maanantai 19. syyskuuta 2016

"Kaikki pikku runkkarit huutaa lokeroissaan..."

Eppu Normaali ei kuulu maailmani tärkeimpiin yhtyeisiin, mutta sen varhaistuotannosta löytyy monta mainiota siteerauskohtaa. Kuka tuntee kappaleen Rääväsuita ei haluta Suomeen (1978), tunnistaa myös kirjoitelmani otsikon ja sitä ympäröivät tekstinkohdat. Edelliset rivit kuuluvat näin: "Pioneereille olen faskisti / ja faskisteille pioneeri..." Ja mitä ne pikku runkkarit huutavat lokeroissaan? "...jollet ole puolellamme / olet meitä vastaan." Kuka haluaa kuulua tähän muun muassa George W. Bushin ansiokkaasti tähdittämään ihmisryhmään? Itsetyydytys on kyllä lakannut tarkoittamasta jotain säälittävää ja häpeällistä, mutta "runkkari" on siitä huolimatta sekä ruma sana että pilkkanimitys. Vähättelevä "pikku"-sanakaan ei tee kohteestaan alempiarvoista, sillä pienempien puolella on hyvä olla isossa maailmassa, mutta "huutaminen lokeroissa" on ainakin täysin yksiselitteisesti negatiivista. Lyhyesti tiivistettynä: Älä jää lokeroosi huutamaan kaikkien niiden, jotka eivät ole puolellasi, olevan sinua vastaan!

Mistäs tällaiset ajatukset ovat nyt ilmestyneet päähäni? Tietysti suomalaisesta nettikeskustelusta syyskuussa 2016. On psykologisesti ymmärrettävää, että ensimmäinen suomalainen poliittinen kuolonuhri 67 vuoteen – uusnatsin tappama Jimi Karttunen – herättää voimakkaita tunnereaktioita. Uhrin poliittiseen kantaan samastuvan ihmisen viha saattaa kohdistua keneen hyvänsä kanssaihmiseen, joka ei ole tehnyt voitavaansa estääkseen tällaisen teon – eikä näytä tekevän voitavaansa ehkäistäkseen samanlaiset teot tulevaisuudessa. On myös täysin ymmärrettävää, että populistisen ja radikaalin oikeiston harjoittama Karttusen mustamaalaaminen herättää vihanpuuskia: näitä ryhmiä vastaan on oltava sataprosenttisen ehdottomasti eikä hyssytellen tai empien. Edelleen on ymmärrettävää, että poliittisten johtajien kuten Juha Sipilän ja Timo Soinin aivan naurettava "haukutaan nyt sitten kaikkia ääriryhmiä tasapuolisesti" -suhtautuminen on herättänyt ärtymystä ja kiukkua. Kaikki tämä on tapahtunut minullekin. Ja siitä huolimatta olen itse saanut osakseni pienen osan siitä kiukusta ja ärtymyksestä. Miksi? Siitä syystä, että omaan silmääni ovat lukemattomat aivan tavallisetkin ihmiset nyt yhtyneet puna-musta-vihreän kansanosan huoleen ja suruun. Minusta se, etteivät kaikki ole heti aktiivisesti liittymässä antifasistisiin liikkeisiin tai avoimesti sotajalalla uusnatseja vastaan, ei tarkoita, että kaikki nämä ihmiset hyväksyisivät fasismin ja uusnatsit. Mutta joillekuille se tarkoittaa sitä, tämä tekee halveksituista "tolkun ihmisistä" vastapuolen ja minusta vastapuolen hyysääjän.

Tosiaan, poliittisesti latautunut väkivalta on psykologisesti ymmärrettävä syy yllä esitetyn kaltaisille ylilyönneille. Ikävä kyllä lokerossa huutaminen ei rajoitu tähän tapaukseen. Olen esimerkiksi saanut kuulla, että sisälläni asuu "käppäukko", koska epäilin erään 'mies lähestyy naista asiattomasti' -kertomuksen yksiselitteistä vallankäyttöluonnetta; pidin mahdollisena, että tarinan mies oli yksinäinen, epätoivoinen ja enemmän säälittävä kuin tuomittava. Olen myös tullut leimatuksi mielenterveysongelmien vähättelijäksi, koska kyseenalaistin nykyisen lääkkeitä ensisijaisesti tuputtavan hoitosysteemin. Kerran myös Twitter-kommenttini, joka oli suora lainaus linkitetystä tekstistä, käsitettiin vastaväitteeksi linkitetylle tekstille. Älytöntä. Alkuaan ehkä hyväntahtoiset, mutta kyynistyneet ja vimmaiset liberaali- tai mustavihertävät nettikeskustelijat ovat toimineet pahimmillaan erehdyttävästi samalla logiikalla kuin varsinainen vihollisensa, Hommaforumin ja MV-"lehden" perseilypiirit. Jos henkilö A esittää mielipiteen, joka poikkeaa oikeaoppisesta ryhmämielipiteestä, hänet leimataan (usein, ja ainakin minun tapauksessani, aiheetta) jonkin stereotyyppisen vastapuoliryhmän jäseneksi ja hänen kuvaansa istutetaan samalla leimakirveellä lyötyjen henkilöiden B ja C esittämiä näkemyksiä, jotka eivät välttämättä (kuten tässä tapauksessa) edusta A:n kantaa ollenkaan. Tällainen ei olisi niin tuomittavaa, jos olisin fasisti tai uusnatsi, mutta tosiasiassa en ole edes "tolkun ihminen". Sen sijaan olen lujatahtoinen äärivasemmistolainen, joka näkee joskus naiseen asiattomasti höpsähtävässä miehessäkin potentiaalisen puolustettavan sorretun sekä lääkkeitä tuputtavan hoitosysteemin taustalla ison ruman lääkebisneksen.

Ihan oikeasti nyt. Meillä sorron ja riiston vihollisilla, fasismin, rasismin, oikeiston, naisvihan, mielenterveysongelmien vähättelyn ja ison bisneksen vastustajilla ei ole mitään aihetta ruveta fundistelemaan ja kuppikuntaistumaan. Se on pahinta, mitä voimme tehdä. Ja arvaa, keitä se hyödyttää kaikkein eniten? Nykyisiä vallanpitäjiä sekä pelkoja lietsovaa oikeistoa – sortajia, riistäjiä ja sellaisiksi haluavia. Heille on erinomaiseksi eduksi se, että heidän vastapuolensa ja vihollisensa on hajanainen ja riitelee keskenään.

Ei riidellä keskenämme, vaan yhdistytään! Hyväksytään tosiasia, ettemme ajattele aina kaikesta samalla tavoin.

Ei syyllistetä ja solvata niitä, jotka ovat passiivisempia kuin me, vaan ollaan vastaanottavia heitä kohtaan ja houkutellaan heidät puolellemme! Eivät he tule syyllistäjien ja solvaajien luo, vaan vastaanottavaisten kanssaihmisten luo.

Ei perseillä! Ei olla samanlaisia kuin he, joiden vallan me haluamme kumota.

Tehdään mainio vallankumous!

maanantai 29. elokuuta 2016

Vanhoillinen ylimysten maa?

Ammoisina aikoina, kun ViPu oli voimissaan ja järjesti kapakkapolitiikkailtoja Tampereella, piipahdin myös inttämässä luennoineelle filosofi Mikko Lahtiselle, ettei älymystö tarkoita samaa kuin sivistyneistö. Jälkimmäiseen katson kuuluvani itsekin, sillä minulla on akateeminen loppututkinto; jälkimmäistä pidän myös potentiaalisesti vallankumouksellisena yhteiskuntaluokkana. Älymystöstä taas on sanonut hyvin Erno Paasilinna: Suomessa älymystö on tavannut tarkoittaa samaa kuin ylimystö. Lahtinen ei pitänyt kommenttiani puupenninkään arvoisena, joten tein äkkiseltäni päätelmän: hän edustaa itse älymystöä ja minä en. Jos älymystö merkitsee käytännössä ylimystöä, jokaisella sen edustajalla on asema ja minunlaiseeni sivistyneistöproletaariin verrattuna ylenmääräinen sananvalta.

Mitä puhe ylimystöstä älymystönä tekee 2010-luvun Suomessa? Persulaisissa piireissä tykätään mieluummin ajatella kääntäen: älymystö toimii ylimystönä. Tämä avaa jo hiukan mysteeriä. Liberaaleissa piireissä (johon luen myös liberaalin keskustavasemmiston) on tykätty ajatella, että Suomesta oli ennen 2010-lukua tullut avoin, suvaitseva ja ymmärtävä yhteiskunta. Niinpä nyt tavataan hämmästellä, mistä nämä persulaiset ja patakokoomuslaiset ilmiöt äkkiseltään ilmestyivät. Eihän meillä enää pitänyt olla tällaisissa määrin rasismia, homofobiaa ja naisvihaa, ei luonnon riistämistä (mitä Talvivaara edellä, sitä Viiankiaapa perässä?) eikä hämäriä salaoperaatioita, joihin julkinen valta on sotkeutunut (ajankohtaisena esimerkkinä Särkänniemen delfiinien siirtäminen Kreikkaan).

Ikävä kyllä, vanhoillisuus ei ole tehnyt paluuta Suomeen, vaan Suomi on pohjimmiltaan ollut koko ajan vanhoillinen maa. Liberaaleilta puuttuu kyky yhdistellä asioita tai heillä on ylenmääräinen taipumus luokitella asioita. Pikaisesti voisi näyttää siltä, että noin 1980-luvun puolivälistä jonnekin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolelle Suomi vapautui ja avautui tuntuvasti. Tavallaan näin onkin. Kehitys ei kuitenkaan ole ollut niin radikaalia ja tapahtunut niin syvällä kuin liberaalit luulevat. Samoin 2010-luvulla kehitys ei ole kulkenut päinvastaiseen suuntaan, vaan lähinnä polkenut paikallaan – sen sijaan koko ajan olemassa ollut vanhoillisuus on (kiintoisan paradoksaalisesti osana vapautumista ja avautumista tai sen väistämättömänä vaiheena) löytänyt uuden äänen itselleen.

