sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Suvaitsevaisuus ja kapitalistinen luokkayhteiskunta

Sana "suvaitsevaisuus" on viime vuosina esiintynyt sellaisissa kökköyhteyksissä, että tätä kirjoittajaa hirvittää napata se otsikkoonsa. Tarkennanpa siis, että tässä kirjoituksessa suvaitsevaisuus tarkoittaa suvaitsevaisuutta. Ei mitään sen kummempaa. Suvaitseminen on sitä, että sietää muutakin elämää kuin itseään ja omia peilikuviaan. Jos toinen ihminen on erilainen ja edustaa mahdollisesti jotakin sellaista elämänmuotoa, mitä itse emme edusta, meidän ihmisten on täysin mahdollista suvaita sitä. En ole liittymässä siihen paskakööriin, joka käyttää hömppäkäsitteitä kuten "suvakit" ja "suvaitsevaisto". En siis suvaitse sitä keskustelua erityisen hyvin.

Hyvä esimerkki positiivisesta suvaitsevaisuudesta on mielestäni ollut Tampereen Pispalan kaupunginosa. Se on kulttuurihistoriallisesti arvokas ja tästä johtuen kysytty asuinalue, eli tonttimaa ja omakotineliöt eivät ole halpoja eikä niitä ole joka päivä tarjolla. On selvää, että Pispalassa asuu paljon porvaristoa, ja puoluekannatuksessa kärkeen sijoittuukin usein kokoomus. Toisaalta Pispala on myös vaihtoehtokulttuurien suosima alue. Siellä sijaitsevat Pispalan nykytaiteen keskukseksi itsensä määrittelevä Hirvitalo, omia viljelypalstoja Tahmelan rannassa ylläpitävä Kurpitsatalo, yhdistyspohjalta toimiva kirjasto anarkistisine kirjahyllyineen, Rajaportin sauna, vaihtoehtokeikkoja tarjoava Vastavirta-klubi ja niin edelleen. Alueella järjestetään myös paljon pieniä tapahtumia – eräänä esimerkkinä anarkistinen Musta Pispala. Vaihtoehtoväki ei tietenkään omista taloja Pispalassa, mutta moni heistä asuu alueella pienessä, varustetasoltaan usein alkeellisessa vuokra-asunnossa. Pispala on siis ideologiaa myöten luokittunut yhteisö, mutta sen osapuolet ovat suvainneet toisiaan osana kulttuurihistoriallisesti arvokasta kokonaisuutta.

Suvaitsevaisuus oli ennen kaikkea 1990-luvun mahtisana. Moni punavihreästi ajatteleva ihminen höpsähti tuolloin ajattelemaan, että suvaitseminen onkin todellinen ratkaisu sen sijaan, että suunniteltaisiin vallankumousta. On totta, että "kukin eläköön tavallaan ja hyväksyköön sen, kuinka toinen elää" -filosofiassa on puolensa ja pointtinsa. Hetken myös näytti siltä, että tämä filosofia voi hyvinkin periä maan. Ikävä kyllä jotkut liberaalit elävät yhä tuossa viime vuosikymmenellä kadonneessa hetkessä. Asian historiallinen puoli linkittyy tiiviisti Suomen poliittisiin voimasuhteisiin. Eduskuntavaaleissa 1995 perinteiset punaiset ja vihreät puolueet saivat laskutavasta riippuen 46–47 prosenttia suomalaisten äänistä. Vuonna 1999 niiden yhteenlaskettu kannatus oli pudonnut 42–43 prosenttiin, josta se aavistuksen verran nousi eduskuntavaaleissa 2003. Vuonna 2007 tapahtui ratkaisevampi pudotus: perinteisesti punaisia ja vihreitä ryhmiä kannatti enää alle 40 % äänestäjistä. Tästä voimme tehdä kaksi johtopäätöstä. 1) Punavihreän politiikan pehmentyminen ei tehnyt siitä äänestäjille houkuttelevampaa, vaan oikeisto pääsi mellastamaan täysissä voimissaan. 2) Sitä mukaa, kun oikeisto sai lisää kannatusta, se sai lisää itseluottamusta ja hyökkää nyt 2010-luvulla vasemmistolaista ja vihreää politiikkaa vastaan – täysissä voimissaan.

Toisen johtopäätöksen seuraukset näkyvät myös Pispalassa. Suvaitsevaisuus ei kanna loputtomiin. Paikalliset porvarillisesti ajattelevat asukkaat ovat yrittäneet savustaa vaihtoehtokulttuuria ulos Pispalasta. Etenkin Hirvitalon ympäristössä ja Tahmelan rannassa pyörivästä vaihtoehtoväestä on levitetty perättömiä juoruja. Hirvitalo, Kurpitsatalo ja Rajaportin sauna on haluttu myydä, ja kulttuuritapahtumia on lakkautettu (erityisesti Pispalan juhannuksen lakkautusperusteet ovat vähintäänkin kyseenalaiset). Toisaalta Tampereen kaupunki näyttää suosivan vaihtoehto-Pispalalle haitallista asuntopolitiikkaa tähdäten siihen, että vanhoissa puutaloissa sijaitsevat pienet vuokra-asunnot yhdistetään ja tuloksena saadaan tavanomaisia omakotitaloja. Tässä yhteydessä on syytä muistaa Friedrich Engelsin väite porvariluokasta purkamassa "työväestön ränsistyneet asuinpaikat ylistäen itseään maasta taivaaseen moisesta edistyksestä". Vaikkei Pispalassa tarkkaan ottaen olla purkamassa asuinpaikkoja, on aivan selvää, että Pispala pyritään porvarillistamaan. Sinne halutaan levittää yksipuolisesti porvarilliset asumismuodot, porvarillinen kulttuuri ja porvarilliset arvot. Porvariluokka harjoittaa luokkapolitiikkaa omista etunäkökohdistaan, ja tänä päivänä sen itseluottamus on valtava ja poliittiset edellytykset erittäin hyvät.

Yllä olevasta on mahdollista kehitellä laajempi johtopäätös. Se kuuluu näin: suvaitsevaisuus voi vain viivyttää ongelmien ratkaisua, ei ratkaista ongelmia. Elämme kapitalistisessa luokkayhteiskunnassa. Proletaarit, proletaaritaiteilijat ja proletaarisivistyneistö (kaikkia näistä tavataan myös Pispalassa) voivat suvaita kapitalistiporvareita, jos jälkimmäisetkin suvaitsevat edellisiä, ja elää näiden kanssa rinnakkain. Pidemmän päälle vallanpitäjä alkaa kuitenkin aina vahvistaa ja puolustaa omaa valtaansa. Silloin porvariluokan vallankäytön kohteet eivät voi muuta kuin puolustautua tai paeta. Pispalan tapauksessa yksi puolustus voisi olla "roskaväen" tahallinen kerääminen alueelle hillumaan, minkä tarkoitus olisi heikentää kaupunginosan arvoa porvariston silmissä. Jos vaihtoehtokulttuurille ei anneta Pispalassa toiminnan mahdollisuuksia, se siirtyy johonkin muualle ja kaupunginosan entinen ainutlaatuisuus jää näivettymään. Kapitalistisen luokkayhteiskunnan ydinongelma ei ole suvaitsevaisuuden puute, vaan kapitalismi ja yhteiskuntaluokat. Nämä kaksi taas liittyvät aina toisiinsa. Ei ole kapitalismia ilman yhteiskuntaluokkia eikä oikeastaan edes yhteiskuntaluokkia ilman kapitalismia. Niin kauan kuin yhteiskunnan harjoittama politiikka pohjautuu porvariston luokkavaltaan, suvaitsevaisuutta ei voida vakiinnuttaa, sillä porvariluokka pyrkii aina pidemmän päälle levittämään omat arvonsa kaikkialle yhteiskuntaan. Siksi suvaitsevaisuus ei riitä ja vallankumous on välttämätön.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Uudesta jallitusohjelmasta

Kaikkialla Suomessa tuhannet ihmiset ovat tyrmistyneitä uuteen hallitusohjelmaan. Miten ne kepulaiset saattoivatkin pettää näin? Juha Sipilä ja koko puolue ajoivat eri asioita ennen vaaleja kuin nyt hallituksen synnyttyä. Entäs sitten perussuomalaiset? Puhutaan jo uuden kovemman protestin "vaarasta", kun äänestäjät pettyvät persuihin. Kuinka tämä on mahdollista?

Yksinkertaista, rakas Watson. Ensiksikään Suomea ei hallitse keskusta, vaikka kuinka olisi suurin puolue ja pääministeripuolue, eivät perussuomalaiset, vaikka olisivat hallituksessa ja heillä olisi eduskunnan puhemiehen paikka, eivätkä edes kepu ja persut yhdessä. Ne vain eivät voi hallita. Suomessa on tällä hetkellä sellainen järjestelmä, että tämä olisi hyvin hankalaa, ellei jopa käytännössä mahdotonta. Sen sijaan Suomea hallitsee kokoomus yhdessä Elinkeinoelämän keskusliiton ja ison rahan eli suurpääoman kanssa. Tällä järjestyksellä on tukena poliittinen virkamiehistö, Euroopan unioni, USA ja valtavat kansainväliset tukiverkostot. Valtamedia myötäilee samaa järjestystä niin ikään, vaikka päästääkin välillä läpi myös vastakkaisia näkymyksiä ylläpitääkseen neutraaliuden tai "vapauden" illuusiota.

Kokoomus hallitsee Suomea, koska se on ainoa suurista puolueista, jonka politiikka on täysin ison rahan ja EK:n linjan mukaista. Jälkimmäiset eivät pysty itsessään pyörittämään politiikkaa, joten asian hoitaa niiden etupuolue. Keskusta ja perussuomalaiset sopivat hyvin kokoomuksen hallituskumppaneiksi, koska ne ovat lähinnä kosmeettisessa ristiriidassa ison rahan ja EK:n kanssa ja taivuteltavissa kokoomuksen linjan mukaiseen hallitusohjelmaan, joka on todennäköisesti kirjoitettu jo kauan ennen eduskuntavaaleja. Jos hallituksessa olisi persujen (tai keskustan) sijaan SDP, tai kaikki neljä yhdessä, hallitusohjelma eroaisi nykyisestä vain marginaalisesti. Myöskään vihreiden, RKP:n tai kristillisdemokraattien mukanaolo ei muuttaisi kokonaisuutta kuin pieneltä osin. Kokoomuksen puuttuminen hallituskoalitiosta ei sekään merkitsisi mitään radikaalia, sillä iso raha ja EK ajaisivat ison osan tavoitteistaan läpi muiden porvaripuolueiden ja hätätilassa jopa SDP:n kautta. Edes vasemmistoliiton mukanaolo ei kääntäisi poliittista linjaa vielä sinänsä. Avuksi tarvittaisiin valtava poliittinen voimasuhdemuutos ja kokoomuksen puuttuminen hallituksesta. Siinä tapauksessa voisimme olla varmoja, että valtamedian ulosanti olisi pelkkää jatkuvaa hallituksenvastaista hyökkäystä.

Kuten aina ennenkin, suurimmat paskat nykyisestä hallituspolitiikasta kantaa niskassaan jokin muu kuin kokoomus. Sipilää lyödään tänä päivänä kaikkialla kuin omaa sikaa, mikä on tietysti yhdessä mielessä ansaittua: hän jättää käyttämättä sen valtakortin, jonka perustuslaki hänelle pääministerin asemassa suo. Sekä Sipilä että Timo Soini on myös helppo esittää valehtelijoina – niitähän he teknisesti ottaen ovat. Täytyy myös muistaa, että keskustalla ja perussuomalaisilla ei ole paljonkaan muita vaihtoehtoja, sillä niiden oleellisin tuki ei tule "kansalta" vaan isolta rahalta. Kokoomus on ainoa hallituspuolue, joka ei ole räikeästi valehdellut, ja niinpä sen toiminta tyhmimmässä tapauksessa hyväksytään paremmin kuin hallituskumppaneiden. Nyt täytyy silti jumalauta muistaa, että kokoomus on juoninut koko hallituskokoonpanon, hallitusohjelman, poliittiset pakkovalheet ja suurimittaisen kansankusetuksen. Se on yhdessä taustavaikuttajiensa kanssa syypää kaikkeen tähän paskaan, mitä suomalainen yhteiskunta saa osakseen. KOKOOMUS ULOS POLITIIKASTA. Nyt.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Mitä vasemmiston on tehtävä?

