torstai 23. kesäkuuta 2016

Kun peruspalikan vetää pois, sortuu koko torni

Kaikki tietänevät palikkapelin, joka tunnetaan Huojuvana tornina. Siinä puupalikat on kasattu toistensa päälle ristikkäin. Tehtävänä on ottaa muodostuneen tornin runkopalikoita yksi kerrallaan pois ilman, että torni kaatuu, ja asettaa ne tornin huipulle. Kun pelaajat ovat taitavia, voi koko torni lopulta seisoa yhden palikan varassa. Tai ainakin yhden peruspalikan vetäminen pois voi kaataa tornin joka tapauksessa.

Eräänlainen huojuva torni on myös tarina isosta pahasta Venäjästä. Koko USA:n ja Naton johtaman läntisen hyökk... anteeksi puolustusjärjestelmän uskottavuus ja perustelut nojaavat oletukseen Venäjästä ekspansiivisena ja aggressiivisena toimijana. Väite kuin väite, toimi kuin toimi palautuu loppujen lopuksi samaan lähtökohtaan. Jos se ei pidä paikkaansa, koko rakennelmalta häviää pohja ja tyhjältä puolustautuminen alkaa itse näyttää ekspansiiviselta ja aggressiiviselta hyökkäyspolitiikalta.

En väitä yksioikoisesti, että Venäjä ei ole yhtään ekspansiivinen eikä aggressiivinen. Suurvallat tapaavat harjoittaa suurvaltapolitiikkaa, joka ei yleensä ole kaunista katseltavaa. Uskallan kuitenkin väittää, että Venäjän viimeaikaisen ulko- ja geopolitiikan voi tarvittaessa nähdä ihan tavanomaisena itseään turvaavan ja suojelevan valtion touhuna ilman sen kummempia demonisuuksia. Esimerkiksi Nato-joukkojen vyöry Baltiaan perusteltiin sillä, että Venäjä harjoittaa aggressiivista politiikkaa Ukrainassa, Syyriassa ja Georgiassa; näin ollen Naton "täytyi" näyttää Kremlille, että täältä pesee tarvittaessa. Mutta mitä Venäjä on näissä maissa tehnyt?

1) Georgia: Vuonna 2008 Venäjän ja Georgian välillä tapahtui konflikti, jonka yhteydessä Venäjän joukot miehittivät Etelä-Ossetian. Tätä pidetään varmana merkkinä Venäjän aggressiivisuudesta ja ekspansiivisuudesta. Etelä-Ossetia kuitenkin julistautui itsenäiseksi jo vuonna 1991. Georgian hallinto ei ole tunnustanut itsenäisyyttä, vaan pitää aluetta osana Georgiaa. Venäjä sen sijaan on tunnustanut Etelä-Ossetian itsenäisyyden. Konflikti alkoi Georgian armeijan miehitettyä Etelä-Ossetian sen jälkeen, kun alueen separatistit olivat ampuneet georgialaisiin kyliin kranaatteja. Venäjä ei aloittanut Georgian sotaa. Tietystä näkökulmasta näyttää täysin selvältä, että Georgia halveksii Etelä-Ossetiaa eikä suoraan sanoen edes tunnusta mitään Etelä-Ossetiaa olevan olemassakaan. Vuoden 2008 konflikti on silti käännetty lännessä Venäjän syyksi, koska Venäjän silloinen presidentti Dmitri Medvedev reagoi georgialaismiehitykseen lähettämällä oman armeijansa sotilasoperaatioon, jonka avulla Venäjä saattoi miehittää alueen.

2) Krim: Tämä on moneen kertaan käsitelty tapaus – Venäjä liitti Krimin itseensä ilman kansainvälisen yhteisön suostumusta. Venäjään liittymistä edelsi Krimin kansanäänestys, jonka tulos saattoi olla "varmuuden vuoksi" peukaloitu. Näitä näkökulmia painottava keskustelu unohtaa, että krimiläisten enemmistö halusi täysin varmasti joka tapauksessa osaksi Venäjää. Ukrainan uusi hallinto alkoi heti vainota venäläisiä, joita krimiläisten enemmistö nimenomaan on – siis ei edes venäjänkielisiä ukrainalaisia, vaan venäläisiä. Näin ollen Krimin palauttaminen Ukrainalle tarkoittaisi alueen liittämistä sortajaansa. Luonnollisesti asia on esitetty läntisessä valtavirtakeskustelussa täsmälleen päinvastoin.

3) Itä-Ukraina: Venäjän on väitetty masinoineen koko itäukrainalaisen separatismin ja pyrkineen liittämään alueen itseensä, kuten hieman aikaisemmin Krimin. Tätä vastaan puhuvat kuitenkin lukuisat seikat. En jaksa edes luetella niitä kaikkia. Muun muassa Kremlin sekä itäukrainalaisten "kansantasavaltojen" välit ovat ajoittain olleet huonot, alueella ei edes ole ihmeempää geopoliittista merkitystä Venäjälle, separatistien käyttämä kansantasavalta-nimitys viittaa enemmänkin neuvostoajan palauttamiseen kuin nyky-Venäjään, moni "venäläiset hyökkäävät" -todistusaineisto on osoittautunut virheelliseksi (tankit olivatkin leikkuupuimureita!), Pentagon ja Ukrainan armeija ovat myöntäneet todisteiden Venäjän armeijan läsnäolosta Itä-Ukrainassa puuttuvan jne. etc. Ehkä Donbassin alueella onkin ihan oikeaa separatismia ja Kiovan hallinnon vastaista kapinaa eikä sitä iänikuisesti valtamediassa toitotettua "venäjämielisyyttä"?

4) Syyria: No joo, Venäjä on käyttäytynyt aggressiivisesti, koska se on pommittanut Islamilaisen valtion eli Daeshin eli ISIS:n hallinnassa olevia alueita. Sivullisia on kuollut. Itse en kannata pommituksia enkä kuolemantuottamuksia missään oloissa. Asian voi kuitenkin nähdä niin, että Venäjä on tehnyt pitkälti sitä, mitä USA ja muut länsivallat ovat uskotelleet tekevänsä. Niinpä Venäjän ihan oikea aggressiivisuus ei taida länsileiriä kiinnostaa, vaan ongelmana on Venäjän tuki Bashar al-Assadille – jonka on väitetty tapattaneen laumoittain omia kansalaisia, vaikka osa Assadin tekemiksi väitetyistä iskuista on moneen kertaan osoitettu kapinallisten tekemiksi jne. etc. En minä niin naiivi ole, että pitäisin Assadia (tai Putinia) syyttömänä siihen ja tähän, mutta asiat eivät välttämättä ole niin kuin länsimaiden valtamedia esittää.

Summa summarum: On täysin mahdollista, ettei Venäjä olekaan erityisen ekspansiivinen ja aggressiivinen toimija maailmanpolitiikassa. Sen sijaan Yhdysvaltojen johtaman vastakkaisen leirin ekspansiivisuudesta ja aggressiivisuudesta ei ole epäilystäkään. Mitä jää jäljelle, jos huojuva torni kaatuu? Pääasiassa yksinapainen maailma, jonka keskusjohtoa vastaan joukko separatistisia toimijoita pyristelee.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Fillarikommunisti kertoo

"Haastetaan fillarikommunismi, pakolliset kasvisruokapäivät, tarpeettomat kaupunkibulevardit, tuhoisat tietullit, turpeenkäytön rajoitukset, turkistarhauksen tuhoamisvimma, kotiäitien kyykyttäminen, pakkopaitafeminismi…" (Timo Soini blogissaan, jota en suostu kirjoittamaan p:llä ja k:lla, 18. toukokuuta 2016.)

Paitsi, että Timo Soini on siis avoimesti julistautunut suomalaisen yhteiskunnan all around -taantumukselliseksi, hänen käyttämänsä termit ja leimat ovat kauniisti sanoen aivan perseellään. Sellaista asiaa kuin pakkopaitafeminismi ei ole eikä voi olla olemassakaan muualla kuin tunnettujen "Tinppojen" (Soini ynnä Hännikäinen) rutikuivissa päiväunissa. Puistokatujen nimittäminen tarpeettomiksi kaupungeissa vaatii myös rutkasti vinoutunutta mieltä. Ja sokerina pohjalla, mitä "Tinppa" fillarikommunismilla tarkoittaa, ei liene kommunismia nähnytkään – joissakin tapauksissa ei edes vasemmistoa.

Tämän kirjoitelman tarkoitus on kuvailla puolileikillisesti, mitä fillarikommunismi on. Esimerkkinä käy tämän kirjoittaja, joka on vakiintunut polkupyöräilijä ja joskus nimitellyt itseään kommunistiksi. Tässä yhteiskunnassa olen ehkä mieluummin sosialisti, sillä en kerta kaikkiaan usko lopullisen hyvän yhteiskunnan voivan toteutua ilman sukupolven tai kahden pituista välivaihetta, jonka keskeisiin periaatteisiin kuuluu uudelleenkasvatus. Kun nykyisestä ryöstökapitalismista on ensin päästy sosialismiin, sitten voidaan alkaa keskustella kommunismista.

Vuodesta 1995 on kirjoitushetkellä lipsahtanut jo yli kaksi vuosikymmentä. Opiskelin ensimmäistä vuotta Oulun yliopistossa. Opinto-ohjelmaani kuului ensimmäisenä vuonna sellaisia opintojaksoja kuin Sosiologian peruskurssi, Tieteellisen tutkielman laatiminenIkäkausitutkimus sekä Kulttuurimaantiede I ja II. Useissa yhteyksissä käsiteltiin yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden lähihistoriaa, johon kuului tärkeänä osana 1970-luvun marxismi. Minua kiehtoi alusta lähtien ajatus tieteen tekemisestä osana kokonaisvaltaista pyrkimystä parempaan yhteiskuntaan ja maailmaan. Toisaalta opintojaksojen aiheet liittyivät usein yhteiskuntaan, joten kaikki yliopisto-opinnoissani tuntui ohjaavan minua kohti yhteiskunnallista aktiivisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä. Mutta virikkeitä tuli myös toisista suunnista. Syksyllä 1994 Suomessa oli pidetty kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Vastustin jäsenyyttä alusta lähtien aktiivisesti – kenties ensin itsenäisyysmielisestä ja "vittuun Brysselin herrat" -henkisestä näkökulmasta. Minua vihastutti seurata, kuinka Iso Raha ohjasi apurinsa valtamedian avulla kansanhegemonian jäsenyyden puolelle. Keväällä 1995 vasemmisto (johon SDP:kin ehkä juuri tuohon hetkeen saakka voitiin lukea) sai suuren voiton eduskuntavaaleissa, mutta Lipposen hallitus alkoikin toteuttaa oikeistolaisinta koskaan Suomessa näkemääni politiikkaa. Kaikki tämä radikalisoi minua niin tuhdisti, että viimeistään kesällä kutsuin itseäni sosialistiksi – ja kaverit minua kommunistiksi.