Esitän kaksi esimerkkiä, jotka saattavat luokittelevasta mielestä näyttää epärelevanteilta. Suomalainen päihdepolitiikka kulki 1980-luvun jälkipuolella ja 1990-luvun alkupuolella selkeästi liberaalimpaan suuntaan. Alkot muuttuivat itsepalvelumyymälöiksi, tuontioluet putkahtivat myyntihyllyille, kaljakarsinat ilmestyivät lukemattomiin kesätapahtumiin ja ravintolassa saattoi käydä juomassa ilman näennäisen syömisen pakkoa. Bilekulttuurin täydellistä muuttumista on kuvannut hyvin sosiologi Antti Maunu väitöskirjassaan Yöllä yhdessä. Jopa keskustelu kannabiksen laillistamisesta pääsi käyntiin. Uutta avointa alkoholikulttuuria alettiin kuitenkin suitsia jo 1990-luvun aikana, mitä käännettä vauhditti huolestunut kansalaiskeskustelu ns. limuviinoista. Monissa kaupungeissa kiellettiin alkoholinkäyttö julkisella paikalla. Puistovahtejakin palkattiin valvomaan säännön noudattamista kesäiltoina. Tämä tapahtui siis samoina vuosina, kun samansukupuolisille laadittiin oikeus rekisteröidä parisuhteensa – ja Vappu Taipale tunnusti LSD-kokeilunsa, mistä nousikin laaja paheksunta ehkä hänelle yllätyksenä. Kannabista ei ole vieläkään laillistettu, ja harva edes muistaa, kuinka esimerkiksi yliopiston kahvilassa saattoi 1990-luvulla nauttia olutta tai siideriä.

Toisaalta keskustelu Ranskan burkinikiellosta ja Helsingin Pihlajasaaren nakurantaepisodista on muistuttanut kiintoisasta vaiheesta suomalaisessa rantaelämässä. 1980-luvun loppuvuosina sekä 1990-luvun alussa ja puolivälissä oli nimittäin verraten yleistä nähdä yläosaton nainen tavallisella uimarannalla. Parikymppisenä Oulussa tuli käydyksi joskus kuumina kesäpäivinä Tuiran rannalla, joka oli enemmän auringonotto- kuin uimapaikka. Siellä saattoi nähdä tuttuja, fiilistellä ihmismassoja ja tehdä havaintoja vapaamielisistä naisista. Itselläni ei olisi tullut mieleenkään osallistua myönteistä havaintoa kummempaan häirintään, mutta seuranneina vuosina käytiin kansalaiskeskustelua vähäpukeisia naisia häiritsevistä miehistä. Naisten oma kulttuuri ja koko yhteiskunta kääntyivät alastomuudelle kielteisemmiksi. Tämä käänteinen kehitys oli aivan ehdottomasti käynnissä jo ennen kuin jumalanpilkkapykälä poistui Suomen laista vuonna 1999.

Luokitteleva mieli ajattelee, että jos yhteiskunta kerran on matkalla edistyneempään suuntaan, esiin putkahtavien vanhastaan taantumuksellisilta näyttäneiden näkemysten on oltava edistystä. Ehkä myös epärelevantilta tuntuvat pikkuasiat on asiallista uhrata ajankohtaisempien isojen asioiden edistämiseksi. Tai sitten välinpitämätön mieli vain unohtaa, missä järjestyksessä asiat ovat tapahtuneet – "metroseksuaali" olisikin muotitermi ennen kuin Suomeen päätettiin rakentaa lisää ydinvoimaa (2002) eikä päinvastoin. Näin ylläpidetään kertomusta uudesta, suvaitsevasta ja ymmärtävästä liberaali-Suomesta, jonka persulaisuus ja kokoomusöykkärit tärvelivät. Valitettavasti sellaista Suomea ei ole oikeasti ollut olemassakaan. Jonkinlainen liberaali trendi on kyllä havaittavissa noin 1987–96, mutta trendit eivät muuta yhteiskunnan syvärakennetta. Täsmälleen sama pätee myös uuskonservatiiviseen trendiin noin 2007–16.

Vanhoillisessa maassa on tietysti ylimyksiä. Antiikin Spartasta nykyajan Venäjään ja Ukrainaan on ylimysvalta paiskannut kättä konservatiivisuuden kanssa. Wikipedian mukaan ylimystö on "pysyvästi etuoikeutettu yhteiskuntaluokka, jonka asema perustuu syntyperään, varallisuuteen, sosiaaliseen asemaan tai muuhun vastaavaan syyhyn". Tästä juolahtaa mieleen 2010-luvun kulttuuri, jonka valtavirta käyttäytyy pysyvästi etuoikeutetun tavoin. Mitään muuta kuin valtavirtaa ei ole virallisesti olemassakaan, valtavirta pyörittää itse itseään ja ammentaa itsestään, ja mukaan pääsee vain olemalla jollakin lailla valtavirrassa jo valmiiksi. Sanan 'valtavirta' paikalle voi vaihtaa myös sanan 'valtamedia'. Sosiaaliseen mediaan taas liittyy illuusio kaikkien samanarvoisuudesta; tosiasiassa ennestään tutut ja suositut tulevat siellä entistä tutummiksi ja suositummiksi – valmiiksi syrjäytettyjä taas syrjäytetään lisää. Toimittaja Aleksanteri Pikkaraisen sanoin blogit ja Facebook ovat antaneet äänen "noin kymmenelle tyypille, joita luetaan – muut olivat jo muutenkin luettuja". Tämä saattaa tuntua liberaalin silmään hörhöilyltä, mutta Suomen 2010-luvun kulttuurissa pääsee esiin ja kerää todellista sananvaltaa vain nöyristelemällä sopivasti entisiä valtapiirejä. Tämä koskee myös niitä persulaisia älämölöitsijöitä, joista kukaan edelleen oikeasti välittää. Jos olen valtavirrasta ulkona ja valtapiireistä riippumaton, kukaan ei tule tietämään minusta yhtään mitään.

Tätä yhdistelykyvytön, luokitteluun taipuvainen mieli ei ymmärrä: kaikilla vanhoillisilla ja taantumuksellisilla näkemyksillä ja ilmiöillä on yhteinen piirre. Se liittyy valtaan ja ylimystöön. Keillä sitä valtaa on ja kuuluvat ylimystöön tai käyttäytyvät ylimystön tavoin, näkevät alempien yhteiskunnallisten asemien edustajat uhkana itselleen ja yhteiskuntajärjestykselle. Päihdekiellot eivät ole vain älykästä talous- ja terveyspolitiikkaa, vaan hyväosaisten suojautumista huono-osaisilta. Liian niukan tai runsaan vaatetuksen kiellot eivät ole estetiikkaa tai tasa-arvon puolustamista, vaan järjestyksen suojaamista kuvitellulta barbarialta. Kulttuurin ja taiteen valtavirran etuoikeutettu asema ei ole kulttuurisen kehityksen luontainen seuraus, vaan hallitsevalle yhteiskuntaluokalle sopivan kulttuurin ja taiteen suojaus alempien yhteiskuntaluokkien epäilyttäviä kulttuuri-ilmiöitä vastaan. Median sananvalta ei määräydy ihmisten vapaan ja avoimen kiinnostuksen pohjalta, vaan kiinnostavuutta ohjaillaan hyväosaisten luokkaitsesuojelun pohjalta. Särkänniemi ei yrittänyt salata delfiinien siirtoa voidakseen tehdä operaation sujuvasti, vaan suojautuakseen alempiluokkaisen aktivismin kuvitellulta barbarialta. Kaivos-, ydinvoima- ja tekoallashankkeet eivät ole vain taloudellisen hyödyn tavoittelua, vaan myös luonnon hallitsemista; oikeistolaisen valtaideologian mukaan luonnon kaaoksen saaminen hallintaan ja järjestykseen on ihmiskunnan eli ylimystön tärkein saavutus ja turva. Ja niin edelleen.

Uuskonservatiivinen trendi alkaa kuitenkin olla mennyttä. Suomi ei ole ikinä ollut niin liberaali maa kuin liberaalit ovat luulotelleet, muttei nytkään ole niin vanhoillinen maa kuin vanhoilliset luulottelevat. Uuden liberaalin trendin sijaan tarvitaan yhteiskunnan syvärakenteen sosialistinen muutos. Sen myötä sekä vanhoillisuuden, ylimystön olemassaolon että uhkien täytyy hävitä.

maanantai 1. elokuuta 2016

Mustat turkkilaiset, vasemmisto ja MV

Turkin viimeaikaisten tapahtumien pohjalta Johanna Vuorelma kirjoitti Politiikasta-verkkolehdessä erinomaisen artikkelin. Se avaa Turkissa vallitsevaa puolikuvitteellista jakoa "valkoisiin" ja "mustiin" turkkilaisiin. "Valkoisia" ovat kaupunkien uudistusmieliset menestyjät, klassinen 1900-luvun eliitti. "Mustilla" tarkoitetaan maaseudun ja syrjäseutujen uskonnollis-konservatiivisia asukkaita, joita eliitti on pyrkinyt sivistämään. Turkin yhtyminen globaaliin markkinajärjestelmään tarjosi väylän uudelle talouseliitille, joka onkin taustaltaan "mustaa" ilman minkäänlaista eurooppalais-länsimaista sivistyspyrkimystä. Uuden eliitin olemassaolo on Recep Tayyip Erdoğanin vallalle välttämättömyys: uskonnollis-konservatiivisena hahmona hän voi vedota "mustien" turkkilaisten perinteiseen epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen ja olla silti uskottavasti vallanpitäjä.

Ei tarvitse olla ruudinkeksijä huomatakseen Vuorelman tavoin, että vastaavanlainen jako löytyy myös kotimaastamme. Itse kirjoitin vuonna 2014 Suomen kesän poliittisesta realismista. Se muistutti, kuinka musertavan kaukana kaupunkien bitcoineja ja muita teknokraattisia ideoita tarjoava kulttuurielitismi on keskustaa ja perussuomalaisia äänestävästä kansasta, jota Suomessa on enemmän kuin urbaaneissa piireissä maltetaan muistaa. Suomen "mustien turkkilaisten" maailmankuvassa koti, uskonto ja isänmaa ovat yhä paikoillaan. On helppo ymmärtää, että perussuomalaisten nousu vetosi juuri tähän kansanosaan. Valtaapitävä Juha Sipilän perskekohallitus on kuitenkin tehnyt enimmäkseen kokoomuslaista politiikkaa, jossa persulaisuudesta muistuttaa vain pieni muukalaisvihamielinen vivahde – luonnollisesti ala-arvoisin ja lattein osa suomalaisen uuskonservatismin ideologiaa.

