 pidin ViPun Kapakkapolitiikka-tilaisuudessa luennon aiheesta Vasemmisto, vallankumous ja värivallankumous. Kirjoitin sen pohjalta blogitekstinkin – otsikkona Kenen joukoissa luulet seisovasi. Yksi keskeisimpiä teesejä molemmissa oli, että termi "vasemmisto" tarkoittaa eri asioita vanhalle vasemmistolle ja 1960-luvulla syntyneelle uusvasemmistolle. Jälkimmäinen ei sisällytä siihen pelkkää sosialistista liikettä tai työväenliikettä, vaan myös esimerkiksi rauhanliike, ihmisoikeusliike ja ympäristöliike ovat sinänsä vasemmistoa. Tämä tietysti kertoo paljon yhteiskunnasta, jossa uudelleenmäärittely on tapahtunut. Jos koko poliittinen ja aatteellinen elämä on pahasti oikealle kallellaan, alkavat humanismia ja jopa klassista liberalismia edustavat näkemykset assosioitua johonkin epäilyttävään radikaalivähemmistöön, jollainen tietysti löytyy vasemmalta.

2010-luvun puolivälin Suomi on jo niin äärioikealla, että rauhanliikkeen, ihmisoikeusliikkeen ja ympäristöliikkeen yhdistyminen sinänsä vasemmistolaisuuteen on vasta alkua. Vielä kymmenen vuotta sitten oli ilmiselvää, että fasismin ja rasismin nousua ei tuettu millään julkisen ja virallisen politiikan saralla, mutta nykyisin fasismin ja rasismin vastustus leimautuu vasemmistolaiseksi jo kättelyssä. Tilanne alkaa muistuttaa – yllätys yllätys – USA:ta, jossa legendaarinen elokuvaohjaaja ja aktiivinen antifasisti Charlie Chaplin leimattiin kommunisteja symppaavaksi vasemmistolaiseksi, ja sellaiseltahan oli tietysti evättävä maahanpaluulupa Yhdysvaltoihin vuonna 1952. Vainotun juutalaistytön Anne Frankin kirjoittama yhtä lailla legendaarinen Nuoren tytön päiväkirja on myös ollut kiellettyjen kirjojen listalla monissa USA:n osavaltioissa 1980-luvulla. Oikeistolaisen valtion kansalaisille ei saa antaa epäilyttäviä fasisminvastaisia vaikutteita, jotka ovat varmasti vasemmistolaisia.

Journalismi, ainakin tutkiva journalismi, on myös mahdollista nähdä vasemmistolaisena jo sinänsä. Jos talouden, politiikan tai edes kulttuurin toimittaja 1) oikeasti perehtyy asiaansa, 2) eikä määrittele agendaansa jo etukäteen, hän päätyy väistämättä näkökohtiin, jotka ovat elinkeinoelämää, hallitusta ja/tai rasistiliikettä kohtaan kriittisiä. Kaikkien näiden valta ja toiminta perustuu propagandaan, joka on täysin virheellistä tai valheellista. Koska valtamediat ovat elinkeinoelämän omistuksessa tai agendaltaan oikeistolaisia, journalismi kitketään ja hävitetään niistä vuosi vuodelta täydellisemmin. Toimittajan työstä on valtaosin tullut 1) kritiikitöntä kopioimista ja kääntämistä median johtoportaan valitessa juttujen (heidän kannaltaan "luotettavat") lähteet, 2) pakkomielteistä pysyttäytymistä täysin tyhjä(n)päi(väi)sissä hömppäaiheissa, joista ei saa mitenkään väännetyksi oikeistokritiikkiä. Lopputuloksesta tyhmä kansa tietysti päättelee, ettei Suomessa tai maailmassa taaskaan ole mitään kirjoittamisen tai uutisoimisen arvoista. Todellisuudessa sellaista on koko ajan, mutta valtamedia pitää asioista visusti turpansa tukossa – ja homman älyttömänä huipennuksena tyhmälistölle tarjoillaan vaihtoehdoksi MV-"lehden" nimellä silkkaa valhemediaa.

