tiistai 19. marraskuuta 2019

Minä, entinen äärivasemmistolainen

Alkuvuonna 2013 julkaisin blogitekstin otsikolla Minä, äärivasemmistolainen. Samastuin ongelmattomasti vasemmistoon, pidin vasemmiston merkitystä yksiselitteisenä ja itseäni jopa vasemmistolaisuuden mittarina. Kuitenkin jo saman vuoden syksyllä luennoin edesmenneen ViPun (Vihreä puolue) "ravintelivalistusiltamissa" otsikolla Vasemmisto, vallankumous ja värivallankumous kiinnittäen erityishuomiota siihen, että 1960-luvulta alkaen luokkakantaisen vasemmiston oli asteittain korvannut moraalinen uusvasemmisto. Kirjoitin myös tämän pohjalta blogitekstin – Kenen joukoissa luulet seisovasi. Samaa sanomaa olen toistellut – kuuroille korville – koko myöhemmän 2010-luvun. Keväällä 2018 jopa luennoin Pispalan kirjastossa sen väittämän pohjalta, että uusvasemmisto on nimenomaan keskiluokkainen liike ja uuskonservatiivisessa oikeistossa on sen sijaan enemmän työväenluokkaistaustaista väkeä. Sen jälkeen olen kirjoittanut suuresta kritiikin muilutuksesta (lokakuu 2018) ja poliittisten suuntien hämärtämisprojektista (toukokuu 2019). Tarvittiin kuitenkin vielä yksi kesä ja syksy vääntämään minulle rautalangasta, että "vasemmisto" on niin peruuttamattomasti jotain muuta kuin ennen, ettei siihen samastuminen enää suoranaisesti kiinnosta.

Yhdyn varmasti aina tulevaisuudessakin vasemmiston klassiseen talouspoliittiseen lähtökohtaan. Tulo- ja varallisuuserojen tasaaminen on hyvä tavoite. Keinoista voi olla eri mieltä, ja joskus eri- ja samanmielisyys kohdistuu yllättäviin ryhmiin. Esimerkiksi vasemmistoliitto kannattaa perustuloa, SKP:n kommunistit eivät. Itse olen täysin yksiselitteisesti perustulon kannalla. Oma perustuloni olisi myös vasemmistolaisittain kattava eikä viherkeskustalaisittain jätetty puolitiehen. Minusta myös laaja julkinen sektori on yhteiskunnallisesti hyvä asia. En kannata kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää (ollenkaan), mikä luetaan niin ikään yhä vasemmistolaiseksi mielipiteeksi. Sosialismin käsite on väännetty jo ties mihin merkitykseen, joten mikäli julistaudun sosialistiksi, minun täytyy lisätä julistukseeni aika monta alaviitettä. Uusvasemmisto samastaa sen pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, liberaali oikeisto byrokratiaan ja uuskonservatiivinen oikeisto jonkinlaiseen puna(viher)fasismiin. Itse samastan sen suunnitelmatalouteen, jonka puitteissa voidaan ratkaista iso liuta yhteiskunnallisia ongelmia. Klassisesti tämä on tietysti vasemmistolaisuutta, mutta 10. marraskuuta näin syytä seuraavansisältöiseen twiittiin: "Näillä näkymin on muuten ihan ajan kysymys, milloin vanhan liiton sosialisteja aletaan kutsua tai leimata oikeistolaisiksi."

Uusvasemmiston "sosialismi", ns. pohjoismainen hyvinvointivaltio, voi olla paras järjestelmä, jota meillä on koskaan ollut. Itse en kutsuisi sitä sosialismiksi. Sen perustana oli aina kapitalistinen, yksityisen sektorin bisnesfirmojen menestymiseen tähdännyt talous. Tänä päivänä moni ihannoi sitä verrattuna nykyiseen korporaatiokapitalismiin, mikä ei periaatteessa ihmetytä. Suosittelen kuitenkin lukemaan ruotsalaisten Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön dekkareita, etenkin sieltä loppupäästä, inhorealistisen kansankoti-näkökulman ymmärtämiseksi. Sjöwallin ja Wahlöön kritiikki Ruotsin 1970-luvun yhteiskuntaa kohtaan oli nimenomaan vasemmistolaista, ja koko kirjasarjan viimeinen sana on "Marx". Kritiikki sisältää myös aineksia, joiden "vasemmistolaisuudella" olisi nykypäivänä kyseenalaistajansa. Erittäin kiinnostava oma lukunsa on, että 1970-luvun pohjoismaiset yhteiskuntakriitikot näkivät sosialistisen vaihtoehtonsa vapautena raskaan kapitalismin ikeestä. 2010-luvun lopussa vapaus on oikeistolainen ihanne (jopa anarkistit ovat siitä käsittämättömän hiljaa), sen sijaan vasemmisto puolustaa "Sääntö-Suomea" ja suoranaista holhousta.

Holhouksesta saamme hyvän jatkokysymyksen: ketä holhotaan? Tietysti työväenluokkaa. Entisaikaan sosiaalidemokraattinen liike pyrki työväenluokan tiedostavaan itseholhoukseen. Demareista vasemmalle tykättiin, että työväenluokan kurittomuus suhteessa porvariston luokkavaltaan oli hyvä asia – joskin eritoten kommunistisissa piireissä pyrittiin työväenluokan sisäiseen kurinalaisuuteen, kun tähtäimessä oli tämän luokkavallan kumoaminen. Uusvasemmisto on ominut demareilta holhoavan asenteen suhteessa työväenluokkaan – ja koska se ei itse edusta työväenluokkaa (luokkakantaisuus on ylipäänsä toissijaista moraaliin nähden), siitä on tullut vanhan oikeiston kaltainen työväenluokkaa ulkopuolelta kontrolloiva tekijä. Työväenluokan enemmistö näkee tämän ristiriidan ja ymmärtää pysyä uusvasemmistosta kaukana.

Ei-luokkakantaisuuden järjettömänä kääntöpuolena mukaradikaalit uusvasemmistolaiset suhtautuvat usein vihamielisesti yrittäjiin – ainakin sellaisiin, joilla on alaisia. Nämähän toimivat pinnalta katsoen porvarillisessa ammatissa, ja pieni osa yrittäjäkuntaa (ehkä itsetarkoituksellisena poliittisena projektina) leimaa heidän silmissään kaikki yrittäjät oikeistolaisiksi. Uusvasemmistolta puuttuu sen ymmärtäminen, että "pohjoismainen hyvinvointivaltio" johti laajempaan sosiaaliseen liikkuvuuteen ja usein juuri työläistaustaisten ihmisten (etenkin miesten) siirtymiseen yrittäjiksi. Näin ollen tuntuva osa yrittäjistä on sekä henkilöhistoriallisesti että identiteetiltään enemmän kiinni työväenluokassa kuin yrittäjien "porvarillisuutta" kritisoivat uusvasemmistolaiset itse. Myös maatalouden harjoittajista on tehty yrittäjiä, ja toisaalta suuren muuton aikana 1960–70-luvulla kaupunkiin muuttaneissa ja heidän jälkeläisissään on paljon yrittäjiä. Yrittäjät ovat tosiaan usein kaikkea muuta kuin mihin yhteiskunta-analyysin puutetta poteva uusvasemmisto heidät samastaa: yhteiskunnallisen eliitin sijaan vanhaa työväenluokkaa tai maatalousväestöä ja näiden jälkeläisiä. Puuttuu myös laajempi ymmärrys uuden taloudellisen ja vanhan kulttuurisen "eliitin" välisistä kulttuurisista, sosiaalisista ja poliittisista eroista – tästäkin aiheesta olen kirjoittanut jo syksyllä 2016.

Eliitistä puheen ollen: yksi todella ärsyttävistä puolista varsinkin nuoremmissa uusvasemmistolaisissa on eliitin ja tiedostavan etujoukon ideoiden sekoittaminen. Marxilaisessa ajattelussa jälkimmäinen tarkoittaa vallankumouksellisiin kuuluvaa ryhmää, joka esimerkiksi kommunistisen puolueen muodossa opastaa kansan syviä rivejä kohti vallankumousta. Eliitti sen sijaan on saman ryhmän vastapuoli ja vihollinen. Uusvasemmisto omaksuu usein ideoita ja oppeja, joita se jollain alkeellisella tasolla pitää kumouksellisina, mutta jotka ovat käytännössä lähinnä kulttuurielitismiä. Nämä saattavat olla peräisin vegaaniliikkeen, sateenkaariliikkeen tai intersektionaalisen feminismin piiristä, usein jopa ihan vain urbaanista katukulttuurista, johon ideat on pahimmassa tapauksessa syöttänyt ison rahan bisnes. Ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää viimeisintä käsitteistöä ("LGBTQQIAAP"!) tai tiedä, mitä eroa on tofulla ja Mifulla, halveksitaan ja leimataan yhteiskunnalliseksi vastapuoleksi. Häiritsevimpiin kulttuuri-ilmiöihin kuuluu Per Looks, verkkosivusto, joka vuosina 2012 ja 2017 esitteli perussuomalaisia kuntavaaliehdokkaita muka naurettavina, koska ehdokkaat eivät näyttäneet kuvissa siltä kuin kuntapolitiikan tekijöiden korrektisti pitäisi. Uusvasemmistolaiset olivat aktiivisesti mukana naurukuorossa.

Vasemmistoliitto on pyrkinyt samastamaan koko vasemmiston itseensä ja kanonisoimaan oman päälinjansa suomalaisena nykyvasemmistolaisuutena. Puolueen logossa on jo kauan lukenut vain "vasemmisto", nettiosoite on "vasemmisto.fi" ja Twitterin käyttäjätunnuskin "@vasemmisto". Tällä hetkellä puolue istuu hallituksessa, jota on kokonaisuutenakin nimitetty "vasemmistohallitukseksi", mutta jonka politiikka on monelta osin niin epävasemmistolaista, että päädyin lokakuussa ihmettelemään asiaa tässä blogissa otsikolla Kuka hallitsee Suomea? Ihan oikeasti?. Kaiken tämän keskellä oli täysin pöyristyttävää lukea Kansan Uutisista, että "superkivaa, fantastista, ihanaa – Vasemmistoliiton puoluekokous aloitti hilpeissä tunnelmissa". Superkornin artikkelin sävy ei millään tavalla poikennut startup-tapahtuma Slushin uuvuttavasta tekopositiivisuushömpästä, jonka itseään kokoomusta kokoomuslaisempi meno on täydellisesti yhteensopimaton siihen vasemmistolaisuuteen, johon itse olen kasvanut.

Kaikkein raivostuttavinta nykyisessä vasemmistossa (SKP:n kommunistit peräti mukaan lukien) on, että he näyttelevät mukisematta muiden poliittisten toimijoiden – ja viime kädessä Ison Rahan – heille kirjoittamaa roolia, ja vaikka he tajuaisivat asian, he eivät piittaa. Uusvasemmisto on sujuva osa kokonaisuutta, jonka tehtävä on pönkittää euroamerikkalaisen suurbisneksen ja sen ylisukupolvisen takapiruklikin valtaa. Samalla tavoin kuin Amnestyn ja Human Rights Watchin kaltaisten ihmisoikeusjättien piiloagenda on kääntää ihmisoikeuksista huolestuneiden päät poispäin kaikkein totaalisimman sorron ja alistamisen alkusyistä ja pääsyyllisistä, myös uusvasemmistolla on oma piiloagenda. Sen tehtävä on näytellä vanhalle vasemmistolle kuulunutta roolia uudessa maailmassa. Sen tehtävä on kääntää katseet pois länsimaisesta imperialismista, USA:n ja Naton käymistä sodista, vallan muilutuksesta pois demokraattisilta toimijoilta, valtamedian valheista, tieteen ja hyvinvoinnin nimissä toteutettavista huijauksista, giganttisista veropetoksista, vallakkaiden herrakerhojen sikailusta ja myös globaalien ympäristöongelmien todellisista juurista. Sen tehtävä on tarjota näiden tilalle identiteettipolitiikkaa, elämäntapa-ajattelua, individualismia, aktivismia toissijaisten asioiden suhteen ja jopa vihamielistä antiaktivismia ensisijaisten asioiden suhteen. Tällaiseen vasemmistoon en tahdo kuulua.

Äärilaidan ihminen olen selvästi edelleen. Kuinka tämä äärilaita määritellään? Äärioikeistolainen en ole eikä minusta sitä tule. Ääriliberaali en voi leikillänikään katsoa olevani, ja sama pätee yhtä luonnollisesti äärikonservatiiviin. Kaikkein viimeiseksi olisin äärikeskustalainen. Minunlaisteni ihmisten, joita totuuden nimessä on aika paljon, äärilaita on ulkoistettu koko 2010-lukulaisesta poliittisesta kentästä. Siksi sitä tarvitaan nyt enemmän kuin muita ja enemmän kuin koskaan ennen.

torstai 17. lokakuuta 2019

Kuka hallitsee Suomea? Ihan oikeasti?

