perjantai 19. joulukuuta 2014

Kolme pientä puoluetta

Maanantaina 1. joulukuuta olin Vihreän Puolueen vetämänä organisoidussa kapakkapolitiikka-tilaisuudessa ravintola Kaksissa Kasvoissa Tampereella. Illan aiheena oli pienpuolueiden esittäytyminen. Mukana olivat PiraattipuolueItsenäisyyspuolue ja Suomen työväenpuolue. En tiedä, onko esittäytymistilaisuudelle luvassa kakkososa vuoden 2015 puolella. SKP, KTP ja Köyhien asialla voisivat olla kiinnostavia tapauksia, joskaan viimemainitulla ei liene ehdokkaita Pirkanmaalla.

Tilaisuus alkoi piraattien Tiina Malisen puheenvuorolla, josta jäi sympaattinen vaikutelma. Piraattien vaatimukset kansalaisiin kohdistetun kontrollin ja päätöksentekoon liittyvän salailun lopettamisesta ovat erittäin valideja. Puolueen ongelmana on liiallinen leimautuminen nuoren kaupunkilaiseliitin virtuaaliseen puuhasteluun, samoin kuin mielipiteettömyys monissa poliittisissa avainasioissa kuten Nato-kysymyksessä. Ainakin yksilötasolla tuli myös vaikutelma, että väittämät median valheista ja vääristelystä saavat piraattien suunnalla väheksyntää. Kokonaisuutena jäi kuitenkin tunne, että Maliselle ja piraateille voi hyvinkin olla käyttöä Suomen politiikassa – paitsi poliittis-ideologiselta perustalta, myös kannatusperustalta.

Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja Antti Pesonen jatkoi toisenlaisella meiningillä. Sen enempää kiihkoilematta hän esitti laajamittaista kritiikkiä Suomen ja koko Länsi-Euroopan nykyistä poliittista, taloudellista ja tiedotuksellista järjestelmää kohtaan. Ipun "kansallisuusaatteen" Pesonen kytki enemmän Mahatma Gandhiin kuin stereotyyppiseen nationalismiin. Lisäksi hän tuntui pyrkivän kokoamaan yhteistä rintamaa Natoa, euroa ja Suomen EU-jäsenyyttä vastaan. Tosin Pesonen myönsi, että äänestäjäkunnalle voisi olla vaikeaa perustella yhteistyötä kommunismin ja sosialismin tahrittuja nimiä kantavien ryhmittymien kanssa. Itse en siis mahtuisi Ipun yhteistyökuvioon, eikä puolueen mielestäni välinearvoja itseisarvoina painottava poliittinen lähtökohtakaan innosta. On kuitenkin sanottava – huolimatta Pesosen artonybergmäisen jähmeästä habituksesta – että tämän tilaisuuden perusteella ipulaisilla svengaa. Paikalla oli useita puolueen jäseniä kuulijoina, ja kun he huusivat (!) itsenäisyyden todellisen merkityksen olevan vapaus ja ehdottivat koko puoluesysteemin hylkäämistä, tuntui siltä, että nyt Ipussa on imua. On valitettava tosiseikka, että kokemani perusteella esimerkiksi kommunisteilla ei tänä päivänä svengaa.

STP:n puheenjohtaja Juhani Tanski aloitti puheenvuoronsa ilmoittamalla, että hänen puolueensa ja Ipun ohjelmissa ei ole mitään mainittavaa eroa. Sen jälkeen seurasi sekava juttutuokio, jota häiritsi sekä Tanskin ja tamperelaisen STP-jäsenen Risto Koivulan keskinäinen höpötys asian vierestä että erään ipulaismiehen pitkä, enemmän Pesoselle kuin Tanskille suunnattu kyselyrupeama jälkimmäisen esittelyn ollessa vielä kesken. Joka tapauksessa tuntui, että siinä missä piraattien ja Ipun edustajat elivät ajassa, STP:n astuessa kehiin siirryttiin pienellä alkuviiveellä jonnekin entisaikaan, jossa oleellista on talvisodan taustat tai jonkun entisen professorin marxilaisuus. Esitystyylikin oli täysin erilainen – Malinen jutusteli puhekielisesti ja Pesonen vakavaan asiatyyliin, mutta molemmat malttoivat istua pöydän ääressä; sen sijaan Tanski nousi seisomaan, käveli seinustalle ja huojui levottomasti. Kolmesta kuullusta esityksestä tämä oli vähiten uskottava ja kiinnostusta herättävä, ja henkilötasollakaan STP:läiset eivät vakuuttaneet.

