maanantai 24. elokuuta 2015

Eläköön uusi joukkovoima!

I

Matkasimme lauantaina 22. elokuuta 2015 Helsinkiin osallistuaksemme Joukkovoimaksi nimetyn organisaation "Hyvinvointia, ei leikkauksia" -suurprotestiin. Sää oli kaunis ja lämmin, minkä viimeistään arvelimme sysänneen tuhannet ihmiset suunnitelmien mukaisesti liikkeelle. Kaisaniemen puistossa olikin väkeä kuin kuuluisaa tällä säällä tarpeetonta pipoa. Mielenosoituskulkueessa viisihenkinen tiimimme päätyi koulutusblokkiin, koska ainakin yksi meistä tunsi asian läheiseksi, se oli lähimpänä meitä heti paikalle saavuttuamme ja kun luonnollisesti vastustimme koko hallituspaskaa, meille oli viime kädessä ihan sama, missä blokissa marssimme.

Lähdimme matkaan. Huutoja alkoi kaikua väkijoukossa. Yritimme aluksi suhtautua niihin samalla väkinäisyydellä, mikä oli tullut tutuksi Tampereen 100–1000 ihmisen mielenilmauksissa. Viimeistään Rautatientorin ohittamisen jälkeen olimme tempautuneet mukaan meininkiin, joka oli täpötäynnä sekä kapinaa että hyvää fiilistä. Kulkue oli elävä, äänekäs, värikäs, tehokas, kaunis ja ihana. En ole koskaan eläessäni päässyt mukaan tällaiseen meininkiin. En ihmettele, että on kerrottu paatuneidenkin mielenosoittajien olleen ihan fiiliksissä ja jonkun tunteneen itsensä entistä nuoremmaksi.

Kun protestikulkue sitten laittautui 15 minuutiksi passiin (meidän andywarholilaiset 15 minuuttiamme?), mikä kohdallamme tapahtui Pitkälläsillalla, mielenilmauksen aktiivis-energinen meininki muuttui silkaksi nautinnoksi. Istuimme asfaltille, litkimme vettä ja mutustimme pähkinöitä. Katselin joukkovoimaa pidemmälle ja olin häkeltynyt: kulkueen peräpää oli vasta Senaatintorilla! Eturivi oli ehtinyt jo Hakaniemeen. Ja meitä oli koko kadun leveydeltä! Väkijoukosta kuului huutojen sijaan laulua. Ensimmäisenä bongautui vanha kunnon Kenen joukoissa seisot, mihin yhdyin riemuissani. Olin ehkä kuplassa, mutta niin vakuuttavassa ja toisaalta ihanassa kuplassa, että sen ohikiitävän hetken kaikki oli minulle sumeilematta universaalisti totta.

Pian tuli uusi lähtökäsky. Nousimme jaloillemme ja käppäilimme Hakaniemen torille, mikä matka oli meidän osaltamme lyhyt. Katselimme taas kerran ällistyneinä, kuinka torin jo aika lailla täytyttyä mielenosoittajia ja banderolleja saapui edelleen Pitkänsillan suunnalta. Ja vielä edelleen. Kaikki nämä erilaiset ihmiset yhdessä yhteisen asian puolesta! Vain pari päivää aiemmin olin surkutellut kotona Tampereella, kuinka sosiaalisessa mediassa melkein samanmielisetkin syytävät katkeruutensa toistensa niskaan luullen vihollisiksi. Tämä oli ainakin tajunnallinen, jos ei yhteiskunnallinen vallankumous. Hakaniemen torilla kuulimme sitten Pertti Kurikan Nimipäiviä ja Palefacea sekä puheita, jotka eivät aina kuuluneet ihan joka sopukkaan, mutta ainakin Pia Lohikosken ulosanti oli voimallista ja pätevää. Tapasimme myös monia tuttuja, joista ei kulkueessa tai ennen sen lähtöä ollut nähty vilaustakaan. Todellakin: tämä joukkovoima oli niin laaja ja moninainen, ettei sen koko sisältöä ja kaikkia ulottuvuuksia voitu marssin aikana edes hahmottaa – eikä voida vieläkään.

Tässä vielä muutamia huutoja, joita mielenosoituksessa raikasi (välillä jopa karnevaalinomaisesti ristiin ja päällekkäin):

"Miljonääri Sipilä leikkaa tuet köyhiltä!" Tässä ollaan lähellä asian ydintä. Rikkaat paskiaiset ovat nyhtämässä köyhien ennestään tyhjistä lompakoista, mutta omasta pussista ei anneta sentin pyörylää. Tämä on silkkaa luokkapolitiikkaa ja yläluokan hirmuvaltaa.

"Oikeistovalta tuntuu kamalalta!" Hyvää perussettiä. On paikallaan kiinnittää huomiota siihen, että nimenomaan oikeisto kurittaa kansaa eikä esimerkiksi 'ne määrittelemättömät puolueet, jotka ovat hallituksessa'. Vallan sanotaan turmelevan, mutta yhdet ovat jo lähtökohtaisesti toisia turmeltuneempia, eikä Suomessa ole sotien jälkeen nähty niin turmeltunutta valtaa kuin nyt.

"Samaa vanhaa paskaa – köyhät aina maksaa!" Taas lähellä asian ydintä. Köyhät eivät olisi köyhiä, jos he todella saisivat ansaitsemansa eikä sitä perittäisi heiltä takaisin, verotettaisi kuin muhkeimpia palkkoja, annettaisi jäädä palkkakehityksestä jälkeen tai leikattaisi. Ja viimeistään Thatcherin valtaannoususta Britanniassa alkaen rahaeliittivähemmistö on äänekkäästi henkseleitään paukuttaen vaatinut omien kulujensa maksajiksi köyhiä.

"Stubb, Soini, Sipilä – emme alistu ikinä!" TÄMÄ. Yksi protestin parhaita tiivistyksiä oli ja on, ettei meitä voi alistaa. Sitä yritetään koko ajan kaikin keinoin. Nyt tuhansien mielenosoittajien heterogeeninen ryhmä valloitti kadut ja Hakaniemen torin näyttääkseen, että meissä on joukkovoimaa.

"Hallitus alas!" Joskus lyhyt, ytimekäs ja kikaton huuto toimii parhaiten. Hakaniemessä päin meidät ohitti kadun reunaa pitkin täti-ihminen, joka selvästi ei ollut mukana kulkueessa, mutta tämän hän huusi pari kertaa kanssamme ujosti hymyillen.

"Vittu mitä paskaa – leikkaukset tappaa!" Ei voi mitään, tämä oli meidän suosikkimme. Useimpien tuntemieni ihmisten kokemus tämän hallituksen touhuista on nimenomaan 'vittu mitä paskaa'. Sitä ei hyväksytä eikä ymmärretä – sitä voidaan vain solvata ja kiroilla. Se nimittäin on paskaa, paskinta paskaa, mitä niskaamme on eläminämme vuosikymmeninä kaadettu. Se tiedostettiin, ja se yhdistää meitä kaikkia.


II

Kotiuduttuamme Helsingin upeasta protestista jouduimme kohtaamaan toisen todellisuuden. Vaikka minäkin olen paatuneesti kirjoittanut valtamedian puolueellisuudesta, oikeistomyönteisyydestä ja kriittisen journalismin olemattomuudesta, oli silti täydellinen järkytys nähdä, mitä valtamedia meistä kirjoitti. Tältä tuntui ihmisistä, jotka palasivat Woodstockista ja törmäsivät paratiisinsa esittämiseen helvettinä.

Valtiollinen (!) Yle oli valinnut strategiakseen vähättelyn, demonisoinnin ja viihteellistämisen. Ensin mainittua edusti heidän kritiikittömästi levittämänsä poliisin (tyypillinen) arvio noin viidestätuhannesta mielenosoittajasta. Samaan aikaan järjestäjät sanoivat "12 000", väkijoukossa puhuttiin 15 000:sta ja Facebookissakin ilmoittautuneita oli yli 10 000 – ja kulkueen lukemattomia vanhuksia sekä lapsiperheitä katseltuani uskallan arvioida, että FB-tapahtumasivusta mitään tietämättömiä oli takuulla enemmän mukana kuin some-aktiivisia jäänyt pois. Erityisen uskottava oli paljon nähneen Olli-Pekka Haaviston kommentti, jonka mukaan "mun kokemuksella vuosikymmenten ajalta miekkareista Hgissä on selvästi yli 10 000". Samaa on toistellut useampi kokenut mielenosoittaja. Lisäksi poliisin kerrotaan tiedottaneen lukumäärästä jo ennen kulkueen liikkeellelähtöä. Jokainen voi pohtia tätä videota katsellessaan, kuka on oikeassa.

Demonisointia oli se, kun Yle uutisoi ensisijaisesti poliisin ottaneen kiinni yhdeksän mielenosoittajaa ja vasta toissijaisesti itse tapahtumasta. Kaiken lisäksi myöhemmin on tullut ilmi, etteivät nämä yhdeksän edes olleet varsinaisia mielenosoittajia vaan mukaan lyöttäytynyttä riidanhaluista ainesta – jota Joukkovoiman omat järjestyksenvalvojat yrittivät kovasti saada luopumaan pidemmistä uhma-aikeistaan ennen poliisin väliintuloa. Näitä yhdeksää luultavasti humalaista typerystä keppihevosena käyttäen protestikulkueen kaikki lapsiperheet, vanhukset, opiskelijat, työssäkäyvät ja yhteiskunnallisesti aktiiviset osanottajat pyritään leimaamaan rettelöiväksi marginaaliksi. Viihteeksi lyömistä edusti Ylellä juttu "lähetä kuva hauskasta, hienosta tai erikoisesta kyltistä". Olimme siis viisinumeroinen joukko yhteiskunnallisia sirkusklovneja. Töttöröö!

Oma lukunsa on yhden banderollin ja yhden lipun jälkikäteen aiheuttama napina. Pari nuorta naista kantoi kulkueessa hauskaa ja erikoista "Tunkekaa innovaatiot perseeseenne" -lakanaa. Muuan nuorimies puolestaan kantoi hienoa ja erikoista Neuvostoliiton lippua. Pari eliittiin kuuluvaa mieshenkilöä pahoitti näistä asioista mielensä, sai tietysti heti mielipiteensä läpi valtamediassa ja joukon kritiikittömiä typeryksiä kelkkaansa. Minusta yksi mielenosoituskulkueen parhaita puolia oli, että tällaisiakin asioita keksittiin ottaa mukaan ja suvaittiin mukana. Vastarinta innoittaa ja yhdistää.