Punavihreällä poliittisella suunnalla on usein erehdytty latteaan kuvitelmaan, että perussuomalaisten nousu johtui satojentuhansien suomalaisten halusta olla muukalaisvihamielisiä, rasisteja tai natseja. Nyt viimeistään täytyisi käsittää, mitä merkitsee, että kun juuri tämä osa persulaisuutta on tallella, yli puolet puolueen kannattajista on lähtenyt lätkimään. Perussuomalaisten nousu ei pohjautunut pelkkään maahanmuuttokielteisyyteen, vaan "mustien" suomalaisten kokonaisvaltaiseen epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen. Mukana on sekä maaseudun ja syrjäseutujen perinteisiä keskustan äänestäjiä että työväenluokan perinteisiä SDP:n äänestäjiä sieltä vanhoillisesta päästä. Nämä puolueet eivät enää vedonneet konservatiiviseen kansanosaan, joka oli kyllästynyt hiihtämään perässä yhteiskunnan kulttuurisissa muutoksissa ja jonka piirissä kristinusko on kovempaa valuuttaa kuin Euroopan unioni. On karkea virhe samastaa kaikki tällaiset kansanryhmät muukalaisvihaan tai fasismiin.

2010-luvulla on suomalaisilla markkinoilla hillunut monenlaista itsensä – ainakin näennäisesti – unohdettuun kansaan samastavaa toimijaa. Yksi niistä on MV-"lehti", jota on koko olemassaolonsa aikana haukuttu muun muassa toisilta ilman lupaa kopioiduista jutuista, valheiden ja huuhaan levittämisestä sekä rasismista. Kyseessä on minusta ihan ala-arvoinen media, joten ei sen sisällöstä sen enempää. Punavihreällä poliittisella suunnalla on toivottu MV:n lakkauttamista koko sen olemassaolon ajan, joten nyt, kun asia voi olla toteutumassa, vasemmalla on myhäilty tyytyväisinä. MV-"lehteen" kohdistunut poliisitutkinta on kuitenkin varsin kyseenalainen juhlimisen aihe vasemmistolle. Jos viranomaiset lakkauttavat MV:n, vasemmisto tulee samastaneeksi itsensä valtaa pitävään systeemiin ja vahvistaneeksi – ironisesti – MV:n osaltaan ylläpitämää puppuväittämää, jonka mukaan "vihervasemmisto" on vallassa. Nythän MV:tä olisi sulkemassa sama instanssi, joka sulkee anarkistimielenosoittajat puoleksitoista tunniksi kadunpätkälle ja roudaa ydinvoimaa vastustavia mielenosoittajia tekaistuin syin putkaan. Samalla rasistinen äärikonservatiivioikeisto saa uuden, täysin katteettoman sulan hattuunsa "sananvapauden" puolustajina ja mediakapinallisina.

Vasemmistossa täytyisi nyt nähdä asioiden yhteydet entistä tarkemmin. Itse en esimerkiksi usko, että poliisia tai edes valtamediaeliittiä kiinnostaa tippaakaan MV-"lehden" rasismi. Sen sijaan väärät mielipiteet esimerkiksi lääketeollisuudesta tai maailmanpolitiikasta Suomen "valkoinen" eliitti kokee varmasti uhkana. Poliisin ja valtamedian kelkkaan ei yksinkertaisesti pidä hypätä vahingossakaan, niin kuin ei katupartioiden ja MV:n kelkkaan tai kokoomuksen ja EK:n kelkkaan. Vaikka jokin yksittäinen näkökulma tuntuisikin järkeenkäyvältä, asian taustalla on aina jotakin mätää. Tunsin esimerkiksi kiusaantunutta myötähäpeää lukuisien vasemmistolaisten yhtymisestä Helsingin Sanomien (ja muun valtamedian) yksisilmäiseen rokotuskriittisyyden "kritiikkiin". Ei Hesaria kiinnosta (vain) rokottamatta jättämisen mahdollinen vaikutus, vaan (myös) lääketeollisuuden nenille hyppiminen ja käytänteellisestä ruodusta poikkeaminen. Lisäksi tietynasteinen rokotuskritiikki on varsin perusteltua. Musta siellä, valkoinen täällä -ajattelu on johtanut monella punavihertävästi ajattelevalla myös yksipuoliseen EU-myönteisyyteen ja Venäjä-vastaisuuteen. Rasistiääliö Donald Trumpia haukutaan yhtä usein (kuvitellun) Venäjä-myönteisyyden kuin rasismin ja ääliömäisyyden tähden; se sivuutetaan, että Hillary Clinton on todennäköisempi lännen Venäjä-vastaisen sodan sytyttäjä. Erdoğania vastaan on puolestaan huudeltu EU:ta; se unohdetaan, että europolitiikka on sekä osaltaan aiheuttanut Erdoğanin AKP-puolueen valtaannousun että periaatteessa tukenut sitä.

Vasemmistolla ei kerta kaikkiaan ole varaa tehdä sellaista virhettä, että se samastuisi mihinkään eliittinäkemykseen, eliittiin tai vallanpitäjiin. Sen toivo on "mustien" suomalaisten, puolikuvitteellisen unohdetun kansan saamisessa mukaan. Tämä ei vaadi konservatiivistumista eikä uskonnollisuutta, vaan fokuksen laventamista ulos kaupunkikuplasta sekä toiseuden ymmärtämistä. Ironista kyllä, toiseuden ymmärtäminen on jo kauan kuulunut vasemmiston pyrkimyksiin. On opittu ymmärtämään esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen ja maahanmuuttajien perspektiiviä, mutta toisenlainen syrjä-Suomi on ulkoistettu "meistä" ryhmään "muut". Siihen ryhmään ei pidä suhtautua yksisilmäisen vastustavasti, leimaavasti tai elitistisellä "valkoisella" sivistämismeiningillä. Kun vasemmisto edustaa – ja on – uskottavasti unohdettua kansaa, sillä on kaikki poliittiset avaimet käsissään. Persulaisuus on mennyttä. Tilaisuus on nyt.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Pieni kirjoitus Brexitistä

Juhannuksena 2016 hämmästelimme, kun enemmistö brittiäänestäjistä oli ilmaissut kantansa kansanäänestyksessä: Ison-Britannian on erottava Euroopan unionista. Sen jälkeen mielipiteemme jakautuivat eräiden perussuomalaistaustaisten laadittua kansalaisaloitteen, jonka mukaan Suomessa on järjestettävä kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Ihmettelimme myös, kuinka britit ovat jäämässä ihmettelemään kansanäänestyksensä tulosta, jonka paneminen täytäntöön on jäämässä epäselväksi. Sitten olikin jo heinäkuu, katsoimme jalkapallon EM-kisat loppuun, taivastelimme Nizzan ja Turkin tapahtumia, ja osa meistä höpsähti hiustenkärkiään myöten Pokémon GO -peliin. Se siitä sitten?

"Brexitin" yhteydessä on tavattu puhua, että äänestystulos on oire jostakin, mikä täytyisi korjata tai parantaa. On hoettu, ettei EU:ssa ole kaikki kunnossa, mutta palaaminen kansallisvaltioihin ei kiinnosta tai tunnu järkevältä. Tämän argumentin avulla on teoriassa muutoin mahdollinen "Fixit" kumottu a priori – ellei sitten siksi, että aloitteen taustalla on pers-puolueen jäseniä. Kaiken kukkuraksi eräänä päivänä uutisoitiin vasemmistoliiton äänestäjien suhtautuvan keskimääräistä myönteisemmin Euroopan unioniin. Tyhmälistö saa rauhassa ylläpitää käsitystään, että EU:n vastustamisessa on jotain oikeistolaista.

Oma EU:n (sekä nykyisen unionin olemassaolon että Suomen jäsenyyden) vastustamiseni ei perustu ideaan kansallisvaltiosta. Se pohjautuu ajatukseen, että jos nykyisin esimerkiksi Suomena tai Britanniana tunnettu alue eroaa EU:sta, demokratia on lähempänä tavallisia ihmisiä. Päätöksenteon huipulta häviää yksi koneisto, joka on olemassa lähinnä palvellakseen ylintä bisnesvaltaa. Toki molemmissa edellä mainituissa maissa omakin vallanpitokoneisto palvelee nykyisin lähinnä ylintä bisnesvaltaa, mutta myös vallankumouksen kohde on tuolloin lähempänä. Enkä pidä yhtään mahdottomana, että jos nykyinen EU-maa irtautuu unionin sanelupolitiikasta, se osoittautuu enemmän selän kääntämiseksi ylimmälle bisnesvallalle kuin nationalistiseksi humputukseksi – jopa käytännössä. Parhaassa tapauksessa voimme puhua demokratian paluusta. Ja kun demokratiaa lähdetään oikein tosissaan kehittämään, kysymykseen tulevat valtiollisen keskusvallan hajauttaminen ja asteittainen purkaminen, globaalin ja paikallisen näkökulman voittokulku yli valtioiden ja valtioliittojen sekä sosialistinen yhteiskunta.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Kun peruspalikan vetää pois, sortuu koko torni

Kaikki tietänevät palikkapelin, joka tunnetaan Huojuvana tornina. Siinä puupalikat on kasattu toistensa päälle ristikkäin. Tehtävänä on ottaa muodostuneen tornin runkopalikoita yksi kerrallaan pois ilman, että torni kaatuu, ja asettaa ne tornin huipulle. Kun pelaajat ovat taitavia, voi koko torni lopulta seisoa yhden palikan varassa. Tai ainakin yhden peruspalikan vetäminen pois voi kaataa tornin joka tapauksessa.

Eräänlainen huojuva torni on myös tarina isosta pahasta Venäjästä. Koko USA:n ja Naton johtaman läntisen hyökk... anteeksi puolustusjärjestelmän uskottavuus ja perustelut nojaavat oletukseen Venäjästä ekspansiivisena ja aggressiivisena toimijana. Väite kuin väite, toimi kuin toimi palautuu loppujen lopuksi samaan lähtökohtaan. Jos se ei pidä paikkaansa, koko rakennelmalta häviää pohja ja tyhjältä puolustautuminen alkaa itse näyttää ekspansiiviselta ja aggressiiviselta hyökkäyspolitiikalta.

En väitä yksioikoisesti, että Venäjä ei ole yhtään ekspansiivinen eikä aggressiivinen. Suurvallat tapaavat harjoittaa suurvaltapolitiikkaa, joka ei yleensä ole kaunista katseltavaa. Uskallan kuitenkin väittää, että Venäjän viimeaikaisen ulko- ja geopolitiikan voi tarvittaessa nähdä ihan tavanomaisena itseään turvaavan ja suojelevan valtion touhuna ilman sen kummempia demonisuuksia. Esimerkiksi Nato-joukkojen vyöry Baltiaan perusteltiin sillä, että Venäjä harjoittaa aggressiivista politiikkaa Ukrainassa, Syyriassa ja Georgiassa; näin ollen Naton "täytyi" näyttää Kremlille, että täältä pesee tarvittaessa. Mutta mitä Venäjä on näissä maissa tehnyt?