Hankin ajokortin heti täytettyäni 18 vuotta. Siinä vaiheessa maailmankatsomukseni oli vielä melko keskiluokkainen, joskin anarkismi ja hippiaate kiinnostivat. En voinut kuvitellakaan, että yli 20 vuotta myöhemmin en vieläkään olisi koskaan omistanut autoa. Yllä kuvattuna ensimmäisenä opiskeluvuotenani asuin vielä vanhempien kodissa, ja kun äiti työskenteli toisessa päässä samaa yliopistoa, kuljimme kodin ja yliopiston väliä yleensä samalla autolla. Polkupyörä palvelikin hyötyliikunnan sijaan muita funktioita. Havainnoin pyöräillessäni luontoa, kaupunkia, maisemia, samalla kun annoin havainnoimani vaikuttaa suoraan mielentiloihini ja sitä myöten ajatuksiin ja oivalluksiin. Juuri polkupyörän satulassa 1990-luvun puolivälissä sain voimakkaimmat elämykseni aiheesta "me kaikki voisimme jakaa onnellisina tämän kauniin maailman – vain ilkeä yhteiskuntajärjestelmä pirstaloi ihmiskunnan yhteisyyden". Tätä aidompaa fillarikommunismia, ainakin jos puhutaan aatteesta eikä järjestelmästä, ei varmasti ole olemassakaan.

Pääseminen sisemmälle vasemmistolaiseen ajattelutapaan teki minusta entistä vankemman polkupyöräihmisen, sillä aloin yhdistää auton sekä sosioekonomiseen eliittiin että oikealla kädellä työläisiä, vasemmalla luontoa riistävään kapitalistiseen järjestelmään. Joukkoliikenne oli Oulussa kallista ja muutenkin pielessä, joten kun asuin omassa kodissa (joko yksin tai tyttöystävän kanssa), kuljin kaikki mahdolliset, usein 10–15 kilometrin välimatkat pyörällä. Pidemmille välimatkoille löysin liftaamisen, jota tietysti pidin erinomaisena vastikkeettoman jakamisen käytäntönä. Opiskelua seuranneina pitkinä työttömyysjaksoina (jatko-opinnot tyssäsivät ilmiselvään persona non grata -asemaan laitoksella, isolta osin vasemmistoradikalismistani johtuen) tuli välillä niin antisosiaalisia kausia, että haaveilin pitkienkin etäisyyksien matkaamisesta polkupyörällä. Fillarikommunistin lenkit venyivät välillä yli viidenkympin mittaisiksi. Tampereelle muutettuani olen jatkanut matkojen venytystä. Eräänä kesänä pyöräilin nykyään Hämeenlinnan kaupunkiin kuuluvaan Iittalaan, josta palasin lähijunalla; kesällä 2015 poljin Uudenmaan puolelle Lohjan (entisen Nummi-Pusulan) Loukkuun, valtatie 2:n varteen, josta palasin auringon pahoin polttamana kahdella bussilla kotikaupunkiin. Sosialismistani, jonka voi artikuloida kommunismiksi, en ole missään vaiheessa luopunut. Näen yhä viehättävät pyöräily-ympäristöni potentiaalisina rauhan, yhteisyyden ja rakkauden tyyssijoina, mistä vain surkea yhteiskuntajärjestelmä meidät pidättää irti.

Soinin "Tinppa" ja hänen kaltaisensa viittaavat käsittääkseni fillarikommunismilla ihan toiseen asiaan. Kaupungeissahan vaikuttaa poliitikkoja, jotka haluavat lisää tilaa kevyelle liikenteelle ja lisäksi joukkoliikenteelle, samalla kun yksityisautoilua halutaan kaupunkialueilla vähentää ja käytännössä myös rajoittaa. Nämä poliitikot ovat usein joko vasemmistoliittolaisia tai vihreitä, jotka "Tinpan" kaltaisten vasemmistolaisuuden mustamaalaajien silmissä ovat saman tien kommunisteja. Mustamaalausta harrastetaan siksi, että iso osa perussuomalaisten kannatuksesta pohjautuu Ison Rahan harrastamaan potentiaalisten vasemmistoäänestäjien ohjaamiseen apurinsa valtamedian avulla poliittisen kentän toiselle saralle; vasemmisto, ja siinä sivussa myös vihreät, on tehtävä vaalikarjalle mahdollisimman epähoukuttelevaksi, ja kommunismi-sanan negatiivinen leima auttaa tietysti asiaa. Itse en ole fillarikommunisti siinä mielessä kuin "Tinppa" tarkoittaa, sillä vaikka kannatan kevyen liikenteen (ja joukkoliikenteen) laajentamista yksityisautoilun kustannuksella, en kerta kaikkiaan lukeudu samaan yhteiskunnallis-poliittiseen kulttuuriin ja täysin eri kierroksilla pyörivä vasemmistolaisuuteni pohjautuu aivan toisenlaisiin asioihin. Mutta siinäkin on oma eittämätön osuutensa eräällä ihmiskunnan keksintöjen kärkipäähän lukeutuvalla kulkuvälineellä, polkupyörällä.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Pirkkalan moniste ja sosialistinen Suomi

En ollut uskoa silmiäni 5. toukokuuta 2016, kun valtamedia kaivoi pohjattomista laareistaan päivän kohuaiheeksi Pirkkalan monisteen. Siitähän tietysti kohuttiin jo 1975, kun kysymyksessä oli ajankohtainen (oppi)materiaali; lisäksi monisteeseen on viitattu läpi seuraavien vuosikymmenien säännöllisesti aina, kun 1970-luvun vasemmistolaisuutta on pengottu yhtään syvemmältä tai professionaalimmin. Lyhyesti sanottuna: Pirkkalan moniste oli 1974–75 peruskoulussa Pirkkalassa kokeiltu historian oppikirjoja korvaava moniste, jonka historiakäsitys oli marxilainen. Tämä ei tietenkään porvarillista yhteiskuntaa vaalineelle oikeistolle ja oikeistomedialle kelvannut, vaan asiasta nostettiin kohu periaatteella "nyt nämä röyhkeät vasemmistolaiset menevät liian pitkälle". Hämmentävää kyllä, vuonna 2016 – koko maailmankuvan muututtua täydellisesti – kyltymätön oikeistomedia nostattelee uutta kohua samalla periaatteella. Erityisesti SDP:läisten ainesten mukanaoloa on korostettu, millä on naurettavan ja pateettisen itsestäänselvä yhteys edellisenä päivänä uutisoituun gallupiin, jonka mukaan demarit olivat kirineet selvästi ykköseksi ja koko hallituksen suosio huvennut entisestään.

Kaikesta huolimatta monia on huolestuttanut ajatus, joka Pirkkalan monisteen taustoiksi esitettiin. Ettäkö vasemmisto 1970-luvulla rakensi määrätietoisesti sosialistista Suomea ihan kouluopetusta myöten kansan enemmistön tahdosta piittaamatta? On totta, ettei SKDL:n ja tuolloin vielä varsin vasemmalla operoineen SDP:n yhteiskannatus yltänyt 50 prosenttiin. Toisaalta kyseessä oli vuoden 1975 eduskuntavaalien perusteella kaksi suurinta puoluetta. Kun yllä mainitun gallupin mukaan nykyistä hallitustamme kannattaa 45,9 % äänestäjistä, tuolloin sosialistisiksi nimitettyjä puolueita kannatti 44,1 %. Ero on pieni – ja kuitenkin "perskeko" rellestää paraikaa ihan täysillä yhteiskunnan kimpussa muka näennäisenemmistön mandaatilla. Kaiken kukkuraksi eduskuntavaalien 1975 äänestysprosentti oli jopa 79,7 %, kun se vuonna 2015 oli ainoastaan 70,1 %. Ja toisin kuin typerä valtamedia uskottelee, äänestysaktiivisuuden lasku ei johdu niinkään ihmisten laiskistumisesta kuin kääntymisestä koko poliittista järjestelmää vastaan. (Jos nyt laskeskellaan, vuonna 1975 antoi 35,15 % Suomen äänioikeutetuista mandaatin sosialismille, 2015 nykyiselle hallitukselle 39,92 % ja tällä hetkellä sen ryöstökapitalismi saisi samalla äänestysvilkkaudella vain 32,18 prosentin mandaatin.)

Oikeistopainotteisen 2010-luvun valtavirta-Suomen on siis vaikea hyväksyä tosiasiaa, että tuntuva osa 1970-luvun puolivälin suomalaisista olisi halunnut sosialistisen Suomen. Niinpä Pirkkalan moniste – jonka taustalla oli muiden muassa Tampereen yliopiston psykologian laitos – on nähty esimerkkinä demokratianvastaisesta vasemmistolaisesta hivutuksesta tai, vielä höperömmin, suomettumisesta. On monta kertaa toistettu fakta, että 70-luvulla nimenomaan vasemmisto ei ollut suomettunut. Kommunisteja ja sosialisteja ohjasi sekä innostus aatteestaan että usko aatteeseensa, ei Neuvostoliitolle kumartelu. Sen sijaan oikeisto osasi kyllä suomettua, sillä se kumarteli NL:lle aatteensa vastaisesti. Niinpä (muutoinkin kyseenalainen) suomettumishöpötys on Pirkkalan monisteen yhteydessä täysin väärässä paikassa. Mitä vasemmiston hivutukseen tulee, näin vuoden 2016 perspektiivistä suhtaudun siihen lähinnä ihaillen. Missä nykypäivänä osataan usein vain ajautua latteaan keskustavasemmistoon tai konfliktiin kyttien kanssa, 1970-luvun puolivälissä rakennettiin viisaasti ja laaja-alaisesti rauhanomaista sosialistista vallankumousta. Oli vasemmistolainen mediakenttä ja kulttuurikenttä, oli punapääoma ja todellakin, kaiken kukkuraksi, vasemmistolainen peruskoululaisten oppikirja!