Selvennän aluksi käsitteitä. Tässä kirjoitelmassa tarkoitan vasemmistolla yleensä sitä poliittista kenttää, joka yltää radikaaleimmasta vasemmistosta (joka ei äänestä tai samastuu vasemman laidan pienpuolueisiin) keskustavasemmistoon (vasemmistodemarit ja -vihreät sekä vasemmistoliiton "oikeisto" eli valtalinja). Vasemmiston käsitteestä ja sen muuttumisesta olen luennoinut Vihreän Puolueen ravintelivalistusiltamissa 3.9.2013 ja kirjoittanut hieman myöhemmin. Tässä on syytä joka tapauksessa kerrata, että 1960-luvulla esiin marssinut ns. uusvasemmisto määritteli itsensä eri lailla kuin siihenastinen vasemmisto ja luki mm. rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeet sinänsä osaksi vasemmistoa. Nykyinen vasemmiston määrittely ja itsemäärittely pohjautuu isolta osin tähän uusvasemmistolaiseen tulkintaan. Klassisessa mielessä Suomen eduskunnassa ei ole vasemmistoa ollenkaan ja jopa niin marginaalisen ryhmän kuin SKP:n valtalinja liikkuu jossakin vanha- ja uusvasemmistolaisuuden rajamailla.

Itse "uusvanhana" vasemmistolaisena olen seurannut Suomen nykyvasemmiston vaalireaktioita häkeltyneenä. Turpiin tuli ja kipeästi, mutta sitä ei usein edes myönnetä, vaan yritetään silmiinpistävän teennäisesti ylläpitää "hyvää meininkiä". Toki osa vasemmistolaisista tunnustaa, että vaalitulos sattui pahasti, mutta heidänkin analyysinsä on jäänyt puolitiehen tai suorastaan alkuunsa. Monta kertaa on tullut mieleen: ovatko nuo oikeasti noin naiiveja vai peittelevätkö he sitä totuutta, ettei parlamentaarisella (keskusta)vasemmistolla ole nykyään käytännössä minkäänlaista vaikuttamisen mahdollisuutta – ellei lasketa voittoja joissakin pienissä, suhteellisen mitättömissä yksittäistapauksissa? Tosiasiahan on, että jos olet vähänkin (oikeasti) radikaali, valtamedia hiljenee tai syyttelee, virkamiehet eivät auta ja vastapuolen laajalle levittäytynyt rihmasto alkaa punoa juonia toimiasi vastaan.

Kaikesta huolimatta vasemmiston ainoa toivo on juuri radikaalistuminen. Jos on saappaat syvällä nykypolitiikan betonissa, ei enää muista, että demokraattisen politiikan tekemiseen ei tarvita valtamedian ja virkamiesten apua ja oikeistolaista rihmastoa vastaan auttaisi parhaiten vasemmistolainen rihmasto. Tältä perustalta esitän muutamia lähtökohtia, joilla suomalaisen vasemmiston voi nähdäkseni saada uuteen tuntuvaan nousuun:

1) Kokonaisvaltainen poliittinen irtiotto oikeistosta ja keskustasta. Tätä nykyvasemmisto ei tunnu käsittävän: iso osa äänestäjistä kokee jopa vasemmistoliiton olevan "ihan samaa kuin muutkin". Politiikan peruspilareita ei uskalleta kyseenalaistaa. Esimerkiksi talouskasvuajattelua ei eduskunnassa kyseenalaista kukaan, EU-jäsenyyden ainoat harvalukuiset kriitikot löytyvät konservatiivisesta keskustaoikeistosta, eikä edes Nato-yhteistyötä vastaan hyökätä mitenkään. Eduskuntavasemmisto tuntuu todellakin nielevän mukisematta sen yleisluontoisen, surkuhupaisen idean, ettei Suomi ole vielä Natossa ja siksi vahinkoa ei vielä ole tapahtunut. Samanlaista itsetarkoitukselliselta tuntuvaa naiiviutta ja aloitekyvyttömyyttä löytyy lähes jokaiselta poliittiselta sektorilta.

2) Oman kokonaisvaltaisen yhteiskuntateorian omaksuminen. Vasemmistoliiton leikkauskritiikin epäuskottavuus ei johtunut siitä, että kansa ei ollut valmis vastaanottamaan liian radikaalisti valtalinjasta poikkeavaa näkemystä, vaan siitä, ettei se kytkeytynyt johdonmukaiseen poliittiseen kokonaisuuteen. Jos toimit muutoin ihan samalta ideapohjalta ja samojen periaatteiden mukaan kuin uusliberalistit, mutta vaadit leikkausten sijaan elvytyksiä, jokin klikkaa ja mättää jo sinänsä. Kuinka voi olla mahdollista, että minä näen tällaiset asiat ja vasemmiston silmäätekevät eivät? Vasemmiston on tarkasteltava yhteiskuntaa oikeasti eri pisteestä ja eri tavalla kuin oikeisto ja keskusta. Sen on nähtävä, tunnistettava ja tunnustettava yhteiskunnan huono-osaisten ja alimpien luokkien yhteiskunnallinen, poliittinen ja kulttuurinen asema oman toimintansa lähtökohdaksi. Sen kanssa erittäin hyvin käsi kädessä kulkee vanha kunnon Parta-Kalle kapitalismiteorioineen ja manifesteineen. Hittoon Keynes! Marx matkaan!

3) Valtamedian kokonaisvaltainen hylkääminen ja vastustaminen. Tätä vaatii jo oman poliittisen keskustelun ja oman diskurssin luominen sinänsä. Nykyvasemmisto katsoo surullisin silmin, kun valtamedia kirjoittaa siitä vähemmän kuin oikeistosta ja keskustasta, pimittää siitä tietoa, vääristelee sen kantoja, syyttää sitä olemattomista, ei tarjoa faktoja toisten syyttäessä sitä olemattomista, esittää vasemmiston ideologisena mutta oikeiston realistisena toimijana sekä tietysti sortaa ja syyllistää köyhiä omasta köyhyydestään ja työttömiä etuuksien hyväksikäytöstä. Sen sijaan, että vasemmisto ymmärtäisi valtamedian olevan sinänsä oikeistolainen rakenne, se jää pyytämään ja toivomaan, että valtamedia toimisi tasapuolisemmin. Tällainen radikalismipelkoinen näennäisaktiivisuus ei tietysti johda mihinkään. Vasemmiston täytyisi kääntää (etenkin kaupalliselle) valtamedialle selkänsä ja näyttää sille kunnolla persettä. Jos sadattuhannet vasemmistolaisittain ajattelevat lopettaisivat kokonaan valtamedian seuraamisen, se näkyisi ja tuntuisi heti sekä talouden – esimerkiksi Sanoman talousongelmat tuntien – että informaation tasolla. Jos vasemmisto loisi oman "valtamediansa" (mikä tilanne Suomessa 1980-luvulle saakka olikin), joka etsisi valtavirran uutistoimistojen ja medioiden sijaan uutisensa ja näkökulmansa yhtäältä vaihtoehtomediasta ja toisaalta katutasolta, muuttuisi poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu taikaiskusta myös sosiaalisessa mediassa.

Kieltäytyminen valtamedian pureskelemista näkökulmista auttaisi vasemmistoa myös hyvin nopeasti ymmärtämään maailmanpolitiikkaa niin kuin sen nähdäkseni pitäisi sitä ymmärtää. Se vetäisi tukensa pois USA-avusteisista imperialistisista hankkeista, joita valtavirta markkinoi "demokraattisina". Se oppisi yhdistelemään asioita: koska USA:n imperialismi, siksi Islamilainen valtio ("ISIS"). Tuloksena olisi vallankumouksellinen maailmankuva, joka poikkeaisi radikaalisti oikeiston ja keskustan valtavirrasta. Sen myötä vasemmisto ei todellakaan olisi ihan samaa kuin muutkin.

4) Nyt sitten se rihmasto. Surullista, mutta totta: vasemmisto toimii nykyään täysin oikeiston ja keskustan tarjoamissa rakenteissa. Tämän sijaan vasemmiston täytyisi luoda omat toiminnalliset rakenteensa. Oma mediakenttä on hyvä ja tärkeä alku. Kun vauhtiin on päästy, seuraavina ovat vuorossa omat yhteiskunnalliset oppilaitokset, oma laajempi kurssi- ja opetustoiminta, oma tutkimuslaitos, oma sosiaaliaputoiminta, oma elintarvikkeiden jakeluverkosto ja oma pankki. Uuden "punapääoman" syntyminen on teoreettisesta ristiriitaisuudestaan huolimatta hyvä asia: kapitalistipankit pyörittävät viime kädessä koko talousjärjestelmää, joten rahojemme ja talletuksiemme siirtäminen pois niiden hyppysistä olisi tehokas isku kapitalismia ja rahavaltaa vastaan. Valtaosa nykyvasemmistosta toki hyväksyy kapitalismin mietona versiona, mutta kirjoitelmani tarkoitus on ilmaista, että antikapitalistinen vasemmisto kiinnostaa äänestäjiä loppujen lopuksi enemmän kuin "ihan samaa kuin muutkin" -vasemmisto. Antikapitalistisen vasemmiston pitäisi levittäytyä kaikille elämänalueille, tarjota palvelua, informaatiota ja elämänsisältöä. Missä oikeisto nykyään kumoaa vasemmiston vaikuttamisyritykset kaikista ilmansuunnista, pitäisi olla olemassa muista radikaalisti poikkeava punainen alue, jossa ihminen elää ja hengittää vasemmistoa ja mihin oikeiston vastavaikutus ei yllä.

5) Positiivisen kuplan luominen ja negatiivisesta kuplasta luopuminen. Tämä liittyy suoraan edelliseen. Eduskuntavaalien jälkeen on puhuttu "punavihreästä kuplasta". Perussuomalaisten Teuvo Hakkarainen jopa sanoi suoraan, että hän ei ole kasvanut missään Kumpulassa. Helsingin Kumpula on kaunis, puutalovaltainen alue, jossa pääsee hyvin pakoon neuroottista elämänmenoa, vaikka sieltä on vain viitisen kilometriä pääkaupungin ytimeen. Toisaalta Kumpula on myös kallis asuinalue. Näin ollen sen ilmapiiri on väistämättä elitistinen. Ihmisen, joka elää Kumpulan ja puu-Käpylän kaltaisissa paikoissa, on tekopyhää olla edustavinaan työväenluokkaa, köyhiä tai tavallista kansaa. Ja kuitenkin näissä ympäristössä asuu paljon punavihreää väkeä. Punavihreä eliittikupla on siis todellinen ilmiö ja samalla todellinen mätäpaise vasemmiston kyljessä. Se on puhkaistava, sen juuret kitkettävä ja sen jättämä tahra pestävä. Tällaisen taannuttavan kuplan sijaan tarvitsemme aktivoivaa kuplaa, jonka todellisuus on porvarillisen "kauniin, epäneuroottisen, elitistisen" sijaan vallankumouksellinen. Punainen alue, jossa ihminen elää ja hengittää vasemmistoa ja mihin oikeiston vastavaikutus ei yllä, syntyy luomalla vasemmistolaista rihmastoa. Tämän fyysinen ja materiaalinen ilmenemismuoto ei sijoitu kalliille eliittiasuinalueille, vaan lähiöihin, hylättyihin rakennuksiin ja puistoihin. Vasemmisto tarvitsee lisää rapaa, punaisia tiiliä ja kylmiä eineksiä eikä mitään vitun BBQ-partyjä omassa design-puutarhassa.

6) Pelottomampi yhteiskunnallisten vaihtoehtojen esittäminen ja hyvästä yhteiskunnasta puhuminen. Vasemmistoliiton "hyvinvointivaltion uudelleenrakentaminen" ei ollut täysin huono idea, sillä se myöntää, että hyvinvointivaltio on ajettu alas. Samalla se kuitenkin kuulostaa paluulta vanhaan, mikä ei innosta. Hyvinvointivaltion sijaan puhuisin myös itse mieluummin hyvinvointiyhteiskunnasta: valtio on yhtä kuin koneisto, yhteiskunta taas olemme me. Kaiken lisäksi vanha vasemmisto (nyt puhutaan siitä ajasta, kun vasemmistolla oli todella kannatusta!) ei halunnut tyytyä pelkkään pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, vaan tämä syntyi kompromissina oikeiston ja keskustan kanssa. Sen sijaan vanha vasemmisto halusi sosialismin. Vaikka sosialismin käsite on vääristetty ties kuinka negatiiviseksi, itse asia ei ole yhtään vanhentunut, vaan kelpaa ehdottomasti yhdeksi vaihtoehdoksi kapitalismille ja rahavallalle. Vaihtoehtojen ja "hyvän yhteiskunnan" pohtiminen on itsessään hyvä ja kiinnostava asia, ja kokonaisvaltaisen yhteiskuntateorian omaksuminen tekee sen uskottavaksi.