1) Georgia: Vuonna 2008 Venäjän ja Georgian välillä tapahtui konflikti, jonka yhteydessä Venäjän joukot miehittivät Etelä-Ossetian. Tätä pidetään varmana merkkinä Venäjän aggressiivisuudesta ja ekspansiivisuudesta. Etelä-Ossetia kuitenkin julistautui itsenäiseksi jo vuonna 1991. Georgian hallinto ei ole tunnustanut itsenäisyyttä, vaan pitää aluetta osana Georgiaa. Venäjä sen sijaan on tunnustanut Etelä-Ossetian itsenäisyyden. Konflikti alkoi Georgian armeijan miehitettyä Etelä-Ossetian sen jälkeen, kun alueen separatistit olivat ampuneet georgialaisiin kyliin kranaatteja. Venäjä ei aloittanut Georgian sotaa. Tietystä näkökulmasta näyttää täysin selvältä, että Georgia halveksii Etelä-Ossetiaa eikä suoraan sanoen edes tunnusta mitään Etelä-Ossetiaa olevan olemassakaan. Vuoden 2008 konflikti on silti käännetty lännessä Venäjän syyksi, koska Venäjän silloinen presidentti Dmitri Medvedev reagoi georgialaismiehitykseen lähettämällä oman armeijansa sotilasoperaatioon, jonka avulla Venäjä saattoi miehittää alueen.

2) Krim: Tämä on moneen kertaan käsitelty tapaus – Venäjä liitti Krimin itseensä ilman kansainvälisen yhteisön suostumusta. Venäjään liittymistä edelsi Krimin kansanäänestys, jonka tulos saattoi olla "varmuuden vuoksi" peukaloitu. Näitä näkökulmia painottava keskustelu unohtaa, että krimiläisten enemmistö halusi täysin varmasti joka tapauksessa osaksi Venäjää. Ukrainan uusi hallinto alkoi heti vainota venäläisiä, joita krimiläisten enemmistö nimenomaan on – siis ei edes venäjänkielisiä ukrainalaisia, vaan venäläisiä. Näin ollen Krimin palauttaminen Ukrainalle tarkoittaisi alueen liittämistä sortajaansa. Luonnollisesti asia on esitetty läntisessä valtavirtakeskustelussa täsmälleen päinvastoin.

3) Itä-Ukraina: Venäjän on väitetty masinoineen koko itäukrainalaisen separatismin ja pyrkineen liittämään alueen itseensä, kuten hieman aikaisemmin Krimin. Tätä vastaan puhuvat kuitenkin lukuisat seikat. En jaksa edes luetella niitä kaikkia. Muun muassa Kremlin sekä itäukrainalaisten "kansantasavaltojen" välit ovat ajoittain olleet huonot, alueella ei edes ole ihmeempää geopoliittista merkitystä Venäjälle, separatistien käyttämä kansantasavalta-nimitys viittaa enemmänkin neuvostoajan palauttamiseen kuin nyky-Venäjään, moni "venäläiset hyökkäävät" -todistusaineisto on osoittautunut virheelliseksi (tankit olivatkin leikkuupuimureita!), Pentagon ja Ukrainan armeija ovat myöntäneet todisteiden Venäjän armeijan läsnäolosta Itä-Ukrainassa puuttuvan jne. etc. Ehkä Donbassin alueella onkin ihan oikeaa separatismia ja Kiovan hallinnon vastaista kapinaa eikä sitä iänikuisesti valtamediassa toitotettua "venäjämielisyyttä"?

4) Syyria: No joo, Venäjä on käyttäytynyt aggressiivisesti, koska se on pommittanut Islamilaisen valtion eli Daeshin eli ISIS:n hallinnassa olevia alueita. Sivullisia on kuollut. Itse en kannata pommituksia enkä kuolemantuottamuksia missään oloissa. Asian voi kuitenkin nähdä niin, että Venäjä on tehnyt pitkälti sitä, mitä USA ja muut länsivallat ovat uskotelleet tekevänsä. Niinpä Venäjän ihan oikea aggressiivisuus ei taida länsileiriä kiinnostaa, vaan ongelmana on Venäjän tuki Bashar al-Assadille – jonka on väitetty tapattaneen laumoittain omia kansalaisia, vaikka osa Assadin tekemiksi väitetyistä iskuista on moneen kertaan osoitettu kapinallisten tekemiksi jne. etc. En minä niin naiivi ole, että pitäisin Assadia (tai Putinia) syyttömänä siihen ja tähän, mutta asiat eivät välttämättä ole niin kuin länsimaiden valtamedia esittää.

Summa summarum: On täysin mahdollista, ettei Venäjä olekaan erityisen ekspansiivinen ja aggressiivinen toimija maailmanpolitiikassa. Sen sijaan Yhdysvaltojen johtaman vastakkaisen leirin ekspansiivisuudesta ja aggressiivisuudesta ei ole epäilystäkään. Mitä jää jäljelle, jos huojuva torni kaatuu? Pääasiassa yksinapainen maailma, jonka keskusjohtoa vastaan joukko separatistisia toimijoita pyristelee.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Fillarikommunisti kertoo

"Haastetaan fillarikommunismi, pakolliset kasvisruokapäivät, tarpeettomat kaupunkibulevardit, tuhoisat tietullit, turpeenkäytön rajoitukset, turkistarhauksen tuhoamisvimma, kotiäitien kyykyttäminen, pakkopaitafeminismi…" (Timo Soini blogissaan, jota en suostu kirjoittamaan p:llä ja k:lla, 18. toukokuuta 2016.)

Paitsi, että Timo Soini on siis avoimesti julistautunut suomalaisen yhteiskunnan all around -taantumukselliseksi, hänen käyttämänsä termit ja leimat ovat kauniisti sanoen aivan perseellään. Sellaista asiaa kuin pakkopaitafeminismi ei ole eikä voi olla olemassakaan muualla kuin tunnettujen "Tinppojen" (Soini ynnä Hännikäinen) rutikuivissa päiväunissa. Puistokatujen nimittäminen tarpeettomiksi kaupungeissa vaatii myös rutkasti vinoutunutta mieltä. Ja sokerina pohjalla, mitä "Tinppa" fillarikommunismilla tarkoittaa, ei liene kommunismia nähnytkään – joissakin tapauksissa ei edes vasemmistoa.

Tämän kirjoitelman tarkoitus on kuvailla puolileikillisesti, mitä fillarikommunismi on. Esimerkkinä käy tämän kirjoittaja, joka on vakiintunut polkupyöräilijä ja joskus nimitellyt itseään kommunistiksi. Tässä yhteiskunnassa olen ehkä mieluummin sosialisti, sillä en kerta kaikkiaan usko lopullisen hyvän yhteiskunnan voivan toteutua ilman sukupolven tai kahden pituista välivaihetta, jonka keskeisiin periaatteisiin kuuluu uudelleenkasvatus. Kun nykyisestä ryöstökapitalismista on ensin päästy sosialismiin, sitten voidaan alkaa keskustella kommunismista.

Vuodesta 1995 on kirjoitushetkellä lipsahtanut jo yli kaksi vuosikymmentä. Opiskelin ensimmäistä vuotta Oulun yliopistossa. Opinto-ohjelmaani kuului ensimmäisenä vuonna sellaisia opintojaksoja kuin Sosiologian peruskurssi, Tieteellisen tutkielman laatiminenIkäkausitutkimus sekä Kulttuurimaantiede I ja II. Useissa yhteyksissä käsiteltiin yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden lähihistoriaa, johon kuului tärkeänä osana 1970-luvun marxismi. Minua kiehtoi alusta lähtien ajatus tieteen tekemisestä osana kokonaisvaltaista pyrkimystä parempaan yhteiskuntaan ja maailmaan. Toisaalta opintojaksojen aiheet liittyivät usein yhteiskuntaan, joten kaikki yliopisto-opinnoissani tuntui ohjaavan minua kohti yhteiskunnallista aktiivisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä. Mutta virikkeitä tuli myös toisista suunnista. Syksyllä 1994 Suomessa oli pidetty kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Vastustin jäsenyyttä alusta lähtien aktiivisesti – kenties ensin itsenäisyysmielisestä ja "vittuun Brysselin herrat" -henkisestä näkökulmasta. Minua vihastutti seurata, kuinka Iso Raha ohjasi apurinsa valtamedian avulla kansanhegemonian jäsenyyden puolelle. Keväällä 1995 vasemmisto (johon SDP:kin ehkä juuri tuohon hetkeen saakka voitiin lukea) sai suuren voiton eduskuntavaaleissa, mutta Lipposen hallitus alkoikin toteuttaa oikeistolaisinta koskaan Suomessa näkemääni politiikkaa. Kaikki tämä radikalisoi minua niin tuhdisti, että viimeistään kesällä kutsuin itseäni sosialistiksi – ja kaverit minua kommunistiksi.

Hankin ajokortin heti täytettyäni 18 vuotta. Siinä vaiheessa maailmankatsomukseni oli vielä melko keskiluokkainen, joskin anarkismi ja hippiaate kiinnostivat. En voinut kuvitellakaan, että yli 20 vuotta myöhemmin en vieläkään olisi koskaan omistanut autoa. Yllä kuvattuna ensimmäisenä opiskeluvuotenani asuin vielä vanhempien kodissa, ja kun äiti työskenteli toisessa päässä samaa yliopistoa, kuljimme kodin ja yliopiston väliä yleensä samalla autolla. Polkupyörä palvelikin hyötyliikunnan sijaan muita funktioita. Havainnoin pyöräillessäni luontoa, kaupunkia, maisemia, samalla kun annoin havainnoimani vaikuttaa suoraan mielentiloihini ja sitä myöten ajatuksiin ja oivalluksiin. Juuri polkupyörän satulassa 1990-luvun puolivälissä sain voimakkaimmat elämykseni aiheesta "me kaikki voisimme jakaa onnellisina tämän kauniin maailman – vain ilkeä yhteiskuntajärjestelmä pirstaloi ihmiskunnan yhteisyyden". Tätä aidompaa fillarikommunismia, ainakin jos puhutaan aatteesta eikä järjestelmästä, ei varmasti ole olemassakaan.

