keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Vapaus, kapina, "demokraatit" ja "republikaanit"

En olisi ikinä uskonut olevani jossain asiassa samaa mieltä kuin yksi Suomen johtavista natottajista ja Venäjä-pelon levittäjistä, professori Jarno Limnéll. Kesäkuun alussa hän ilmaisi Nykypäivä-lehden kolumnissaan, että "populistipoliitikot niin oikealla kuin vasemmalla ajavat nykyään vain yhtä asiaa: muiden oikeuksien rajoituksia". Ja edelleen: "Molemmat ääripäät haluavat rajoittaa sitä, minkälaisia kahdenvälisiä sopimuksia aikuiset ihmiset saavat keskenään tehdä."

Olen aiemmissa kirjoituksissa ilmaissut, että "punavihreän" hallituksen ihmisoikeuksia sumeilematta polkenut koronapolitiikka tuli itselleni järkytyksenä – siitä puhumattakaan, että minulle tuttu hallituspuolueiden kannattajakunta hyväksyi ja myötäili sitä. Hallituksen vähiten punavihertävä ryhmä eli keskusta on kuitenkin näyttänyt vaativan vielä tiukempia rajoituksia, ja perussuomalaisten alkuperäinen koronalinja oli kaikkein tiukin. (Myöhemmin persuissa käännyttiin peripopulistisesti kannattamaan rajoitusten purkua, kun oli huomattu, etteivät ns. syvät rivit kannatakaan niitä. Sama ilmiö tapahtui valtamediassa.) Kansalaisoikeuksien rajoittaminen on siis miltei koko nyky-Suomen poliittisen kentän agendalla.

Koronapandemia ei tietenkään ole ainoa asiayhteys, missä oikeisto ja/tai vasemmisto on rajoitusten kannalla. Vasemmiston nimeä käyttävä ryhmittymä on jo ajat sitten yhtynyt sosiaalidemokraatteihin kannattamaan erinäisiä nautintoainekieltoja ja kypäräpakkoja. Uudesta tieliikennelaista tehtiin niin hankala, että se haiskahtaa tarkoitukselliselta. Kaikkein häkellyttävintä on kansalaisten sähköisen tarkkailun hyväksyntä. Oikealla halutaan rajoittaa ei-suomalaistaustaisen väestön kansalaisoikeuksia ja maahantuloa – pahimmassa tapauksessa jopa naisten perusihmisoikeuksia. Poliittinen toiminta, joka lähtisi liikkeelle klassisesta vapauden, tasa-arvon ja veljeyden/sisaruuden ihanteesta (liberté, égalité, fraternité), on vuonna 2020 todella piilossa.

Näkisin, että oikeistolla ja vasemmistolla on oikeuksien rajoittamisessa yksi tunnistettava ero. Oikealla ajatellaan, että ihmisen on saatava tehdä mitä hyvänsä, mutta yhteiskuntajärjestelmällä on oikeus rajoittaa sitä, mitä ihminen saa olla. Vasemmalla katsotaan, että ihmisen on saatava olla mitä hyvänsä, mutta yhteiskuntajärjestelmällä on oikeus rajoittaa sitä, mitä ihminen saa tehdä. Jälkimmäistä näkökulmaa ehkä puoltaa globaalien ympäristöuhkien – kuten ilmastonmuutoksen – hoito, minkä tähden olen itsekin joskus taipunut sinnepäin. Ilmastoasioista tuttu suhtautumistapa ja jopa käsitteistö kaapattiin kuitenkin myös koronapolitiikan tarkoituksiin, mikä samalla vesitti sen tehtävän ilmastokysymyksessä.

Jaksoin pitkään taistella vasemmiston ja oikeiston uusia merkityksiä vastaan. Syksyllä 2019 annoin periksi. Vasemmistosta oli kerta kaikkiaan tullut itselleni tunnistamaton ilmiö, jonka kannattajaksi en enää osannut julistautua. Nykyään vasemmistoon luetaan joukko piirteitä, jotka ovat aiemmin olleet ns. sivistysporvariston heiniä. Oikeistoon puolestaan luetaan sekä entisaikojen työväenliikettä että vielä oman aikani vasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä lähellä olevia ilmiöitä. Tästä on helppo tehdä oivallus, että puhuessamme "vasemmistosta" ja "oikeistosta" puhumme yhä useammin siitä, mitä USA:n demokraattipuolueen ja republikaanipuolueen toimialaan lukeutuu. Demokraattipuolueessa on Alexandria Ocasio-Cortezin kaltaisia toimijoita, jotka ovat klassisesti vasemmalla, mutta enemmän valtaa on yhä Joe Bideneillä, jotka hyväksyvät kansalaisoikeuksien polkemisen – vain republikaaneja "lievemmin" – sekä maailmanpoliittisten vihollisten pommittamisen, mikä sopii kiintoisasti yhteen SDP:n ajamien (jenkki)hävittäjähankintojen kanssa.


Twitterissä on viime aikoina näkynyt useampikin huomio, että suomalaiset aktivistit omivat jenkkiläiset ideat ja konseptit niin sellaisinaan, että heidän voisi kuvitella elävän Yhdysvalloissa ja tunnustavan USA:n isänmaakseen. Huomio on liittynyt muun muassa Black Lives Matter -mielenilmauksiin, joissa jotkut olivat lukemassa jenkkipoliisien synnit suomalaisillekin poliiseille. (Ei sikäli, etteikö Suomen poliisi perseilisi useinkin, mutta sillä on omat, suomalaiseen yhteiskuntaan linkittyvät ongelmansa.) Ilmiö on kansainvälinen. Esimerkiksi toimittaja Iida Sofia Hirvonen kertoi Helsingin Sanomissa, kuinka Brasiliassa majailevan kansainvälisen politiikan tutkijan Alex Hochulin mukaan "Yhdysvaltojen poliisiväkivaltaa käsitellään kuin se olisi muiden maiden 'kotimaan ongelma'". "Rasismia esiintyy kaikkialla maailmassa", Hochuli sanoo. "On kuitenkin jo itsessään kolonialistista, jos esimerkiksi white privilegen käsite siirretään sellaisenaan maasta toiseen." Tätähän se on ollut myös suomalaisessa keskustelussa: aito yhteiskuntakritiikki puuttuu, meikäläisen yhteiskunnan kokonaiskuva ei ole hahmottunut aikoihin – sen sijaan lainataan rakkaasta kulttuuri-imperialistisesta USA:sta ideoita ja meemejä, joiden valossa asioita pinnallisesti tarkastellaan.

BLM-mielenosoituksista puheen ollen. On typerryttävää, että sloganista "all lives matter" (todellakin, kaikilla elämillä on väliä!!!!!) on joissakin piireissä tehty rasismia tukeva ja vähättelevä. Yhtä typerryttävää on, että väkivallattoman ja rauhanomaisen kapinan korostaminen ja puolustaminen on leimattu epäilyttäväksi tolkunihmisyydeksi. Historian luulisi opettavan: Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat ylisukupolvisia kansainvälisiä sankarihahmoja. Gandhilla oli kuitenkin vastustajia, paitsi vanhoillisissa, myös radikaalimmissa piireissä; Kingille taas jotkut kovan linjan kannattajat antoivat pilkkanimen "Martin Loser King". Ei tarvinne muistuttaa, että molemmissa tapauksissa väkivallan kannattajat on isolta osin unohdettu. Hyvää yhteiskuntaa ei rakenneta väkivallan päälle. Tämän ihmisten enemmistö muistaa. Hyväksymällä mielenosoitusväkivallan vasemmisto tekee myös tyhjäksi vuosikausien työn sen osoittamiseksi, että poliittiseen väkivaltaan syyllistyy useimmiten oikeisto.

Kapinaa kyllä tarvitaan. Tänä vuonna niin vasemmistolta kuin oikeistoltakin on unohtunut, että todellisen kapinan päämäärä on aina vapaus. Muitakin päämääriä voi olla (demokratia, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, ympäristönsuojelu...), mutta tällöinkin kysymyksen on oltava yhteiskunnan vapauttamisesta demokratiaan, oikeudenmukaisuuteen jne. Kapina tiukemman sääntelyn puolesta ei ole oikeasti mikään kapina. Sen sijaan se haiskahtaa epäilyttävältä. Kontrolloitu oppositio tarkoittaa sitä, että oppositioryhmä on luotu tai kaapattu muodostamaan vallanpitäjille näennäinen vastavoima. Tämä on nykymaailmassa todennäköisesti yleisempi ilmiö kuin kuvittelemme, ja sitä (on) taatusti esiinty(n)y(t) jossain muodossa myös Suomessa. Kysymys "ketä se hyödyttää?" on aina syytä kysyä ja vastausta pohtia perusteellisesti. Oma lukunsa on leikkiä kapinallista ja kannattaa ("demokraattista") hallitusta, jonka poliittinen linja eroaa marginaalisesti ("republikaanisesta") vastapuolesta lukuun ottamatta katteettomia uhkakuvia. Ja niitä kyllä riittää.

Uhkakuvilla hallitaan meitä. Kielloilla ja rajoituksilla hallitaan meitä. Vastapuoleksi tekeytymisellä ja soluttautumisella hallitaan meitä. Kulttuuri-imperialismilla hallitaan meitä. Poliittisten termien uusilla merkityksillä hallitaan meitä. Uusilla laeilla ja sähköisellä tarkkailulla hallitaan meitä. Silläkin hallitaan meitä, jos näennäiskapinalliset pyrkivät vapauttamisen sijaan hallitsemaan meitä. Ainoa hyvä hallitus on sellainen, jonka lopullinen päämäärä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Sellaista ei koskaan tule, jos tähtäimessä ei ole vapaus; vapautta ei koskaan tule ilman kapinaa.

lauantai 23. toukokuuta 2020

Corona est libertas?

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä 2020 oli tämän kirjoittajan tarkoitus aloittaa työskentely tamperelaisessa vaihtoehtokulttuurin toimitilassa. Se osoittautui aprilliksi, koska väliin tupsahti asia nimeltä koronavirus (SARS-CoV-2) kannoillaan sulkuja ja rajoituksia. Oivalsin jo maaliskuussa, että maamme Suomi oli menossa kevääksi kiinni ja kesäksi ainakin puolikiinni. Panostani tapahtumien järjestämisessä, keikoilla ja vaihtoehtomediassa ei kaivattaisi. Kiintoisana yhteensattumana olin tuolloin ajautunut hienoiselle törmäyskurssille "skenen" muiden toimijoiden kanssa; turhauduin eräiden henkilöiden saamattomuuteen ja välinpitämättömyyteen, mutta kasvoin heistä erilleni myös kiinnostuskohteiltani ja sosiokulttuuriselta suuntautumiseltani. Tein uskaliaan irtioton ja muutin maalle. Täällä koronapanikoijien vaatimukset ulkonaliikkumiskiellosta ja maskipakosta tuntuvat naurettavilta. Kulttuurimelske ei kuulu tänne sen enempää. Näin ollen voi katsoa, että korona vapautti minut.

Toisenlaisia ihmisiä korona – tai oikeammin yhteiskuntajärjestelmän, Systeemin, reaktio siihen – ei ole vapauttanut. Elämä on moralistista kyttäämistä. Ihmiset tarkkailevat itseään ja toisiaan muun muassa turvaväleistä ja käsienpesusta sellaisella pieteetillä, ettei heillä kaiken kohtuuden mukaan pitäisi olla mitään sanomista entisestä DDR:stä ja Stasista. "Vääriä" mielipiteitä koronasta ei saa esittää. "Ei saa" alkaa olla jo aika kirjaimellista: minäkin päädyin tänä aamuna vastailemaan Facebookin esittämiin kysymyksiin koronaviestinnän luotettavuudesta. Vastasin toki useimpiin kohtiin "en osaa sanoa", koska en halua olla mukana määrittämässä, mitä on sallittua sanoa ja mitä ei.

Viimemainittu suhtautumistapa on aika libertaarinen. Missä iso ja äänekäs oikeinajattelevien joukko on ollut rajoitusten ja ihmistoiminnan sääntelyn kannalla, libertaarit mieltävät, että ihmisten täytyy saada valita itse. Äärimmäinen sananvapauden kannattaminen on medialibertarismia: viestiköön kukin, mitä lystää ja päättäkööt ihmiset, mihin uskovat. Selkeää valehtelua en tietenkään hyväksy, mutta esimerkiksi koronan kohdalla erittäin iso osa informaatiosta on spekulointia ja ihmiset itse edelleen päättävät, mihin uskovat. Jos "oikein spekuloitu" nuijitaan ainoaksi oikeaksi totuudeksi ja "väärin spekuloitu" sensuroidaan tai kielletään, kysymys on perusteellisesta vapauden rajoittamisesta, jota ei libertaarisesta perspektiivistä voi hyväksyä.

Kasvoin maailmankuvaan, jossa oli lähes itsestäänselvyys, että radikaalit ja kapinalliset ihmiset pyrkivät vapautukseen. Myös vallankumouksellinen vasemmisto – lukuun ottamatta joitakuita harvinaisiksi käyneitä totalitaristikommunisteja – on pyrkinyt työväenluokan vapautukseen. Alkuperäisestä kotikaupungistani löytyi vanha seinäkirjoitus "vapaa kommunistinen mailma" (sic). Vaikka olen unelmoinut joskus yhteiskunnasta, jossa yksilöt toimisivat orgaanisina yhteisön osina, en ole koskaan halunnut yhteiskuntaa, jossa yksilöt määrätään toimimaan mekaanisina yhteisön osina. Toki on hyvä tiedostaa, että sosiologian klassikot Ferdinand Tönnies ja Émile Durkheim olivat eri mieltä "Gemeinschaftin" ja "Gesellschaftin" luonteesta: Tönniesin mukaan traditionaalisia yhteisöjä määritti orgaaninen ja moderneja yhteiskuntia mekaaninen solidaarisuus – Durkheimin mielestä täsmälleen päinvastoin. Mutta vanhastaan Durkheim tapasi edustaa porvarillista sosiologiaa. Tämän päivän ei-porvarilliseksi itsensä määrittävä sosio-poliittinen ryhmittymä on täysin jumissa mekaanisissa yhteiskuntaratkaisuissa, jotka eivät rakenna solidaarisuutta laisinkaan.