Niin ikävä kuin tämä onkin sanoa ääneen, kapakkapolitiikkailta paljasti, etten äänestäisi mitään näistä kolmesta puolueesta kevään 2015 eduskuntavaaleissa. Suomen työväenpuolueen äänestämistä harkitsin jo kunnallisvaaleissa 2012, mutta päädyin luotettavampaan SKP:hen; ihmeitä täytyy sattua, että STP:n kasvot vielä peseytyisivät mielessäni. (Yksi sellainen ihme olisi valtakunnalliset yhteislistat SKP:n ja KTP:n kanssa.) Sitä surullisempaa on, että poliittinen agenda on silti vakuuttavampi STP:llä kuin yhdelläkään eduskuntapuolueella. Vasemmistoliitto tietysti puhuu paljon hyvää asiaa, mutta sen agenda tapaa korruptoitua oikeistoon päin aina, kun laaditaan poliittisia yhteistyökuvioita. Myös Ipu ja Piraattipuolue peittoavat seitsemän kahdeksasta eduskuntapuolueesta jo kättelyssä. Itse en niitä äänestäisi, sillä olen sosialisti ja kommunisti. Näen silti piraateissa hyvän vaihtoehdon heille, joihin vetoaa sananvapauden, yksityisyydensuojan ja hallinnon läpinäkyvyyden aate – ja Itsenäisyyspuolueessa heille, joihin vetoaa valtiotasoinen irtautuminen ylikansallisen talous- ja rahaeliitin käskyvallasta. Muistetaan myös, että kaikki kolme puoluetta vastustavat selkeästi TTIP-sopimusta, jota nykyiset vallanpitäjämme ovat kokoomuksen johdolla ajamassa Suomeen ja Eurooppaan.

Pienpuolueet eivät edusta paratiisia, mutta sentään jotakin. Parhaimmillaan heissä on toimivaa muutosvoimaa.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Tampere, korruption ihmemaa

Kirjoitin Suomesta salakavalan korruptoituneena maana jo marraskuussa 2012. Se hallinnollinen pläntti Suomea, jossa satun asumaan nykyiselläni, on nimeltään Tampere. Vaikka synnyinkaupungissani Oulussa on välillä melkein pistetty paremmaksi (mikäli asia kiinnostaa, tee nettihaku sanayhdistelmällä "kallioparkki + Arina"), on Tampere valitettavan erinomainen esimerkki siitä, missä ja miten korruptoituneessa Suomessa mennään.

Hämpin parkki (P-Hämppi) on 64 miljoonaa euroa maksanut pysäköintiluola Tampereen keskustan itäpuoliskolla. Se avattiin syksyllä 2012. Pysäköintipaikkoja luolassa on 972. Vaikka Hämpin parkki kohtasi suureellisena ja kalliina projektina kansalaisten vastustusta ja ihmettelyä, se runnottiin läpi kaupungin päätöksentekokoneistossa erinomaisena ratkaisuna Tampereen pysäköintiongelmiin. Mikä on lopputulos? Hämpin parkin käyttöaste oli pitkään vaivaiset kymmenen prosenttia, ja keskustassa liikkuville autoilijoille on jaeltu kampanjaluontoisesti ilmaisia pysäköintilippuja Hämppiin. Nyt Finnpark mainostaa nettisivuillaan, että Hämpin käyttöaste on noussut 70 % viime vuodesta. Ei tarvita suurta laskupäätä (vrt. Erkki Liikanen) ymmärtämään, että 70 prosentin nousu kymmenestä prosentista tekee yhteensä 17 %.

On siis päivänselvää, että Hämpin parkki on epäonnistunut projekti. Siitä huolimatta Finnparkin nettisivu ja Tampereen kaupungin tiedotuslehti kohkaavat jo menemään seuraavan projektin kimpussa. Tampereen keskustan länsiosaan suunnitellaan nimittäin uutta pysäköintiluolaa eli Kunkun parkkia. Siis todellakin herätys: vaikka lapsikin tajuaa Hämpin parkin turhaksi ja epäonnistuneeksi hankkeeksi, samalle alueelle runnotaan väkisin toista samanlaista turhuutta ja epäonnistumista. Tällainen ei voi toteuttaa millään lailla demokratiaa tai kansan tahtoa – sen enempää kuin tervettä järkeäkään. Niinpä hankkeelle on oltava jokin muu syy. Osan tästä kattaa Tampereen kaupunginjohdon megalomaaninen Viiden tähden keskusta -kehittämisprojekti, mutta sitä itseäänkään ei selitä kansan tahto tai terve järki. Rakennus- ja louhintabisneksen näkökohdat sekä muu bisneskorruptio tulevat esiin väistämättä, sanoipa hankelobbari mitä hyvänsä.