Pääseminen sisemmälle vasemmistolaiseen ajattelutapaan teki minusta entistä vankemman polkupyöräihmisen, sillä aloin yhdistää auton sekä sosioekonomiseen eliittiin että oikealla kädellä työläisiä, vasemmalla luontoa riistävään kapitalistiseen järjestelmään. Joukkoliikenne oli Oulussa kallista ja muutenkin pielessä, joten kun asuin omassa kodissa (joko yksin tai tyttöystävän kanssa), kuljin kaikki mahdolliset, usein 10–15 kilometrin välimatkat pyörällä. Pidemmille välimatkoille löysin liftaamisen, jota tietysti pidin erinomaisena vastikkeettoman jakamisen käytäntönä. Opiskelua seuranneina pitkinä työttömyysjaksoina (jatko-opinnot tyssäsivät ilmiselvään persona non grata -asemaan laitoksella, isolta osin vasemmistoradikalismistani johtuen) tuli välillä niin antisosiaalisia kausia, että haaveilin pitkienkin etäisyyksien matkaamisesta polkupyörällä. Fillarikommunistin lenkit venyivät välillä yli viidenkympin mittaisiksi. Tampereelle muutettuani olen jatkanut matkojen venytystä. Eräänä kesänä pyöräilin nykyään Hämeenlinnan kaupunkiin kuuluvaan Iittalaan, josta palasin lähijunalla; kesällä 2015 poljin Uudenmaan puolelle Lohjan (entisen Nummi-Pusulan) Loukkuun, valtatie 2:n varteen, josta palasin auringon pahoin polttamana kahdella bussilla kotikaupunkiin. Sosialismistani, jonka voi artikuloida kommunismiksi, en ole missään vaiheessa luopunut. Näen yhä viehättävät pyöräily-ympäristöni potentiaalisina rauhan, yhteisyyden ja rakkauden tyyssijoina, mistä vain surkea yhteiskuntajärjestelmä meidät pidättää irti.

Soinin "Tinppa" ja hänen kaltaisensa viittaavat käsittääkseni fillarikommunismilla ihan toiseen asiaan. Kaupungeissahan vaikuttaa poliitikkoja, jotka haluavat lisää tilaa kevyelle liikenteelle ja lisäksi joukkoliikenteelle, samalla kun yksityisautoilua halutaan kaupunkialueilla vähentää ja käytännössä myös rajoittaa. Nämä poliitikot ovat usein joko vasemmistoliittolaisia tai vihreitä, jotka "Tinpan" kaltaisten vasemmistolaisuuden mustamaalaajien silmissä ovat saman tien kommunisteja. Mustamaalausta harrastetaan siksi, että iso osa perussuomalaisten kannatuksesta pohjautuu Ison Rahan harrastamaan potentiaalisten vasemmistoäänestäjien ohjaamiseen apurinsa valtamedian avulla poliittisen kentän toiselle saralle; vasemmisto, ja siinä sivussa myös vihreät, on tehtävä vaalikarjalle mahdollisimman epähoukuttelevaksi, ja kommunismi-sanan negatiivinen leima auttaa tietysti asiaa. Itse en ole fillarikommunisti siinä mielessä kuin "Tinppa" tarkoittaa, sillä vaikka kannatan kevyen liikenteen (ja joukkoliikenteen) laajentamista yksityisautoilun kustannuksella, en kerta kaikkiaan lukeudu samaan yhteiskunnallis-poliittiseen kulttuuriin ja täysin eri kierroksilla pyörivä vasemmistolaisuuteni pohjautuu aivan toisenlaisiin asioihin. Mutta siinäkin on oma eittämätön osuutensa eräällä ihmiskunnan keksintöjen kärkipäähän lukeutuvalla kulkuvälineellä, polkupyörällä.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Pirkkalan moniste ja sosialistinen Suomi

En ollut uskoa silmiäni 5. toukokuuta 2016, kun valtamedia kaivoi pohjattomista laareistaan päivän kohuaiheeksi Pirkkalan monisteen. Siitähän tietysti kohuttiin jo 1975, kun kysymyksessä oli ajankohtainen (oppi)materiaali; lisäksi monisteeseen on viitattu läpi seuraavien vuosikymmenien säännöllisesti aina, kun 1970-luvun vasemmistolaisuutta on pengottu yhtään syvemmältä tai professionaalimmin. Lyhyesti sanottuna: Pirkkalan moniste oli 1974–75 peruskoulussa Pirkkalassa kokeiltu historian oppikirjoja korvaava moniste, jonka historiakäsitys oli marxilainen. Tämä ei tietenkään porvarillista yhteiskuntaa vaalineelle oikeistolle ja oikeistomedialle kelvannut, vaan asiasta nostettiin kohu periaatteella "nyt nämä röyhkeät vasemmistolaiset menevät liian pitkälle". Hämmentävää kyllä, vuonna 2016 – koko maailmankuvan muututtua täydellisesti – kyltymätön oikeistomedia nostattelee uutta kohua samalla periaatteella. Erityisesti SDP:läisten ainesten mukanaoloa on korostettu, millä on naurettavan ja pateettisen itsestäänselvä yhteys edellisenä päivänä uutisoituun gallupiin, jonka mukaan demarit olivat kirineet selvästi ykköseksi ja koko hallituksen suosio huvennut entisestään.

Kaikesta huolimatta monia on huolestuttanut ajatus, joka Pirkkalan monisteen taustoiksi esitettiin. Ettäkö vasemmisto 1970-luvulla rakensi määrätietoisesti sosialistista Suomea ihan kouluopetusta myöten kansan enemmistön tahdosta piittaamatta? On totta, ettei SKDL:n ja tuolloin vielä varsin vasemmalla operoineen SDP:n yhteiskannatus yltänyt 50 prosenttiin. Toisaalta kyseessä oli vuoden 1975 eduskuntavaalien perusteella kaksi suurinta puoluetta. Kun yllä mainitun gallupin mukaan nykyistä hallitustamme kannattaa 45,9 % äänestäjistä, tuolloin sosialistisiksi nimitettyjä puolueita kannatti 44,1 %. Ero on pieni – ja kuitenkin "perskeko" rellestää paraikaa ihan täysillä yhteiskunnan kimpussa muka näennäisenemmistön mandaatilla. Kaiken kukkuraksi eduskuntavaalien 1975 äänestysprosentti oli jopa 79,7 %, kun se vuonna 2015 oli ainoastaan 70,1 %. Ja toisin kuin typerä valtamedia uskottelee, äänestysaktiivisuuden lasku ei johdu niinkään ihmisten laiskistumisesta kuin kääntymisestä koko poliittista järjestelmää vastaan. (Jos nyt laskeskellaan, vuonna 1975 antoi 35,15 % Suomen äänioikeutetuista mandaatin sosialismille, 2015 nykyiselle hallitukselle 39,92 % ja tällä hetkellä sen ryöstökapitalismi saisi samalla äänestysvilkkaudella vain 32,18 prosentin mandaatin.)

Oikeistopainotteisen 2010-luvun valtavirta-Suomen on siis vaikea hyväksyä tosiasiaa, että tuntuva osa 1970-luvun puolivälin suomalaisista olisi halunnut sosialistisen Suomen. Niinpä Pirkkalan moniste – jonka taustalla oli muiden muassa Tampereen yliopiston psykologian laitos – on nähty esimerkkinä demokratianvastaisesta vasemmistolaisesta hivutuksesta tai, vielä höperömmin, suomettumisesta. On monta kertaa toistettu fakta, että 70-luvulla nimenomaan vasemmisto ei ollut suomettunut. Kommunisteja ja sosialisteja ohjasi sekä innostus aatteestaan että usko aatteeseensa, ei Neuvostoliitolle kumartelu. Sen sijaan oikeisto osasi kyllä suomettua, sillä se kumarteli NL:lle aatteensa vastaisesti. Niinpä (muutoinkin kyseenalainen) suomettumishöpötys on Pirkkalan monisteen yhteydessä täysin väärässä paikassa. Mitä vasemmiston hivutukseen tulee, näin vuoden 2016 perspektiivistä suhtaudun siihen lähinnä ihaillen. Missä nykypäivänä osataan usein vain ajautua latteaan keskustavasemmistoon tai konfliktiin kyttien kanssa, 1970-luvun puolivälissä rakennettiin viisaasti ja laaja-alaisesti rauhanomaista sosialistista vallankumousta. Oli vasemmistolainen mediakenttä ja kulttuurikenttä, oli punapääoma ja todellakin, kaiken kukkuraksi, vasemmistolainen peruskoululaisten oppikirja!

Mitä hienoa sitten oli (edes rauhanomaisen) sosialistisen vallankumouksen rakentamisessa? Nykyinen historiankirjoitus – mielenkiintoista: historiankirjoituksesta oli kysymys myös Pirkkalan monisteessa! – tietysti katsoo, että 70-luvun vasemmiston ajama sosialismi oli yhtä kuin Neuvostoliiton ja itäblokin malli. Useat aikakauden vasemmistoliikkeessä mukana olleet kertovat kuitenkin toisenlaista tarinaa. Heidän mukaansa 1970-luvun sosialistinen unelma syntyi hyvin pitkälti länsimaisen, 1960-luvun kulttuurisessa myllerryksessä muokkautuneen tajunnan pohjalta. Tämä on kulttuurihistoriallisesti helppo todentaa. Hieman yksinkertaistettuna ja kärjistettynä voi esittää, että uutta sosialistista Suomea rakensivat Pekka Kuusen ja Beatlesin lapset. 70-luvulle tultaessa heidän ajatuksensa vain radikalisoituivat – tämä oli hyvin yleinen ja yhdenmukainen länsimainen kehityskulku. Sosiologi Antti Eskola on syntynyt 1934 ja laulaja Liisa Tavi 1956, mutta molemmat olivat omalta osaltaan mukana paremman sosialistisen Suomen unelman rauhanomaisessa rakennustyössä. Täysin naurettava on se usein hoettu puppuväite, että tällaiset ihmiset olisivat toimineet vasemmistoliikkeessä jotenkin Moskovasta kauko-ohjattuina.