Suomi sai kesäkuussa 2019 uuden hallituksen. Monien odotukset uutta hallitusta kohtaan olivat korkealla. Pitkän kokoomusvetoisen jakson ja eritoten Sipilän hallituksen kauhuvuosien jälkeen meillä oli hallitus, jossa ei ollut kokoomusta eikä mitään perussuomalaisiin kytkeytyvää ja jonka ohjelmaluonnoksessa oli oikeasti paljon hyvää. Syksyn aikana on kuitenkin levinnyt hämmennys. Onko tämä se "punavihreäksi" leimattu koalitio, jolle enemmistö äänestäjistä antoi mandaatin?

Uusi hallitus on hyväksynyt asevientilupia sotaisiin maihin ja toteuttamassa edeltäjänsä suunnitelmaa uusien sikakalliiden hävittäjien hankinnasta – joidenkin lähteiden mukaan suunniteltua laajemmassa (ja kalliimmassa) mitassa. Ihmisoikeusaktivistit ovat tuohtuneet, kun Rinteen hallitus jatkaa ristiriitaista ja epähumaania pakolaispolitiikkaa passittamalla monta vuotta suomalaiseen yhteiskuntaan totutelleita turvapaikanhakijoita jonnekin Irakin ja Afganistanin sotatantereille. Aiemmin aiheesta äänekkäästi mesonneilta vihreiltäkään ei saa edes kunnon lausuntoa. Vasemmistoliitto kyllä pitää ääntä siitä, että "aktiivimallin" nimellä tunnettu työttömyystuen leikkaus poistetaan. Tilalle on kuitenkin tiettävästi suunnitteilla jokin toinen keppimalli, ja karensseja jaetaan enemmän kuin koskaan. Netissä kerää nimiä adressi, joka vaatii korotusta hallituksen "unohtamaan" toimeentulotukeen. Keskiviikkona 16.10. myös uutisoitiin, että hallitus on käynyt salaisia neuvotteluja EU:n komission kanssa EU:n päästövähennysvelvoitteen kiertämiseksi.

Kun hallitukselta on kysytty, miksi sen lupaamat uudistukset eivät etene, hallituksen edustajat ovat vastanneet, etteivät näin isot muutokset tapahdu aivan käden käänteessä, vaan ovat hitaita ja raskaita toteuttaa. Tämäkään ontuva perustelu (hallitus on kuitenkin hallitus!) ei selitä, miksi jotkin etukäteen vihjaillut suunnanmuutokset eivät ole vielä edes näköpiirissä ja eräissä asioissa hallitus näyttää toimivan jopa päinvastaisesti kuin hallituspuolueiden asema poliittisessa kentässä antaisi ymmärtää. Lisähuomiota on herättänyt ristiriitaisuus ministeriöiden sekä demokraattisesti valittujen poliitikkojen lausuntojen välillä. Ovatko paljon puhutut ministeriöiden virkamiehet oikeasti vallakkaampia kuin kansan valtaan äänestämät päättäjät?

Viime aikoina on alettu käyttää käsitettä "syvä valtio" (engl. 'deep state'). Esimerkiksi syyskuussa 2019 julkaistiin paljon (välillä syystäkin) parjatussa vaihtoehtomedia Vastavalkeassa tästä aiheesta Miika Kurtakon laaja artikkeli. Sen mukaan eurooppalainen syvä valtio nojaa kolmeen pykälään, joita ovat EU, Nato ja Euroopan keskuspankki. Suomalaisella tasolla syvää valtiota edustavat Kurtakon mukaan esimerkiksi turvallisuuskomitea sekä huoltovarmuuskeskuksen alaisena yhteistyössä Medialiiton kanssa toimiva Mediapooli. Nämä nimet ovat tavalliselle kansalaiselle vieraita, minkä pitäisi soittaa hälytyskelloja. Artikkelinsa lopuksi Kurtakko toteaa:

"Syvä valtio ei ole mikään salaliittoteoria. Kyseessä on todellinen demokraattisen kansalaisyhteiskunnan liepeillä vaikuttava koneisto, jolla on todella paljon valtaa. Pahinta tavallisen kansalaisen kannalta on, että tämä valta ei ole julkista. Päätöksistä ei voi valittaa eikä media — vaihtoehtomediaa lukuunottamatta — tee juttuja syvän valtion toimista. Poliitikot ja demokratia ovat syvälle valtiolle hyödyllisiä syöttejä, jotka media raatelee kappaleiksi hallitus kerrallaan. Kyse on taikurin perinteisestä taikatempusta, jolla huomio kiinnitetään yhtäälle, kun varsinainen temppu tehdään toisaalla."

"Syvä valtio" on kieltämättä houkuttelevan yksinkertainen selitys sille, miksei hallituksen vaihtuminen tuo siltä haluttuja muutoksia. Selitys on ehkä liiankin yksinkertaistava eikä välttämättä riittävä. Vaikka yllä mainittuihin näkymättömiin vallanpitäjiin lisättäisiin ministeriöiden virkamiehet, edelleen vaikuttaa siltä kuin nämä tekijät enemmän heijastaisivat jotain kokonaisilmiötä kuin olisivat se kokonaisilmiö – eikä "syvä valtio" riitä kokonaisilmiöksi. Mieleeni tulee muitakin asioita, kuten vuoden 2010 uutinen, että yhdysvaltalaiselta konsulttitoimisto McKinsey & Companylta oli tilattu ehdotus seuraavaksi hallitusohjelmaksi. Tilaajana oli tuolloin valtioneuvoston kanslia. Mikä on se tekijä, joka saa demokraattisesti valitun (porvari)hallituksen sivuuttamaan ja häpäisemään tällä tavalla suomalaisen demokratian? Sama ilmiö – tulevien hallitusohjelmien ideoiminen demokratian ulottumattomissa – on pilkahdellut myöhemminkin. Tämä antaa ymmärtää, että Suomen valtion toteuttamaan politiikkaan on mahdollista suhtautua kansanvaltaisista päätöksistä riippumattomana asiana. Ja kuitenkin perustuslain mukaan – täysin yksiselitteisesti – "valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta".

Miten päin Suomen hallitusten toimia pyöritelläänkin, näyttää selvältä, että niiden on tarkoitus palvella globaalia kapitalismia ja myötäillä uusliberalistista politiikkaa. Eri hallituskoalitiot voivat tuoda soppaan omat erikoismausteensa, mutta sopan ydin pysyy samana. Sipilän oikeistohallitus veti politiikan maamme tähänastisella skaalalla överiksi, Rinteen hallitus taas hiukan hillitsee sitä ja ujuttaa mukaan yksittäisiä punavihreää äänestäjää miellyttäviä temppuja ylistäen niistä itseään silloin, kun hallituksen muu politiikka ei hävetä liikaa. Mutta ainakin syksyllä 2019 myös jälkimmäinen vaikuttaa uusliberalistihallitukselta. Äänestäjän näkökulmasta käsin tämä tuntuu huijaukselta. Mieleen palautuu Paavo Lipposen ensimmäinen hallitus Suomen juuri liityttyä Euroopan unioniin (1995). Äänestäjällä ei kerta kaikkiaan voinut olla kokemusta siitä, että hallitus, jossa SDP oli hallitusvastuussa ja niin vasemmistoliitto kuin vihreätkin mukana, saattaisi harjoittaa raakaa uusliberalistista politiikkaa. Myöhemmin on paljastunut, että Suomen valtio on rekisteröity yritykseksi sekä Suomen että USA:n yritysrekisteriin täsmälleen EU:hun liittymisen aikaan. Voisiko tässä piillä jotain? Valtion yritysluonteessa? EU:ssa? USA:ssa? Luultavasti nämäkin ovat vain tiiliä muurissa.

Mikä meikäläistä eniten askarruttaa, on se, ettei mikään äänestäjiltä mandaatin saanut poliittinen ryhmä tai edes yksittäinen poliitikko tee kunnolla selkoa tästä demokratiavajeesta. Onko heillä pyssy ohimolla: vaikene tai kuole? Voisivatko he olla niin naiiveja ja yksinkertaisen maalaisjärkisen perspektiivinsä kadottaneita, etteivät he edes ymmärrä, että vallan pitäisi kuulua demokraattisille päättäjille (ja näin ollen heidän edustamalleen kansalle) eikä yhdellekään kabinettivallanpitäjälle? 2010-luvun vaihteessa oli havaittavissa poliitikkojen joukkoeroaminen eduskunnasta. Tapahtuiko vallankäyttörakenteille silloin jotakin? Suomessa oli tuolloin porvarihallitus. Milloin joku journalisti (edes Vastavalkeassa, jonka helposti tarttumat kansainväliset syötit saattavat olla harhaanjohtavia lankoja) havaitsee tämän ilmiön ja ottaa asiakseen selvittää, mihin valta on kadonnut? Vuonna 1969 sen laulettiin "kulkevan narussa, josta se ei pääse suuren rahan voimaa puremaan" (Petri Repo). "20 perheen" aika on kuitenkin ohi. Itse kääntäisin epäröiden katseeni kaikkein suurimman ylikansallisen bisnesjohdon suuntaan. Sieltä löytyvät ne toimijat, joita Suomenkin järjestelmä on ohjelmoitu kaikkein eniten miellyttämään.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Pink Floydin The Wall ja yhteiskunnallinen ajattelu

Minulla on oma musiikkiblogisivusto. Tämä kirjoitelma voisi joltain osin sopia siihenkin asiayhteyteen. Kyse on sekä musiikista että politiikasta: musiikkiteoksen sanoma osoittaa jotakin oleellista yhteiskunnasta ja kulttuurista, joiden haltuunotto on aina poliittinen asia. Harkitsin myös kirjoitelman julkaisemista "tunkiolla", sillä joltakin kantilta tämä teksti ei välttämättä sovi tännekään. Ehkä lopputulos on poliittisempi kuin välillä näytti. Julkaistakoon se siis politiikkablogissa.

Englantilainen Pink Floyd -yhtye julkaisi massiivisen tuplalevynsä The Wall syksyllä 1979. Roger Watersin luotsaama kokoonpano oli aiemminkin ottanut kantaa. Esimerkkinä mainitsen klassisella The Dark Side of the Moon -albumilla (1973) ilmestyneen kappaleen Money, jossa lauletaan muun muassa näin: "Money, so they say, is the root of all evil today / but if you ask for a rise it's no surprise / that they're giving none away." Muutamaa vuotta myöhemmin Pink Floyd teki teema-albumin eläimistä, joita olivat koirat, lampaat, siat ja lentävät siat – jotka kaikki symboloivat ihmisiä. Yhtyeellä oli joka tapauksessa vankka maine ja suosio jo kauan ennen The Wallia. Oman lisänsä 1970-luvun lopun levyntekotunnelmiin antoivat punk ja uusi aalto, jotka kyseenalaistivat ja haastoivat Pink Floydin kaltaisen vanhan liiton ja edellisen sukupolven bändin aseman.

The Wall muodostui kuitenkin valtavaksi menestykseksi, ja levyn pohjalle rakennettiin jopa vuonna 1982 ensi-iltansa saanut elokuva, jossa päähenkilö Pinkiä näytteli Bob Geldof. Moni The Wall -analyytikko on nähnyt Alan Parkerin ohjaaman elokuvan ja arvioi myös musiikkialbumin sanomaa tältä pohjalta. Itse en ole sitä nähnyt, ja näin ollen miellän oman levynäkemykseni "puhtaaksi". Vaikka Roger Waters laati elokuvan käsikirjoituksen, se tuskin vastaa kokemuksena sitä, kun laittaa levyn soimaan. Elokuvasta on muun muassa sanottu, että sen kuvasto ilmaisee erinomaisesti henkistä eristymistä, huumeidenkäyttöä, sotaa, fasismia, seksuaalisia tilanteita, väkivaltaa ja niin edelleen. Tuntuu selvältä, että The Wall -analyytikoiden keskittyminen tarinan psykologiseen puoleen ja henkilökohtaiseen kokemukseen on elokuvan perua.

Itselleni on puolestaan täysin selvää, että The Wallin oleellisin sanoma on yhteiskunnallinen ja poliittinen. Jopa päähenkilön kehitystarina ja sen ominaisuudet tuntuvat alisteisilta Systeemille (käytän erittäin tarkoituksellisesti isoa alkukirjainta). Systeemiä edustavat levyn tarinassa varsinkin koululaitos ja päähenkilön äiti, mutta myös määrittelemättömät Ne, joiden voi hetkittäin kuvitella olevan myös äänessä. Lisäksi In the Flesh -kappaleen toisinnossa laulaa kovasti nykysuomalaiselta oikeistokonservatiivi-sedältä kuulostava hahmo, joka nousee lavalle paikkaamaan hotelliin jäänyttä huonovointista Pinkiä. Oikeudenkäynnissä (The Trial) vedetään esiin rehtorit ja äidit, mutta tuomari määrääkin rangaistukseksi purkamaan koko muurin, jota äiti on Mother-kappaleessa ilmoittanut auttavansa rakentamaan. Roolit sekoittuvat ja tarinan merkitystasot hämärtyvät.