Vihertävästi ja humaanisti tiedostavalle kansalle osataan kyllä selittää, että Hämpin ja Kunkun parkkien myötävaikutuksella saadaan Hämeenkadusta tehdyksi joukkoliikennekatu. Näin on kadun itäpäässä jo tehtykin. On kuitenkin huomioitava, että Hämeenkadun itäpään yksityisautoilukiellosta huolimatta Hämpin parkin käyttöaste on reippaasti alle 20 prosenttia. Joukkoliikennekatu on siis toteutettu ilman ratkaisevia muutoksia kaupunkilaisten pysäköintikäyttäytymisessä. Samoin käy tulevaisuudessa länsipuolella, mikäli Kunkun parkki tosiaan rakennetaan. Tässä kohdassa vihertävästi ja humaanisti tiedostava kansa huomaa, että joukkoliikennekadun toteutus ei tarvitse apuvälineekseen pysäköintiluolaa – ja kun asiaa tarkastelee loogisesti, niin kyseessähän on kaksi toisilleen vastakkaista ideaa! Pysäköintiluolat vetoavat yksityisautoilijoihin ja vetävät heitä puoleensa; mikäli yksityisautoiluun satsataan, joukkoliikenteen merkitys pienenee. Joukkoliikennekadut taas vetoavat niihin, joilla ei ole autoa tai jotka eivät halua tulla keskustaan yksityisautolla. Mihin pysäköintiluolia siinä tapauksessa tarvitaan?

Edelleen vihertävästi ja humaanisti tiedostavalle kansalle osataan muistuttaa, että Tampereen raitiovaunuhanke etenee samassa tahdissa parkkiluola- ja joukkoliikennekatu-hankkeiden kanssa. Erään nettikirjoittajan mukaan ratikan jatkosuunnitteluun siirtyminen "tarkoittaa käytännössä katsoen toteuttamispäätöstä". Voi olla, että ratikka toteutuu, mutta sillä ei liene samanlaista korruptiotukea kuin parkkiluolahankkeilla: sen avulla ei voi louhia samoissa mitoissa rahaa. Niinpä se kohdannee piilorakenteellista vastustusta siellä, missä parkkiluolahankkeet ovat kohdanneet piilorakenteellista kannatusta. Lisäksi ratikkasuunnitelmassa on jotain outoa. Esimerkiksi kaupunginvaltuusto runnoi ratikkalinjan kulkureitiksi Paasikiventien, vaikka kansalaiset halusivat ratikan Pispalan valtatielle ja asiasta kerättiin jopa julkisia adresseja. Paasikiventien varressa asuu vain minimaalinen murto-osa Pispalan suunnan asukkaista. Koska ratikan käyttöastearviot näyttivät ylimitoitetuilta jo ennen reittilinjausta, voi olla, että ratikan käyttöaste jää näyttävästi tavoitteesta. Ja kun kyse on leimallisen "vihervasemmistolaisesta" hankkeesta (itse asiassa vihreät on viekoiteltu ratikkalupauksilla monen yksityisautomyönteisen hankkeen tueksi Tampereella), voivat oikeistolaiset näin ollen ilkkua, että samalla lailla "vihervasemmalla" kuin oikeallakin tehdään virhearvioita. Mielikuvituksellisin salaliittoteoria voisi väittää, että ratikkaa ajetaan samasta tahallisesta, tietoisesta ja tarkoituksellisesta syystä kuin muitakin liikenteen rahasyöppöhankkeita: sosiaali-, terveys-, opetus- ja kulttuurisektorin käytettäväksi jää budjetista lopputuloksena niin vähän rahaa, että ne on "pakko" oikeistolaisen ideologian mukaisesti yksityistää.

Ennen Kunkun parkkia ja Hämpin parkin jälkeen on Tampereella tietysti toteutettu se kaikkein legendaarisin liikenteen rahasyöppöhanke eli Rantaväylän tunneli. Sitä louhitaan parhaillaan. Hankkeen budjetiksi laskettiin alun perin 120 ja myöhemmin 140 miljoonaa euroa, mikä kohonnee vielä huomattavasti. Kansalaisadressi keräsi vuonna 2009 lähes 9000 nimeä tunnelia vastaan, mikä riittäisi viemään kansanäänestyksen kaupunginvaltuustoon, mutta silloinen enemmistöltään tunnelimyönteinen valtuusto päätti, ettei äänestystä järjestetä. Sama valtuusto teki keväällä 2012 päätöksen tunnelin rakentamisesta. Seuraavana syksynä äänestäjät kuitenkin äänestivät Tampereen valtuustoon tunnelin vastustajien enemmistön. Tunnelihanke meni uuteen käsittelyyn, jossa hankkeen ennakoitiin kaatuvan. Viime hetkellä kuitenkin neljä SDP:n naispuolista valtuutettua kääntyi mystisesti Rantaväylän tunnelin kannattajiksi. Tätä on Tampereella paljon spekuloitu, ja vaikka itse valtuutetut ovat kommentoineet lähinnä jotakin naiivia tyyliin "lobbausta on tapahtunut molemmin puolin", täytyy olla totaalinen imbesilli, ellei tunnista tätä korruptiotapaukseksi. Kun äänestys sitten päättyi kuvaavin 36–31-lukemin tunnelin hyväksi, hankkeen toteutus aloitettiin välittömästi. Näin ei olisi käynyt, ellei louhimisbisnes olisi odottanut valmiina lähtölaukausta. Se tiesi jo kauan etukäteen, kuinka äänestyksessä tulisi käymään.