7) Älä kysy, vaan vastaa; älä ihmettele, vaan ymmärrä ja selitä. Tämä on jokapäiväisellä tasolla yksi hämmentävimpiä ilmiöitä vasemmistossa. Missä oikeisto julistaa itsevarman yksiselitteisesti, että asia on näin, vasemmisto kysyy kansalaiselta, kuinka asia on. Jos maailma olisi sellainen kuin taannuttavasta kuplasta näyttää, kansalainen tosiaan ottaisi selvää, kuinka asia on ja kääntyisi vasemmiston kannalle. Todellisuudessa kansalaisella on harvoin kapasiteettia selvittää itse asioita, ja niinpä hän nielaisee oikeiston informaation yksiselitteisenä totuutena. Oikeisto tyhmentää kansaa itsetarkoituksellisesti käyttäen hyväksi valtamediaa, sosiaalisen median hömppämeemejä, politiikan hömppäyttämistä, arjen kiirettä, työelämän sosiaalisia paineita, koulutuksen alasajoa ja sosiaalista syrjäyttämistä. Iso osa vasemmistoa käyttäytyy kuin tätä ei tapahtuisi ja uskoo naiivisti ihmisyksilöön. Oman yhteiskuntateorian omaksuminen muistuttaisi vasemmistoa, ettei ihminen kasva tyhjiössä vaan hän on pitkälti sosiaalisen ympäristönsä tuote. Yhteiskuntateoria ei myöskään jättäisi vasemmistoaktiivia ihmettelemään, vaan auttaisi häntä ymmärtämään, mistä milloinkin on kysymys ja selittämään kansalaiselle, kuinka asia on ja miksi näin on. Nykyisin vasemmisto toimii pehmein ottein, kun toisaalta sen toiminta päätyy tueksi koville arvoille. Sen sijaan vasemmiston pitäisi toimia kovin ottein pehmeiden arvojen puolesta.

8) On päästävä kokonaan eroon vallanpitäjämentaliteetin mätäpaiseesta. Tämä syöpä on levinnyt kaikkialle keskustavasemmistoon ja myös SKP:n johtoportaaseen. "Minulla on asema" -kokemus oikeuttaa vasemmistoaktiivin tuntemaan itsensä tärkeämmäksi ja mielipiteensä arvokkaammaksi kuin katutason aktiivin tai tavallisen tallaajan. Tähän liittyy myös se ärsyttävä ja vastenmielinen ilmiö, että vasemmistolaiset aktiiviset yhteiskuntakriitikot tapaavat mieluusti leimata heidän keskuudessaan hyväksyttyä radikaalimpia näkemyksiä epäuskottaviksi "salaliittoteorioiksi". "Foliohatut" ovat kuitenkin säännöllisesti oikeassa sellaisissa asioissa, joiden "totuuden" määrittelyn vasemmisto jättää liian usein oikeistolaisen valtamedian huoleksi. Valtamedian kyseenalaistamattomuus liittyy samaan "minulla on asema" -kokemukseen. Ja kun piireissä ollaan, vasemmistonuoret veljeilevät silloin tällöin kokoomusnuorten kanssa. Ei hyvä. Vastapuoli on nähtävä vastapuolena (perussuomalaiset ovat hiukan harvemmin oikeasti sellainen), ja vallankumouksen on syöstävä vallasta tämä vastapuoli. Ilman sitä pyrkimystä vasemmisto on ihan samaa kuin muutkin. No can do.

9) TÄMÄN KIRJOITELMAN KOKONAAN LUKEMINEN, SEN JAKAMINEN, LEVITTÄMINEN JA YHDESSÄ POHTIMINEN.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Jos sota syttyy

Niin syvältä perseestä poikittain kuin se onkin, Suomi on jälleen kerran saamassa hallituksen, jonka miesvahvuuteen (maskuliinistahan se oikeiston meininki on) lukeutuu myös paskiaisten puolue eli kokoomus. Vittumaisimman skenaarion mukaan itse ali-ihminen ja alieliö Alexander Stubb on uuden PersKeKo-hallituksen ulkoministeri. Stubb. Ulkoministeri. Missä sivareiden maineen pahin pilaaja ikinä, entinen "puolustus yhteen ilmansuuntaan, puolustamattomuus toiseen" -ministeri Carl Haglund on siivottu kaappiin, siinä toinen paskiainen pääsee rellestämään lisää ehkä vielä entistäkin rumemmalla tontilla. Ja vaikkei Natoa varmasti kirjatakaan uuden hallituksen tavoitteisiin, voimme olla varmoja, että Stubb tekee kaikkensa sooloillakseen Suomen yhä syvemmälle Naton kiemuroihin. Lähes yhtä varmoja voimme olla siitä, että kepu ja persut ovat liian nynnyjä osoittaakseen hänelle kaapin paikan.

Paitsi, että Suomen hyvinvointivaltion viimeiset rippeet ovat tämän hallituksen myötä satavarmasti historiaa ja kaikki 1950-luvun jälkeen aikaansaatu yhteiskunnallinen edistys tuhotaan lopullisesti, voi uusi hallituskoalitio Alex Palexin sooloilun johdattamana saada aikaan vielä pahempaa eli sodan Venäjää vastaan. Natotusvimmaisen valtamedian rooli on tässä tapauksessa helvetin ikävä. Jos kokkarit olisi jätetty oppositioon, hallituksen ja valtamedian äänet olisivat poikenneet radikaalisti toisistaan ja tästä olisi tullut turhan ilmiselvää, mistä johtuen jälkimmäinen olisi ehkä feidannut kiihkoiluaan. Nyt sen ei tarvitse. Odotan sitä päivää, kun Iltikset, Hesarit ja nöyränä perässä hiihtävä Yle ilmoittavat Venäjän hyökänneen Suomeen, vaikka mitään ei oikeasti ole tapahtunut. Tällä tavoin Suomi aiotaan saada hyökkäämään itään kuvitellen puolustavansa itseään. Tietenkään tätä ei tapahdu, ennen kuin Nato-paskiaiset on saatu – tai kuviteltu saadun – avuksi.

Mitä sitten tapahtuisi? Vaikka iltapäiväroskalehdet toisin uskovat ja uskottelevat, suomalaisilla ei oikeasti ole mitään maanpuolustustahtoa olemassakaan. Iso osa suomalaisista ei pidä "isänmaata" millään lailla ajankohtaisena konstruktiona. Oman kielen puolesta on ehkä relevantimpaa kamppailla kuin oman maan, jonka hyvin moni kokee jo vieraaksi eläessään "paikattomassa" kaupunkitilassa tai oivaltaessaan, ettei itse ole koskaan omistanut palaakaan tuota isänmaata. Vielä selvempää on, että jos sotaan päädyttäisiin, iso osa suomalaisista pitäisi tätä suomalaisen politiikan emämunauksena. Stubbin ja muiden ääliöiden puolesta ei kerta kaikkiaan huvittaisi lähteä uhraamaan omaa yksilöllistä elämäänsä. Paitsi, että ulkomaille pakenevien ja tekosyyn nojalla reservistä poistuvien määrä räjähtäisi käsiin, varsin todennäköisesti laajat ihmisryhmät yksinkertaisesti ilmoittaisivat, etteivät nyt lähde mihinkään sotimaan ja selvittäkööt sotahullut vallanpitäjät itse välinsä keskenään. Ei mikään systeemi saisi tässä maassa niin monta ihmistä sullotuksi 1940-luvulta tutuille vankileireille.

Jos rintamalle asti kuitenkin päädyttäisiin, alkaisi tapahtua. Meillä on hoettu, että yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää, mutta käytännössä asia olisi tismalleen päinvastoin. Nykysuomalaiset nimittäin myös vihaavat toisiaan, ja kun on ase kädessä ja tappamisen tilaan päästy, alkaisi tulla tuhoa niin kutsutun vihollisen lisäksi myös omien joukossa. Luultavasti ensimmäisenä provosoituisi joku Pekka 33 v Lieksasta, joka ampuisi "isänmaanpilkkana" viereensä suomalaisessa sotilaspuvussa tupsahtaneen tesomalaisen Abdullahin. Ennen kuin Pekka ehtisi saada asianmukaisen rangaistuksen, itähelsinkiläinen jengi tuhlaisi kostoksi häneen pakillisen luoteja ja ripustaisi hänen maalliset jäännöksensä männynoksaan kaikkien nähtäville. Sotilasjohto jahtaisi jengiä, joka karkaisi aseineen metsään, ja ensimmäisen pienimuotoisen sisällissodan asetelma olisi valmis, koska moni katsoisi sotilasjohdon hyväksyvän Abdullahin tappamisen jahdatessaan jengiä. Vastapuolta naurattaisi, kun "vihollinen" näyttäisi sotivan itseään vastaan. Toiset järkyttyisivät kuullessaan tapahtumasarjasta niin paljon, että pakenisivat rintamalta, ja osa heistä jälleen sullottaisiin 1940-luvulta tutuille vankileireille. Moni rintamalla touhun älyttömyyteen herännyt antautuisi epäilemättä suoraan venäläisille. He saisivat puolestaan tutustua venäläisiin vankileireihin.

Eikö nyt voitaisi jo ymmärtää, että sodan asetelma on vältettävä kaikin olemassaolevin keinoin? Yhtään sotahullua ministeriä ei saa olla eikä tulla, sotaisat puolueet on pidettävä poissa hallituksesta ja Nato poissa Suomesta. Sotaa lietsovalle valtamedialle on asetettava kunnon sanktiot. Suomalaisten keskinäinen riidankylväntä, mitä eriarvoistava politiikka ja uhrien syyllistämiseen erikoistunut valtamedia harjoittavat, on myös saatava loppumaan. Muutoin voimme valmistautua siihen, että Suomea käytetään tulevaisuudessa kansainvälisesti paraatiesimerkkinä siitä, kuinka verraten lyhyessä ajassa synnytetty yhteiskunnallinen kukoistus saadaan yhtä nopeasti ajetuksi täydellisesti hautaan ääliömäisellä paskiaispolitiikalla.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Vaalipaskaa 2

(Jatkoa ja näkökulman laajennusta edelliseen Vaalipaskaa 1 -bloggaukseeni.)

Varsinaista eduskuntavaalipäivää edeltävänä lauantaina 18.4.2015 olin Helsingissä TTIP:n (ja muiden feikki-vapaakauppasopimusten) vastaisessa mielenosoituksessa. Ihmisiä oli Thomas Wallgrenin epävirallisen laskutoimituksen mukaan 540 – huomattava osa heistä puolueväkeä (kommareita, vassareita, piraatteja, ipulaisia, pari demaria ja muutama vihreä), paljon kansalaisliikeaktiiveja, jonkin verran "tiedostavia kansalaisia", anarkistiblokkia ei ollenkaan. Poliisi oli silti varustautunut ratsuin ja paikoin myös mellakkavarustein. Tämä hämmensi, mutta suurimmat epäuskoiset huutonaurut saatiin Aleksanterinkadulla. Siellä poliisi oli täysissä mellakkavarusteissa saartanut Nordea-pankin pääkonttorin. Meiltä, kansalaisliikkeiden aktiiveilta, huolestuneilta kansalaisilta ja kansanedustajaehdokkailta! Kulkueesta kuului huutoja, kuten "näinkö ne meitä pelkäävät" ja "älkää suojelko pankkeja kansalta, vaan kansaa pankeilta".