Kaikkia yllä mainittuja yhdistävät sellaiset toimijat, jotka eivät ole olleet kulkueessa mukana, eivät voi samastua mukanaolijoihin, eivät luultavasti tunne yhtään mukanaolijaa – ja silti katsovat itsensä päteviksi arvioimaan sitä kriittisesti. ("Vastakkainasettelun aika on ohi" -idea on vuosikymmenessä muuttunut täysin naurettavaksi, ja Suomi on vahvasti jakautunut eri leireihin.) Tästä huolimatta, ja kaikista hyvistä fiiliksistä huolimatta, on esitettävä hieman kritiikkiä myös tapahtuman järjestäjille. Kun iltamyöhällä alkoi hiipiä vaivihkaisen pettynyt "eikö se vallankumous tullutkaan?" -fiilis, oli helppo määritellä hetki, jolloin status quo selätti muutoksen. Se oli Hakaniemen torilla, ennen puheita ja musiikkiesiintyjiä, kun ensin tilaisuuden juontaja koetti väkinäisesti nostattaa tunnelmaa tyyliin "onko hyvä fiilis, jeee!" ja sitten DJ:t pyöräyttivät taustamusiikiksi aivan tyhjänpäiväistä ysäribiittiä. Molemmissa tapauksessa, erityisesti jälkimmäisessä, genre oli täydellisesti väärä. Sen sijaan, että joukkovoima olisi jäänyt torille ja pitänyt yhtä, se koki tilaisuutensa tulleen ja suuntasi kauppoihin, ravintoloihin ja koteihin. Vaikka vielä tilaisuuden päättäneen Palefacen esiintyessä väkeä oli paljon, kulkueen osanottajamäärään verrattuna sitä oli todella vähän. Suurprotesti oli ohi, mutta muistot pysyvät, vaikka korruptoitunut valtamedia sitä yrittääkin jälkeenpäin kumota ja vääristää. Ja mikä parasta: TÄMÄ EI JÄÄ TÄHÄN. Emme alistu ikinä.

perjantai 14. elokuuta 2015

Kolme Suomea

Meidät ollaan pilkkomassa kolmeen osaan. Yhdet elävät Eliitti-Suomessa. Sitä määrittelevät, siis tiätsä, tosi hyvä meininki, kova vauhti ja rokkaava fiilis, kaikilla on kivaa ja kaikki huutaa JEEE! Köyhistä ja kipeistä ei tarvitse välittää, tiätsä, get rich or die tryin' – ja jos olet vanha tai sinulla on vamma, raha auttaa kummasti. Ja onhan meillä heikompia varten hyväntekeväisyys; tiätsä, me ollaan just niin hyvixii. JEEE! Toiset sen sijaan elävät Rankaisija-Suomessa, jota määrittelevät perinteiset perhearvot, ankara Jumala, vanhoillisuus, patriarkalismi, koti, kirkko ja ikiroutainen isänmaa. Tummaihoiset menköön Afrikkaan ja beduiinit aavikoille – tästä maasta taistelivat pyssy oikeassa ja Iso Kirja vasemmassa kädessä taaton taatto ja paapan paappa, jotka pelkäsivät Herra Sebaotia ja pitivät vaimonsa rehdisti nyrkin ja puuhellan välissä. On olemassa myös kolmas ryhmä, jonka kotimaa on Vaihtoehto-Suomi. Se ei sopeudu kapitalismin pelisääntöihin eikä tahdokaan. Se virittelee omaehtoista kulttuuritoimintaa ja käy pätkätöissä, etsii itseään, kantaa huolta luonnosta ja yhteiskunnan heikoimmista, syrjäytyy (aktiivisesti) ja syrjäytetään (järjestelmän taholta). Itseilmaisu on olennaista, etnisellä tai seksuaalisella "värillä" ei ole väliä, politiikka on paskaa mutta yhteiskunnallinen aktiivisuus tärkeää.

Kolmella erilaisella Suomella on myös omat erilaiset poliittiset edustajansa. Eliitti-Suomi on ennen kaikkea kokoomuksen Suomi. Tukijoukoissa on myös RKP:n väkeä sekä – ikävä kyllä – jonkin verran vihreitä, demareita ja keskustalaisia. Perussuomalaiset taas edustavat Rankaisija-Suomea. Taustalla pyörii kristillisdemokraatteja, kepulaisia, muutamia demareita ja harvalukuinen Muutos 2011:n jengi. Vaihtoehto-Suomi äänestää vasemmistoliittoa, pieneltä osin vihreitä ja demareita sekä vasemmalle kallistuvia pienpuolueita – jos ylipäänsä äänestää.

Asetelma olisi tällaisenaan melko selkeä, ja vaikka se pirstookin yhteiskuntaa, sen kanssa olisi kohtalaisen helppo diilata ilman lisätekijöitä. Valitettavasti sekä Eliitti-Suomi että Rankaisija-Suomi vakuuttavat koko ajan, ettei mitään Vaihtoehto-Suomea ole olemassakaan. Kokoomuslainen Eliitti-Suomi, joka omistaa valtamedian, vihjailee empiville ihmisille ja vaihtoehtokansalle, että "te kuulutte meihin – ja jos ette kuulu, olette vanhoillisia ja rasisteja". Erilaisuuden hyväksyminen on eliitille "kivaa, kaikki huutaa JEEE!", mutta EU:n, Naton, ydinvoiman tai tehotuotannon kritisoiminen pelkkää jarruilua, joka osoittaa kritisoijien juuttuneen agraari-Suomeen tai YYA-Suomeen tai mihin milloinkin. Perussuomalainen Rankaisija-Suomi, joka dominoi kansalaiskeskustelun syviä rivejä, taas on ehdottoman vakuuttunut siitä, että vaihtoehtoväki on itse asiassa eliittiä. Sosialismi, feminismi, pasifismi, ympäristöaate ja jopa islam kietoutuvat ongelmattomasti yhteen ylikansallisen kulttuuri-imperialismin ja Brysselin herrojen kanssa tavalla, jota ei ymmärretä sen enempää eliitissä kuin vaihtoehtojengissäkään – taas yksi todiste siitä, että samaa porukkaa ovat kaikki tyynni. "Kaikki pikku runkkarit huutaa lokeroissaan / jollet ole puolellamme, olet meitä vastaan", lauloi Eppu Normaali (sanat Mikko Saarela) jo vuonna 1978.

Lauantaina 22. elokuuta suuntaan Helsinkiin osoittamaan mieltäni yhdessä tuhansien muiden kanssa hallitusta ja politiikan nykymenoa vastaan. PersKeKo on eliitin ja rankaisijoiden yhteistyöelin, jonka hallitessa meidän vaihtoehtoihmisten ääni ei kuulu ollenkaan. Menen Helsingin kaduille osoittamaan mieltäni oman Suomeni, Vaihtoehto-Suomen puolesta. Eliittiä emme ole – rankaisijoiksi emme tahdo tulla – ollaan siis vaihtoehtoväkeä. Eläköön tässä maassa luonnosta ja yhteiskunnan heikoimmista välittäminen, omaehtoinen kulttuuri, oikeudenmukainen työnjako, erilaisuuden hyväksyminen, ylikansallisen rahavallan kritiikki, uusien poliittisten ratkaisujen etsintä ja ihmisyys.

tiistai 4. elokuuta 2015

Je suis ääriliike!

Sen sijaan, että haukuttaisiin natseja, on liberaaleilla hölmönä tapana haukkua "ääriliikkeitä". Tämä tarkoittaa, että tuomitaan kyllä Jyväskylässä riehuneet natsit, mutta samalla muistutetaan, että yhtä paha se äärivasemmistokin on kuin äärioikeisto. Minä olen äärivasemmistolainen. Olen siis liberaalien mielestä yhtä paha ja tuomittava kuin Jyväskylässä riehuneet natsit.

Yhdyssanan alkuosa "ääri", tai kaikenlainen äärimmäisyys, on ilmiselvästi politiikan yhteydessä jotakin pelottavaa. Entäpä, jos ihminen on äärimmäinen rauhan, tasa-arvon, hyvinvoinnin ja totuuden puolustaja? Sitä tarkoittaa olla äärivasemmistolainen. Ja kun puolustaa sellaisia asioita kuin rauha ja hyvinvointi, ei yksinkertaisesti voi olla uhaksi kenellekään Jyväskylän Sokoksen asiakkaalle. Toki anarkistit voi lukea äärivasemmistoon ja heidän keskuudessaan on radikaaleja aktivisteja, mutta vasemmistolaisina he eivät hyökkää ihmisten vaan enintään omaisuuden kimppuun. Oikeistolle omaisuus on arvokkaampaa kuin ihminen – niinpä äärioikeiston radikaalit aktivistit hyökkäävät ihmisten kimppuun.

Vaikka liberaalit (jotka ovat oikeistolaisia) kuinka hämärtäisivät totuutta lässyttämällä ääriliikkeistään, vasemmisto ja oikeisto eivät yksinkertaisesti ole toisiinsa verrattavia suhteessa tasa-arvon, hyvinvoinnin ja rauhan kaltaisiin asioihin. Vasemmisto puolustaa niitä, oikeisto ei piittaa niistä. Liberaalien lässytys ja konservatiivien propaganda ovat saaneet ihmiset unohtamaan, että tasa-arvo ja hyvinvointi toteutuvat ja rauha säilyy vasemmistolaisen politiikan ja toiminnan avulla. Äänestämällä oikeistoa tai keskustaa ja ruikuttamalla tasa-arvon ja hyvinvoinnin katoamisesta tai sodan uhasta ihminen tekee itsestään elävän paradoksin jokaisen vasemmistolaisen silmissä. Äärtä kohti edettäessä vasemmisto ei myöskään yllättäen käänny edellä mainittuja tavoitteitaan vastaan, vaan voimistuu ja radikaalistuu entisestään niiden tavoittelussa. Ja vain ääliö käyttää keinoja, jotka ovat ristiriidassa tavoitteita vastaan.