Liikennehankkeiden lisäksi Tampereella on koko ajan käynnissä suureellisia rakennushankkeita. Rautatieaseman itäpuolelle pystytettiin tornihotelli, jossa on pilvenpiirtäjämäisesti 25 maanpäällistä kerrosta ja korkeutta lähes 90 metriä. En tunne yhtään ihmistä, jonka mielestä tornihotelli ei olisi Tampereen rumin rakennus. Pyhäjärven rannalla Tammerkosken länsipuolella sijaitseva Eteläpuisto taas on suunniteltu rakennettavaksi täyteen kovan rahan asuntoja, vaikka kansalaiset jälleen kerran vastustavat. On selvää, että tavallinen tamperelainen menettää hankkeen toteutuessa lisää yhteismaata – puistoalue, jossa on pidetty muun muassa Sauna Open Air -festivaaleja ja Sirkus Finlandian esitykset, muuttuu rikkaan kansanosan yksityisomaisuudeksi. Kaiken lisäksi hieman Kunkun parkkia mukaillen Eteläpuistolle on olemassa ennakkotapaus kosken itäpuolella. Ratinan kovan rahan asuntoja lojui nimittäin viime vuosikymmenen lopun laman puhjettua pitkän aikaa keskeneräisinä tai tyhjillään. Sellainenko on kannattavaa toimintaa? Nythän kaikki talousennusteet osoittavat jälleen miinusta – käsittääkseni vielä pahemmin kuin vuonna 2008.

Tampereen kaupungin tiedotuslehdessä kokoomuslainen pormestari Anna-Kaisa Ikonen julistaa näyttävästi, että edessä on tiukan talouden vuosi. Suurimpana yksittäisenä investointiprojektina lehti mainitsee Rantaväylän tunnelin, mutta Ikonen puhuu vain sote- ja rakenneuudistuksista. Epätarkalle ja kritiikittömälle lukijalle jää vaikutelma, että nimenomaan edellä mainitsemani sosiaali-, terveys-, opetus- ja kulttuuritoimet ovat kaupungin talouden rahasyöppöjä, joista täytyy karsia. Toisaalta tarkempi lukija huomaa (sen lisäksi, että "uudistukset" vievät aina sinänsä rahaa), että vuoden 2015 painopistealueiksi on määritelty "ennaltaehkäisy, varhainen puuttuminen ja liikunta". Myös "ikäihmisten kotona asumista tukevat palvelut" on mainittu. Tampere siis rahoittaa toimenpiteitä, joilla entistä kunnallista ja yhteiskunnallista sosiaali- ja terveysjärjestelmää puretaan. Tämä on suorastaan linjassa sen kanssa, mitä yllä ehdotin "mielikuvituksellisimpana salaliittoteoriana".

Bisnesvalta, jolle Tampereen kokoomusvetoinen järjestelmä on korruptoitunut, vaatii rahaa bisneshankkeisiin ja säästöjä kaikkialta muualta. Tämä on muistettava joka ikinen kerta, kun Tampereella (ja kaikissa samankaltaisissa kunnissa) esitetään lisäsäästöjä.

Myös liittyen Pispalaan.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Käsitteiden vääristelystä

Ajauduin tuossa kesemmällä Twitterissä yllättävään keskusteluun. Muuan henkilö, joka oli eräästä tärkeästä poliittisesta kysymyksestä samaa mieltä kuin minä, paljastui muutoin oikeistolaiseksi. Siinä ei vielä ole mitään ihmeellistä. Omituista oli se, kuinka hän argumentoi näkemyksiään. Hänen suhteensa nykysuomalaiseen yhteiskuntaan oli lähes yhtä kriittinen kuin minun, mutta hän liitti sen miltei päinvastaiseen kehykseen. Suurten yhtiöiden saneluvalta, jota valtiojärjestelmä myötäilee, ei ollut hänelle kapitalismia lainkaan, sillä kapitalismi on kuulemma täysin vapaata. Sen sijaan hän painotti valtion ohjailua, ja koska valtio on leikissä mukana, lopputuloksella on jotakin tekemistä sosialismin kanssa. Todellakin, tämä kanssakeskustelijani oli sitä mieltä, että nykyinen suuryhtiöiden ja ison rahan valta ei ole kapitalismia vaan sijoittuu jonnekin sosialismin ja fasismin välimaastoon.