Vaalituloksen paljastuttua on kieltämättä ollut mielessä, että jos suomalaiset ymmärtäisivät, millaisessa yhteiskunnassa elämme, he äänestäisivät aivan toisin. Pankkien sotilaallisen näköinen suojeleminen rauhanomaisilta mielenosoittajilta (myös Forexin edustalla oli poliisimiehitys!) on keskeinen yhteiskunnan kuva. Suomalainen yhteiskuntajärjestelmä ei vuonna 2015 ole olemassa kansalaisten turvaamiseksi uhkatekijöiltä, vaan tiettyjen uhkatekijöiden suojaamiseksi kansalaisilta. Me olemme yhteiskunnan jäseniä, ja me annamme vaaleissa muodollisen hyväksyntämme järjestelmälle, joka puolustaa vaalien ulottumatonta valtaa meitä vastaan. Pankkiireja ei ole kukaan demokraattisesti valinnut. Pankkimme tosin itse valitsemme, mutta esimerkiksi Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju ja hallintoneuvoston puheenjohtaja Nalle Wahlroos jatkavat julkisia möläytyksiään, vaikka minä ja sadat muut vaihdammekin pankkia. Julkisuuden heille tarjoavat valtamediat, joiden toimituksia – saati rahoittajia – emme ole valinneet yhtään sen demokraattisemmin. Demokratia ei yllä myöskään poliisin nimityksiin tai toimintakäytäntöihin. Ison rahan ideologia sanelee pelisäännöt, emmekä useimmiten edes tiedä sitä.

Koska demokraattinen vaalijärjestelmä on yhä periaatteessa olemassa, on selvää, että yhteiskunnan perimmäiset vallanpitäjät pelkäävät sitä samoissa mitoissa kuin meitä 540:tä rauhanomaista mielenosoittajaa. Niinpä he tekevät kaikkensa, ettei valtaan pääsisi vääriä ihmisiä. Pienet puolueet on ulkoistettu käytännössä koko demokratian ulkopuolelle. Piraatit, itsenäisyyspuolue, kommunistit ynnä muut saavat vähän silmiinpistävän vastentahtoista julkisuutta Yleltä – rautalangasta kakkosluokkaan väännettyinä – eivätkä lainkaan kaupalliselta valtamedialta. Pienpuolueväen keskustelualoitteista vaietaan, heidän poliittisia hypoteesejaan pilkataan salaliittoteorioiksi ja heidän vaikuttamismahdollisuutensa leimataan etukäteen olemattomiksi. Ihmisten turhautuminen ilmanaikuisiin perinteisiin valtapuolueisiin ohjattiin perussuomalaisiin, joka oikeistopopulistisesta luonteestaan johtuen oli vallanpitäjille harmiton puolue. Sitä jopa käytettiin hyväksi: turhautuminen, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kohdistua oikeistoon, suunnattiin vasemmiston (ja vihreiden) suuntaan. Silti persujen vuoden 2011 iso rytky, vai mikä se olikaan, saattoi olla vallanpitäjiltä pieni lipsahdus. Ison rahan valta on turvattu – sen sijaan että persuja suoraan vastustettaisiin – ujuttamalla turvallisia meemejä persujen sisään. Niinpä esimerkiksi Timo Soini on saatu kannattamaan Natoa. Persujen vastustus on jäänyt vihreiden ja vasemmiston asiaksi, minkä myötä loputkin persujen ymmärtäjistä ovat kääntäneet kohtalokkaasti selkänsä vasemmistolle.

Vaalien jälkeen on lisäksi tullut ilmi epäselvyyksiä ääntenlaskennassa. Julkisuuteen pääsi satakuntalaisen Osmo Häkkilän tapaus: KTP:n ehdokas äänesti itseään, mutta virallisten taulukoiden mukaan häntä ei kyseisellä paikkakunnalla äänestänyt kukaan. Kadonnutta ääntä ei löydetty edes hylätyistä äänistä. Yhden tapauksen esittäminen ainutkertaisena hämää, sillä vastaavista tapauksista on epävirallisesti raportoitu muualtakin. Kaikissa tapauksissa ovat kyseessä olleet pienten puolueiden äänet. Yksi nettikirjoittaja muistutti, että joskus "tarkastuslaskennassa on löytynyt pienelläkin paikkakunnalla yli 20 ääntä tyhjästä, kun kunnalliskerman napa on ollut putoamassa". Toisen some-kommentoijan, joka on ollut kerran vaalivirkailijana, mukaan "siinä ääntenlaskentakiireessä voi hyvin muutaman äänen pistää taskuun, jos haluaa". Aiemmin pikkupuolueiden äänten katoamisilmiöstä on vauhkonnut erityisesti Köyhien asialla -puolueen Terttu Savola, joka on hyvin laajalti leimattu hulluksi. Samaa leimaamista kohdistetaan myös vaihtoehtomedioihin ja -foorumeihin, jotka uskaltavat nostaa esiin tätä ilmeisen todellista ilmiötä. Ja vaikka kyse olisikin marginaalisesta ilmiöstä (edes tätä emme oikeasti tiedä), sen olemassaolo ja asiaan liittyvä vastavehkeily silti todistavat saman kuin Nordea-pankin väkivaltainen suojaaminen kansalaisaktiiveilta ja pienpuolueiden vaaliehdokkailta: meitä pelätään. (Onkin epäilty, että äänten katoamisesta voi olla vastuussa Tieto Oyj, jonka osakkeista osan omistaa USA:n rahaeliittiin kytkeytynyt Goldman Sachs.)

Miksi ihmiset eivät sisäistä tai edes tiedä, millainen yhteiskunta Suomi tänä päivänä on? Oleellista lienee uskottelu, ettei mikään ole missään vaiheessa ratkaisevasti muuttunut. Suomea markkinoidaan valtamediassa joka päivä samana Suomena, jossa elimme 1970–80-luvulla, paitsi kansainvälisempänä ja edistyneempänä. Media tehtailee silmänkääntötemppuja: julkinen poliittinen keskustelu pelkistetään maahanmuuttokeskusteluksi, homoliittokeskusteluksi, talouskasvukeskusteluksi, työllisyyskeskusteluksi, kulttuuripoliittiseksi keskusteluksi tai miksi hyvänsä muuksi, joka vie fokusta poispäin yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta ymmärtämisestä. Kun jotain todella merkittävää ilmenee, se salataan tai sen yhteydet muihin ajankohtaisiin ilmiöihin kielletään. Sami Parkkosen vedenpitävä paljastus, että Suomi on virallisesti yritys, pidettiin täysin pimennossa. Vuonna 2010 tapahtunut hallitusohjelman tilaaminen amerikkalaiselta konsulttitoimistolta pääsi uutisiin, mutta olin melkein ainoa, joka selitti kansanedustajien tuolloista pakoa eduskunnasta edellisen ilmentämällä eduskunnan vallanpuutteella. Tällaiset asiat ovat periaatteessa perustuslain vastaisia – Nato-isäntämaasopimuksen tavoin – mihin ei tietenkään sallita yhtään viittausta valtamediassa. Tällä tavoin suomalainen yhteiskunta on hivutettu täysin erilaiseksi kuin se on ollut vielä oman ikäpolveni lapsuudessa, ja koska yhtä merkittävää vallankaappauspäivää on mahdotonta osoittaa (ei, Ipu, se ei ollut yksinomaan 1.1.1995), kansalle voidaan uskotella, että kaikki on niin kuin ennenkin. Ja se menee uurnille ja äänestää typeryyksissään keskustaa, kokoomusta, perussuomalaisia, SDP:tä ja vihreitä.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Vaalipaskaa 1

Tiedätkö sen tunteen, kun vanha suosikkibändi tai -kirjailija on edellisissä julkaisuissaan lipsunut kummallisesti pintapuolisiin ja korruptoituneisiin latteuksiin? Aina jaksaa uskoa, että seuraava julkaisu on muutos parempaan – eihän se voi enää jatkaa tätä tietä pidemmälle! Mutta kun vanhalta suosikilta ilmestyy uutta kamaa, se on vielä muovisempaa, typerryttävämpää ja tyhmemmälle yleisölle suunnattua. Ihan samalta tuntuu nyt Suomen eduskuntavaalien 2015 jälkeen. Vuosi 2007 oli jo täyttä paskaa – kokoomuksen muovinen kiiltokuvakampanja vetosi kansaan, vasemmisto heikkeni entisestään ja vihreät marssivat hymyillen porvarihallitukseen – ja vuosi 2011 tolkutonta horroria persujytkyineen, kokoomuksen kärkisijoineen, marginaalin syrjäytymisineen. Kaiken järjen mukaan kevään 2015 vaalien olisi kuulunut olla näyttävä käänne parempaan. Sitä oli alustanut äänestäjien näkyvä tyytymättömyys vallitsevaan politiikkaan. Mutta vaaleissa äänestettiinkin keskustaa! Persuja! Kokoomusta lähes entiseen tapaan! Sinivihreitä! Turpiin saikin oikeiston sijaan vasemmisto, ja marginaali pysyi marginaalina. Tiivistettynä: vaalisunnuntai 19.4.2015 heitti suomalaisten niskaan muhkean lisäläjän paskaa.

Keskustan yli 21 prosentin ääniosuus on onnistuneen imagopolitiikan tulos. Puolueella ei ole suomalaiselle politiikalle mitään uutta annettavaa – ellei lasketa kokoomusta maltillisempaa ulkopolitiikkaa, joka kieltämättä saattoi vaikuttaa. Yhtä todennäköistä silti on, ettei se vaikuttanut, vaan tyhmä kansa osasi ainoastaan äänestää neljästä suurimmasta puolueesta tällä hetkellä vähiten ryvettynyttä. Harva muistaa enää, miksi keskusta romahti vuoden 2011 eduskuntavaaleissa alle 16 prosenttiin. Kuvitellaan, että siellä on nyt uusi jengi, koska Matti Vanhanen ja Mari Kiviniemi on hävitetty eturivistä. Toisaalta yhtä lailla esiin marssitettiin vanha jengi. Uudessa eduskunnassa nähdään Paavo Väyrynen ja jopa Kauko Juhantalo. Ehkä vanhan jengin äänestäjät kaipasivat vanhoja "hyviä" aikoja, jolloin ulkopolitiikka tosiaan oli maltillista. Uuden jengin äänestäjiin sen sijaan puri sama kikka kuin kokoomuksella vuonna 2007: luotiin hyvä, positiivinen meininki ja esitettiin muut puolueet harmaina. Karoliina Kotalan suviteräsniskamaisella äänellä laulama vaalibiisi Suomi kuntoon kulkee voitokkaasti duurissa ja rock-tempolla. Tulos on yhtä muovinen ja juustoinen kuin koko imagokampanja, mutta ymmärrän täysin, miksi sellainen vetoaa paremmin kuin kommareiden tylsä Työtä, rauhaa, perusturvaa -vaaliräppi.

Sosiaalinen media täyttyi vaali-iltana järkyttyneistä ja epätoivoisista vaalikommenteista. Minussa kuitenkin aiheutti järkytystä ja epätoivoa myös se, kuinka vasemmalle identifioituvat ihmiset pitivät perussuomalaisten "jatkojytkyä" (ts. on käynyt paskalla ja huomaa, että sitähän tulee lisää?) jotenkin kamalampana asiana kuin kokoomuksen vielä suurempaa ääniosuutta. Kokoomusta ja ennen kaikkea Alexander Stubbia on vihattu niin laajalti, että puolueen olisi luullut jäävän enintään 15 prosentin seutuville, mutta katin kontit: ääniosuudeksi saatiinkin 18,2 %. Mitä vittua? Suomen virallinen paskiaispuolue saa turpiinsa ja kuitenkin enemmän ääniä kuin mikään muu ryhmä paitsi keskusta. Lamaannuttavaa paskaa. Persuilla on uudessa eduskunnassa yksi kansanedustaja enemmän, mutta jos syntyy "perskustahallitus" niin kuin ennustetaan, en epäile yhtään, etteikö puolueen kannatus saa pian kylmää kyytiä. Persuilla ei ole laittaa ministereiksi muita kuin idiootteja, ja juonikas valtamedia osaa kyllä kääntää kaiken uudessa ahdingossa heidän syykseen – tai vaihtoehtoisesti koko hallituksen syyksi. Jos kokoomus jätetään oppositioon, Suomi saa vähän armonaikaa, mutta koska uusi hallitus on ihan paska, valtamedia saa sumeilematta rakentaa uutta glooriaa kokkarinpaskiaisten ympärille.