Oikeistohallitus on heiluttanut saksiaan erityisen näkyvästi koulutuksen suunnalla. Tästä voi tietysti tehdä johtopäätöksen, että koulutus on jo sinänsä vasemmistolaista. Osittain syy on sama kuin journalismin yhteydessä: mitä enemmän ihminen kasvaa tietämään ja ymmärtämään, sitä enemmän hänellä on välineitä kritisoida oikeistolaisuutta. Toiseksi oikeiston mielestä julkinen koulutus on tarpeetonta: firmat hoitakoon ja yksilöt harrastakoon – ensimmäinen sosiaalistaa koulutettavan osaksi bisnestä, jälkimmäinen pysyy toistaiseksi merkityksettömänä puuhasteluna. Erityisen kipeästi hallituksen koulutusleikkaukset kohtelevat yliopistoja, jotka sekä konservatiivinen persuoikeisto että uusliberaali Matti-Apus-oikeisto ovat julistaneet vasemmistolaisiksi ajatushautomoiksi jo aikoja sitten. Tästä voidaan jälleen tehdä uusi johtopäätös: tiede on jo sinänsä vasemmistolaista – etenkin, kun pitkään oikeistolaisten linnakkeena toiminut taloustiedekin alkaa yhä useammin olla oikeistopolitiikan kanssa ristiriidassa (missä yhteydessä talouskasvun maksimointiin ja kapitalismin aukkojen tilkitsemiseen pyrkivä keynesiläisyys on värittynyt hämmentävän vasemmistolaiseksi). Tästä on puolestaan jo tehty epämiellyttävä jatkopäätelmä: mikäli vasemmisto ja tiede ovat kimpassa, tiedekritiikin on oltava oikeistolaista. Esimerkiksi vaihtoehtoisten hoitomuotojen hyväksyntä on alettu samastaa äärioikeistoon, mitä pahempaa asialle tuskin olisi voinut tapahtua.

Taide ja kulttuurihan ne vasta sinänsä vasemmistolaisia ovatkin. Uusliberalistinen kokoomusoikeisto hyväksyy vain sellaisen taiteen, joka menee kaupaksi. Konservatiivinen persuoikeisto puolestaan hyväksyy lähinnä 1950-lukulaisittain "tervehenkisiä" isänmaallisia, kristillisiä tai kansanomaisia käsityksiä vaalivan taiteen. Näin ollen kaikki taide, joka tehdään taiteen nimissä – kulttuuri- ja yhteiskuntakriittisestä taiteesta puhumattakaan – värittyy jotensakin vasemmistolaiseksi. Kulttuuritapahtumat, jotka pyörivät ja pyörittävät ison yksityisen rahan voimalla, kelpaavat kyllä kokoomusoikeistolle, samoin kuin Suomi-, Jeesus- ja perinnehenkiset tapahtumat perseoikeistolle. Hengeltään kriittisten tapahtumien on turha kerjätä tukipennosia, ja oikeistomedia pitää huolen, ettei voittoa tekemättömistä tapahtumista tiedetä toreilla ja tuvissa yhtään mitään. Rahalle pyllistäminen on luonnollisesti vasemmistolaista jo sinänsä.

Tammikuuta 2016 ilahduttavasti värittänyt klovniryhmä Loldiers of Odin on julistanut tämän kirjoituspäivän (29.1.) yleiseksi "pelleperjantaiksi". Niinpä kirjoitelman lopuksi on syytä palata antirasistiseen teemaan ja tehdä häkellyttävä huomio: jopa klovnit ja pellet ovat nykynäkökulman mukaan sinänsä vasemmistolaisia! Ylen Aamu-TV:n haastattelijat penäsivät Loldierseilta vastausta kysymykseen, ovatko he "vasemmistoanarkisteja". Kun nämä kysyivät, mitä on vasemmistoanarkismi, typerä toimittaja sanoi ensimmäisenä näiden olevan vegaaneja. Tästä voimme johtaa vielä yhden johtopäätöksen: veganismi, kasvissyönti ja lihattomuus ovat nekin jo sinänsä vasemmistolaisia asioita. Mitä Loldiersiin vielä tulee, voimme miettiä, pystyisimmekö katsomaan tämänvuotista Sirkus Finlandia -kiertuetta ilman assosiaatiota rasisminvastaisiin klovneihin. Jäämme odottamaan sitä hetkeä, kun oikeisto julistaa tai osoittaa sirkukset, tivolit, pelihallit, pelikortit ja postikortit jo sinänsä vasemmistolaisiksi asioiksi.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Venäjä ja äärioikeisto?