Ääri ei ole paha eikä tuomittava. Oikeisto on.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Radikalismin kummitus

"Radikalismi on kuollut", kommentoi eräs keskustelija Twitterissä, kun olin jälleen kerran yrittänyt lietsoa kapinamieltä somekeskustelijoiden joukossa. Vasemmistolaiselta ja punavihreältä kannalta on tosiaan hetkittäin vaikuttanut, että radikalismi on hylätty idea. PersKeKo-hallitusta kyllä vastustetaan ja pidetään kaikin puolin huonona, mutta se vastustaminen tehdään maltillisesti, fiksusti ja – suoraan sanoen – tylsästi. Sellaisella meiningillä ei muuteta maailmaa. Mikä vielä huonompaa, maltilliset ja fiksut vasemmistolaiset pitävät villiä radikalismin pirskahtelua luotaantyöntävänä tai epäilyttävänä.

Toisaalla yhteiskunnassa radikalismi on kuitenkin voimissaan. Esimerkiksi juhannusyönä esseisti Timo Hännikäinen lähetti ison joukon antifeministisiä vihapuheviestejä ja hommasi peräti potkut kustantamoltaan. Fiksujen ja maltillisten näkökulmasta tämä on pelkkää kusipäisyyttä, mutta yhä useampi kokee sen radikalismina, kenties jopa ihailtavana sellaisena. Radikalismia on myös kansanedustaja Olli Immosen tietoinen esiintyminen uusnatsien kanssa. On tylsämielistä kuitata tämä pelkkänä ajattelemattomuutena. Vasemmistolaisten on tunnustettava, että radikalismi elää ja voi hyvin nyky-Suomessa – poliittisessa radikaalioikeistossa. Toki myös anarkismi elää, en vain osaa samastua anarkistien "ollaan näkymättömiä, kunnes ikkunat särkyvät" -metodiikkaan.

Vasemmistolaisessa antiradikalismissa saattaa olla kyse myös psykologisesta vastareaktiosta. Kun vastapuoli mesoaa ja rettelöi, voi itselle tuntua uskottavalta olla mesoamatta ja rettelöimättä. Samalla jätetään kuitenkin mesoamisen ja rettelöimisen kenttä sumeilematta vastapuolen haltuun. Kun konservatiivioikeisto alkoi levittää "vihervasemmisto on poliittisesti korrekti, me olemme epäkorrekteja" -meemiä, oli omaan silmääni heti päivänselvää, että konservatiivioikeisto on osunut kultasuoneen. Vasemmisto ei ymmärtänyt tätä, vaan teki yhä uudelleen numeron konservatiivioikeiston liiallisesta poliittisesta epäkorrektiudesta. Ei hyvä. Tänä päivänä voidaan poliittisen epäkorrektiuden sijaan puhua sumeilematta radikalismista. Siitä on lyhyt matka vallankumoukseen, josta kokoomusnuoret höpisivät 1990-luvulla ja vasemmistonuoret siksi välttelivät. Ja niinpä vain Timo Hännikäinen on ilmoittanut kannattavansa "vallankumouksellista konservatismia".

Vallankumouksen ideaan tietysti liittyy väistämättä käsitys vanhasta vallasta, jota ollaan kumoamassa. Hännikäinen ja Jussi Halla-aho ovat periaatteessa nykysuomalaista älymystöä. Heidän "vallankumouksensa" on helppo yhdistää kokoomuslaisemman Matti Apusen levittämään höpinään, jonka mukaan yliopistoissa ei saa haastaa hyvinvointivaltiota ja akateeminen maailma on muutenkin vasemmistolaisten hallussa. Kaikelle tälle on yhteistä, että käsitys vanhasta vallasta on täysin vääristynyt tai vääristetty. Ihmiset eivät kuitenkaan tiedä tätä, kun heidän käsityksensä yhteiskunnasta on epäselvä ja valtamedia kusettaa kusettamistaan. Niinpä oikeistolaisten ideat näyttävät heille samalla lailla puoleensavetävältä radikalismilta kuin vasemmistoälyköiden ideat 1960-luvun lopussa, jolloin vasemmisto sentään ei ollut millään mittarilla vallassa kuten oikeisto nyt on.

Radikaalioikeisto on toistaiseksi voittanut vasemmiston propagandataistelussa. Siinä valossa kevään eduskuntavaalien sietämättömät lukemat on helppo ymmärtää. Vasemmistolaisten on aika tajuta kokonaan ja lopullisesti, että olemme täysin altavastaajia. Enää ei ole syytä kuvitella, että on olemassa jotakin puolustettavaa punavihreää jatkumoa, vaan liike ja liikehdintä on luotava alusta ja tyhjästä. Siihen puolestaan tarvitaan samanlaista meininkiä, jolla konservatiivioikeisto ja siinä sivussa radikaalioikeisto ovat luoneet kannatuksensa ja uskottavuutensa. Meidän on oltava sumeilematta poliittisesti epäkorrekteja ja herätettävä radikalismin kummitus henkiin. Radikalismi ei todellakaan ole sitä, että vetoamme ihmisten järkeen talousasioissa ja esiinnymme fiksuina ja kypsinä. Sen sijaan meidän on oltava epäilyttäviä sissejä, jotka uskaltavat laittaa oman sosiaalisen asemansa vaakalaudalle. Meidän on myös oltava uudenlaisia älykköjä, joiden ideat oikeasti kyseenalaistavat vallitsevan todellisuusjatkumon. Meidän on esiinnyttävä sellaisten teemojen kanssa, jotka valtavirta ja valtamedia kyseenalaistavat. Meidän on heitettävä maltillisuus, fiksuus ja tylsyys hevonvittuun. Meidän on mesottava ja rettelöitävä. Meidän on tehtävä vallankumous ja muutettava maailma.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Suvaitsevaisuus ja kapitalistinen luokkayhteiskunta

Sana "suvaitsevaisuus" on viime vuosina esiintynyt sellaisissa kökköyhteyksissä, että tätä kirjoittajaa hirvittää napata se otsikkoonsa. Tarkennanpa siis, että tässä kirjoituksessa suvaitsevaisuus tarkoittaa suvaitsevaisuutta. Ei mitään sen kummempaa. Suvaitseminen on sitä, että sietää muutakin elämää kuin itseään ja omia peilikuviaan. Jos toinen ihminen on erilainen ja edustaa mahdollisesti jotakin sellaista elämänmuotoa, mitä itse emme edusta, meidän ihmisten on täysin mahdollista suvaita sitä. En ole liittymässä siihen paskakööriin, joka käyttää hömppäkäsitteitä kuten "suvakit" ja "suvaitsevaisto". En siis suvaitse sitä keskustelua erityisen hyvin.

Hyvä esimerkki positiivisesta suvaitsevaisuudesta on mielestäni ollut Tampereen Pispalan kaupunginosa. Se on kulttuurihistoriallisesti arvokas ja tästä johtuen kysytty asuinalue, eli tonttimaa ja omakotineliöt eivät ole halpoja eikä niitä ole joka päivä tarjolla. On selvää, että Pispalassa asuu paljon porvaristoa, ja puoluekannatuksessa kärkeen sijoittuukin usein kokoomus. Toisaalta Pispala on myös vaihtoehtokulttuurien suosima alue. Siellä sijaitsevat Pispalan nykytaiteen keskukseksi itsensä määrittelevä Hirvitalo, omia viljelypalstoja Tahmelan rannassa ylläpitävä Kurpitsatalo, yhdistyspohjalta toimiva kirjasto anarkistisine kirjahyllyineen, Rajaportin sauna, vaihtoehtokeikkoja tarjoava Vastavirta-klubi ja niin edelleen. Alueella järjestetään myös paljon pieniä tapahtumia – eräänä esimerkkinä anarkistinen Musta Pispala. Vaihtoehtoväki ei tietenkään omista taloja Pispalassa, mutta moni heistä asuu alueella pienessä, varustetasoltaan usein alkeellisessa vuokra-asunnossa. Pispala on siis ideologiaa myöten luokittunut yhteisö, mutta sen osapuolet ovat suvainneet toisiaan osana kulttuurihistoriallisesti arvokasta kokonaisuutta.

Suvaitsevaisuus oli ennen kaikkea 1990-luvun mahtisana. Moni punavihreästi ajatteleva ihminen höpsähti tuolloin ajattelemaan, että suvaitseminen onkin todellinen ratkaisu sen sijaan, että suunniteltaisiin vallankumousta. On totta, että "kukin eläköön tavallaan ja hyväksyköön sen, kuinka toinen elää" -filosofiassa on puolensa ja pointtinsa. Hetken myös näytti siltä, että tämä filosofia voi hyvinkin periä maan. Ikävä kyllä jotkut liberaalit elävät yhä tuossa viime vuosikymmenellä kadonneessa hetkessä. Asian historiallinen puoli linkittyy tiiviisti Suomen poliittisiin voimasuhteisiin. Eduskuntavaaleissa 1995 perinteiset punaiset ja vihreät puolueet saivat laskutavasta riippuen 46–47 prosenttia suomalaisten äänistä. Vuonna 1999 niiden yhteenlaskettu kannatus oli pudonnut 42–43 prosenttiin, josta se aavistuksen verran nousi eduskuntavaaleissa 2003. Vuonna 2007 tapahtui ratkaisevampi pudotus: perinteisesti punaisia ja vihreitä ryhmiä kannatti enää alle 40 % äänestäjistä. Tästä voimme tehdä kaksi johtopäätöstä. 1) Punavihreän politiikan pehmentyminen ei tehnyt siitä äänestäjille houkuttelevampaa, vaan oikeisto pääsi mellastamaan täysissä voimissaan. 2) Sitä mukaa, kun oikeisto sai lisää kannatusta, se sai lisää itseluottamusta ja hyökkää nyt 2010-luvulla vasemmistolaista ja vihreää politiikkaa vastaan – täysissä voimissaan.