Mitä hienoa sitten oli (edes rauhanomaisen) sosialistisen vallankumouksen rakentamisessa? Nykyinen historiankirjoitus – mielenkiintoista: historiankirjoituksesta oli kysymys myös Pirkkalan monisteessa! – tietysti katsoo, että 70-luvun vasemmiston ajama sosialismi oli yhtä kuin Neuvostoliiton ja itäblokin malli. Useat aikakauden vasemmistoliikkeessä mukana olleet kertovat kuitenkin toisenlaista tarinaa. Heidän mukaansa 1970-luvun sosialistinen unelma syntyi hyvin pitkälti länsimaisen, 1960-luvun kulttuurisessa myllerryksessä muokkautuneen tajunnan pohjalta. Tämä on kulttuurihistoriallisesti helppo todentaa. Hieman yksinkertaistettuna ja kärjistettynä voi esittää, että uutta sosialistista Suomea rakensivat Pekka Kuusen ja Beatlesin lapset. 70-luvulle tultaessa heidän ajatuksensa vain radikalisoituivat – tämä oli hyvin yleinen ja yhdenmukainen länsimainen kehityskulku. Sosiologi Antti Eskola on syntynyt 1934 ja laulaja Liisa Tavi 1956, mutta molemmat olivat omalta osaltaan mukana paremman sosialistisen Suomen unelman rauhanomaisessa rakennustyössä. Täysin naurettava on se usein hoettu puppuväite, että tällaiset ihmiset olisivat toimineet vasemmistoliikkeessä jotenkin Moskovasta kauko-ohjattuina.

Pirkkalan monisteesta on mielestäni ihan asiallista herättää keskustelua, muttei sellaista typerryttävän yksipuolista, lyttäävää ja vääristelevää kohua, johon ala-arvoinen valtamedia jälleen kerran sortui. Ja tietystikään valtamediaa ei kiinnostanut tarttua syöttiin, jota muiden muassa Outi Popp ja minä tarjosimme Twitterissä. 1970-luvulla ei nimittäin juoninut tai hivuttanut ainoastaan vasemmisto, vaan – kahta kavalammin – tämän vaikutuksesta ja viime kädessä demokratisoitumisesta huolestunut oikeisto. Vapaan koulutuksen tukisäätiö oli suorastaan salaseuran tavoin toiminut oikeistolainen hivutusorganisaatio, joka toimi vuosina 1973–91. Sen taustalla olivat lähinnä STK ja 1974 perustettu EVA. Julkisuudessa säätiöstä ei tiedetty yhtään mitään ennen vuotta 2004, jolloin ilmestyi sitä käsitellyt Jari Leskisen tutkimus. Säätiö näyttää onnistuneen melkein kaikessa, mihin se pyrki vaikuttamaan. Alkuaikana se listasi tutkijoiden ja opettajien poliittisia kantoja sekä kirjoitti eduskunnan porvaripuolueille ryhmäpuheita koulutuspoliittisissa asioissa. 70-luvun kuluessa sen pyrkimyksiksi asettuivat "ajankohtaisten tietojen opettaminen tulosvastuullisesti" sekä "haitallisen kouludemokratian poistaminen". On muistettava, että peruskoulu oli tuolloin ihan uusi asia ja ajan ilmapiirin tuntien oikeisto, kenties psykologisella tasolla ymmärrettävästi, koki sen yleispätevän kansalaiskasvatuksen uhkana siinä missä kouludemokratiankin. Jälkimmäinen menikin läskiksi heti 1980-luvulla – ensin hieman oikeistolaistuttuaan – ja myös edellinen on viimeistään nykypäivään tultaessa kaikonnut. Tässä on syytä muistaa, että Pirkkalan moniste jäi kohun saattelemana käytöstä heti ensimmäisen kokeiluvuotensa jälkeen, Suomesta ei tullut sosialistimaata ja vasemmisto on siitä lähtien sekä taantunut että siirtynyt poliittisessa kentässä keskemmälle. Mutta joissakuissa meistä sosialistinen unelma elää yhä.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Niin oli kirjoitettu, ja niin tapahtui

Vappuaattona 30.4.2016 olimme Tampereen Näsinpuistossa kuuntelemassa livemusiikkia ja tapaamassa tuttuja. Musiikkiesitysten jälkeen oli alkamassa anarkistien mielenosoitus. Pientä mielenilmauksen henkeä oli ilmassa jo musiikkiesitysten aikana. Erityisesti "welcome to Panama" -performanssi, johon liittyen kliseisen viekoittelevaan asuun pukeutunut naishenkilö kierteli seurueissa mainostamalla veronkiertopalveluja kömpelöllä englannilla, herätti positiivista huomiota. Itse mielenosoitukseen en halunnut lähteä, sillä tiesin, mitä oli tapahtumassa. Ja niin tapahtui.

Kuten aiempia kirjoituksiani lukeneet tietävät, en ole anarkisti, mutta jaan kyllä anarkistien käsitykset kapitalismista, oikeistosta, Sipilän hallituksesta, yhteiskunnan kehityssuunnasta ja suurelta osin myös poliisista. Mielenosoituksessa oli mukana ainakin muutamia ihmisiä, jotka eivät identifioi itseään anarkisteiksi. Anarkisteja on lisäksi monta sorttia. Se, että kytät motittivat kaikki satakunta mielenosoittajaa vähintään puoleksitoista tunniksi lyhyelle kadunpätkälle ja vaativat poistuttaessa jokaiselta henkilötiedot, koska joku äärilinjan anarkisti oli heittänyt tahraavan väripommin, on joka tapauksessa sekä ylimitoitettua että tarkoitushakuista. Anarkistin kuvaama video myös osoittaa, kuinka kytiltä saa turpiinsa ja lopulta etälamauttimesta ainoastaan kerjäämällä sitä heiltä. Asiallisesta tilanteenhallinnasta tällainen on tietysti kaukana. Vielä räikeämpää kyttien gangsterismia oli omien tietolähteitteni mukaan tapahtunut edellisinä päivinä Pyhäjoen Hanhikivellä.

Mielestäni ei siis enää tarvita yhtään tilaisuutta sen osoittamiseen, että kytät ovat vanhan punkrallin mukaisesti natsisikoja. Se on osoitettu jo moneen kertaan. Oleellinen ongelma tässä(kin) on, että valtamedia puolustaa samaa kokonaisuutta, johon kyttäinstituutio kytkeytyy, eli 1) oikeistoa, 2) yhteiskuntajärjestelmää, 3) omaisuutta ja omistavaa luokkaa. Niinpä valtamedia toistaa, ja tulee toistamaan, kyttänäkökulmia – ellei yksiselitteisen kritiikittömästi, niin ainakin esittäen lähtökohtaisena oletuksena, jota muillakin näkökulmilla voidaan demokratiailluusion luomiseksi pehmentää.

Radikaalin vasemmistolaisen aktivismin ei kuulu kohdistaa teräänsä kyttiin, sillä niiltä saa todistetusti vain turpiinsa, vaan mediaan ja kulttuuriin (luonnollisesti valtaapitävän oikeistohallituksen lisäksi). On lyötävä valheet ja paljastettava totuus – ei annettava lisää tilaisuuksia valheisiin. Mielenosoituksia ei tietenkään kannata lopettaa, mutta niiden on hyvä pysyä samalla linjalla kuin Joukkovoiman elokuun 2015 ja maaliskuun 2016 suurmielenosoitukset. Ne ovat herättäneet valtavasti toivoa ja kapinallisten yhteenkuuluvuutta. Jatkoa näille mielenilmauksille on luvassa 3. syyskuuta 2016.

Itselleni tulee näitä asioita toistellessa vähän hassu olo. Kuinka monta kertaa tiettyjä asioita täytyy hokea, ennen kuin kapinaliike ottaa ne riittävän vakavasti? Välineet muutoksen tekemiseen ovat meidän hallussamme, mutta niiden sijaan sorrumme jatkuvasti käyttämään ikään kuin halvempia ja helpompia, käytännössä toimimattomia välineitä. Niin kuin arvasin, mitä alkuillasta 30. huhtikuuta piti tapahtuman Tampereella, sama tunne liittyy sekä aktivismin että yhteiskunnan kehityssuuntiin ylipäänsä. Olen myös täysin varma, etten näin kokiessani ole yksin. Hetkittäin tuntuu, kuin jossakin yläkabinetissa ryhmä Bilderberg-henkisiä valtaapitäviä liikuttelisi aktivismia tahallaan poispäin oikeasti eteenpäinvievistä ideoista, kohti taannuttavia ideoita varmistaakseen, että oikeiston valta pysyy turvattuna. Me asioita ymmärtävät jäämme eräänlaisiksi Kari Peitsamoiksi (joka Twitterissä päivittelee, miksei hänen kolmea teologia-elämänselittämis-pykäläänsä vieläkään kuunnella ja ymmärretä).