Nykyään törmää usein väittämään, että Venäjä tukee ja rahoittaa Euroopan äärioikeistoa. Kuulemma Marine Le Penin johtama Kansallinen rintama (Front National) Ranskassa ja epäilemättä myös Suomen perussuomalaiset saavat tukea Venäjältä. Hurjimmat huhut väittävät rasistisen MV-"lehden" olevan Venäjän masinoima projekti – mikä ettei, "lehden" perustaja Ilja Janitskin on venäläistä sukua (tosin syntyperäinen suomalainen) ja toiminut moottoripyöräkerhossa kuten oppi-isänsä (!?) Vladimir Putin.

Mutta mitä ihmeen järkeä tässä on? Miksi Venäjä rahoittaisi äärioikeistolaisia ryhmiä – tukeakseen äärioikeiston nousua Euroopassa? Äärinationalistisesti johdetuilla valtioilla on vahva taipumus kääntyä toisiaan vastaan – haluaisiko Venäjä jonkin Länsi-Euroopan maan hyökkäämään itseään vastaan? Ei mitään järkeä. Jotkut ehkä ajattelevat, että samalla tavoin kuin Suomen Vastarintaliikkeen toiminnan juuret ovat Ruotsissa, myös Venäjän valtaapitävät ryhmät pyrkivät liittämään Euroopan äärioikeiston itseensä ja ohjailemaan sitä. Kenties nämä jotkut löytävät asetelmasta hienonhienon järjensäikeen ja tukeutuvat siihen.

Asioita tarkemmin tutkittaessa vastaan tulee kysymyksiä. Miksi Putinin arkkivastustaja Venäjällä ja yksi ns. rekisteröimättömän opposition mahtihahmoista, Aleksei Navalnyi, on toistuvasti leimattu äärioikeistolaiseksi ja todistettavasti saanut vuonna 2007 kenkää Jabloko-puolueesta "nationalistina ja retoriikaltaan muukalaiskammoisena"? Miksi täysin yksiselitteisesti Venäjä-mielisiksi leimatut Donbassin alueen separatistit saivat Ukrainan äärioikeiston niin tiukasti vastaansa, että monin paikoin on luonnehdittu sen käytännössä kaapanneen Kiovan Ukrainan armeijan? Miksi Venäjän hallinto ja media ovat olleet ensimmäisinä nimittämässä Oikeaa sektoria ja muuta ukrainalaisoikeistoa fasistiseksi? Miksi Donetskin ja Luganskin separatistiset itsehallinnot käyttävät itsestään vasemmistolaista nimeä "kansantasavalta"?

Viimeistään, kun huomaamme, millaisin äänenpainoin Venäjän media on luonnehtinut Britannian työväenpuolueen uutta äärivasemmistolaiseksi leimattua puheenjohtajaa Jeremy Corbynia, äkkäämme koko äärioikeistoleiman olevan väärinkäsitys. Mikä sitten on oikeinkäsitys? Onko olemassa tekijä, joka yhdistää Marine Le Peniä, Jeremy Corbynia ja Itä-Ukrainan separatisteja – ja erottaa nämä tiukasti Aleksei Navalnyista ja Ukrainan oikeistosta? Oikea vastaus löytyy ulkopolitiikasta. Ensimmäinen ryhmä on kriittinen ja skeptinen Euroopan unionia ja USA-johtoista länsimaista koalitiota kohtaan, jälkimmäinen tukee niitä. Ensimmäinen ryhmä pitää Venäjää enemmän mahdollisuutena kuin uhkana, jälkimmäiselle ryhmälle Putinin Venäjän hallinto on yksiselitteinen vastapuoli. Venäjä siis tukee Euroopassa sellaisia poliittisia toimijoita, jotka kyseenalaistavat EU:n ja euron, vastustavat Natoa eivätkä vastusta Venäjää. Se, että näistä toimijoista useampi (näkyvä) on oikeistolainen kuin vasemmistolainen, johtuu ensisijaisesti politiikan oikeistosuhdanteesta ja valitettavasta tosiasiasta, että vasemmisto on pahoin ison rahan hegemonisen tossun alla.

