Viisuista kylmään sotaan

Eurovision laulukilpailu järjestettiin jälleen kerran lauantaina 18.5.2013, tällä kertaa Malmössä Ruotsissa. Suomea edusti Uuden musiikin kilpailun (UMK) voittaja, Krista Siegfrids kappaleella Marry Me. Jossain vaiheessa, UMK:n ja varsinaisten viisujen välissä brittilehdet levittivät huhua ja sen jälkeen itse artisti myönsi, että Marry Me on kannanotto tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Itse olin oivaltanut asiayhteyden alusta lähtien. Kun euroviisujen aika koitti, Suomen esitykseen oli lisätty Siegfridsin pusu naispuolisen taustatanssijan kanssa. Tämä huomioitiin provokaationa mm. homovastaisessa mielenosoituksessa Georgian Tbilisissä sekä Venäjän lehdistössä. Juoru kiersi myös, että Turkin televisio ei samasta syystä näyttänyt viisufinaalia ollenkaan. Turkki boikotoi kuitenkin koko euroviisuja, joten naisten pussailu ei varmasti ollut näyttämättömyyden syy. Joku voisi silti sanoa, ettei savua ilman tulta.

Itse en pitänyt Krista Siegfriedsin kappaleesta enkä esityksestä, joten minusta sen 24. sija oli varsin ansaittu. En pitänyt myöskään Tanskan voittokappaleesta (Emmelie de Forestin Only Teardrops). Toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet Azerbaidzanin ja Ukrainan laulut istuivat korvaani paljon paremmin. Itäiset maat erottuivat muutenkin tämänvuotisissa viisuissa edukseen. Oli helppo huomata, että Itä-Eurooppa antoi pisteitä pääasiassa Itä-Euroopan lauluille ja länsi vastaavasti lännen lauluille. Suomessa tätä pidetään naapureiden suosimisena, jolla ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa, mutta itse huomioin idän ja lännen välisen musiikillisen jaon tänä vuonna selvemmin kuin pitkään aikaan. Suomen, Ruotsin, Saksan ja Irlannin eurodancehumpat eivät pärjänneet siksikään, ettei niille herunut pisteitä Itä-Euroopasta. Toisaalta klassisempia pop-arvoja esitelleet Azerbaidzan, Ukraina ja Venäjä menestyivät nimenomaan idästä vyöryneiden pisteröykkiöiden ansiosta. Tanskan kappale sai mukavasti tukea myös itämailta ja saattoi siksi voittaa. Kun kyse on musiikista, on aina kyse myös kulttuurista. Suomen lesbohumppa oli ääriesimerkki, mutta voi olla, että hännille jääneiden läntisten kappaleiden (edellä mainittujen lisäksi mm. Ranskan, Espanjan ja Iso-Britannian viisut) kulttuurinen läntisyys toimi yleensäkin kielteisenä argumenttina.

Minä allekirjoitin tasa-arvoisen avioliiton lakialoitteen sen avautumispäivänä, joten minua ja tätä kirjoitustani on turha syyttää homofobiasta. Mielestäni on kuitenkin selvää, että Siegfridsin esitys oli provosoiva. On käsittämätöntä, että Suomessa ihan kirkkain silmin ihmeteltiin, kuinka Venäjä saattoi jättää "meidät" ilman pisteitä, vaikka Venäjä on konservatiivinen maa, jonka käytännön arvojohtaja on homokielteinen ortodoksinen kirkko. Kaakosta kuuluneet protestiuutisetkin saivat lukuisat suomalaiset vain paukuttelemaan oudon timosoinimaisesti henkseleitään. On kuin Suomi, joka ei sijoitu seksuaalisen tasa-arvon suhteen Euroopan kärkipäähän (vrt. USA ja demokratia!), olisi toteuttamassa pyhää missiota länsimaisen liberalismin pakkoviennistä vanhoillisempiin maihin – siitä riippumatta, millaiset edellytykset niiden asukkailla on ymmärtää asiat "meidän" näkökulmasta. Minusta euroviisuissa saatiin nyt, mitä tilattiin, ja voidaan olla tyytyväisiä, ellei tämä heikentänyt kauppa- ja diplomaattisuhteita yhteenkään itäryhmän maahan.

Idän ja homoseksuaalisuuden ongelmallinen suhde on puhuttanut myös viisujen jälkeisellä viikolla. Tampereen pääkirjastossa oli tarkoitus järjestää Johan Bäckmanin  isännöimä konferenssi, jossa Nikolai Starikov, Irina Volynez ja Vitali Milonov olisivat puhuneet aiheesta "Venäjän uudet arvot". Tilaisuus peruttiin vihreän apulaiskaupunginjohtajan Olli-Poika Parviaisen johdolla homofobisena. Samana päivänä Lenin-museota hallinnoiva Suomi-Venäjä-seura perui Starikovin pamfletin Stalin ja Suomi esittelyn tiloissaan, vaikka museon johtaja Aimo Minkkinen olisi toivotellut sen tervetulleeksi. Vaikka itsekin olisin vastustanut homofobisen tilaisuuden järjestämistä kirjaston kaltaisissa julkisissa tiloissa, tällainen tuplatyrmäys tuntuu ajatuksena pahalta. Se antaa vaikutelman, että Venäjän ja laajemman itäryhmän edustama näkemys halutaan torjua a priori, mikä kuulostaa jo pyhältä informaatiosodalta. Itse "suvaitsevat" suomalaiset eivät tietenkään näe asiaa tällä tavoin. Twitterissä esimerkiksi paheksuttiin Volynezin kirjan otsikkoa Venäläisen äidin pyhä velvollisuus, koska se kuulostaa uskonnolliselta missiolta. Minusta tämä vertautuu keskusteluun vihapuheen  kieltämisestä: itse vihalle ei haluta tehdä mitään, kunhan sitä ei ilmaista sanoin.

En tietenkään kannata homoseksuaalisuuden kieltämistä tai väkivaltaista rajoittamista makuukamareihin. Venäjällä ja Ukrainassa etenevä "homopropagandalaki" on minusta absurdi, vaikka Krista Siegfridsin esitys antoikin näytteen siitä mitä kuvitteellinen "homopropaganda" voisi olla: homoseksuaalisuutta ei esitetä tavanomaisena inhimillisenä asiana, mitä se minusta on, vaan korostettuna erityisyytenä, mikä ei omasta mielestäni enää edistä tasa-arvoa vaan lähinnä muoti-ilmiön kaupallistajien myyntilukemia. (Pride-kulkueita pidän ihan hyvänä asiana, kunhan osanottajat eivät enää kuvittele osallistuvansa Gay Prideen.) Joka tapauksessa queer-kiihkon pirskahdellessa esiin lännessä on oivallettava, että vastakohdilla on usein taipumus luoda toisensa ja voimistaa toisiaan. On ymmärrettävä, että mitä enemmän länsi kytkee seksuaalivähemmistöjen oikeudet itseensä, sitä enemmän ne idästä käsin näyttävät osalta samaa kokonaisuutta kuin Hollywood, Barack Obama ja lännestä rahoitetut värivallankumoukset. Näin ollen itäisissä maissa aletaan varustautua seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastaan samalla tavoin kuin Hollywoodia ja värivallankumouksia vastaan.

1980-luvun loppuun asti elimme kaksinapaisessa maailmankuvassa, jossa läntistä blokkia johti USA ja itäistä Neuvostoliitto. Sen jälkeinen kehitys on paljastanut, että maailmassa on oikeasti vain yksi imperialistinen supervalta, Amerikan Yhdysvallat, ja se luo itselleen aina uuden vastakkaisen blokin. Vuosina 1990–2008 USA:n ensisijainen vastablokki oli islamilainen maailma. George W. Bushin hallitus ja sen vanavedessä amerikkalainen kaupallinen viihdeteollisuus leimasivat Saddam Husseinin, Osama bin Ladenin ja Al-Qaida-järjestön yksiselitteisesti "pahoiksi". Samalla tavoin kuin Iranin islamilainen vallankumous käynnisti tämän vastablokin kehittymisen jo 1979 – edellisen asetelman vielä vallitessa – käynnistivät Serbian ja Kosovon tapahtumat vuonna 1999 jälleen uuden blokin kehittymisen. Niin kutsuttu arabikevät toimi (näennäisesti) samanlaisena sivunkääntäjänä kuin itäblokin kaatuminen 1989–91. Niinpä Barack Obaman hallitus hylkäsi pyhän sodan islamismia vastaan ja alkoi sen sijaan käyttää islamistiterroristeja apuvälineenään – ensin Libyassa, sitten Syyriassa. Apuun on värvätty myös Bushin hallituksen uhkana kokemat kansalaisaktivistit ympäri maailmaa: "kapinallisten" tukeminen "diktatuuria" vastaan on aina houkuttelevaa naiiveille  liberaalidemokraateille. Syyrian Bashar al-Assad ja aiemmin Libyan Muammar Gaddafi ovat tietysti olleet lojaaleja kumppaneita Venäjän kaltaisille maille, joihin niin ikään kansalaisaktivistipohjainen ja lännen rahoittama värivallankumousuhka kohdistuu. Minusta on päivänselvää, että on meneillään uusi kylmä sota, ja vaikka tämä sattuu kipeästi hyvää tarkoittaviin punavihersuomalaisiin, myös kaikenlainen homo- ja queer-intoilu toimii nyt sen pelinappulana. Venäjä, Syyria, Kiina ja niiden liittolaiset eivät ole antikapitalistisia maita, eivätkä sosialistiselta perustalta sinänsä mitään kannatettavaa. Mutta ne edustavat uuden kylmän sodan konservatiivista ja anti-imperialistista blokkia, jossa ihan kaikki ei ole kaupan, ja pasifistiselta perustalta vastakkainasettelun yltymistä – saati julistautumista länsiblokin näennäisten arvojen puolesta kiihkoilijaksi – on vältettävä.

Yllä mainitsemani näennäisyys on tietysti päivänselvää. En tiedä Krista Siegfridsin poliittisia mieltymyksiä, mutta vasemmistolainen hän ei takuulla ole. Vähemmistöasioiden kellokkaina toimivat vihreät saavat aina rinnalleen (uus)liberaalin oikeiston, kun mukana on kaupallisia näköaloja. Sellainen vähemmistömyönteisyys, jota minäkin kannatan, on luontaista inhimillistä suvaitsemista, jossa ihan tavallisia asioita ei punnita kapitalisoinnin pohjalta. Kun nyt Venäjästä on puhuttu niin paljon, on sanottava, että uskon seksuaalivähemmistöjen hyväksynnän itänaapurissa etenevän parhaiten näyttämällä venäläisille omaa myönteistä esimerkkiä – maltillisesti ja hyökkäämättömästi. Hyvänä taustalähtökohtana tarvitaan myös ystävällistä ja rauhanomaista suhdetta naapurusten kesken. Siihen verrattuna Malmön ja Tampereen tapahtumat reaktioineen ovat kylmää sotaa, "pyhää" informaatiosotaa.

Virheellisen liittoutumisen kiihko

"Hmmm. Not what I wanted to hear." Näin kommentoi muuan Dusty-niminen herrasmies, kun Twitteriin oli linkitetty Chicago Tribunen uutinen YK:n tutkimusryhmän Syyria-lausunnosta. Sen mukaan maan kapinalliset olivat todistetusti käyttäneet kemiallista asetta – sariinikaasua, joka on hermomyrkky – kun taas Bashar al-Assadin hallituksen kemiallisten aseiden käytöstä ei löytynyt todisteen puolikastakaan. Kapinalliset ovat väittäneet asian olevan päinvastoin, ja länsimaiden valtamedia on toistellut ja levittänyt uskollisesti heidän näkemystään. Vain jotkin Verkkomedian kaltaiset vastarinnan kiisket ovat jaksaneet vikistä vastaan. Jo aiemmin oli ilmoitettu, että Syyrian kapinallisten johdossa on yhä enemmän islamistinen blokki. Samoin on lipsahtanut julki, että niin kutsuttu arabikevät heikensi monissa maissa naisten asemaa.