Toisen johtopäätöksen seuraukset näkyvät myös Pispalassa. Suvaitsevaisuus ei kanna loputtomiin. Paikalliset porvarillisesti ajattelevat asukkaat ovat yrittäneet savustaa vaihtoehtokulttuuria ulos Pispalasta. Etenkin Hirvitalon ympäristössä ja Tahmelan rannassa pyörivästä vaihtoehtoväestä on levitetty perättömiä juoruja. Hirvitalo, Kurpitsatalo ja Rajaportin sauna on haluttu myydä, ja kulttuuritapahtumia on lakkautettu (erityisesti Pispalan juhannuksen lakkautusperusteet ovat vähintäänkin kyseenalaiset). Toisaalta Tampereen kaupunki näyttää suosivan vaihtoehto-Pispalalle haitallista asuntopolitiikkaa tähdäten siihen, että vanhoissa puutaloissa sijaitsevat pienet vuokra-asunnot yhdistetään ja tuloksena saadaan tavanomaisia omakotitaloja. Tässä yhteydessä on syytä muistaa Friedrich Engelsin väite porvariluokasta purkamassa "työväestön ränsistyneet asuinpaikat ylistäen itseään maasta taivaaseen moisesta edistyksestä". Vaikkei Pispalassa tarkkaan ottaen olla purkamassa asuinpaikkoja, on aivan selvää, että Pispala pyritään porvarillistamaan. Sinne halutaan levittää yksipuolisesti porvarilliset asumismuodot, porvarillinen kulttuuri ja porvarilliset arvot. Porvariluokka harjoittaa luokkapolitiikkaa omista etunäkökohdistaan, ja tänä päivänä sen itseluottamus on valtava ja poliittiset edellytykset erittäin hyvät.

Yllä olevasta on mahdollista kehitellä laajempi johtopäätös. Se kuuluu näin: suvaitsevaisuus voi vain viivyttää ongelmien ratkaisua, ei ratkaista ongelmia. Elämme kapitalistisessa luokkayhteiskunnassa. Proletaarit, proletaaritaiteilijat ja proletaarisivistyneistö (kaikkia näistä tavataan myös Pispalassa) voivat suvaita kapitalistiporvareita, jos jälkimmäisetkin suvaitsevat edellisiä, ja elää näiden kanssa rinnakkain. Pidemmän päälle vallanpitäjä alkaa kuitenkin aina vahvistaa ja puolustaa omaa valtaansa. Silloin porvariluokan vallankäytön kohteet eivät voi muuta kuin puolustautua tai paeta. Pispalan tapauksessa yksi puolustus voisi olla "roskaväen" tahallinen kerääminen alueelle hillumaan, minkä tarkoitus olisi heikentää kaupunginosan arvoa porvariston silmissä. Jos vaihtoehtokulttuurille ei anneta Pispalassa toiminnan mahdollisuuksia, se siirtyy johonkin muualle ja kaupunginosan entinen ainutlaatuisuus jää näivettymään. Kapitalistisen luokkayhteiskunnan ydinongelma ei ole suvaitsevaisuuden puute, vaan kapitalismi ja yhteiskuntaluokat. Nämä kaksi taas liittyvät aina toisiinsa. Ei ole kapitalismia ilman yhteiskuntaluokkia eikä oikeastaan edes yhteiskuntaluokkia ilman kapitalismia. Niin kauan kuin yhteiskunnan harjoittama politiikka pohjautuu porvariston luokkavaltaan, suvaitsevaisuutta ei voida vakiinnuttaa, sillä porvariluokka pyrkii aina pidemmän päälle levittämään omat arvonsa kaikkialle yhteiskuntaan. Siksi suvaitsevaisuus ei riitä ja vallankumous on välttämätön.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Uudesta jallitusohjelmasta

Kaikkialla Suomessa tuhannet ihmiset ovat tyrmistyneitä uuteen hallitusohjelmaan. Miten ne kepulaiset saattoivatkin pettää näin? Juha Sipilä ja koko puolue ajoivat eri asioita ennen vaaleja kuin nyt hallituksen synnyttyä. Entäs sitten perussuomalaiset? Puhutaan jo uuden kovemman protestin "vaarasta", kun äänestäjät pettyvät persuihin. Kuinka tämä on mahdollista?

Yksinkertaista, rakas Watson. Ensiksikään Suomea ei hallitse keskusta, vaikka kuinka olisi suurin puolue ja pääministeripuolue, eivät perussuomalaiset, vaikka olisivat hallituksessa ja heillä olisi eduskunnan puhemiehen paikka, eivätkä edes kepu ja persut yhdessä. Ne vain eivät voi hallita. Suomessa on tällä hetkellä sellainen järjestelmä, että tämä olisi hyvin hankalaa, ellei jopa käytännössä mahdotonta. Sen sijaan Suomea hallitsee kokoomus yhdessä Elinkeinoelämän keskusliiton ja ison rahan eli suurpääoman kanssa. Tällä järjestyksellä on tukena poliittinen virkamiehistö, Euroopan unioni, USA ja valtavat kansainväliset tukiverkostot. Valtamedia myötäilee samaa järjestystä niin ikään, vaikka päästääkin välillä läpi myös vastakkaisia näkymyksiä ylläpitääkseen neutraaliuden tai "vapauden" illuusiota.

Kokoomus hallitsee Suomea, koska se on ainoa suurista puolueista, jonka politiikka on täysin ison rahan ja EK:n linjan mukaista. Jälkimmäiset eivät pysty itsessään pyörittämään politiikkaa, joten asian hoitaa niiden etupuolue. Keskusta ja perussuomalaiset sopivat hyvin kokoomuksen hallituskumppaneiksi, koska ne ovat lähinnä kosmeettisessa ristiriidassa ison rahan ja EK:n kanssa ja taivuteltavissa kokoomuksen linjan mukaiseen hallitusohjelmaan, joka on todennäköisesti kirjoitettu jo kauan ennen eduskuntavaaleja. Jos hallituksessa olisi persujen (tai keskustan) sijaan SDP, tai kaikki neljä yhdessä, hallitusohjelma eroaisi nykyisestä vain marginaalisesti. Myöskään vihreiden, RKP:n tai kristillisdemokraattien mukanaolo ei muuttaisi kokonaisuutta kuin pieneltä osin. Kokoomuksen puuttuminen hallituskoalitiosta ei sekään merkitsisi mitään radikaalia, sillä iso raha ja EK ajaisivat ison osan tavoitteistaan läpi muiden porvaripuolueiden ja hätätilassa jopa SDP:n kautta. Edes vasemmistoliiton mukanaolo ei kääntäisi poliittista linjaa vielä sinänsä. Avuksi tarvittaisiin valtava poliittinen voimasuhdemuutos ja kokoomuksen puuttuminen hallituksesta. Siinä tapauksessa voisimme olla varmoja, että valtamedian ulosanti olisi pelkkää jatkuvaa hallituksenvastaista hyökkäystä.

Kuten aina ennenkin, suurimmat paskat nykyisestä hallituspolitiikasta kantaa niskassaan jokin muu kuin kokoomus. Sipilää lyödään tänä päivänä kaikkialla kuin omaa sikaa, mikä on tietysti yhdessä mielessä ansaittua: hän jättää käyttämättä sen valtakortin, jonka perustuslaki hänelle pääministerin asemassa suo. Sekä Sipilä että Timo Soini on myös helppo esittää valehtelijoina – niitähän he teknisesti ottaen ovat. Täytyy myös muistaa, että keskustalla ja perussuomalaisilla ei ole paljonkaan muita vaihtoehtoja, sillä niiden oleellisin tuki ei tule "kansalta" vaan isolta rahalta. Kokoomus on ainoa hallituspuolue, joka ei ole räikeästi valehdellut, ja niinpä sen toiminta tyhmimmässä tapauksessa hyväksytään paremmin kuin hallituskumppaneiden. Nyt täytyy silti jumalauta muistaa, että kokoomus on juoninut koko hallituskokoonpanon, hallitusohjelman, poliittiset pakkovalheet ja suurimittaisen kansankusetuksen. Se on yhdessä taustavaikuttajiensa kanssa syypää kaikkeen tähän paskaan, mitä suomalainen yhteiskunta saa osakseen. KOKOOMUS ULOS POLITIIKASTA. Nyt.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Mitä vasemmiston on tehtävä?

Selvennän aluksi käsitteitä. Tässä kirjoitelmassa tarkoitan vasemmistolla yleensä sitä poliittista kenttää, joka yltää radikaaleimmasta vasemmistosta (joka ei äänestä tai samastuu vasemman laidan pienpuolueisiin) keskustavasemmistoon (vasemmistodemarit ja -vihreät sekä vasemmistoliiton "oikeisto" eli valtalinja). Vasemmiston käsitteestä ja sen muuttumisesta olen luennoinut Vihreän Puolueen ravintelivalistusiltamissa 3.9.2013 ja kirjoittanut hieman myöhemmin. Tässä on syytä joka tapauksessa kerrata, että 1960-luvulla esiin marssinut ns. uusvasemmisto määritteli itsensä eri lailla kuin siihenastinen vasemmisto ja luki mm. rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeet sinänsä osaksi vasemmistoa. Nykyinen vasemmiston määrittely ja itsemäärittely pohjautuu isolta osin tähän uusvasemmistolaiseen tulkintaan. Klassisessa mielessä Suomen eduskunnassa ei ole vasemmistoa ollenkaan ja jopa niin marginaalisen ryhmän kuin SKP:n valtalinja liikkuu jossakin vanha- ja uusvasemmistolaisuuden rajamailla.

Itse "uusvanhana" vasemmistolaisena olen seurannut Suomen nykyvasemmiston vaalireaktioita häkeltyneenä. Turpiin tuli ja kipeästi, mutta sitä ei usein edes myönnetä, vaan yritetään silmiinpistävän teennäisesti ylläpitää "hyvää meininkiä". Toki osa vasemmistolaisista tunnustaa, että vaalitulos sattui pahasti, mutta heidänkin analyysinsä on jäänyt puolitiehen tai suorastaan alkuunsa. Monta kertaa on tullut mieleen: ovatko nuo oikeasti noin naiiveja vai peittelevätkö he sitä totuutta, ettei parlamentaarisella (keskusta)vasemmistolla ole nykyään käytännössä minkäänlaista vaikuttamisen mahdollisuutta – ellei lasketa voittoja joissakin pienissä, suhteellisen mitättömissä yksittäistapauksissa? Tosiasiahan on, että jos olet vähänkin (oikeasti) radikaali, valtamedia hiljenee tai syyttelee, virkamiehet eivät auta ja vastapuolen laajalle levittäytynyt rihmasto alkaa punoa juonia toimiasi vastaan.