Vielä nousee esiin yksi kysymys: mikä saa Venäjän tällä tavoin irtisanoutumaan länsivalloista ja vastustamaan niitä – eivätkö ne ole samaa paskaa eri paketissa? Vanhan kylmän sodan muistumat? Epätoivoinen yritys syöstä USA valtaistuimelta maailman johtavana valtiona? En kiellä, etteikö näillä voisi olla osuutta asiaan. Molemmin puolin nykyistä jakolinjaa iso raha sanelee politiikkaa, joten sikäli väite samasta paskasta eri paketissa saa tukea. Mutta olisiko isoilla rahoilla eroa keskenään? Länsimaiden johtavat ryhmät tukevat viime kädessä ylikansallista isoa rahaa. Tämän lujittamiseksi halutaan voimaan silkan bisnestyrannian mahdollistavia sopimuksia (TTIP, TPP jne). Venäjän johtoryhmä sen sijaan tukee kansallista isoa rahaa tai enintään sellaista bisnestä, joka hyödyttää sen omaa maata eli Venäjää. Muuta bisnestä tai isoa rahaa ei tueta – sen on saanut tuta muun muassa GMO-viljelyä levittävä maatalousfirma Monsanto. Venäjän hallinto näkee itsensä ylikansallisen talousimperialismin, ja siihen tiiviisti linkittyvän läntisen sotilasimperialismin, ylimpänä vastustajana maailmassa, ja se tukee täysin loogisesti sellaisia poliittisia ryhmiä, jotka sanoutuvat niistä irti, vastustavat niitä, eivätkä vastusta Venäjää.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Uusi iloinen vasemmisto

En ole ainoa, jolla tuli jossain vaiheessa viime syksyä mitta täyteen. Mielenosoitukset, jotka huikean Joukkovoiman jälkeen onnistuivat säilyttämään ja uusintamaan sen iloista vimmaa ja eteenpäinvievää radikalismia, muuttuivat hymyttömiksi vihaisten mustiinpukeutujien nyrkkimarsseiksi. Kun itsenäisyyspäivän mielenosoitukseen päästiin, en enää edes harkinnut mukaanlähtöä – ja tein oikean ratkaisun. Tampereen rasisminvastaisissa mielenosoituksissa soi rumpuryhmän samba ja salsa, mutta 24.10. ei minua lukuun ottamatta kukaan enää tanssinut. Keltainen vaatetukseni erottui mustasta massasta lähes yksinäisenä väriläiskänä. Osanottajamääräkin oli supistunut.

Meiningin muuttumiseen on nähdäkseni kaksi erilaista syytä. Yksi on tietysti yleispunavihreän rintaman vaihtuminen anarkistipainotteiseksi. Anarkisteilla oli melkoinen osuus myös Joukkovoiman mielenilmauksen järjestelyissä, mutta myöhäissyksyn rasisminvastaisilla marsseilla "musta blokki" sai määräillä tapahtumien kulkua mielin määrin – ainoana vastuksenaan kuria, valtiota ja oikeistoa edustanut poliisi. Toinen syy on yhtä arvattavasti mielenosoitusten vastapuolen vaihtuminen. Nyt mieltä ei ilmaistu enää de facto vallanpitäjiä vastaan, vaan vastakkaista, meidän kanssamme samoille markkinoille rynnistävää kansalaisaktivismia vastaan. Taistelun molemmat osapuolet katsovat vastustavansa hallitusta ja vastapuolen puolustavan sitä. Oikea puoli on ilmoittanut vastustavansa valtamediaa – vasen puoli on erehtynyt jopa puolustelemaan sitä. Et cetera. Hommasta on kadonnut sekä ilo että tolkku, ja tuloksena on pelkkää mustaa raivoa.

Tanssiminen on luonnollisesti oma lukunsa. Ison-Britannian kaduilla nähtiin 1980-luvun alussa samansukuisia tunnelmia kuin tänään meillä Suomessa. "Rautarouva" Margaret Thatcher oli noussut valtaan käyden täydellä volyymillä ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmiston kimppuun. Äärioikealta hyökkäsi National Front aiheuttaen samantapaisia antifasistisia ja antirasistisia vastareaktioita kuin kaikenlaiset Suomen Sisut ja pikkunasut nyt meillä. Lopputuloksena Britannian kaupungeissa mellakoitiin, mikä satoi valitettavana paskana vasemmiston niskaan. Mellakkameininkiin kyllästynyt osa liikehdintää alkoi silloin levittää iskulausetta "tanssi – älä mellakoi". Totta kai kääntyminen poliittisesta aktivismista itseilmaisuun ja musiikkiin on mahdollista nähdä taantumuksena. Popyhtye Heaven 17:n kerrotaan omaksuneen sanomakseen "tanssi ja mellakoi". Tässä astun myös minä mukaan. En tahdo enää koskaan osallistua mielenosoitukseen, jossa ei tanssita, ei iloita eikä pidetä hauskaa.