Omat pykäläni listaan varmuuden vuoksi vielä tähän yhteyteen:
1) Hylätään valtamedia (kokonaan). Perustetaan omia medioita ja tehdään niistä niin isoja kuin mahdollista, ja tehostetaan sosiaalisen median hyödyntämistä. Tämä voi edetä koko valtakulttuurin hylkäämiseen.
2) Ei keskustavasemmisto eikä periaatteen anarkismi. Ei ole syytä hylätä muutosvälineitä ennakolta eikä vesittää niitä.
3) Ei levitetä vihaa, ahdistusta eikä synkkyyttä, vaan rakkautta, hyvää mieltä ja iloa. Vihan perustalle ei voi rakentaa hyvää yhteiskuntaa. Rakkaus, hyvä mieli ja ilo edistävät toivoa ja energiaa, joita tänä päivänä tarvitaan kipeästi – niin kapinaliikkeen sisällä kuin koko yhteiskunnassa.
4) Tarjotaan vastauksia, ei kysymyksiä. Vuosikausia tahallisen tyhmentämisen kohteena olleet ihmiset eivät aina ole ensitilassa valmiita "ajattelemaan itse", vaan ajautuvat heille aggressiivisimmin tuputettuihin selitysmalleihin.
5) Ei lietsota riitaa melkein samoin ajattelevien kesken. Ei ole mitään hölmömpää kuin kahden vasemmistoradikaalin välirikko siksi, että suhtaudutaan eri lailla johonkin sata vuotta sitten tapahtuneeseen selkkaukseen. Yhdistytään.
6) Ei haaskata energiaa typerään riidanlietsontaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tai kyttien kanssa mielenosoituksissa.
7) Sen sijaan, että "taistelemme" kaikkien stereotypioiden mukaisesti, meidän on viimeistään nyt ajateltava, millä muulla tavalla voimme luoda parempaa maailmaa. Kirjoitetaan, puhutaan, lauletaan – laulamista eivät kytät voi tulla estämään, vaan yhteiskuntajärjestelmä suuntaa sitä vastaan ihan erilaisen torjuntasektorin, jolta emme saa enää turpiimme. Pidetään performansseja, pelleillään, levitetään naurua. Ollaan ystävällisiä ja tehdään hyvää ihmisille, joita emme tunne. Se on pehmeä vallankumous.

torstai 28. huhtikuuta 2016

Paskin hallitus ikinä

Sanayhdistelmään "paskin hallitus ikinä" on törmännyt sosiaalisessa mediassa niin monta kertaa, että se sopii kaapata tämän kokoavan kirjoitelmani otsikoksi. Olen nimittäin samaa mieltä: näin huonoa hallitusta ei ole Suomessa ainakaan omana elinaikanani nähty, ja muutkin sodanjälkeiset hallitukset lienevät vertailuilta turvassa. Listaan seuraavassa muutamia olennaisia tekijöitä:

Hallitus on kirjaimellisesti myymässä maansa. Suomessa metsien ja vesistöjen laaja valtio-omisteisuus on mahdollistanut niiden monipuolisen hyötykäytön yhteisenä kansallisomaisuutena. Näihin kohdistuvat yhtiöittämis- ja myyntiaikeet romuttavat koko suomalaisen luontosuhteen perustan. Lisäksi hallitus on edeltäjiensä tavoin päästänyt ulkomaiset kaivosyhtiöt tekemään valtauksia. Muutoinkaan hallitus ei ole millään lailla asettanut kotimaisia toimijoita – esimerkiksi yrityksiä – etusijalle, vaan sen voi nähdä jopa suosineen ulkomaisia.

Kaiken kukkuraksi hallitus ajaa TTIP-sopimusta, joka antaa bisnesfirmoille ongelmatilanteissa korkeamman valta-aseman kuin demokraattisesti valituille instituutioille. Toisin sanoen, jos Suomen valtio ja amerikkalainen yhtiö joutuvat Suomessa ristiriitatilanteeseen, Suomen valtio on tuomittu häviämään jutun.

Hallitus on vimmaisesti yksityistämässä kaikkea, mikä on valtiojohtoisesti toiminut oikein hyvin. Ennen kuin VR:stä tehtiin "voittoa tuottava valtionyhtiö", mikä on aina ollut minusta paradoksi, se oli periaatteessa täysin toimiva järjestelmä. Hinnat olivat tuolloinkin melko korkeat, mutteivät mitään 2010-luvun alkupuolen kiskurihintoihin verrattuna. Vuonna 2015 VR "kuunteli kansalaisia" ja alensi tuntuvasti hintojaan, mutta tämä tuoton vähentyminen korvattiin vähentämällä henkilökuntaa ja lakkauttamalla ennestäänkin turhan harvoja rataosuuksia. Näin VR ajettiin siihen kuntoon, että ministeri Anne Berner on voinut avoimesti julistaa pyrkivänsä koko rautatietoiminnan yksityistämiseen – siitä huolimatta, että muun muassa Britanniassa on asiasta huonoja kokemuksia. Kyse on ideologiasta, siis periaatteesta, eikä käytännöstä. Bernerin hanke Suomen tieverkon yksityistämiseksi onkin jo aivan tolkutonta paskaa. Tyhmempikin ymmärtää, mihin se johtaa: 1) tienkäyttömaksuihin, 2) kannattamattomien tieosuuksien jättämiseen hunningolle.

Tasapuolisuuden nimissä on syytä muistuttaa, ettei Suomen yksityistäminen ole pelkästään Anne Bernerin tai liikenne- ja viestintäministeriön käsissä – kunpa olisikin. Esimerkiksi sote-uudistuksen on helppo nähdä pelaavan ennen muuta syövän lailla alalle levittäytyneiden yksityisten firmojen pussiin. Metsähallituksen yhtiöittäminen viittaa yksityistämisen suuntaan – VR:kin ensin yhtiöitettiin (vuonna 1995). Kyllä yksityistämisvimma-tauti on levinnyt kaikkialle Sipilän hallitukseen, tai oikeastaan vielä pahempaa: Sipilän hallitus on ylipäänsä olemassa nimenomaan yksityistämistä, kapitalisoimista ja bisnesvaltaistamista varten.

Toisaalta hallitus on saanut inhoamaan valtiota, koska sen toimiaikana valtiosta on tullut kansalaisen vihollinen. Tampereen Pispalassa on yhdistyspohjalta toimiva kirjasto, joka syntyi kansalaistoiminnan pohjalta korvaamaan 1990-luvun alkupuolella lakkautettua kunnallista lähikirjastoa. Kirjastolla on selvästi oma luonteensa ja tunnelmansa. Lahjoitusten pohjalta kertyneet kokoelmat ovat mukavan satunnaisia, ja erityisyyttä korostaa myös anarkistisen kirjallisuuden hylly. Kun Pispalan kirjastoyhdistys ilmoittaa verkkosivuillaan tähtäävänsä edelleen kunnallisen lähikirjaston palauttamiseen Pispalaan, tällainenkin vanha sosialisti kummastuu: "Miksi sitä yhteiskuntajärjestelmää täytyisi tähän sotkea?" Vaikka pidän kunnallisista lähikirjastoista, ajatus yhteiskuntajärjestelmästä on muuttunut niin taannuttavaksi, että jopa (maksullinen!) yhdistysperustainen kirjastotoiminta tuntuu nyt vapautuksen ääneltä. Sipilän hallitus on kerta kaikkiaan saanut suhtautumaan kaikkeen valtiolliseen, kunnalliseen ja yhteiskunnalliseen entistä kielteisemmin. Edistystä on näkyvissä vain kansalaistoiminnan, järjestöjen ja yhdistysten kautta. Tämä varmasti sopii yksityistämisvimmaiselle hallitukselle, mutta minkäs teet.

Kun liikennevaloissa kävelee tai pyöräilee päin punaista, joku saattaa vielä katsoa hieman pahalla silmällä. Mutta kun ei ole kunnioitusta lainlaatijoita kohtaan, ei ole kunnioitusta lakejakaan kohtaan.

Hallitus ei ymmärrä ajamiensa yhteiskunnallisten muutosten johtavan täysin ilmeisesti rikollisuuden ja turvattomuuden lisääntymiseen. Tämä muistuttaa minua, ettei hallitus ole pelkästään läpeensä ideologinen (oikeistolainen), vaan myös selvästi tyhmä. Kun yhteiskunnan köyhimpien kapeaa leipää kavennetaan entisestään, ja toisaalta yhä useammilta evätään perusetuudet (varsin kyseenalaisin perustein), mitä hallitus luulee sillä saavuttavansa? Kuvitteleeko joku varattomien perustavan lisää yrityksiä, taikovan jostakin lisää työpaikkoja, kääntyvän rikkaiden sukulaisten puoleen – joita varmaan on jokaisella köyhällä, jee jee – tai tyytyvän osaansa ja kuolevan mukisematta pois? Ehei! Yhä useammalle pälkähtää päähän, että on sittenkin keinoja rahan ja toimeentulon hommaamiseen. Voi esimerkiksi varastaa, myydä huumeita tai vaikka solmia yhteydet järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Kun yhteiskunta ei kunnioita kansalaista, ei kansalaisellakaan ole enää mitään syytä kunnioittaa yhteiskuntaa. Sana "yhteiskuntasopimus" on Juha Sipilän toimesta ollut kovasti esillä – väärinkäytettynä kuin joulupukki vappumarkkinoilla – mutta samaan aikaan hallitus on tuhoamassa Suomen kaikkein tärkeimmän yhteiskuntasopimuksen: useimpien kansalaisten edes periaatteellisen yhteen hiileen puhaltamisen.

Hallitus ei missään tapauksessa edusta kansaa eikä kansalaisia, eikä toimi Suomen eduksi. Sen sijaan hallitus edustaa elinkeinoelämän ja suurbisneksen etuja, ja on jopa avoimesti toiminut yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa työntekijäjärjestöjä vastaan. Ei tarvitse muuta kuin muistuttaa Stubbin, Soinin ja Sipilän fistbumpista, kun työläisiä sortava "yhteiskuntasopimus" (käytännössä siis tupo) näytti hetken aikaa syntyneen. Jotkut hitaalla käyvät ihmiset eivät ole vieläkään oivaltaneet, ettei Sipilän hallitus millään tavalla työskentele Suomen parhaaksi. Heitä on syytä muistuttaa, että...

...hallitus ei ole hyvä edes omilla virallisilla perusteillaan, vaan tuottaa esimerkiksi taloudelle ja työllisyydelle koko ajan pelkkää hallaa. Tämä kavaltaa, ettei hallituksen ole tarkoituskaan parantaa edes näitä asioita, vaan ainoastaan tehdä Suomesta ison rahan tyrannisoima luokkayhteiskunta. Hallituksen näennäistoimet talouden ja työllisyyden parantamiseksi ovat pelkkää ideologiaa. Käytännön tehoa niillä ei ole tai se on jopa miinusmerkkinen. Esimerkiksi pyrkimys parantaa työllisyyttä kiristämällä työttömien asemaa pohjautuu väärään, täysin pinnalliseen oikeistolaisten oletukseen laiskoista, tuilla keplottelevista työttömistä. En millään usko hallituksen uskovan tähän kuvitelmaan itsekään, vaan se käyttää hyväkseen sitä, että jotkut ihmiset (tyypillisesti valtamedian kusettamina) uskovat siihen. Työttömien aseman kiristäminen ei näin ollen edes tähtää työllisyyden parantamiseen, vaan yksinkertaisesti yhteiskunnan heikompien jättämiseen oman onnensa nojaan.