Sosialismin käsite on viime aikoina ollut muutoinkin vääristynyt. Eräässä toisessa nettikeskustelussa kaksi vasemmistoaktiivia yltyi väittelemään käsitteen sisällöstä. Luulisi vasemmistolaisten pitävän sosialismia positiivisena tavoitteena, mutta toisen keskustelijan mukaan käsitteestä oli syytä luopua, sillä siitä tulee mieleen kaikkea negatiivista. Hänkin korosti valtion mahtiasemaa ja lisäksi työn palvomista itseisarvona. Jälkimmäinen ei tietysti liity asiaan mitenkään. On totta, että sosialismin oppihistoriassa on uskottu hyvän valtion mahdollisuuteen – eikä siinä ole minusta sinänsä vieläkään mitään pahaa. Täytyy silti muistaa, että esimerkiksi osuuskuntatoiminta edustaa vähintään yhtä oleellisesti sosialismin ideaa kuin valtio. Sosialismi ei siis ole yhtä kuin valtiollisuus tai valtioaate. Tuontapaiset käsitykset ja väitteet ovat vääristyneitä, elleivät suorastaan tahallaan vääristettyjä.

Ison rahan systeemin nimittäminen sosialismiksi ei ole edes mikään ääritapaus. Nettihaku johdatti minut eräänä päivänä vahingossa Hommaforum-linkkiin, jossa kokoomuspuoluetta kutsuttiin "korporaatiokommunistiseksi". Voi pyhä jysäys. Nyt suuryhtiöiden valta ei enää ollut kapitalismia, fasismia eikä edes sosialismia, vaan peräti kommunismia. Muistaako joku vielä George Orwellin kirjan Vuonna 1984?

Oma lukunsa on korporaation tai korporatismin käsite, joka usein liitetään suuryhtiöihin ja niiden valtaan. Amerikanenglannissa sana corporation tarkoittaa yleisesti yritystä, yhdistystä tai kunnallishallintoa. Sen sijaan esimerkiksi Suomessa korporaatio on Wikipedian mukaan yhdistys, joka on "lailla tai asetuksella järjestetty erityistä tarkoitusta varten" – esimerkiksi yliopiston ylioppilaskunta tai työntekijöiden tai työnantajien etujärjestö. Tämän mukaan SAK ja EK ovat korporaatioita, mutta Nordea ja Microsoft eivät ole. Tosin Wikipedia tunnustaa myös, että sanaa käytetään yrittäjähenkisten ihmisten puheenvuoroissa hallinnollisesti byrokraattisista suuryrityksistä, joissa "työntekijän yksilölliset taidot ja kyvyt pyritään hukuttamaan organisaation ns. harmaaseen massaan". Korporatismin Wikipedia yhdistää ensisijaisesti Mussolinin Italiaan ja Francon Espanjaan, joissa ammattikuntiin kuuluminen oli työntekijöille pakollista ja ne myös käyttivät valtaa. Jos korporaation merkitykseksi ymmärretään jenkkiläinen 'corporation' tai lähtökohdaksi yrittäjämielisten palopuheet, voi nykysuomalaista systeemiä nimittää korporatismiksi, mutta nimenomaan siinä tapauksessa mukana ei ole sosialismin – saati kommunismin – vivahdettakaan.

Kun tuo Hommaforum tuli mainituksi, muistetaanpa yksi termi, jonka persuilijat ja valitettavasti monet muutkin nyky-Suomessa vääristävät. Se on tietysti feminismi. Lukemattomat miehet inttävät nettikeskusteluissa kivenkovaan, että feminismi tarkoittaa sekä naisvaltaa että naisten miehistämistä. Kuitenkin feminismin oppihistoria korostaa täysin yksiselitteisesti sukupuolista tasa-arvoa eikä kenenkään valtaa. (Itse asiassa feminismin oppihistoriasta löytyy paljon dekonstruktion eli [sosiaalisten] rakenteiden purkamisen ideoita.) Käsitys naisten miehistämisestä on sitäkin älyttömämpi. Sanaa 'feminism' on nimittäin vanhastaan käytetty myös naisellisuuden (tai naismaisuuden) merkityksessä. Konservatiivimiehet haikailevat vanhanaikaisen, klassisesti naisellisen naisen perään ja syyttävät feministejä sen myytin katoamisesta perustellen usein asiaansa pehmeillä arvoilla. Ottaisivatko nämä miehet feminismin opit "onkeensa" ja oivaltaisivat, että pehmeitä, klassisesti naisellisia arvoja voivat yhteiskunnassa toteuttaa myös he itse – miehet – eivätkä vain heidän patriarkaalisesta käskystään naiset?