Paljon helpommalta tuntuu yhtyä Kirsi Pihan kantoihin. Hän kirjoittaa Ellun kanat -sivustolla, kuinka Suomen ja Ruotsin erilaisen koronapolitiikan kohdalla "kyse on ihmiskäsityksestä ja siitä, millaisen ihmiskäsityksen varaan yhteiskunta on rakennettu. Ruotsi operoi sellaisen ihmiskäsityksen mukaisesti, jossa ihminen ja kansalainen on vapaa toimimaan. (...) Ihmiseen ja tämän harkintakykyyn luotetaan. Ihminen on osa ratkaisua, ei ongelmaa." Oman pikaisen tarkastelun perusteella päättelen, että suuri osa Suomen väestöstä kannattaa 'ruotsalaista' ihmiskäsitystä. Pandemia-aikana meillä on kuitenkin tehty toisenlaisesta ihmiskäsityksestä moraalinen hyve ja rakennettu myös yhteiskunnan toimintaa sen varaan. Kevään 2020 hyveellis-virallisen suomalaisen ihmiskäsityksen mukaan ihanteellinen ihminen on koneen osa, joka toimii prikulleen ohjelmoitujen käskyjen mukaisesti. Joka sooloilee toiminnan tai ajatuksen tasolla, saa koneen ohjelmoijilta ja näille myötämielisiltä juurikin epäkelvon, rikkoutuneen ja väärin ohjelmoidun osasen palautteen. Systeemi ei tahdo hyväksyä, etteivät ihmiset suostu olemaan suuren systeemikoneen osasia vaan käyttävät omaa harkintaa ja vapautta; niinpä se syyttää vastasysteemiä ja disinformaatiota, joka myös kaiken maailman facebookeissa pyritään kieltämään.

Tämän aikakauden poliittinen avainkysymys liittyy tosiaan ihmiskuvaan ja yksilönvapauteen. Kumpaa me haluamme kannattaa – systeemimallia, joka näkee ihmisen koneen osasena (joka toimii ihanteellisimmillaan häneen ylhäältä syötetyn informaation mukaisesti), vai vapausmallia, jossa ihmisellä on oma harkinta ja harkintakyky ja siihen myös luotetaan? Mikäli jälkimmäinen on mieluisampi, on syytä päästä eroon sekä ensimmäisen vaihtoehdon moralistisesta hyveellisyydestä että sitä kannattavista, sen varassa toimivista poliittisista päättäjistä. Tässä on se vaikeus, että sama poliittinen ryhmä on leimautunut myös yhteiskunnan heikompiosaisten huolenpitoon ja vastakkaiset ryhmittymät taas mieluummin jättäisivät heidät heitteille. En usko heikompien heitteillejätönkään olevan suomalaisväestön suosiossa. Edessämme on yllättävä haaste: meidän on paikallaan löytää ja luoda sellainen poliittinen yhteiskuntaratkaisu, jota yksikään nykymuotoinen puolue ei kannata hallituksessa tai edes eduskunnassa. Tämä näennäinen mahdottomuus saattaa johtaa yllättävän monet vihdoinkin huomioimaan, kuinka ja miksi koko Systeemi on kaadettava. Sen toteutuessa voisimme todeta koronan ihan oikeasti johtaneen meidät vapauteen.


(Helena est libertas on M. A. Nummisen vuonna 1983 julkaisema progressiivinen albumi. Numminen sävelsi musiikin nykyisen vaimonsa Helena Vapaan taidenäyttelyä varten. Helena est libertas on hänen ainoa progelevynsä ja muutenkin poikkeuksellinen levy, sillä M. A. ei itse laula sillä laisinkaan. Näin ollen voi katsoa, että Helena vapautti hänet uuteen musiikilliseen kokeiluun.)

keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Kapinaton kapina (myös: "Väärät ihmiset, nurjat aatteet")

Huhtikuun puolivälissä 2020 törmäsin "koronadenialismin" käsitteeseen. Sillä tarkoitettiin COVID-19-pandemian vaarallisuuden kyseenalaistamista. Se on jotain, mitä ei käsitteen käyttäjien mukaan kerta kaikkiaan pidä tehdä, vaikka kehitys kulkisi vääjäämättä kyseenalaistajien näyttämään suuntaan. Läpeensä korruptoitunut WHO:kin on hivuttanut arvionsa kuolleisuudesta koronatartuntojen piirissä aiemmasta 3,4 prosentista "luultavasti alle yhden prosentin", ja Suomessa THL:n nykyinen arvio on enää 0,2 %. Lisäksi koronakuolemiksi myönnetään avoimesti luettavan kaikki kuolemantapaukset, joissa uhrilla on koronavirus – myös silloin, jos hänellä on syöpä tai useita diagnooseja päällekkäin. Vertailu ärhäkkään kausi-influenssaan – esimerkkinä 2016–17, jolloin influenssa surmasi Euroopassa reilusti yli 200 000 ja Suomessakin noin 1000–2000 ihmistä – on kuitenkin tabu ja "denialismia" eikä elintärkeää informaatiota, jota poikkeustilan ja paniikin keskellä nimenomaan täytyisi levitttää.

"Koronadenialismi" yhdistyy tietysti "ilmastodenialismiin". Meidät, jotka uskallamme epäillä kieltolakien ja karanteenin tarpeellisuutta, samastetaan heihin, joille kaikkien vuodenaikojen kouriintuntuva ja silminnähtävä keskimääräinen lämpeneminen ei riitä todisteeksi ilmastonmuutoksesta. Ikävä kyllä tämä paljastaa jotain oleellista kielteistä "denialismin" käsitteen käytöstä ja käyttäjistä. Olen tuhansien muiden tavoin luullut, että sillä viitataan ilmiselvän ja varman, tutkitun ja todistetun ilmiön kieltämiseen. Nyt sillä tarkoitetaan valtavirtatotuuden kieltämistä eli sitä, mitä mediakritiikki yleensä harjoittaa. Eikä siinä vielä kaikki: poliittisessa poikkeustilassa valtavirtatotuus on yhtä kuin hallituksen edustama kanta, joten "denialismista" puhuminen illegitimoi ylipäänsä oppositioajattelun. Tämä on demokratian kannalta lievästi sanoen kyseenalaista.

Näin ollen on syytä kysyä: onko "denialismista" puhuvien silmissä myös ilmastonmuutoksen kyseenalaistajien pahin synti valtavirtatotuuden kritiikki eikä ilmiselvä valehtelu? Jos edellinen, olemme pahassa pulassa. "Denialismista" puhuvat ovat nimittäin yhtä kuin kapitalismikriittisten – ja tässä mielessä yhteiskuntakriittisten – nykyinen valtavirta. Jonkin silmänkääntötempun avulla yhteiskuntakritiikki on käännetty uskollisuudeksi 1) tieteen ja tutkimuksen valtavirralle, 2) kaikkein vallakkaimmalle valtamedialle (Suomessa Yle ja HS), 3) julkisille organisaatioille (koronapandemian tapauksessa THL, WHO) ja 4) hallitukselle silloin, kun se on ainakin näennäisesti edellisten kanssa linjassa. Tämä ei ole yhteiskuntakritiikkiä, vaan yhteiskuntajärjestyksen – Systeemin – aktiivista puolustamista.

Eduskuntavaalien 2019 alla tein kokeiluja vaalikoneilla. Yksi niistä oli tavanomaista libertaarimpien kantojen syöttäminen: enemmän vapauksia, vähemmän kieltoja ja rajoituksia, muutoin "normaali" oma poliittinen näkemys. Tulokset olivat hälyttäviä. Yleensä minulle tarjotut punavihreät ryhmät tekivät tilaa kärjessä, piraattipuolue nousi keulille ja feministinen puolue putosi koko puoluelistan viimeiseksi. Samastuttuani 20 vuotta feminismin käsitteeseen olin hämmentynyt ja järkyttynyt, kun vaalikone väänsi minulle rautalangasta, että nykyään feminismi tarkoittaa Sääntö-Suomen äärimmäistä kannattamista. Koronakriisi on tarkentanut, että kaikenlainen "punavihreys" on sitä yhtä lailla. Ennenkin holhousyhteiskuntapuolueena esiintyneen SDP:n kohdalla asia ei tule valtavana yllätyksenä, vihreiden kohdalla tulee ja vasemmistoliiton tapauksessa todistaa lukuisat oikeistolaisten väittämät, joita vastaan olen kärryiltä pudonneena jaksanut inttää. Toki se todentaa myös oman aiemman väitteeni, että vasemmiston ennen ajama työväenluokan vapautus on vaihdettu samaksi työväenluokan holhoukseksi, jota porvarivallanpitäjätkin ovat harjoittaneet. "Kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista." Näin siis kirjoitin kesäkuussa 2019.

Samasta tekstistä löytyy toinenkin esiin pulpahtava asia. "Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen 'vasemmistolaisiksi' on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia ajatuksia ja ihmisiä." Klassisessa mielessä Suomessa ei ole vasemmistoa, vaan sen paikan ja nimen on vallannut antivasemmisto, joka pyrkii tukahduttamaan kapinan. (Asetelma kääntyy toki ylösalaisin, jos katsotaan vasemmiston nyt olevan oikeasti vallassa. Luultavasti molemmilla poliittisilla suunnilla moni luulee näin. Siinä tapauksessa vasemmistolaisuuden täytyisi kuitenkin tarkoittaa myös hävittäjähankintoja ja tukea kapitalistisille bisnesfirmoille, mikä olisi jo aika paksua.) Tässä valossa on perin pohjin ymmärrettävää, miksi äärioikeisto samastuu nykyään kapinaan, vapautukseen ja vastarintaan. On typerryttävää – ainakin minunlaiseni Y-sukupolvea vanhemman, turvallisuushakuisuutta vierastavan ihmisen silmissä – että kapina Systeemiä vastaan on perinteisiä vasemmistolaisia arvoja kannattavissa piireissä hylätty.

Toinen näkökulma: onko uskollisuus neljälle kolmannessa kappaleessa mainitulle kohteelle oikeastaan uskovaisuutta? Suomalainen(kin) kulttuuri kantaa vuosisatojen uskontokeskeisyyden perimää, mutta nyt varsinainen uskonnollisuus on siivottu marginaaliin. Suomalaisen sosiologian edesmennyt suuruus Antti Eskola, joka viimeisinä vuosikymmeninään tutki ja pohdiskeli juuri uskontoa, lausui usein lainatut sanat: "Eivät ihmiset vapautta halua, vaan jotain, jolle alistua." Itse en tunnista itsessäni tuollaista ihmisyyttä (päinvastoin aidon vapaustaistelijan henkeen ja vereen), mutta oletettavasti Eskola on heihin jatkuvasti törmännyt. Kun katselee, kuinka valmiita 2020-luvun alun "vasemmistolaiset", "vihreät" ja "feministit" ovat luopumaan omasta ja toisten yksilönvapaudesta ja panemaan kaiken toivonsa Jumalaan... anteeksi, siis tieteeseen ja tutkimukseen, valtamediaan, julkisiin organisaatioihin ja Sanna Marinin oikeamieliseen hallitukseen, yhtäkkiä tuntuu selvältä, että nämä ovat samaa kansaa, johon Eskola vanhoilla päivillään tutustui. Se on täydelleen eri ihmisryhmä kuin hänen ja kaltaistensa 1960–70-luvulla edustama radikaalivasemmisto. Siis "väärät" ihmiset.

Uskonnolliseen perimään viittaavat myös moralismi, hyveellisyyden ilmaisut, askeesia lähestyvä itsekuri ja "ankarat ajat" -diskurssi. Viimemainittu on yhdistynyt ilmastonmuutokseen: tietty ihmisryhmä on tuntunut odottavan suorastaan vesi kielellä, milloin pääsemme siirtymään tiukasti säädeltyyn, askeettiseen ekoyhteiskuntaan. Nyt, kun ilmastototalitarismia yhä saadaan odottaa, tämä ryhmä ottaa koronatotalitarismin avosylin vastaan tulevaa ennakoivana korvikkeena (mikä selittää myös "denialismin" käsitteen sujuvan uudelleensijoittamisen). Muun muassa minun tarjoamistani vaihtoehtoisista, positiivisista tulevaisuudenkuvista on tykätty vaieta. Toisaalla nimimerkki Untamo kirjoitti "vastuullisuusperformanssista ja moraalipaniikista keskellä poikkeustilaa": ihmiset pyrkivät ilmaisemaan oman moraalisen ylemmyytensä ja oikeauskoisuutensa, missä taudin leviämisen todellinen välttäminen on oikeasti toisarvoista. Untamo viittaa ilmiön yhteydessä myös "fasistiseen tendenssiin", minkä jälleen kerran luulisi liittyvän oikeistolaisiin. Mutta "pysy(y/n) kotona", "StayHome" ja muut tunnisteet jopa Twitter-käyttäjänimiin asti lisättynä tuntuvat ainakin oman otantani perusteella olevan nimenomaan punaviherpinkki ilmiö. (Pari vuotta sitten käytin usein termiä 'punavihermustapinkki', mutta anarkistit ovat tänä aikana ällistyttävästi kadonneet jäljettömiin.)

Elämme kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, joka on poikkeustilassa myös hyvin autoritaarinen. Yhteiskuntakritiikki sisältää periaatteessa edelleen kapitalismin kritiikin, mutta se on lukinnut itsensä Systeemin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Yhteiskuntakriitikon leiman kantajat samastuvat ihmisten hallintaan eivätkä vapauttamiseen. Samaan aikaan oikealla, missä isoa rahaa ja vahvimman oikeutta halutaan vain vahvistaa, puhutaan vapautuksesta ja vastarinnasta. Klassisessa mielessä vasemmistolaisia eli kapinallisia tyyppejä on oikeistossa ja klassisessa mielessä oikeistolaisia eli moralistisia käskyttäjätyyppejä vasemmistossa. Tämä on kapinatonta kapinaa molemmin puolin – käännetyistä lähtökohdista. Samaan aikaan yhteiskunnan ja maailman todelliset valtiaat hykertelevät tyytyväisinä ja käyttävät kansalle tarkoitushakuisesti syöttämäänsä poikkeustilaa uusien tarkkailu- ja rankaisukeinojen suunnitteluun, jopa kokeiluun. Todellinen vastavoima autoritaarista kapitalismia vastaan ei ole autoritaarinen sosialismi, kansallis-etuliitteellä tai ilman, vaan libertaarinen sosialismi. Se vaatii valtavirtatotuuden kyseenalaistamista, moralistisesta hyveellisyydestä luopumista, ankarien aikojen iloista hylkäämistä.

maanantai 23. maaliskuuta 2020

Elämää ja politiikkaa, eli: Ihminen, olet vapaa!

"Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki, 
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien –
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!"
Katri Vala: Kukkiva maa (1924)

"I hope I die before I get old
This is my generation"
The Who: My Generation (1965)

Luonnollisesti Katri Vala kirjoitti luonnosta. Ei liene epäselvää (tuntien 1920-luvun tyylilliset painotukset), että hänen runoonsa sisältyi myös inhimillinen allegoria. "Iloisen 20-luvun" elämäntäyteisen vaikutuksen kumosi ensin paranoidi ja autoritäärinen 1930-luku, sitten sotaisa 1940-luku. Sodan päätyttyä seurasi kuitenkin vauvabuumi, "baby boom", eli syntyivät suuret ikäluokat – angloamerikkalaisittain ilmaisten "boomerit". Kun nämä alkoivat aikuistua 1960-luvun puolivälissä, alkoi selvästi uusi sosiokulttuurinen ajanjakso. Koska nuoria oli paljon, nuoruus oli voima ja nuoret ihmiset joukkovoima. Pete Townshendin vuonna 1965 kirjoittama sukupolvimanifesti ilmaisi, etteivät heidänlaisensa halua koskaan muuttua vanhoiksi, sellaisiksi kuin ihmiset, jotka eivät tykänneet nuorista ihmisistä tai heidän sosiaalisuutensa ja kulttuurinsa muodoista. Oikeastaan Townshend sanoitti uudelleen Nicholas Butlerin vanhan ajatuksen hautakivistä, joissa lukisi: "Died at 30. Buried at 60."

Loppuvuonna 2019 levisi sosiaalisissa medioissa muoti-ilmaus "OK boomer". Sitä käytettiin välinpitämättömänä, ylenkatsovana reaktiona suurten ikäluokkien (ja näitä seuraavien, lähinnä 1950-luvulla syntyneiden ikäluokkien) harjoittamaan 1980–2000-luvulla syntyneiden sukupolvien vähättelyyn. Ilmauksen käyttäjät olivat leimallisesti Y-sukupolvea eli millenniaaleja tai vielä nuorempaa Z-sukupolvea. Y-sukupolvella on totuttu tarkoittamaan noin 1980–95 syntynyttä ikäryhmää; millenniaalin käsite sen sijaan on alkuaan viitannut 1982–99 syntyneisiin ikäluokkiin, jotka ovat syntyneet ennen 2000-luvun alkua mutta täysi-ikäistyneet sen jälkeen. Käytännössä nämä käsitteet ovat sekoittuneet. Z-sukupolvi on syntynyt Y-sukupolven jälkeen. Tunnetuin siihen luettu henkilö on Greta Thunberg. Ennen Y:tä – 1960-luvun jälkipuolella ja 1970-luvulla – on loogisesti syntynyt X-sukupolvi, johon minulla on kyseenalainen kunnia lukea itseni. X:ää pilkattiin aikoinaan "pullamössösukupolveksi", ja toisaalta se on saanut myös asiattoman osansa nuorempien "OK boomereista".

Elämme siis jo lähtökohtaisesti sukupolvisen vihan tai etäännyksen aikaa. Suomessa antaa oman erityislisänsä nykyisen hallituksen kokoonpano. Pääministeri Sanna Marin ja sisäministeri Maria Ohisalo ovat syntyneet 1985. Valtiovarainministeri Katri Kulmuni ja opetusministeri Li Andersson ovat vuosikertaa 1987. Heidän lisäkseen Marinin hallituksessa on seitsemän 1970-luvulla syntynyttä ministeriä. Ikänestori, ulkoministeri Pekka Haavisto, on tämän tekstin ilmestymispäivänä tasan 62-vuotias. Hallituksessa ei siis ole yhtään suurten ikäluokkien edustajaa, sen johdossa on millenniaali ja keski-ikä on noin 48 vuotta, mikä viittaa X-sukupolveen. Marinin hallituksesta siis puuttuu kokonaan ns. tuottavan työiän ylittäneen ikäryhmän viisaus ja elämänkokemus; sen sijaan nuorten aikuisten liikoja kyselemätön toimintakyky ja dynaamisuus ovat hyvin edustettuna.

Yllä kuvattu Marinin hallitus on nyt koronakriisin aikana sulkenut koulut, yliopistot, kirjastot, museot ja valtakunnanrajat, kieltänyt ihmisten kokoontumiset (mukaan lukien mielenosoitukset) ja määrännyt 70 vuotta täyttäneet kotiarestiin. Seitsenkymppiset eivät ole alistuneet nuorempiensa komenteluun, vaan asioineet ja tavanneet toisiaan niin kuin liikkeellä ei olisi ennen nähtyjä viruksia kummempaa. Toisin kuin nuoremmilla tulee mieleen, edellinen statement on paikkaansapitävä. Tämän päivän seitsenkymppiset olivat nimittäin lapsia, kun aasialainen influenssa tappoi kaksi tai ehkä jopa neljä miljoonaa ihmistä, ja viettivät kukkeaa nuoruuttaan, kun hongkongilainen influenssa sairastutti miljardi ja surmasi noin miljoona ihmistä. Jälkimmäinen tapahtui syksyn 1968 ja talven–kevään 1969 aikana. Kaikki me kulttuuri- ja yhteiskuntahistoriaan perehtyneet tunnemme siltä ajalta vallan muuta: hippiliikkeen, radikalismin, Vanhan valtauksen, Méxicon olympiakisat, keskioluen vapautumisen, erotiikan ja valtavat määrät aivan mahtavaa populaarimusiikkia.

Päättäjät ovat pääministerin johdolla puhuneet riskiryhmien suojelusta ja kuinka kaikkien täytyy osallistua siihen. Päättäjiltä unohtui kuitenkin kysyä, haluavatko riskiryhmät tätä suojelua. Suurista ikäluokista, jotka ovat riskiryhmää jo ikänsä puolesta, hyvin moni pitää karanteenipolitiikkaa lähinnä vapaudenriistona ja infantilisoivana holhouksena. Kun tuntee 1960–70-luvun – suurten ikäluokkien leimallisen sosiokulttuurisen kukoistuskauden – painotukset ja virtaukset, ymmärtää koronakriisin tehohoidon sotivan heidän pyhiä arvojaan vastaan. Yhteiskunta, joka kieltää ihmisten kohtaamisen? Se on vapautta ja rakkautta vihaava yhteiskunta.

Sosiaalisissa medioissa "kurittomia" yli 70-vuotiaita on demonisoitu ja heihin kohdistettu suoranaista sukupolvivihaa. Valtamedia on myös maalannut heistä huvittavaa kuvaa esimerkiksi "anarkistimummot"-käsitteen kautta. Toimittajat ovat sen verran nuorempia ja sisällä 2010–20-luvun ideologisessa ympäristössä, että heiltä on unohtunut, kuinka moni suurten ikäluokkien edustaja on sydämessään anarkisti. Kaikki tämä väärinymmärrys on osoittanut, että seitsenkymppisten ja vallakkaamman sukupolven välissä on jälleen sukupolvien välinen kuilu: viisikymmentä vuotta sitten se oli heidän ja heitä vanhempien välillä, tänä päivänä heidän ja heitä nuorempien välissä. Suuret ikäluokat eivät siis muuttaneet maailmaa, vaan he olivat yksin erilainen sukupolvi. Samalla tämä selittää yllättävän hyvin, miksi nykyajalla tuntuu olevan enemmän yhteistä 1930- ja 1950-luvun kuin 1970- ja 1990-luvun kanssa.

Alkuperäisellä "iloisella 20-luvulla" kirjoitettuun Katri Vala -katkelmaan on syytä palata jo siksi, että sen kukkaisteeman ja elämänvimman yhdistäminen tuoksuu 1960-luvun lopun kulttuuri-ilmapiiriltä. Voisimmeko ymmärtää, että uuden 20-luvun seitsenkymppiset haluavat "elää, elää, elää"? Tähän sukupolvien välisen kuilun toisella puolella tokaistaan, että siihenhän tässä juuri pyritään – turvaamaan heidän elämänsä. 21. vuosisadan valtakulttuuri on niin turvallisuushakuista, kurinalaista ja alistunutta, ettei 'elää'-verbin romanttista merkitystä enää ymmärretä tai muisteta. Enintään se yhdistyy käsitteeseen 'elämys', joka koetaan banaaliksi ja assosioituu kaupalliseen elämystuotantoon, elämysteollisuuteen. Tämä paljastaa, että 2020-luvun alun poliittiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset vallanpitäjät elävät niin syvällä sisällä kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä – omalla kielelläni Systeemissä – etteivät he tiedä muusta. He elävät ja hengittävät Systeemiä. Vapaus Systeemistä on nuoremmille sukupolville täysin mahdoton, sillä pakokeinotkin ovat Systeemin osia. Tietysti teoriassa voi tehdä muutakin kuin katsoa Netflixiä, syödä sipsejä & karkkia tai juoda kalsarikännit, mutta niin radikaali sosiaalinen poikkeavuus johtaisi sosiaaliseen ulkopuolisuuteen. Systeemi ei ole kaapannut ihmisiä valtaansa pakkolaein ja poikkeustiloin, vaan rationaalisella, optimaalisessa suhteessa yksilö- ja ryhmäkeskeisellä ajattelulla: ei kannata, ei seuraa hyvää, ei ole mitään järkeä.

Olen ajoittain pohtinut, kuka Suomea oikeasti hallitsee. Vetävätkö naruista muodollisen demokratian valitsemat päättäjät vai jotkut ihan muut toimijat taustalla? Riippumatta jälkimmäisten kirjaimellisesta valta-asemasta nykyinen hallitus on Systeemin palvelija, koska sen jäsenet sekä piirit, joilta hallitus saa valtuutuksensa ja vaikutteensa, ovat yksilötasollakin riippuvaisia Systeemistä. Suurista ikäluokista vain harvat ovat Systeemin orjia. Sen sijaan niitä on aina elähdyttänyt vapaus. Se elähdyttävä vaikutus näkyy, kuuluu ja tuoksuu edelleen. Kaikki sodanjälkeisen ajan sosiokulttuuriset virtaukset ja painotukset, kriisit ja pandemiat nähneellä sukupolvella on kaksi kertaa niin paljon elämänkokemusta kuin maamme pääministerillä. Siksi on ymmärtämättömyyttä ja sukupolvivihaa infantilisoida ja demonisoida sitä, nimitellä kurittomiksi, komennella ja holhota. Enemmän ymmärrystä sisältyy siihen, että ihminen on pohjimmiltaan vapaa.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Antifeminismi, jota feminismiksi kutsutaan

Twitterissä, jossa käyn leijonanosan aatteellisista keskusteluistani, totesin jonakin päivänä vuonna 2019 tai ehkä 2018, että sana "feminismi" jää luultavasti pian pois käytöstä. Sen juurena on latinan sana femina, jonka merkitys on yksinkertaisesti nainen. Lisäksi englanninkielinen Wiktionary tietää kiinnostavasti, että sanan feminism alkuperäinen, 1800-luvulla esiintynyt merkitys on ollut "the state of being feminine". Samaan törmäsin opiskellessani naistutkimusta 1990-luvun lopussa: vanhassa fyysisen sukupuolittamisen esimerkkinä toimineessa kuvassa oli tekstinä "simple constitutional feminism", ts. tietyt rakenteelliset piirteet miesoletetun kehossa olivat "feminismiä".

Oma feminismini oli aina ensisijaisesti feminiineinä, naisellisina tai naismaisina pidettyjen asioiden ajamista. Muistan kirjoittaneeni, että ennen olivat eriarvoisia sukupuolet, nykyään sukupuolisuudet. Vuosituhannen vaihteen näkökulmasta tässä ei ollut mitään epäfeminististä tai edes feminismin päälinjoihin nähden ristiriitaista. Nykyään on toisin. Feminismin äänen ovat kaapanneet ihmiset, jotka pyrkivät sukupuoliluokkien purkamiseen – siis myös naisen ja naiseuden kumoamiseen yksinkertaisena kategoriana. Tähän ovat vaikuttaneet transfeminismi ja myös queer-feminismi, mutta käänteen on viimeistellyt intersektionaalinen feminismi, joka korostaa cissukupuolisten etuoikeuksia verrattuna transsukupuolisiin ja näin ollen vaatii mukautumaan jälkimmäisten määrittelemään sukupuolikäsitykseen. Käytännössä määrittelyä eivät tee yleisesti transsukupuoliset, vaan transaktivistit, jotka ovat eturyhmä samalla tavoin kuin SAK ja Elinkeinoelämän keskusliitto ovat työpolitiikassa. Myös naistutkimus on lakkautettu, ja sen tilalla toimii tutkimusala nimeltä sukupuolentutkimus. Muistan vuosilta 1998–2000 oikein hyvin, kuinka (vanhakantaisesti feministinen) naistutkimus oli kaikkea muutakin kuin sukupuolentutkimusta.

Sukupuoliluokkien purkaminen johtaa feminismin kannalta kiinnostavaan ongelmaan. Oletetaan naisoletettu feministi, joka purkaa sukupuoliluokkia omalla kohdallaan irtisanoutumalla naiseudesta ja määrittelee sosiaalisen median profiilissaan pronominikseen "they". (Suomalaisittain taantumuksellinen englanninkielisen pronominin pakkomielteinen esittely ansaitsisi oman ihmettelynsä.) Kun tällainen ihminen katsoo voivansa puhua naisten puolesta, kyse on periaatteessa samankaltaisesta naisten äänen kaappaamisesta naiseuden ulkopuolelle, kuin jos miehet käyttävät naisten ääntä. Kun tuollainen ihminen katsoo oikeudekseen määritellä, millainen nainen ei saisi olla ja mitä naisen sen sijaan pitäisi olla (tätä todistettavasti tapahtuu), tämä muistuttaa periaatteessa miesten naiseudelle esittämiä vaatimuksia. Toki asiaa hämärtää se, että naisoletus yhdistää identiteettisiä naisia ja "they"-naisoletettuja. Mutta naiseuden pelkistäminen pelkäksi naisoletukseksi on harhapolku, jota voi hyvällä syyllä kutsua feministisen sijaan antifeministiseksi.