Mitä Pink Floydin muuri sitten tarkoittaa? Oikeudenkäyntikohtauksen (kuten eräiden muidenkin jaksojen) pohjalta voisi olettaa, että kyse on ihmisen ympärilleen rakentamasta suojamuurista, joka eristää hänet maailmasta. Varmasti tämä on yksi The Wallin ulottuvuuksista. Näkökulman kanssa on kuitenkin ristiriidassa klassinen hitti Another Brick in the Wall, jota muun muassa Soundi-lehteen kirjoittanut Jukka "Waldemar" Wallenius piti levyn kiteytymänä. Kappaleen tunnetut sanat kuuluvat: "We don't need no education / we don't need no thought control / no dark sarcasm in the classroom / teacher, leave them [us] kids alone. / Hey teacher, leave them [us] kids alone! / All in all you're just another brick in the wall." Mikään ei voisi juuri selvemmin ilmaista, että muuri on Systeemin aikaansaannosta. Tulkitsen, että The Wallin mukaan yksilö kyllä rakentaa muurin itse, mutta Systeemin manipuloimana ja opettamana.

Muuri ei ole pelkkä suojamuuri. Se on vallankäyttöväline, jolla yksilö itse ylläpitää Systeemin valtaa itsessään. Opettaja on "yksi tiili muurissa", niin kuin rehtori ja äitikin; periaatteessa jokaisen heistä voisi korvata toisella yksilöllä, mutta vaikutus pysyisi todennäköisesti samana, sillä valtaosa yksilöistä kantaa samaa Systeemin perimää itsessään, toteuttaa sen ideologiaa ja tukee muurin pystyttämistä. Koti on koulun ohella yhteiskunnan tärkeimpiä sosiaalistamisympäristöjä, ja siksi Systeemi lähettää seksuaalista kanssakäymistä tunnustelemassa kohdatun yksilön "takaisin äidin luo pahvilaatikossa" (Run Like Hell). Roger Waters on usein joutunut sanomaan, ettei Another Brick in the Wall ole koulutuksen vastainen laulu, sillä Systeemin perimää kantavat yksilöt (saati suoremmin Systeemiä edustavat mediat) eivät kykene tajuamaan, mitä eroa on ajatuksella vapautua koulun orjuudesta ja ajatuksella olla oppimatta tärkeitä asioita tästä maailmasta.

Muun ohessa The Wall kertoo myös, kuinka käy ihmiselle, joka yrittää omin keskenkasvuisin neuvoin taistella muuria vastaan. Koska ympäröivät ihmiset ovat Systeemin lapsia, jotka elävät kollektiivis-psykologisen muurin sisäpuolella, he etääntyvät yksilöstä, joka ei suostu leikkimään samoilla säännöillä. Tuloksena on vieraantuminen, joka johtaa ylilyönteihin (mitä tässä tarinassa edustavat huumeet) tai palaamaan kiltisti muurin sisäpuoliseen, Systeemille alistuvaan ruotuun. Kun oikeudenkäynnin tuomari lopulta määrää repimään muurin alas, kuullaan otsikon Outside the Wall alla yksinkertainen kaunis laulu, jonka sävel on 79 minuuttia aiemmin avannut koko albumin. Tämä viittaa siihen, että vapaus muurista on ihmisen alkuperäinen luonnontila, ja näin ollen koko Systeemi tarkoittaa ihmisen pakkovieraannuttamista tästä luonnontilasta. Mutta Pink Floyd (tai Roger Waters) muistuttaa myös, ettei tätä vastaan pullikoiminen välttämättä johda vieraantumisesta vapautumiseen vaan vieraantumiseen – kaksinkertaiseen sellaiseen. Sen sijaan tarvitaan kokonaisvaltainen muutos, muurin purkaminen. Jälleen toisaalta levyn viimeiset sanat vihjaavat, että kenties sein lassen -lähestymistapa, positiivinen piittaamattomuus muurista ja Systeemistä, voi olla helpompi tie vapauteen.

The Wallissa on ainesta yhteiskunnallisen ja poliittisen ideologian perustaksi. Albumi toimii mahtavana välineenä sen ymmärtämiseen, että kapitalistinen yhteiskunta on totalitaarinen siinä missä yleisestikin totalitaarisina pidetyt yhteiskunnat. Meidän Systeemimme ei rakenna muuria itse ja sano, että tässä on muuri, eläkää sen sisällä. Sen sijaan 1) Systeemi uskottelee, ettei mitään muuria ole olemassakaan; 2) kun tiedostava yksilö havaitsee muurin, Systeemi uskottelee, että muuri on vain hänen ympärillään (vrt. myös kirjoitelman alkupuolella viitatut The Wall -analyytikot); 3) kun muuri on tunnustettu tosiasiaksi, Systeemi voi periaatteessa pätevin perusteluin väittää, että kukin yksilö on itse rakentanut muurinsa ja näin ollen siitä vastuussa. 4) Ja koska "mother's gonna keep baby cosy and warm / healthy and clean", yksilöllä ei pitäisi olla mitään pullikoitavaa – hänen olisi vain syytä olla tyytyväinen (ilman vapautta, itsenäisyyttä, täysi-ikäisyyttä ja ihmisarvoa). Kapitalistinen Systeemi antaa siis ymmärtää a) ettei sitä ole olemassa ja b) (edelliseen nähden paradoksaalisti) olevansa olemassa pelkän hyvän tähden. c) Kaikki Systeemin aiheuttamat traumat ovat siis virallisesti yksilön omaa syytä. Mikään kokonaisvaltainen muutos – vallankumous – ei joko toteudu tai oikeasti johda mihinkään, ellei näitä tasoja ymmärretä ja pyritä hävittämään koko muuri, eikä pyritä tekemään elämästä muurin sisäpuolella miellyttävämpää tai edes vain helpoteta siirtymää muurin ulkopuolelle.

Viimemainitun näkökulman kannalta eivät puhtaita papereita saa edes liberaalit ja 2010-luvun vasemmisto, jotka minun silmääni edustavat Niitä. Yhteiskunnallisen muutoksen on käynnistyttävä täysin nykyisen poliittisen kentän ulkopuoliselta perustalta. The Wall etsii yhä omiaan. Tampereella 7.9.2019 järjestetty Pulse-yhtyeen massiivinen The Wall -tribuuttikonsertti osoitti, kuinka pihalla saattavat olla he, jotka ovat näennäisesti sisäpuolella. Järjestyksenvalvojat vartioivat hulppean maksullista tapahtuma-aluetta, jonka sisällä yleisön edustajat jonottivat toista tuntia saadakseen kaljaa. Minunlaiseni köyhät joutuivat sattuvasti kuuntelemaan musiikkia seinämäisen aidan takana – missä kuitenkin oli vapaampi olla. Tribuuttikonsertti oli suunnattu Systeemin lapsille, toimi Systeemin ehdoilla ja itse bändikin antoi The Wallista lausuntoja, jotka harhaanjohtivat yleisöä poispäin yhteiskunnallisesta sanomasta. Mutta muurin ulkopuolella oli ihmisiä, joilla oli selvästi oivalluksen siemen sisällään. He olivat tunnistettavasti samoja ihmisiä, joille ei poliittiseltakaan kentältä löydy paikkaa, vaikka halua saattaisi olla. Roger Waters on nykyään aktivisti, joka puolustaa sitä minkä Systeemiin sosiaalistuneet ryhmät ovat unohtaneet: Lännen hyväksymän sorron alaiset (Palestiina) tai propagandaoperaatioiden kohteena olevat (Venezuela) maat ja kansat sekä vainotut totuudenpuhujat (Julian Assange, Chelsea Manning). Tämän kanssa on täysin linjassa se huikea sanoma, jonka löydän The Wall -albumilta.

torstai 29. elokuuta 2019

Sosiaalisen median ryhmäoikeassaolijat, poikkeavat näkemykset ja itse ajatteleminen

Niin kuin blogini lukijoille on varmasti selvää, vaikutan aktiivisesti Twitterissä. Se on kiinnostava ja ärsyttävä sosiaalinen media. Moni on minun laillani todennut, että Twitter on ainutlaatuinen kanava uutisten seuraamiseen: sitä kautta pysyy kärryillä kiinnostavista maailman tapahtumista. Ei tarvitse etsiytyä Hesarin tai Ylen sivuille, vaan uutiset näkee usein oman miellyttävän kuplansa valikoimina ja jopa valmiiksi kommentoimina. Toisaalta Twitteristä näkee myös kaikkein herkimmin, missä ja minne tällaisessa kuplassa mennään. Jos aatteellinen ryhmä, johon on aiemmin samastunut, alkaa liukua epämiellyttävään suuntaan, siitäkin pysyy kärryillä. (Näiden asioiden lisäksi Twitter on myös reaaliaikainen chatti ja jopa hyvä tutustumiskanava samoin suuntautuneille ihmisille.)

Tämän kirjoitelman puitteissa haluan tuoda muutaman esimerkin sosiaaliseen mediaan pesiytyneestä ryhmäoikeaoppisuuden syövästä ja pohtia, kuinka asiaan voisi suhtautua ja kenties tehdä sille jotain.

1) Vuonna 1994 syntynyt nuori nainen kirjoitteli aktiivisesti Twitterissä. Hän oli avoimesti feministi ja vastusti kaikkea sortoa, muttei lähtenyt mukaan siihen tiettyjen miesryhmien joukkolynkkaukseen, joka on tyypillinen eräille intersektionaaliseen feminismiin samastuville aktivisteille. Hän myös kritisoi äänekkäästi sitä mentaliteettia, että Brasilian metsäpaloja mahdollisesti yllyttäneen presidentti Jair Bolsonaron toimia vastaan nähdään hyväksyttävänä hyökätä sotilaallisesti. Riippumatta häntä ympäröivien ryhmien näkemyksistä hän jaksoi kannattaa ihmisyyttä, ymmärtämistä ja rauhaa. Tämän seurauksena hän sai kimppuunsa Twitter-aktiiveja molemmilta suunnilta. Äärivanhoillinen oikeisto solvasi ja halveksi häntä, mutta myös feminismin nimissä toimivat ynnä muut SJW:t (social justice warrior) hyökkäsivät häntä vastaan yhtä säälimättömästi. Muuan kanssatwiittaaja epäili häntä jopa oikeistotrolliksi, joka tekeytyy punavihreäksi feministiksi. Tämän kaksisuuntaisen vainon vaikutus oli niin murskaava, että kyseinen nainen hävisi toistaiseksi koko Twitteristä. Aika samanlaista kohtelua on saanut osakseen myös toinen, vuonna 1992 syntynyt nuori nainen, joka on kieltäytynyt lähtemästä mukaan ryhmäytyneeseen "oikeinajatteluun" ja pyrkinyt tarkastelemaan ilmiöitä riippumattomasti.

2) Maanantaina 26. elokuuta Veikka Lahtinen kirjoitti HS:n Nyt.fi-sivustolla, kuinka oli irtautunut tiettyihin feministi- ja antirasistipiireihin pesiytyneestä neuroottisen oikeaoppisesta soturimentaliteetista. Aiemmin, erityisesti vuosina 2015–16 hän oli itse vahvasti samastunut siihen. "Omaksuin kritiikittömästi sääntöjä, joita itseään intersektionaalisiksi feministeiksi kutsuvat verkossa saarnasivat", Lahtinen kirjoitti. Hän nosti myös esiin SJW-käsitteen ja viittasi toisaalta ruotsalaisen Liw Strömquistin loistavaan Nousu & tuho -sarjakuvakirjaan, joka sisältää väkevää vasemmiston itsekritiikkiä "marginaalisesti eri mieltä olevia aatetovereita" vastaan kohdistetusta aggressiosta. Lahtinen ei nykyään ole Twitterissä, mutta silti hän vihjasi: "Twitterin pimeämmissä nurkissa vaani myös, ja vaanii vieläkin, roimasti [Facebookin] feministiryhmiä pahempia moralisteja. Sellaisia, jotka jakelevat pitkissä twiittiketjuissa ohjeita ja sääntöjä siitä, miten etuoikeutetut ihmiset voivat olla hyviä 'liittolaisia' sorretuille ihmisille." Reaktio Lahtisen kirjoitusta vastaan ei olisi enempää voinut alleviivata hänen pointtiaan: koska hän oli uskaltanut irtautua ryhmäoikeassaolemisesta ja kritisoida tiettyjä ryhmiä, hän edusti "setämiesaatetta" ja "vähemmistöaktivistien haukkumista", harjoitti "mustamaalausta" ja "poltti siltoja". Nimimerkin Julmis kirjoittamaa vastapuheenvuoroa, johon moni oikeaoppinen heti tarrasi kiinni kuin oljenkorteen, en ole lukenut, koska haluan säästellä itseäni.