Suomalaiset punavihreiksi itsensä mieltävät aktivistit ovat helisemässä, kun yllä mainittujen kaltaisia totuuksia alkaa valua julkisuuteen. Heidän reaktionsa muistuttavat väkisinkin Dustyn reaktiota: tätä ei olisi haluttu kuulla. Monissa tapauksissa tieto vain torjutaan. Libya esimerkiksi on tänä päivänä niin paljon pahemmassa jamassa kuin Muammar Gaddafin aikana, että kuka hyvänsä ymmärtäisi muutamasta valokuvasta länsiliittoutuman kylväneen sinne "vapauden" ja "demokratian" nimissä lähinnä sekasortoa ja hävitystä. Valtamedia ei julkaise niitä kuvia, joten lukuisat suomalaisaktivistit eivät näe niitä, sillä he eivät klikkaa asiaan liittyviä linkkejä. Totuus on heille liian julma. Olivathan he kaikki Libya-operaation aikaan sitä mieltä, että on ainakin periaatteessa erittäin hyvä, kun diktaattori saadaan syöstyksi vallasta. Väliäkö sillä, että hävityksen lisäksi operaatio lisäsi Libyassa rasismia, heikensi naisten asemaa ja moninkertaisti sosioekonomisen eriarvoisuuden?

Voima-lehden artikkeli Kohtalokas kuudes toukokuuta tuli huonoon saumaan. Siinä Antti Rautiainen arvioi Venäjän mielenosoituksia ja viittaa arabikevääseen sekä erityisesti niin sanottuihin värivallankumouksiin myönteisinä esimerkkeinä mellakoinnista. Asiassa on kaksi erittäin ongelmallista tekijää. Yksi on väkivallan hyväksyminen muutospyrkimyksen välineenä. Siitä on lyhyt matka kemiallisten aseiden hyväksymiseen "diktatuurin" vastaisilla kapinallisilla. Toinen ongelma on siinä, että värivallankumouksia ja Syyrian kapinallisten toimintaa yhdistää Yhdysvaltojen vahva taloudellis-ideologinen tuki. Värivallankumouksen ensisijainen tunnuspiirre ei ole tapahtuma-alue tai -aika, vaan se, ettei itse kumouksella alun perin ole kansan kannatusta mutta se masinoidaan sosiaalisia viestimiä hyödyntäen ulkoapäin. Värivallankumoukset ovat käytännössä osa USA:n imperialistista ulkopolitiikkaa. On aika typerryttävää, että sellaiset vasemmistojournalistit kuin Niko Peltokangas ja Emilia Kukkala antoivat Rautiaisen artikkelille tunnustusta Twitterissä.

"Diktatuurin" vastustaminen ja "demokratian" puolustaminen ovat tätä nykyä niin musertava kansanliikeparadigma, että sen nimissä voidaan lyödä säpäleiksi niin rauha, rakkaus kuin tasa-arvokin. Tämä on minunlaiseni, 1960–70-luvuilta oppinsa löytäneen hippikommarin silmissä luonnollisesti hälyttävää. Yhtä hälyttävää on se, ettei "diktatuuria" ja "demokratiaa" kyseenalaisteta käsitteinä vaan niellään sellaisenaan, porvarillisen valtamedian valmiiksi pureksimassa muodossa. "Demokratian" ykkösviejä maailmassa on aina ollut USA – maa, jota hallitsee vuorotellen kaksi äärioikeistolaista puoluetta. Suomalaiset haluavat mieltää, että Barack Obama, hänen hallituksensa, Clintonit ynnä muut ovat meikäläisittäin jonkinlaisia viherdemareita, mutta katin kontit: jos USA:n demokraattipuolue sijoittuisi Suomen puoluekartalle, se pitäisi yhtä kaikkein jyrkimmän kokoomuksen kanssa. Republikaanipuolue taas olisi lähimpänä Suomen Sisua. Tällä en pyri sanomaan, että Suomi on poliittisesti hyvä maa: meilläkin demarit ajavat melko fasistisia kieltolakeja, vihreät eivät edes tosissaan yritä saada Talvivaaraa kuriin ja vasemmistoliitto hyväksyy – ainakin periaatteessa – rikkaiden kapitalistien veronkevennykset. Suomalainen "demokratia" ei toimi, koska yksikään eduskuntapuolue ei oikeasti vastusta suurpääoman hirmuvaltaa, mutta Yhdysvaltoihin verrattuna sillä on edes jotain tekemistä demokratian kanssa.

Kun Suomi on EU:n jäsen ja yhä vain lähempänä Natoa, olisi paikallaan pohtia maamme suhdetta läntiseen imperialismiin. Koko keskustavasemmisto kuitenkin hyväksyy EU:n mukisematta ja sen Nato-kritiikki on laimeaa. Tällä saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa, että EU, Nato ja USA näyttävät nykyisen punavihreäksi itsensä mieltävän aktivismin valossa puolustavan "hyviksiä" ja vastustavan "pahiksia". Nehän syöksevät Gaddafin kaltaiset diktaattorit vallasta, puolustavat Syyrian kapinallisia, vastustavat Iranin hallitusta ja toimivat vastavoimana Kiinan ja Venäjän tyyppisille epädemokraattisille maille. Vai? Kuinka tähän yhtälöön sopii ajatus sosiaalisesta katastrofista Libyassa tai sariinikaasusta Syyrian kapinallisten aseena? Tai mitä ajatuksia herättää Iranin oikeuslaitoksen johtajan Sadeq Amoli Larijanin tuore lausunto, jonka mukaan "länsimaat käyttävät ihmisoikeuskysymystä työvälineenä ryhtyessään toimiin niitä kansoja vastaan, jotka eivät hyväksy länsimaista lakia tai oikeuskäytäntöä"? Soiko yksikään hälytyskello, kun Amoli Larijani kehuu itäisiä maita ja Itä-Euroopan maita ihmisoikeuskysymyksissä? Veikkaisin, että paatuneiden suomalaisten aktivistien korvissa tämä soittaa lähinnä sitä hälytyskelloa, että oikeuslaitoksen johtaja politikoi itse tällä lausunnollaan. Ovathan Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina (tyyppiesimerkki maasta, jossa värivallankumous kumottiin hyvin pian) maailman uudessa kylmässä sodassa leimallisesti samalla puolella Iranin kanssa.

Suomalaisen näennäisvasemmiston virheellisesti liittoutunut kiihko tuottaa välillä tragikoomisiakin tuloksia. Kun uutiset kertoivat maanjäristyksestä Sichuanin maakunnassa Kiinassa, ehätti joku Tiibet-aktivisti sanomaan, ettei kyse ole Kiinasta vaan miehitetystä Tiibetistä. Eräs suomalainen arvostettu Twitter-aktivisti hyväksyi tämän möläytyksen kritiikittömästi. Kun yritin vikistä, ettei Sichuan ole Tiibetiä, hän pyysi minua olemaan uskomatta "Pekingin" propagandaa. Todellisuudessa Sichuan ei kerta kaikkiaan ole Tiibetiä historiallisessa tai etnisessä mielessä eikä muutenkaan. Minä soisin Tiibetille mieluusti itsenäisyyden vaikka tällä minuutilla, mutta disinformaatiota levittävät Tiibet-aktivistit ja heidän kritiikittömät käsikassaransa eivät tee itsenäisyyshankkeelle hyvää. He muodostavat kuvan, että Beijing on nykyistäkin pahempi imperialistivalta ja että lännen valtamediakin kulkee kritiikittömästi sen talutusnuorassa. Tosiasiassa kukaan suomalaisjournalisti ei käytä Tiibetistä kiinalaista nimeä Xizang eikä pidä Beijingissä majailevaa panchen-lamaa minkäänlaisena vastineena maanpaossa Intiassa asuvalle dalai-lamalle. Sen sijaan kiltisti lännen ohjenuoraa seurailevat toimittajat pitävät Kiinaa, Irania, Pohjois-Koreaa, Assadin hallintoa Syyriassa ja tietysti iki-ihanaa Putinin Venäjää aika itsestäänselvinä vihollisina – ei viimemainittua lukuun ottamatta niinkään Suomelle, vaan sille USA- ja Nato-johtoiselle koalitiolle, johon Suomi kuuluu, vaikkei missään ole demokraattisesti niin päätetty.

Mitä on tehtävä, niin kuin Lenin kysyi? Mitä tapahtuu todella, kysyi puolestaan Pentti Saarikoski. Jos oletetaan, että lopullinen päämäärä on tasa-arvoinen, rauhassa ja rakkaudessa elävä maailma, meidän on hylättävä kokonaan se vallitseva keskustavasemmistolainen linja, joka toimii "vapauden" ja "demokratian" – käytännössä kapitalistisen uusliberalismin ja läntisen imperialismin – tukena tasa-arvon, rauhan ja rakkauden ihanteita vastaan. Se tarvitsee ideologista vallankumousta vasemmiston ja kansalaisliikkeiden sisällä. Vasta sitten vasemmisto ja kansalaisliikkeet voivat tehdä vallankumouksen itsensä ulkopuolella. Silloin se ei tapahdu hermomyrkyin eikä muutenkaan väkivaltaisesti, mutta toisaalta: silloin se ylipäänsä tapahtuu.

Valtamedian mediavalta – toinen näytös (osa 2: Paluu!)

Vajaat kaksi viikkoa takaperin (tämän kirjoitushetkestä) julkaisin blogissani artikkelin valtamedian mediavallasta. Siitä tuli nopeasti kaikkein luetuin Blogger-tekstini vuoden 2011 syksyllä julkaistun kirjastoaiheisen kannanoton ohella. Jälkimmäisen omalla artikkelisivulla on käyty enemmän, mutta senpä joku ystävällinen linkittikin kirjastoalan omalle foorumille, missä aiheesta käytiin hyvä keskustelu. Sen sijaan viime viikkoina blogissani on muutenkin vierailtu poikkeuksellisen tuhkatiheään, ja Valtamedian mediavalta on koko ajan ollut sivun ylimpänä. Koska artikkelin lukukerrat ovat yhä kasvussa, voinen julistaa sen kuvitteellisen Luetuimmat artikkelit -listani ykköseksi.

Lukukerrat kiinnostavat myös valtamediaa. Verkossa ei liene montakaan mediasivustoa, joka ei tarjoaisi lukijoilleen kaikein luetuimpien artikkelien listaa. Se antaa netinselaajalle saman vaikutelman kuin Blogger nyt minulle: juuri tämä juttu on kiinnostanut lukijoita kaikkein eniten. Kiinnostuksesta voikin tietyssä mielessä puhua: vaatiihan se kiinnostusta, jos vaivautuu klikkaamaan nettilinkkiä. Minulla ei kuitenkaan ole varmuutta siitä, että juttuani on yleisesti luettu ensimmäistä virkettä tai yleisluontoista vilkaisua pidemmälle. "Lukukerrat" eivät siis ole oikeasti lukukertoja, vaan verkkosivun avaamiskertoja. Samalla tavoin valtamediasivustojen luetuimpien listat eivät kerro syvemmästä kiinnostuksesta, vaan lähinnä vilkuilunhalusta.

Tätä kirjoittaessani Iltalehden kymmenen luetuimman listalla on muun muassa seuraavia "artikkeleita": Tunnetko tähdet oikeilla nimillään?, Miljoonaperijätär riisui kaiken Playboylle, Miten treenaisin pyöreyttä olkapäihini? ja Näin missifinalisti Lotta Hintsa kommentoi suhdettaan Lewis Hamiltoniin. Kysymysmuotoiset otsikot ja visuaalinen sana "näin" ovat tyypillisiä houkuttimia siinä, missä lupaus alastonkuvista tai julkkisjuorutkin. Ilta-Sanomien vastaavalta listalta löytyvät jutut Ex-kiekkoilijan sukukalleudet paljastuivat kesken salatreenien sekä Beverly Hills 90210:n seksipommi yhtä nuorekas ja hehkeä kuin 90-luvulla. Paitsi, ettei inhimilliseen tirkistelyhaluun vetoaminen ole mitään uutta, IS:lle varmasti sopii, että lehden kanssa samaan Sanoma-konserniin kuuluvalla Nelosella esitetty Beverly Hillsin spin-off-sarja 90210 saa pienen salapuffin. Sarja nimittäin palaa sopivasti esitystauolta toukokuun alussa.

Luetuimpien listat ovat hämänneet vulgaariliberaalien ohella myös monta vasemmistoälykköä luulemaan, että ne edustavat sitä mitä kansa haluaa. Tämä ei kuitenkaan ole missään tapauksessa koko totuus. Minäkin tunnustan klikkailevani harvakseltani keltaisen lehdistön hulluja juttuotsikoita, mutta paljon harvemmin jään lukemaan itse juttuja – eikä niissä usein edes ole luettavaa. Sen sijaan IS:n "luetuimpien" listalla tällä hetkellä 50:nneksi sijoittuva Breivikin asianajaja avautuu kirjassaan tappouhkauksista voisi periaatteessa kiinnostaa lukea. Tiedän heti otsikon nähdessäni, että tätä juttua en vain vilkaisisi vaan oikeasti lukisin. Samoin saattaisi kiinnostaa IL:n artikkeli Talvivaaran kaivoksen lintukarkottimista. Jutun otsikko löytyi tuoreimpien kotimaan uutisten palkista, mutta juttu ei yllä 20 "luetuimman" listalle.