Edellä kuvattuun asetelmaan tuovat oman lisänsä miesoletetut feministit – iso osa heistä vieläpä avoimesti miesfeministejä. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa katsottiin, ettei mies voi olla feministi, koska hän ei katso yhteiskuntaa ja maailmaa naisen asemasta. Miehet olivat enintään "pro-feministejä". Tämä varmisti sen, että naisasian omineet aktivistit tosiaan yleensä olivat naisia. Vuonna 2020 tuo ei enää pidä paikkaansa. Naisasian omineista aktivisteista yhdet ovat naisia, toiset miehiä, kolmannet "they"-naisoletettuja ja neljännet (oman kokemukseni perusteella pienin ryhmä) "they"-miesoletettuja. (Transihmisiä toimii näkyvästi feminismin piirissä, mutta hekin näyttäisivät jakautuvan samastumaan joko naisryhmään, miesryhmään tai "they"-ryhmiin.)

Olen aiemmin kirjoittanut ongelmasta, joka syntyy, kun taustaltaan keskiluokkainen uusvasemmisto suhtautuu holhoavasti työväenluokkaan. Samanmuotoinen ongelma syntyy, kun feministiryhmä, joka koostuu huomattavalta osin muista kuin [identiteettisistä] naisista, asennoituu ohjailevasti ja manipuloivasti naisiin. Ihmisiä, jotka näkevät naiseuden, naisen sosiaalisen aseman ja kulttuurisen naisellisuuden voimavarana, ei aina katsota noissa piireissä hyvällä. Vuosikymmeniä feminismin sisällä elänyt naiserityisyyttä painottanut koulukunta on syrjäytetty. "Eläköön se pieni ero!" -ajattelua ei hyväksytä. Valitettavan usein intersektionaaliset feministit myös julistavat olevansa ainoita oikeita feministejä. Keppihevosena kulkee yleensä transihmisten asema: ellet sisällytä transnaisia naisiin siinä, missä cisnaisiakin, et ole feministi. Ymmärrän lähtökohdan, joskin transihmisten äänen on kaapannut suppea ryhmä aktivisteja ja esimerkiksi keskustelu transprosessissa katumisesta (ja näin ollen transsukupuolisuuden nykyisistä taustoista) on selvästi ulossulkemisen (sekä kiusaamisen ja maalittamisen) uhalla kielletty.

Kokonaan toisensuuntainen naisiin liittyvä juttu tuli vastaan helmikuussa 2020. Useat mediat, muun muassa HS/Nyt ja Me Naiset, kirjoittivat tradwife-ilmiöstä. Joukko nuorehkoja naisia julistaa ylpeyttään vanhakantaisen naisroolin omimisesta: kotirouvana olo ja miehensä hyväksi eläminen on nyt ihanteellista. Tradwife-liikkeen näkyvä hahmo Alena Kate Pettitt on kutsunut itseään feministiksi, koska tradwifet ovat itse valinneet roolinsa ja kotiäitiytensä eikä heitä ole kukaan siihen painostanut – päinvastoin, se on "tarvittava vastalause aikamme urakeskeisyydelle".

Oikeasti tradwifena olo on feminismin kannalta varsin ongelmallista. Tässä kannattaa muistaa Aretha Franklinin ja Eurythmicsin vuonna 1985 levyttämä laulu Sisters Are Doin' It for Themselves, joka mielestäni kiteyttää erittäin hyvin klassisen feminismin pääpointin: "Now there was a time when they used to say / that behind every great man / there had to be a great woman. / But in these times of change / you know that it's no longer true. / So we're coming out of the kitchen / 'cause there's something we forgot to say to you. / We say, sisters are doing it for themselves." Tradwifet siis kurkottavat feminismiä edeltävään aikaan ja kulttuuriin, mistä johtuen sen nimittäminen feminismiksi on hyvin ristiriitaista.

Ja kuitenkin. Syksyllä 2019 Me Naiset julkaisi artikkelin, jossa kulttuuriantropologi Taina Kinnunen nosti esiin suomalaisen tasa-arvoajattelun perustavan ongelman. Lainauksia Kinnusen haastattelusta: "Mehän usein ajattelemme Suomessa, että tasa-arvo on samanlaisuutta. (...) Ajatellaan, että kotiäitiys on pois tasa-arvosta. Meillä pidetään ihan täytenä luuserina, jos jää liian pitkäksi aikaa kotiin. (...) Meillä ei voi enää edes puhua aidosta valintamahdollisuudesta vaikkapa äitiyden ja uranaiseuden välillä, vaan pidetään itsestäänselvyytenä, että ne on pystyttävä yhdistämään." Kinnusen mielestä "todellista tasa-arvoa on, että voi valita itse, mitä tekee" – mihin on vaikea mennä sanomaan yhtään mitään vastaan. Paljon helpompaa on sanoa, kotiäidin tai -rouvan työtä glorifioimatta, että sellaiseen valintaan päätyvien naisten ratkaisun kyseenalaistaminen on jälleen samaa vanhaa tuttua, naisten elämän hallintaa ulkopuolelta käsin. Se on enemmän antifeminismiä kuin feminismiä – täysin riippumatta siitä, onko noissa valinnoissa feminismin hiventäkään.

Samanlaisuuden vaatimus tasa-arvon perustana on luonnollisesti oma lukunsa. Feministipiireissä usein kuvitellaan – vähintään alitajuisesti – että ollakseen samanarvoisia sukupuoliryhmien on samanlaistuttava. Tai sama yksilönvapausmantralla täydennettynä: yksilöllisyyksien kirjon ei pidä riippua sukupuolesta. Vaatimukseen, ettei syntymässä määritellyn sukupuolen pitäisi määritellä, mitä yksilöstä elämänsä aikana tulee, on helppo yhtyä. Ikävä kyllä tähän kuvioon liittyy eräs pahanlaatuinen ongelma. Kun naispuolisen ystäväni kanssa laadimme toistaiseksi kuvitteellisen puolueen ohjelmaa, siihen pujahti mukaan seuraava kohta: "Sukupuolisen tasa-arvon ei pidä pohjautua maskuliiniseen 'sukupuolineutraaliuteen'." Sukupuoliluokkien purkamiseen tähtäävä ja sukupuolineutraaliuteen pyrkivä feministi jättää huomiotta, että hänen käsityksensä neutraaliudesta on oikeasti maskuliininen, koska nainen on – niin kuin feministit itse opettavat – yhä väheksytympi sukupuoli (Simone de Beauvoirin klassista ilmausta käyttäen "toinen sukupuoli") ja näin ollen ihmisyyden normaali määritellään mieheyden kautta. Feministeiltä unohtui muuttaa ensin yhteiskunta sellaiseksi, jossa miesten irtautuminen stereotyyppisestä mieheydestään olisi yhtä todennäköistä kuin naisten irtautuminen stereotyyppisestä naiseudestaan. Ja mieluiten vielä paljon todennäköisempää.

Vuonna 2002, kun toimitimme Kulttuurivallankumous-zineä, laadin artikkelin 2000-luvun siihenastisesta vaikutelmasta. Lainasin mukaan Kai Aaltosen ja Saana Saarisen numerologiaa käsittelevää teosta Tunne numerosi – tunne itsesi (1987), joka määritteli silloisen tulevaisuudenvision näin: "Maskuliiniset, patriarkaaliset ja miesvaltaiset hierarkiat ja instituutiot häviävät. Maskuliiniset arvot häviävät. Tilalle tulevat matriarkaaliset ja feminiiniset yhteistyömuodot. Naiset nousevat yhteistyössä hoitamaan, hyväilemään ja parantamaan maailman." Nykyperspektiivistä edellinen on järisyttävää luettavaa. Näinhän sen piti käydä! Ensimmäisen lauseen sisältöön olisi kuvitellut liittyvän saumattomasti toisen ja kolmannen lauseen sisällöt, ja sitten: "hoitamaan", "hyväilemään" ja "parantamaan". Vuonna 2020 nämä seikat ovat viimeisen myyntipäivän jälkeisessä alennusmyynnissä, vaikka feministinen liike kuinka näyttäisi porskuttavan ja vaikuttavan. Maskuliiniset arvot ovat yhä hirmuvallassa – nyt jopa feministisen liikkeen tuella – eivätkä yhteistyömuodot ole sanottavasti muuttuneet 33 vuoden takaisista, koska kiinnostus niiden muuttamiseen unohtui jonnekin 00-luvulle. Kaikki tämä oikein kiljuu omaa antifeministisyyttään.

2020-luvun on syytä irtautua maskuliinisten arvojen ylivallasta, "samanarvoisuus vaatii samanlaisuutta" -harhasta, naisten elämän hallinnasta ulkopuolelta käsin sekä 2010-lukulaisesta antifeministisestä feminismin irvikuvasta. Oman laaja-alaisen kokemukseni perusteella naisoletettujen ylivoimainen enemmistö on ihan mielellään naisia. Kunnia sille. Kuulukoon siis naisten ääni lopultakin naisille itselleen ja olkoon naiseudella arvoa naiseutena ja ihmisyytenä.

Naistenpäivänä 8.3.2020.

torstai 27. helmikuuta 2020

Laulava ja tanssiva vallankumous

1970-luvun lopun Britannian poliittiset olot muistuttivat etenkin Sipilän hallituksen aikaista Suomea. Margaret Thatcherin oikeistohallitusta vastustettiin ja mieltä osoitettiin, mutta myös oppositioryhmien välillä oli vihanpitoa – vasemmistolaiset pelkäsivät fasistista National Front -puoluetta ja muuta ns. äärioikeistolaista liikehdintää. Mielenilmauksissa, jotka ajoittain paisuivat mellakoiksi, oli mukana usein nuorta väkeä ja punkkareita. Jossain vaiheessa tällainen poliittinen taistelu alkoi kääntyä itseään vastaan. Niinpä syntyi iskulause "tanssi, älä mellakoi". Moni halusi ymmärrettävästi muuttaa nuorten kulttuuria rauhanomaisempaan suuntaan, ja vedottiin inhimilliseen tarpeeseen pitää hauskaa ja olla yhdessä. Tähän puolestaan eräät uuden aallon muusikot reagoivat muodossa "tanssi JA mellakoi". He muistuttivat, että avoin poliittinen taistelu ja yhteinen hauskanpito eivät ole ollenkaan ristiriidassa keskenään tai poissulkevia.

Itse en näe syytä kannattaa mellakointia – ainakaan väkivaltaista sellaista – mutta mielenilmauksissa olen kyllä käynyt, yhteen aikaan paljonkin. Jossain vaiheessa 2010-lukua Tampereella huomioni kiinnittyi rumpuryhmään, joka soitti mielenosoituskulkueiden taustalle mukavaa samba- tai salsakomppia. Se oli elävää menoa ainakin verrattuna Helsingin mielenosoitusten ääniautoihin ja sound systemeihin. Yritin tanssia rummutuksen tahdissa, mutta useimmiten olin ainoa. Muutamaa vuotta myöhemmin rumpuryhmä oli edelleen mukana, mutta sen osuudesta oli leipääntyneellä tavalla tullut lähes huomaamatonta peruskauraa. Meno muuttui kerta kerralta hymyttömämmäksi. Loldiers of Odiniakaan ei muistanut enää kukaan, kun tapahtumanjärjestäjät ilmoittivat koko kaupungin vihaavan natseja. Kirjoitin silloin tähän blogiin otsikolla "Miksi en osallistu vihamarssiin".

Tässä blogissa olen myös kirjoittanut, että "jollei se laula ja tanssi, se ei ole minun vallankumoukseni". Edelliseen voisi lisätä, että jos se ampuu ja tappaa, se ei ole minun vallankumoukseni. Mutta keskityn tässä kirjoitelmassa hyvän vallankumouksen mahdollisuuteen enemmän kuin vesitetyn vallankumouksen uhkaan. Uskon todella, ettei hyvää yhteiskuntaa voi rakentaa, jos rakennustyö on aloitettu huonoilla välineillä huonolle perustalle. Jos muutokseen lähdetään hampaat irvessä nyrkkiä heiluttaen, menetetään tärkeä etu, jonka hymyileminen ja käden ojentaminen toiselle sen sijaan tarjoaisivat. Samalla periaatteella en yleislakkopäiväksikään suosittelisi ryppyotsaista taistelukokousta. Mieluummin vaikka jalkapalloa, runokirjaa ja lunkisti ottamista.

Elokuvassa The Blues Brothers on hyviä esimerkkejä musiikin, rytmin ja svengin mahtavasta voimasta. Yksi kohtaus sijoittuu afroamerikkalaiseen jumalanpalvelukseen, joka tempaisee pidättyvän valkoisen miehen mukaansa niin tehokkaasti, että hän näkee bändin uudelleenkasaamisen Jumalalta saatuna tehtävänä. Toisessa kohtauksessa bändin esiintyminen saa, paitsi mukaansa salillisen yleisöä, myös poliisijoukkojen blues-veljeksiin kohdistaman jahdin keskeytymään. Ehkä kaikkein kuvaavimmassa loppukohtauksessa ollaan vankilassa. Bändi aloittaa Jailhouse Rockin ja ruokasalillinen vankeja lähtee mukaan sellaisella vimmalla ja uhmalla, että aseistetut kurinpitojoukot hälytetään taas jahtiin – vankilan sisällä. Kontrolliin pohjautuva systeemi ei pysty pitämään kurissa ihmisjoukkoa, joka kokee rytmin ja svengin vastustamattoman energian – edes kurinpitolaitoksessa.