Kaikesta huolimatta vasemmiston ainoa toivo on juuri radikaalistuminen. Jos on saappaat syvällä nykypolitiikan betonissa, ei enää muista, että demokraattisen politiikan tekemiseen ei tarvita valtamedian ja virkamiesten apua ja oikeistolaista rihmastoa vastaan auttaisi parhaiten vasemmistolainen rihmasto. Tältä perustalta esitän muutamia lähtökohtia, joilla suomalaisen vasemmiston voi nähdäkseni saada uuteen tuntuvaan nousuun:

1) Kokonaisvaltainen poliittinen irtiotto oikeistosta ja keskustasta. Tätä nykyvasemmisto ei tunnu käsittävän: iso osa äänestäjistä kokee jopa vasemmistoliiton olevan "ihan samaa kuin muutkin". Politiikan peruspilareita ei uskalleta kyseenalaistaa. Esimerkiksi talouskasvuajattelua ei eduskunnassa kyseenalaista kukaan, EU-jäsenyyden ainoat harvalukuiset kriitikot löytyvät konservatiivisesta keskustaoikeistosta, eikä edes Nato-yhteistyötä vastaan hyökätä mitenkään. Eduskuntavasemmisto tuntuu todellakin nielevän mukisematta sen yleisluontoisen, surkuhupaisen idean, ettei Suomi ole vielä Natossa ja siksi vahinkoa ei vielä ole tapahtunut. Samanlaista itsetarkoitukselliselta tuntuvaa naiiviutta ja aloitekyvyttömyyttä löytyy lähes jokaiselta poliittiselta sektorilta.

2) Oman kokonaisvaltaisen yhteiskuntateorian omaksuminen. Vasemmistoliiton leikkauskritiikin epäuskottavuus ei johtunut siitä, että kansa ei ollut valmis vastaanottamaan liian radikaalisti valtalinjasta poikkeavaa näkemystä, vaan siitä, ettei se kytkeytynyt johdonmukaiseen poliittiseen kokonaisuuteen. Jos toimit muutoin ihan samalta ideapohjalta ja samojen periaatteiden mukaan kuin uusliberalistit, mutta vaadit leikkausten sijaan elvytyksiä, jokin klikkaa ja mättää jo sinänsä. Kuinka voi olla mahdollista, että minä näen tällaiset asiat ja vasemmiston silmäätekevät eivät? Vasemmiston on tarkasteltava yhteiskuntaa oikeasti eri pisteestä ja eri tavalla kuin oikeisto ja keskusta. Sen on nähtävä, tunnistettava ja tunnustettava yhteiskunnan huono-osaisten ja alimpien luokkien yhteiskunnallinen, poliittinen ja kulttuurinen asema oman toimintansa lähtökohdaksi. Sen kanssa erittäin hyvin käsi kädessä kulkee vanha kunnon Parta-Kalle kapitalismiteorioineen ja manifesteineen. Hittoon Keynes! Marx matkaan!

3) Valtamedian kokonaisvaltainen hylkääminen ja vastustaminen. Tätä vaatii jo oman poliittisen keskustelun ja oman diskurssin luominen sinänsä. Nykyvasemmisto katsoo surullisin silmin, kun valtamedia kirjoittaa siitä vähemmän kuin oikeistosta ja keskustasta, pimittää siitä tietoa, vääristelee sen kantoja, syyttää sitä olemattomista, ei tarjoa faktoja toisten syyttäessä sitä olemattomista, esittää vasemmiston ideologisena mutta oikeiston realistisena toimijana sekä tietysti sortaa ja syyllistää köyhiä omasta köyhyydestään ja työttömiä etuuksien hyväksikäytöstä. Sen sijaan, että vasemmisto ymmärtäisi valtamedian olevan sinänsä oikeistolainen rakenne, se jää pyytämään ja toivomaan, että valtamedia toimisi tasapuolisemmin. Tällainen radikalismipelkoinen näennäisaktiivisuus ei tietysti johda mihinkään. Vasemmiston täytyisi kääntää (etenkin kaupalliselle) valtamedialle selkänsä ja näyttää sille kunnolla persettä. Jos sadattuhannet vasemmistolaisittain ajattelevat lopettaisivat kokonaan valtamedian seuraamisen, se näkyisi ja tuntuisi heti sekä talouden – esimerkiksi Sanoman talousongelmat tuntien – että informaation tasolla. Jos vasemmisto loisi oman "valtamediansa" (mikä tilanne Suomessa 1980-luvulle saakka olikin), joka etsisi valtavirran uutistoimistojen ja medioiden sijaan uutisensa ja näkökulmansa yhtäältä vaihtoehtomediasta ja toisaalta katutasolta, muuttuisi poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu taikaiskusta myös sosiaalisessa mediassa.

Kieltäytyminen valtamedian pureskelemista näkökulmista auttaisi vasemmistoa myös hyvin nopeasti ymmärtämään maailmanpolitiikkaa niin kuin sen nähdäkseni pitäisi sitä ymmärtää. Se vetäisi tukensa pois USA-avusteisista imperialistisista hankkeista, joita valtavirta markkinoi "demokraattisina". Se oppisi yhdistelemään asioita: koska USA:n imperialismi, siksi Islamilainen valtio ("ISIS"). Tuloksena olisi vallankumouksellinen maailmankuva, joka poikkeaisi radikaalisti oikeiston ja keskustan valtavirrasta. Sen myötä vasemmisto ei todellakaan olisi ihan samaa kuin muutkin.

4) Nyt sitten se rihmasto. Surullista, mutta totta: vasemmisto toimii nykyään täysin oikeiston ja keskustan tarjoamissa rakenteissa. Tämän sijaan vasemmiston täytyisi luoda omat toiminnalliset rakenteensa. Oma mediakenttä on hyvä ja tärkeä alku. Kun vauhtiin on päästy, seuraavina ovat vuorossa omat yhteiskunnalliset oppilaitokset, oma laajempi kurssi- ja opetustoiminta, oma tutkimuslaitos, oma sosiaaliaputoiminta, oma elintarvikkeiden jakeluverkosto ja oma pankki. Uuden "punapääoman" syntyminen on teoreettisesta ristiriitaisuudestaan huolimatta hyvä asia: kapitalistipankit pyörittävät viime kädessä koko talousjärjestelmää, joten rahojemme ja talletuksiemme siirtäminen pois niiden hyppysistä olisi tehokas isku kapitalismia ja rahavaltaa vastaan. Valtaosa nykyvasemmistosta toki hyväksyy kapitalismin mietona versiona, mutta kirjoitelmani tarkoitus on ilmaista, että antikapitalistinen vasemmisto kiinnostaa äänestäjiä loppujen lopuksi enemmän kuin "ihan samaa kuin muutkin" -vasemmisto. Antikapitalistisen vasemmiston pitäisi levittäytyä kaikille elämänalueille, tarjota palvelua, informaatiota ja elämänsisältöä. Missä oikeisto nykyään kumoaa vasemmiston vaikuttamisyritykset kaikista ilmansuunnista, pitäisi olla olemassa muista radikaalisti poikkeava punainen alue, jossa ihminen elää ja hengittää vasemmistoa ja mihin oikeiston vastavaikutus ei yllä.

5) Positiivisen kuplan luominen ja negatiivisesta kuplasta luopuminen. Tämä liittyy suoraan edelliseen. Eduskuntavaalien jälkeen on puhuttu "punavihreästä kuplasta". Perussuomalaisten Teuvo Hakkarainen jopa sanoi suoraan, että hän ei ole kasvanut missään Kumpulassa. Helsingin Kumpula on kaunis, puutalovaltainen alue, jossa pääsee hyvin pakoon neuroottista elämänmenoa, vaikka sieltä on vain viitisen kilometriä pääkaupungin ytimeen. Toisaalta Kumpula on myös kallis asuinalue. Näin ollen sen ilmapiiri on väistämättä elitistinen. Ihmisen, joka elää Kumpulan ja puu-Käpylän kaltaisissa paikoissa, on tekopyhää olla edustavinaan työväenluokkaa, köyhiä tai tavallista kansaa. Ja kuitenkin näissä ympäristössä asuu paljon punavihreää väkeä. Punavihreä eliittikupla on siis todellinen ilmiö ja samalla todellinen mätäpaise vasemmiston kyljessä. Se on puhkaistava, sen juuret kitkettävä ja sen jättämä tahra pestävä. Tällaisen taannuttavan kuplan sijaan tarvitsemme aktivoivaa kuplaa, jonka todellisuus on porvarillisen "kauniin, epäneuroottisen, elitistisen" sijaan vallankumouksellinen. Punainen alue, jossa ihminen elää ja hengittää vasemmistoa ja mihin oikeiston vastavaikutus ei yllä, syntyy luomalla vasemmistolaista rihmastoa. Tämän fyysinen ja materiaalinen ilmenemismuoto ei sijoitu kalliille eliittiasuinalueille, vaan lähiöihin, hylättyihin rakennuksiin ja puistoihin. Vasemmisto tarvitsee lisää rapaa, punaisia tiiliä ja kylmiä eineksiä eikä mitään vitun BBQ-partyjä omassa design-puutarhassa.

6) Pelottomampi yhteiskunnallisten vaihtoehtojen esittäminen ja hyvästä yhteiskunnasta puhuminen. Vasemmistoliiton "hyvinvointivaltion uudelleenrakentaminen" ei ollut täysin huono idea, sillä se myöntää, että hyvinvointivaltio on ajettu alas. Samalla se kuitenkin kuulostaa paluulta vanhaan, mikä ei innosta. Hyvinvointivaltion sijaan puhuisin myös itse mieluummin hyvinvointiyhteiskunnasta: valtio on yhtä kuin koneisto, yhteiskunta taas olemme me. Kaiken lisäksi vanha vasemmisto (nyt puhutaan siitä ajasta, kun vasemmistolla oli todella kannatusta!) ei halunnut tyytyä pelkkään pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, vaan tämä syntyi kompromissina oikeiston ja keskustan kanssa. Sen sijaan vanha vasemmisto halusi sosialismin. Vaikka sosialismin käsite on vääristetty ties kuinka negatiiviseksi, itse asia ei ole yhtään vanhentunut, vaan kelpaa ehdottomasti yhdeksi vaihtoehdoksi kapitalismille ja rahavallalle. Vaihtoehtojen ja "hyvän yhteiskunnan" pohtiminen on itsessään hyvä ja kiinnostava asia, ja kokonaisvaltaisen yhteiskuntateorian omaksuminen tekee sen uskottavaksi.