3) Amazonin metsäpalojen ja varsinkin niitä koskevan keskustelun riehuessa 24. elokuuta twiittasin pienen ketjun, jossa linkitin sekä Science20:n että Off-Guardianin sivustoille tuodakseni esiin, että NASAn havaintoaineiston mukaan Amazonin tai Brasilian palot eivät suinkaan olleet "ennätykselliset" (niin kuin oli väitetty), vaan jopa keskimääräistä metsäpalokautta pienemmät. Artikkeleissa viitattiin myös siihen, ettei toisen lähteen käyttämää DETER-menetelmää ollut suunniteltu metsäpalojen kartoitukseen eikä se ollut siksi luotettava. Palaute (ylipäänsä vähäinen) oli ylenkatsovaa ja tuntui jatkuvasti perustuvan lähtökohtaan, että se Jair Bolsonaro se vain on paha (!). Tämä puolestaan alleviivasi artikkeleissa esitettyä metsäpalojen "politisointia". Myöhemmin Science20:n artikkelia on päivitetty, ja sen mukaan NASAn informaatio ei ollut ajantasaista, vaan metsäpalot olivat paisuneet laajimmiksi sitten vuoden 2010. Tästä riippumatta oli kiinnostavaa seurata sosiaalisen median reaktioita. Omaan silmääni hieman Hollywood- tai Disney-henkinen tarina sademetsiä polttamaan yllyttävästä ilkeästä Bolsonarosta, ennätyksellisestä ekokatastrofista ja näitä vastaan taistelevista pikku aktivisteista oli niin puoleensavetävä, ettei sitä kyseenalaistettu, vaikka NASAlta luulisi yleensä tulevan luotettavinta tietoa. Yksittäinen ryhmämielipiteestä poikkeava näkemys joko asiallisesti hieman hämmästellen lytättiin tai vaiettiin kuoliaaksi. Eriävä mielipide yritettiin myös mitätöidä viittaamalla Off-Guardianin väitettyyn Venäjä-mielisyyteen. WTF?

Mikään ei ole näissäkään tapauksissa yksipuolista. Kaikesta päätellen "Tropiikin Trump" Jair Bolsonaro todellakin on perseillyt, ja sademetsiä puolustavat aktivistit ovat sinänsä hyvällä asialla. Veikka Lahtinen myös levitti näkemyksiään johtavassa valtamediassa, kun useimmilla hänen kritiikkinsä kohteilla on käytössä vain sosiaalinen media. Ensimmäisessä kohdassa mainitsemillani Twitter-henkilöillä on myös joitakin ajatuksia, joita en allekirjoita. Jälleen toisaalta nekin ovat olleet selvästi itse ajateltuja. En malta olla ajattelematta, mitä Dan Brownin klassinen symbolistinen dekkari Da Vinci -koodi ilmaisee historioitsija Leigh Teabingin suulla: "Kuten jokainen astrologiaan perehtynyt symbologi voi kertoa, Kalojen ihanteen mukaan ylempien voimien täytyy kertoa jokaiselle ihmiselle mitä hänen pitää tehdä, koska ihminen ei kykene ajattelemaan itse. (...) Nyt olemme kuitenkin tulossa Vesimiehen aikakauteen, ja sen ihanteiden mukaan ihminen pääsee perille totuudesta ja oppii ajattelemaan itse. Se on valtava ideologinen muutos ja tapahtuu juuri nyt." Jos haluamme rakentaa paremman tulevaisuuden, meidän on hyvä tukea itsenäisiä ajattelijoita ja oppia ajattelemaan itse, eikä tarrata siihen, mitä ryhmäoikeassaolijat saarnaavat tai valtamedia tuputtaa.

torstai 1. elokuuta 2019

Kokoomus

Joillekuille tuntuu edelleen olevan epäselvää, mikä on kokoomuspuolueen asema ja rooli Suomen yhteiskunnassa ja politiikassa. Huhuillaan kokoomuslaisten oikeudentajun perään ihmisoikeus- ja ympäristöasioissa, ja pidetään huolestuttavana, että kokoomus olisi valmis perussuomalaisten kanssa hallitukseen – nimenomaan näinpäin. Sipilän hallituksen toiminta sai monet vihaamaan keskustaa ja jauhamaan, kuinka "kepu on mennyt oikealta ohi kokoomuksen". Jotkut itsensä oikealle mieltävät äärikonservatiivit jopa väittävät, että kokoomus on nykyään "punavihreä".

Asiaa täytyy siis vähän selventää. Kokoomuksen klassinen tehtävä on porvariston luokkavallan ylläpitäminen. Sen nykyinen lisäulottuvuus on ylikansallisen suurbisneksen etujen ajaminen. Muita puolia ei kokoomuksen politiikassa ole. Yksittäisillä kokoomuslaisilla voi olla kiinnostusta esim. ihmisoikeus- tai ympäristöasioihin, mutta ne ovat heidän henkilökohtaisia kiinnostuksiaan eikä asia liity kokoomukseen mitenkään. Kokoomusta puolueena kiinnostavat ihmisoikeus- ja ympäristöasiat vain silloin, jos niillä voi tehdä rahaa. Vihreys ja pinkkiys eivät kiinnosta, viherpesu ja pinkkipesu kyllä.

Se, että edellisen kappaleen asioista tulee joskus toinen vaikutelma, johtuu siitä että kokoomuslaiset piirit hallinnoivat valtamediaa. Aina, kun joku kokoomuslainen päästää suustaan jotain ihmisoikeus- tai ympäristömyönteistä, valtamedia tekee kaiken voitavansa luodakseen vaikutelman, että kokoomus on ihmisoikeus- tai ympäristömyönteinen. Valtamedian lisäksi, ja isolta osin valtamedian ansiosta, kokoomuspiireillä on hallussaan hegemonia. Tästä johtuen myös sosiaalinen media levittää usein myönteistä ja "pestyä" kokoomusinformaatiota – jopa niin, etteivät tämän (dis)informaation levittäjät itse tiedä "pesevänsä" kokoomusta mitenkään. Kaikki tämä on jossain määrin laskelmoitua. Kokoomus on Suomen ylin mainostoimistopuolue.

Porvariston luokkavallan ylläpitäminen ilmenee köyhien ja työväenluokan olojen kurjistamisena. 1970–80-lukujen suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rippeet halutaan hävittää, koska kokoomuslaisen oikeistoideologian mukaan köyhien yhteiskunnallinen avustaminen on hukkaan heitettyä rahaa. Eivät he sitä tarvitse, ryhtykööt porvareiksi, ja ellei siihen ole taloudellisia rahkeita, menkööt muualle kerjäämään tai kuolkoot, ellei kirkko tai joku rikas hyväntekijä (tähän valtamedian täydeltä suitsutusta) halua oma-aloitteisesti avustaa. Hukkaan heitettyä rahaa ei sen sijaan ole miljoonien päätyminen ylikansallisille firmoille, sillä "Kansalliselle Kokoomukselle" ei kansallisuus oikeasti merkitse yhtään mitään. Verotuksen kiertäminen Panaman tai Caymansaarten kautta ei ole kokoomuslaisilta mitään löperyyttä tai poikkeustapaus, vaan prikulleen heidän edustamansa kapitalismin voiton maksimointi -idean mukaista.

Myös edesmennyt Sipilän hallitus oli kokoomuksen projekti, huolimatta keskustan näennäisestä hallitusvastuusta. Kun erään karkean tapauksen johdosta lähetin sähköpostia sekä Juha Sipilälle että Paula Risikolle, edellinen vastasi lyhyesti ja asiallisesti ilmaisten pahoittelua ja huolestumista – jälkimmäinen pitkästi selittäen, puolustellen ja vastaanottajaa ylenkatsoen. Ei jäänyt epäselväksi, kumpi kuului hallituksen ideologeihin ja kumpi ei. Kokoomus on ennenkin tavannut valjastaa keskustalaiset asiapojikseen ja laittaa heidät kielteiseen vastuuseen. Esimerkiksi vuonna 2009 Matti Vanhanen nielaisi syötin ja omi kyseenalaisen kunnian eläkeiän nostopäätöksestä, joka oli oikeasti kokoomuksen masinoima – tällä tavoin kokoomus välttyi vastuusta, mikä oli jälleen täysin laskelmoitua.

Entäpä persut? Hekin ovat kokoomuksen projekti, vaikkei puolue sinänsä ole kokoomuksen perustama tai masinoima. Jo 1990-luvulla kokoomuspiirien omistama kaupallinen valtamedia jauhoi väittämää, että populistinen oikeisto nousee tulevaisuuden Suomessa. Ihmiset valmistautuivat hyvissä ajoin ajatukseen, jonka kokoomuslaiset ujuttivat korvatakseen vasemmistolaisen protestin heille paljon paremmin sopivalla oikeistolaisella protestilla. Välineeksi osui perussuomalainen puolue, sillä muita ei ilmestynyt. Ilmapiiriä myös luotsattiin muita teitä oikeistopopulistiseen suuntaan. Sauli Niinistön presidentinvaalikampanja 2006 ("työväen presidentti") oli tärkeä etappi oikeiston poliittisen kulttuurin muutostiellä. Lisäksi oli hyvin laskelmoitua, että 2010-luvun alkupuolella persujen annettiin omaksua monia näennäisvasemmistolaisia näkemyksiä, mutta vuonna 2015 se tempaistiin Sipilän hallitukseen kokoomuksen apupuolueeksi. Ja kun puolue hajotettiin vuonna 2017, tapahtui silmänkääntötemppujen silmänkääntötemppu: uusi, päättyvän vuosikymmenen todella häiritseväksi kuriositeetiksi jäävä Sininen tulevaisuus oli kokoomuslaisen linjan mukainen uuskonservatiivinen oikeistopuolue – siitä irtioton tehnyt perussuomalainen puolue on niin ikään kokoomuslaisen talouslinjan mukainen uuskonservatiivinen oikeistopuolue.

Toki myös vihreät ja osa liberaalista uusvasemmistosta menevät kokoomuksen virittämään ansaan. Moni punavihreäksi identifioituva on hätistelty persujen – tai fasismin – uhan avulla kokoomuksen haluamaan suuntaan. Vaikka 2010-luvun kurjistamispolitiikka on lyönyt laudalta edellisten vuosikymmenien samansuuntaiset räpellykset, vuosikymmenen lopulla paljon entistä harvempi jaksaa vauhkota sosioekonomisesta eriarvoisuudesta tai "pahoinvointivaltiosta". Sen sijaan mesotaan tiettyjen vähemmistöryhmien ihmisoikeuksista ja kenties ilmastonmuutoksesta. Jälkimmäisissä kysymyksissä vastapuolena – "pahiksina" – esittäytyvät perussuomalaiset, ensimmäisissä sen sijaan kokoomus. Tämä on jälleen tyypillisistä tyypillisin kokoomuspiirien järjestämä silmänkääntötemppu. Oma lukunsa on luonnollisesti liberaalin ja konservatiivisen työväenluokan / köyhälistön välille tahallaan luotu vastakkainasettelu. Kun alempien yhteiskuntaluokkien vanhoillinen osa syyttää kaikesta pahasta "vihervasemmistoa" ja sosiaaliliberaali osa "fasismin nousua", kokoomusporvari hekottelee tyytyväisenä koko matkan omistamaansa pankkiin.

Kuinka kokoomukseen näin ollen täytyisi suhtautua? Lyhyesti: heidän kanssaan ei saa olla missään tekemisissä. Jos kokoomus on asiasta vankasti jotain tiettyä mieltä, täytyisi ymmärtää olla vastakkaista mieltä. Jos on jossain yksittäisessä kysymyksessä väistämättä kokoomuksen kanssa samaa mieltä, asiasta on osattava olla hiljaa eikä missään tapauksessa saa antaa kokoomukselle myönteistä palautetta. Edellä mainittujen asioiden pitäisi päteä myös poliittisissa päätöksentekoelimissä: jos kokoomuslaiset äänestävät "kyllä", on itse äänestettävä "ei" ja päinvastoin. Kokoomuslaisten keskustelualoitteisiin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ei ole syytä lähteä millään lailla mukaan. On luotava omat aloitteet ja oltava keskustelussa aktiivinen eikä reaktiivinen, ja jos kokoomuslainen tulee siihen keskusteluun länkyttämään, häneen on suhtauduttava ansaitsemallaan tavalla eli oikeistotrollina. On sataprosenttisesti vältettävä kaikkia niitä tilanteita, jotka kokoomus voi kääntää edukseen, sillä kokoomus ei jätä yhtään sellaista tilaisuutta käyttämättä.