Pirkkalan monisteesta on mielestäni ihan asiallista herättää keskustelua, muttei sellaista typerryttävän yksipuolista, lyttäävää ja vääristelevää kohua, johon ala-arvoinen valtamedia jälleen kerran sortui. Ja tietystikään valtamediaa ei kiinnostanut tarttua syöttiin, jota muiden muassa Outi Popp ja minä tarjosimme Twitterissä. 1970-luvulla ei nimittäin juoninut tai hivuttanut ainoastaan vasemmisto, vaan – kahta kavalammin – tämän vaikutuksesta ja viime kädessä demokratisoitumisesta huolestunut oikeisto. Vapaan koulutuksen tukisäätiö oli suorastaan salaseuran tavoin toiminut oikeistolainen hivutusorganisaatio, joka toimi vuosina 1973–91. Sen taustalla olivat lähinnä STK ja 1974 perustettu EVA. Julkisuudessa säätiöstä ei tiedetty yhtään mitään ennen vuotta 2004, jolloin ilmestyi sitä käsitellyt Jari Leskisen tutkimus. Säätiö näyttää onnistuneen melkein kaikessa, mihin se pyrki vaikuttamaan. Alkuaikana se listasi tutkijoiden ja opettajien poliittisia kantoja sekä kirjoitti eduskunnan porvaripuolueille ryhmäpuheita koulutuspoliittisissa asioissa. 70-luvun kuluessa sen pyrkimyksiksi asettuivat "ajankohtaisten tietojen opettaminen tulosvastuullisesti" sekä "haitallisen kouludemokratian poistaminen". On muistettava, että peruskoulu oli tuolloin ihan uusi asia ja ajan ilmapiirin tuntien oikeisto, kenties psykologisella tasolla ymmärrettävästi, koki sen yleispätevän kansalaiskasvatuksen uhkana siinä missä kouludemokratiankin. Jälkimmäinen menikin läskiksi heti 1980-luvulla – ensin hieman oikeistolaistuttuaan – ja myös edellinen on viimeistään nykypäivään tultaessa kaikonnut. Tässä on syytä muistaa, että Pirkkalan moniste jäi kohun saattelemana käytöstä heti ensimmäisen kokeiluvuotensa jälkeen, Suomesta ei tullut sosialistimaata ja vasemmisto on siitä lähtien sekä taantunut että siirtynyt poliittisessa kentässä keskemmälle. Mutta joissakuissa meistä sosialistinen unelma elää yhä.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Niin oli kirjoitettu, ja niin tapahtui

Vappuaattona 30.4.2016 olimme Tampereen Näsinpuistossa kuuntelemassa livemusiikkia ja tapaamassa tuttuja. Musiikkiesitysten jälkeen oli alkamassa anarkistien mielenosoitus. Pientä mielenilmauksen henkeä oli ilmassa jo musiikkiesitysten aikana. Erityisesti "welcome to Panama" -performanssi, johon liittyen kliseisen viekoittelevaan asuun pukeutunut naishenkilö kierteli seurueissa mainostamalla veronkiertopalveluja kömpelöllä englannilla, herätti positiivista huomiota. Itse mielenosoitukseen en halunnut lähteä, sillä tiesin, mitä oli tapahtumassa. Ja niin tapahtui.

Kuten aiempia kirjoituksiani lukeneet tietävät, en ole anarkisti, mutta jaan kyllä anarkistien käsitykset kapitalismista, oikeistosta, Sipilän hallituksesta, yhteiskunnan kehityssuunnasta ja suurelta osin myös poliisista. Mielenosoituksessa oli mukana ainakin muutamia ihmisiä, jotka eivät identifioi itseään anarkisteiksi. Anarkisteja on lisäksi monta sorttia. Se, että kytät motittivat kaikki satakunta mielenosoittajaa vähintään puoleksitoista tunniksi lyhyelle kadunpätkälle ja vaativat poistuttaessa jokaiselta henkilötiedot, koska joku äärilinjan anarkisti oli heittänyt tahraavan väripommin, on joka tapauksessa sekä ylimitoitettua että tarkoitushakuista. Anarkistin kuvaama video myös osoittaa, kuinka kytiltä saa turpiinsa ja lopulta etälamauttimesta ainoastaan kerjäämällä sitä heiltä. Asiallisesta tilanteenhallinnasta tällainen on tietysti kaukana. Vielä räikeämpää kyttien gangsterismia oli omien tietolähteitteni mukaan tapahtunut edellisinä päivinä Pyhäjoen Hanhikivellä.

Mielestäni ei siis enää tarvita yhtään tilaisuutta sen osoittamiseen, että kytät ovat vanhan punkrallin mukaisesti natsisikoja. Se on osoitettu jo moneen kertaan. Oleellinen ongelma tässä(kin) on, että valtamedia puolustaa samaa kokonaisuutta, johon kyttäinstituutio kytkeytyy, eli 1) oikeistoa, 2) yhteiskuntajärjestelmää, 3) omaisuutta ja omistavaa luokkaa. Niinpä valtamedia toistaa, ja tulee toistamaan, kyttänäkökulmia – ellei yksiselitteisen kritiikittömästi, niin ainakin esittäen lähtökohtaisena oletuksena, jota muillakin näkökulmilla voidaan demokratiailluusion luomiseksi pehmentää.

Radikaalin vasemmistolaisen aktivismin ei kuulu kohdistaa teräänsä kyttiin, sillä niiltä saa todistetusti vain turpiinsa, vaan mediaan ja kulttuuriin (luonnollisesti valtaapitävän oikeistohallituksen lisäksi). On lyötävä valheet ja paljastettava totuus – ei annettava lisää tilaisuuksia valheisiin. Mielenosoituksia ei tietenkään kannata lopettaa, mutta niiden on hyvä pysyä samalla linjalla kuin Joukkovoiman elokuun 2015 ja maaliskuun 2016 suurmielenosoitukset. Ne ovat herättäneet valtavasti toivoa ja kapinallisten yhteenkuuluvuutta. Jatkoa näille mielenilmauksille on luvassa 3. syyskuuta 2016.

Itselleni tulee näitä asioita toistellessa vähän hassu olo. Kuinka monta kertaa tiettyjä asioita täytyy hokea, ennen kuin kapinaliike ottaa ne riittävän vakavasti? Välineet muutoksen tekemiseen ovat meidän hallussamme, mutta niiden sijaan sorrumme jatkuvasti käyttämään ikään kuin halvempia ja helpompia, käytännössä toimimattomia välineitä. Niin kuin arvasin, mitä alkuillasta 30. huhtikuuta piti tapahtuman Tampereella, sama tunne liittyy sekä aktivismin että yhteiskunnan kehityssuuntiin ylipäänsä. Olen myös täysin varma, etten näin kokiessani ole yksin. Hetkittäin tuntuu, kuin jossakin yläkabinetissa ryhmä Bilderberg-henkisiä valtaapitäviä liikuttelisi aktivismia tahallaan poispäin oikeasti eteenpäinvievistä ideoista, kohti taannuttavia ideoita varmistaakseen, että oikeiston valta pysyy turvattuna. Me asioita ymmärtävät jäämme eräänlaisiksi Kari Peitsamoiksi (joka Twitterissä päivittelee, miksei hänen kolmea teologia-elämänselittämis-pykäläänsä vieläkään kuunnella ja ymmärretä).

Omat pykäläni listaan varmuuden vuoksi vielä tähän yhteyteen:
1) Hylätään valtamedia (kokonaan). Perustetaan omia medioita ja tehdään niistä niin isoja kuin mahdollista, ja tehostetaan sosiaalisen median hyödyntämistä. Tämä voi edetä koko valtakulttuurin hylkäämiseen.
2) Ei keskustavasemmisto eikä periaatteen anarkismi. Ei ole syytä hylätä muutosvälineitä ennakolta eikä vesittää niitä.
3) Ei levitetä vihaa, ahdistusta eikä synkkyyttä, vaan rakkautta, hyvää mieltä ja iloa. Vihan perustalle ei voi rakentaa hyvää yhteiskuntaa. Rakkaus, hyvä mieli ja ilo edistävät toivoa ja energiaa, joita tänä päivänä tarvitaan kipeästi – niin kapinaliikkeen sisällä kuin koko yhteiskunnassa.
4) Tarjotaan vastauksia, ei kysymyksiä. Vuosikausia tahallisen tyhmentämisen kohteena olleet ihmiset eivät aina ole ensitilassa valmiita "ajattelemaan itse", vaan ajautuvat heille aggressiivisimmin tuputettuihin selitysmalleihin.
5) Ei lietsota riitaa melkein samoin ajattelevien kesken. Ei ole mitään hölmömpää kuin kahden vasemmistoradikaalin välirikko siksi, että suhtaudutaan eri lailla johonkin sata vuotta sitten tapahtuneeseen selkkaukseen. Yhdistytään.
6) Ei haaskata energiaa typerään riidanlietsontaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tai kyttien kanssa mielenosoituksissa.
7) Sen sijaan, että "taistelemme" kaikkien stereotypioiden mukaisesti, meidän on viimeistään nyt ajateltava, millä muulla tavalla voimme luoda parempaa maailmaa. Kirjoitetaan, puhutaan, lauletaan – laulamista eivät kytät voi tulla estämään, vaan yhteiskuntajärjestelmä suuntaa sitä vastaan ihan erilaisen torjuntasektorin, jolta emme saa enää turpiimme. Pidetään performansseja, pelleillään, levitetään naurua. Ollaan ystävällisiä ja tehdään hyvää ihmisille, joita emme tunne. Se on pehmeä vallankumous.

torstai 28. huhtikuuta 2016

Paskin hallitus ikinä

Sanayhdistelmään "paskin hallitus ikinä" on törmännyt sosiaalisessa mediassa niin monta kertaa, että se sopii kaapata tämän kokoavan kirjoitelmani otsikoksi. Olen nimittäin samaa mieltä: näin huonoa hallitusta ei ole Suomessa ainakaan omana elinaikanani nähty, ja muutkin sodanjälkeiset hallitukset lienevät vertailuilta turvassa. Listaan seuraavassa muutamia olennaisia tekijöitä:

Hallitus on kirjaimellisesti myymässä maansa. Suomessa metsien ja vesistöjen laaja valtio-omisteisuus on mahdollistanut niiden monipuolisen hyötykäytön yhteisenä kansallisomaisuutena. Näihin kohdistuvat yhtiöittämis- ja myyntiaikeet romuttavat koko suomalaisen luontosuhteen perustan. Lisäksi hallitus on edeltäjiensä tavoin päästänyt ulkomaiset kaivosyhtiöt tekemään valtauksia. Muutoinkaan hallitus ei ole millään lailla asettanut kotimaisia toimijoita – esimerkiksi yrityksiä – etusijalle, vaan sen voi nähdä jopa suosineen ulkomaisia.