Puhumattakaan siitä, mitä hallitus saa aikaan niille tärkeille asioille, joita se ei edes väitä puolustavansa. Talouskasvu ei minusta ole hyvä tavoite, sillä Suomessa on taantumasta huolimatta aivan riittävästi varoja, joka vain jakautuvat epätasa-arvoisesti. Yhteiskunnallista tasa-arvoa ei hallitus tietääkseni edes väitä ajavansa. Sen huomaa – paitsi ylipäänsä köyhimpien, myös opiskelijoiden aseman heikennyksistä. Hallitus ajaa toimia, joiden myötä vain ylempien yhteiskuntaluokkien lapsilla olisi minkäänlaisia käytännön mahdollisuuksia esimerkiksi akateemiseen koulutukseen. Sivistyksestä hallitus ei piittaa pätkääkään. Sosiaaliset ongelmat ja terveys kiinnostavat hallitusta vain yksityisen sektorin rahantekovälineenä. Asumisen ongelmista ei piitata, ellei niillä voi tehdä rahaa, ja alueellinen eriarvoisuus kiinnostaa vain keskustapuoluetta välineenä ylläpitää täysin naurettavaa "syrjäseutujen puolustajan" imagoa. Ympäristö on kaikkein eniten hätää kärsimässä. Näin katastrofaalista hallitustason ympäristöpolitiikkaa ei olisi 1970-luvun jälkeen pitänyt voida kuvitellakaan.

Hallitus ei taistele veronkiertoa vastaan, vaan suorastaan kannustaa siihen, ja myös hallituksessa itsessään on veronkiertäjiä. Lenita Toivakka ja Anne Berner ovat todistetusti sotkeutuneet veroparatiisiyhtiöihin, ja myös Juha Sipilällä on asiaan liittyen päivänselvästi omakohtaista salattavaa. Nyt, kun yhä useampi kansalainen tiedostaa veronkierto-ongelman suuruuden, meillä on hallitus, jonka voi hätäisiä "juu kyllä tartumme toimeen" -tyyppisiä lausuntoja antaessaan kuvitella iskevän silmää. Seuraavana päivänä isännilleen uskollinen kaupallinen valtamedia julistaa, kuinka hirvittävää on, että sosiaalitukia on joku joskus jossain hyväksikäyttänyt.

Hallitus valehtelee ja pimittää. Kun Alexander Stubb kaivoi jälleen kerran esiin hallintarekisterihankkeen, jonka hän oli pari kuukautta aikaisemmin luvannut pitää poissa pöydältä, Iltalehden Tommi Parkkonen – yksi harvoista oikeasti kriittisistä toimittajista, joiden juttuja valtamedia julkaisee – antoi tapahtumalle nimen "hallintarekisterin pojan paluun kosto". Aiemmin Stubb oli joutunut tilille valehdeltuaan, että 90 prosenttia asiantuntijoista kannattaa hallintarekisteriä, vaikka todellinen luku oli 10 prosenttia. Tällaisen valehtelun jälkeen ei yhdessäkään sivistysmaassa annettaisi ministerin jatkaa tehtävissään. Totta kai hallintarekisterissä on kysymys muun muassa bisnesyritysten veronkierron helpottamisesta. Viimeksi valehtelusta on jäänyt kiinni toinen kokoomuslainen, ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka, joka kirkkain silmin kielsi olleensa perustamassa veroparasiittiyritystä. Maassa maan tavalla, puolueessa puolueen tavalla, hallituksessa hallituksen tavalla!

Hallitus on antanut rasistisen ja fasistisen äärioikeiston rehottaa, mutta vittuilee kyllä vasemmistolle jokaisen tilaisuuden tullen. Juha Sipilän höpinät uusnatsien katupartioista auttamassa lapsia kotoa harrastuksiin jäävät historiaan yhtenä kaikkien aikojen möläyksistä, mitä pääministeri on Suomessa möläyttänyt. Puolueet ovat periaatteessa lupautuneet vastustamaan rasismia, mutta mitään käytännön merkkiä sellaisesta ei ole näkynyt. Vasemmistolle oikeistohallitus (ennen kaikkea kokoomus ja perussuomalaiset) kyllä muistaa aukoa päätään. Hallituksen suojeluksessa on myös äärioikeistotapahtumia tukenut, anarkistien ja muiden vasemmistoaktivistien toimintaa järjestelmällisesti vaikeuttanut poliisi – ja oikeistomyönteisiä ja vasemmistovastaisia valheita suoltava media.

Hallitus on ilman minkäänlaista kansan mandaattia alistanut Suomen USA:n ja Naton Venäjä-vastaiselle sotilaalliselle toiminnalle. Pahimman skenaarion mukaan Nato ja Venäjä provosoivat toisensa sotaan, ja Suomi joutuu suursodan näyttämöksi. Toisen maailmansodan tavoin Ruotsi säästyy sodalta, koska siellä ei ole koskaan ollut niin kokonaisvaltaisen typerää valtiojohtoa kuin Suomessa ja Baltian maissa. Haluaako oikeasti joku Suomen täyteen kärsimystä ja kuolemaa? Pian maassamme käynnistyy USA:n Venäjä-vastainen uhitteluoperaatio, joka tuo Suomeen isot määrät amerikkalaisia sotilaita ja aseita – luonnollisesti historiamme paskimman hallituksen suosiolla.

Hyvää vallankumousta!

torstai 7. huhtikuuta 2016

Valtamedian loputon, toivoton kujanjuoksu

Motto: "Mainstream media is so transparently biased I don't know how reporters can keep a straight face." (Nimimerkki @StarSparkle_UK Twitterissä 7.4.2016. Asiayhteys: London Broadcasting Companyn twiitti, jossa se ehdotti työväenpuolueen puheenjohtajan Jeremy Corbynin eroakoska tämä oli vaatinut pääministeri David Cameronia tilille Panama-veronkiertosotkuista.)

Tämä kirjoitus on jatkoa aiemmille valtamediakriittisille teksteilleni: Valtamedian mediavaltaValtamedian mediavalta – toinen näytös (osa 2: Paluu!)Valtamedian mediavalta 2015 sekä laajemmin http://sosiokeiju.blogspot.fi/search/label/valtamedia.

Panama-paperit ovat huhtikuun 2016 puheenaihe. Etukäteen arvioin varmasti yhtenä monista, että "historian tärkeimmäksi tietovuodoksi" nimitetystä paljastuksesta tulee todellinen sukupolvikokemus, jonka jäljiltä varsinkin nuorten ja asemaansa vakiinnuttamattomien yhteiskuntakriitikoiden maailma ei ole entisensä. Ihmisellä, joka ei ole kyyninen, on luonnonlahja olettaa uusista asioista ensiksi hyvää (tämän virkkeen lainaan suoraan ensimmäisestä mediavalta-artikkelistani). Ja onhan tilille joutunut monenlaista menijää – Islannin pääministeri peräti erosi, ja Suomessakin Nordea-pankille on oltu laajalti jättämässä omakohtaisia jäähyväisiä. Täytyy myöntää, että olen viime vuosina oppinut niin kriittiseksi Yleä kohtaan, että sen ja kaltaistensa mukanaolo tällaisessa projektissa herätti pään sisällä kysymyksiä. Tosiseikka, että yhdysvaltalaisia on kärähtäneissä "veroparasiiteissa" poikkeuksellisen vähän (ja kiinalaisia vastaavasti omituisen paljon), on myös herättänyt epäilyksiä – sekä minussa että lukemattomissa muissa sosiaalisen median käyttäjissä.

Valtamedian rooli on tullut entistä läpinäkyvämmäksi Panama-papereiden jälkikommenteissa. Ensimmäisessä kappaleessa mainittu LBC:n twiitti on vain jäävuoren huippu. David Cameronin miljonääri-isän on osoitettu kiertäneen veroja vuosikymmenien ajan, mutta valtamedia on enemmän suojellut kuin hiillostanut Britannian pääministeriä asiaan liittyen. Sen sijaan, kun panamalaisen asianajotoimiston listoilta on löytynyt pari Venäjän presidentin Vladimir Putinin kaveria, tämä on antanut länsimaiden valtamedialle syyn käydä päätä pahkaa Putinin kimppuun. Kun tällaista osaa katsoa kriittisesti, ei ihmetytä, kuinka rohkeimmat (ja toisaalta hulluimmat) uskaltavat pitää koko valtamedian kuvaamaa todellisuutta vuosikymmeniä kestäneenä pyramidihuijauksena, joka pelaa bisnesrikkaiden kabinettivallanpitäjien piikkiin.

Samaan aikaan kotimaassa: Helsingin Sanomien Nyt-liitteen nettisivuilla julkaistiin sinänsä tärkeä artikkeli rasismin merkityksen moninaisuudesta. Itse ihmettelin Twitter-kommentissani, miksi toimittaja Jussi Ahlroth käyttää läpi koko artikkelin "roturasismi"-termiä, vaikka haastateltu tutkija Lena Näre nimenomaan ilmoittaa: "Käytän mieluummin käsitettä rodullistaminen." Ahlrothin vastakommentit minulle olivat aluksi lähinnä ns. vittuilua, ja lopulta hän päätyi perustelemaan valintaansa väittämällä "journalismissa käytetään tuttuja käsitteitä". Väärin, Jussi: nimenomaan valtamediassa käytetään vallitsevia tuttuja käsitteitä. Kriittinen journalismi oivaltaa, että sen tehtävä yhteiskunnassa on levittää tietoa eikä vahvistaa vanhoja luuloja. Kun on tiedosta kysymys, sosiologian apulaisprofessori on uskottavampi lähde kuin valtamediatoimittaja. Miksei jälkimmäinen sitten tyydy edellisen näkemykseen vaan pitäytyy artikkelin puitteissa "tutussa", vallitsevassa käsitteessä? Siksi, että valtamedian tehtävä yhteiskunnassa on olla kumoamatta vanhoja luuloja, vaikka levitettäisiinkin uutta tietoa. Näin puolestaan on siksi, että vallanpitäjien valta perustuu moninkertaisesti enemmän vanhoihin luuloihin kuin tietoon. Ja Hesari/Nyt saa rahoituksensa bisnesrikkailta kabinettivallanpitäjiltä, jotka kriittinen ja tietävä vähemmistö hylkäisi välittömästi, mutta kritiikitön ja luuleva enemmistö antaa pysyä asemissaan.