Laulun ja tanssin parhaat puolet eivät kuitenkaan ole vallankumouksen tehokkuudessa. Parasta on, että rytmi ja svengi eivät kysy, oletko "rasisti" vai "suvakki", "setämies" vai "femakko", "persu" vai "vihervassari". Se kysyy vain, oletko valmis luopumaan norsunluutornistasi ja vapautumaan. Eikä kukaan varmasti kuvittele, että laulava ja tanssiva vallankumous jakaisi ihmiset omiin ja vihollisiin sen perusteella, tempautuvatko he mukaan vai eivät. Sen sijaan se saattaa erotella jyvät akanoista. Ihminen, joka on vastustavinaan vallankumouksen teemoja, voi oivaltaa kumouksellisten positiivisen meiningin ja liittyä mukaan. Toisaalta feikki-vallankumoukselliset saattavat myös ilmaista itsensä. Ainakin kaikenlaiset ääritolkkuilijat pullahtaisivat pois pelistä, mikä ei sinänsä haittaa, koska sellaiset ovat muutenkin arveluttavia tyyppejä.

Laulu ja tanssi ei tietenkään olisi yhtä kuin vallankumouksen asiasisältö. Ja kuitenkin se määrittäisi, minkä puolesta maata muutetaan. Esimerkiksi mitään "sääntö-Suomea" ei yksinkertaisesti voi kannattaa laulaen ja tanssien. Myös jotakin tiettyä kansanryhmää vastaan suuntautuva yhteiskunnallinen protesti ei ole sitä tietä mahdollinen. Laulavan ja tanssivan vallankumouksen sisältönä ovat joka tapauksessa vapaus, rauha, tasa-arvo, erilaisuuden hyväksyminen, yhteenkuuluvuus ja rakkaus. Lisäksi niiden kanssa eivät ole ristiriidassa esimerkiksi heikompiosaisten huomioonottaminen, luonnonläheisyys ja ekologisuus, totuuden pimittämisen lopettaminen, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, paikallisuus ja omavaraisuus sekä – luonnollisesti – kulttuurin ja itseilmaisun ymmärtäminen sillä tasolla kuin minusta pitäisi ymmärtää.

Tämä kaikki voi tapahtua vain yhtä tietä. Meidän on lakattava jakamasta ihmisiä jyrkästi ja ehdottomasti "meihin" ja "muihin". Tätä äärimmäisen kielteistä käytäntöä harrastavat kaikkien ääripäiden edustajat. Meidän on hyväksyttävä tosiasia, että ihminen tekee useimmat (absoluuttisesti ajatellen kaikki) päätelmänsä puutteellisen informaation pohjalta. Niinpä suuri osa jotakin tiettyä poliittista tai yhteiskunnallista kantaa edustavista ihmisistä ajattelisi toisin saadessaan riittävästi toista informaatiota. Ja vaikka iso osa ihmisistä onkin lukinnut oman kantansa moniin asioihin, heitäkin voi lähestyä ihmisinä ja osoittaa, että ainakin omalta puolelta nämä kelpaavat lähimmäisiksi, vaikka ajattelisivatkin joistakin asioista aika kummallisesti. Kaikkien meidän on myös joskus kyseenalaistettava omat ajatuksemme: voisiko sittenkin olla niin, että meidän saamamme informaatio on ollut puutteellista ja olisiko vihdoinkin aika nähdä toinen puoli asiasta. Eikä tähän asetelmaan pidä suhtautua kylmästi "en minä, jos ei se toinenkaan" -vihanpitoperustalta. Kohtaamisen on lähdettävä jostakin, ja se jokin ei kovinkaan todennäköisesti ole se toinen.

Nyt on aika ojentaa kätemme, hymyillä, katsoa silmiin, katsoa eteenpäin, tuntea rytmin ja svengin kutsu, tanssia, soittaa ja laulaa.

maanantai 3. helmikuuta 2020

Kaikki luulevat vastapuolen hyökkäävän

Hajota ja hallitse on yksi vanhimpia huijauksenomaisia kansanhallintamenetelmiä. Ilmaus 'divide et impera' on peräisin antiikin Roomasta. Sitä hämmentävämpää on, että kun törmäämme täysin ilmiselvään hajota ja hallitse -käytäntöön nykyajan maailmassa ja jopa Suomessa, emme tunnista sitä.

Marinin hallitus on oletettavasti "vasemmistolaisin" hallitus, mitä Suomessa on ollut vuosikymmeniin. Siitä huolimatta sen erot edeltäjiinsä ovat marginaalisia. Aktiivimallin nimellä kulkenut työttömyystuen leikkuri kyllä lakkautettiin, mutta tilalle suunnitellaan uutta "aktiivimalli kakkosta" syksyksi 2020. (IL:n tiedot saattavat olla harhaanjohtavia, joten asiaa on syytä seurata omin silmin.) Hallitus on myös ostamassa lisää hävittäjiä ja käyttäytyy muutenkin lievästi sanottuna oikeistolaisemmin kuin tyhmempi voisi luulla. Asiaa pitkään seuranneelle on hyvin selvää, että kokoomuslaiset voimat hallitsevat Suomea siitä huolimatta, että pintataso, julkinen valta, on punaviherkeskustalaisen koalition hallussa. Ne ovat miehittäneet alatason kauttaaltaan: viranomaiset, ns. asiantuntijat, valtamedia, puhumattakaan taloudellisesta vallasta – kaikki nuo ovat ja pysyvät kokoomusvoimien hallussa.

Mitä nämä kokoomusvoimat edustavat? Tietysti luokkavaltaa. Ehkei voida enää puhua edes porvaristosta, vaan eliitistä. Kaikki vallanpitäjät tarvitsevat välineitä valtansa ylläpitämiseen, elleivät ole kansan suoraan valitsemia ja konsensuksen hyväksymiä. Alatason vallanpitäjät eivät ole kumpaakaan. Niinpä oikeistoeliitti hyödyntää tarjolla olevia välineitä ylläpitääkseen kaappaamaansa valtaa. Välineitä riittää, ja julkisen vallan lobbauksen, viranomaislinjan ja valheellisen asiantuntijavallan lisäksi on – ehkä kaikkein keskeisimpänä välineenä – käytössä media: sekä perinteinen valtamedia että sosiaaliseen mediaan ja verkossa käytävään keskusteluun syötetyt harhaanjohtavat ideat. On päivänselvää, että "hajota ja hallitse" on aktiivikäytössä tällaisessa tilanteessa.

2010-luvulla keskeisimmäksi välineeksi kääntää vallanpitäjille potentiaalisesti vaaralliset ainekset toisiaan vastaan muodostui maahanmuuttokysymys ja sen ylikorostaminen. Erityisesti vuonna 2015, kun Suomeen "pakolaiskriisin" yhteydessä pulpautettiin noin 30 000 uutta turvapaikanhakijaa – kiinnostavasti kesken reilun puolen vuoden pituista poikkeuksellisen aktiivista mielenosoitusjaksoa Sipilän hallitusta vastaan – nähtiin työväenluokan ja siihen samastettavien ainesten jyrkkä kahtiajako: yhdet vastustivat aktiivisesti turvapaikanhakijoiden päästämistä Suomeen, toiset puolustivat sitä. Uusi vaihde löydettiin vuosikymmenen lopuilla. Näkisin sen edenneen kolmessa vaiheessa: 1) kesällä 2017 entinen perussuomalainen puolue hajotettiin, ja vanhan nimen perineestä ryhmästä tehtiin julkisesti jopa Sipilän hallitukselle liian radikaali oikeistoryhmä; 2) ennen kevään 2019 eduskuntavaaleja Jussi Halla-ahon johtamat persut nousivat uhkaamaan SDP:n asemaa suurimpana puolueena; 3) Rinteen ja sittemmin Marinin hallituksen työskennellessä valtamedia on hyökännyt järjestelmällisesti sitä vastaan, mihin kansa on gallupien mukaan myötäreagoinut nostamalla persut suosituimmaksi, ja ensisijaiseksi, haastajaksi nykyiselle julkiselle poliittiselle vallalle.

On ollut häkellyttävää seurata, kuinka nykyinen vasemmisto – yhdessä vihreiden, nuoren polven sosiaalidemokraattien ja erilaisten sitoutumattomien liberaalien kanssa – on reagoinut tähän tilanteeseen. Heille on myyty – ja mennyt täydestä – ajatus, että "mestari" Halla-ahon persut ovat natsipuolue. Toisaalta heihin on iskostettu (ja mennyt täydestä) ajatus, että "demokraattisten" päättäjien todellisen vallan kyseenalaistaminen on "salaliittoteoria" ja kaikki sellaisiin hurahtaneet ovat epäuskottavia tai jopa oikeistolaisia (!). Niinpä he pelkäävät kuollakseen, että perussuomalaisten nousu hallitusvastuuseen johtaisi natsien valtaannousuun kuin 1930-luvun Saksassa. Epätoivossaan he yrittävät vedota kokoomusvaikuttajiin, joista tuoreen kyselyn mukaan 82 prosenttia olisi valmiita hallitusyhteistyöhön. Tämä paljastaa vinoutuneen politiikkakäsityksen lisäksi, ettei heillä ole minkäänlaista luottoa Marinin hallituksen osasten jatkomahdollisuuteen ainakaan kevään 2023 jälkeen – tai että persujen massasuosiolle olisi ylipäänsä tehtävissä yhtään mitään.

Perussuomalaisten "fasistisuus" on punaviherliberaaleille piireille fakta, jonka kyseenalaistajaa katsotaan avoimesti kieroon. Jatkuvasti myös törmää dystooppisiin visioihin perussuomalaisten valtaannousun jälkeisestä totalitarismista, jolta nykyistä "demokraattista" Suomea halutaan puolustaa. Sellainen on esitetty muun muassa silakkaliikkeen lähtökohtana. 26.1.2020 myös toimittaja Tino Lintunen muotoili Twitterissä, että "perussuomalaiset eivät ole tavallinen puolue, vaan projekti demokratian hajottamiseksi". Tällaisissa yhteyksissä olen tavannut muistuttaa, että punaviherliberaalit piirit eivät ole ainoita Suomessa, jotka kuvittelevat poliittisen vastapuolen pyrkivän totalitaariseen hirmuvaltaan tai ainakin demokratian hajottamiseen. Oikeistokonservatiiviset, siis perussuomalaisia lähellä olevat piirit nimittäin luulottelevat samaa itse punavihreistä. Heidän mielestään Marinin hallituksella ei ole demokraattista mandaattia, eikä naisten värisuora hallituspuolueiden johdossa ole kansan tahdon mukainen. Punavihreiden ryhmien julkisen poliittisen valta-aseman katsotaan olevan vasta alkusoittoa: tarkoitus on johdattaa Suomi sosialistiselle, kommunistiselle ja anarkistiselle tielle, edistää islamisaatiota ja "homosaatiota", tuhota ydinperhe, kristinusko ja suomalaisuus. Tätä siirtymää avittaisi (virheellisesti) punavihreäksi tulkittu media. Kysymys on propagandasta, mutta tuhannet kansalaiset uskovat siihen vilpittömästi. Ja propagandaa on myös toisella puolella.

Kumpikin osapuoli siis kuvittelee toisen osapuolen olevan hyökkäämässä ja hävittämässä jotain omalle osapuolelle arvokasta ja tärkeää. Sama asetelma toistuu muuallakin poliittisessa keskustelussa sekä mikro- että makrotasolla. Sosiaalisessa mediassa kriittistä kommentoijaa pidetään usein automaattisesti vastapuolena, vaikka hänen tarkoituksenaan olisi vain tarkentaa tai laajentaa perspektiiviä. Maailmanpolitiikassa lännen "Venäjä hyökkää" -narratiivi jatkuu jatkumistaan, minkä avulla tuhannet ihmiset on saatu hyväksymään "omien" hyökkäysvalmius ja siihen hävitettävät rahasummat.

On ihan selvää, että tällaista asetelmaa ei synny ilman kolmannen osapuolen sekaantumista asiaan. Mitä kotimaan politiikkaan tulee, tänäkin päivänä kokoomuseliitti nauraa hekottaa koko matkan omistamaansa pankkiin.

perjantai 17. tammikuuta 2020

Paska 2010-luku

2010-luku alkoi perussuomalaisuuden nousulla ja pikku-uutisella, että hallitus oli tilannut yhdysvaltalaiselta McKinsey & Company -konsulttitoimistolta uuden hallitusohjelman. Jälkimmäisen suhteen hälytyskellot soivat niin vaimeasti, että siitä olisi voinut ennakoida koko vuosikymmenen tapahtumakulut. Silti ilmassa oli myös toiveikkuutta. Kesällä 2010 uutiskynnys ylittyi, kun "satoja alastomia hippejä vaelsi Suomeen". European Rainbow Gathering -leiriksi paljastunut hippivirta saattaisi muistuttaa yksinkertaisesta ja rauhantahtoisesta elämästä vapaana järjestelmästä ja instituutioista. Eikä persuilmiökään tiennyt pelkkää pessimismiä. Monella persuilijalla oli oikeastaan klassisessa mielessä aika vasemmistolaiset arvot.

Huhtikuussa 2011 sain kuitenkin aiheen kirjoittaa erääseen tuolloin aktiiviseen blogiini: "Miten ihminen voi nostalgisoida toissapäivää?" Eduskuntavaalien lopputulos oli todella surullinen. Useimmat kuplani ihmiset järkyttyivät perussuomalaisten "jytkystä". Itselleni pahempaa oli kokoomuksen asema kiistattomasti suurimpana puolueena. Sama jatkui kuntavaaleissa syksyllä 2012. Vasemmistoliiton vaalitulosta pidettiin "torjuntavoittona", vaikka sen kannatus oli jatkanut supistumistaan eduskuntavaaleista 2007. Kommunistien, joille olin jopa tehnyt vaalityötä, ennestäänkin vähäinen kannatus hupeni suorastaan olemattomiin. Neljä vuotta myöhemmissä vaaleissa valitus jatkui, mutta jälleen omaan silmääni hieman omituiselta pohjalta. Persujen yhä iso, mutta entisestä kutistunut kannatus nähtiin pahimpana järkytyksenä, vaikka itseäni pännivät enemmän vasemmiston yllätysromahdus ja kokoomuksen ennakoitua isompi vaalimenestys. Siihen aikaan "vasemmistoon" oli vielä helppo samastua.