SDP:n alhainen kannatus ei ole sinänsä yllätys, mutta neljänneksi jääminen on. Minun silmääni demareiden kannatus on aina näyttänyt kuplalta, koska lähipiirissäni vasemmistoliitto on ollut aivan hirvittävän paljon suositumpi ja vihreät vähän suositumpi puolue. Nyt kuitenkin vassarit saivat vastoin kaikkia ennakko-odotuksia aivan tolkuttoman kipeästi turpiinsa. Reilut seitsemän prossaa äänistä tuntuu minustakin, joka en edes äänestänyt vasemmistoliittoa, suunnilleen sentin syvyiseltä sahausviillolta perseessä poikittain. Kyllähän vassareiden ohjelmassa ja ennen kaikkea strategiassa oli koko ajan ongelmia, mutta itselleni niin läheisen vaihtoehtoisen kulttuuriväen jatkuva vasemmistolaistuminen on tuonut luottavaista oloa. Vihreät sen sijaan ovat lipsuneet yhä selkeämmin keskustaoikeistoon. Se tosiseikka, että laajat punavihreät ihmislaumat antoivat silti heille äänensä, saa minut haluamaan kääntää näille selkäni. Sinivihreät kyllä osaavat esiintyä maailmanparantajina, mutta oikeasti he vain leikkivät maailmanparannusleikkiä. Heidän politiikkansa perustuu lähtökohtaan "jos maailma ois niin kiva, että vihreet arvot vetäis puoleensa isoo rahaa, niin tää juttu toimis". Näin ei kuitenkaan ole, ja siksi puolue on maailmanparannuksen suhteen täysin aseeton. On siksi psykologisesti ymmärrettävää, että se keskittyy olemaan isompiensa (ulkopolitiikassa kokoomuksen, sisäpolitiikassa SDP:n) kaveri. Yhtä lailla psykologisesti ymmärrettävää on, että tyhmät ihmiset äänestävät heitä, mutta samalla se on ihan tyrmistyttävää.

RKP:stä ja kristillisdemokraateista voin vain kysyä "kuka vittu niitä äänestää?". RKP:tä tietysti äänestävät lukemattomat suomenruotsalaiset, mutta eivät he kaikki voi olla niin saatanan tyhmiä, että kieli- ja aluepoliittiset näkemykset ylittävät länsifanatismin ja Nato-militantismin. On pöyristyttävää, että vihatun Calle Haglundin puolue oikeasti lisäsi äänisaalistaan. Jos puolue jää oppositioon ensimmäistä kertaa 40 vuoteen, kun ei mahdu persujen kanssa samaan porukkaan, ovela valtamedia voi juonia uuden huonon hallituksen perseilyn edelleen lisäkannatukseksi heidän laariinsa. Kristillisdemokraatit sentään taantuivat, mutta ääniosuus on edelleen 3,5 %. Siis jumalauta, 3,5 %. Siihen mahtuu neljä piraattien kannatusosuutta ja seitsemän itsenäisyyspuolueen kannatusosuutta. Ihan oikeasti: mitä vittua?

Niin, se marginaali. Kaksi edellä mainittua ryhmää lisäsivät kannatustaan, niin kuin olin etukäteen arvannut. Kannatuslisäys on silti yhä käsittämättömän pieni. Piraattien 0,85 % on selvästi enemmän kuin vuoden 2011 eduskuntavaalien 0,51 %, mutta aikaa tuloksen kohentumiseen on ollut neljä vuotta. Sitä paitsi eurovaalien 0,72 prosentista on edetty vain marginaalisesti. Toki tätä tietä piraatit saattavat nousta eduskuntaan 2019, mutta kehitys on silti täysin luonnottoman hidasta. Sitä ennen puolue joutuu keräämään kannattajakorttinsa uudelleen. Todellakin: nuorten kaupunkilaisten parissa täysin päivänselvältä aatteelliselta instituutiolta vaikuttava piraattipuolue poistetaan puoluerekisteristä näiden vaalien myötä. Vittu, mitä paskaa! Itsenäisyyspuolueella on ollut hyvä meininki päällä, ja sen perusteella olisin odottanut heille vähintään yhden prosentin kannatusta ja mahdollisesti paikkaa eduskunnassa. Siihen nähden näiden vaalien 0,47 %:n kannatus on kipeä täystyrmäys – huolimatta siitä, että äänimäärä yli nelinkertaistui viime eduskuntavaaleista ja suosio on eurovaalitkin (0,33 %) huomioon ottaen yhtä tasaisessa kasvussa kuin piraateilla. Tosin on myönnettävä, että valtamedian pimityksestä johtuen valtaosa Ipun potentiaalisista äänestäjistä ei edes tiedä, mistä puolueen kohdalla on kysymys. Konservatiivioikeistoleimaa on tarjottu, jos ylipäänsä mitään leimaa, vaikka Ipu sijoittuu keskustavasemmistoon ja useissa kysymyksissä liberaaliin eikä konservatiiviseen leiriin.

Lopulta päästään naurettavuuksiin. SKP sai jo neljä vuotta sitten niin vähän ääniä, että teki mieli itkeä raivosta sekä äänestäjiä, kusetusmediaa että itseään saamatonta besserwisser-puoluetta kohtaan. Nyt SKP sai vielä vähemmän ääniä. Ymmärretään tämä avoimesti seuraavassa muodossa: Suomen suurin kapitalisminvastainen puolue sai 0,26 %:n kannatusosuuden. Täyttä perseraiskausta. Kun kommareiden suunnalta kuului vaalien jälkeen ensimmäinen "tämä on välitilinpäätös" -kommentti, teki mieli paiskata kaikki ulottuvilla ollut pikkuporvarillinen irtaimisto betoniseinään. Ei näin, Juha-Pekka Väisänen ja muut vitun nynnyt. Käsitetaiteilun aika on ohi. SKP:n kampanjat ovat koko 2010-luvun olleet kuin suoraan huonon kampanjoinnin oppikirjasta. Keittiömetaforia! Tyhjien sanojen hokemista! Räppiä! Sekä rumia että tylsiä vaalijulisteita. Puoluekoneistoa ehdokkaiden sijaan vaalimökillä! Tällaisen touhun keskellä ei voi syyttää vain omaa sukupolvenvaihdosta ja median hiljaisuutta. Helsingissä kokonaiset 122 ääntä haalinut Väisänen on joko omahyväinen typerys, oikeiston asettama nukke tai molempia, ellei hän ymmärrä erota tehtävästään (pääsihteeri Heikki Ketoharju sai vielä paskemmin eli 70 ääntä). Myös kommunisteille elintärkeä Tiedonantaja on syytä profiloida täysin uusiksi. On hyvä mittari, että lehdellä on Twitter-seuraajia vain reilu kolmasosa minun seuraajistani. Ihan oikeasti, nykymuotoinen Tiekkari ei kiinnosta juuri ketään. Saman tien voitaisiin jo luopua omista vaalilistoista. KTP:n ja STP:n yhdistäminen uusille "punaisten" yhteislistoille ei nykykannatuksella merkitse edes Ipun tasoa, mutta koko laajan radikaalivasemmiston järjestökirjon iloisen vihainen yhteispyrkimys olisi jo eri meininkiä.

Eduskuntavaalit 2015 pähkinänkuoressa: sikarikkaat rahavaltapiirit ohjasivat uskollisen työrukkasensa valtamedian avulla tyytymättömän tyhmän kansan äänestämään mieleistään, hyvin paljon entisen kaltaista politiikkaa, joka jatkaa leikkauksia, kurjistamista, sortoa ja riistoa. Vitun kiva juttu! Jeeee!

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Vaaliohjelmani 2015

En ole koskaan ollut ehdolla missään vaaleissa, enkä toivottavasti tule olemaan. Ehdokkaaksi on kuitenkin kyselty. Asialle ovat vuorollaan ehättäneet ainakin kommarit, vassarit ja vihreät. Aina olen vastannut ei, sillä mikään puolue ei ole koskaan esittänyt haluamaani vaaliohjelmaa. Tästäkin syystä tuntuu käsittämättömältä se naivismi, jota puoluejengit omiaan kohtaan esittävät kaduilla ja sosiaalisessa mediassa.

Äänestin jo ennakkoäänestyksessä SKP:n ehdokasta, sillä puolueen vaaliohjelmassa on minun silmääni luultavasti vähiten puutteita ja virheitä. Silti niitä on silläkin. Hyvä vaaliohjelma on myös vasemmistoliitolla, vaan ei täydellinen, ja lisäksi vas-liitto tapaa korruptoida politiikkansa aina vaalien jälkeen. STP:n ja KTP:n ohjelmiin en ole edes tutustunut, sillä niillä ei ole vaalipiirissäni varteenotettavia ehdokkaita. Ainoa STP:n ehdokas on sentään SKP:n kanssa vaaliliitossa, KTP:n kaksi ehdokasta ei. Varsinaisten vasemmistopuolueiden ohella itsenäisyyspuolue on esittänyt sellaisia teesejä ja yleistä meininkiä, joihin ihan mielelläni yhdyn.

Seuraavassa listaan niitä asioita, joita kannattamani puolueen (tai ehdokkaan) mielestäni pitäisi ohjelmassaan esittää. Tällaisen politiikan, ja Suomen, minä haluan.

Taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen tasa-arvo on keskeinen tavoite. Tulo- ja varallisuuseroja on Suomessa tasattava, ja missä laajamittainen verouudistus saisi aikaan hyvää, työn kokonaisvaltainen yhteiskunnallistaminen (sosialisointi) tekisi vielä parempaa. Sekä köyhyydestä että rikkaudesta tulisi päästä eroon. Köyhyyden moninaiset ongelmat myöntää ainakin poliittinen vasemmisto, mutta ekologisessa mielessä rikkaus on vielä pahempi ongelma. Sen lisäksi tasa-arvo on itsessään arvo: ihmisten ei kuulu sukupolvesta toiseen olla eriarvoisessa asemassa jo lähtökohtaisesti. Talous ei tietysti ole ainoa suomalaisia eriarvoistava tekijä. Tietyissä piireissä nykyään muodikkaat antifeministit voivat levittää hevonkukkuaan, mutta naiset ovat yhä arvoasteikossa miesten alapuolella. Pääasiassa sama ihmisryhmä kieltää myös valitettavan tosiasian, että maahanmuuttajilla on edelleen heikommat elämän edellytykset kuin kantasuomalaisilla. Lisäksi nuoret ja vanhukset ovat hieman toisen luokan kansalaisia verrattuna keski-ikäisiin. Maaseudulla ja metsälähiöissä asuvilla ei yleisesti ole yhtä hyvää sosiaalista ja kulttuurista asemaa kuin kantakaupunkilaisilla. Uutena ilmiönä on havaittavissa, että kaupallisen median ylläpitämistä kapeista ulkonäköihanteista poikkeavien ihmisten sosiaalinen ja kulttuurinen asema on heikompi kuin niihin soveltuvien. Poliittisella tasa-arvolla tarkoitan sitä, ettei Suomessa pitäisi olla ihmisryhmiä, joiden ääni ei kuulu yhteiskunnan päätöksenteossa. Niitä kuitenkin on. Kaikki nämä eriarvoisuusongelmat on pyrittävä pikimmiten poistamaan.

On myös muistettava, että luonto on koko ajan täysin sorretussa asemassa yhteiskunnassa. Mikään ei kerro sitä totuutta selkeämmin kuin tapaus Talvivaara, jonka edessä vihreätkin ovat olleet voimattomia/saamattomia (yliviivaa tarpeeton). Kaivostoiminta tarvitsee uutta tiukkaa säännöstelyä ja kaivosvaltaukset pikaista kiistämistä. Kaikenlainen luonnon ja luontoelementtien tuhoaminen ja riisto talouden tai edes työllisyyden nimissä on pysäytettävä. Lisäksi talouskasvun vaatimus ylipäänsä on epäekologinen, sillä elämme yli varojen jo nykyään. Lamasta huolimatta Suomessa on suorastaan liikaa rahaa; pelkkä varallisuuden entistä tasa-arvoisempi jako voisi poistaa köyhyysongelman ja saman tien myös rikkausongelman. Kulutusta on hillittävä, ja tämä pätee myös energiankulutukseen. Hillitsemispainetta ei kuitenkaan pidä kohdistaa ensisijaisesti tavallisiin kansalaisiin, vaan energiaa sumeilematta ylikuluttavaan bisnekseen sekä mm. liikenteeseen. Tosin porvariluokka tuhlailee energiaa ylisuuriin asumuksiin ja autoihin. Sen ongelman ratkaisisi yläluokan köyhtyminen: kun rahaa ei enää olekaan ylenpalttisesti, saamme nähdä tuhansien isojen omakotitalojen muuttuvan pari-, pienkerros- tai yhteisötaloiksi. Energia on tuotettava uusiutuvilla niin täydellisesti kuin voidaan. Fossiilisista polttoaineista (turve mukaan lukien) on asteittain luovuttava, emmekä voi hyväksyä ydinvoiman riskejä. Nykyinen vesivoimakapasiteetti on toistaiseksi hyvä. Aurinko, tuuli, maalämpö, muut luonnonresurssit sekä jätteet on otettava käyttöön entistä moninkertaisesti tehokkaammin.