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Villi vapaudenkaipuu ja poliittisen korrektiuden kirous

Tätä kirjoittaessani Suomessa on vastikään aloittanut toimikautensa vasemmistolaisin hallitus muutamaan vuosikymmeneen. Niin kuin kirjoitin kesäkuun alussa, valtamedia on tehnyt voitavansa hallituksen kumoamiseksi tai ainakin sen legitimiteetin tuhoamiseksi. Ennen kaikkea hallituksen veropolitiikka on esitetty itsestäänselvyyden lailla jonakin, mitä kansa vastustaa. Muutakin sääntelyä on ennätetty kauhistelemaan. Ilta-Sanomien ja kumppaneiden kampanja on vetänyt mielipidekäsityksensä sieltä kuuluisasta hatusta, mutta se menee täydestä hyvin moniin, jotka eivät välttämättä ole yhteiskunnan hyväosaisia. Toki heidän näkökulmansa saattaa muuttua, kun uuden politiikan vaikutus alkaa tuntua positiivisesti.

Joka tapauksessa voi kysyä: miksi monen työväenluokkaisen on helppo yhtyä punavihertävän hallituksen haukkujiin? Eikö pitäisi olla päivänselvää, että hallitus, jossa on mukana niin SDP kuin vasemmistoliitto ja josta puuttuu köyhien ainainen kurittaja kokoomus, on työväen puolella? Eipä hyvinkään – enää. Jossain vaiheessa on unohtunut, että vasemmiston ajama työväenluokan aseman parantaminen merkitsi myös työväenluokan vapauttamista. Nykyään punavihreät ryhmät tapaavat nähdä työväenluokan porvarilliselta pohjalta eli sääntelyn ja holhouksen kohteena. Demarit ovat ennenkin ajaneet sääntelyn lisäämistä, mutta varsinainen vasemmisto ymmärsi pitkään työväen vapauden ja luonnollisesti kapinan päälle. 2010-luvun "vasemmisto" on kuitenkin täysin sosiaalidemokraattinen yksikkö, ei sosialistikapinallinen tai vallankumouksellinen.

Julkista sektoria ei voi kapitalismiin pohjaavassa yhteiskunnassa (jälleen)rakentaa ilman kunnon veroja. Niinpä nykyinen vasemmisto on yhtä mieltä vahvan verotuksen tarpeellisuudesta. Minäkin kannatan sitä nykyoloissa. Entisaikaan oli kuitenkin olemassa vasemmisto, joka ajoi järjestelmää, joka heittäisi kansalaisten verohuolet hevon hittoon. Jos sosialismissa tehtäisiin töitä pääasiassa valtiolle, se maksaisi työläisille sopivaksi katsotun palkan, jota ei olisi tarvetta verottaa mitenkään. Vapaus! Tänä päivänä tällaiset skenaariot on hylätty, ja oikeistolaisen valtamedian on turhan helppo niputtaa verojen aiheuttama kiusa yhteen muun sääntelyn kanssa osaksi sosiaalidemokraattista holhousyhteiskuntaa. Asiaa ei paranna se, että kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan jälleen yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi (alitajuisesti) uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista.

Oma lukunsa vapauden rajoittamisessa on poliittisen korrektiuden ihanne, joka on viime aikoina samastettu vahvasti vasemmistoon. Enää ei riitä, että ymmärtää olla nimittämättä tummaihoista "neekeriksi", homoseksuaalia "hintiksi", lihavaa ihmistä "läskiksi" ja mielenterveysongelmaista "hulluksi". Täytyisi vielä osata sukupuolivähemmistöihin liittyvä sanasto, tajuta 'ylipainoinen'-sanan ylläpitävän käsitystä ihannepainosta, varoa 'hullu'-adjektiivin käyttöä ylipäänsä ja tietää, missä yhteyksissä on hyvä käyttää termejä 'naisoletettu' ja 'miesoletettu'. Kirjallinen sivistys ja oppineisuus auttavat näissä asioissa, ja niitä on yleensä vähiten työväenluokalla ja maatalousväestöllä – niinpä niitä sorretaan. Avuksi saattavat olla myös kontaktit kulttuurieliittiin. Syrjäseudun, maaseudun, pikkukaupunkien tai edes lähiöiden asukeilla niitä kontakteja ei yleensä ole. Tältä perustalta on turhan helppo katsoa, että poliittinen korrektius on urbaanin sivistyneistöeliitin projekti, ja mikäli vasemmisto samastuu siihen projektiin, vasemmisto samastuu urbaaniin sivistyneistöeliittiin.

Poliittisen korrektiuden ja vasemmiston yhteydellä on lyhyt historia. Ennen keskiluokkaistaustaisen uusvasemmiston syntyä poliittinen korrektius saattoi kyllä assosioitua sosiaalidemokraatteihin, mutta heidän lisäkseen – ehkä vielä leimallisemmin – konservatiiviseen oikeistoon. 2010-luvulla konservatiiviseksi oikeistoksi kutsuttu poliittinen ryhmä on sen sijaan vastustanut kaikkein hanakimmin poliittisen korrektiuden ihannetta. Voidaan kysyä, onko tällainen oikeisto laisinkaan konservatiivinen. Toki se on lukuisissa asiakysymyksissä vanhoillinen, jopa taantumuksellinen, mutta 'konservatiivisen' vastakohta on 'liberaali', joka palautuu latinan sanaan 'libertas' eli 'vapaus'. Ja tämä jengi tuntuu välillä ymmärtävän paljon vasemmistoa paremmin vapauden päälle. Verotusta haluttaisiin helpottaa ja yksinkertaistaa, holhoava sääntely purkaa, sanallista ja kuvallista ilmaisua ei saisi rajoittaa kielloilla.

Luonnollisesti poliittinen korrektius ilmenee myös siten, että pitäisi julkisesti (ts. sosiaalisessa mediassa) kannattaa kaikenlaisia alkoholi- ja tupakkakieltoja, paskalakeja ja kypäräpakkoja. Jos ei muuten, asiaa perustellaan huonolla esimerkillä alaikäisille. En tiedä, onko asiasta tehty tutkimuksia, mutta lasten ja nuorten varjelu ns. karulta todellisuudelta haiskahtaa kyllä erittäin porvariluokkaiselta käyttäytymiseltä, kun taas työ- ja maatalousväestön piirissä pienten ihmisten on todennäköisemmin annettu itse oppia elämää. Tähän väliin on helppo tulla tuputtamaan omaa moraalikäsitystä, mutta mikäli porvarillista moraalia pitää moraalisin perustein parempana kuin alempien yhteiskuntaluokkien moraalia, kyse on porvariston luokkavallan ylläpitämisestä. Sellaiseen ei vasemmiston pidä haksahtaa.

Holhoava sääntely ja poliittinen korrektius ovat varsinainen kirous, kaksipäinen perkele, josta kaikkien yhteiskuntakriittisten toimijoiden pitäisi hankkiutua eroon. Sana yhteiskuntakritiikki sisältää jo itsessään ajatuksen, että kritisoidaan jotakin yhteiskunnan toiminnan kannalta oleellista. Yhteiskunnan ylläpitämien rajoitusten ja kieltojen tukeminen ei sovi tämän kanssa yhteen. Vielä vähemmän holhoavan sääntelyn ja järjestelmäfundamentalismin kanssa yhteensopiva lähtökohta on kapina. Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen "vasemmistolaisiksi" on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia (tai "jyrkkiä yhteiskunnallisia uudistuksia ajavia") ajatuksia ja ihmisiä. Konservatiivinen oikeisto on kaapannut itselleen hanakasti kapinallista imagoa varsinkin vuonna 2017 tapahtuneen perussuomalaisen puolueen hajoamisen ja oppositioon ajautumisen jälkeen. Nyt se saa seuraa kokoomusoikeistosta, joka myös tykkää olla edustavinaan vapauttamista (mitä se totuuden nimessä ei edusta vähimmässäkään määrin, ja tätä asiaa myös koko ajan aktiivisesti hämärretään). Lähtökohta on vetoava ja ainakin periaatteellisessa mielessä perusteltu, ja tämä myös vasemmistoliittolaisten pitäisi ottaa huomioon toimiessaan valtamedian jo nyt pahamaineiseksi leimaamassa Rinteen hallituksessa.

Sitä tunnetta, joka on ajaessa autolla ylinopeutta ilman turvavöitä, karjaistessa pari epäkorrektia sanaa kirouksella säestettynä, tempaistessa alkoholihuikat heti pitkäripaisen ovella ja vastaanottaessa muhkean pimeän käteisnipun jostain palveluksesta, ei hiljennä mikään pikkuhitlerimäinen kieltomentaliteetti tai holhoava lässytys. Enintään se hiljenee, mikäli alemmilla yhteiskuntaluokilla ei ole mitään syytä kapinoida. Tämä edellyttää näiden yhteiskuntaluokkien "alemmuuden" hävittämistä, ja sitä ei tapahdu, jos niitä koko ajan katsotaan ja holhotaan ylhäältä käsin.

* * *

(Villi vapaudenkaipuu on Taiskan vuonna 1980 julkaisema albumi, jolla artisti pyrki tietoisesti etääntymään iskelmämusiikista. Levyn tunnetuin esitys on versio Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen laulusta Tahdon rakastella sinua, jossa Taiska laulaa – originaalista poiketen ja käänteisesti – avaavansa portit puutarhaansa. Ne ovat naisen sanoja. Ja toisin kuin eräät ääriainekset etenkin Pride-viikon kyseenalaiseksi kunniaksi luulottelevat, siinä ei ole mitään vikaa. Se näkökulma ei tarvitse Prideä itsetehostukseksi; se vain on.)

torstai 6. kesäkuuta 2019

Vallankaappausyritys Suomessa

Maaliskuussa 2003 Suomessa käytiin eduskuntavaalit. Keskusta nousi suurimmaksi puolueeksi ohi SDP:n, ja nämä kaksi jättivät kirkkaasti taakseen laskusuunnassa olleen kokoomuksen. Niinpä oli johdonmukaista, että SDP tuli uuteen hallitukseen keskustan hallituskumppaniksi. Keskusta oli voittanut vaalit Anneli Jäätteenmäen ja humaaneja arvoja korostaneen kampanjan vetämänä. Jäätteenmäki kyseenalaisti myös Suomen vallitsevan ulkopolitiikan; Irakin sota oli syttymäisillään, ja keskustan määrätietoinen johtaja halusi pitää Suomen irti USA:n leiristä. Tällaisen keskustapuolueen ja sosiaalidemokraattien yhteistyöhallitus ei kelvannut kokoomukselle ja elinkeinoelämän johtajille. Jäätteenmäen vastustajat osoittivat hänen saaneen entisen pääministerin ja USA:n presidentin keskustelua koskevat tietonsa ulkoministeriön salaisista asiakirjoista. Uusi pääministeri yritti ensin salata tämän. Valtamedia teki silmänkääntötempun, jossa Jäätteenmäen valhe katsottiin paljon painavammaksi rötökseksi kuin Lipposen röyhkeä maanpetos. Julkinen ryöpytys ajoi pääministerin eroamaan tehtävästään. Hänen tilalleen nimitettiin Matti Vanhanen, joka ei ollut profiloitunut Jäätteenmäen vetämän humaanin kampanjan mukaisesti eikä hänellä ollut mukisemista vallinneesta ulkopolitiikasta. Elinkeinoelämä sai mieleisensä sätkynuken, ja Vanhasen hallitus jatkoi edeltäjänsä uusliberalistista linjaa.

Kevään 2003 tapahtumat ovat olleet mielessä, kun on saanut seurata viimekeväisten eduskuntavaalien jälkeistä julkista keskustelua. Suomen tutkitusti kokoomuslainen valtamedia on hyökännyt hallituspohjaa vastaan kuin yleinen syyttäjä. Kun kokoomus oli jälleen kerran jäänyt selvästi kolmanneksi, valtamedia tempaisi välineekseen perussuomalaisten vaalinousun ja yritti kaikin keinoin uskotella kansalle, että perussuomalaisten (ja kokoomuksen) varaan rakentuva hallitus olisi oikeutetumpi kuin SDP:n vetämä. Demarivetoista hallitusta yritettiin absurdisti romuttaa myös uuden kansanedustajan Hussein al-Taeen ikivanhoilla juutalaisvastaisina pidetyillä blogiteksteillä. Kun ilmeni, että hallitustunnustelija Antti Rinteen koalitiossa oli mukana – jälleen – keskusta (eikä kokoomusta tai persuja), valtamedia teki kaikkensa (uskollisine sosiaalisen median apureineen), että huomio ja vastustus kiinnittyisi tähän epäsuhtaan: vaalien huomattavin häviäjä "ei saisi" olla mukana uudessa hallituksessa. Sipilän hallituksen kehnoutta oli aiemminkin yritetty sälyttää yksinomaan keskustan, tai enintään keskustan ja koko eduskunnasta tipahtaneen peitepuolue Sinisen tulevaisuuden niskoille. Kokoomus on kerta kaikkiaan valtamedian suojeluksessa, eikä tämä asia milloinkaan ole ollut niin ilmiselvä kuin keväällä 2019.