Voisin palata alkumottoon. Kuinka valtamediatoimittajat pystyvät pitämään naamansa peruslukemilla toimiessaan vallanpitäjien pelinappuloina? Uskovatko he todella informaatioonsa? Mistä kumpuaa valtamediatoimittajien lähes poikkeukseton ylimielisyys asiallisiakin kommentoijia kohtaan sosiaalisessa mediassa? Jälkimmäiseen on tietysti helppo löytää vastaus trolleista, jotka provosoivat melkeinpä ammatikseen. Vastaus on suorastaan liian helppo. Mieleen tulee myös kotimainen Loppu MV-lehdelle -kampanja, jota aluksi kannatin yksiselitteisesti (MV-"lehteä" itsetarkoituksellisempaa disinformoijaa ei ole nähty edes itsessään valtamediassa). Lopetin kuitenkin kampanjan seuraamisen, kun ilmeni, että sen varjolla ylistetään, hehkutetaan ja pönkitetään valtamediaa. Itsetarkoituksellisesti? Samoin Panama-papereista on ehditty tekaista valtamedian valtava uusi menestystarina, vaikka tämän kirjoitushetkellä on yhä epäselvää, millaisia omia kähmintöjä median asiaan liittyvään toimintaan kätkeytyy.

Kyllä valtamedia julkaisee hyviä ja tärkeitäkin juttuja. Siitä ei ole epäilystä. Nämä hyvät ja tärkeät jutut eivät kuitenkaan saa kaataa kokonaisuutta, jonka oleellisimpiin tehtäviin kuuluu yhteiskunnan ja maailman todellisten vallanpitäjien pönkittäminen. Tästäkään ei oikeasti ole kriittisellä ihmisellä edes epäilystä. Mutta vanha totuus pätee: kun valta alkaa horjua, se kiristää heti otettaan (Erno Paasilinna). Siksi ylimielisyys some-kommentaattoreita kohtaan. Siksi MV-"lehden" vastainen kampanja – oikeasti rasismi tai edes disinformaatio ei sinänsä kauhistuta vallanpitäjiä. Siksi uudet, valtavat, lisäuskottavuutta tuovat menestystarinat kuten Panama-paperit. Siksi David Cameronin suojelu ja hyökkäys Jeremy Corbyniä vastaan. Siksi hyökkäys Vladimir Putinia vastaan – idän totuus maailmanpolitiikasta kun on "väärä". Siksi koko epätoivoinen kujanjuoksu. Kuka tai mikä meidän valtamediamme, ja viime kädessä vallanpitäjiemme, asemaa horjuttaa? Me. Me alamme tietää liikaa; me ymmärrämme vuosi vuodelta enemmän; meidän historiallinen tehtävämme on kumota valtamedian mediavalta ja samalla vallanpitäjien informaatiovalta.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Hyvästi, elitistinen historiankirjoitus

Opiskellessani 1990-luvun lopulla Oulun yliopistossa päädyin luentokurssille, joka käsitteli ympäristöliikkeen historiaa Suomessa. Luennoitsija selitti, kuinka puolueisiin sitoutunut vasemmistolainen opiskelija- ja nuorisoliike lakkasi innostamasta yhteiskunnallisesti aktiivista väkeä vuoteen 1976 mennessä, ja niinpä moni ympäristöasioihin liittyvä yhdistys on perustettu vuonna 1977. Itse olin tuolloin lueskellut paljon aineistoa 70-luvun vasemmistoliikkeestä, ja lukemani perusteella 1976 oli liikkeen piirissä vielä hyvin vahva vuosi. Seuraavana vuonna näyttäisi tapahtuneen käänne yleisessä ilmapiirissä (jota heijastelee esimerkiksi Uusi Laulu -lehden musiikillisen skaalan laajentaminen vuoden mittaan): kiinnostuksenkohteita, ja ratkaisuja, ei enää etsitty oikeaoppisten "meidän" piiristä, vaan kaikkialta valtakulttuurin reunamilta. Vuonna 1978 tuo maailma alkoi näyttää jo hyvin toisenlaiselta. Kysyin luennoitsijalta, mikä sai hänet käyttämään vuosilukua 1976 ilmeisemmän 1977:n sijaan. Hän vastasi ajatelleensa, että mikä jälkimmäisenä vuonna näkyy, on jo edellisenä vuonna alkanut. Niinpä.

Historiankirjoitusta vaivaa epämiellyttävä elitismi. Totta kai on selvää, että joukko erinäisiä kulttuuristen tuulahdusten haistelijoita oli jo viimeistään vuonna 1976 antanut sijaa ajatukselle, etteivät ratkaisut ympäristöä, yhteiskuntaa ja kulttuuria koskeviin kysymyksiin löydy puolueisiin sitoutuneesta vasemmistolaisuudesta. Yhtä lailla uskoisin olevan selvää, että saman vuoden – ja hyvin pitkälti seuraavankin – opiskelija- ja aktivistirientoihin osallistuneiden pääjoukko edusti yhä sitä kantaa, että sosialismi ratkaisee ongelmat ja puolue (esimerkiksi SKDL) toteuttaa sosialismin. Mutta kulttuurihistorian kirjoittajia eivät pääjoukot tunnu kiinnostavan. He etsivät "tiedostavaa etujoukkoa" tai vaihtoehtoisesti "eliittiä". Marxilaiselta kannalta nämä kaksi käsitettä ovat toisiinsa nähden jyrkässä ristiriidassa, mutta historiankirjoitus ei ymmärrä niiden eroa tai piittaa siitä. Ajatus tiedostavasta etujoukosta saattaa viehättää kriittistä tutkijaa, mutta se, mitä hän tiedostavaa etujoukkoa etsiessään löytää, on käytännössä eliitti. Wikipedia-määritelmän mukaan eliitti tarkoittaa "valiojoukkoa, parhaimmistoa, hienostoa tai ylintä valtaa käyttävää joukkoa". Tässä tapauksessa kysymys on nimenomaan "valiojoukosta" ja "parhaimmistosta": missä pääjoukko pyöri yhä omassa sosialistisessa utopiapiirissään, liikkeen sisäinen eliitti 'ymmärsi' sen harhaksi, suuntasi katseensa toisaalle ja alkoi perustaa puoluepoliittisesti sitoutumattomia yhdistyksiä.

Hippiliikkeen kulttuurihistoria on myös tavattu kirjoittaa hippieliitin näkökulmasta. Jotkut pitäytyvät etujoukon näkemyksissä niin tiukasti, että he määrittävät liikkeen syntyajankohdaksi 1964 tai jopa 1963 (jolloin ensimmäisiä hippiteemoja nousi esiin Berkeleyn yliopistokaupungissa Pohjois-Kaliforniassa) ja kuolinajankohdaksi syksyn 1967, jolloin ryhmä hippejä järjesti Death of Hippy -happeningin San Franciscon Haight-Asburyssä. Mutta happeningin idea (tästä ideasta on kirjoitettava pian lisää!) on jo sinänsä aivan silkkaa hippi-ideologiaa, eikä hippeyttä voi lakkauttaa hippeydellä. Tätä vasten ei liene yllättävää, että lukemani mukaan USA:ssa itsensä määritteleminen hipiksi oli yleisintä vuonna 1968 ja Suomen varsinaiseksi hippikesäksi on kutsuttu kesää 1970. Silloisessa hektisessä kulttuurihistoriassa nuo ajat olivat pienen ikuisuuden päässä vuosista 1963–64, jolloin The Beatlesin, The Beach Boysin ja Bob Dylanin ensimmäisen kauden kappaleita vasta löydettiin ja hippi-ilmiölle niin olennaiset suuret ikäluokat ("baby-boomers") olivat toisella ikävuosikymmenellään.

Hippiliikkeen ajallisen sijoittumisen (itse näkisin tämän pääjoukkoa ja toisaalta globaalia perspektiiviä painottaen noin 1966–71 tai laveammin jopa 1965–74) lisäksi eliittinäkökulmaa tapaa löytyä sen tulkinnoista, mitä hippiliike oli tai hipit olivat. Esimerkiksi totuutena voi päteä se jonkun Jefferson Airplanen jäsenen möläytys, että "summer of love" oli oikeasti "golden age of fucking". Epäilemättä tämä pitää paikkaansa ihmiselle, jonka elämä vuonna 1967 tapahtui San Franciscon vastakulttuurieliitin sisäpiirissä. On helppo myös kuvitella aito hippikommuuni, jossa nuoruuden ja vapauden innolla tosiaan nussittiin enemmän kuin rakastettiin – kunnes oivaltaa, että valtaosa aidoista hippikommuuneista muualla kuin USA:n vastakulttuurikeskuksissa tai Lontoossa syntyi paljon myöhemmin kuin kesään 1967 mennessä. Hiukan perifeerisemmille seuduille, kuten Suomen kaupunkeihin, "rakkauden kesä" välittyi kauniina suurena kertomuksena, joka uskottiin, koska sitä ei oltu näkemässä tai kokemassa, se haluttiin uskoa ja kaikkialla ilmassa leijaili merkkejä siitä, että tarina oli ainakin osittain totta. Tämä kertomus selvästi inspiroi uskomaan parempaan huomiseen – niin laajalti, että olen valmis arvioimaan jopa 70-luvun vasemmistoliikkeen eläneen koko elinkaarensa samassa jälkihehkussa.