Valtamediasivustojen tarjoamat listat vastaisivat ehkä paremmin todellista lukemista, jos otsikon klikkaamisen lisäksi huomioitaisiin myös artikkelisivulla vietetty aika. (Toki on helppo kuvitella, että lukuisat miehet jättävät työpaikoillaan kauniita tyttökuvia sisältäviä nettisivuja auki kätketyille välilehdille.) Tällaista muutosta on kuitenkin IL:n ja IS:n tyyppisiltä medioilta turha odottaa. Kysymys ei edes ole siitä, ettei niitä kiinnosta mitä ihmiset oikeasti lukevat (eivätkä vain vilkuile), vaan ne itse asiassa haluavat tarjota kansalle valheellisen kuvan kansan omista kiinnostuskohteista. Se sopii kaupallisen median agendaan. Kaupallinen valtamedia ei yhtään haluaisi, että kansaa kiinnostaisi esimerkiksi politiikka yhtään syvemmin kuin aina myyvät kliseet ja loanheittelyt. Toki iltapäivälehdissä politiikkaakin on; IS ja IL eivät ainoastaan turvaa sillä uskottavuuttaan "uutislehtinä" (vrt. 7 päivää ja Hymy), vaan ehdottomasti myös tekevät politiikkaa puolustelemalla yksiä näkemyksiä ja haukkumalla tai ignoraamalla toisia. Kaupallisen median toivelistan kärjessä on kritiikitön kansa, joka ei itsekään usko omiin kriittisiin ajatuksiinsa politiikkauutisia lukiessaan, samalla kun julkkisjuorut, nakukuvat ja oman mediakonsernin edustama viihdehömppä ovat aina sitä mikä kiinnostaa.

Koko valtamedia ei tietenkään tiivisty Iltalehteen ja Ilta-Sanomiin. Samanlaiset luetuimpien listat löytyvät kuitenkin myös Aamulehden, Helsingin Sanomien ja jopa Ylen verkkosivuilta. Kyseessä ei siis ole yksittäisten mediasivustojen kaupallinen erikoisuus, vaan samaa periaatetta käyttää melkein koko media. Tähän ilmaukseen sisältyy jopa Suomen vaihtoehtomedioiden kellokas Verkkomedia. Tämä paljastaa, kuinka vaikeaa on pyristellä median omaksumia toimintamalleja vastaan. Asia valkeni minulle myös Tiedonantajan lokakuussa 2011 isännöimässä toimittajakoulutuksessa, jossa lehden nykyinen päätoimittaja Marko Korvela vaati toimittajakokelailta lyhyitä artikkeleita ja henkilökohtaisia näkökulmia. Hän korosti painokkaasti, kuinka Tiekkarin kaltaisen pienen median on pakko sopeutua journalismin uusiin pelisääntöihin. Minä avasin suuni, ettei tietenkään ole pakko tehdä niin kuin valtamedia käskee. Pidemmät ja perusteellisemmat artikkelit vetävät puoleensa lukijoita, jotka etsivät niitä turhaan valtamediasta; toisaalta sosialistinen ja kommunistinen perinne suorastaan vaatii järjestelmä- ja rakennetasoista tulkintaa iänikuisten henkilökohtaisuuksien sijaan. Mielipiteeni sai salissa kannatusta, eikä toimittaja Korvela oikein löytänyt mitään vastakommenttia. Ehkä tästä erimielisyydestä sai alkunsa se, ettei Tiekkari käyttänyt palveluksiani kovin pitkään?

Valtamedia siis hallitsee, paitsi mediakenttää niin lujin ottein kuin edellisessä artikkelissani kirjoitin, myös ihmisten käsityksiä itsestään median kuluttajina ja viime kädessä – vakiintuneiden toimintamallien kautta – jonkin verran myös "vastustajansa" vaihtoehtomedian luonnetta. Tähän tilanteeseen tulisi suureksi avuksi ihan uusi uskottava media, joka määräisi itse alusta loppuun omat sääntönsä eikä sortuisi tyypillisiin medialatteuksiin.

Vielä yksi näkökulma on syytä sisällyttää tähän asiayhteyteen. Koska kriittisyys on tätäkin artikkelia luettaessa hyve, voin kuvitella, että lukijan mieleen tulee jossakin vaiheessa kysymys: kuinka niin valtamedia hallitsee mediakenttää? Jo muinaisessa Roomassa tiedettiin sanonta "hajota ja hallitse"; eikö valtamedia koostu kilpailevista yhtiöistä ja konserneista, jotka kilpailevat toisiaan vastaan – miten jokin niin hajautunut voi itse hallita? Tässä ylläkin mainitsen, kuinka IS puffaa tv-sarjaa, jota esittää IS:n konsernin oma Nelonen eikä esimerkiksi Yle, MTV3 tai Fox. Muuttaako asian se, että Beverly Hills 90210 tuli aikanaan MTV3:lta ja Subilta? Ei vielä välttämättä. Avain valtamedian ymmärtämiseen löytyykin ehkä Otso Kantokorven blogikirjoituksesta ja sen herättämästä reaktiosta. Taidekriitikko Kantokorpi sanoutui irti Alma Aluemedian palveluksesta, koska se alkoi julkaista hänen tekstejään useissa konserniin kuuluvissa lehdissä ilman lisäkorvauksia ja jopa itse kirjoittajalta kysymättä. Ensin Hesarin Esa Miettinen hyökkäsi aika ilkeästi vastaan kriitikkoa, joka oli irtisanoutunut kilpailevan konsernin palveluksesta, ja jatkoksi HS teki jopa päätoimittajagallupin (huom. Hesari-linkki!), joka varsin kuvaavasti hymisteli kulttuurijournalismin muka-korkeaa tasoa. Kun kehään heitetään valtamediakritiikki, "vastustajat" osoittautuvat omiksi. Siitä ei pääse mihinkään.

Yle toimii valtamedian yleisten pelisääntöjen mukaan, mutta se ei ole kaupallinen media. Niinpä vain se on lähiaikoina saanut kiintoisan paljon kritiikkiä kaupallisessa mediassa. Kirjoitin viime artikkelissani, että Yle on enemmän harhaanjohdettu kuin harhaanjohtaja. Tässä piilee mahdollisuus: Yle on julkinen palvelu, ja Suomen poliittisista voimasuhteista riippuu, mitä totuutta se julistaa ja miten. Niiden voimasuhteiden muuttaminen ei onnistu nykyisen kaupallisen valtamedian talutusnuorassa. Siksi valtamedian mediavalta on kumottava, ja siksi tämä mediavallankumous on ensiarvoisen tärkeä asia koko antikapitalistiselle vasemmistolle.

Valtamedian mediavalta

Long Play on uusi suomalainen journalistinen projekti. Se julkaisee kerran kuussa internetissä pitkän artikkelin, jollaisia nykyisellä valtamedialla ei ole intoa julkaista. Jokainen "single", niin kuin LP kekseliäästi artikkelejaan nimittää, maksaa 3,90 euroa. Lysti on kallista verrattuna sanomalehtien kestotilaushintoihin, muttei ylikallista ihmiselle, joka arvostaa laatujournalismia. Juuri Long Play paljasti, kuinka Pekka Himaselle oli maksettu 700 000 euroa täysin tyhjänpäiväisestä kvasifilosofisesta hallituslätinästä ja osan siitä oli vieläpä rahoittanut Suomen Akatemia. Ansiokasta journalistista toimintaa. Ihmisellä, joka ei ole kyyninen, on luonnonlahja olettaa uusista asioista ensiksi hyvää. Niinpä minäkin kiitin ja arvostin Long Playtä.

Kriittisen ihmisen hälytyskellojen pitäisi kuitenkin alkaa soida, kun pohtii, miten helposti Himas-skandaali läpäisi valtamedian seulan. Jos asiasta olisi kirjoittanut esimerkiksi Tiedonantaja tai Verkkomedia, se olisi kuitattu pelkkänä propagandana tai salaliittoteoriana. Tai asiasta olisi pikku hiljaa syntynyt kansalaiskeskustelu, joka ehkä viikkojen kuluttua olisi saanut Helsingin Sanomat ja kumppanit lopultakin vakuuttuneiksi, että asia on otettava vakavasti eikä leimattava höyrypäiden höpinäksi. Lisää hälytyskelloja soittavat Long Playn toimittajien nimet. Anu Silfverberg on kyllä tunnettu laatukolumneistaan, mutta hän on Hesarin palveluksessa. Myös Riku Siivosella, Ilkka Karistolla ja Antti Järvellä on Hesari-yhteys. LP:n päätoimittaja Johanna Vehkoo on tehnyt töitä Ylelle ja Aamulehdelle. Reetta Nousiainenkin on Yle-ihminen. Listassa on myös kolme Imageen kirjoittanutta toimittajaa. Koko toimitus on siis valtamedian väkeä, vaikka toimisikin nykyisin freelancereina.

Mikä tässä yhtälössä sitten mättää? Onko valtamedia niin iso mörkö, että vain siitä täysin riippumaton media on kannatettavaa? Kyllä ja ei. Long Playn kohdalla suurin ongelma on siinä, että se mainostaa olevansa "riippumaton suurista mediataloista" ja on tiettävästi tehnyt henkilötasolla itseään tykö "uutena vaihtoehtomediana". Tällä luodaan vaikutelmaa, ettei LP missään nimessä edusta valtamediaa, sen journalistista linjaa tai näkökulmaa. Edelleen asiassa ei olisi ongelmaa, mikäli tämä pitäisi paikkaansa – ja Himas-artikkeli huijasikin uskomaan, että näin on. Valitettavasti toimittajaryhmän seuraava artikkeli Totuuksien tavaratalo paljasti peittelemättä, missä kohtaa se sijaitsee mediapoliittisella kartalla: LP ei enää suunnannut kritiikkiään ylöspäin, vaan alaspäin. Yksinkertaista, mutta totta: juuri tämä erottaa valtamedian vaihtoehtomediasta.

Long Play on siis valtamediatoimittajien projekti, ja yksi sen ilmeisimpiä tehtäviä on ottaa vaihtoehtomedia haltuun. Se, etteivät Hesarit ja muut mukisematta julkaise pitkiä, hitaasti kypsytettyjä artikkeleja, pitää varmasti paikkaansa. Mutta asiassa on myös käänteinen pointti: jos Hesari ja Aamulehti tykkäisivät julkaista tämänmuotoisia juttuja, LP:n jutut ilmestyisivät Hesarissa ja Aamulehdessä. Kyse on muoto- eikä sisältöeroista. Näin ollen LP ei edusta valtamedian vastaista kapinaa vaan lähinnä valtamedian nykyisten näkökulmien täydennystä. Sillä on yhteys valtamediaan suoraan toimittajien välityksellä – ja luultavasti muutenkin. Vaihtoehtopiireissä LP on yhdistetty tiiviisti nimenomaan Helsingin Sanomiin. On oletettavaa, että HS ynnä muut kannustavat Long Playtä toimittajien "henkireikänä", koska jälkimmäinen toteuttaa edellisten mediapoliittisia pyrkimyksiä: vaihtoehtomediat, etenkin Verkkomedia, ovat muodostamassa yllättävää uhkaa valtamedian mielipidehegemonialle. Erityisesti sosiaalinen media levittää vaihtoehtoisia mielipiteitä tehokkaasti, ja valtamedialla on kiire – tautofonisen ilmiselvästi – valtaamaan vaihtoehtoista kenttää omien näkemystensä tuputtamiseksi ja niiden aseman vahvistamiseksi.