Purettuani hieman feminismin ja korporaation käsitteitä voisin lopuksi purkaa myös muita tässä tekstissä käytettyjä termejä alkutekijöihinsä:
• Kapitalismi –> capital-ism –> pääomaan perustuva järjestelmä. Kapitalismia ei siis ole ainoastaan 100 % vapaa markkinatalous, vaan kaikki pääomien kasvattamiseen – marxilaisittain voiton maksimointiin – pohjautuva toiminta. On olemassa myös valtiokapitalismia sekä korporaatiokapitalismia, mitä korporaatio-sanalla ikinä tarkoitetaankin.
• Sosialismi –> social-ism –> yhteistoiminta-aate, yhteiskunnallisuusaate, toisaalta tällaisiin aatteisiin pohjautuva järjestelmä. Valtio ilman yhteistoiminnallisia ideoita, yhteisvastuuperiaatetta, käsitystä yhteiskunnasta kokonaisuutena ja yhteisöllisiä tai yhteiskunnallisia omistussuhteita ei ole sosialistinen yksikkö.
• Kommunismi –> commune-ism –> yhteisyysaate ja yhteisyyteen pohjautuva järjestelmä. Yksityisen rahan (tai yksityisomistuksen) ja kommunismin yhdistelmä on käsitteellisesti mahdoton. Käsitteellä ei lisäksi ole suoraa yhteyttä totalitarismiin, vaan yhteys löytyy ainoastaan yhteiskuntahistoriasta ja välivaiheen muodossa oppihistoriasta.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Sosiaalisen median paradoksi

Oletetaan, että on olemassa iso paha valtamedia, joka puhuu asioista puppua ja vieläpä tavalla, joka vahingoittaa yhteiskuntaa ja uhkaa rauhaa. On myös olemassa joukko ihmisiä, jotka näkevät valheiden läpi ja oivaltavat yhteiskunnan kehittyvän parempaan suuntaan, jos yhteiskunnan jäsenille paljastetaan totuus. Useimmiten nämä ihmiset haluavat myös purkaa valtamedian sekä sen tukemien, yhteiskunnan vahingoittumisesta ja sodittelusta hyötyvien oikeistolaisten rahapiirien vallan. Lisäksi on olemassa sosiaalinen media, jonka sisältöä eivät sanele rahapiirit eivätkä mediatalot, vaan itse sosiaalisen median käyttäjät.

Mitä edellä mainitun kriittisen ihmisjoukon voi olettaa tässä tilanteessa tekevän? Epäilemättä he syöttävät sosiaaliseen mediaan mahdollisimman paljon sisältöä, joka pyrkii kumoamaan ison pahan valtamedian valheet. Epäilemättä he haluavat paljastaa totuuden kaikkien nähtäville, ja useimmiten he pyrkivät toiminnallaan valtamedian sekä sen tukemien, yhteiskunnan vahingoittumisesta ja sodittelusta hyötyvien rahapiirien vallan purkamiseen. Sen vähemmän pyyteettömiä tarkoitusperiä heillä tuskin on – lukuun ottamatta muutamien satunnaisten ihmisten yksilötasoista haihattelua, joka on kuitenkin vielä yleisempää valtamediaa seuraavassa ryhmässä.

On tietysti aivan selvää, että tilanteen kehittyessä tähän asti kuvattuun suuntaan valtamedia varustautuu vastahyökkäykseen. Aiemmin se on jo pyrkinyt vaihtoehtomedian haltuunottoon havaittuaan, että omassa maassa toimii vaihtoehtoisia medioita, jotka haastavat valtamedian esittämät "totuudet" ja joita myös osa sosiaalisen median käyttäjistä väistämättä seuraa. Oletetaan edelleen, että on jokin yksi iso ajankohtainen kysymys, johon valtamedian puppupuhe ja kriittisen ihmisjoukon totuusmissio tiivistyvät juuri nyt. Tähän kysymykseen liittyy oleellisesti naapurivaltio, jonka kanssa ylläpidettävää rauhaa kriittinen ihmisjoukko kokee valtamedian sekä sen tukemien, sodittelusta hyötyvien rahapiirien uhkaavan. Niinpä jälkimmäiset syöttävät mediaan – ja aivan erityisesti sosiaaliseen mediaan – meemin, jonka mukaan edellisten joukossa vaikuttaa naapurivaltion rahoittamia ja kouluttamia "trolleja". Ja vaikkei "vihollinen" antaisikaan oppia tai maksua kaikille kriittisille, nämäkin on kaapattu osaksi sen "informaatiohyökkäystä". Tässä valtamedian informaatiohyökkäyksessä sivuutetaan täysin, että samat kriittiset levittävät näkemystään totuudesta myös lukemattomissa muissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä, joista valtamedia puhuu puppua.