Samanlaiseen elitistiseen historiankirjoitukseen törmää siellä täällä kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Punk ja uusi aalto mullistivat koko populaarikulttuurin vuonna 1977, koska etujoukot ymmärsivät kääntää kulttuuri- ja edistysnälkäiset päänsä punkin ja uuden aallon suuntaan vuonna 1977. Väliäkö sillä, että valtaosassa populaarimusiikin valtavirrasta ei edes 1979–80 kuulunut minkäänlaista vaikutusta tästä mullistuksesta? Suomessa 1990-lukuun assosioituva lama alkoi oikeasti jo 1989 ja sen synkin vaihe oli 1990–92, kunnes vienti lähti vetämään, ja näin ollen 1994–95 puksutettiin jo vahvassa Nokia-johtoisessa nousukaudessa. Väliäkö sillä, että vuonna 1989 ainoastaan Raimo Ilaskivi varoitteli tuhon enteistä, 1990 lamaantui vasta idänkauppa, laman symbolisina merkkihetkinä muistetut työttömien mielenosoitus ja leipäjonojen ilmaantuminen yleiseen tietoisuuteen tapahtuivat molemmat 1993, ja vielä kevään 1995 eduskuntavaaleissa edellinen hallitus sai turpiinsa laman aiheuttajana, ei suosionosoitusta laman selättäjänä.

Kaikkien näiden esimerkkien taustalla on elitistisen historiankirjoituksen oleellisin syy (sen ohella, etteivät kapitalismia ylipäänsä joukot kiinnosta): voittajat kirjoittavat historian. 60-lukulainen hippiliike ja 70-luvun vasemmistoliike ovat aikoja sitten olleet mennyttä. Hippien suhteen kunnia annetaan innovaattoreille sekä heille, jotka ymmärsivät hypätä kelkasta ennen liikkeen näennäistä banaalistumista. 70-luvun vasemmistosta arvoon kohotetaan ne, jotka oivalsivat ennen pääjoukkoa, ettei tämä tie johdakaan onnelaan. Punkin ja uuden aallon vaikutus 70-luvun jälkeiseen populaarimusiikkiin ja -kulttuuriin on täysin lähtemätön – niinpä niitä edeltäneille "vanhoille pieruille" ei kuulu enempää huomiota kuin on väistämätöntä. 90-luvun laman yhteydessä painotetaan vientiyrityksiä – jotka ovat kaikkein kirjaimellisimmin sitä, mitä eliitillä yleensä tavataan tarkoittaa – ja tietysti niitä pelastajia, jotka auttoivat kiskomaan maamme ylös lamasta. Vaikka isolla osalla kansaa lama olisikin jatkunut, myöhemmin ehkä hetkiseksi vähän helpottunut ja kenties 2008–09 tullut jäädäkseen. On olemassa täysin ymmärrettävä näkökulma, jonka mukaan koskaan 1980-luvun jälkeen ei ole ollut nousukautta.

"Voittajat kirjoittavat historian" on yleinen totuus, muttei absoluuttinen totuus. Niin yksinkertaisten perusasioiden kuin demokratian ja tasa-arvon nimissä sen on muututtava. Se muuttuu, kun lopetamme eliittien hyysäämisen sekä historiankirjoituksessa että kaikkialla kulttuurissa ja yhteiskunnassa.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Mielenosoituksista ja niiden osanottajamääristä

Lauantaina 12. maaliskuuta osallistuin Helsingissä Joukkovoima-organisaation järjestämään mielenosoitukseen. Mukana oli riemastuttavan paljon väkeä, ja kulkue venyi todella pitkäksi. Poliisi ja media ilmoittivat jälkikäteen, että mukana oli 8 000 osanottajaa. Itse olin arvioinut meitä olleen varmasti yli 5 000. Näin ollen 8 000 voi periaatteessa pitää paikkaansa.

Joukkovoiman elokuun 22. päivän 2015 mielenosoituksessa, johon myös osallistuin, poliisi kertoi (ja media kaiutti) olleen 5 000 ihmistä. Nyt saamme eteen pienen ongelman. Elokuun mielenilmaukseen osallistui näet täysin varmasti enemmän väkeä kuin tähän maaliskuiseen vastineeseen. Missä 12.3. oli mielenosoittajia Helsingin kaduilla erittäin paljon Suomen mittakaavassa, oli meitä 22.8. aivan mullistavasti. Oman arvioni mukaan maaliskuun Joukkovoimaan osallistui enintään kaksi kolmasosaa elokuun Joukkovoiman osanottajamäärästä – ts. elokuussa oli mukana ainakin puolitoista kertaa niin paljon väkeä kuin nyt maaliskuussa. Jos mielenosoittajia oli nyt todella 8 000, pitää elokuun tapahtuman järjestäjien arvioima 12 000 varmasti paikkaansa ja poliisin sekä valtamedian levittämä viisituhantinen näyttää entistäkin häpeällisemmältä "arviolta".

Lisää ongelmia tulee vastaan, kun muistamme arvion palkansaajien mielenilmauksesta Helsingissä 18. syyskuuta 2015. Poliisin mukaan mielenosoittajia oli 30 000. Vaikka mitenpäin kääntelisin Rautatientorilta otettuja kokonaiskuvia, en näe niissä enempää kuin maksimissaan kaksi elokuun Joukkovoimaa. Jos meitä oli tuolloin 12 000, syyskuun mielenosoituksessa oli näin ollen enintään 24 000 osallistujaa – todennäköisesti vieläpä paljon vähemmän. Hjallis Harkimon kerrottiin väittäneen, että useita yleisötilaisuuksia nähneenä hänen arvionsa Rautatientorin ihmismäärästä oli alle 10 000! Hjalliksen kanta hallituksen vastustajiin luonnollisesti tiedetään, mutta niin tiedetään poliisinkin kanta. Paitsi, että poliisi otti itsekin osaa palkansaajien mielenilmaukseen! Poliisin resurssit olivat uhattuna yhtä lailla kuin kymmenien muidenkin alojen, ja poliisin edustajia lähti mielenosoitukseen mukaan. Helsingin palkansaajien mielenosoitus voi täten olla hyvinkin poliisin "suojeluksessa": kyse ei missään tapauksessa voinut olla marginaaliryhmien rettelöinnistä, miksi vielä elokuun Joukkovoima-miekkarikin yritettiin vääristää. Nyt maaliskuussa en onneksi ole huomannut samaa tapahtuneen. Toki poliisi oli lauantaina varustautunut huomiota herättävällä määrällä maijoja ja parilla kyttähepalla.

Ajatusleikkejä: jos Rautatientorilla oli syksyllä todella 30 000 mielenosoittajaa, elokuun Joukkovoima-mielenosoituksessa oli vähintään 15 000. Tällöin nyt maaliskuussa meitä olisi takuulla vielä enemmän kuin 8 000. Tämä on mahdollista, mutta epätodennäköistä. Toisaalta, jos Hjalliksen "alle 10 000" pitäisi paikkaansa, poliisin elokuinen "5 000" olisi samassa linjassa, mutta tuolloin 12.3. osanottajia olisi ollut vain kolmisentuhatta, mikä ei todellakaan voi olla oikea lukema. Maaliskuun Joukkovoimassa oli niin paljon väkeä, ettei sieltä löytänyt edes tuttuja, joita kuitenkin todistettavasti oli mukana. Ehkä voisi varovasti julistaa, että elokuun Joukkovoimassa oli mukana yli 10 000, syyskuun palkansaajien mielenosoituksessa kenties noin 20 000 ja maaliskuun Joukkovoimassa yläkanttiin arvioiden 8 000.

Itse vuodesta 1996 lähtien erinäisiin mielenilmauksiin osallistuneena olen tottunut siihen, että poliisi arvioi osallistujamäärät todennäköisimmin alakanttiin. Järjestäjien arvioima 1500 on pelkistetty "noin tuhanneksi" ja peräti kertaalleen laskettu 240 "noin sadaksi". Tiistaina 8.3. Tampereella (usean muun paikkakunnan tavoin) järjestetty naistenpäivän "Otetaan yö takaisin" -mielenosoitus keräsi virallisen arvion mukaan 400 osanottajaa. Olin 18.4.2015 Helsingissä TTIP:n ja muiden feikki-vapaakauppasopimusten vastaisessa mielenosoituksessa, jossa oli perin pohjin samanlainen väkimäärä – ja meitä oli Thomas Wallgrenin itse huolellisesti laskemana 540. Niinpä uskallan väittää Tampereen naistenpäivän miekkariin osallistuneen todennäköisemmin 500 kuin 400 ihmistä. Naistenpäivän ja Joukkovoima-lauantain välissä pidettyyn opintotukimielenosoitukseen osallistui monien lähteiden mukaan "tuhansia opiskelijoita"; toisaalta Helsingin Uutisten mukaan "paikalle odotettiin jopa 4000 ihmistä, mutta kuvien perusteella aivan niin paljon ei ainakaan Kansalaistorille päätynyt". Luultavasti ei päätynytkään. Onneksi opintotukimielenosoituksen pieni vajaus palkittiin odotettua suurempana väkijoukkona lauantain yleismielenosoituksessa, jossa hallitusta syytettiin opintotuen kutistamisen lisäksi lukemattomista muista vääryyksistä.