Yllä olevan huomioiden ei siis ole sattumaa, että Long Play suuntasi neulansa nimenomaan vaihtoehtomediaa kohti. Kritiikin kohteeksi joutui niin Verkkomedia, ylivieskalaisen kauppakeisarin Juha Kärkkäisen Magneettimedia kuin myös uuden maailmanjärjestyksen (NWO) salaliittoteoriaa julistava blogi. "Uskottavaa" (ts. valtavirran) kriittistä journalismia edustava LP on myynyt melko hyvin jopa valtavirran vasemmistolaisille näkemyksen, että vaihtoehtomediat edustavat huijausta, joka uhkaa kansan tietoisuutta. Tietoisuuden manipuloinnin mestarit – valtamediat – säästyvät LP:n kritiikiltä kokonaan. Itse en pidä Magneettimediaa enkä NWO-blogia uskottavina tietolähteinä, enkä allekirjoita kaikkia Verkkomedian päätoimittajan Janus Putkosen kannanottoja. Näen kuitenkin myös "tiedon" korruptoituneisuuden valtamediassa, jolle LP:n toimitus tekee töitä. Missä valtamedia julkaisee Paskaa, isolla ja mustalla P:llä, harhaisinkin vaihtoehtomedia julkaisee vain paskaa, mitätöntä ja vähäpätöistä. On kerta kaikkiaan suhteetonta nostaa meteli salaliittohypoteesien julkaisemisesta netissä muutamalle sadalle kiinnostuneelle, kun valtamedia julistaa jatkuvasti täysin virheellistä, disinformaatioon perustuvaa, poliittisesti räikeän yksisuuntaista ja poikkeavat näkemykset sensuroivaa propagandaa miljoonille kritiikittömille aamuteepöydissä.

Toki valtamedialla ja valtamedialla on eroa. Esimerkiksi Yle on vähemmän räikeä disinformoija kuin kaupalliset mediat, sillä Ylen päättäjiin lukeutuu ymmärtääkseni edelleen muutamia, jotka uskovat yhteiskunnallisen median sivistystehtävään. He ovat enemmän harhaanjohdettuja kuin harhaanjohtajia. Hesarin ja muiden kaupallisten valtamedioiden disinformointipyrkimys taas on ollut pitkään kriittisten kansalaisten tiedossa: esimerkiksi vuoden 1994 EU-kampanjassaan HS ei yrittänytkään kertoa totuutta, vaan julistautui avoimesti puolueelliseksi. Samanlaisia asioita ovat Nato ja ydinvoima, joihin kohdistuva suhteeton myötämielisyys yhdistää koko kaupallista valtamediaa. EU-, Nato- ja ydinvoimamyönteisyys sopivat kapitalistiselle elinkeinoelämälle, joka tietysti viime kädessä pyörittää myös Hesaria ja kumppaneita. Valtamedia on elinkeinoelämän äänitorvi; mitä elinkeinoelämä haluaa, sitä valtamedia julistaa. Lääketeollisuutta "ei saa" kritisoida joutumatta leimatuksi, koska lääkkeet ovat valtava bisnes, bisnestä "täytyy" aina kannattaa ja bisnekselle vahingolliset tekijät eliminoida. Jälleen kerran ei ole sattumaa, että vaihtoehtomedioiden lääke- ja rokotuskritiikki nousi vahvasti esiin varsinkin valtalehtien reaktioissa Long Playn artikkeliin.

Mainitsin aiemmin vaihtoehtomedian erottuvan valtamediasta siinä, että vaihtoehtomedia suuntaa kritiikkinsä yhteiskunnallisessa hierarkiassa ylöspäin, valtamedia alaspäin. Valtamedia edustaa aina hierarkian ylätasoa – vaihtoehtomedia alatasoa. Valtamedia on siis vallanpitäjä, ja vallanpitäjän tunnistaa aina suuremmasta kriittisyydestä heikompiaan kuin vahvempiaan kohtaan. Esimerkiksi perussuomalaiset vetoavat kansaan, eivät enää pelkällä herravastaisuudella kuten edeltäjänsä Suomen maaseudun puolue, vaan myös reippaalla vallanpitäjämentaliteetilla: kun olet yksi meistä, voit olla yksi vallanpitäjistä. Toinen valtamedian tyyppipiirre on omahyväinen piittaamattomuus oman argumentaation puutteista ja ristiriidoista. Long Play niputtaa Magneettimedian, Verkkomedian ja NWO-blogin yhteen "salaliittoteorian" julistajina, vaikkei näitä kolmea oikeasti yhdistä muu kuin NWO-blogin myönteinen asenne Verkkomediaan. Tietysti tämä osoittaa LP:n tekevän itsekin salaliittoteoriaa, mutta siitä LP viis veisaa. Valtamedia uskoo aina omaan valtaansa, potee kaikkivoipaisuusfantasiaa, perustelee asiat itsellään ja argumentoi kehäpäätelmin. Se on kuin tieteellinen tutkielma, jonka kaikki lähdeviitteet johtavat toisille sivuille samassa tieteellisessä tutkielmassa.

Kuten tämän kirjoituksen rivien välistä on helppo lukea, olen itse vaihtoehtomediaväkeä – henkeen ja vereen. Henkilöhistoriaani mahtuu oman pienlehden toimitustyötä ja kirjoitushommia vähän isompiin lehtiin. Kerran olin näennäisesti lipsahtamaisillani ihan oikean valtamedian palvelukseen. Kun vuonna 2006 tarjosin Kalevalle juttuideaa julkaisemastani Oulu-kriittisestä nettikirjasta (400 volttia ja kyberkeikka), sain myönteisen vastauksen sijaan kulttuuritoimitusta luotsanneelta Petri Laukalta kutsun lehden kirjoittajatiimiin. Näpyttelin kolme esimerkkitekstiä, joita kehuttiin vuolaasti. Sitten ei tapahtunut mitään, kunnes Laukka vastasi työtiedusteluihini, että tiimissä on nyt liikaa kirjoittajia – uusia ei voi ottaa sisään. Sama tapahtui kaksi vuotta myöhemmin ystävälleni, joka yritti kritisoida Kalevan kulttuuritoimituksen ylimielistä asennetta lehden omassa yleisönosastossa: mielipidetekstiä ei julkaistu, sen sijaan ystäväni pyydettiin toimitustiimiin ja sitten homma tyssäsi. Hämäyksen funktio on selvä: valtamediakriitikot lepytellään, ovet suljetaan kritiikiltä ja lopuksi myös kriitikoilta. Nyt Long Play haluaa sulkea suut vaihtoehtomedioilta. Mikään ei ole masentavampaa kuin yhteiskunta, jossa kritiikin äänet vaiennetaan käyttäen apuna kriittisiksi itseään luulevia ihmisiä.

Mikään ei pysäytä kapitalistisen valtamedian vallanhimoa ja elinkeinoelämälle mieleisen "totuuden" yksinvaltaa. Ei mikään ennen kuin vallankumous.

Vihapuheen taustatekijät

Vihapuhe on ollut yksi kuluvan vuosikymmenen avainsanoista. Perussuomalaisia ja äärioikeistoa on syytetty vihapuheesta. Syytetyt ovat syyttäneet syyttäjiään vihapuheesta. On kansainvälistä vihapuheen vastaista kampanjaa – "No Hate Speech" – ja vihapuhetta vihapuheesta, totta kai. Mutta mistä asiassa on pohjimmiltaan kysymys?

Minulla on aina särähtänyt korvaan, että nimenomaan vihapuhe halutaan kitkeä yhteiskunnasta. Itse vihaa sen sijaan ei olla kitkemässä. Näyttää siltä, että vihapuheen ylimmät tuomarit kuvittelevat, ettei vihapuheen taustalle kätkeydy todellista vihaa vaan kaikki on pelkkää puhetta. Tai sitten vihaa ei pyritäkään kitkemään, vaan sitä pidetään normaalina – "ainahan on vihaa siellä missä on ihmisiä" – ja hyväksyttävänä, mikäli se ei ilmene jonakin konkreettisena kuten puheena (tai pikemminkin nettikirjoitteluna) ja väkivallantekoina.

Poliittista vihapuhekeskustelua on Suomessa dominoinut vihreä diskurssi, sillä vihreät identifioituvat vastapuoleksi niille piireille, joissa vihapuhetta oletetaan harrastettavan. Viherpiireissä tavataan ajatella, että jokaisella on oikeus harrastaa "omaa juttuaan"; kaikkia sellaisia juttuja, jotka joutuvat vihapuheen kohteeksi, mutta myös vihaamista, kunhan ei konkretisoi sitä puheeksi tai teoksi. Vihreät eivät ole ympäristöpuolue, vaan Suomen johtava liberaalipuolue aivan klassisessa merkityksessä. Vihreiden juuret ovat kansalaisliikkeiden ohella Liberaalisessa kansanpuolueessa (LKP), joka oli välillä yhtyneenä keskustapuolueeseen ja jonka viimeinen kansanedustaja loikkasi sittemmin kokoomukseen. Klassisen liberalismin erottaa uusliberalismista se, että vihreillä on sosiaalista omaatuntoa, kokoomuslaisilla ei. Mutta mitään sosialistista (tässä: yhteiskunnallisesti toteutettua, yhteiskunnan merkitystä korostavaa) ratkaisua ei liberaaliporvareilta voi odottaa. Heitä kiinnostaa vain näkyvä viha, koska se haittaa ihmisten pyrkimystä toteuttaa itseään.

Yllä olevan ymmärtävät useat oikeistokonservatiivit – ja menevät toiselta laidalta metsään. He sanovat, ettei nettivihapuhetta missään tapauksessa täydy hillitä, sillä se on ainutlaatuinen purkautumiskanava ihmisissä kytevälle vihalle ja katkeruudelle. Ellei vihaa saisi purkaa netissä puhumalla, tulisivatko kansan katkeroituneet syvät rivit kaduille pieksemään mamuja ja seksuaalivähemmistöjä ja järkyttämään yhteiskuntarauhaa? Onhan se teoriassa mahdollista. Täytyy kuitenkin muistaa, että jokainen väkivallanteko on Suomen laissa yksiselitteisesti rangaistava teko. Vihapuhe sen sijaan on uusi vaikeasti määriteltävä käsite, jonka leiman vihapuhuja voi tarvittaessa painaa myös omiin vastustajiinsa – eikä ole ylintä tuomaria, joka tietäisi heti sanoa "syyllinen, älä syyllistä". Väkivallantekijä tietää saavansa melko todennäköisesti teostaan rangaistuksen; nettivihapuhuja ottaa vain leimautumisriskin (joka on tietyissä piireissä usein positiivinen) tai riskin tulla heitetyksi ulos Facebookista.

Vihapuhetta vastaan puhuu toinenkin tekijä: vihan leviäminen. Jos masentunut ihminen kuuntelee masentunutta musiikkia, se voi lohduttaa häntä. Jos hän kuunteluttaa masentunutta musiikkia myös ystävällään, joka ei pode masennusta, se voi levittää masennuksen tunnetta tuohon ystävään. Samanlainen leviäminen tapahtuu julkisen vihapuheen myötä: puheeseen sisältyvä viha tulee kaikkien sen kuulijoiden tai lukijoiden ulottuville. Vihaa tihkuvan nettikirjoituksen lukija käsittelee mielessään kirjoittajan vihan ja tuntee sen usein omakohtaisesti hyvin syvällä sisällään. Vaatii aika paljon lukijalta olla levittämättä vihantunnetta yhä edelleen.

Vihapuhe on siis purkautumiskanava. Vihapuhe levittää ja ylläpitää vihaa. Minusta on täysin yksiselitteistä, ettei puhetta sinänsä pitäisi ensisijaisesti pyrkiä hillitsemään, vaan vihaa. Niinpä on paikallaan selvittää, mistä vihapuhujien viha aiheutuu. Monet tyytyvät puhumaan tietämättömyydestä ja ennakkoluuloista. Mutta ovatko ne oikeasti vihaa aiheuttavia tekijöitä? Epäilen. Kyllä taustalla on oltava laaja-alaisempi katkeruus, ja kysymys voi hyvinkin olla samankaltaisesta sosiaalisesta ja kulttuurisesta – ja yhteiskunnallisesta – katkeruudesta, joka antoi menneinä vuosikymmeninä pontta vallankumouksellisen vasemmiston liikehdintään. Tämän takia vasemmisto ei saisi mennä miettimättä mukaan julistamaan viherdiskurssia vihapuheen tuomitsemisesta, ilman vihan itsensä tarkastelua, sillä vihapuhujien viha ja sen taustalla oleva katkeruus voivat kertoa jotakin olennaista nykysuomalaisesta yhteiskunnasta. Ehkä joku huomaa jonakin päivänä saman kuin minä, että tämä katkeruus on oikeistolaisten valtapiirien suunnasta ovelasti käännetty oikeista syyllisistä (heistä itsestään) kuvitteellisiin sijaiskärsijäsyyllisiin (maahanmuuttajiin, seksuaalivähemmistöihin ja "vihervasemmistoon").