Työstä on jauhettu näiden vaalien ohjelmissa aivan loputtomiin. Valtaosa siitä on ollut valitettavan ilmanaikuista. Kommunistit sentään ovat vaatineet työpäivän lyhentämistä kuusituntiseksi. Tässä olen samoilla linjoilla. Työtä riittäisi entistä useammalle, ja työssäkäyville jäisi aikaa ja voimia muuhunkin elämään. Sen sijaan vaatimuksen jatko "ansiotasoa alentamatta" ei saa minun tukeani. Varsinaisia matalapalkka-aloja (ja ulkomailta rekrytoitua tilapäistä halpatyövoimaa, jonka käyttö on hylättävä) lukuun ottamatta suomalaisille maksetaan liian isoa palkkaa. Se lisää koko ajan paineita siirtää työtä ulkomaille, ja sen takia myös Suomessa valmistetut tuotteet ovat sekä meille että muille automaattisesti ylihintaisia. Lisäksi politiikan tulisi pyrkiä siihen, että työn fyysinen ja psyykkinen vaativuus nostavat palkkatasoa ja vientiteollisuuden lonkerot eivät. "Siisti sisätyö" voisi aivan hyvin tarkoittaa keskitasoa alempaa palkkaa. Palkkaeroja olisi kuitenkin tuntuvasti supistettava. Perustulo on ihan hyvä idea, mutta sitä ei mielestäni kuulu maksaa ihmisille, joilla on tarpeeksi muitakin tuloja. Ehkä siksi kommunistien käyttämä perusturvan käsite sopii tähän malliin paremmin. Perusturva olisi säädettävä tasolle, joka ei tehosta kulutusta eikä palkankorotuspaineita, mutta varmistaa ihmisten toimeentulon. Sen kanssa käsi kädessä kulkisi uudelleen käyttöön otettava vuokrasääntely. Lisäksi työn käsite olisi määriteltävä uudelleen. On parempi, että ihmiselle maksetaan siitä mitä hän tekee, kuin että hänelle maksetaan nimenomaan siitä ettei hän tee mitään (ja hakee sellaista työtä, mitä järjestelmä haluaa hänen hakevan).

Ihmisten hyvinvointia pitäisi ajatella kokonaisvaltaisesti. Ei riitä, että yhteiskunnan sosiaali- ja terveyspalvelut muodollisesti säilytetään. Niiden täytyisi olla oikeasti saatavilla kaikille ihmisille ilman lisäkuluja, asiakkaille pitäisi olla aikaa, ja ylipäänsä ihmisten täytyisi saada yhteiskunnalta välittämistä ja huolenpitoa. Tämä ei saa tarkoittaa kyttäystä ja patistelua. Kukin täysi-ikäinen kansalainen eläköön niin kuin lystää, ja kun hän itse tarvitsee apua, hänen täytyy saada sitä. Tähän järjestelmän pitäisi tähdätä. Ketään ei saisi syyllistää yhteiskunnan palvelujen käytöstä, sillä niillä on poliittista itseisarvoa. Talousluvut on korvattava onnellisuusluvuilla. Terveys on tietysti tärkeä asia, mutta yhtä oleellista on, että sairaallakin on täysi ihmisarvo. Ihmisen hyvinvoinnin kokonaisvaltainen ymmärtäminen tarkoittaa myös, että terveyden- ja sairaanhoidossa siirrytään lääkkeiden tuputuksesta yhä enemmän terapeuttisten menetelmien ja nk. vaihtoehtoisten hoitomuotojen käyttöön ja hyväksyntään. Lääketeollisuuden lonkerot järjestelmän sisällä on sahattava poikki. Kotimainen lääketuotanto olisikin yhteiskunnallistettava ja alistettava kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin filosofialle. Mitä vanhusten, vammaisten ja lasten hoitoon tulee, Suomessa pitäisi sekä säilyttää yhteiskunnalliset hoitoinsituutiot (ja kehittää niitä) että antaa täydet mahdollisuudet hoitaa kotona. Yhden yhteiskunnallisen diskurssin ei kuulu kieltää toisia toteutumasta silloin, kun kaikki varsinaiset asianomaiset niin haluavat.

Lääke- ja terveysbisneksellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä hyvinvointiyhteiskunnan kanssa. (Pidän parempana puhua hyvinvointiyhteiskunnasta kuin hyvinvointivaltiosta, sillä valtiosta tulee mieleen lähinnä koneisto – yhteiskunta taas olemme me.) Oman ohjelmani mukainen hyvä yhteiskunta tarjoaisi kaikki oleelliset palvelut itse. Näihin kuuluu myös se, mitä ei missään Suomen historian vaiheessa ole edes yritetty yhteiskunnallistaa, eli vähittäiskauppa. Yhteiskunnan olisi kerta kaikkiaan tarjottava ihmisille peruspalvelut siellä, missä he asuvat tai majailevat. Asuminen ja majaileminen olisi tietysti niin ikään syytä järjestää yhteiskunnallisesti – enemmän, halvempia ja moninaisempia vuokra-asuntoja – ja joukkoliikenne, joka veisi ihmisen kotiinsa tai kotoaan palvelujen pariin, missä ne ikinä sijaitsevatkin, järjestyy myös parhaiten yhteiskunnalliselta perustalta. Alas voittoa tuottava VR – tilalle uusi, puoli-ilmainen, liki jokaisen tavoitettavissa oleva raideliikenne, jonka otsikkona voisi toimia vaikka huippuinnovatiivinen Valtionrautatiet. (Tästä nimestä ei sitten makseta konsulteille killinkiäkään! Yksityisten konsulttien käyttö julkisella puolella olisi muuten lakkautettava.) Hinnoittelujärjestelmästä, jossa ostajat kilpailevat toisiaan vastaan, on joukkoliikenteessä päästävä eroon. Ylipäänsä kilpailuperiaatetta täytyisi yhteiskunnassa kaventaa ja mahdollisimman paljon karttaa. Hyvä suunnittelu on aina parempi kuin typerä kilpailu.

Yllä esitetyt ideat vaatisivat yhteiskunnan kokonaisvaltaista muuttamista. Siihen kuuluisi edelleen myös pyrkimys elintarvikeomavaraisuuteen sekä valtakunnallisella, alueellisella että jopa paikallisella tasolla. Lähtökohtaisesti kaiken, mitä syömme, pitäisi olla lähellä tuotettua, luonnonmukaista ja mieluiten lisäaineetonta. Tietenkään ei riisiä, etelän hedelmiä, viiniä ynnä muuta voi eikä kannata kasvattaa väkipakolla kotiseudulla, vaan jonkin verran on ostettava ulkomailta. Jos ostot tekisi aina yhteiskunnallinen organisaatio, sen olisi helppo vaatia reilun kaupan periaatteita ja geenimuuntelemattomuutta. Tällaiset sosialistiset periaatteet ovat aivan omaa luokkaansa ekologisesti ja myös ekonomisesti: nykyinen riippuvuus kansainvälisistä markkinoista on isolta osin syynä siihen, ettei yllä esittämiäni uudistuksia voida soveltaa vallitsevaan järjestelmään ilman tolkutonta velkasyöveriä. Euroopan unioni ei hyväksy jäsenmaansa irtautumista kansainvälisistä markkinoista ja omasta keskitetystä sääntelystään, ja siksi EU:lle täytynee jättää hellät hyvästit. Samalla jättäisimme hyvästit läntiselle bisnesimperialismille, jonka poliittisiin tavoitteisiin koko ajan sitoudumme, vaikka varsin harva sitä haluaa.

Nyt päästiin ulkopolitiikkaan. Kaksi sanaa: TTIP ja Nato. "Vapaakauppasopimukseksi" virheellisesti nimitetty TTIP olisi yhtä kuin suurbisneksen tyrannialupa eli luopuminen demokraattisesta järjestelmästä (tai sen rippeistä). Sen vuoksi sitä virhettä ei kuulu tehdä tai edes harkita. Nato-jäsenyyttä ei tietenkään ole paikallaan hakea, vaan päinvastoin luopua nykyisestäkin Nato-yhteistyöstä. Suomen kaltaisen maan ei missään tapauksessa pidä pyllistää Natoa vihollisenaan pitävälle – ja Naton vihollisenaan pitämälle – naapurimaalleen Venäjälle, jonka kanssa ystävyys ja kumppanuus sen sijaan toisivat valtavia lisämahdollisuuksia. En fanita Vladimir Putinia, mutta hänestä ja nyky-Venäjästä levitetään suurbisnestä mielistelevässä ja Natoa fanittavassa valtamediassa tolkutonta skeidaa. Lisäksi, missä Putinin Venäjä onkin ehkä esittänyt kovia autoritäärisiä otteita, USA ja Nato ovat harrastaneet samaa paljon pahemmin. On parempi diilata Venäjän kanssa kuin sellaisten roisto-organisaatioiden. Suomen ulkopoliittinen asema on oikein hyvä idän ja lännen välissä sitoutumatta liikaa kumpaankaan. Hyvät suhteet Pohjolan maihin ja ihan erityisesti Ruotsiin ovat tietysti plussaa. Suomen valtio voisi myös oikein hyvin toimia välittäjänä Venäjän sekä Pohjolan ja Itämeren maiden poliittisten näkemysten välillä. Parhaassa lykyssä voisimme luottaa hyviin naapurisuhteisiin niin täydellisesti, että voisimme käynnistää omakohtaisen aseistariisunnan ilman sotilasliittoja ja purkaa asevelvollisuusjärjestelmän ilman palkka-armeijaa. Peace!

Takuulla jonkun mielestä kaikki tässä tekstissä esitetyt tavoitteet ovat epärealistista puppua, ja juuri siksi on ymmärrettävää, ettei mikään puolue aja tällaista vaaliohjelmaa. Tiedätkö mitä? Juuri siksi tällaiset uudistukset eivät osittainkaan toteudu tai ole edes tapetilla yhteiskunnallisessa keskustelussa. Suomeen tarvittaisiin nyt pikimmiten sellainen vasemmisto, joka uskaltaa vaatia "mahdottomina" pidettyjä parannuksia, joka luo oman keskustelunsa ja diskurssinsa, joka esittää politiikkaan uskonsa menettäville ihmisille todellisen vaihtoehdon lamaannuttavalle nykymenolle. Usko tai älä, mutta avaimet muutokseen ovat yhä meidän käsissämme. Kovin kauan ne eivät ole, jos nykymeno jatkuu. On toimittava nyt; on ajateltava nyt; on unelmoitava nyt.

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Milloin liberaaleista lipsahti konservatiiveja?

Palaan jälleen kerran yhteen lempiaiheeseeni. Liberaaleina, suvaitsevina ja yhteiskunnallisesti edistyksellisinä näyttäytyvien ihmisten keskuudessa on 2000-luvulla levinnyt paha syöpä. Se on ehkä saanut alkunsa hyvästä tarkoituksesta – ellemme usko oikeistolaisten "soluttautujien" salaliittoon – mutta kääntynyt alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Tämän prosessin myötä ajatteleva ihminen ei voi pitää nykyisten "liberaalien" valtavirtaa oikeasti liberaalina, eikä edistyksellisenä vaan lähinnä yhteiskunnallista edistystä jarruttavana.