Kevät 2011 tunnetaan myös "arabikevään" nimellä. Aluksi luonnollisesti kaikille meille, jotka toivoisimme maailman elävän yhteisymmärryksessä, tässä ilmiössä näkyi paljon toivoa. Jossain vaiheessa asiat rupesivat menemään pyllylleen. USA:(n demokraattipuoluet)ta lähellä olevien voimien vihjattiin sotkeutuneen "arabikevään" masinointiin samoin kuin entisissä neuvosto- tai itäblokkimaissa tapahtuneisiin värivallankumouksiin. Libyassa ilmenneet levottomuudet antoivat länsivalloille tekosyyn pommittaa maata kohti keskiaikaa, syyllistyä Muammar Gaddafin murhaan ja aiheuttaa kurjuutta, joka jatkuu edelleen. Oli käsittämätöntä, kuinka lukuisat suomalaiset vihreät puolustivat Libya-iskua. Tässä vaiheessa ymmärsin jonkin suomalaisessa poliittisessa kentässä muuttuneen peruuttamattomasti. "Arabikeväästä" lähti liikkeelle Syyrian sisällissota, josta tuli käsittämätön lännen ja idän välinen informaatiotaistelu. Esiin nousi myös pelätty terroristirintama ISIS (IS, ISIL, Daesh), saudiarabialaisten aseiden ja USA:n Irakissa harjoittaman taistelukoulutuksen äpärälapsi.

Yksi 2010-luvun alun toiveikkuuden herättelijä oli WikiLeaks, Julian Assangen isännöimä projekti, jonka onnistuneet paljastukset erityisesti USA:n kähminnöistä ja salailuista vihjailivat, että tulevaisuudessa totuus – on se kuinka hyvänsä karu, irvokas tai ristiriidassa valtainformaation kanssa – tulee paremmin ilmi. Mitä sitten tapahtui? Ensimmäinen merkki rajusta vastaiskusta oli Chelsea (silloin Bradley) Manningin, jonka paljastukset WikiLeaks oli julkaissut, vangitseminen vuonna 2010. Kaksi vuotta myöhemmin itseään Assangea vastaan toteutettiin salaliitto: hänen niskoilleen kyhättiin keksitty raiskaussyyte Ruotsissa; kun hänet oli etsintäkuulutettu, hänet voitaisiin toimittaa Ruotsin kautta USA:han, jossa häntä odottaisivat muhkeat syytteet. Assange sai turvapaikan Ecuadorin suurlähetystöstä Lontoossa, jossa piileksien hän jatkoi WikiLeaksin ylläpitoa vuosikausia, kunnes häneltä katkaistiin verkkoyhteydet. Lopulta vuonna 2019 Ecuador irtisanoi turvapaikan ja psykofyysisesti huonoon kuntoon ajautunut Assange traagisesti vangittiin. Välillä vapautunut Manning päätti myös 2010-luvun vankilassa, koska ei suostunut todistamaan oikeudessa Assangea vastaan. Lisäksi kuuluisa yhdysvaltalainen tietovuotaja Edward Snowden on piileksinyt vuodesta 2013 Venäjällä, joka tarjosi hänelle turvapaikan. Näin 2010-luku kohteli totuuden puhujia.

Vuoden 2012 tapahtumiin kuuluivat Suomen presidentinvaalit. Voittajaksi kruunattiin Sauli Niinistö, jonka vaikutus 1990–2000-luvun suomalaiseen politiikkaan oli kenties musertavampi (kielteisessä merkityksessä) kuin yhdenkään muun. Tähän toki luetaan Niinistön vuoden 2006 ketku presidentinvaalikampanja, jonka suunnitteli mainostoimisto Bob Helsinki. Väitän joka tapauksessa, että perussuomalaisten henkilöimä poliittisen kulttuurin muutos lähti (Tony Halmeen eduskuntatyöstä riippumatta) juuri Niinistön vuoden 2006 kampanjasta. Vuonna 2012 Sauli Niinistön vastaehdokkaana oli toisella kierroksella vihreiden Pekka Haavisto, joka onnistui saamaan taakseen jonkinlaista ilmiötä. Niinistö kuitenkin keräsi 62,6 % äänistä. Kuusi vuotta myöhemmin hän sai samat 62,6 % jo ensimmäisellä kierroksella. Joku minua innokkaampi foliohattu voisi nähdä tässä keksityn lukeman. Itse en ole koskaan henkilökohtaisesti tuntenut Niinistön äänestäjiä, ja hänen ympärilleen rakennettu henkilökultti näyttää todella oudolta ja itsetarkoitukselliselta.

2010-luvun alkupuolella saimme myös kansalaisaloitteet. Homma näytti lähtevän mukavasti käyntiin – turkistarhauksen kieltoaloite meni eduskuntaan, tasa-arvoinen avioliitto jopa hyväksyttiin siellä – mutta sen ovat vesittäneet jäykkä eduskuntabyrokratia ja viimekätisten päätöksentekijöiden väheksyvä suhtautuminen. Lisäksi osa sinänsä kannatettavista aloitteista on ollut heikosti laadittuja ja päällekkäisiä toisten aika lailla samansisältöisten aloitteiden kanssa. Uskottavuutta on vienyt myös jokunen aloite sellaisesta laista, joka Suomessa on ollut jo iät ajat, mutta jonka olemassaoloa tietty kansanryhmä on pitänyt disinformaationa. Keskustelu, joka edellisellä vuosikymmenellä velloi keskustelufoorumeilla, on siirtynyt sosiaaliseen mediaan (Facebookiin ja Twitteriin) ja puppuuntunut entisestään. Oikeiston lisäksi puppuväitteitä on enenevissä määrin levittänyt myös vasemmiston nimeä käyttävä porukka; erityisesti Venäjästä on levitetty "totuuksia", jotka perustuvat täysin USA:n ja Britannian suurten propagandapajojen valheisiin ja puolitotuuksiin, ja joiden levittäjillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mikä ja mitä itäinen naapurimaamme todellisuudessa on.

Niin, se Venäjä. Kun 2000-luvun alussa kokoustimme rauhanmarssien ja paneelikeskustelujen järjestämisen merkeissä, ennustimme jo silloin USA:n aggression kääntyvän ennen pitkää Venäjää vastaan. Julkisuudessa kukaan ei virallisesti suostunut näkemään asiaa. Olimme oikeassa – jo 2010-luvun alkuun mennessä Venäjästä oli tehty "uhka", ja lopullisesti homma räjähti käsiin vuodenvaihteen 2013–14 molemmin puolin, Ukrainan uuden värivallankumouksen yhteydessä. Uhkapropagandan väittämien perusteella Venäjän olisi pitänyt hyökätä länteen jo sata kertaa, mutta vieläkään hyökkäystä ei ole näkyvissä. Oikealta vasemmalle juuri kukaan ei suostu hyväksymään, että uhkamedia (valtamedia) on valehdellut meille koko ajan päin naamaa. Propagandan sisältä löytyy yksi tosiasia: Venäjä oikeasti liitti Krimin itseensä vastoin ns. kansainvälistä oikeutta. Krimillä kuitenkin järjestettiin kansanäänestys, jonka mukaan krimiläisten ylivoimainen enemmistö halusi kuulua mieluummin Venäjään kuin Ukrainaan; venäläiset olivat sotkeutuneet tapahtuman järjestämiseen, mutta kansanäänestyksen lopputulos olisi ollut sama, vaikka sen olisi järjestänyt YK. Krimin asukkaiden enemmistö on näet venäläisiä, ja vuonna 2014 Ukrainan hallinto oli aktiivisesti alkanut vainota venäläisiä ja venäjän kieltä sekä heikentänyt näiden asemaa.

Venäjän väitettiin sitkeästi hyökänneen myös Itä-Ukrainaan. Siellä asukkaiden enemmistö ei kuitenkaan ole venäläisiä, vaan venäjänkielisiä ukrainalaisia. Tämän pitäisi jo perustella, miksei Vladimir Putinin nationalistinen hallinto ole ollut kiinnostunut Itä-Ukrainan liittämisestä Venäjään. Asia ei ole kuitenkaan kiinnostanut länkkäreitä, vaan Donetskin ja Luganskin "kansantasavaltoja" on pidetty Venäjän kätyreinä (eikä separatismina) ja venäläisiä vapaaehtoisia Venäjän armeijan sotilaina. Kansainväliset ihmisoikeusjärjestötkin menivät lankaan jakaessaan syksyllä 2014 ilmakuvan tankeista ukrainalaisella pellolla. Tarkemmassa syynissä ne osoittautuivat leikkuupuimureiksi. Separatistit ovat ehkä Venäjä-mielisiä, mutta heidän välinsä Putinin hallintoon ovat ajoittain olleet kireät. Pitäisikö Venäjä-mielisyyden sijaan puhua neuvostomielisyydestä? Käsite "kansantasavalta" viittaa siihen suuntaan. (Itse asiassa välillä epäilin synnyteltävän uutta Neuvostoliittoa, jossa Venäjä ei olisi mukana.) Lisäksi se viittaa sosialismiin, kun taas separatistien vastapuolta, Ukrainan armeijaa, ovat välillä hallinneet fasistit. Sotku on melkoinen, kun Venäjää on lännessä yritetty leimata äärioikeiston tukijaksi ja koko 2010-luvun oikeistoradikalismin nousua Venäjän masinoimaksi. Kuka hyvänsä looginen ihminen käsittää, ettei kuviossa ole mitään järkeä.

Oikeistoradikalismi puolestaan purskahti uusiin lukemiin "pakolaiskriisin" myötä syksyllä 2015. Suomeenkin tuli lyhyessä ajassa noin 30 000 turvapaikanhakijaa. Rasistipiireissä läikähti niin, että nähtiin jopa pari vastaanottokeskuksiin kohdistettua tuhotyön yritystä. Toinen samansuuntainen käännekohta oli syyskesällä 2017, kun Turussa marokkolaistaustainen mies puukotti jihadistisessa tarkoituksessa kymmentä ihmistä, joista kaksi kuoli. Vielä "pakolaiskriisin" jälkeen enemmistö suomalaisista hyväksyi kyselyn mukaan turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen; Turun iskun jälkeen enemmistö halusi tiukentaa maahanmuuttopolitiikkaa. Samalla aikavälillä myös rasismin ja fasismin vastainen aktivismi muutti selvästi luonnettaan. Aktivistit pyrkivät entistä avoimemmin oikeuttamaan omaa vihaansa, ja "tolkun ihmisiä", jotka asemoivat itsensä molempien "ääripäiden" ulkopuolelle, alettiin halveksia ja leimata vastapuoleksi. Vuosikymmenen loppuun mennessä sama käytäntö oli ulotettu meihin, jotka kritisoimme nykyantifasismin lisäksi nykyvasemmistoa ja intersektionaalista feminismiä samastumatta millään tavalla näiden vastapuoliin.


Sipilän hallituksen aloitettua kurjistavan politiikkansa vuonna 2015 Suomessa nähtiin poikkeuksellisen vilkas ja toivoa herättänyt mielenosoituskausi. Elokuun lopulla osoitimme yli kymmenentuhannen ihmisen voimin mieltä Helsingissä Joukkovoiman mielenosoituksessa. Lähes vastaava voimannäyttö tapahtui samojen tunnusten alla kevättalvella 2016. Jälkimmäinen oli osa mielenosoitusviikkoa, jonka aikana nähtiin muun muassa huomiota herättänyt traktorimielenilmaus. Kaikkein laajin joukkokokous tapahtui kuitenkin syksyllä 2015, kun ay-liike kokosi voimansa yhteiseen lakkopäivään. Koko tämän kauden ajan mielenilmausten muutosvoimaan selvästi uskottiin. Sen jälkeen homma alkoi lässähtää. Syitä oli monia – mielenosoitusten järjestämisorganisaatiot hajosivat, yksi tapahtuma meni sään vuoksi pipariksi, poliisi käyttäytyi toistuvasti täysin asiattomasti mielenosoittajia kohtaan ja, kenties ennen kaikkea, sekä maahanmuuttovastaiset että -myönteiset pyrkivät omimaan mielenilmauksia eivätkä nämä kaksi leiriä enää mahtuneet edes tilapäisesti yhteen. Omissa silmissäni kesän 2015–kevään 2016 mielenosoituskauden raunioittamiseen tiivistyy koko vuosikymmenen unelman romahtaminen.

Vuoden 2016 lopulla USA:n uudeksi presidentiksi valittiin televisiosta tuttu bisnesmiljonääri Donald Trump. Hänen nousunsa ja taustatukensa olisi ollut hyvin tutkittavissa ja selitettävissä (samoin kuin Recep Tayyip Erdoğanin Turkissa – ja perussuomalaisten Suomessa), mutta asia ei kiinnostanut heitä, joita sen nimenomaan olisi pitänyt kiinnostaa. Niinpä Trumpin synnyttämät keskenkasvuiset viha- ja halveksumisreaktiot, toisinaan myös ylikorostetut tykkäämisreaktiot, määrittävät koko 2010-luvun jälkipuolta. Kun Trump ja Putin kohtasivat toisensa kesällä 2018 Helsingissä, useimmat yhteiskuntakriittisiksi tai "vasemmistolaisiksi" itsensä mieltäneet vastustivat koko tapahtumaa maalaillen seinille Molotoveja ja Ribbentropeja. Tosiasiassa kokous tuntuvasti liennytti suurvaltojen kireitä välejä. Kaikkein pateettisinta oli Helsingin Sanomien "welcome to the land of free press" -kampanjointi tapahtuman aikana. Hesari tunnetaan mediakriittisten joukossa Suomen Pravdana, ja kaikilla meillä sadoilla tai tuhansilla toisinajattelijoilla, joiden tekstejä valtamedia on sensuroinut, syrjinyt, jättänyt julkaisematta tai poistanut nettikeskustelusta perusteettomasti, voisi olla jotakin sanottavaa maamme "vapaasta lehdistöstä". Eikä Ylegatestakaan ollut kulunut kuin reilut puolitoista vuotta.