Jälleen on varsin ymmärrettävää, että kritiikitön massa, joka lukee iltapäivälehtiä ja katsoo tosi-tv:tä ja jota ei ole opetettu ajattelemaan itse, nielee väitteen trolleista ja informaatiohyökkäyksestä aika lailla sellaisenaan. Kritiikitön massa myös levittää asiaan liittyviä valtamedia-artikkeleita sosiaalisessa mediassa sen kummemmin ajattelematta. Aiempaa vaihtoehtomedioihin kohdistunutta kritiikkiä se ei ole edes huomannut, sillä kritiikitön massa ei seuraa vaihtoehtomedioita. Sosiaalinen media siis moninkertaistaa huomion, jota annetaan sellaiselle informaatiolle, joka saa eniten huomiota ilman sosiaalista mediaakin. Vaihtoehtoinen informaatio, joka ei saa huomiota ilman sosiaalista mediaa, saa sosiaalisessa mediassa huomiota ensisijaisesti niiltä kriittisiltä, jotka etsisivät vaihtoehtoista tietoa siinäkin tapauksessa ettei sosiaalista mediaa olisi olemassakaan. Moni taiteen ja kulttuurin toimija on innoissaan huomatessaan, että sosiaalinen media antaa näkyvyyttä omalle taiteelle ja kulttuurille – kotisivujen, jotka vain harvat ja valitut löytävät, sijaan massafoorumilla, josta tuhannet ihmiset voivat sen löytää. Tätä taustaa vasten on järkytys havaita, että säännöllisesti esiintyvällä oman kaveripiirin bändillä on Twitterissä parikymmentä seuraajaa ja Arttu Wiskarilla 12 000.

Palataan aiempaan media-asetelmaan. Näyttää siltä, että kriittisen joukon ja kritiikittömän massan väliin jää massoittain sosiaalisen median käyttäjiä. Heillä on eväät vastaanottaa vaihtoehtoväen kritiikki ja ajatella asioita itse. He ovat myös noteeranneet valtamediassa esitetyn vaihtoehtomediakritiikin, sillä vaihtoehtomediat ovat ihan eri lailla heidän elämismaailmaansa kuin kritiikittömän massan. Käytän tästä ryhmästä nimeä "kriittinen" massa. Lainausmerkkejä selittää muun muassa se, että tämä ihmisryhmä on vastoin edellytyksiään useammin yhtynyt valtamedian esittämään vaihtoehtomediakritiikkiin kuin lähtenyt sitä itse kritisoimaan. Puhe "trolleista" ja "informaatiohyökkäyksestä" vastaanotetaan varauksellisesti, mutta myös kriittinen joukko saa vaihtoehtototuuksineen vähintään samankokoisen varausmerkin ylleen. Niin oudolta kuin se voi tuntua, "kriittinen" massa katsoo kriittisen joukon sodittelevan ja vahingoittavan yhteiskuntaa enemmän kuin pyrkivän totuuksia paljastamalla auttamaan yhteiskuntaa kehittymään parempaan suuntaan. "Kriittinen" massa voi toki nähdä valtamediankin yhteiskunnan vahingoittamisen, sodittelun ja useassa tapauksessa myös valheet. Sen tekoskeptiseen näkemykseen kritiikistä ei kuitenkaan sovi, että kriittinen joukko, jolla on totuusmissio, voi pysyä yhtään sen enempää totuudessa kuin valtamedia ja oikeistolaiset rahapiirit – siitä huolimatta, että monissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä "massa" ja joukko pitävät yhtä. Näin ollen kriittinen joukko herättää "kriittisessä" massassa niin voimakkaan vastareaktion, että se hylkää koko vaihtoehtoinformaation ja pidättäytyy valtamedian disinformaatiossa, jota se tekoskeptisesti kritisoiden levittää sosiaalisessa mediassa auttaen sen saaman huomion moninkertaistumista.