Hallitustunnustelija ja hänen ryhmänsä pitivät kuitenkin itsepäisesti pintansa. Prosessin aikana media yritti lietsoa riitaa muun muassa Juha Sipilän henkilön ja entisten oppositiopuolueiden välille sekä – pateettisesti – vasemmistoliiton sisälle. Valtamedia vuoti muun muassa puolivalmiita translain muutosehdotuksia ja kirjaimellisesti viimeisenä päivänä eläinlakiasioita. Ensimmäisessä tapauksessa sosiaaliseen mediaan ilmestyikin joukko vasemmistoradikaaleja ilmoittamaan, että kun vasemmistoliitto toteuttaa sisäisen äänestyksen hallitukseen menosta, he äänestävät tätä vastaan. Suunnitelma kuitenkin epäonnistui, ja vasemmistoliiton jäsenistö äänesti lähes yksimielisesti hallitukseen menon puolesta. Aiemmin samana päivänä myös keskustassa oli hyväksytty hallitukseen osallistuminen. SDP, vihreät ja RKP olivat siinä vaiheessa jo nimenneet omat ministerinsä.

Rinteen hallitus on siis toteutumassa, ja sillä on hallitusohjelma. Valtamedia on tehnyt voitavansa haukkuakseen ja kyseenalaistaakseen sen, ja toimittajien usein pidätellyn kritiikin lisäksi mediaan on marssitettu mahtava joukko oikeistosetiä ilmaisemaan vastustuksensa. Ylen artikkeli muotoili jopa hallitusohjelman vastaanottoa kuvaavaan otsikkoonsa sen "enteilevän konkurssia" ja olevan "hiekalle rakennettu huvila". Huono-osaisten ja ympäristön asemaa parantava hallitusohjelma on sumeilematta leimattu "ankeaksi" muun muassa Veronmaksajain Keskusliiton vuolaasti ääneen päästetyllä suulla. Helsingin Sanomat julkaisi jo etukäteistietojen perusteella verolaskurin, jonka tehtävä oli ilmoittaa kansalle, että hyi hyi, taas ne demarit korottavat veroja. Uusi hallitus on yritetty lytätä peräti sillä syyllä, että sen ministereistä enemmistö on naisia. Sipilän hallituksen räikeä miesenemmistö hyväksyttiin. Kaikki tämä todistaa meille, ettei valtavirtajulkisuus aio tulevaisuudessakaan taipua Rinteen hallitusta kannattamaan, vaan jatkaa entistä avoimemman kokoomuspropagandan suoltamista.

Mutta vieläkään hallitusta ei ole kaadettu eikä nujerrettu. Suomeen on oikeasti syntynyt hallitus, joka valtamediankin mukaan on vasemmistolaisin pitkään aikaan – valtamedia tosin piti tätä huonona asiana (jälleen yksi tragikoominen epäonnistunut yritys viedä uudelta hallitukselta oikeutus), mutta kyseessä on hyvä asia yhteiskunnan huono-osaisille ja ympäristölle. Näin ollen Suomessa on tapahtumassa radikaalein poliittinen suunnanmuutos sitten kevään 1987 eli 32 vuoteen. Vappuaattona 1987 virkaansa astunut Holkerin hallitus oli maamme ensimmäinen uusliberalistinen hallitus; nyt olemme saamassa ensimmäisen senjälkeisen hallituksen, joka ei ehkä ole täysin ei-uusliberalistinen, mutta ainakin kääntää kehityskelkan poispäin uusliberalisoinnista, kohti hyvinvointiyhteiskunnan jälleenrakennusta. Tämä on niin dramaattinen suunnanmuutos, ettemme ehkä osaa ymmärtääkään. Uusliberalisointi on käytännössä tarkoittanut päätösvallan asteittaista hivuttamista pois lailliselta demokratialta, ylikansallisen suurpääoman ja bisneksen ahneisiin kouriin. "Punavihreä" hallitusohjelma voi tarkoittaa päätösvallan nappaamista niiden kourien ulottumattomiin. Hallitusohjelmaa ei myöskään ole teetetty amerikkalaisella konsulttitoimistolla, vaan demokraattiset päättäjät ovat – ainakin tähänastisen tiedon valossa – suunnitelleet sen itse. Näin ollen uusi hallitus noudattaa edeltäjistään poiketen Suomen perustuslakia, jonka mukaan "valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle".

Emme kuitenkaan ole vielä turvassa ahneilta kourilta. Vuoden 2003 tapahtumat on mahdollista nähdä vallankaappauksena, jossa demokraattisen mandaatin saanut pääministeri syrjäytettiin ja hänen tilalleen nimitettiin kabinettivallanpitäjien sätkynukke. Myös vuonna 2017 tapahtuneessa perussuomalaisen puolueen hajottamisessa, uuden peitepuolueen perustamisessa ja sen tempaisemisessa hallituspuolueeksi ilman minkäänlaista demokraattista mandaattia on vallankaappauksen piirteitä. Vuoden 2019 kevätkaudella olemme saaneet todistaa, kun valtamedia on yrittänyt haalia itselleen sen päätösvallan, kenellä on oikeus nimittää hallitus tai olla hallituksessa ja millä ehdoin. Valtamedia ei kuitenkaan ole Suomessa itsenäinen toimija. Sen taustalla ovat ennen muita kokoomuslainen oikeisto ja elinkeinoelämän johtajat sekä niiden taustoilla toimivat ylikansallinen bisnes ja suurpääoma – nämähän viime kädessä omistavat valtamedian lukuun ottamatta Yleä, joka on edeltävän oikeistohallituksen aikana profiloitunut selvästi oikeistolaiseksi. Niinpä valtamedian voi nähdä olleen mukana toteuttamassa epäsuoraa vallankaappausyritystä. Ylen rooli tässä asetelmassa on erityisen arveluttava, sillä se vihjaa, että Ylessä uskotaan yhä vallan pysymiseen entisissä kourissa. Sisäpiirissä voidaan tietää jotain, mitä me pulliaiset emme tiedä. Meidän on edelleen varauduttava siihen, että hallitusta vastaan hyökätään toden teolla ja politiikan suunnanmuutos pyritään kaikin voimin pysäyttämään. Vastassa on vaaralliset voimat, joilla on vanha hegemonia, poliittisen aivopesun osaamista ja loputtomasti rahaa. Mikäli tiedostamme tämän vallankaappausuhan, olemme parempia pysäyttämään sen.

tiistai 7. toukokuuta 2019

Poliittisten suuntien hämärtämisprojekti

Perinteisesti politiikan merkittävin akseli on sijoittunut vasemmiston ja oikeiston väliin. Vasemmisto ja oikeisto on puolestaan määritelty sen mukaan, kuinka ne suhtautuvat kapitalismiin ja sosialismiin. Viime vuosikymmeninä on alkanut korostua toisen – diagrammeissa pystysuuntaisen – akselin merkitys. Sen ääripäiksi on sijoitettu liberaalit ja konservatiivit. Tällaisenaan nelikenttä on hyvin toimiva politiikan kuvaaja myös nyky-Suomessa.

Elämme kapitalismissa ja porvariston luokkavallan alla. Niinpä meillä on yhteiskunnan näennäisestä demokratialuonteesta huolimatta yksi poliittinen suunta, joka hallitsee ja määrää. Edelleen (näennäisestä) demokratialuonteesta johtuen se – oikeisto – käy jatkuvaa taistelua ihmisten sieluista. Niinpä se kehittää uusia ja uusia keinoja taatakseen oman valtansa ja ennen kaikkea sen edustamien bisnesvallanpitäjien ja suurpääomapiirien vallan. Nykyisessä informaatioyhteiskunnassa yksi keskeisimmistä vallanpitämisen välineistä on media. Oikeistoporvarit omistavat valtamedian, ja mediaeliitistä on tutkitusti puolet kokoomuslaisia. Viime aikoina sosiaalisen median merkitys on korostunut. Näin ollen vallanpitäjien on täytynyt ujuttaa somekeskusteluun ideoita, jotka – niiden levittäjien omasta poliittisesta kannasta riippumatta – auttavat ylläpitämään oikeistoporvareiden valtaa.

Uusvasemmistosta olen kirjoittanut ennenkin. 1960-luvulla USA:sta ja Britanniasta lähtenyt ja pian Suomeenkin levittäytynyt, enemmän moraalinen kuin luokkakantainen vasemmisto piti muun muassa ihmisoikeus-, rauhan- ja ympäristöliikkeen sinänsä osana vasemmistoa. Vaikka poliittisen keskustelun valtavirta mieltää uusvasemmiston juuri tuon ajan liikkeeksi, itse näen, että uusvasemmisto levittäytyi kaikkialle vasemmistoon postmodernismin myötä 1980–90-luvulla. Siitä on tullut oikeistoporvareille hyvin tärkeä työrukkanen: vasemmiston suora yhteys työväenluokkaan on katkennut ja "tiedostava etujoukko" (marxilainen käsite) on vaihtunut useimpien huomaamatta kulttuurieliitiksi. Keskiluokkainen elitismi ei tietenkään kelpaa työväenluokalle, jolle on kaupiteltu toinen oikeistoporvareiden tärkeä työrukkanen – konservatiivinen oikeistopopulismi. Hyvin monissa maissa, Suomi mukaan lukien, populistis-konservatiivisesta oikeistopuolueesta on tullut isompi kuin vasemmistopuolueesta (jollaiseksi SDP:tä ei ole viitsinyt kutsua enää vuosikymmeniin).

Tässä kuviossa on jo paljon mätää. Silti aina välillä saattaa käydä, että suurimmaksi puolueeksi lipsahtaa jokin muu kuin porvarillinen oikeistopuolue – ja vasemmistolle tai punavihreille ryhmille vaalivoitto. Oikeistoporvarit eivät tietenkään ole tyytyväisiä tähän asiantilaan. Tällaisten tilanteiden varalle heillä on suunnitelma vaikuttaa vasemmistolaisuuden sisältöön, mikä on oikeistoaatteen työväenluokalle myymisen luontevaa jatkoa. Vasemmistolaisuudesta on haluttu tehdä porvareille vaarallisen sijaan turvallinen. Konsti on ollut yksinkertainen: vetoaminen konservatiivisen oikeistopopulismin uhkaan. "Konservatiivisen oikeiston" vastakohta on luonnollisesti "liberaali vasemmisto" (Liberal Left), joka Suomessa tunnetaan "vihervasemmiston" nimellä. On luotu liberaalien (vihreiden) ja vasemmistolaisten yhdessä jakama poliittinen kenttä, mikä on 1) yhdistänyt vasemmiston (käsitteen) entistä tiiviimmin liberalismiin, 2) etäännyttänyt sitä edelleen työväenluokasta. Harva malttaa enää muistaa, että Marxin mukaan liberalismi oli nimenomaan porvariluokan ja kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän ideologia.



Twitterissä Risto Hietala esitteli Helsingin Sanomista lainatun nelikentän (jonka ääripäitä siis ovat vasemmisto, oikeisto, liberaalit ja konservatiivit) käännettynä vinoon. Vaaka-akselille onkin näin saatu vasemmistoliberalismi vasemmalle, oikeistokonservatismi oikealle. Tällä akselilla eduskuntapuolueista vasemmistoliitto on vasemmalla ja perussuomalaiset oikealla, vaikka perinteisellä vasemmisto–oikeisto-akselilla kokoomus ja myös Liike Nyt sijoittuvat persujen oikealle puolelle. Riippumatta siitä, mikä oli Hietalan vinouttamisen tarkoitus, tämä kuvastaa erinomaisesti uuden muunnellun vasemmiston – ja oikeiston – sisältöä. Samassa linjassa on ollut usean vasemmistolaisen, muun muassa Pia Lohikosken, höpinä kokoomuksen viimeaikaisesta "oikeistolaistumisesta".