Kaiken kukkuraksi hallitus ajaa TTIP-sopimusta, joka antaa bisnesfirmoille ongelmatilanteissa korkeamman valta-aseman kuin demokraattisesti valituille instituutioille. Toisin sanoen, jos Suomen valtio ja amerikkalainen yhtiö joutuvat Suomessa ristiriitatilanteeseen, Suomen valtio on tuomittu häviämään jutun.

Hallitus on vimmaisesti yksityistämässä kaikkea, mikä on valtiojohtoisesti toiminut oikein hyvin. Ennen kuin VR:stä tehtiin "voittoa tuottava valtionyhtiö", mikä on aina ollut minusta paradoksi, se oli periaatteessa täysin toimiva järjestelmä. Hinnat olivat tuolloinkin melko korkeat, mutteivät mitään 2010-luvun alkupuolen kiskurihintoihin verrattuna. Vuonna 2015 VR "kuunteli kansalaisia" ja alensi tuntuvasti hintojaan, mutta tämä tuoton vähentyminen korvattiin vähentämällä henkilökuntaa ja lakkauttamalla ennestäänkin turhan harvoja rataosuuksia. Näin VR ajettiin siihen kuntoon, että ministeri Anne Berner on voinut avoimesti julistaa pyrkivänsä koko rautatietoiminnan yksityistämiseen – siitä huolimatta, että muun muassa Britanniassa on asiasta huonoja kokemuksia. Kyse on ideologiasta, siis periaatteesta, eikä käytännöstä. Bernerin hanke Suomen tieverkon yksityistämiseksi onkin jo aivan tolkutonta paskaa. Tyhmempikin ymmärtää, mihin se johtaa: 1) tienkäyttömaksuihin, 2) kannattamattomien tieosuuksien jättämiseen hunningolle.

Tasapuolisuuden nimissä on syytä muistuttaa, ettei Suomen yksityistäminen ole pelkästään Anne Bernerin tai liikenne- ja viestintäministeriön käsissä – kunpa olisikin. Esimerkiksi sote-uudistuksen on helppo nähdä pelaavan ennen muuta syövän lailla alalle levittäytyneiden yksityisten firmojen pussiin. Metsähallituksen yhtiöittäminen viittaa yksityistämisen suuntaan – VR:kin ensin yhtiöitettiin (vuonna 1995). Kyllä yksityistämisvimma-tauti on levinnyt kaikkialle Sipilän hallitukseen, tai oikeastaan vielä pahempaa: Sipilän hallitus on ylipäänsä olemassa nimenomaan yksityistämistä, kapitalisoimista ja bisnesvaltaistamista varten.

Toisaalta hallitus on saanut inhoamaan valtiota, koska sen toimiaikana valtiosta on tullut kansalaisen vihollinen. Tampereen Pispalassa on yhdistyspohjalta toimiva kirjasto, joka syntyi kansalaistoiminnan pohjalta korvaamaan 1990-luvun alkupuolella lakkautettua kunnallista lähikirjastoa. Kirjastolla on selvästi oma luonteensa ja tunnelmansa. Lahjoitusten pohjalta kertyneet kokoelmat ovat mukavan satunnaisia, ja erityisyyttä korostaa myös anarkistisen kirjallisuuden hylly. Kun Pispalan kirjastoyhdistys ilmoittaa verkkosivuillaan tähtäävänsä edelleen kunnallisen lähikirjaston palauttamiseen Pispalaan, tällainenkin vanha sosialisti kummastuu: "Miksi sitä yhteiskuntajärjestelmää täytyisi tähän sotkea?" Vaikka pidän kunnallisista lähikirjastoista, ajatus yhteiskuntajärjestelmästä on muuttunut niin taannuttavaksi, että jopa (maksullinen!) yhdistysperustainen kirjastotoiminta tuntuu nyt vapautuksen ääneltä. Sipilän hallitus on kerta kaikkiaan saanut suhtautumaan kaikkeen valtiolliseen, kunnalliseen ja yhteiskunnalliseen entistä kielteisemmin. Edistystä on näkyvissä vain kansalaistoiminnan, järjestöjen ja yhdistysten kautta. Tämä varmasti sopii yksityistämisvimmaiselle hallitukselle, mutta minkäs teet.

Kun liikennevaloissa kävelee tai pyöräilee päin punaista, joku saattaa vielä katsoa hieman pahalla silmällä. Mutta kun ei ole kunnioitusta lainlaatijoita kohtaan, ei ole kunnioitusta lakejakaan kohtaan.

Hallitus ei ymmärrä ajamiensa yhteiskunnallisten muutosten johtavan täysin ilmeisesti rikollisuuden ja turvattomuuden lisääntymiseen. Tämä muistuttaa minua, ettei hallitus ole pelkästään läpeensä ideologinen (oikeistolainen), vaan myös selvästi tyhmä. Kun yhteiskunnan köyhimpien kapeaa leipää kavennetaan entisestään, ja toisaalta yhä useammilta evätään perusetuudet (varsin kyseenalaisin perustein), mitä hallitus luulee sillä saavuttavansa? Kuvitteleeko joku varattomien perustavan lisää yrityksiä, taikovan jostakin lisää työpaikkoja, kääntyvän rikkaiden sukulaisten puoleen – joita varmaan on jokaisella köyhällä, jee jee – tai tyytyvän osaansa ja kuolevan mukisematta pois? Ehei! Yhä useammalle pälkähtää päähän, että on sittenkin keinoja rahan ja toimeentulon hommaamiseen. Voi esimerkiksi varastaa, myydä huumeita tai vaikka solmia yhteydet järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Kun yhteiskunta ei kunnioita kansalaista, ei kansalaisellakaan ole enää mitään syytä kunnioittaa yhteiskuntaa. Sana "yhteiskuntasopimus" on Juha Sipilän toimesta ollut kovasti esillä – väärinkäytettynä kuin joulupukki vappumarkkinoilla – mutta samaan aikaan hallitus on tuhoamassa Suomen kaikkein tärkeimmän yhteiskuntasopimuksen: useimpien kansalaisten edes periaatteellisen yhteen hiileen puhaltamisen.

Hallitus ei missään tapauksessa edusta kansaa eikä kansalaisia, eikä toimi Suomen eduksi. Sen sijaan hallitus edustaa elinkeinoelämän ja suurbisneksen etuja, ja on jopa avoimesti toiminut yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa työntekijäjärjestöjä vastaan. Ei tarvitse muuta kuin muistuttaa Stubbin, Soinin ja Sipilän fistbumpista, kun työläisiä sortava "yhteiskuntasopimus" (käytännössä siis tupo) näytti hetken aikaa syntyneen. Jotkut hitaalla käyvät ihmiset eivät ole vieläkään oivaltaneet, ettei Sipilän hallitus millään tavalla työskentele Suomen parhaaksi. Heitä on syytä muistuttaa, että...

...hallitus ei ole hyvä edes omilla virallisilla perusteillaan, vaan tuottaa esimerkiksi taloudelle ja työllisyydelle koko ajan pelkkää hallaa. Tämä kavaltaa, ettei hallituksen ole tarkoituskaan parantaa edes näitä asioita, vaan ainoastaan tehdä Suomesta ison rahan tyrannisoima luokkayhteiskunta. Hallituksen näennäistoimet talouden ja työllisyyden parantamiseksi ovat pelkkää ideologiaa. Käytännön tehoa niillä ei ole tai se on jopa miinusmerkkinen. Esimerkiksi pyrkimys parantaa työllisyyttä kiristämällä työttömien asemaa pohjautuu väärään, täysin pinnalliseen oikeistolaisten oletukseen laiskoista, tuilla keplottelevista työttömistä. En millään usko hallituksen uskovan tähän kuvitelmaan itsekään, vaan se käyttää hyväkseen sitä, että jotkut ihmiset (tyypillisesti valtamedian kusettamina) uskovat siihen. Työttömien aseman kiristäminen ei näin ollen edes tähtää työllisyyden parantamiseen, vaan yksinkertaisesti yhteiskunnan heikompien jättämiseen oman onnensa nojaan.

Puhumattakaan siitä, mitä hallitus saa aikaan niille tärkeille asioille, joita se ei edes väitä puolustavansa. Talouskasvu ei minusta ole hyvä tavoite, sillä Suomessa on taantumasta huolimatta aivan riittävästi varoja, joka vain jakautuvat epätasa-arvoisesti. Yhteiskunnallista tasa-arvoa ei hallitus tietääkseni edes väitä ajavansa. Sen huomaa – paitsi ylipäänsä köyhimpien, myös opiskelijoiden aseman heikennyksistä. Hallitus ajaa toimia, joiden myötä vain ylempien yhteiskuntaluokkien lapsilla olisi minkäänlaisia käytännön mahdollisuuksia esimerkiksi akateemiseen koulutukseen. Sivistyksestä hallitus ei piittaa pätkääkään. Sosiaaliset ongelmat ja terveys kiinnostavat hallitusta vain yksityisen sektorin rahantekovälineenä. Asumisen ongelmista ei piitata, ellei niillä voi tehdä rahaa, ja alueellinen eriarvoisuus kiinnostaa vain keskustapuoluetta välineenä ylläpitää täysin naurettavaa "syrjäseutujen puolustajan" imagoa. Ympäristö on kaikkein eniten hätää kärsimässä. Näin katastrofaalista hallitustason ympäristöpolitiikkaa ei olisi 1970-luvun jälkeen pitänyt voida kuvitellakaan.

Hallitus ei taistele veronkiertoa vastaan, vaan suorastaan kannustaa siihen, ja myös hallituksessa itsessään on veronkiertäjiä. Lenita Toivakka ja Anne Berner ovat todistetusti sotkeutuneet veroparatiisiyhtiöihin, ja myös Juha Sipilällä on asiaan liittyen päivänselvästi omakohtaista salattavaa. Nyt, kun yhä useampi kansalainen tiedostaa veronkierto-ongelman suuruuden, meillä on hallitus, jonka voi hätäisiä "juu kyllä tartumme toimeen" -tyyppisiä lausuntoja antaessaan kuvitella iskevän silmää. Seuraavana päivänä isännilleen uskollinen kaupallinen valtamedia julistaa, kuinka hirvittävää on, että sosiaalitukia on joku joskus jossain hyväksikäyttänyt.