Suomen oma poliittinen järjestelmä ajautui vielä pidemmälle tuhon tiellä. Yksi raja ylitettiin kesällä 2017, kun Sipilän hallituksen jatko turvattiin aika äärimmäisellä keinolla: uuden eduskuntaryhmän ja puolueen perustamisella. Perussuomalaiset valitsivat kesäkuussa 2017 uudeksi puheenjohtajakseen Jussi Halla-ahon – entisen pj:n Timo Soinin kannattaman Sampo Terhon sijaan – ja puolue luotsautui avoimemmin kohti ns. kansallismielisyyttä. (Oikeasti tuo kansallismielisyyskin on huijausta.) Sipilän hallitus pyrki irtisanoutumaan tuosta linjasta, mutta koska hallitus ei voinut jättää kesken aktiivista kurjistamispolitiikkaansa, Soinin ja Terhon vetämänä luotiin uusi Sininen tulevaisuus -puolue. Tällaista kikkailua ei koskaan pitäisi hyväksyä demokratiassa. Suomen nujerrettu kansa alistui kohtaloon, muttei koskaan hyväksynyt tekoa. Kevään 2019 vaaleissa epäuskottavat siniset jäivät kokonaan ilman eduskuntapaikkoja ja Sipilän hallitus sai muutenkin pahasti turpiinsa. Sen sijaan radikaalimmat perussuomalaiset kelpasivat kansalle paremmin kuin entiset uusliberalismin korruptoimat persut. Puolue hävisi vain niukasti SDP:lle, joka sentään kokosi uuden punavihreäksi leimatun hallituksen Antti Rinteen johdolla.

Uutta hallitusta vastaan nähtiin "vapaassa" mediassa jatkuva hyökkäys. Joulukuun alussa 2019 Rinne lopulta keploteltiin nöyryyttävästi eroamaan samalla tavoin kuin toinen hankala henkilö, Anneli Jäätteenmäki, vuonna 2003. Uusi pääministeri Sanna Marin on fiksu ja pystyvä ihminen, mutta valtamedia muokkasi hänestä yhdessä yössä lianderssonin: leimallisen Etelä-Suomen kaupunkilaisen, jonka vahvuudet esitellään naiselliseen tapaan edustuksellisina ja punavihreille nuorille mieluisina. Tällä varmistettaneen, ettei edellistä ryhmää vierastava kansanosa koe uutta pääministeriä omakseen. Lisäksi Marinin hallitus näyttää – Rinteen hallituksen tavoin – jatkavan ennakko-odotuksiin nähden ihmetyttävän entisenlaista politiikkaa. Ei voi olla heräämättä kysymys: kuka hallitsee Suomea – oikeasti?

Näin olemme päätyneet tilanteeseen, jossa perussuomalaiset nauttivat massasuosiota, kokoomus ketkuilee niiden kanssa yhteinen hallitus tähtäimessä, vasemmisto on täysin hurahtanut moralismiin ja identiteettipolitiikkaan, "feministit" räyhäävät etuoikeuksista, ilmastonmuutos on silmin nähden edennyt ja silti näkyvä ihmisryhmä kieltää sen olemassaolon, suursodan uhka leijuu maailman yllä ja globaali kapitalismi on luonut täysin absurdin maailmanjärjestelmän, jota silti kukaan silmää tekevä ei viitsi kyseenalaistaa. Sosiaaliset mediat toimivat algoritmipohjalta, eikä niissä saa edes näkyvyyttä, ellei tee samoja asioita samalla lailla kuin muutkin. Ihmiset ovat yksinäisempiä, ulkopuolisempia ja kuplaantuneempia kuin koskaan. Kaupallisuus on ulottanut lonkeronsa kaikkialle järjestelmään, joka ei viitsi edes huomioida, jos luo aikakauden tärkeintä ja tasokkainta musiikkia, teatteria, kuvataidetta, mediaa, yhteisöllistä kulttuurielämää, mitä hyvänsä. Ihmiset kyllä osaavat ja jaksavat yhä. 2010-luvun aikana nähtiin valtaisa määrä hyviä ideoita ja alkuja, jotka kuitenkin onnistuttiin sössimään. Vuosien 2015–16 mielenosoitusten, kansalaisaloitteiden ynnä muun mainitun lisäksi vastaan kävelivät Syrizan ja Jeremy Corbynin kaltaiset kansainväliset vasemmistoilmiöt, Loldiers of OdinPanama-paperit, kehopositiivisuusliike, Tampere Underground -skene ja tietysti Greta Thunberg ilmastolakkoliikkeineen. Kaikki ne ovat joko korruptoineet itsensä tai vähin äänin kadonneet, vaikka viimemainitun pohjalta saattaakin yhä kehittyä jotain oikeasti hyvää.

Hyvästi, paska 2010-luku. Tervetuloa iloinen 2020-luku, joka toivottavasti ei päästä hyviä alkuja lipumaan käsistä, vaan luo niistä uuden kauniimman todellisuuden: tanssivan ja laulavan vallankumouksen, ihmisten kädestä pitävän kohtaamisen, aidosti luonnon kanssa sopusoinnussa elämisen, vihan ja pahoinvoinnin korvautumisen inhimillisellä ymmärryksellä, vieraannuttavan kulutusyhteiskunnan korvautumisen läheisellä jakamisella, teeskentelyn ja huijausten korvautumisen totuudella.

tiistai 31. joulukuuta 2019

Hei, infosoturit

Vuoden 2019 loppusuoralla ilmoitettiin, että Suomeen oli perustettu uusi toimittajayhdistys nimeltä Toimittajaliitto. Siinä kerrottiin olevan mukana vanhaa MV-median ja Verkkomedian väkeä, kuten Juha Korhonen (puheenjohtaja) ja Janus Putkonen (varapuheenjohtaja). Seurailin Toimittajaliiton Twitter-tiliä hetken aikaa, muttei kulunut sitä aikaakaan, kun tili alkoi jo retwiitata kannanottoja, joissa Journalistiliitto ja koko valtamedia leimattiin (viher)vasemmistolaiseksi ja uusi yhdistys vapaaksi sen "mädätyksestä". Tämähän on täysin järjetön väittämä, kun erityisesti Sanoman julkaisut toimivat koko ajan mahtavana alustana kokoomuslaiselle propagandalle ja sen hyökkäyksestä Sanna Marinin (aiemmin Antti Rinteen) johtamaa hallitusta vastaan on tullut pysyvä asiantila.

On päivänselvää, että Suomeen tarvitaan kokonaan vanhasta valtamediasta riippumattomia media-alan ja toimittajien yhteistyörakenteita. Mediapooli, Julkisen sanan neuvosto ja Journalistiliitto ovat läpeensä korruptoituneita toimijoita, koska niiden suhde informaatioon ja totuuteen on sama kuin edustamillaan valtamedioilla. Ne edustavat institutionaalistettua propagandaa. Toimittajaliitto ei kuitenkaan ole toivotunlainen uusi yhteistyörakenne, sillä sekään ei perustu totuuden levittämiseen – ainakaan marinoimatta sitä väkevässä disinformaatioliemessä. Enemmänkin Toimittajaliiton linja vaikuttaa yhdistelmältä vastapropagandaa ja myötäpropagandaa. Se hyökkää media-alan institutionaalisia toimijoita vastaan, mutta tulee omilla kliseisillä teeseillään vain vahvistaneeksi joitakin näiden linjauksia tai suuntia.

Undie Median kakkosnumerossa (2/2019) Toimittajaliitto-teemaa sivutaan yhden "pikku-uutisen" verran sivulla 9. Sen lopussa mainitsen, että "Undie Media ei toistaiseksi katso aiheelliseksi solmia yhteyksiä Toimittajaliittoon". Tekstikatkelma on kirjoitettu ennen yllä viitattua Twitter-episodia. Kieltämättä Toimittajaliiton putkahtaminen markkinoille oli aluksi kiinnostava tapaus, ja kiinnostavinta siinä oli – ja on edelleen – vastapuolen infosoturien reaktio. Siihenkin viittaan Undie Median jutussa. Luonnollisesti valtamediat ovat rientäneet julistamaan koko hankkeen ties miksi röyhkeäksi huuhaaksi (ihan kuin ne itse eivät olisi röyhkeitä ja levittäisi huuhaata). Mutta yksittäiset reagoijat ovat menneet vielä pidemmälle. Toimittajaliittolaisia on väitetty jopa vieraan valtion operoijiksi, koska muun muassa Janus Putkosella on kytkös Donbassin kapinallisiin. Tietääkseni Donetskin ja Luganskin "kansantasavallat" eivät ole valtioita – mutta infosoturille ei olekaan kysymys niistä, vaan Venäjästä, joiden hän salaliittoteoretisoi olevan sekä Donbassin kapinallisten että Toimittajaliiton taustalla. Tietysti samat infosoturit itse päinvastoin leimaavat toimittajaliittolaiset salaliittoteorian levittäjiksi. Soppa vain hämmentyy hämmentymistään.

Se Toimittajaliitosta. Undie Media kuitenkin esittää muussa sisällössään paljon tärkeämpää mediakritiikkiä. Esimerkiksi sivuilta 2–3 löytyy pääkirjoitus, jonka olen myös kirjoittanut, aiheinaan klikkimedia, sosiaalisen median algoritmit ja sensuuri sekä näistä rakentuva kokonaisuus, joka täydellisesti sortaa ja syrjii itsenäistä ajattelua ja liian radikaalisti valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä. En voi väittää, etteivät valtamediatoimi(tta)jat tai vaihtoehtomedian äänen kaapanneet toimijat kykenisi näin kriittiseen ajatteluun; ongelma on todennäköisemmin siinä, etteivät he halua olla niin kriittisiä, vaan tyytyvät puolivillaisiin "totuuksiin". Pääkirjoituksen lisäksi mediakritiikkiasiaa sivutaan useaan kertaan muuallakin Undie Mediassa: artikkelissa länsimaisen valtaeliitin pedofiilirenkaasta (Niina Laurila), nuorten ilmastoaktivismia ja Greta Thunbergiä tarkastelevassa jutussa (minä), eräässä takakanteen präntätyssä runossa (Pieta Kontio) sekä Maailmanvallat-romaanin taustoja ja todellisuuspohjaa syväluotaavassa tekstissä (kirjoittajana itse kirjailija Mikko Silvennoinen).


Valitettavasti Undie Media on lähes yksin. Tälle ajalle on tyypillistä, että totuuden ja kritiikin nimissä jaksetaan kyllä touhuta, mutta samaan aikaan ne ovat pahimmanlaisessa alennusmyynnissä. Valtamedia on olevinaan itse Totuus (Pravda), samalla kun sen palkkalistat pursuavat räikeitä propagandisteja Timo Haapalasta Jessikka Aroon. Myös vaihtoehtomediassa läpinäkyvimmätkin infosoturit toimivat muka totuuden nimissä. Itse näin läpikriittisenä ihmisenä en edes usko objektiivisuuden mahdollisuuteen. Toimittaja, kuten tutkija, viranomainen tai kuka hyvänsä mielipiteitä päästelevä ihmisyksilö, edustaa aina jotakin yhteiskunnallista tai poliittista kantaa, vaikka yrittäisi kätkeä sen tai ei edes tiedostaisi sitä. (Esimerkiksi nykypäivänä sosiaalisessa mediassa levitetään paljon kokoomusoikeistolaisia näkemyksiä, joita pidetään neutraaleina tai faktoina eivätkä levittäjät itse miellä itseään oikeistolaisiksi tai äänestä kokoomusta.) Tunnustaudun avoimesti sosialistiksi, ja myös Undie Median anti-imperialistiset, valtaeliitinvastaiset ja kapitalismikriittiset äänenpainot saavat vapaasti näkyä ja kuulua. Näennäisen paradoksaalisti uskon, että oman epäobjektiivisuuden tunnustaminen sekä itselle että toisille voi johtaa lähemmäksi totuutta: tämä mediasisältö ei teeskentele mitään, tämä on kaikkine äänenpainoineen vain hyväksyttävä tai hylättävä. Sinä päätät.

Tältä pohjalta uskallan esittää journalisteille ja toimittajille, jotka oikeasti haluavat levittää totuutta eivätkä propagandaa, informaatiota eivätkä disinformaatiota ja jotka käyvät infosotaa enintään totuuden puolesta, muutamia vinkkejä:

• "Yleisesti tiedetty" tai "laajalti tunnustettu" ei todellakaan tarkoita samaa kuin "tosi". Vaikka 99 % sinua ympäröivistä ihmisistä olisi asiasta yhtä mieltä, se 1 % saattaa olla oikeassa. Ja vielä merkitsevämmin: vaikka kaikki ihmiset, jotka sinun piireissäsi otetaan vakavasti, olisivat asiasta samaa mieltä, he kaikki saattavat olla väärässä. Uskalla rikkoa kuplasi.

• Muista: loogisuus ja johdonmukaisuus ennen kaikkea. Jos näkökulma ei kestä loogista tarkastelua, se ei varmasti pidä paikkaansa. Jos johdonmukaisesti ajatteleminen johtaa sinut täysin alkuperäisestä näkökulmasta poikkeavaan johtopäätökseen, sinun on hylättävä alkuperäinen näkökulma, vaikka se tuntuisi kuinka vankalta lähtökohdalta.

• "Ketä tämä hyödyttää?" on tutkivan journalistin tärkein kysymys. Jos olet kirjoittamassa mediaasi jotakin näkökulmaa, joka on peräisin uutistoimistolta, muusta mediasta, sosiaalisesta mediasta, toimittajakollegaltasi tai vaikkapa joltakin haastateltavalta – ilman, että kyse on hänen sanojensa avoimesta suorasta lainauksesta – pysähdy miettimään, kenelle teet sen myötä palveluksen. Hallitukselle? Oppositiolle? Bisnekselle? Länsimaiden yhteenliittymille? Joillekin epäselville taustavaikuttajille? Seuraa johtolankoja väsymättömästi. Ylimalkaisesti viitattu "asiantuntija" ei ole neutraali toimija, eivätkä "kapinalliset" tarkkaile konfliktia viileästi etäältä sen ulkopuolelta vaan ovat koko olemiseltaan sotkeutuneet eturistiriitoihin.