Kaikkein kuvaavin osoitus oikeiston ja vasemmiston käsitteiden hämärtämisestä on kuitenkin keskustelu "äärioikeistosta" ja "äärivasemmistosta". Olen ollut vähemmistössä yrittäessäni muistuttaa, ettei "äärioikeisto" tarkoita radikaalia keskustaoikeistoa, vaan ihmisiä, jotka ovat äärimmäisenä oikealla. Ymmärrän yhä vasemmiston ja oikeiston suhteessa sosialismiin ja kapitalismiin, ja sillä periaatteella Suomen oikeistolaisin puolue on koko ajan ollut kokoomus – tähän itse asiassa yhtyvät jopa valtamediassa esitetyt nelikentät. "Äärioikeistoa" ovat näin ollen innokkaimmat yksityistäjät, hyvinvointiyhteiskunnan purkajat, yhteiskunnan heikoimpien tukien lakkauttajat ja he, jotka alistavat ihmisten kärsimyksen bisnekselle. Suhteellisesti ajatellen Sipilän hallitusta voi pitää äärioikeistolaisena, koska se on kaikista hyvinvointiyhteiskunnan rakennusvaiheen jälkeisistä hallituksista vienyt Suomea kaikkein voimakkaimmin edellä kuvattuun suuntaan. Vastaavasti "äärivasemmisto" ei tarkoita ihmisoikeusasioista sarjamielensäpahoittavia vasemmistonuoria, vaan ihmisiä, jotka kannattavat kaikkein laajamittaisinta yhteisomistusta ja/tai yhteiskunnallistamista. Tähän ryhmään lukeudun väljästi ajatellen itsekin.

On tosin ehkä harhapolku kuvitella, että termien "äärioikeisto" ja "äärivasemmisto" väärinkäyttäjät sekoittaisivat äärilaitaisuuden ja radikalismin, sillä – aiempaan viitaten – he saattavat sen sijaan sekoittaa oikeiston ja oikeistokonservatismin, toisaalta vasemmiston ja vasemmistoliberalismin. Äärioikeistolaisessa USA:ssa vasemmisto ja liberaalit on jo kauan samastettu toisiinsa. Suomeen tämä on tuotu "vihervasemmisto"-höpinän muodossa. Olen yrittänyt ennen kaikkea Twitterin, tämän blogin ja ehkä satunnaisesti Facebookin kautta muistuttaa, ettei vihervasemmistoa ole olemassa, ettei äärioikeisto tarkoita radikaalia keskustaoikeistoa, ettei vasemmiston käsite sisällä liberalismia eikä oikeiston käsite konservatismia. Jälleen olen ollut vähemmistössä. Vasemmistokeskustelijoiden enemmistöön viitaten voi ikävä kyllä sanoa Paavo Haavikolta lainatut sanat: he tekevät sen itse.

Vinoon käännettykin nelikenttä muistuttaa joka tapauksessa yhdestä yllä mainitsemattomasta lempiaiheestani. Yksi nelikentän kulmista on nimittäin tyhjä. Suomessa ei ole ainuttakaan vasemmistolaista ja konservatiivista puoluetta – ei eduskunnassa, eikä itse asiassa sen ulkopuolellakaan. On kuitenkin helppo päätellä, että merkittävä osa äänestäjäkunnasta sijoittuu tyhjään kulmaan. Kuvaavasti esimerkiksi vihreä poliitikko Tuomas Ojajärvi twiittasi 6. toukokuuta, että "perussuomalaisten äänestäjien mielestä PS on kaukana kokoomuksen talouspolitiikasta. Jotain tässä yhtälössä vedätetään ja kunnolla". Vasemmistoliberaalit tätä tuskin uskovat tai ymmärtävät, mutta tuhannet perussuomalaisten äänestäjät ovat oikeastaan vasemmistolaisia. He vain eivät ole yhtään liberaaleja, vaan konservatiiveja – ja heidän pisteestään käsin ei klassisessa nelikentässä lähin puolue edusta vasemmistoa, vaan konservatiivista keskustaoikeistoa. He pettyivät karkeasti persujen lähdettyä mukaan Sipilän hallitukseen, mutta saivat uutta toivoa puolueen hajottua ja toisen puolikkaan haistatettua äärioikeistohallitukselle pitkät. Mahdollisesti he edustavat työväenluokkaa – sitä yhteiskuntaluokkaa, jonka uusvasemmisto hylkäsi.



Valtteri Törmäsen (myös vihreä poliitikko) Twitterissä jakamat vaalidataan pohjautuvat kartat näyttävät, että Suomessa on kuntia, joiden äänestyskäyttäytymisessä yhdistyvät vasemmistolaisuus ja konservatiivisuus. Tällaisia kuntia ovat muun muassa Outokumpu, Ilomantsi, Kuhmo, Valtimo ja Puolanka. Kaikissa näissä keskusta oli suurin puolue, mutta Outokummussa sitä seurasivat SDP, PS, vasemmisto ja KD; Ilomantsissa SDP, PS, KD ja vasemmisto; Kuhmossa PS, vasemmisto, SDP ja KD; Valtimolla PS, SDP, KD ja vasemmisto; Puolangalla vasemmisto, PS, SDP ja kokoomus. Yhdistettynä näissä kunnissa siis puolueiden viiden kärki kuuluu 1) keskusta, 2) perussuomalaiset, 3) SDP, 4) vasemmistoliitto ja 5) kristillisdemokraatit. Kokoomus on pikkupuolue, vihreät likimain lilliputteja ja Liike Nyt sai vain muutamia hajaääniä.

Oikeistoporvarit käyvät taisteluaan ihmisten sieluista, pyrkivät hämärtämään poliittisten suuntien sisältöjä ja osa ihmisistä menee lankaan – myös heistä, joiden nimenomaan ei pitäisi mennä lankaan. Mutta kaikkia he eivät pysty huijaamaan.

Perussuomalaisiin pettyneitä on ennustettavasti jälleen luvassa. Kuka haalii heidän äänensä tulevissa vaaleissa? Onko se vasemmisto, edes jokin vasemmistolainen ryhmittymä, vai jälleen uusi porvareiden masinoima populistinen oikeistohuijaus?

torstai 25. huhtikuuta 2019

Vasemmisto ei pärjää, sekä muita huomioita vaaleista ja politiikasta

Eduskuntavaalit on taas käyty. SDP nousi suurimmaksi puolueeksi, vaikka perussuomalaiset ja kokoomus työntyivät jopa samalle prosenttiluvulle. Eduskuntapaikkoja SDP:llä on yksi enemmän kuin persuilla ja kaksi enemmän kuin kokoomuksella. Vihreiden kannatus nousi vuoden 2015 vaaleista kaikkein eniten. Tosin vihreätkin jäivät vuoden 2017 kuntavaalien prosenttilukemista, mutta isomman äänestysprosentin ansiosta heidän äänestäjiään oli enemmän nyt kuin kaksi vuotta sitten.

Vasemmistoliitossa näyteltiin vaalien jälkeen vaalivoittajaa. On totta, että puolue sai prosenttiyksikön verran enemmän ääniä nyt kuin vuonna 2015 – ja myös yli 25 000 ääntä enemmän kuin kuntavaaleissa 2017. Mutta kuntavaaleissa vassareilla oli isompi kannatusosuus. Lisäksi kaikki gallupit olivat luvanneet vasemmistoliitolle paljon mahtavampaa kannatusta. Neljä vuotta sitten gallupit lupailivat puolueelle vaalivoittoa; sen sijaan vassarit saivat pahasti turpiinsa. Tämä on hälyttävä ilmiö.

Kun gallupien luotettavuudesta kysyy äänestäjiltä, yksi väittämä luultavasti toistuu vuosikymmenestä toiseen: ne eivät tavoita tavallista kansaa. Vihreiden pärjääminen gallupeissa vaaleja paremmin on jo kauan ollut yleisesti tunnettu vitsi. Vihreitä äänestetään eniten Helsingin vaalipiirissä, jossa se on puolueiden ykkönen; lisäksi vihreitä pidetään tyypillisesti korkeakoulutettujen sekä mediassa äänensä kuuluviin saavien ihmisten puolueena. Takavuosikymmeninä, jolloin "sivistysporvareita" oli todistettavasti olemassa, toinen gallupeissa loistanut puolue oli kokoomus. Tämä on nyt hälyttävästi kääntynyt: vasemmistoliitto on jo kaksissa eduskuntavaaleissa peräkkäin jäänyt dramaattisesti gallup-ennusteistaan. Sen sijaan kokoomus on menestynyt hiukan ennakoitua paremmin. Selvin parannus gallupeihin nähden on koko 2010-luvun ajan tapahtunut perussuomalaisilla.

Mikä on muuttunut? Olisi täyttä höperyyttä kuvitella, että gallupit ovat alkaneet entistä paremmin löytää nimenomaan syrjittyjä ihmisiä ja näiden kannattaman puolueen asema ylikorostuisi. Sen sijaan näyttäisi, että vasemmistoliitosta on tullut vihreiden (ja "sivistysporvari"-vaiheen kokoomuksen) kaltainen eliittipuolue. Puolueen äänestäjät asuvat lähinnä kaupungeissa, eivät enää edusta työväen- vaan enemmänkin keskiluokkaa ja ovat aktiivisia mediassa ja kulttuurielämässä. Perussuomalaisten äänestäjät asuvat useammin maaseudulla – Helsingin vaalipiirissä kannatus jäi ääniharava Jussi Halla-ahosta huolimatta yli viisi prosenttiyksikköä alle maan keskitason – ja lähiöissä, eikä heillä ole sen enempää välineitä kuin kiinnostustakaan työntää itseään (valta)medioihin.

Vasemmistoliiton kohkaus omasta vaalivoitostaan on suoraan sanoen myötähävettänyt. Kaikki puolueen kampanjassa ja Li Anderssonin julkisessa esiintymisessä tuntui menevän nappiin – lukuun ottamatta yhtä tekijää: valtamediat lyttäsivät puolueen talous- ja yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä siinä missä ennenkin. Minua on jo kauan hämmästyttänyt, kuinka vassaripiireissä jaksetaan suhtautua valtamediaan puolustelevasti (kuvitteellista "valemediaa" vastaan), kun valtamedia toistuvasti mätkii sitä kuin vierasta sikaa. Vasemmistolaiselta kannalta kampanja näytti joka tapauksessa onnistuvan niin kuin se nykyiseltä perustalta voi. Lopputulos osoittaa kuitenkin epäonnistumista: vaikka vasemmistoliitto sai määrällisesti enemmän ääniä kuin missään vaaleissa sitten vuoden 2003 eduskuntavaalien, sen kannatusosuus oli (kohonneen äänestysprosentin myötä) alempi kuin 1) eduskuntavaaleissa 2007, 2) kuntavaaleissa 2017. Koko 2000-luvun ajan vasemmistoliiton kannatus on pysynyt alle 10 prosentissa, eikä haamuraja parista gallupista huolimatta nytkään edes häämötä, vaikka Sipilän hallituksen politiikan pitäisi loogisesti ajatellen olla suorastaan lietsonut kansaa oikeistoa vastaan. Itse Sipilän hallitus sai kyllä rökäletappion.

Toinen eduskuntavaaleissa selvästi epäonnistunut ryhmä oli vanhan eduskunnan ulkopuoliset puolueet. Ainoastaan varsinaiseksi puolueeksi jäsentymätön Liike Nyt sai läpi ehdokkaan – yhden. Tämä tulos poikkeaa melkoisen paljon siitä, miltä omasta kuplastani katsoen näytti. Ennen kaikkea feministiselle puolueelle ennusteltiin yleisesti ainakin yhtä paikkaa. Helsingin valtuustossa istuva Katju Aro sai kuitenkin vain reilut parituhatta ääntä ja koko puolue omassa vaalipiirissään alle yhden prosentin äänistä, mikä on kaiken lisäksi maan selvästi paras vaalitulos. Koko muussa Suomessa näet feministien kannatus oli 0,1–0,2 %. Toisin kuin sosiaalinen media(kupla) antaisi ymmärtää, puolueen kannatuksella ei Helsinkiä lukuun ottamatta ole toistaiseksi minkäänlaista perustaa. Mutta politiikan toista laitaa edustava, näyttävästi vaaleihin marssinut Paavo Väyrysen Seitsemän tähden liike ei pärjännyt juuri kaksisemmin. Lapin vaalipiirin 0,7 % oli puolueen suurin vaalipiirikohtainen kannatus, ja itse Väyrynen sai ääniä nolosti vain hieman toista tuhatta. Tähtiliike oli vetänyt puoleensa joitakin "äärioikeistoon" leimautuneita vaikuttajia, mutta toisin kuin kauhistelu ns. antifasistisissa piireissä oli antanut ymmärtää, näillä ei selvästi ole laajempaa kannatusta (esimerkiksi MV-"lehden" päätoimittaja Ilja Janitskin sai vain 390 ääntä).