7) Älä kysy, vaan vastaa; älä ihmettele, vaan ymmärrä ja selitä. Tämä on jokapäiväisellä tasolla yksi hämmentävimpiä ilmiöitä vasemmistossa. Missä oikeisto julistaa itsevarman yksiselitteisesti, että asia on näin, vasemmisto kysyy kansalaiselta, kuinka asia on. Jos maailma olisi sellainen kuin taannuttavasta kuplasta näyttää, kansalainen tosiaan ottaisi selvää, kuinka asia on ja kääntyisi vasemmiston kannalle. Todellisuudessa kansalaisella on harvoin kapasiteettia selvittää itse asioita, ja niinpä hän nielaisee oikeiston informaation yksiselitteisenä totuutena. Oikeisto tyhmentää kansaa itsetarkoituksellisesti käyttäen hyväksi valtamediaa, sosiaalisen median hömppämeemejä, politiikan hömppäyttämistä, arjen kiirettä, työelämän sosiaalisia paineita, koulutuksen alasajoa ja sosiaalista syrjäyttämistä. Iso osa vasemmistoa käyttäytyy kuin tätä ei tapahtuisi ja uskoo naiivisti ihmisyksilöön. Oman yhteiskuntateorian omaksuminen muistuttaisi vasemmistoa, ettei ihminen kasva tyhjiössä vaan hän on pitkälti sosiaalisen ympäristönsä tuote. Yhteiskuntateoria ei myöskään jättäisi vasemmistoaktiivia ihmettelemään, vaan auttaisi häntä ymmärtämään, mistä milloinkin on kysymys ja selittämään kansalaiselle, kuinka asia on ja miksi näin on. Nykyisin vasemmisto toimii pehmein ottein, kun toisaalta sen toiminta päätyy tueksi koville arvoille. Sen sijaan vasemmiston pitäisi toimia kovin ottein pehmeiden arvojen puolesta.

8) On päästävä kokonaan eroon vallanpitäjämentaliteetin mätäpaiseesta. Tämä syöpä on levinnyt kaikkialle keskustavasemmistoon ja myös SKP:n johtoportaaseen. "Minulla on asema" -kokemus oikeuttaa vasemmistoaktiivin tuntemaan itsensä tärkeämmäksi ja mielipiteensä arvokkaammaksi kuin katutason aktiivin tai tavallisen tallaajan. Tähän liittyy myös se ärsyttävä ja vastenmielinen ilmiö, että vasemmistolaiset aktiiviset yhteiskuntakriitikot tapaavat mieluusti leimata heidän keskuudessaan hyväksyttyä radikaalimpia näkemyksiä epäuskottaviksi "salaliittoteorioiksi". "Foliohatut" ovat kuitenkin säännöllisesti oikeassa sellaisissa asioissa, joiden "totuuden" määrittelyn vasemmisto jättää liian usein oikeistolaisen valtamedian huoleksi. Valtamedian kyseenalaistamattomuus liittyy samaan "minulla on asema" -kokemukseen. Ja kun piireissä ollaan, vasemmistonuoret veljeilevät silloin tällöin kokoomusnuorten kanssa. Ei hyvä. Vastapuoli on nähtävä vastapuolena (perussuomalaiset ovat hiukan harvemmin oikeasti sellainen), ja vallankumouksen on syöstävä vallasta tämä vastapuoli. Ilman sitä pyrkimystä vasemmisto on ihan samaa kuin muutkin. No can do.

9) TÄMÄN KIRJOITELMAN KOKONAAN LUKEMINEN, SEN JAKAMINEN, LEVITTÄMINEN JA YHDESSÄ POHTIMINEN.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Jos sota syttyy

Niin syvältä perseestä poikittain kuin se onkin, Suomi on jälleen kerran saamassa hallituksen, jonka miesvahvuuteen (maskuliinistahan se oikeiston meininki on) lukeutuu myös paskiaisten puolue eli kokoomus. Vittumaisimman skenaarion mukaan itse ali-ihminen ja alieliö Alexander Stubb on uuden PersKeKo-hallituksen ulkoministeri. Stubb. Ulkoministeri. Missä sivareiden maineen pahin pilaaja ikinä, entinen "puolustus yhteen ilmansuuntaan, puolustamattomuus toiseen" -ministeri Carl Haglund on siivottu kaappiin, siinä toinen paskiainen pääsee rellestämään lisää ehkä vielä entistäkin rumemmalla tontilla. Ja vaikkei Natoa varmasti kirjatakaan uuden hallituksen tavoitteisiin, voimme olla varmoja, että Stubb tekee kaikkensa sooloillakseen Suomen yhä syvemmälle Naton kiemuroihin. Lähes yhtä varmoja voimme olla siitä, että kepu ja persut ovat liian nynnyjä osoittaakseen hänelle kaapin paikan.

Paitsi, että Suomen hyvinvointivaltion viimeiset rippeet ovat tämän hallituksen myötä satavarmasti historiaa ja kaikki 1950-luvun jälkeen aikaansaatu yhteiskunnallinen edistys tuhotaan lopullisesti, voi uusi hallituskoalitio Alex Palexin sooloilun johdattamana saada aikaan vielä pahempaa eli sodan Venäjää vastaan. Natotusvimmaisen valtamedian rooli on tässä tapauksessa helvetin ikävä. Jos kokkarit olisi jätetty oppositioon, hallituksen ja valtamedian äänet olisivat poikenneet radikaalisti toisistaan ja tästä olisi tullut turhan ilmiselvää, mistä johtuen jälkimmäinen olisi ehkä feidannut kiihkoiluaan. Nyt sen ei tarvitse. Odotan sitä päivää, kun Iltikset, Hesarit ja nöyränä perässä hiihtävä Yle ilmoittavat Venäjän hyökänneen Suomeen, vaikka mitään ei oikeasti ole tapahtunut. Tällä tavoin Suomi aiotaan saada hyökkäämään itään kuvitellen puolustavansa itseään. Tietenkään tätä ei tapahdu, ennen kuin Nato-paskiaiset on saatu – tai kuviteltu saadun – avuksi.

Mitä sitten tapahtuisi? Vaikka iltapäiväroskalehdet toisin uskovat ja uskottelevat, suomalaisilla ei oikeasti ole mitään maanpuolustustahtoa olemassakaan. Iso osa suomalaisista ei pidä "isänmaata" millään lailla ajankohtaisena konstruktiona. Oman kielen puolesta on ehkä relevantimpaa kamppailla kuin oman maan, jonka hyvin moni kokee jo vieraaksi eläessään "paikattomassa" kaupunkitilassa tai oivaltaessaan, ettei itse ole koskaan omistanut palaakaan tuota isänmaata. Vielä selvempää on, että jos sotaan päädyttäisiin, iso osa suomalaisista pitäisi tätä suomalaisen politiikan emämunauksena. Stubbin ja muiden ääliöiden puolesta ei kerta kaikkiaan huvittaisi lähteä uhraamaan omaa yksilöllistä elämäänsä. Paitsi, että ulkomaille pakenevien ja tekosyyn nojalla reservistä poistuvien määrä räjähtäisi käsiin, varsin todennäköisesti laajat ihmisryhmät yksinkertaisesti ilmoittaisivat, etteivät nyt lähde mihinkään sotimaan ja selvittäkööt sotahullut vallanpitäjät itse välinsä keskenään. Ei mikään systeemi saisi tässä maassa niin monta ihmistä sullotuksi 1940-luvulta tutuille vankileireille.

Jos rintamalle asti kuitenkin päädyttäisiin, alkaisi tapahtua. Meillä on hoettu, että yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää, mutta käytännössä asia olisi tismalleen päinvastoin. Nykysuomalaiset nimittäin myös vihaavat toisiaan, ja kun on ase kädessä ja tappamisen tilaan päästy, alkaisi tulla tuhoa niin kutsutun vihollisen lisäksi myös omien joukossa. Luultavasti ensimmäisenä provosoituisi joku Pekka 33 v Lieksasta, joka ampuisi "isänmaanpilkkana" viereensä suomalaisessa sotilaspuvussa tupsahtaneen tesomalaisen Abdullahin. Ennen kuin Pekka ehtisi saada asianmukaisen rangaistuksen, itähelsinkiläinen jengi tuhlaisi kostoksi häneen pakillisen luoteja ja ripustaisi hänen maalliset jäännöksensä männynoksaan kaikkien nähtäville. Sotilasjohto jahtaisi jengiä, joka karkaisi aseineen metsään, ja ensimmäisen pienimuotoisen sisällissodan asetelma olisi valmis, koska moni katsoisi sotilasjohdon hyväksyvän Abdullahin tappamisen jahdatessaan jengiä. Vastapuolta naurattaisi, kun "vihollinen" näyttäisi sotivan itseään vastaan. Toiset järkyttyisivät kuullessaan tapahtumasarjasta niin paljon, että pakenisivat rintamalta, ja osa heistä jälleen sullottaisiin 1940-luvulta tutuille vankileireille. Moni rintamalla touhun älyttömyyteen herännyt antautuisi epäilemättä suoraan venäläisille. He saisivat puolestaan tutustua venäläisiin vankileireihin.

Eikö nyt voitaisi jo ymmärtää, että sodan asetelma on vältettävä kaikin olemassaolevin keinoin? Yhtään sotahullua ministeriä ei saa olla eikä tulla, sotaisat puolueet on pidettävä poissa hallituksesta ja Nato poissa Suomesta. Sotaa lietsovalle valtamedialle on asetettava kunnon sanktiot. Suomalaisten keskinäinen riidankylväntä, mitä eriarvoistava politiikka ja uhrien syyllistämiseen erikoistunut valtamedia harjoittavat, on myös saatava loppumaan. Muutoin voimme valmistautua siihen, että Suomea käytetään tulevaisuudessa kansainvälisesti paraatiesimerkkinä siitä, kuinka verraten lyhyessä ajassa synnytetty yhteiskunnallinen kukoistus saadaan yhtä nopeasti ajetuksi täydellisesti hautaan ääliömäisellä paskiaispolitiikalla.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Vaalipaskaa 2

(Jatkoa ja näkökulman laajennusta edelliseen Vaalipaskaa 1 -bloggaukseeni.)