• Väite, jonka mukaan vain vaihtoehtomedia ("vastamedia", jopa "valemedia") käy infosotaa ja levittää propagandaa, ei kestä päivänvaloa jo ihan siksi, että tätä näkökulmaa levittää ensisijaisesti valtamedia, jolle vaihtoehtomedia muodostaa uhan, ja toissijaisesti ihmiset, jotka ovat rakentaneet maailmankuvansa valtamediatotuuden varaan ja näin ollen vaihtoehtomedia uhkaa heidän ajattelunsa hauraita perusteita. Uskalla kyseenalaistaa "uskottavan" ja "epäuskottavan" median rajat.

• Ellei edustamasi media halua julkaista kirjoittamaasi tekstiä, koska se ei vastaa median käsitystä totuudesta, ymmärrä sen tarkoittavan, että medialla on agenda ja tekstisi ei vastaa sitä. Vedä juttusi takaisin ja tarjoa sitä jollekin toiselle medialle. Mikäli kaikki kokeilemasi valtamediat kieltäytyvät julkaisemasta sitä, julkaise se omassa blogissasi tai tarjoa esimerkiksi Vastavalkealle (joka on vielä kohtalainen alusta, vaikka pilaakin mainettaan muissa kuin konservatiivipiireissä tarjoamalla näkyvyyttä myös mm. ilmastodenialisteille).

• Totuus ei ole korruptoitavissa. Jos korruptoit sen, se ei ole enää totta.

tiistai 19. marraskuuta 2019

Minä, entinen äärivasemmistolainen

Alkuvuonna 2013 julkaisin blogitekstin otsikolla Minä, äärivasemmistolainen. Samastuin ongelmattomasti vasemmistoon, pidin vasemmiston merkitystä yksiselitteisenä ja itseäni jopa vasemmistolaisuuden mittarina. Kuitenkin jo saman vuoden syksyllä luennoin edesmenneen ViPun (Vihreä puolue) "ravintelivalistusiltamissa" otsikolla Vasemmisto, vallankumous ja värivallankumous kiinnittäen erityishuomiota siihen, että 1960-luvulta alkaen luokkakantaisen vasemmiston oli asteittain korvannut moraalinen uusvasemmisto. Kirjoitin myös tämän pohjalta blogitekstin – Kenen joukoissa luulet seisovasi. Samaa sanomaa olen toistellut – kuuroille korville – koko myöhemmän 2010-luvun. Keväällä 2018 jopa luennoin Pispalan kirjastossa sen väittämän pohjalta, että uusvasemmisto on nimenomaan keskiluokkainen liike ja uuskonservatiivisessa oikeistossa on sen sijaan enemmän työväenluokkaistaustaista väkeä. Sen jälkeen olen kirjoittanut suuresta kritiikin muilutuksesta (lokakuu 2018) ja poliittisten suuntien hämärtämisprojektista (toukokuu 2019). Tarvittiin kuitenkin vielä yksi kesä ja syksy vääntämään minulle rautalangasta, että "vasemmisto" on niin peruuttamattomasti jotain muuta kuin ennen, ettei siihen samastuminen enää suoranaisesti kiinnosta.

Yhdyn varmasti aina tulevaisuudessakin vasemmiston klassiseen talouspoliittiseen lähtökohtaan. Tulo- ja varallisuuserojen tasaaminen on hyvä tavoite. Keinoista voi olla eri mieltä, ja joskus eri- ja samanmielisyys kohdistuu yllättäviin ryhmiin. Esimerkiksi vasemmistoliitto kannattaa perustuloa, SKP:n kommunistit eivät. Itse olen täysin yksiselitteisesti perustulon kannalla. Oma perustuloni olisi myös vasemmistolaisittain kattava eikä viherkeskustalaisittain jätetty puolitiehen. Minusta myös laaja julkinen sektori on yhteiskunnallisesti hyvä asia. En kannata kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää (ollenkaan), mikä luetaan niin ikään yhä vasemmistolaiseksi mielipiteeksi. Sosialismin käsite on väännetty jo ties mihin merkitykseen, joten mikäli julistaudun sosialistiksi, minun täytyy lisätä julistukseeni aika monta alaviitettä. Uusvasemmisto samastaa sen pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, liberaali oikeisto byrokratiaan ja uuskonservatiivinen oikeisto jonkinlaiseen puna(viher)fasismiin. Itse samastan sen suunnitelmatalouteen, jonka puitteissa voidaan ratkaista iso liuta yhteiskunnallisia ongelmia. Klassisesti tämä on tietysti vasemmistolaisuutta, mutta 10. marraskuuta näin syytä seuraavansisältöiseen twiittiin: "Näillä näkymin on muuten ihan ajan kysymys, milloin vanhan liiton sosialisteja aletaan kutsua tai leimata oikeistolaisiksi."

Uusvasemmiston "sosialismi", ns. pohjoismainen hyvinvointivaltio, voi olla paras järjestelmä, jota meillä on koskaan ollut. Itse en kutsuisi sitä sosialismiksi. Sen perustana oli aina kapitalistinen, yksityisen sektorin bisnesfirmojen menestymiseen tähdännyt talous. Tänä päivänä moni ihannoi sitä verrattuna nykyiseen korporaatiokapitalismiin, mikä ei periaatteessa ihmetytä. Suosittelen kuitenkin lukemaan ruotsalaisten Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön dekkareita, etenkin sieltä loppupäästä, inhorealistisen kansankoti-näkökulman ymmärtämiseksi. Sjöwallin ja Wahlöön kritiikki Ruotsin 1970-luvun yhteiskuntaa kohtaan oli nimenomaan vasemmistolaista, ja koko kirjasarjan viimeinen sana on "Marx". Kritiikki sisältää myös aineksia, joiden "vasemmistolaisuudella" olisi nykypäivänä kyseenalaistajansa. Erittäin kiinnostava oma lukunsa on, että 1970-luvun pohjoismaiset yhteiskuntakriitikot näkivät sosialistisen vaihtoehtonsa vapautena raskaan kapitalismin ikeestä. 2010-luvun lopussa vapaus on oikeistolainen ihanne (jopa anarkistit ovat siitä käsittämättömän hiljaa), sen sijaan vasemmisto puolustaa "Sääntö-Suomea" ja suoranaista holhousta.

Holhouksesta saamme hyvän jatkokysymyksen: ketä holhotaan? Tietysti työväenluokkaa. Entisaikaan sosiaalidemokraattinen liike pyrki työväenluokan tiedostavaan itseholhoukseen. Demareista vasemmalle tykättiin, että työväenluokan kurittomuus suhteessa porvariston luokkavaltaan oli hyvä asia – joskin eritoten kommunistisissa piireissä pyrittiin työväenluokan sisäiseen kurinalaisuuteen, kun tähtäimessä oli tämän luokkavallan kumoaminen. Uusvasemmisto on ominut demareilta holhoavan asenteen suhteessa työväenluokkaan – ja koska se ei itse edusta työväenluokkaa (luokkakantaisuus on ylipäänsä toissijaista moraaliin nähden), siitä on tullut vanhan oikeiston kaltainen työväenluokkaa ulkopuolelta kontrolloiva tekijä. Työväenluokan enemmistö näkee tämän ristiriidan ja ymmärtää pysyä uusvasemmistosta kaukana.

Ei-luokkakantaisuuden järjettömänä kääntöpuolena mukaradikaalit uusvasemmistolaiset suhtautuvat usein vihamielisesti yrittäjiin – ainakin sellaisiin, joilla on alaisia. Nämähän toimivat pinnalta katsoen porvarillisessa ammatissa, ja pieni osa yrittäjäkuntaa (ehkä itsetarkoituksellisena poliittisena projektina) leimaa heidän silmissään kaikki yrittäjät oikeistolaisiksi. Uusvasemmistolta puuttuu sen ymmärtäminen, että "pohjoismainen hyvinvointivaltio" johti laajempaan sosiaaliseen liikkuvuuteen ja usein juuri työläistaustaisten ihmisten (etenkin miesten) siirtymiseen yrittäjiksi. Näin ollen tuntuva osa yrittäjistä on sekä henkilöhistoriallisesti että identiteetiltään enemmän kiinni työväenluokassa kuin yrittäjien "porvarillisuutta" kritisoivat uusvasemmistolaiset itse. Myös maatalouden harjoittajista on tehty yrittäjiä, ja toisaalta suuren muuton aikana 1960–70-luvulla kaupunkiin muuttaneissa ja heidän jälkeläisissään on paljon yrittäjiä. Yrittäjät ovat tosiaan usein kaikkea muuta kuin mihin yhteiskunta-analyysin puutetta poteva uusvasemmisto heidät samastaa: yhteiskunnallisen eliitin sijaan vanhaa työväenluokkaa tai maatalousväestöä ja näiden jälkeläisiä. Puuttuu myös laajempi ymmärrys uuden taloudellisen ja vanhan kulttuurisen "eliitin" välisistä kulttuurisista, sosiaalisista ja poliittisista eroista – tästäkin aiheesta olen kirjoittanut jo syksyllä 2016.

Eliitistä puheen ollen: yksi todella ärsyttävistä puolista varsinkin nuoremmissa uusvasemmistolaisissa on eliitin ja tiedostavan etujoukon ideoiden sekoittaminen. Marxilaisessa ajattelussa jälkimmäinen tarkoittaa vallankumouksellisiin kuuluvaa ryhmää, joka esimerkiksi kommunistisen puolueen muodossa opastaa kansan syviä rivejä kohti vallankumousta. Eliitti sen sijaan on saman ryhmän vastapuoli ja vihollinen. Uusvasemmisto omaksuu usein ideoita ja oppeja, joita se jollain alkeellisella tasolla pitää kumouksellisina, mutta jotka ovat käytännössä lähinnä kulttuurielitismiä. Nämä saattavat olla peräisin vegaaniliikkeen, sateenkaariliikkeen tai intersektionaalisen feminismin piiristä, usein jopa ihan vain urbaanista katukulttuurista, johon ideat on pahimmassa tapauksessa syöttänyt ison rahan bisnes. Ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää viimeisintä käsitteistöä ("LGBTQQIAAP"!) tai tiedä, mitä eroa on tofulla ja Mifulla, halveksitaan ja leimataan yhteiskunnalliseksi vastapuoleksi. Häiritsevimpiin kulttuuri-ilmiöihin kuuluu Per Looks, verkkosivusto, joka vuosina 2012 ja 2017 esitteli perussuomalaisia kuntavaaliehdokkaita muka naurettavina, koska ehdokkaat eivät näyttäneet kuvissa siltä kuin kuntapolitiikan tekijöiden korrektisti pitäisi. Uusvasemmistolaiset olivat aktiivisesti mukana naurukuorossa.

Vasemmistoliitto on pyrkinyt samastamaan koko vasemmiston itseensä ja kanonisoimaan oman päälinjansa suomalaisena nykyvasemmistolaisuutena. Puolueen logossa on jo kauan lukenut vain "vasemmisto", nettiosoite on "vasemmisto.fi" ja Twitterin käyttäjätunnuskin "@vasemmisto". Tällä hetkellä puolue istuu hallituksessa, jota on kokonaisuutenakin nimitetty "vasemmistohallitukseksi", mutta jonka politiikka on monelta osin niin epävasemmistolaista, että päädyin lokakuussa ihmettelemään asiaa tässä blogissa otsikolla Kuka hallitsee Suomea? Ihan oikeasti?. Kaiken tämän keskellä oli täysin pöyristyttävää lukea Kansan Uutisista, että "superkivaa, fantastista, ihanaa – Vasemmistoliiton puoluekokous aloitti hilpeissä tunnelmissa". Superkornin artikkelin sävy ei millään tavalla poikennut startup-tapahtuma Slushin uuvuttavasta tekopositiivisuushömpästä, jonka itseään kokoomusta kokoomuslaisempi meno on täydellisesti yhteensopimaton siihen vasemmistolaisuuteen, johon itse olen kasvanut.

Kaikkein raivostuttavinta nykyisessä vasemmistossa (SKP:n kommunistit peräti mukaan lukien) on, että he näyttelevät mukisematta muiden poliittisten toimijoiden – ja viime kädessä Ison Rahan – heille kirjoittamaa roolia, ja vaikka he tajuaisivat asian, he eivät piittaa. Uusvasemmisto on sujuva osa kokonaisuutta, jonka tehtävä on pönkittää euroamerikkalaisen suurbisneksen ja sen ylisukupolvisen takapiruklikin valtaa. Samalla tavoin kuin Amnestyn ja Human Rights Watchin kaltaisten ihmisoikeusjättien piiloagenda on kääntää ihmisoikeuksista huolestuneiden päät poispäin kaikkein totaalisimman sorron ja alistamisen alkusyistä ja pääsyyllisistä, myös uusvasemmistolla on oma piiloagenda. Sen tehtävä on näytellä vanhalle vasemmistolle kuulunutta roolia uudessa maailmassa. Sen tehtävä on kääntää katseet pois länsimaisesta imperialismista, USA:n ja Naton käymistä sodista, vallan muilutuksesta pois demokraattisilta toimijoilta, valtamedian valheista, tieteen ja hyvinvoinnin nimissä toteutettavista huijauksista, giganttisista veropetoksista, vallakkaiden herrakerhojen sikailusta ja myös globaalien ympäristöongelmien todellisista juurista. Sen tehtävä on tarjota näiden tilalle identiteettipolitiikkaa, elämäntapa-ajattelua, individualismia, aktivismia toissijaisten asioiden suhteen ja jopa vihamielistä antiaktivismia ensisijaisten asioiden suhteen. Tällaiseen vasemmistoon en tahdo kuulua.

Äärilaidan ihminen olen selvästi edelleen. Kuinka tämä äärilaita määritellään? Äärioikeistolainen en ole eikä minusta sitä tule. Ääriliberaali en voi leikillänikään katsoa olevani, ja sama pätee yhtä luonnollisesti äärikonservatiiviin. Kaikkein viimeiseksi olisin äärikeskustalainen. Minunlaisteni ihmisten, joita totuuden nimessä on aika paljon, äärilaita on ulkoistettu koko 2010-lukulaisesta poliittisesta kentästä. Siksi sitä tarvitaan nyt enemmän kuin muita ja enemmän kuin koskaan ennen.