Yksi näkökulma vihapuheeseen on vielä paikallaan tässä yhteydessä esittää. Ymmärtääkseni valtaosa nettivihapuhujista on itseäni vanhempien ikäluokkien miehiä. He ovat eläneet läpi sen 1990-luvun postmoderni(stise)n murroksen, jonka myötä asioihin vaikuttamisen mahdollisuus muuttui julkisessa keskustelussa ja yleisessä mielipiteessä mahdottomuudeksi. Tämän vastavoimaksi netti antaa heille puuttuvaa joukkovoiman tuntua. Jos sanoo jotakin pubin nurkkapöydässä, sen kuulee enintään puolenkymmentä nurkkapöydän vakionaamaa. Jos saman kirjoittaa internetin keskustelufoorumilla, sen voi teoriassa nähdä rajaton määrä ihmisiä. Tämä antaa vihapuhujalle kokemuksen vallasta, samasta vallasta, jonka hän hyvin todennäköisesti netin ulkopuolisessa elämässä kokee menettäneensä. Kun tämän ymmärtää, käsittää myös, että vihaa ja katkeruutta tunteva ihminen ei jätä käyttämättä tilaisuuttaan nettivihapuheeseen niin kauan kuin verkkoyhteydet toimivat. Vihapuhetta ei siis edes voi hillitä. On hillittävä itse viha; on käytävä käsiksi syihin, minkä tähden ihmiset vihaavat. Ne syyt eivät välttämättä löydy siitä, mitä vihapuhujat itse kokevat vihaavansa, vaan aivan muualta: kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä.

Suomen historian ihanat vuosikymmenet

Suomalainen konservatiivipatriootti haikailee yhtäältä ikänsä, toisaalta isänmaallisuusasteensa mukaan joko 1950- tai 1980-luvulle. Pahinta, mitä hän "itsenäisen" Suomen historiassa tuntee, on joko 1970-luvun alku tai 2000-luvun alku. Lienee tarpeetonta edes mainita, että itse saan paljon inspiraatioita elämääni ja ajatuksiini juuri vanhoillisten vihaamilta sosiokulttuurisilta kausilta ja pääasiassa turhautumista pohtiessani heidän lemmikkiaikojaan.

1950-luku tunnetaan aikana, jolloin pieni Suomi ponnisteli näkyviin ja tunnustetuksi itsenäisenä kansakuntana. Sodanjälkeinen jälleenrakennus kulutti voimia ja varoja, mutta silti luotiin paljon omaa, yhteistä ja elävää. 1940-luvun loppuvuosina Suomen yhteiskuntarauha oli järkkynyt, kun vasemmistolainen työväenliike oli näyttänyt voimansa, mutta seuraavalle vuosikymmenelle porvarillis-autoritäärinen valtaryhmä vakiinnutti oman sinivalkoisen rauhansa. Suomi-filmi ja kulttuuriagrarismi kukoistivat. Yksi merkkivuosista on 1952, jolloin Helsingissä järjestettiin olympiakisat ja Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi. Näkyvyyden odotettiin tuovan myös vaurautta. Kansallisuusaate oli voimissaan. Esimerkiksi Yrjö Karilas kirjoitti Mieleni minun tekevi -kirjansa – "askartelun ja kokeilun, keräilyn ja retkeilyn sekä eri harrastusalojen pikku jättiläisen" – päätöskappaleeksi "isänmaanrakkauden muistomerkin", jossa sanotaan mm. näin: "Meidän kansamme tarvitsee vielä uuden, suuren kansallisen heräämisen ajan, joka tempaa mukaansa tämän kansan kokonaisuudessaan, nekin, jotka vielä tällä hetkellä kieltävät isänmaansa." Tämä naiivin yksi-ilmeinen ajanjakso oli pakotettu päättymään: vuonna 1958 eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, mitä esimerkiksi tämä artikkeli pitää hyvinvointivaltioajattelun läpimurtohetkenä. Haikailtu 50-luku ei siis tunnustanut hyvinvointivaltiota, vaan enemmänkin oikeusvaltion, jossa oikeus määriteltiin porvarillis-autoritäärisen valtaryhmän tarpeen mukaan.

Toisaalta 1950-lukuun liittyy muutakin, ja tämä muu on konservatiiviselle uusoikeistolle tyypillisen paradoksaalisella tavalla epäsuomalaista. Jo 1970-luvulta lähtien kulttuurinen samastuminen 50-lukuun on ollut kansanomainen konservatismin ilmaus – eikä vain Suomessa, vaan kansainvälisesti. Rasvaletit löysivät 50-lukulaisen rockin, Suomessa aluksi nostalgiabändinä aloittaneen englanniksi laulaneen Hurriganesin. 1970-luvun lopulla, ja vielä 1980-luvun alussakin, "diinarit" ja "teddyt" aloittivat tuhansittain tappeluja anarkismiin taipuvaisia punkkareita vastaan ja ohessa mukiloitiin myös pari rauhaa ja luontoa rakastavaa hämyhippiä. Myöhempien vuosikymmenien "fiftarit" eivät ole mukiloineet juuri ketään, mutta amerikkalaisilla autoilla, brylcreem-kampauksilla ja rockabilly-musiikilla on yhä vanhoillinen leima. Tämän kulttuurin ihannoima 50-luku ylisti Amerikan Yhdysvaltoja, vainosi kommunisteja, erotti miehet ja naiset omiin Jumalan luomiin sukupuolikarsinoihinsa, rakasti autoja eikä ymmärtänyt ympäristöarvoja. Kulttuuriin liittyy myös USA:n etelävaltioiden lippu, jota pidetään kapinallisena symbolina – 1860-luvun sisällissodan voittivat pohjoisvaltiot, jotka vastustivat mustan väestön orjuutta, mutta "south's gonna rise again". "Kapinallisuus" antaa leimansa myös "fiftareiden" ihailemalle Elvis Presleyn varhaistuotannolle. Tämä saa aikaan illuusion, että "fiftarit" ovat radikaaleja eivätkä konservatiiveja (omituisen persumainen asetelma!), mutta Elvis soveltuu ihannekuvaksi, sillä hän meni armeijaan ja kesyyntyi. Armeijanjälkeinen Elvis ei kiinnosta "fiftareita" mitenkään. Niin vain kuului käydä, se oli ennen 1960-luvun radikalismia Luojan säätämä laki. Ei liene sattumaa, että Elviksen 60-lukulainen vastine, The Beatles, näyttäytyy monelle sen ajan ei-radikaalille lähes kaiken pahan alkuna ja juurena (ks. esim. kirja Suuret ikäluokat, toim. Antti Karisto).

1950-luku edustaa siis uuskonservatiiville kaikkea hyvää, ja vastineeksi seuraava, 1970-luvun alussa huipentunut radikaali ja vasemmistolainen aikakausi kaikkea pahaa. Näin on siitä huolimatta, että samat uuskonservatiivit ihannoivat yhtenäiskulttuuria, jonka aika Suomessa ei minun nähdäkseni ole 50-luku vaan enemmänkin 1975–83. Viisikymmenluvun julkikuva kätki (ja jälkikuva kätkee) taakseen tosiasian, että porvarillis-autoritäärinen Suomi ei saanut laajan vasemmistolaisen työväenliikkeen hyväksyntää. Vuoden 1958 eduskuntavaalit toimivat tämän vastakkainasettelun poliittisena ilmauksena. Nykykeskustelua ohjaakin illuusio, jota ylläpitää 50- ja 60-luvun eläneiden sijaan nuorempi sukupolvi (Jussi Halla-aho 1971–, Sampo Terho 1977–, Olli Immonen 1986–, Wille Rydman 1986–). Nämä illuusion ylläpitäjät ovat pääasiassa lukeneet ja kuulleet aikakausista, joista puhuvat. Samojen ihmisten ansiota on, että 1970-luvun alun lisäksi myös 2000-luvun alkua selvästi vihataan uuskonservatiivien piirissä. Monikulttuurisuus, globalisaatio, feminismi, vihervasemmisto, suvaitsevaisuus, metroseksuaali ja sosiaalipummi ovat heille rumia sanoja, joita lausuttaessa voi kuvitella naaman vääntyvän silkasta inhosta. Jotain mätää "täytyy" olla siinä aikakaudessa, joka toi maahanmuuttajat katukuvaan ja nosti "lesbokommari" Tarja Halosen presidentiksi.

Mihin aikakauteen katseet kääntyvät, jos 1950-luku on liian etäällä, liian agraarinen tai liian nynny? Vastaus on tietysti 1980-luku. Missä viisikymmenluvulla Suomi ponnisteli esiin itsenäisenä kansakuntana, 80-luvulla maamme ilmiselvästi hylkäsi Neuvostoliiton sosiokulttuurisen vetoavun ja säntäsi suinpäin länteen. Samaan aikaan luotiin perusteet Suomen korkean teknologian menestykselle, teknologiakyliä syntyi ja ensimmäiset kännykätkin pääsivät jo käyttöön. Missä 60- ja 70-lukua sävytti sosiaalidemokraattinen yhteiskuntasuunnittelu, 80-lukua leimasi porvarillinen menestymisihanne, joka kiteytyi yksilötasolla sanaan juppi. Yrittäjyys oli jälleen arvossaan. Kansantalous oli nousussa miltei koko vuosikymmenen, ja vaikka tämän voi itsessään katsoa aiheuttaneen vuosien 1991–94 laman samalla tavoin kuin 50-luvun yksipuolinen Suomi-projekti aiheutti vuoden 1958 eduskuntavaalien protestin, ei sillä ole yhtään sen enempää väliä. Mikä tärkeintä, 1980-luku on viimeinen ajanjakso, jolloin kulttuuria ja yhteiskuntaa määrittivät suomalaisuus, porvarillisuus ja kristillisyys – nimenomaan kaikkien näiden yhdistelmä – ennen kuin mystiset punavihermädättäjät, mitä ja keitä lienevätkään, toivat tänne uuden Suomen mamuineen, homoineen, muslimeineen, euroineen ja työtä vieroksuvine hippeineen, jotka vielä mystisemmin kytkeytyvät uuskonservatiivien ajattelussa toisiinsa.

Jos nyt vähän yrittäisin korjata konservatiivipatrioottien historianäkemyksen virheitä, voisin korostaa seuraavia asioita. Ensiksikin: 1950-luvun kansallinen yhtenäisyys on harhaa. (Jopa sotavuosien 1939–45 kansallinen yhtenäisyys on todellakin harhaa.) Toiseksi 1950-lukuun samastettujen arvojen ihannoinnissa ei ole mitään radikaalia tai kapinallista, oli sitten kyse Suomi- tai USA-versiosta, vaan kyse on silkasta vanhoillisuudesta – itse asiassa haikailusta vielä 50-lukuakin vanhempaan (kuviteltuun) todellisuuteen, jossa sotilas, nainen, työläinen, ulkomaalainen ja orja tiesivät paikkansa. Kolmanneksi nimenomaan 1960- ja 1970-luvun demokraattinen ja tasa-arvoistava kehitys mahdollistivat minkäänlaisen kansallisen yhtenäisyyden Suomessa. Neljänneksi 1980-luku oli hyvin pitkälti edellisten vuosikymmenien myönteisen yhteiskuntakehityksen lapsi; kohtana 4b voisi muistuttaa 80-luvun suuntautuneen jo ylväästi kohti kansainvälistymistä ja kasvattaneen talouskuplaa, jonka puhkeaminen aiheutti 90-luvun laman. Viidenneksi 2000-luvun globalisaatio ja kulttuurinen vieraantuminen kansanmiehestä ovat nimenomaan viheroikeiston aikaansaannosta. Vasemmistolla ei siinä kehitysprosessissa ole juuri osaa eikä arpaa. Ja kuudenneksi, maahanmuuttajat, homot, feministinaiset, ei-työssäkäyvät ynnä muut eivät ole syypäitä siihen kaihoon, jota konservatiivipatriootit tuntevat 50- ja jopa 80-luvun kulttuurin menetyksestä. He ovat tahallisia sijaiskärsijöitä, viattomia sivullisia, joita ovelat vallanpitäjät ovat kädestä pitäen näyttäneet hämmentyneelle kansalle – suojellakseen oman oikeistolaisen nahkansa.

Niin, ja Tarja Halonen ei ole kommunisti eikä kovin lesbokaan.