Olipa siis kerran joukko liberaaleja, suvaitsevia ja yhteiskunnallisesti edistyksellisiä nuoria ihmisiä. He ymmärsivät, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat alistettuja, etnisten vähemmistöjen asema on huono, kaikensorttisilla vammaisilla on vaikeaa ja mielenterveyspotilaiden asemalle myös niin sanotusti tarttis tehrä jotain. Hyviä tarkoituksia, joka ikinen. Alkoi kausi, jonka kulttuuria ovat sävyttäneet Pride-kulkueet, homokulttuurin arvonnousu, Tahdon 2013 -kampanjaan huipentunut tasa-arvoisen avioliittolain vaatimus, "suvaitsevien" ja "maahanmuuttokriittisten" välinen vihamielinen kädenvääntö maahanmuuttoasioissa ja mamujen oikeuksissa, pyrkimys integroida vammaiset yhä tehokkaammin "normaalien" joukkoon, Toisenlaiset frendit -tv-sarja ja Pertti Kurikan Nimipäivien valitseminen Suomen euroviisuedustajaksi. Huhtikuun 11. päivänä 2015 järjestetään Tampereella Mad Pride, mielenterveyspotilaiden asiaa ajava kulkue ja tapahtuma. Olen menossa mukaan itsekin.

Mitä tapahtui samaan aikaan toisaalla? Kokonaisuuksista kuten "seksuaalivähemmistöt", "maahanmuuttajat", "kehitysvammaiset" ynnä muut lipsahti möhkälemäisen absoluuttisia blokkeja. Niiden takana olevaa ihmisyyden moninaisuutta ei nähdä nimeksikään eikä siitä olla juuri kiinnostuneita. Homo- tai biseksuaali, joka ei sovellu "kivaan" kuvaan seksuaalivähemmistöistä, ei kiinnosta näennäisliberaaleja. Epäilemättä Pride-kulkueiden osanottajien enemmistö on jo nykyään sukupuolinormatiivisia heteroita, jotka vain haluavat samastua "kivaan" kulttuuriin. Samalla esimerkiksi juuri seksuaalisuus on säännelty tavalla, jota pelkän konservatiivioikeiston toteuttamana kutsuttaisiin fasistiseksi. Homoseksuaalisuuden hyväksytyksi tulemisen vastapainona muun muassa kaikkia pedofiliaksi edes teoriassa leimautuvia ilmiöitä vainotaan. Nykypäivän näennäisliberaalin on mahdotonta käsittää, että 1960–70-luvun vapauden ilmapiirissä saatettiin ihan oikeasti vaatia vapautta kaikenikäisille rakastaa kaikenikäisiä. Rakkautta on vaikeampi säännellä kuin seksiä, joten rakkaudesta on tehty seksiä. Polyamorian käsitteen käyttöönotto ja leviäminen korostaa modernin rakkaus- ja seksielämän liberaaliutta, mutta samalla se on jälleen uusi leima ja sen leiman alle mahtumaton epätavanomainen rakkaus- ja seksielämä on tehty sosiokulttuurisesti lainsuojattomaksi. Vain leimaamisen (!) ja sen auttaman valtakulttuuristamisen kautta voi tulla hyväksytyksi. Tämän ilmiön syihin palaan jäljempänä.*

Möhkälemäisiin blokkeihin ja leimaamiseen liittyy sekin seikka, että ilmiöiden syyt selitetään syntyperäisinä – jonakin, mihin ihmiset eivät voi vaikuttaa. Jos on syntyisin Somaliasta, on somali; jos on syntynyt Downin syndrooman aiheuttavan kromosomin kanssa, on Down-ihminen; jos on syntyperäisesti miespuoliset genitaalit mutta naispuoliset aivot, saa hyväksynnän olla transsukupuolinen nainen. Sen sijaan, jos on miespuoliset genitaalit, muttei ole kiinnostunut aivojen sukupuolesta vaan ilmoittaa psykososiaalisista syistä haluvansa olla nainen, tulee saman tien kaivaneeksi kuoppaa omalle sukupuoliselle projektilleen. Kaikkien tulisi pyrkiä normaaliuteen ja yhteiskuntakelpoisuuteen. Nyt päädymme hankalaan osastoon: samojen näennäisliberaalien, jotka hyväksyvät homot ja mamut, mielestä ylipainoisuus, tupakointi, hyvän tavan ylittävä alkoholinkäyttö tai huumeiden käyttö ei ole lainkaan suvaittavaa. He pitävät normina ihmistä, joka on tai ainakin haluaa olla "ihannepainoinen" (mielestäni muuten ihan rasistinen käsite), tupakoimaton sekä päihteetön miinus silloin tällöin bileet. On kyllä sekin koulukunta, joka on valmis laillistamaan kannabiksen, mutta sitä perustellaan konservatiivisilla syillä ja sen uhrina alkoholinormeja halutaan tiukentaa. Hupsista, nyt lipsahti jo sana "konservatiivinen". Minun silmääni yllä kuvattu asenneilmapiiri ei näet ole millään lailla liberaali vaan konservatiivinen, eikä siitä poikkea nyky-yhteiskunnassa kuin joukko aidosti liberaaleja piraatteja, joka tarjoilemalla rommia Turun vaalikadulla herätti nipottajien ja tietysti alkoholitarkastajan kielteisen huomion.

*Kaiken takana vaanii tietysti iso paha eli raha. Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, kuinka "kansanterveydestä" puhuminen viittaa poliittisessa keskustelussa aina "kansantalouteen", joka viime kädessä tarkoittaa vain kapitalistien taloutta. Myös leimaamisen taustalla on raha: leimaamatonta tuotetta ei voi myydä eikä sen avulla tehdä voittoa. Pride-tapahtumat ovat esimerkiksi varsin pitkälle kaupallistuneet (Tampereen Prideä on välillä järjestänyt jopa yksityinen yrittäjä!), ja homokulttuurilla myydään niin ravintoloiden sisäänpääsylippuja, musiikkiäänitteitä kuin vaatteita ja "accessory"-sälää. Ja millä voidaan tehdä bisnestä, se on valtakulttuuria. Kehitysvammaisten asiaa ollaan myös kaupallistamassa. Pertti Kurikan Nimipäivät – itsessään yhteiskuntakriittinen yhtye – on saanut helposti kapitalisoitavan leiman "kehitysvammaisten punkbändi", sen avulla lähetetty Euroviisuihin ja valtakulttuuristettu. Kyseessä on mahtava tuplajättipotti: samalla iskulla valtakulttuuristetaan sekä punk että kehitysvammaisuus. Lopulta leimattavissa olevat ilmiöt valuvat samaan kaupallisen valtakulttuurin sulatuspataan, paitsi joissakin tapauksissa sinne valuu leimautuneen ilmiön vastustus, ja ei-leimattavat ilmiöt jäävät sosiokulttuurisesti lainsuojattomiksi. Kaupallisuus on aina konservatiivinen ilmiö, valtakulttuuri on aina konservatiivinen ilmiö, ja yksipuolisen kaupallisen valtakulttuurin hyväksyminen on fasistinen ilmiö. Rahaan ja valtakulttuuriin liittyy tietysti sitä tukeva politiikka: homot, punk ynnä muut alun pitäen liberaalia suvaitsemista vaatineet ilmiöt kaapataan pohjimmiltaan varsin konservatiivisen poliittisen agendan pelinappuloiksi. Mainitsiko joku Venäjän?

Näin eduskuntavaalien aikaan on syytä puntaroida tarkkaan, kenessä tai missä poliittisessa ryhmässä on ainesta myönteiseen yhteiskunnalliseen muutokseen. Yksikään poliittinen ryhmä ei ole vapaa yllä kuvailemastani syövästä. Toiset ovat kuitenkin vapaampia kuin toiset, ja perusteellisessa laskennassa saattavat puolueet asettua tässä ominaisuudessa yllättävään järjestykseen. Liberaalius ei tietenkään välttämättä ole absoluuttinen hyvä. Varsinkin, jos ei puhuta arvoliberalismista vaan poliittisesta liberalismi-ideologiasta, se saattaa johtaa pelkkään antisosialistiseen porvarifanatismiin. Vapauden, jonka käsitteestä (liberty) sana 'liberaali' on johdettu, arvoa ei silti ole syytä kiistää. Meidän on opittava erottamaan toisistaan vapauden nimissä toimivat vapauden riistäjät ja vapaudesta usein paljon vähemmän kohkaavat ihmiset, jotka antavat kaikenlaisille ihmisille täyden ihmisarvon – leimaamatta, kapitalisoimatta ja pelinappulana hyväksikäyttämättä.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Vastarinta – vapautus – vallankumous

Vasemmistolaisena minusta on sekä ärsyttävää että hävettävää, kun radikaalioikeisto on ominut "vastarinnan" ja "vapautuksen" käsitteet. Ärsyttävää se on siksi, että radikalisoituneiden konservatiivien (!) vastarinta vallitsevaa uusliberalismia vastaan on oikeiston näennäiskapinaa oikeistoa vastaan, josta todellinen vastavoima on ulkoistettu, joka johtaa enintään ojasta allikkoon ja joka ei vapauta ketään. Samalla minua hävettää, että vasemmisto on oikeasti antanut siepata termit, jotka sille oikeasti kuuluvat. Yhteiskuntamme on uusliberalistien – siis oikeistolaisten – käsissä, eikä vasemmisto ole osannut virittää sitä vastaan kunnon vastarintaa ja vapautusliikettä. Niinpä apajille on törmännyt radikaalivanhoillinen oikeisto, johon vieläpä sisältyy selkeä fasistiblokki.

Nyt pitäisi avoimesti tunnustaa, että radikaalioikeisto on voittanut (radikaalin) vasemmiston propagandataistelussa. Onko häpeällisempää kuin se, että fasistit ja kansallissosialistit agitoivat ja propagoivat uskottavammin kuin kommarit ja sosialistit? Mutta näin on päässyt käymään. Jos joku vasemmistoradikaali vielä kuvittelee, että nykyisessä aateympäristössä on jotain suojeltavaa ja puolustettavaa, pyydän häntä ystävällisesti avaamaan silmänsä. Uusliberalistinen oikeisto hallitsee ylätasoa ja radikaalivanhoillisella oikeistolla on tuhti ote alatasosta. Tämä on oikeistoyhteiskunta, ja se pitäisi avoimesti myöntää. Täytyy tunnustaa tappio. Kun teemme sen, olemme siitä lähtien yhtä kuin sorretut ja alistetut, eikä kukaan muu kuin me voi enää kuvitella edustavansa "vastarintaa" ja "vapautusta". Samalla saatamme häpeään sen kynnettömän vasemmistolinjan, joka on antanut näin tapahtua. Emme ole paavoarhinmäkiä, lianderssoneja tai dankoivulaaksoja, vaan olemme vallankumouksellisia. Ja pieni lisäys & muistutus: mikään ei ole niin poliittisesti epäkorrektia kuin aito vallankumouksellisuus.

1990-luvulla, kun tutustuin vasemmistonuoriin, halusin kertoa heille vallankumouksellisuudesta ja vallankumouksen idean turmiollisesta puuttumisesta vassarinuorten retoriikassa. Vastineeksi sain kuulla, että kokoomusnuoretkin puhuvat vallankumouksesta. On totta, että ennen 1980-luvun loppupuolta suomalaisessa yhteiskunnassa oli havaittavissa jonkinlainen vasemmistohegemonia, mutta 1990-luvun puoliväliin mennessä se oli jo täysin tuhottu. Olimme nähneet muun muassa Suomen muiluttamisen EU:n jäseneksi täysin suurpääoman sanelemana. Sitä tuki oikeistolainen valtamedia, kärjessä Helsingin Sanomat. Umpikiero äärioikeisto (mitä kokoomusnuoret edustavat paljon sananmukaisemmin kuin Suomen Sisu ja Timo "Pakkoselibaatti" Hännikäinen) antoi kuitenkin ymmärtää, että ysäri-Suomi oli yhä vasemmalle kallellaan, ja siksi tarvittiin oikeistolainen vallankumous. Kuten tiedämme, he tekivät sen – kumosivat ennestään oikeistolaisen vallan vielä oikeistolaisemmalla. Jyrki Katainen (s. 1971) ja Alexander Stubb (s. 1968) ovat juuri tuon ajan kokoomusnuoria. Viimeistään vuodesta 2007 lähtien kokkareiden ei ole tarvinnut enää höpistä muutospyrkimyksistä: he ovat olleet yksiselitteisesti vallassa.