Varsinaista eduskuntavaalipäivää edeltävänä lauantaina 18.4.2015 olin Helsingissä TTIP:n (ja muiden feikki-vapaakauppasopimusten) vastaisessa mielenosoituksessa. Ihmisiä oli Thomas Wallgrenin epävirallisen laskutoimituksen mukaan 540 – huomattava osa heistä puolueväkeä (kommareita, vassareita, piraatteja, ipulaisia, pari demaria ja muutama vihreä), paljon kansalaisliikeaktiiveja, jonkin verran "tiedostavia kansalaisia", anarkistiblokkia ei ollenkaan. Poliisi oli silti varustautunut ratsuin ja paikoin myös mellakkavarustein. Tämä hämmensi, mutta suurimmat epäuskoiset huutonaurut saatiin Aleksanterinkadulla. Siellä poliisi oli täysissä mellakkavarusteissa saartanut Nordea-pankin pääkonttorin. Meiltä, kansalaisliikkeiden aktiiveilta, huolestuneilta kansalaisilta ja kansanedustajaehdokkailta! Kulkueesta kuului huutoja, kuten "näinkö ne meitä pelkäävät" ja "älkää suojelko pankkeja kansalta, vaan kansaa pankeilta".

Vaalituloksen paljastuttua on kieltämättä ollut mielessä, että jos suomalaiset ymmärtäisivät, millaisessa yhteiskunnassa elämme, he äänestäisivät aivan toisin. Pankkien sotilaallisen näköinen suojeleminen rauhanomaisilta mielenosoittajilta (myös Forexin edustalla oli poliisimiehitys!) on keskeinen yhteiskunnan kuva. Suomalainen yhteiskuntajärjestelmä ei vuonna 2015 ole olemassa kansalaisten turvaamiseksi uhkatekijöiltä, vaan tiettyjen uhkatekijöiden suojaamiseksi kansalaisilta. Me olemme yhteiskunnan jäseniä, ja me annamme vaaleissa muodollisen hyväksyntämme järjestelmälle, joka puolustaa vaalien ulottumatonta valtaa meitä vastaan. Pankkiireja ei ole kukaan demokraattisesti valinnut. Pankkimme tosin itse valitsemme, mutta esimerkiksi Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju ja hallintoneuvoston puheenjohtaja Nalle Wahlroos jatkavat julkisia möläytyksiään, vaikka minä ja sadat muut vaihdammekin pankkia. Julkisuuden heille tarjoavat valtamediat, joiden toimituksia – saati rahoittajia – emme ole valinneet yhtään sen demokraattisemmin. Demokratia ei yllä myöskään poliisin nimityksiin tai toimintakäytäntöihin. Ison rahan ideologia sanelee pelisäännöt, emmekä useimmiten edes tiedä sitä.

Koska demokraattinen vaalijärjestelmä on yhä periaatteessa olemassa, on selvää, että yhteiskunnan perimmäiset vallanpitäjät pelkäävät sitä samoissa mitoissa kuin meitä 540:tä rauhanomaista mielenosoittajaa. Niinpä he tekevät kaikkensa, ettei valtaan pääsisi vääriä ihmisiä. Pienet puolueet on ulkoistettu käytännössä koko demokratian ulkopuolelle. Piraatit, itsenäisyyspuolue, kommunistit ynnä muut saavat vähän silmiinpistävän vastentahtoista julkisuutta Yleltä – rautalangasta kakkosluokkaan väännettyinä – eivätkä lainkaan kaupalliselta valtamedialta. Pienpuolueväen keskustelualoitteista vaietaan, heidän poliittisia hypoteesejaan pilkataan salaliittoteorioiksi ja heidän vaikuttamismahdollisuutensa leimataan etukäteen olemattomiksi. Ihmisten turhautuminen ilmanaikuisiin perinteisiin valtapuolueisiin ohjattiin perussuomalaisiin, joka oikeistopopulistisesta luonteestaan johtuen oli vallanpitäjille harmiton puolue. Sitä jopa käytettiin hyväksi: turhautuminen, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kohdistua oikeistoon, suunnattiin vasemmiston (ja vihreiden) suuntaan. Silti persujen vuoden 2011 iso rytky, vai mikä se olikaan, saattoi olla vallanpitäjiltä pieni lipsahdus. Ison rahan valta on turvattu – sen sijaan että persuja suoraan vastustettaisiin – ujuttamalla turvallisia meemejä persujen sisään. Niinpä esimerkiksi Timo Soini on saatu kannattamaan Natoa. Persujen vastustus on jäänyt vihreiden ja vasemmiston asiaksi, minkä myötä loputkin persujen ymmärtäjistä ovat kääntäneet kohtalokkaasti selkänsä vasemmistolle.

Vaalien jälkeen on lisäksi tullut ilmi epäselvyyksiä ääntenlaskennassa. Julkisuuteen pääsi satakuntalaisen Osmo Häkkilän tapaus: KTP:n ehdokas äänesti itseään, mutta virallisten taulukoiden mukaan häntä ei kyseisellä paikkakunnalla äänestänyt kukaan. Kadonnutta ääntä ei löydetty edes hylätyistä äänistä. Yhden tapauksen esittäminen ainutkertaisena hämää, sillä vastaavista tapauksista on epävirallisesti raportoitu muualtakin. Kaikissa tapauksissa ovat kyseessä olleet pienten puolueiden äänet. Yksi nettikirjoittaja muistutti, että joskus "tarkastuslaskennassa on löytynyt pienelläkin paikkakunnalla yli 20 ääntä tyhjästä, kun kunnalliskerman napa on ollut putoamassa". Toisen some-kommentoijan, joka on ollut kerran vaalivirkailijana, mukaan "siinä ääntenlaskentakiireessä voi hyvin muutaman äänen pistää taskuun, jos haluaa". Aiemmin pikkupuolueiden äänten katoamisilmiöstä on vauhkonnut erityisesti Köyhien asialla -puolueen Terttu Savola, joka on hyvin laajalti leimattu hulluksi. Samaa leimaamista kohdistetaan myös vaihtoehtomedioihin ja -foorumeihin, jotka uskaltavat nostaa esiin tätä ilmeisen todellista ilmiötä. Ja vaikka kyse olisikin marginaalisesta ilmiöstä (edes tätä emme oikeasti tiedä), sen olemassaolo ja asiaan liittyvä vastavehkeily silti todistavat saman kuin Nordea-pankin väkivaltainen suojaaminen kansalaisaktiiveilta ja pienpuolueiden vaaliehdokkailta: meitä pelätään. (Onkin epäilty, että äänten katoamisesta voi olla vastuussa Tieto Oyj, jonka osakkeista osan omistaa USA:n rahaeliittiin kytkeytynyt Goldman Sachs.)

Miksi ihmiset eivät sisäistä tai edes tiedä, millainen yhteiskunta Suomi tänä päivänä on? Oleellista lienee uskottelu, ettei mikään ole missään vaiheessa ratkaisevasti muuttunut. Suomea markkinoidaan valtamediassa joka päivä samana Suomena, jossa elimme 1970–80-luvulla, paitsi kansainvälisempänä ja edistyneempänä. Media tehtailee silmänkääntötemppuja: julkinen poliittinen keskustelu pelkistetään maahanmuuttokeskusteluksi, homoliittokeskusteluksi, talouskasvukeskusteluksi, työllisyyskeskusteluksi, kulttuuripoliittiseksi keskusteluksi tai miksi hyvänsä muuksi, joka vie fokusta poispäin yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta ymmärtämisestä. Kun jotain todella merkittävää ilmenee, se salataan tai sen yhteydet muihin ajankohtaisiin ilmiöihin kielletään. Sami Parkkosen vedenpitävä paljastus, että Suomi on virallisesti yritys, pidettiin täysin pimennossa. Vuonna 2010 tapahtunut hallitusohjelman tilaaminen amerikkalaiselta konsulttitoimistolta pääsi uutisiin, mutta olin melkein ainoa, joka selitti kansanedustajien tuolloista pakoa eduskunnasta edellisen ilmentämällä eduskunnan vallanpuutteella. Tällaiset asiat ovat periaatteessa perustuslain vastaisia – Nato-isäntämaasopimuksen tavoin – mihin ei tietenkään sallita yhtään viittausta valtamediassa. Tällä tavoin suomalainen yhteiskunta on hivutettu täysin erilaiseksi kuin se on ollut vielä oman ikäpolveni lapsuudessa, ja koska yhtä merkittävää vallankaappauspäivää on mahdotonta osoittaa (ei, Ipu, se ei ollut yksinomaan 1.1.1995), kansalle voidaan uskotella, että kaikki on niin kuin ennenkin. Ja se menee uurnille ja äänestää typeryyksissään keskustaa, kokoomusta, perussuomalaisia, SDP:tä ja vihreitä.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Vaalipaskaa 1

Tiedätkö sen tunteen, kun vanha suosikkibändi tai -kirjailija on edellisissä julkaisuissaan lipsunut kummallisesti pintapuolisiin ja korruptoituneisiin latteuksiin? Aina jaksaa uskoa, että seuraava julkaisu on muutos parempaan – eihän se voi enää jatkaa tätä tietä pidemmälle! Mutta kun vanhalta suosikilta ilmestyy uutta kamaa, se on vielä muovisempaa, typerryttävämpää ja tyhmemmälle yleisölle suunnattua. Ihan samalta tuntuu nyt Suomen eduskuntavaalien 2015 jälkeen. Vuosi 2007 oli jo täyttä paskaa – kokoomuksen muovinen kiiltokuvakampanja vetosi kansaan, vasemmisto heikkeni entisestään ja vihreät marssivat hymyillen porvarihallitukseen – ja vuosi 2011 tolkutonta horroria persujytkyineen, kokoomuksen kärkisijoineen, marginaalin syrjäytymisineen. Kaiken järjen mukaan kevään 2015 vaalien olisi kuulunut olla näyttävä käänne parempaan. Sitä oli alustanut äänestäjien näkyvä tyytymättömyys vallitsevaan politiikkaan. Mutta vaaleissa äänestettiinkin keskustaa! Persuja! Kokoomusta lähes entiseen tapaan! Sinivihreitä! Turpiin saikin oikeiston sijaan vasemmisto, ja marginaali pysyi marginaalina. Tiivistettynä: vaalisunnuntai 19.4.2015 heitti suomalaisten niskaan muhkean lisäläjän paskaa.