Minä, äärivasemmistolainen

Äärioikeistosta on puhuttu viime aikoina paljon. Keskustavasemmiston dominoiman keskustelun sekaan on ilmestynyt oikeistolaisia, jotka ovat muistuttaneet äärivasemmiston olemassaolosta. Siinä on sitten ihmetelty, mikä äärivasemmisto oikein on. Asiaan liittyvät kommentit ovat olleet pihalla kuin ne surullisen kuuluisat lumiukot. Yhdet ovat lätisseet läpiä päähänsä jostain Baader-Meinhof-tyyppisestä terrorismista, jolla varmaan on Suomessa pitkät perinteet. Toisaalta Li Anderssonin ehdottaminen äärivasemmiston lempipoliitikoksi on herättänyt turhautumista – ja naurua. Kaikkein eniten ulkona oli persujen James "Potkukelkka" Hirvisaari, joka kuvitteli äärivasemmiston pesivän vihreissä. Tosin "Sarvihiiri" ei liene koskaan yrittänytkään sisälle asioihin vaan lähinnä eduskuntaan.

Tämän tekstin on nyt sitten kirjoittanut ihan oikea äärivasemmistolainen. Mitä se tarkoittaa? Teenkö väkivaltaisia iskuja oikeistohenkisiin tilaisuuksiin? En tietenkään. Äänestänkö vihreitä? En äänestä puoluetta, joka kannattaa kapitalismia. Li Anderssoniakaan en fanita, vaikka hän onkin ihan fiksu nuori nainen. Äärivasemmiston näkökulmasta Anderssonin ja Dan Koivulaakson vasemmistolaisuus on laimeaa ja sovinnaista.

Mitä sitten tarkoittaa, että olen äärivasemmistolainen? Käsitteitä käyttäen voisi tiivistää: olen sosialisti ja kommunisti, pasifisti ja omalla laillani feministikin, ja vastustan kapitalismia, fasismia ja imperialismia. Näiden asioiden suhteen en tee kompromisseja.

Jollekulle voi nyt ensimmäisenä juolahtaa mieleen kysymys: miten voi olla sosialisti ja kommunisti? Olen molempia, sillä kapitalismin oloissa kannatan sosialismia, mutta sosialistisissa oloissa kannattaisin valmistautumista tulevaan kommunismiin. (Ja kommunismihan ei tietenkään ole mitään stalinismia, vaan yhteisyyteen perustuva yhteiskuntajärjestelmä ja siihen pyrkivä ideologia.) Jos olisin maolainen, pyrkisin kapitalismista suoraan kommunismiin. Minä en pyri, sillä mielestäni kokonaisen sukupolven (tai parin) täytyy ensin kasvaa uuteen, tasa-arvoistavaan, kaikenlaista riistoa ja sortoa kaihtavaan sosialistiseen todellisuuteen, ennen kuin ihmisten välinen kauna ja katkeruus voi olla riittävästi kitketty. Oma sosialismini ei vertaudu mihinkään Paavo Arhinmäkeen, joka samastaa käsitteen entiseen pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, vaan aitoon ja alkuperäiseen asiaan: talouden yhteiskunnallistamiseen ja pyrkimykseen sen avulla kohti kaikkien tasa-arvoista hyvinvointia.

Sosialistisissa ja kommunistisissa teksteissä, kuten runoissa, puhutaan usein "aseettomista käsistä". (Klassisia esimerkkejä ovat Elvi Sinervon Lintu mustasiipi lennä ja Sinä tiedät luokkasi lait.) Tämä muistuttaa, että aseistautuminen ja militarisointi ovat vallanpitäjien keinoja pitää alemmat yhteiskuntaluokat kurissa. Puhutaan väkivaltakoneistosta. Jos alemmat luokat aseistautuisivat, heistä itsestään tulisi väkivaltakoneisto. Jos yhteiskunta on väkivaltainen ja aseistettu, heikommat joutuvat aina vahvempien vallan alle. Väkivalta on aina sortoa. Myös valtioiden ja sotilaallisten liittoutumien nimissä tehty väkivalta on sortoa. Sen tähden en hyväksy sotaa tai sotilaallista väliintuloa minkäänlaisena ratkaisuna kriiseihin, enkä ole suorittanut asepalvelusta. Aseellista vallankumoustakaan en ole koskaan kannattanut, sillä tiedän voivani sellaisen sattuessa joutua omapäisenä yksilönä väärälle puolelle. Minun silmissäni aseiden ja väkivallan minkäänlainen hyväksyminen on periksi antamista, kompromissin tekemistä nykyisen vallanpitomentaliteetin kanssa. Sillä konstilla ei rakenneta parempaa maailmaa.

Julkinen keskustelu ei ole ymmärtänyt feminismiä viime aikoina sen enempää kuin sosialismia tai kommunismiakaan. Minun feminismini ilmenee kahdella tasolla. Ensiksikin puolustan naisten asemaa siinä missä muidenkin sortoa kokevien ryhmien. Näihin kuuluvat myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt (jälkimmäisten asia on jopa hyvin lähellä minua) sekä maahanmuuttajat, sanoipa politiikassa sekoileva persulauma mitä hyvänsä. Toiseksi sota ja väkivalta sekä kapitalistinen kilpailu edustavat hyvin miehisiä käyttäytymismalleja, hoiva ja vastikkeeton hyödykkeiden jako taas selvästi naisellisia. Kumpiinhan sosialismin, tai ylipäänsä hyvän yhteiskunnan, olisi parempi pohjautua?

Oma kapitalisminvastaisuuteni ilmenee jo suhteestani sosialismiin ja kommunismiin. Fasisminvastaisuus taas on hyvin pitkälti yhtä kuin sorron vastustaminen – sillä lisäyksellä, etten hyväksy viime aikoina yltynyttä elämäntapakontrollia, joka olisi valmis kieltämään alkoholin ja tupakan (kannabiksesta nyt puhumattakaan) ja pakottamaan ylipainoiset laihdutuskuurille muka "kansanterveyden", käytännössä kansantalouden nimissä. (Tämä myös muistuttaa, kuinka näppärästi kapitalismi ja fasismi palvelevat toisiaan.) Jäljelle jää vielä imperialismi. Mitä se on? Yhdysvallat imperialistisena suurvaltana kuuluu jo jokaisen tiedostavan suomalaisen(kin) perusymmärrykseen. USA pyrkii hallitsemaan maailmaa rajojensa ulkopuolella työntäen kaikkialle aseitaan, dollareitaan tai populaarikulttuuriaan kunkin "tarpeen" mukaan. Usein Naton nimissä tapahtuva aseellinen väliinmeno eri puolille maailmaa on imperialismia, mutta niin on myös "värivallankumouksen" rahoittaminen vanhalla mantereella tai massamedian, hittilistojen ja Hollywoodin avulla toteutettava laskelmoitu kulttuurinmuokkaus. Imperialismia ei voi laittaa yksin jenkkien tiliin, sillä lukuisat Euroopan maat ovat mukana imperialistisessa Natossa ja koska EU myötäilee Naton ja samalla USA:n periaatteita politiikassa, koko EU paljastuu imperialistiseksi organisaatioksi. Nationalisti vastustaa EU:ta ja Natoa siksi, että ne kahlitsevat Suomen vapautta. Äärivasemmistolainen vastustaa niitä myös siitä syystä, että Suomi kahlitsee EU:n jäsenenä ja kahlitsisi Naton jäsenenä monen muun vapautta.

Miten toteutan äärivasemmistolaisuuttani käytännössä? Tuumailenko sitä vain keskenäni tietokoneen ääressä? Tuumailulla voi olla jotain väliä, jos jakaa ideansa toisten nähtäviksi niin kuin itse teen. Vasemmistossa ei perinteisesti ole väheksytty poliittista agitointia, ja toisaalta vaietuista näkökulmista puhuminen on myös opettamista – jolla on niin paljon väliä, että poliitikot eri puolilla maailmaa yrittävät puuttua koulujen oppisisältöihin. Kompromissittomuuteni ilmenee lisäksi niin, etten hyväksy nykyisen eduskuntavasemmiston toimintaa. Sen sijaan olen alusta alkaen mukana tulevassa vasemman laidan yhteenliittymässä, joka kehittyy vasemmiston pienpuolueiden ja riippumattomien vasemmistojärjestöjen yhteistyön ympärille. Äärivasemmistolaisuuteni on myös sitä, etten korruptoidu tekemään työtä sellaisissa firmoissa tai sellaisilla aloilla, joita pidän haitallisina kannattamille arvoille ja ajatuksille. Olen työskennellyt mm. kirjastossa, yliopistossa ja taidegalleriassa sekä keväällä 2011 Demokraattisen sivistysliiton tiedottajaharjoittelijana; näin ollen voin puhtaalla omatunnolla todeta, ettei avullani ylläpidetä kapitalismia.

Yksi keskeinen näkökulma tästä kirjoituksesta vielä puuttuu. Äärivasemmistolaisuuteni on myös elämän puolustamista. Väkivalta on elämän tuhoamista, ja kapitalismi myy elämän pilkkahinnalla. Luontoa riistetään ja sorretaankin, mutta elämä pesii luonnossa. Tästä johtuen ympäristöajattelu on minulle, no, sanotaan nyt, että luonnollista. Viime vuosina alle puoleen Suomesta tapetut sudet saavat sympatiani susivihamielisten ihmisten aseistetun väkivaltakoneiston sijaan, Talvivaaran roistot joutaisivat puolestani yhteiskuntapalveluun aina korruptoituneita viranomaisia myöten, ja sosialistista yhteiskuntajärjestelmää tarvitaan ilmastonmuutoksen taltuttamiseksi. Elä ja anna toistenkin elää! Ajattele globaalisti, toimi paikallisesti! Vapaus, sisaruus ja tasa-arvo – rauha, ystävyys ja solidaarisuus – rakkaus, onni ja harmonia! Siinä sanoja ja lauseita, joiden mukaan ja puolesta elän ja parannan osaltani maailmaa.

Hyvät, pahat ja rumat

Poliittisessa näytelmässä hyvien rooli on varattu vasemmistolle, pahoja esittää oikeisto ja rumia populistiset konservatiivit. Vastakohtapareista puuttuvat tietenkin kauniit, minkä roolin ovat omineet urbaanit liberaalit (Suomessa vihreät) – huomaamattaan, ettei kauniilla ole mitään osaa koko näytelmässä. Koska viherliberaalit eivät ole kiinnostuneet hyvä–paha-akselista, heidän paikkansa sillä akselilla jää määrittämättömäksi, ja koska paha on paha, se saa viekoitelluksi "kauniit" hienoisesti puolelleen. Yhtä lailla rumien paikka hyvyyden ja pahuuden välillä jää epäselväksi, ja heille käy samoin kuin näennäisille vastakohdilleen. Sosiaalidemokraateilla on näytelmässä petkuttajien osa: he pukeutuvat kuin hyvät, mutta käyttäytyvät enemmän pahojen tavoin. Koska hyvän ja pahan mittasuhteet ovat tällä tavoin vääristyneet, keskustaksi kutsuttu ryhmä ei löydä paikkaansa oikeasti keskeltä vaan kallistuu niin ikään kohti pahaa, Suomen keskustan tapauksessa myös kohti rumaa.

Uskon ihan oikeasti pyhäkoulumaisella hartaudella, että vasemmiston universaalit ihanteet ovat samastettavissa hyvään. Tasa-arvo, hyvinvointi ja kansanvalta ovat niitä asioita, joiden pohjalta yhteiskuntaa on tervettä ja viisasta pyörittää. Ekologisuus on tietysti ylivertaisen tärkeä lähtökohta nykymaailmassa, mutta koen tasa-arvon ja hyvinvoinnin sisältävän myös luontoarvojen huomioimisen. Ei ihmetytä, että vasemmisto on Suomessakin parempi ympäristöasioiden huomioija kuin ympäristöpuolueena aloittaneet vihreät. Poliittinen pahuus on hieman monimutkaisempi määritellä. Yhtäältä sitä edustavat vasemmistolaisten ihanteiden vastakohdat (eriarvoisuus, pahoinvointi, harvainvalta + luonnon tuhoaminen). Toisaalta, vaikka pahoinvoinnin voi katsoa sisältävän tämän, kuolemien ja kärsimyksen aiheuttaminen nousee väkisinkin keskiöön. Suomen Vastarintaliike (SVL) on omaksunut väkivallan keinona vaikuttaa asioihin. SVL edustaa myös oikeistoa. Toisaalta SVL:n tuhot ovat toistaiseksi marginaalisia verrattuna siihen globaaliin hautajaissaattoon, mitä saa aikaan kapitalistis-imperialistinen oikeisto. Luonnolla, työläisillä, lapsilla, vanhuksilla ja syrjäytetyillä ei ole sille mitään arvoa, mikäli niitä riistämällä voi ansaita rahaa. Suomessa tätä oikeistoa edustaa kansan viidenneksen ikisuosikki kokoomus. Se, jonka kanssa vihreät, SDP ja jopa vasemmistoliitto olivat jälleen kerran valmiita perustamaan yhteisen hallituksen.