Tänä aikana Suomen hallituksen kannatus on kaikkien mielipidemittausten mukaan vajonnut pohjamutiin. Keskusta on taantunut, kokoomus enintään polkenut paikallaan ja perussuomalaiset romahtaneet. Kaiken järjen mukaan vasemmiston kannatuksen kuuluisi nyt olla mahtavassa nousussa. Näin ei kuitenkaan ole. Suosio on langennut SDP:lle ja vihreille, jotka voi hyvää hyvyyttään sijoittaa kartalla poliittisen keskustan ja keskustavasemmiston välimaastoon. Vasemmistoliitto, jota ei voi mitenkään pitää radikaalina vasemmistopuolueena, on jäänyt vihreistä käänteentekevästi, vaikka lähestyykin perussuomalaisia; radikaalivasemmiston pikkupuolueet ovat yhä tuomittuja pysymään marginaalissa. Anarkismilla on uskottavuutta ja kannatusta aktivistitasolla. Moni radikaalisti vasemmistolaisittain ajatteleva ei-anarkistikin on luopunut äänestämisestä jo aikoja sitten menetettyään luottamuksensa vassareihin ja uskonsa pienpuolueisiin. Mikä siis neuvoksi?

Esitän tässä idean uudesta iloisesta vasemmistosta. Äärioikeisto vetää ehkä puoleensa lähinnä marginaalia, mutta sen saama huomio on kadehdittava ja se on melkein onnistunut samastamaan radikalismin idean itseensä. Yhden huomion olemme kuitenkin tehneet rasistisista mielenosoituksista: niiden meininki on synkkä ja totinen. Vasemmiston täytyisi tehdä tästä täysin yksiselitteinen johtopäätös: meidän voittoisa tulevaisuutemme on iloisessa radikalismissa. Viha, nyrkit, mustat vaatteet ja tanssimattomat jalat on viskattava ongelmajätteisiin. Meidän on tehtävä koko aktivismistamme Joukkovoiman mielenilmauksen kaltaista euforiaa. Uudella iloisella planeetalla vasemmistoaktivistit huutavat laulaen ja marssivat tanssien, samba- ja salsarytmit soivat, kekseliäät iskulauseet sinkoilevat, värikkäät asusteet loistavat kilpaa auringon kanssa, vimman taustalla on aina hymy ja päinvastoin. Uusi iloinen vasemmisto ei jää jumiin keskitielle eikä marginaaliin, vaan tuo marginaalin letkeänrempseästi keskelle katua. Iloisuus ei myöskään tarkoita piittamattomuutta vasemmiston syvimmistä ydinlähtökohdista, mitä todistaa jo Pitkälläsillalla 22.8. spontaanisti laulettu Kenen joukoissa seisot.

Toivon tämän kirjoitukseni toimivan yhtenä niistä lähtölaukauksista, joihin tulevaisuudessa voidaan palata, kun muistellaan vasemmiston käännekohtaa taantuvasta ja poliittisesti korrektista vaiheesta kohti uutta iloista nousua, näyttävää jälleenesiinmarssia, järjestelmän perusteita järkyttävää radikalismia ja lopulta vallankumousta.

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Uhka myy

Tervetuloa 2010-luvulle, aikakauteen, jolle uhka merkitsee samaa kuin raha 1980-luvulle, seksi 1990-luvulle ja julkkikset 2000-luvulle. Uhka on avaintekijä, joka pyörittää rahavirtoja ja ihmismieliä. Vilaus uhasta on kuin vilaus glamourista tai paljaasta pinnasta – jotakin, mikä synnyttää reaktion kritiikittömyyteen taipuvalla ihmisellä, jonka pankkitilillä on rahaa. Koska uhka on näennäisesti tosi, edellä mainittu ihminen tarrautuu peloissaan siihen objektiin, joka hänellä on aseenaan uhkaa vastaan – "tietoon", oikeammin sanoen median syöttämään uhkainformaatioon. Näin uhka myy.