Joka tapauksessa on päivänselvää, että suomalaiset ovat nyt mielenosoitusten tiellä ihan eri lailla kuin vuosikymmeniin ehkä Irakin-sodan vastaista liikettä (2003) lukuun ottamatta. Maaliskuun suurella mielenosoitusviikolla nähtiin naistenpäivän mielenilmausten ja opintotukimielenosoituksen lisäksi vielä Metsähallituksen yhtiöittämis- ja myyntiaikeita vastustanut mielenilmaus sekä viljelijöiden traktorimielenosoitus ennen viikon huipentanutta Joukkovoimaa. Tällaisella meiningillä hallitus on lirissä, ja mielenilmaisut hallitusta vastaan normalisoituvat kaiken kansan keskuudessa koko ajan. Suurta iloa tuotti myös sosialismi-sanan näkyminen lukuisissa kylteissä, lippusissa ja lappusissa lauantain suurmielenosoituksessa. Oikeisto on tehnyt kaikkensa sosialismin käsitteeksi epäajankohtaistamiseksi ja naurunalaistamiseksi, mutta reaktiona näyttää olevan sosialismin uusi ajankohtaistuminen sekä käsitteenä että käytännössä. Kun oikeisto tekee kaiken pieleen, on vasemmiston hetki koittanut; kun kapitalismi luhistuu ja fasismia ei haluta, tulevaisuus on sosialismin.

maanantai 29. helmikuuta 2016

Hyvästit yksisilmäradikalismille

Kävin joskus aiemmin talvella epämiellyttävän yksityisviestiväännön erään punavihreän aktivistin kanssa. Hän kiersi keskusteluketjuissa vaatimassa ihmisiä olemaan linkittämättä Sami "Sande" Parkkosen blogia, koska tämä oli kuulemma natsimielinen. Itse en ole Sandea sellaiseksi kokenut, vaikka hän onkin kansallismielinen, tuohtui Loppu MV-lehdelle -kampanjasta ja ilmoitti auliisti puolustavansa MV:tä sananvapauden tähden. Niin ikävä ilmiö kuin MV-"lehti" onkin, Sanden näkemyksessä on pointtinsa. Itse epäilin alusta lähtien valtamedian, tai ainakin valtamediaihmisten, luuraavan vastakampanjan taustalla. Ainakin sen yhteydessä on tykätty esittää epäilyttävän – ja naurettavan – valtamediamyönteisiä näkemyksiä.

Minusta Sande Parkkonen on joka tapauksessa tuonut paljon hyvää ja tärkeää ainesta 2010-luvun yhteiskuntakriittiseen keskusteluun. Ihan erityisenä helmenä kimaltelee selkeä todistusaineisto Suomesta yrityksenä, joka on ihan oikeasti ja virallisesti kirjattu sekä Suomen että USA:n yritysrekisteriin. Väläystensä välissä Sande on kirjoittanut paljon sellaista, mitä en alkuunkaan allekirjoita. Sellaista kirjoittavat kuitenkin myös jotkut vasemmistoaktiivit. On erittäin tympeää ajattelua, että jos kirjoittaja tai aktivisti samastuu – tai tulee samastetuksi – jossakin asiayhteydessä taantumuksellisiin piireihin, koko hänen panoksensa on mitätöitävä ja hänet kaikkine väläyksineen eristettävä.

Yksi suurimpia ansoja 2010-luvun poliittisessa aktivismissa on aggressiivinen lahkolaistuminen. Kaikki tietävät rasistiliikkeen (johon Parkkonen ei lukeudu, vaikkei pakolaiskriisistä tykkääkään – toisaalta, kukapa meistä tykkäisi?) kaivaneen omat poteronsa ja juoksuhautansa nähden kaikkialla arveluttavia suvakkeja, mokuttajia ja mädättäjiä. Rasistien vastakkaiseksi ääripääksi on nimitelty anarkisteja. Puhe ääripäistä on sinänsä taannuttavaa, sillä sen varjolla on poliittisen kentän painopistettä ujutettu kohti konservatiivista oikeistoa: keskikohta näyttäisi liukuvan jonnekin fasismin porttien ja melko maltillisen hyväksynnän puoliväliin. Ei silti voi kieltää, etteikö lahkolaistuminen olisi anarkopiireissä lähes yhtä aggressiivista kuin rasistipiireissäkin. Jos sanoo yhden väärän lauseen, on pysyvästi persona non grata. Tällaista käyttäytymistä ei pidä kannattaa.

Lisäksi on tehtävä yksi henkilökohtainen tunnustus. Tunnistan näet lahkolaisessa äärivasemmistolaisessa paljon itseäni. Olen lukuisat kerrat ollut se yksisilmäinen radikaali, jonka mielestä yhdenkään vihreän tai sosiaalidemokraatin kanssa ei ole saanut tehdä yhteistyötä, koska vihreät ovat oikeasti kapitalisteja ja demarit läpeensä korruptoituneita wannabe-valtionhoitajia. Näin mielestäni edelleen onkin, mutta se ei estä nykyminua jatkuvasti tykkäilemästä joidenkin vihreiden tai demarien merkinnöistä sosiaalisessa mediassa. Vihreät ja SDP edustavat myös oikeasti helpommin lähestyttäviä ansoja vasemmistolaisen aktivismin piirissä, kun taas Sande Parkkonen ja ipulaiset piirit tavataan useimmiten hylätä suoralta kädeltä. Tämäkin on virhe, vaikka Ipun suunnalla on nyttemmin tehty kosolti poliittisia virheitä.

Kaikkein masentavin piirre lahkolaistuneessa tajunnassa on, että mörköjä nähdään absoluuttisesti kaikkialla. Vain oman oikeaoppisten kerhon parissa voidaan tehdä yhteistyötä. (Tämä on myös kommunistiryhmien perisynti.) Kaikkialla muualla nähdään pelkkiä uhkia. Lopputuloksena yksisilmäradikaalin maailmankuva on pimeä, ahdistava ja toivoton. Niinpä yksisilmäisimmät radikaalit usein luopuvat koko aktiivisuudestaan, saattavat jopa kääntyä sitä vastaan tai – paskimmassa tapauksessa – loikata uhkaavan vastapuolen leiriin, niin kuin Susanna Kaukiselle tapahtui. Mieluummin tahdon lietsoa toivoa, luottamusta ja positiivisuutta. Sellainen ilmiö kuin Loldiers of Odin (jonka filosofinen yhteys omaan "uuteen iloiseen vasemmistooni" on kiinnostava) ei voisi syntyä ilman käsitystä tavallisesta kaduntallaajasta ihan hyväntahtoisena otuksena. Emme edes voi olla varmoja, milloin poliittinen aktiivisuus tekee enemmän hyvää poliittisille tavoitteille kuin silkka hyväntahtoisuus kanssaihmisiä kohtaan. On kokonaisuutena aika heittää hyvästit yksisilmäradikalismille, joka ei ole valmis vastaanottamaan eteenpäin vieviä virikkeitä suunnalta, joka yhdestä pisteestä katsoen saattaa näyttää taantumukselliselta.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Ei fasismi, vaan luokkayhteiskunta

Amanda Cross (1926–2003) oli sekä dekkarikirjailija että akateeminen kirjallisuudentutkija, oikealta nimeltään Carolyn Heilbrun. Hänen dekkareistaan on käännetty suomeksi 3213 heinäpaalia, Testamentin toimeenpanija ja Ainokaisen kuolema, joiden alkuperäinen aikakehys ulottuu 1960-luvun loppupuolelta 1980-luvun alkuun. Näissä kaikissa lukijan yllättää ensiksi dekkareille yleensä vieras akateemisuus, seuraavaksi teräväkatseinen sosiokulttuurinen ajankuva ja lopulta yhteiskuntakritiikki, jossa feminismillä tuntuu olevan paljon osuutta. Kaikki mainitut kirjat sijoittuvat Yhdysvaltojen itäosiin, Testamentin toimeenpanija myös hieman Englantiin eli yliopistokaupunki Oxfordiin.

Suomalaisen 2010-lukua elävän lukijan, joka ymmärtää Crossin kirjallis-akateemisesta kielestä ns. mitään, silmille hyppää kuvauksia yhteiskuntaluokkaeroista ja -erottelusta, sukupuolierottelusta sekä ihmisistä, jotka elävät hillitäkseen ja kahlitakseen pyrkimykset noiden erojen ja erottelujen kumoamiseen. Kuvauksia lukiessaan ymmärtää viimeistään, kuinka tärkeää ja oleellista on ollut päästä eroon mokomista valtaapitävän osapuolen tyhmyyteen perustuvista jakolinjoista; ihmisiähän tässä ollaan ja yhtä lailla kyvykkäitä kotitaustasta tai sukupuolesta riippumatta. Samalla lukukokemuksesta jää suuhun kuitenkin katkera sivumaku. On helppo ymmärtää, että oikeisto haluaa palauttaa suomalaiseen yhteiskuntaan juuri näitä samoja aataminaikuisia jakolinjoja. Köyhät eivät enää pääsisi yliopistoon, vaikka kykyjä olisi tavattomasti; tiettyihin julkisiin rakennuksiin tai pihapiireihin ei olisi asiaa, jos syntyperä tai sukupuoli olisi väärä; yhteiskunnallisissa avainasemissa olisi iso liuta henkilöitä, jotka eivät antaisi millimetriäkään vaikutusvaltaa ihmisille, joilla on väärä sosiaalinen viitekehys tai ideologia.

Olen viime aikoina törmännyt pessimisteihin, joiden mukaan Suomi ja koko Eurooppa ajautuvat väistämättä fasismiin, vaikka sitä vastaan yritettäisiinkin pullikoida. (Sivumennen sanoen: näin ajatteli myös lapuanliikkeen uudelleenperustajana "mainetta" "niittänyt" Susanna Kaukinen, ennen kuin hänestä itsestään – entisestä vasemmistolaisesta – tuli fasisti.) Itse en mokomaa höpötystä usko, ellei kyse ole fasismin käsitteen tuntuvasta laventamisesta tyyliin "Alexander Stubb on fasisti". (Jälleen sivuhuomio: Stubbin Nato-fanituksessa ja urheilullis-positiivisessa ihmiskuvassa on fasistisia piirteitä, mutta kokonaisuutena hän silti kallistuu uusliberalistin puolelle.) Sen sijaan on päivänselvää, että meitä yritetään ajaa entistä jyrkempään luokkayhteiskuntaan, jossa 1) todellinen valta on aina rahalla, 2) uusvanhat (tai uudet "vanhat") rahapiirit pyrkivät myös ehdottomasti säilyttämään asemansa tavallisen rahvaan yläpuolella. Fasistisia kansanliikkeitä hyväksikäytetään ennen kaikkea viemään huomiota pois vasemmistolaisilta yhteiskunnallisilta muutospyrkimyksiltä. Mitään muuta tietä pois edellä mainitusta skenaariosta kuin vasemmistolaiset yhteiskunnalliset muutospyrkimykset ei tästä johtuen ole olemassa.

Suomalaisen yhteiskunnan, ja toisaalta suomalaisen vasemmiston, ensisijainen vastustaja ja uhka ei edelleenkään ole fasismi ja fasistit, vaan iso raha, kokoomus, yhteiskunnan luokittaminen ja kapitalismi.