Keskustan yli 21 prosentin ääniosuus on onnistuneen imagopolitiikan tulos. Puolueella ei ole suomalaiselle politiikalle mitään uutta annettavaa – ellei lasketa kokoomusta maltillisempaa ulkopolitiikkaa, joka kieltämättä saattoi vaikuttaa. Yhtä todennäköistä silti on, ettei se vaikuttanut, vaan tyhmä kansa osasi ainoastaan äänestää neljästä suurimmasta puolueesta tällä hetkellä vähiten ryvettynyttä. Harva muistaa enää, miksi keskusta romahti vuoden 2011 eduskuntavaaleissa alle 16 prosenttiin. Kuvitellaan, että siellä on nyt uusi jengi, koska Matti Vanhanen ja Mari Kiviniemi on hävitetty eturivistä. Toisaalta yhtä lailla esiin marssitettiin vanha jengi. Uudessa eduskunnassa nähdään Paavo Väyrynen ja jopa Kauko Juhantalo. Ehkä vanhan jengin äänestäjät kaipasivat vanhoja "hyviä" aikoja, jolloin ulkopolitiikka tosiaan oli maltillista. Uuden jengin äänestäjiin sen sijaan puri sama kikka kuin kokoomuksella vuonna 2007: luotiin hyvä, positiivinen meininki ja esitettiin muut puolueet harmaina. Karoliina Kotalan suviteräsniskamaisella äänellä laulama vaalibiisi Suomi kuntoon kulkee voitokkaasti duurissa ja rock-tempolla. Tulos on yhtä muovinen ja juustoinen kuin koko imagokampanja, mutta ymmärrän täysin, miksi sellainen vetoaa paremmin kuin kommareiden tylsä Työtä, rauhaa, perusturvaa -vaaliräppi.

Sosiaalinen media täyttyi vaali-iltana järkyttyneistä ja epätoivoisista vaalikommenteista. Minussa kuitenkin aiheutti järkytystä ja epätoivoa myös se, kuinka vasemmalle identifioituvat ihmiset pitivät perussuomalaisten "jatkojytkyä" (ts. on käynyt paskalla ja huomaa, että sitähän tulee lisää?) jotenkin kamalampana asiana kuin kokoomuksen vielä suurempaa ääniosuutta. Kokoomusta ja ennen kaikkea Alexander Stubbia on vihattu niin laajalti, että puolueen olisi luullut jäävän enintään 15 prosentin seutuville, mutta katin kontit: ääniosuudeksi saatiinkin 18,2 %. Mitä vittua? Suomen virallinen paskiaispuolue saa turpiinsa ja kuitenkin enemmän ääniä kuin mikään muu ryhmä paitsi keskusta. Lamaannuttavaa paskaa. Persuilla on uudessa eduskunnassa yksi kansanedustaja enemmän, mutta jos syntyy "perskustahallitus" niin kuin ennustetaan, en epäile yhtään, etteikö puolueen kannatus saa pian kylmää kyytiä. Persuilla ei ole laittaa ministereiksi muita kuin idiootteja, ja juonikas valtamedia osaa kyllä kääntää kaiken uudessa ahdingossa heidän syykseen – tai vaihtoehtoisesti koko hallituksen syyksi. Jos kokoomus jätetään oppositioon, Suomi saa vähän armonaikaa, mutta koska uusi hallitus on ihan paska, valtamedia saa sumeilematta rakentaa uutta glooriaa kokkarinpaskiaisten ympärille.

SDP:n alhainen kannatus ei ole sinänsä yllätys, mutta neljänneksi jääminen on. Minun silmääni demareiden kannatus on aina näyttänyt kuplalta, koska lähipiirissäni vasemmistoliitto on ollut aivan hirvittävän paljon suositumpi ja vihreät vähän suositumpi puolue. Nyt kuitenkin vassarit saivat vastoin kaikkia ennakko-odotuksia aivan tolkuttoman kipeästi turpiinsa. Reilut seitsemän prossaa äänistä tuntuu minustakin, joka en edes äänestänyt vasemmistoliittoa, suunnilleen sentin syvyiseltä sahausviillolta perseessä poikittain. Kyllähän vassareiden ohjelmassa ja ennen kaikkea strategiassa oli koko ajan ongelmia, mutta itselleni niin läheisen vaihtoehtoisen kulttuuriväen jatkuva vasemmistolaistuminen on tuonut luottavaista oloa. Vihreät sen sijaan ovat lipsuneet yhä selkeämmin keskustaoikeistoon. Se tosiseikka, että laajat punavihreät ihmislaumat antoivat silti heille äänensä, saa minut haluamaan kääntää näille selkäni. Sinivihreät kyllä osaavat esiintyä maailmanparantajina, mutta oikeasti he vain leikkivät maailmanparannusleikkiä. Heidän politiikkansa perustuu lähtökohtaan "jos maailma ois niin kiva, että vihreet arvot vetäis puoleensa isoo rahaa, niin tää juttu toimis". Näin ei kuitenkaan ole, ja siksi puolue on maailmanparannuksen suhteen täysin aseeton. On siksi psykologisesti ymmärrettävää, että se keskittyy olemaan isompiensa (ulkopolitiikassa kokoomuksen, sisäpolitiikassa SDP:n) kaveri. Yhtä lailla psykologisesti ymmärrettävää on, että tyhmät ihmiset äänestävät heitä, mutta samalla se on ihan tyrmistyttävää.

RKP:stä ja kristillisdemokraateista voin vain kysyä "kuka vittu niitä äänestää?". RKP:tä tietysti äänestävät lukemattomat suomenruotsalaiset, mutta eivät he kaikki voi olla niin saatanan tyhmiä, että kieli- ja aluepoliittiset näkemykset ylittävät länsifanatismin ja Nato-militantismin. On pöyristyttävää, että vihatun Calle Haglundin puolue oikeasti lisäsi äänisaalistaan. Jos puolue jää oppositioon ensimmäistä kertaa 40 vuoteen, kun ei mahdu persujen kanssa samaan porukkaan, ovela valtamedia voi juonia uuden huonon hallituksen perseilyn edelleen lisäkannatukseksi heidän laariinsa. Kristillisdemokraatit sentään taantuivat, mutta ääniosuus on edelleen 3,5 %. Siis jumalauta, 3,5 %. Siihen mahtuu neljä piraattien kannatusosuutta ja seitsemän itsenäisyyspuolueen kannatusosuutta. Ihan oikeasti: mitä vittua?

Niin, se marginaali. Kaksi edellä mainittua ryhmää lisäsivät kannatustaan, niin kuin olin etukäteen arvannut. Kannatuslisäys on silti yhä käsittämättömän pieni. Piraattien 0,85 % on selvästi enemmän kuin vuoden 2011 eduskuntavaalien 0,51 %, mutta aikaa tuloksen kohentumiseen on ollut neljä vuotta. Sitä paitsi eurovaalien 0,72 prosentista on edetty vain marginaalisesti. Toki tätä tietä piraatit saattavat nousta eduskuntaan 2019, mutta kehitys on silti täysin luonnottoman hidasta. Sitä ennen puolue joutuu keräämään kannattajakorttinsa uudelleen. Todellakin: nuorten kaupunkilaisten parissa täysin päivänselvältä aatteelliselta instituutiolta vaikuttava piraattipuolue poistetaan puoluerekisteristä näiden vaalien myötä. Vittu, mitä paskaa! Itsenäisyyspuolueella on ollut hyvä meininki päällä, ja sen perusteella olisin odottanut heille vähintään yhden prosentin kannatusta ja mahdollisesti paikkaa eduskunnassa. Siihen nähden näiden vaalien 0,47 %:n kannatus on kipeä täystyrmäys – huolimatta siitä, että äänimäärä yli nelinkertaistui viime eduskuntavaaleista ja suosio on eurovaalitkin (0,33 %) huomioon ottaen yhtä tasaisessa kasvussa kuin piraateilla. Tosin on myönnettävä, että valtamedian pimityksestä johtuen valtaosa Ipun potentiaalisista äänestäjistä ei edes tiedä, mistä puolueen kohdalla on kysymys. Konservatiivioikeistoleimaa on tarjottu, jos ylipäänsä mitään leimaa, vaikka Ipu sijoittuu keskustavasemmistoon ja useissa kysymyksissä liberaaliin eikä konservatiiviseen leiriin.

Lopulta päästään naurettavuuksiin. SKP sai jo neljä vuotta sitten niin vähän ääniä, että teki mieli itkeä raivosta sekä äänestäjiä, kusetusmediaa että itseään saamatonta besserwisser-puoluetta kohtaan. Nyt SKP sai vielä vähemmän ääniä. Ymmärretään tämä avoimesti seuraavassa muodossa: Suomen suurin kapitalisminvastainen puolue sai 0,26 %:n kannatusosuuden. Täyttä perseraiskausta. Kun kommareiden suunnalta kuului vaalien jälkeen ensimmäinen "tämä on välitilinpäätös" -kommentti, teki mieli paiskata kaikki ulottuvilla ollut pikkuporvarillinen irtaimisto betoniseinään. Ei näin, Juha-Pekka Väisänen ja muut vitun nynnyt. Käsitetaiteilun aika on ohi. SKP:n kampanjat ovat koko 2010-luvun olleet kuin suoraan huonon kampanjoinnin oppikirjasta. Keittiömetaforia! Tyhjien sanojen hokemista! Räppiä! Sekä rumia että tylsiä vaalijulisteita. Puoluekoneistoa ehdokkaiden sijaan vaalimökillä! Tällaisen touhun keskellä ei voi syyttää vain omaa sukupolvenvaihdosta ja median hiljaisuutta. Helsingissä kokonaiset 122 ääntä haalinut Väisänen on joko omahyväinen typerys, oikeiston asettama nukke tai molempia, ellei hän ymmärrä erota tehtävästään (pääsihteeri Heikki Ketoharju sai vielä paskemmin eli 70 ääntä). Myös kommunisteille elintärkeä Tiedonantaja on syytä profiloida täysin uusiksi. On hyvä mittari, että lehdellä on Twitter-seuraajia vain reilu kolmasosa minun seuraajistani. Ihan oikeasti, nykymuotoinen Tiekkari ei kiinnosta juuri ketään. Saman tien voitaisiin jo luopua omista vaalilistoista. KTP:n ja STP:n yhdistäminen uusille "punaisten" yhteislistoille ei nykykannatuksella merkitse edes Ipun tasoa, mutta koko laajan radikaalivasemmiston järjestökirjon iloisen vihainen yhteispyrkimys olisi jo eri meininkiä.

Eduskuntavaalit 2015 pähkinänkuoressa: sikarikkaat rahavaltapiirit ohjasivat uskollisen työrukkasensa valtamedian avulla tyytymättömän tyhmän kansan äänestämään mieleistään, hyvin paljon entisen kaltaista politiikkaa, joka jatkaa leikkauksia, kurjistamista, sortoa ja riistoa. Vitun kiva juttu! Jeeee!