Yksinkertainen logiikka pätee: mitä enemmän uhkia on, sitä enemmän ostaja ostaa. Ja aivan kuten rahan, seksin ja julkisuuden, uhan absoluuttinen määrittely on vaikeaa ja sitä on helppo hämärtää. Niinpä median silmissä uhkia on kaikkialla – samalla tavoin kuin pari vuosikymmentä sitten seksiä oli kaikkialla. Talouskriisi uhkaa! Pakolaisvyöry uhkaa! ISIS uhkaa! Venäjä uhkaa! Ääriryhmät uhkaavat! Turvapaikanhakijatkin uhkaavat – ihan yksilötasolla. Kulttuurimme on uhattuna. Ja niin edelleen.

On tietysti lohdullista, että kun oivallamme tämän yksinkertaisen logiikan, käsitämme yllä esitetyt uhat kuvitelluiksi tai vähintään paisutelluiksi. Suomen talous on melko vahvoissa kantimissa; pakolaiskriisin hallintavälineet on olemassa (eri asia on, haluammeko niitä käyttää); ISIS (IS, ISIL, Daesh) on viime aikoina enemmänkin menettänyt kuin lujittanut asemiaan; Venäjän hallinto ei ole tehnyt elettäkään hyökätäkseen länteen; puhe "ääriryhmistä" on tahallisen epäselvää ja ainoa varsinainen ääriryhmä eli fasistinen oikeisto on oikeasti (vielä) marginaalissa; turvapaikanhakijat ovat ihmisiä siinä, missä kantasuomalaisetkin. Mitään sellaista yleistettävää kuin "kulttuurimme" ei ole olemassa 2010-luvulla. Ja niin edelleen.

Toisaalta: nyt meidän on oivallettava, että uhan kulttuuri on omissa käsissämme. Me itse ylläpidämme sitä jokapäiväisessä elämässämme; se on sisäänrakennettu ajatteluumme. On askel eteenpäin tunnistaa, milloin meille myydään jotakin (kuvitellun) uhan avulla. Iltapäivälehdet ja Hesarikin voitaisiin jättää ostamatta; jos nettimedia on ilmainen, jotakin se todennäköisesti meille myy – kuten sivustolla mainostavien yritysten tuotteita. Uhkamedian laaja-alainen boikotointi voi olla hyvä alku. Se ei kuitenkaan riitä. Meidän on ymmärrettävä, että kuluttamamme tv-ohjelmat, elokuvat, musiikki, kirjallisuus ja taide ovat viime vuosikymmeninä yhä useammin pohjautuneet uhan tunteeseen ja sen myyvyyteen. Meidän on käsitettävä, että toistamme uhkamalleja myös sinänsä positiivisissa asioissa kuten ihmissuhteissa. Niin arkipäiväinen asia kuin ravinto on ympäröity uhilla: terveytemme on uhattuna, jos syömme sitä tai emme syö tätä. Ja kun uhkien riepottelema ihminen lopulta sulkee silmänsä, hän alitajuisesti muistaa, että nukkumiseenkin liittyy uhkia.

Tämän kirjoitelman tarkoitus ei ole väittää, ettei ihmiselämään liity uhkia tai ettei esimerkiksi suomalainen yhteiskunta ole millään tavalla uhattuna. Oleellisempi pointti on, että meitä hallitaan uhilla ja uhkien esittäminen on politiikkaa. Paitsi, että uhka myy mediassa, se saa ihmiset myös helposti tarrautumaan johonkin turvallisuuden tuojaan. Poliisi, armeija ja sosiaalivaltio ovat klassisia esimerkkejä turvallisuusinstituutioista, mutta muitakin vaihtoehtoja on tarjolla – raharikkaista pankeista uusnatsien katupartioihin. Niin kauan, kuin uhka myy, vallanpitäjät hyrisevät tyytyväisyyttään: jos uhattu kansa ylipäänsä joskus lähtee barrikadeille, se tapahtuu heille myytyjä uhkia vastaan, ei itse vallanpitäjiä vastaan. Näin tapahtui myös itsenäisyyspäivänä 2015 – molemmin puolin barrikadia.

Parempaa, vapaampaa, vähemmän uhattua vuotta 2016!