Hallitus valehtelee ja pimittää. Kun Alexander Stubb kaivoi jälleen kerran esiin hallintarekisterihankkeen, jonka hän oli pari kuukautta aikaisemmin luvannut pitää poissa pöydältä, Iltalehden Tommi Parkkonen – yksi harvoista oikeasti kriittisistä toimittajista, joiden juttuja valtamedia julkaisee – antoi tapahtumalle nimen "hallintarekisterin pojan paluun kosto". Aiemmin Stubb oli joutunut tilille valehdeltuaan, että 90 prosenttia asiantuntijoista kannattaa hallintarekisteriä, vaikka todellinen luku oli 10 prosenttia. Tällaisen valehtelun jälkeen ei yhdessäkään sivistysmaassa annettaisi ministerin jatkaa tehtävissään. Totta kai hallintarekisterissä on kysymys muun muassa bisnesyritysten veronkierron helpottamisesta. Viimeksi valehtelusta on jäänyt kiinni toinen kokoomuslainen, ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka, joka kirkkain silmin kielsi olleensa perustamassa veroparasiittiyritystä. Maassa maan tavalla, puolueessa puolueen tavalla, hallituksessa hallituksen tavalla!

Hallitus on antanut rasistisen ja fasistisen äärioikeiston rehottaa, mutta vittuilee kyllä vasemmistolle jokaisen tilaisuuden tullen. Juha Sipilän höpinät uusnatsien katupartioista auttamassa lapsia kotoa harrastuksiin jäävät historiaan yhtenä kaikkien aikojen möläyksistä, mitä pääministeri on Suomessa möläyttänyt. Puolueet ovat periaatteessa lupautuneet vastustamaan rasismia, mutta mitään käytännön merkkiä sellaisesta ei ole näkynyt. Vasemmistolle oikeistohallitus (ennen kaikkea kokoomus ja perussuomalaiset) kyllä muistaa aukoa päätään. Hallituksen suojeluksessa on myös äärioikeistotapahtumia tukenut, anarkistien ja muiden vasemmistoaktivistien toimintaa järjestelmällisesti vaikeuttanut poliisi – ja oikeistomyönteisiä ja vasemmistovastaisia valheita suoltava media.

Hallitus on ilman minkäänlaista kansan mandaattia alistanut Suomen USA:n ja Naton Venäjä-vastaiselle sotilaalliselle toiminnalle. Pahimman skenaarion mukaan Nato ja Venäjä provosoivat toisensa sotaan, ja Suomi joutuu suursodan näyttämöksi. Toisen maailmansodan tavoin Ruotsi säästyy sodalta, koska siellä ei ole koskaan ollut niin kokonaisvaltaisen typerää valtiojohtoa kuin Suomessa ja Baltian maissa. Haluaako oikeasti joku Suomen täyteen kärsimystä ja kuolemaa? Pian maassamme käynnistyy USA:n Venäjä-vastainen uhitteluoperaatio, joka tuo Suomeen isot määrät amerikkalaisia sotilaita ja aseita – luonnollisesti historiamme paskimman hallituksen suosiolla.

Hyvää vallankumousta!

torstai 7. huhtikuuta 2016

Valtamedian loputon, toivoton kujanjuoksu

Motto: "Mainstream media is so transparently biased I don't know how reporters can keep a straight face." (Nimimerkki @StarSparkle_UK Twitterissä 7.4.2016. Asiayhteys: London Broadcasting Companyn twiitti, jossa se ehdotti työväenpuolueen puheenjohtajan Jeremy Corbynin eroakoska tämä oli vaatinut pääministeri David Cameronia tilille Panama-veronkiertosotkuista.)

Tämä kirjoitus on jatkoa aiemmille valtamediakriittisille teksteilleni: Valtamedian mediavaltaValtamedian mediavalta – toinen näytös (osa 2: Paluu!)Valtamedian mediavalta 2015 sekä laajemmin http://sosiokeiju.blogspot.fi/search/label/valtamedia.

Panama-paperit ovat huhtikuun 2016 puheenaihe. Etukäteen arvioin varmasti yhtenä monista, että "historian tärkeimmäksi tietovuodoksi" nimitetystä paljastuksesta tulee todellinen sukupolvikokemus, jonka jäljiltä varsinkin nuorten ja asemaansa vakiinnuttamattomien yhteiskuntakriitikoiden maailma ei ole entisensä. Ihmisellä, joka ei ole kyyninen, on luonnonlahja olettaa uusista asioista ensiksi hyvää (tämän virkkeen lainaan suoraan ensimmäisestä mediavalta-artikkelistani). Ja onhan tilille joutunut monenlaista menijää – Islannin pääministeri peräti erosi, ja Suomessakin Nordea-pankille on oltu laajalti jättämässä omakohtaisia jäähyväisiä. Täytyy myöntää, että olen viime vuosina oppinut niin kriittiseksi Yleä kohtaan, että sen ja kaltaistensa mukanaolo tällaisessa projektissa herätti pään sisällä kysymyksiä. Tosiseikka, että yhdysvaltalaisia on kärähtäneissä "veroparasiiteissa" poikkeuksellisen vähän (ja kiinalaisia vastaavasti omituisen paljon), on myös herättänyt epäilyksiä – sekä minussa että lukemattomissa muissa sosiaalisen median käyttäjissä.

Valtamedian rooli on tullut entistä läpinäkyvämmäksi Panama-papereiden jälkikommenteissa. Ensimmäisessä kappaleessa mainittu LBC:n twiitti on vain jäävuoren huippu. David Cameronin miljonääri-isän on osoitettu kiertäneen veroja vuosikymmenien ajan, mutta valtamedia on enemmän suojellut kuin hiillostanut Britannian pääministeriä asiaan liittyen. Sen sijaan, kun panamalaisen asianajotoimiston listoilta on löytynyt pari Venäjän presidentin Vladimir Putinin kaveria, tämä on antanut länsimaiden valtamedialle syyn käydä päätä pahkaa Putinin kimppuun. Kun tällaista osaa katsoa kriittisesti, ei ihmetytä, kuinka rohkeimmat (ja toisaalta hulluimmat) uskaltavat pitää koko valtamedian kuvaamaa todellisuutta vuosikymmeniä kestäneenä pyramidihuijauksena, joka pelaa bisnesrikkaiden kabinettivallanpitäjien piikkiin.

Samaan aikaan kotimaassa: Helsingin Sanomien Nyt-liitteen nettisivuilla julkaistiin sinänsä tärkeä artikkeli rasismin merkityksen moninaisuudesta. Itse ihmettelin Twitter-kommentissani, miksi toimittaja Jussi Ahlroth käyttää läpi koko artikkelin "roturasismi"-termiä, vaikka haastateltu tutkija Lena Näre nimenomaan ilmoittaa: "Käytän mieluummin käsitettä rodullistaminen." Ahlrothin vastakommentit minulle olivat aluksi lähinnä ns. vittuilua, ja lopulta hän päätyi perustelemaan valintaansa väittämällä "journalismissa käytetään tuttuja käsitteitä". Väärin, Jussi: nimenomaan valtamediassa käytetään vallitsevia tuttuja käsitteitä. Kriittinen journalismi oivaltaa, että sen tehtävä yhteiskunnassa on levittää tietoa eikä vahvistaa vanhoja luuloja. Kun on tiedosta kysymys, sosiologian apulaisprofessori on uskottavampi lähde kuin valtamediatoimittaja. Miksei jälkimmäinen sitten tyydy edellisen näkemykseen vaan pitäytyy artikkelin puitteissa "tutussa", vallitsevassa käsitteessä? Siksi, että valtamedian tehtävä yhteiskunnassa on olla kumoamatta vanhoja luuloja, vaikka levitettäisiinkin uutta tietoa. Näin puolestaan on siksi, että vallanpitäjien valta perustuu moninkertaisesti enemmän vanhoihin luuloihin kuin tietoon. Ja Hesari/Nyt saa rahoituksensa bisnesrikkailta kabinettivallanpitäjiltä, jotka kriittinen ja tietävä vähemmistö hylkäisi välittömästi, mutta kritiikitön ja luuleva enemmistö antaa pysyä asemissaan.

Voisin palata alkumottoon. Kuinka valtamediatoimittajat pystyvät pitämään naamansa peruslukemilla toimiessaan vallanpitäjien pelinappuloina? Uskovatko he todella informaatioonsa? Mistä kumpuaa valtamediatoimittajien lähes poikkeukseton ylimielisyys asiallisiakin kommentoijia kohtaan sosiaalisessa mediassa? Jälkimmäiseen on tietysti helppo löytää vastaus trolleista, jotka provosoivat melkeinpä ammatikseen. Vastaus on suorastaan liian helppo. Mieleen tulee myös kotimainen Loppu MV-lehdelle -kampanja, jota aluksi kannatin yksiselitteisesti (MV-"lehteä" itsetarkoituksellisempaa disinformoijaa ei ole nähty edes itsessään valtamediassa). Lopetin kuitenkin kampanjan seuraamisen, kun ilmeni, että sen varjolla ylistetään, hehkutetaan ja pönkitetään valtamediaa. Itsetarkoituksellisesti? Samoin Panama-papereista on ehditty tekaista valtamedian valtava uusi menestystarina, vaikka tämän kirjoitushetkellä on yhä epäselvää, millaisia omia kähmintöjä median asiaan liittyvään toimintaan kätkeytyy.

Kyllä valtamedia julkaisee hyviä ja tärkeitäkin juttuja. Siitä ei ole epäilystä. Nämä hyvät ja tärkeät jutut eivät kuitenkaan saa kaataa kokonaisuutta, jonka oleellisimpiin tehtäviin kuuluu yhteiskunnan ja maailman todellisten vallanpitäjien pönkittäminen. Tästäkään ei oikeasti ole kriittisellä ihmisellä edes epäilystä. Mutta vanha totuus pätee: kun valta alkaa horjua, se kiristää heti otettaan (Erno Paasilinna). Siksi ylimielisyys some-kommentaattoreita kohtaan. Siksi MV-"lehden" vastainen kampanja – oikeasti rasismi tai edes disinformaatio ei sinänsä kauhistuta vallanpitäjiä. Siksi uudet, valtavat, lisäuskottavuutta tuovat menestystarinat kuten Panama-paperit. Siksi David Cameronin suojelu ja hyökkäys Jeremy Corbyniä vastaan. Siksi hyökkäys Vladimir Putinia vastaan – idän totuus maailmanpolitiikasta kun on "väärä". Siksi koko epätoivoinen kujanjuoksu. Kuka tai mikä meidän valtamediamme, ja viime kädessä vallanpitäjiemme, asemaa horjuttaa? Me. Me alamme tietää liikaa; me ymmärrämme vuosi vuodelta enemmän; meidän historiallinen tehtävämme on kumota valtamedian mediavalta ja samalla vallanpitäjien informaatiovalta.