Vasemmisto on ollut viime vuosikymmeninä silminnähtävästi ihmeissään. Hyvyys ei myy uudessa yhteiskunnassa. Niinpä se on inhimillisesti sortunut etsimään apukeinoja ja yhteistyökumppaneita politiikan muilta lohkoilta. Houkuttelevimpia vaihtoehtoja ovat hyviksi pukeutuvat sosiaalidemokraatit ja "kauniiksi" identifioituneet viherliberaalit. Koska nämä hyväksyvät yhteistyön pahojen kanssa, ovat myös hyvät lipsahtaneet samaan seurueeseen pahojen kanssa. Kun sielu on sen verran myyty, että pahat hyväksytään, on omatuntoa ja itsetuntoa paikkailtava ylpeydellä siitä, ettei alennuta mihinkään tekemisiin rumien kanssa. Täydennyksen vuoksi muistutetaan, että rumat ovat myös pahoja. Näinhän tietyssä mitassa onkin, mutta perussuomalaiset eivät ole juuri sen pahempia kuin demarit ja vihreätkään. He ovat ainoastaan rumia. Konservatiivipopulismin vastustus saa vasemmiston pitämään itseään myös kauniina, vaikka kauneudella on vaikea myydä tahrittua hyvyyttä ihmisille, joille ulkokultaisuudella ei ole mitään arvoa aidon hyvyyden rinnalla.

Maailmassa, ja Suomessa, on siis takuulla vielä ihmisiä, jotka haluavat politiikkaan lisää aitoa hyvää – tasa-arvoa, hyvinvointia ja kansanvaltaa, no strings attached. Heitä on taatusti ihan riittämiin poliittisen liikkeen nostamiseksi menestykseen. Vuosikymmen vuosikymmeneltä vasemmisto on syyllistynyt aina vain uusien periaatteiden myymiseen oikeistolle, ts. hyvän luovuttamiseen pahalle. Se on edelleen inhimillistä, kun sosialismi ei ole myynyt niin kuin ennen. Kapitalismilla tahrittu "sosialismi" myy kuitenkin vielä huonommin. Apukeinojen etsintä kannattaisikin kääntää pahojen sijaan rumien suuntaan. Kun hyvä sosialismi oli vahvimmillaan Suomen politiikassa, se ei kaihtanut rumuutta, vaan päinvastoin karttoi ulkokultaisuutta. Vasemmiston on näin ollen hylättävä solidaarisuutensa demareiden ja vihreiden suuntaan, kokoomuksesta puhumattakaan, eikä se tarvitse nyökkäystä enempää yhteistyötä perussuomalaisten kanssa. Ellei vasemmistoliitto tee tätä suunnanmuutosta, hyvän sosialismin, tasa-arvon, hyvinvoinnin ja kansanvallan tyhjäksi jääneen tontin sieppaa uusi vasemmisto, joka syntyy pienten vasemmistopuolueiden ja marginalisoitujen vasemmistojärjestöjen lopultakin yhdistyessä.

Oma diskurssi ja kielletty hedelmä

Suomessa järjestettiin kunnallisvaalit syksyllä 2012 ja eduskuntavaalit keväällä 2011. Eduskuntavaalit ovat pätevämpi valtakunnallisen poliittisen suuntautumisen mittari, mutta kuntavaaleista on vähemmän aikaa. Näin ollen yhdistän molempien vaalien tulokset tasapuolisesti muodostaakseni eräiden poliittisten ryhmien voimassaolevat kannatusprosentit gallupeista piittaamatta: perussuomalaiset 15,7 %, vasemmistoliitto 8,07 % ja äärivasemmisto (SKP, STP & KTP) 0,46 %. (Viimemainittu ryhmä tosin ansaitsisi täydennystä kunnallisvaalien osalta mm. Oulun Vapaasta vasemmistosta, mutta sekään ei nostaisi kokonaiskannatusta kuin ehkä puoleen prosenttiin.) On päivänselvää, missä kolmen perinteisen suuren puolueen ulkopuolinen suosio luuraa ja missä ei. Vasemmistoliitossa voidaan vielä kuvitella fiktiivisen vihervasemmiston yltävän persujen tasolle ja ehkä ohikin (oikeastihan vihreät ovat liberaaliporvareita), mutta äärivasemmalla ei luulisi kuviteltavan yhtään mitään.

Mutta olipa kerran pieni lilliputtipuolue, jonka puheenjohtajana oli entinen Suomen maaseudun puolueen aktiivi Timo Soini. Koko puolue oli itse asiassa SMP:n suora perillinen. Sen kannatus vuoden 2000 kunnallisvaaleissa oli vain 0,66 % ja vuoden 1999 eduskuntavaaleissakin vain 0,99 %. Kaksitoista vuotta sitten – kai vielä muistat Aromipesä-mainokset ja Anssi Kelan ensimmäisen levyn? – tällainen analyysi olisi tuottanut mainitulle pienpuolueelle noin 0,8 prosentin kokonaiskannatuksen. Kun politiikan lilliputti onnistuu yli 24-kertaistamaan kannatuksensa vuosikymmenessä ja vielä jollakin lailla vakiinnuttamaan menestyksensä, sen luulisi kelpaavan oppikirjamateriaaliksi puolueelle kuin puolueelle. Keskustavasemmistossa sitä ei huolita, sillä nykyinen vasemmistoliitto on liian samastunut fiktiiviseen vihervasemmistoon ja sitä myöten vihreiden "on ne persut niin kauheita ja vielä rumia ja tyhmiäkin" -taivasteluun. Mutta entä äärivasemmistossa? Eikö siellä luulisi olevan todellinen tarve ottaa oppia menestyneemmiltä? Perussiperia opettaa?

Kuulen jo huokauksen, että eihän nyt Luoja soikoon vasemmistolaisten pidä lähteä oikeistopopulistiselle tielle. Ei tietenkään. Mutta kun kielletään perussuomalaisen politiikan sisällön ujuttaminen vasemmistoon, lipsahdetaan samalla kieltämään myös persuilmiön muodon hyväksikäyttö. Ja näin sinetöidään, ettei vasemmiston kannatus vieläkään lähde siihen rakettimaiseen nousuun, joka sille kaiken kohtuuden mukaan tänä aikakautena kuuluisi.

Ensin on tunnustettava tosiseikka: jotakin ne persut tekivät oikein. En kiellä, etteikö ilmiö olisi osittain ihan politiikan sisällönkin ansiota. Vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjassa persut muun muassa nostivat esiin asioita ja näkökulmia, jotka vasemmisto käsittämättömästi töpeksien jätti hyödyntämättä. Toisaalta myös oikeistolaiselle tylytykselle, joka ei ole uusliberalistista, on varmasti ollut ihan oikea tilaus. Ja tokihan EU-, Nato- ja globalisaatiokritiikki on ihan todellista poliittista sisältöä. Mutta tämä ei selitä sitä vuosikymmenen taitteessa täyteen mittaansa yltynyttä häkellyttävää buumia, jonka Soini eduskuntavaalien osalta nimesi "isoksi jytkyksi".

Mikä siis oli se jokin, minkä persut tekivät oikein? Nyt viittaan otsikkovalintaani.

Kun seuraa vasemmistoaktiivien Twitter-merkintöjä, huomaa nopeasti, että valtaosa heidän puheenvuoroistaan on reagointia joidenkin ihan muiden puheenvuoroihin: Katainen sitä, Hirvisaari tätä, Apunen tuota, joku kokoomusnuori jotakin. Välillä laitetaan linkki jonkun tieteilijän tutkimukseen, sitäkin useammin kriittiseksi havaitun (valtamedia)toimittajan kolumniin. Joskus pääsee ääneen peräti tekijänoikeusasioita pohdiskeleva piraatti-ideologi. Vasemmistolaista politiikkaa toteutetaan hallituksessa, eduskunnassa, kunnanhallituksissa ja -valtuustoissa sekä lautakunnissa. Vai toteutetaanko? SDP:llä, perussuomalaisilla, keskustalla ja varsinkin kokoomuksella on ylivoimainen valta-asema koko vasemmistoon nähden. Ehkä vasemmistopoliitikot eivät huomaakaan, ettei vasemmistopolitiikka toteudu käytännössä lainkaan. Vasemmistolta nimittäin puuttuu oma diskurssi lähes tyystin. Suomisanakirjan mukaan 'diskurssi' on yhtä kuin 'ajattelutapojen, käsitysten ja olettamusten kokonaisuus, joka määrittää jonkin tietyn aiheen kielenkäyttöä ja sitä, mitä siitä voidaan puhua tai ajatella'. Vasemmistoliitossa myötäillään vihreiden ja SDP:n, peräti kokoomuksen sekä näitä lähellä olevien toimijoiden (ay-liike, toimittajat, julkinen tiedekeskustelu) diskurssia. Äärivasemmalla näkee joskus pientä oman diskurssin yritystä. Toistaiseksi se on jäänyt pelkäksi yritykseksi.

Perussuomalaiset aloittivat mahtavan nousunsa luomalla ensimmäiseksi oman diskurssin. Tony Halme oli ensimmäinen uutta diskurssia levittänyt julkkis. Timo Soini pääsi esiin persudiskurssin edustajana viimeistään vuoden 2006 presidentinvaalien yhteydessä. Nettikeskusteluilla oli tärkeä rooli diskurssin levittäjänä. Kun kansan syvät rivit olivat täysin kyllästyneitä vanhojen puolueiden konsensuslässytykseen, heistä tuntui vapauttavalta, kun joku käytti politiikassa ihan toisenlaista kieltä ja soitti täysin omaa viuluaan. Tämä synnytti yhdessä mm. Sauli Niinistön vuoden 2006 röyhkeän presidentinvaalikampanjan kanssa kokonaisvaltaisen poliittisen kulttuurin muutoksen. Nyt ei pidetty kynttilää vakan alla eikä hymistelty toisten kirjoittamia lauluja korrektisti. Väitän tosissani, että persujen kannattajille tämä viime vuosikymmenen jälkipuolella tapahtunut muutos merkitsi oikeasti vapautumista ja voimaantumista. Se oli jotain poliittisesti epäkorrektia, radikaalia ja tietysti uutta ja tuoretta. Kansan puheet täyttyivät yhtäältä "mamujen hyysäämisen" ja "punavihermädättäjien" kaltaisista syyttävistä ja solvaavista uudisilmauksista, toisaalta "jätkän porskuttamisen" ja "henkseleiden paukuttelun" tapaisista voimanosoituksista. Kun muut poliittiset ryhmät pyörittelivät keskenään samoja kysymyksiä, persut toivat esiin ihan eri kysymyksiä. Ilman omaa diskurssia persuilmiöstä ei olisi ollut mihinkään.

Syyttäminen ja solvaaminen ovat tietysti negatiivisia asioita, varsinkin jos ne näyttävät kohdistuvan jo ennestään alisteisessa asemassa oleviin ryhmiin. Poliittinen epäkorrektius ei aina merkitse edistystä, eikä vapauttava diskurssi aina edistä vapautta. Persujen piirissä on syytetty ja solvattu "vihervasemmistoa" sekä tietysti maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä. Vastineeksi vasemmisto ja vihreät ovat syyttäneet ja solvanneet perussuomalaisia natseiksi. Osittain tämä on perusteltua. Perussuomalaisten piirissä mm. Suomen Sisuun (SS) linkittyvänä kukoistaa aatesuunta, jota voi hyvällä syyllä kutsua uusfasistiseksi. Puolueen puheenjohtaja Timo Soini on kiistänyt puolueen fasistisuuden ja ilmaissut jopa aika ajoin suvaitsemattomuutensa Jussi Halla-ahon, James Hirvisaaren ja kumppaneiden lausuntoja kohtaan. Vasemmalla ja vihreissä ihmetellään, miksei Soini sitten potki kotinatsejaan pihalle. (Vasemmistoliitto kyllä osasi potkia väärinajattelijansa Jyrki Yrttiahon ja Markus Mustajärven ulos eduskuntaryhmästä.) Arvellaan, että erityisesti Halla-aholla on henkilönä vankka tuki kansalta, tai sitten äänestäjistä on tullut natseja. Mutta 19 % eduskuntavaalien äänestäjistä ei voi olla natseja. Miten tämän yhtälön voi selittää?