Vuodesta 2007 alkaen on Suomessa muutospyrkimysten äänitorvena ollut uusi ryhmä. Ei vieläkään vasemmisto, vaikka yhteiskunnan oikeistolaisuudesta pitäisi niin päätellä. Sen sijaan torvea on toitottanut konservatiivinen oikeisto – perussuomalaisista fasisteihin. He ovat yllyttäneet suomalaisia "vastarintaan" ja vaatineet "vapautusta". Jälleen on levitetty umpikieroa propagandaa, että nyky-Suomi on yhä vasemmalle kallellaan. Vastarinta ja vapautus on suunnattu enemmän "vihervasemmistoa" kuin vallassa olevia uusliberaaleja vastaan. Järjetöntä, mutta minkäs teet. Vallanpitäjille tämä kyllä sopii, sillä ainoa taho, joka heille on oikeasti uhka, löytyy vasemmalta. 1980-luvun (!) jälkeisessä Suomessa tätä ainoaa uhkaa ei ole ollut. Minunlaisiani sananlevittäjiä on toki joitakuita, mutta oikeiston hallitsema tiedotusjulkisuus ja vasemmiston sisään jo aikoja sitten kylvetty eripura pitävät huolen siitä, ettei tällaisia näkemyksiä päästetä pilaamaan oikeiston hegemoniaa. Vasemmiston (tai "vihervasemmiston", mitä oikeasti ei ole olemassakaan) se esittää "poliittisen korrektiuden" vaalijana ja samalla väistämättä vähän oman (olemattoman) valta-asemansa suojelijana ja puolustajana. Itsekin vaadin vastarintaa, vapautusta ja poliittisen korrektiuden nitistämistä – kuinka nyky-yhteiskunnan epäsovinnaiset kapinalliset, joilla ei ole minun tietoisuuttani, ymmärtäisivät sen propagandan keskellä, että heitä vedätetään? Tämä on radikaalioikeiston propagandavoitto.

Vallankumouksellisuus on enemmän kuin vastarinta, vapautus ja poliittinen epäkorrektius. Itse asiassa vallankumous sisältää ne kaikki ja paljon enemmän. Avoin vallankumouksellisuus on radikaalivasemmiston tie voittoon. Vallankumouksesta puhuminen luo oikeistossa hädän tunteen. Se paljastaa, ketkä ovat yhteiskunnan vallanpitäjiä: he, jotka ennen pyrkivät muutokseen, ilmenevät konservatiivisiksi oman valta-asemansa suojelijoiksi ja puolustajiksi. Vallankumous on sorrettujen ja alistettujen vapautus, poliittisesti sataprosenttisen epäkorrekti keino parantaa oloja ja viime kädessä maailmaa.

* * * * * * * * * *

Olen yllä viitannut monta kertaa omaan asemaani vallankumouksellisena 1980-luvun jälkeisen vasemmiston kynnettömässä ilmapiirissä. Jokainen varmasti tajuaa, etten ole päätynyt osaani pelkistä rationaalisista syistä, vaikka edellä niitä esitänkin. Miksi olen vallankumouksellinen? Olenko luonteeltani haaveilija vai katkeroitunut jostakin systeemille? Takuulla sekä että. Yksi ajatus tuli mieleen tänään, kun katselin ikkunastani avautunutta kaunista näkymää: vallankumous on keväisissä männynlatvoissa. Olen ollut mielenosoituksissa ja kirjoittanut ohjelmajulistuksia, mutta mikään ei kiteytä minulle vallankumousajattelun ydintä niin kuin elävän luonnon ja elävöittävän kevätauringon kohtaaminen. Siinä kohtaavat yksinkertainen luonnontila ja luonnon oma vallankumous, kevät. Vallankumouksellisuus on pyrkimystä luonnottomasta sortovallasta kohti elämän ja ihmisyyden luonnollista olemusta, kylmänharmaasta ajasta kohti uutta kevättä. Näin ollen vallankumouksen idea elävöittää jokaisen luonnonlapsen ja kevätihmisen, jolla on radikaali tietoisuus.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Valtamedian mediavalta 2015

(Täydennystä parin vuoden takaisiin kirjoituksiini valtamedian mediavallasta – osa 1 ja osa 2.)

Kaikkialla puhutaan, että valtamedian valta on hupenemaan päin. Rohkeimmat jopa uskaltavat väittää valtamedian suorastaan menettäneen valtansa. Tilalle on tullut ennen kaikkea sosiaalinen media sekä vaihtoehtoajattelu, joka perustaa totuutensa aivan muuhun kuin Hesarin ja Ylen kaltaisiin instituutioihin. Valitettavasti tämä on puppua. Huomattava osa ihmisten sosiaalisen median käytöstä on yhä valtamedia-artikkelien (ja -näkökulmien) linkitystä. Vaihtoehtoajattelua esiintyy (olenhan minäkin olemassa), mutta sitä on esiintynyt aina. On syytä epäillä, että valtamedian itse julkaisemat vihjailut oman valtansa vähenemisestä ovat tarkoituksellista hämäystä. Näin luodaan vaikutelma, että ihmiset ovat vapaita valtamedian vallasta. "Itse ajattelevat" kansalaiset jatkavat tyytyväisinä propagandan levittämistä tuttavapiirissä ja sosiaalisessa mediassa.

Mikään ei kuvaa valtamedian nykyistä mediavaltaa paremmin kuin suhde Ukrainan sotaan. Hesarin, Ylen, iltapäivälehtien ja kaikkien merkittävien maakuntalehtien yhteinen näkemys siitä, kuinka asiat ovat ja miksi, on saanut muodostua nyky-Suomessa täysin yksiselitteiseksi totuudeksi. Muita totuuksia ei esitetä, ja kun näin on, "kadunmies" ei tiedä niistä yhtään mitään. Esimerkiksi lukuisia kertoja oikeasti uskottavista lähteistä vahvistettu väittämä, ettei yhtään Venäjän armeijan yksikköä sodi tai ole sotinut Ukrainassa, ei ole läpäissyt suomalaisen valtamedian tiedotuskynnystä. Asia on moneen kertaan todettu muun muassa sotaa käyvän Ukrainan hallinnon omalla televisiokanavalla, ja näin on tiedottanut jopa Pentagon, mutta silti tämä näkemys ei kelpaa Suomen valtamedialle. Kun Hesarit ja Ylet eivät sano niin, on niin sanominen silkkaa "trollausta".

Kritiikitön kansalainen saattaa ehkä kuvitella, että valtamedian esittämä näkemys Ukrainan sodasta on uskottava. Samoin hän saattaa pitää valtamedian esittämää näkemystä Suomen talouden tilasta ja tarpeista, EU:n ja euroalueen politiikasta, Syrizasta, TTIP-sopimuksesta tai ydinvoimasta täysin pätevänä. Kuinka tämä on mahdollista, jos kyseessä on pelkkä ontto propaganda? Yhtä tähän liittyvää tekijää valotin jo huhtikuun 2013 blogikirjoituksessani (osa 1): valtamedia "perustelee asiat itsellään ja argumentoi kehäpäätelmin. Se on kuin tieteellinen tutkielma, jonka kaikki lähdeviitteet johtavat toisille sivuille samassa tieteellisessä tutkielmassa". Valtamedia väittää ensin, että asia on näin. Seuraavaksi se väittää uudelleen asian olevan näin, koska myös sen oman aiemmin julkaistun väittämän mukaan asia on näin. Perustelu siis löytyy, mutta se on yhtä uskottava kuin jos minä nyt perustelen väitteeni sillä, että olen jo kaksi vuotta sitten kirjoittanut samoin. Toki valtamedian tapauksessa kirjoittaja on usein eri tyyppi ja medialla (lehdellä, tv-kanavalla, sivustolla tms.) saattaa olla eri nimi, mutta niiden uutiset tulevat yleensä (ja yhä useammin) yhdestä ja samasta lähteestä.

Joskus valtamedia joutuu turvautumaan perusteluihin, jotka tulevat sen itsensä ulkopuolelta. Tämäkin voi silti olla näennäistä. Ukrainan sodasta tai Venäjästä puhuttaessa on monta kertaa päässyt ääneen niin uskottava argumentoija kuin "nimetön asiantuntija". Epäilemättä tällaisia asiantuntijoita keksitään, eli heidän identiteettinsä on mielikuvituksen tuotetta ja nimettömänä ilmaistu näkemys on viime kädessä peräisin tietoiselta propagandistilta joko uutistoimistossa tai varsinaisessa mediassa. Yhtä suosittu lähde on ollut "nimetön Nato-lähde". Tässäkin tapauksessa on mahdollista, että asiasisällön on keksinyt joku uutistoimiston tai varsinaisen median toimija, joka tuntee Naton ja tietää, kuinka siellä ajatellaan. Lisäksi Naton tiedottajien ja valtamedian välinen raja on kuin veteen piirretty viiva. Suomessa on myös levitetty innokkaasti yhden ja saman Putinin entisen neuvonantajan näkemyksiä. Kyseisestä henkilöstä, jolle Putin on luultavasti antanut potkut (vuonna 2005!), on siis tullut lännen militanttien neuvonantaja. Ei liene vaikeaa huomata, että hänen roolinsa on periaatteessa mediarooli – vieläpä hyvin pitkälle läntisen valtamedian mukainen. Tällaiseen humpuukiin perustuu valtamedian levittämä näkemys totuudesta. Sitä sitten kierrätetään ja uusinnetaan ja annetaan vaikutelma, että narukerän ytimessä on ihan oikea totuus. Mutta siellä ei ole mitään. Koko homma täyttää kepeästi pyramidihuijauksen tuntomerkit.

Valtamedian mediavalta näkyy myös siinä, miten Venäjän valtiolliseen mediaan suhtaudutaan suomalaisen mediakeskustelun sivulauseissa ja rivinväleissä. Idän mediat, kuten Venäjän Ääni ja RT, esitetään aggressiivisina, informaatiosotaa käyvinä propagandamedioina. Näkemystä toistavat myös tuhannet ihmiset, jotka eivät ole vilkaisseetkaan esimerkiksi RT:n nettisivuja. Jos niitä selailee ennakkoluulottomasti, havaitsee pian, että ne uutisoivat asioista monipuolisesti, kiihkottomasti ja vakuuttavasti. Näkemykset esimerkiksi Ukrainan sodasta ovat paremmin perusteltuja kuin toisensuuntaiset näkemykset lännessä. Näiden asioiden rinnalla on kaikenlaista, varsin mielenkiintoista uutisointia maailman ilmiöistä. Edes Venäjä-keskeisyys, joka näissä medioissa jopa auliisti myönnetään, ei ole yhtään läpitunkevaa. Tällaista mediaa kutsutaaan Suomessa trollaukseksi! Asiaa ei voi selittää tai perustella mitenkään muuten kuin valtamedian yhä jatkuvalla mediavallalla. Missä sen ote on horjunut, siellä se on tiukentanut otettaan.

Voisin vielä esitellä yhden esimerkin siitä, missä suomalaisessa ja länsimaisessa mediaelämässä todella mennään. Sosiaalisessa mediassa levisi Soulspot-sivuston (kalifornialainen feikki-vaihtoehtomedia) artikkeli Buddhan patsaasta, joka oli tutkimuksissa osoittautunut yllättäen muumioksi. Artikkelisivun alareunasta löytyi kuitenkin linkki alkuperäislähteeseen (hollantilainen NL Times), jonka mukaan kyseessä ei ollut patsas – saati Buddhan patsas – vaan ihan yksiselitteisesti Liuquan-nimisen 1000- tai 1100-luvulla eläneen kiinalaismiehen muumio. Tästä riippumatta kotomaamme iki-ihana Helsingin Sanomat julkaisi lähes välittömästi aiheesta oman uutisensa, jossa muumiota kutsuttiin Buddhaa esittäväksi patsaaksi ja toistettiin Soulspotin hömppäsisältö – eikä alkuperäistä hollantilaislähdettä näytetty lainkaan. Tämäntasoista on siis Suomen arvostetuimman sanomalehden nykyinen uutisointi; politiikan uutisointi ei ole yhtään tätä uskottavammalla pohjalla. Muistutan edelleen, että tämä artikkelini on käsitellyt mediakenttää, joka levittää laihdutusvinkkejä merkittävinä uutisina, laatii ajankohtaisuutisia feikki-tosi-tv:n tapahtumista ja omaksui tänä talvena kauppojen keksimän humpuukiverbin "halpuuttaa" kritiikittömästi ja mukisematta. Ostaisitko sellaiselta medialta käytetyn auton? Entä poliittisen teorian?