Aivan surkea oli kommunistien tulos: SKP ja KTP saivat yhteensä reilut 5 500 ääntä eli lähes 2 000 vähemmän kuin SKP yksin vuonna 2015, jolloin sen tulos oli laskua vuodesta 2011, jolloin kannatus oli romahtanut noin puoleen vuodesta 2007. Eikä SKP:llä silloinkaan ollut yhtään kansanedustajaa! Haluaisin vedota kommunistipiirien lähellä pyöriviin ihmisiin, etteivät he allekirjoittaisi enää näiden puolueiden kannattajakortteja: jos tarvittavaa viittätuhatta ei saada kokoon, kommunisteille väännetään lopultakin rautalangasta, ettei samalla meiningillä voi jatkaa. Itsenäisyyspuolueen laiha äänisaalis oli myös valitettavan ennalta-arvattava. Puolue menetti Antti Pesosen myötä määrätietoisen johtohahmon, ja sen niskassa on edelleen muisto hajaannuksensekaisesta hämmennyksestä Pesosen kuoleman jälkeen. Pirkanmaalla Ipun listoilla oli myös Kristallipuolueen väkeä; nämä pyrkivät kovasti oikeaksi puolueeksi, mutta minkäänlaista kannatuspohjaa ei heilläkään näy. Oikeastaan ainoa näyttävä valopilkku suurten puolueiden ulkopuolella tuli myös pienten puolueiden ulkopuolelta: brutaalilla "kusipäisyyttä vastaan" -kampanjalla julkisuuteen päässyt Markus Kuotesaho sai Oulun vaalipiirissä yli 4 000 ääntä. Koska hän oli yksin omalla listallaan, se ei tietenkään riittänyt läpimenoon, mutta hän sai silti 21. eniten ääniä koko vaalipiirissä.

* * * * * * * * * *

Ennen eduskuntavaaleja kävin lukuisina päivänä katselemassa kampanjointia Tampereen Keskustorin vaalimökeillä. On kiinnostavaa tarkastella vaalitulosta suhteessa omiin kokemuksiini vaalitorilla. Vihreiden ja vasemmistoliiton mökit olivat vierekkäin, ja niiden edustoilla näytti jatkuvasti riittävän kuhinaa. Vihreät saivat kyllä tamperelaisten äänistä 17,4 %, mutta vassarit vain 9,4 %. Perussuomalaisten mökillä oli myös aika selvästi havaittavaa vilskettä. Persujen kannatus jäi selvästi vihreiden alapuolelle, mutta ylitti vielä selkeämmin vasemmistoliiton kannatuksen. Suurimmaksi puolueeksi nousi Tampereellakin SDP (21,2 %); Keskustorilla demarit kyllä kiinnostivat, mutteivät mitenkään häikäisevästi. Kokoomuksen (20 %) mökki taas oli usein kiinni, ja meno sen edustalla oli muutenkin vaisumpaa kuin naapurissaan perussuomalaisilla. Voi olettaa, että kokoomus ja myös SDP vetoavat johonkin muuhun kansanosaan kuin siihen, joka pyörii Tampereen Keskustorilla. Stereotypisoiden ehdottaisin, että demarit paiskivat töitä ja painuvat suoraan koteihinsa, kun taas kokkarit tuskin malttavat jalkautua Audeistaan, Mersuistaan ja Bemareistaan huonosti pysäköitävään keskustaan. Vihreät ja vasemmistoliitto puolestaan vetoavat juuri siihen jengiin, joka pyörii ison kaupungin torilla. Jälkimmäiselle tämä asetelma ei mielestäni istu ollenkaan.

Oma vaalimökki oli myös keskustalla, kristillisdemokraateilla, Liike Nytillä, Seitsemän tähden liikkeellä, piraateilla ja SKP:llä sekä Suomen Kansa Ensin -ryhmällä ymmärtääkseni jaettuna kansalaispuolueen kanssa. Näiden lisäksi torin länsikulmalla partioi usein feministi tai pari. Ipulaisen kohtasin kerran tai pari, eläinoikeuspuoluelaista tai KTP:läistä en kertaakaan. Piraattien äänisaalis Tampereella ei ollut ihan surkea, mutta heidän vaalimökkinsä luona oli silmiinpistävän hiljaista. Tähtiliikkeen olisi voinut Keskustori-kokemukseni pohjalta luulla saavan piraatteja enemmän ääniä, joskaan ei paljon. Toisin kävi. SKE yritti aktiivisesti, mutta äänestäjiä sen kohkaus ei kiinnostanut – anarkistilähteiden mukaan 15. huhtikuuta puolueen kampanjoijat jopa ajettiin tiehensä joukkovoimalla. Toisena ääripäänä monessakin mielessä toimivat SKP:läiset kommunistit taas eivät edes yrittäneet. Minä olen heikäläisille tuttu henkilö, enkä välttämättä myönteisessä mielessä, joten minun jättämiseni noteeraamatta ei välttämättä kerro koko totuutta. Mutta tilannetta seuraillessani kommarit (toinen heistä Tiedonantajan päätoimittaja) ignorasivat myös yhden vanhemman ja yhden nuoremman pariskunnan, jotka selvästi yrittivät tulla juttelemaan. Erään tuttavani mukaan Tesomalla kommunistit olivat kieltäytyneet antamasta karkkejaan nuorisolaisille, koska näillä ei ole äänioikeutta. Tällaisella meiningillä ei todellakaan saada ääniä.

Paskat vaalit. Toivottavasti saamme silti ihan siedettävän hallituksen, joka tekee silppua vihatusta raippamallista ("aktiivimalli"), säätää perustulon, toimittaa USA- ja Nato-porukat sopimuksineen tuhannen hittuun ja ottaa ympäristö- ja terveysasiat tosissaan.

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Poliittinen Suomi, eduskuntavaalit ja Undie Media

Tämän kirjoitelman kolme lähtökohtaa: 1) Yhteiskuntakriittinen, mutta riippumaton ja sitoutumaton mielipide- ja kulttuurilehti Undie Media ilmestyi maaliskuun viimeisellä viikolla 2019 minun päätoimittamanani. 2) Suomessa järjestetään eduskuntavaalit 14. huhtikuuta 2019, ja tätä kirjoittaessani ennakkoäänestys on jo käynnissä. 3) Törmäsin Tampereen kaupunginkirjaston julkaisemalla videolla kiinnostavaan asiatietoon: tutkimuksen mukaan Ultra-lehden tyypillinen naislukija äänestää vihreitä, tyypillinen mieslukija taas perussuomalaisia.

Siinä vaiheessa, kun Undie Mediaa suunniteltiin, visioin sen edustavan poliittisesti "vanhan liiton vasemmistoa". Epäilemättä myös lopputulos on sitä lähellä. Koko julkaisussa ei kuitenkaan käytetä samastumismielessä sanaa 'vasemmisto'. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä hämmennyksestä, että viime aikoina on tuntunut kuin vasemmisto ja oikeisto olisivat jossain mielessä vaihtaneet paikkaa. Toki edelleen on selvää, että oikeisto kannattaa julkisen sektorin ja yhteiskunnallisten palvelujen purkamista, vasemmisto haluaa säilyttää vahvan julkisen sektorin ja jopa yhteiskunnallistaa joitakin yksityisiä palveluja. Tämä ei ole muuttunut miksikään. Mielestäni vasemmiston kuuluisi ehdottomasti olla näin kapitalismin aikana kriittinen sellaisia yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan kuin koulu, tiede ja media. Oikeisto on anastanut näiden kritiikin ja vasemmisto kääntynyt yksisilmäiseksi instituutioiden puolustajaksi. Vielä muutama vuosikymmen takaperin vasemmalla tunnettiin Louis Althusser ja hänen "ideologiset valtiokoneistonsa".

Myöhemmässä vaiheessa, kun Undie Median alun perin kaavailtu tekijäpohja oli hajonnut, ounastelin siitä tulevan enemmänkin yleistä inhimillistä ja universaalia tietoisuutta heijasteleva media. Kutsuin sen linjaa "foliohattujournalismiksi" ja suunnittelin levittäväni lehteä Joukkovoiman mielenosoituksessa foliohattu päässä. Loppujen lopuksi mukaan tuli sittenkin pari selkeän poliittista kirjoittajaa, omien painotusteni lisäksi. Foliohatusta en luopunut, ja se keräsikin aika mukavasti huomiota Joukkovoiman marssilla 30.3.2019. Harmillisesti mielenilmaus oli paljon pienempi kuin aiemmat Joukkovoima-tapahtumat, joskin hyvätunnelmainen. Lehtiä levisi joka tapauksessa kymmeniä, ja niitä myös näkyvästi luettiin. Pienemmässä mitassa Undie Mediaa on levitetty myös Tampereella ja Oulussa.

Eduskuntavaaleja ajatellen on kiinnostavinta, että Undie Median sivuilla 12–13 on vaaliopas, joka on avoimen kriittinen kaikkia tarjolla olevia puolueita kohtaan – yksiä kohtaan vain kriittisempi kuin toisia. Kirjoitin koko tekstin, joskin hyödynsin parin muun kirjoittajan kahdenvälisissä keskusteluissa heittämiä ideoita. Vaalioppaan tarkoitus on ollut riisua puolueiden naamiot. Esimerkiksi vasemmistoliittoa kutsun nukkevasemmistoksi ja SKP:tä nukkekommunisteiksi – ryhmiksi, joiden funktio (uusliberalistis-korporatistisessa näennäisdemokratiassa) on enemmänkin roolin täyttäminen kuin nimellisen ideologian mukainen poliittinen vaikuttaminen. Toisaalta perussuomalaisten kohdalla on aiheellista muistuttaa, että sitä välineenä käyttäen työväenluokkaa luotsataan sumeilematta oikealle. Vihreiden russofobia ja feministien "sääntö-Suomen" kannatus eivät jää huomiotta. Itsenäisyyspuolue ja KTP:kään eivät ole säästyneet kritiikiltä, mutta toisaalta näiden puolueiden "ääniä todennäköisimmin mystisesti katoaa ääntenlaskun yhteydessä, joten niiden on oltava jäljillä".

Tällaista kriittisyyttä tavataan kutsua foliohattuiluksi, ja leimaajat ovat valitettavasti nykyään usein vasemmistolaisia. Vielä 2010-luvun alussa itse foliohatutkin olivat leimallisesti vasemmistolaisia, mutta nykykeskustelu tahtoo mieltää koko ilmiön oikeistolaiseksi – vasemmistolaisethan ovat muka tieteellisesti tutkittujen faktojen ja uskottavasti perustellun median kannattajia. Käytännössä jälkimmäinen tarkoittaa usein pitäytymistä valtavirtatieteessä ja -mediassa, mikä on huolestuttavaa. Tätä taustaa vasten onkin kiinnostavaa kuulla Ultra-lehden lukijakunnan jakautumisesta vihreisiin (naisiin) ja perussuomalaisiin (miehiin). Vihreäthän ovat näennäisesti vielä enemmän sotajalalla uuskonservatiivisen oikeiston kanssa kuin vasemmistolaiset. Nämä ryhmät mahtuvat kuitenkin oikein hyvin samoille sivuille, kun kysymys on rajatiedosta ja paranormaaleista ilmiöistä. Sopivasti Undie Mediassa on uudelleenjulkaistun varhaisnuorten klassikon Noidan käsikirjan arvostelu.

Itse uskon, että koko nykysuomalainen poliittinen kenttä on jonkinlaista sumutusta, ja sumutuksen taustalla ovat ison rahan oikeistolaiset, joita nykytilanne hyödyttää eniten. Äänestäjälle annetaan illuusio toimivasta monipuoluedemokratiasta, josta kuitenkin oikeasti radikaalit ja muutoshakuiset ainekset siivotaan joko syrjään tai siistimmiksi. Lisäksi köyhät ja sorretut on saatu riitelemään toisia köyhiä ja sorrettuja vastaan. Prosessi on takuulla pyörittänyt itse itseään jo kauan – rahaherrojen ei tarvinne enää soluttautua keskustelufoorumeille tai edes sosiaaliseen mediaan, vaan me teemme sen itse heidän hekotellessaan koko matkan pankkeihinsa. Silti tämän kevään eduskuntavaaleissa on ilmassa uutta toivoa, sillä kokoomus ja keskusta ovat kumpikin menettämässä kannatustaan radikaalisti, siniset jäänevät kokonaan ulos eduskunnasta ja persujenkin kannatus pysynee selvästi vuoden 2015 vaalien alapuolella (luultavasti silloinkin, jos siniset ynnätään mukaan). Vasemmistoliitto, vihreät ja SDP ovat kaikki selvässä nousussa. Lisäksi ilmapiiri on nyt huomattavan paljon positiivisempi myös pieniä puolueita kohtaan. Lopputuloksena voi olla niin radikaali muutos, että hallitus ilman yhtään suurta oikeistopuoluetta on mahdollinen. Silloin rahaherroilla saattaisi mennä sormi suuhun ja konjakki väärään kurkkuun. Siispä: nyt kaikki äänestämään. Ihan kaikki.