Valtaosa perussuomalaisten saamista äänistä ei tietenkään kohdistu SS-taustaisille tai muutoin avointa fasismia ilmentäville ehdokkaille. Mutta ne eivät kohdistu sen enempää poispäin fasistiehdokkaista. Perussuomalaisten äänestäjä hyväksyy sen mahdollisuuden, että hänen äänensä voi päätyä fasistille, vaikka hän itse äänestäisikin yhteisten asioiden huonosta hoidosta huolestunutta kansalaisaktiivia. Toki osa näistä äänestäjistä uskoo viattomasti, ettei puolueen piirissä ole oikeaa fasismia. Mutta yhtä lailla toinen osa nimenomaan viehättyy siitä mahdollisuudesta. Kaikkihan me olemme kasvaneet siihen, että Adolf Hitler ja hänen puoluetoverinsa NSDAP:ssa olivat julmia kansanmurhaajia. Natseja vihataan, pelätään ja pidetään tabuna, vaikka kiitettyinä ja ihannoituina isänmaallisina 1940-luvun alkupuolen vuosina natsi-Saksa oli Suomen liittolainen. Mikä olisi radikaalimpaa ja poliittisesti epäkorrektimpaa kuin antaa natseille tai fasismille mahdollisuus? Onhan fasismi samastettu julkisuudessa yhä useammin kommunismiin, jolla kuitenkin oli laaja kannatus Suomessa etenkin 1970-luvulla ja johon sekaantuneita yhä vaikuttaa poliittisessa vasemmistossa. Jos kerran kommunismi on sallittua, niin miksei fasismikin? Näin varsinkin suurten ikäluokkien vähemmistö, joka ehkä todellisuudessa oli enemmistö, pääsee haukkaamaan todellista kiellettyä hedelmää ja samalla revanssiin sukupolvensa leimallista vasemmistoradikalismia vastaan.

Vaikka todellisuudessa kommunismi ja fasismi ovatkin perusteellisen erilaisia aatteita – ensin mainittu pyrkii tasa-arvoon ja antaa ihmisoikeuden kaikille, jälkimmäinen tähtää eriarvoistamiseen ja tarjoaa ihmisoikeuden vain fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti oikeaoppisille kansalaisille – myös kommunismi edustaa melkein samanlaista kiellettyä hedelmää kuin fasismi. Tästä pitää huolen valtamedian ja jopa keskustavasemmiston jatkuvasti ylläpitämä kommunistien mustamaalaus. Mikäli sosialistit ja kommunistit haluavat hyväksikäyttää samaa kikkaa kuin mahtavaa suosiota nauttiva ex-kääpiöpuolue perussuomalaiset, heidän on luovuttava poliittisesti korrektista yksipuolisesta asialinjastaan ja ojennettava kansalle kiellettyä hedelmää. Neuvostoliitto (joka ansaitsisi kyllä oman blogimerkintänsä), taistolaiset lauluineen, sosiaalis-taloudellinen kollektivismi, yksityisomistuksen hylkääminen ja aavistus epäilyttävästä totalitarismista pitävät kyllä houkutuksen kiihottavuudesta huolen. Pelkän kielletyn hedelmän varaan äärivasemmiston politiikkaa ei kuitenkaan pidä rakentaa. Siihen tarvitaan asialinjan lisäksi oman poliittisen diskurssin luomista ja esiintuontia nettiaktivismin, julkisuuden sekä kaikentasoisen agitaation ja propagandan avulla. Vasemmisto ei kerta kaikkiaan saa tyytyä pyörittelemään toisten tarjoamia kysymyksiä, vaan sen on esitettävä omia kysymyksiä. Toivoni lepää vasemman laidan yhdistymisen varassa: uuden liiton ei tarvitse olla pelkkä SKP:n, STP:n ja KTP:n yhdistelmä, vaan se voi tiivistää valtavan, vapauttavan ja voimaannuttavan toivon uudesta sosialismista, tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja valtadiskurssin tuhoon tuomitseman maailman pelastuksesta.

Liberaalidemokraattiset sosialistit

Viime vuosikymmenellä olin muutaman vuoden rekisteröitynyt NationStates-nettipelin käyttäjäksi. NationStatesin idea on luoda oma kuvitteellinen valtio, jolla on nimi, lippu ja motto. Peli antaa valtion hallinnon (ts. pelaajan) ratkaistavaksi poliittisia kysymyksiä, joissa on pari-kolme vastausvaihtoehtoa. Näiden valintojen mukaan pelijärjestelmä määrittää kunkin valtion 'hallituskategorian', joita on yhteensä pari-kolmekymmentä. Kun itse pelasin NationStatesia, oma valtioni luokiteltiin usein kategoriaan Democratic Socialists tai Liberal Democratic Socialists. Ne olivat ihan jees, mutta ehdoton suosikkini oli Left-Wing Utopia. Se määriteltiin yhteiskunnaksi, jossa ihmiset ovat isolta osin vapaita tekemään omat elämänvalintansa, mutta bisnestä tehdessään he kohtaavat rajoituksia joka suunnalta. Tämä vastaa aika lailla nykyistäkin yhteiskuntaideaaliani: ihminen voi elää niin kuin huvittaa, ja jos hän pyytää yhteiskunnan apua, hän saa apua. Toisten ihmisten (tai luonnon) hyväksikäyttö ja riisto, mitä kapitalistinen bisnes pääosiltaan on, ei kuitenkaan ansaitse hyväksyntää.

NationStates on ollut viime aikoina mielessä, kun olen seurannut suomalaista vasemman laidan yhteiskuntakeskustelua. Kapitalismiin ollaan luonnollisesti tympääntyneitä, kun vasemmistosta on kyse. Vaihtoehdoksi nähdään laimean keskitien sekatalouden ohella ihmiskasvoinen ja ekologinen sosialismi, jota tietysti hyvillä mielin kannatan. Mutta kun tulee eteen kysymys, kuinka sosialismiin siirrytään, valtaosalle keskustelijoista tulee eteen tenkkapoo. Vasemmisto on luisunut yhtäjaksoista vaalialamäkeä jo vuodesta 1995, eikä vasemmistoliitossa enää edes kuvitella, että yksin vasemmisto voisi vastata mistään edustuksellisen politiikan tasolla tapahtuvasta mullistuksesta. Niinpä tämän päivän nuoret aikuiset sosialistit pitävät ainoana tienä sosialismin toteutuksen aloittamista ruohonjuuritasolta. Eikä kyse ole aktiivisesta kapinasta tai vallankumouksen lietsomisesta, vaan todella ruohonjuuritasoisesta sosialismista kuten osuuskuntatoiminnasta, paikallisista yhteisvastuukokeiluista ja yleisestä rahatalouskielteisyydestä.

Kivakiva. Olisihan hyvin ja kauniisti, jos ei ainoastaan päästäisi sosialismiin, vaan päästäisiin liberaalisti ja demokraattisesti sosialismiin. Kaikkiallahan toitotetaan (lue: valtamedia toitottaa), kuinka surkeakin parlamentarismi on yhtä juhlaa verrattuna parhaaseen mahdolliseen keskusjohtoiseen järjestelmään, jota ylipäänsä kukaan voi nimittää diktatuuriksi, tai että ihmisoikeusrikkomukset ovat pahempi juttu kuin sodat, joita demokraattiset länsivallat käynnistelevät sortamissaan maailmankolkissa. Eihän siinä aktiivisessa ja puoleensavetävässä joukossa, joka vilisee vihreitä, demareita ja vasemmistoliittolaisia, ja joka kannattaa edellä kuvattua sanomaa, olisi kivaa olla mukana jos oma aate vaatisi toisenlaista toimintaa. Kun tämän päivän Suomessa keskustellaan sosialismista, liberaalidemokraattiset sosialistit peittoavat kaikenlaiset vallankumoukselliset murskaluvuin. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään, mutta mitäs läksin?

Valitettavasti sosialismin liberaalidemokraattisessa toteutuksessa on pieniä ongelmia. Se vaatii, että kansan syvien rivien on jo lähtökohtaisesti kannatettava sosialistisia uudistuksia – oikeasti. Tämä puolestaan vaatii, että kansan syvien rivien näkökantojen on muututtava nykyisistä valtavasti. Liberaalidemokraattiset sosialistit (tästä lähtien LDS) kuvittelevat, että tuo muutos tapahtuu itsestään tai avoimen kansalaiskeskustelun ja ruohonjuuritasoisen sosiaalisen toiminnan avulla. Sitä taas ei tapahdu, mikäli valtamedia hallitsee kansalaiskeskustelua yhtä paljon kuin nykypäivänä. Ikävä vain, ettei valtaosa LDS-väestä suhtaudu edes kohtalaista kriittisemmin valtamediaan, vaan lukee Hesaria ja Aamulehteä, katsoo ja kuuntelee Ylen kanavia jne. Vielä ikävämpää on, ettei edes valtamedian nykyisen vallan kumoaminen sinänsä muuttaisi kansan syvien rivien näkökantoja sosialistisiksi: apajilla on myös sankoin joukoin konservatiivisia ja liberaalioikeistolaisia populisteja sekä suoranaisia fasisteja. LDS-unelma on siis todellisuudessa mission impossible, niin surullista kuin se onkin.

Jos kaikesta huolimatta sosialistinen yhteiskuntaperiaate otettaisiin Suomessa käytäntöön, esimerkiksi kapitalismin globaalin romahduksen seurauksena, eikö silloin LDS-aate kantaisi hyvää ja kaunista hedelmää? Ikävä kyllä ongelmat jatkuvat. Sosialismi vaatii suunnitelmataloutta, ja LDS-ihmiset vaativat kunnon demokratiaa kuten sitovia kansanäänestyksiä. Nekään tuskin tulisivat miltään neuvostolta tai hallitukselta, vaan kansalaisaloitteista. On onnekas tosiseikka, että kansalaisaloitteiden joukossa voi olla paljon hyvää. Siitä todisteena on Suomen historian ensimmäiseksi eduskunnassa käsiteltäväksi kansalaisten lakialoitteeksi nouseva turkistarhauskielto. Oletetaan, että kansalaiset äänestäisivät, kielletäänkö turkistarhaus Suomessa vai ei. Mitä tapahtuisi? Nykyisen mediavallan jatkuessa Hesarit, Aamulehdet ja kumppanit rumputtaisivat päivästä toiseen, kuinka turkistarhaus luo työpaikkoja Suomeen ja miten turkistarhauksen vastustajat ovat pieni marginaalinen ryhmä hihhuleita. Jos valtamedian mahti olisi kumottu LDS-ideaalien mukaisesti sosiaalisen median voitoksi, tilanne saattaisi kääntyä vielä hankalammaksi primitiivisillä tunnereaktioilla ratsastavan fasistileirin yllyttäessä kansaa vihervasemmistovastaiseen vihaan. Lopputuloksena voisi olla ketju niin traagisia poliittisia päätöksiä, etteivät sellaiseen ole kyenneet edes Jyrki Kataisen, Matti Vanhasen ja Paavo Lipposen uusliberalistihallitukset.

Pohjimmiltaan demokratia ja liberaalius ovat minusta oikein hyviä asioita. Liberaalidemokraattiset sosialistit tulevat kuin puolivahingossa esittäneeksi ideaalin, johon vallankumouksellisetkin sosialistit pyrkivät. Ero on siinä, että mielestäni tätä ideaalia ei kerta kaikkiaan voi eikä saa laittaa täytäntöön ilman kansan pitkällistä uudelleenkasvatusta, joka tietenkään ei ole mahdollinen ilman keskusjohtoisemman sosialismin jaksoa. Diktatuuria uudelleenkasvatus ei vaadi, vaan arvolatautunutta yhteiskuntaa, jota edustaa uusi arvolatautunut media, jolla on samankaltainen mahtiasema kuin nykyisellä valtamedialla tänään. Median (ja mm. koulujärjestelmän) arvojen on oltava sosialistisia ja ekologisia. Tämä kaikki vaatii vallankumousta, jossa sivistyneistöllä on oltava keskeinen rooli. Sivistyneistö itsessään ei ole mikään vallankumouksellinen luokka, joten sen on liittouduttava paremmin toimintaan työväenluokan kanssa, tai toisena vaihtoehtona nimenomaan proletaarisen sivistyneistön on kaapattava valta. Tällaiset ajatukset eivät LDS-väkeä miellytä, koska muutokset eivät välttämättä tapahtuisi liberaalin demokraattisuuden hengessä. Mutta jonain päivänä liberaalidemokraattisten sosialistien on tehtävä valinta, kumpia he viime kädessä ovat: liberaalidemokraatteja vai sosialisteja.