Tämä blogiteksti on nyt ollut sellaista meta- tai parasosiologista jorinaa, että kirjoittajaakin hirvittää. Epäselvä allekirjoitus vaatii usein seurakseen nimen selvennyksen, joten tähän loppuun on paikallaan liittää asiasisällön selvennys. Pyrin sanomaan, että sosiaalinen media antaa meille kuvitelman, että kaikki informaatio on tasa-arvoista. Silti se antaa valtamedialle mahdollisuuden vahvistaa haluamansa informaation mahtia niissäkin kansanryhmissä, jotka ovat kriittisiä sitä tukevia oikeistolaisia rahapiirejä kohtaan. Summa summarum: sosiaalinen media on hyväksytty huijaus – paitsi, jos kriittinen massa eräänä päivänä ottaa vaihtoehtoinformaation todesta.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Voi noita vainoja!

Moni moderni pohjoiseurooppalainen pitää 1500–1700-luvun noitavainoja häpeäpilkkuna protestanttisen maailman historiassa. Ruotsin valtakuntaan kuuluneessa Suomessakin tuomittiin kiihkeimpänä noitavainoaikana vuosien 1650 ja 1690 välillä kahdeksisenkymmentä ihmistä noituudesta kuolemaan ja kokonaisuudessaan noitaoikeudenkäyntejä oli vainokaudella yli 1500. Miksi näin tapahtui? Suomessa oli joitakin omia paikallisia syitä vainoihin, ja lisäksi koko Ruotsia koskettanut luterilainen puhdasoppisuus vaati tiukkoja otteita usein kirkollisen ja maallisen vallan yhteistoiminnan avulla. Vielä Pohjolaa pahempia noitavainoja järjestettiin kuitenkin mm. Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä, missä protestantit ja katolinen kirkko joutuivat kilpailemaan ihmisten sieluista. Yhteistä koko varsinaiselle noitavainoalueelle oli protestantismin tai sen läheisen vaikutuksen ohella yhteiskunnallinen murros, jossa rikkaat tulivat rikkaammiksi kuin koskaan ennen sotien, liikakansoituksen ja katovuosien koskettaessa pahoin yhteiskunnan köyhiä.

Nykyihmiset mieltävät "noitavainojen" käsitteen merkityksen niinpäin, että noitia vainottiin, ts. ihmisiä epäiltiin noituudesta ja sen tähden vainottiin. Noitavainoaikana ihmiset kuitenkin näkivät asian päinvastoin: he olivat itse noitien vainoamia. Vaikka nykyisin tavataan ajatella, että vainojen taustalla olivat pahansuovat vanhan ajan vallanpitäjät, eivät aikalaiset nähneet asiaa niin vaan pikemminkin kansa itse vaati enemmän ja kovempia tuomioita noitina pitämilleen ihmisille. Ajatus epäilyttävien ihmisten noituudesta on varmasti lähtöisin valtapiireistä, mutta 1600-luvun aatelisille noitavainot näyttävät olleen EVVK-asia. Heitä asia ei koskettanut, he olivat turvassa. Tyhmä köyhä kansa vain ahdisteli omia siskojaan ja veljiään eikä taatusti enää yhdistynyt nuijasotaan.

Kun saapuu nykyistä viisaampi ja rauhanomaisempi aikakausi, voidaan 2010-luvun puolivälin vuosista muistaa Venäjä-trollien vainot esimerkkinä nyky-yhteiskunnan ja erityisesti sen vallanpitäjien julmuudesta. Mutta kuten tyhmä kansa noitavainoaikana, ei vuoden 2014 tyhmä kansa ymmärrä vainoavansa omia siskojaan ja veljiään trolliudesta vaan sen sijaan kuvittelevat, että Venäjä-trollit itse vainoavat heitä. Tämä trollivainomeemi on ojennettu heille ylhäältäpäin – sen on tehnyt valtamedia, joka on vallanpitäjä – mutta itse vainoja ylläpitävät ihan muut kuin yhteiskunnan ylin kasti. Rahavallanpitäjille trolliasia näyttää olevan EVVK. He ovat turvassa sekä vainoilta että niiden välillisiltä vaikutuksilta, jotka koskettaisivat pahoin yhteiskunnan köyhiä. Nyt köyhät ahdistelevat toisiaan eivätkä taatusti yhdisty vallankumoukseen.

Oliko noitavainoaikana todella noitia? Todennäköisin vastaus kysymykseen on "ei". Jos silloin kuitenkin eli muutama noituutta harjoittanut ihminen, suvaitseva ihminen kysyy "mitä sitten?". Noitavainottomana aikana on mahdollista nähdä, ettei noituus itsessään ole pahuutta vaan edustaa hengellistä toisinajattelua, ja enintään sitä voidaan käyttää pahoihin aikomuksiin siinä missä hyviinkin – jos ylipäänsä mihinkään. Toisaalta "noitien" vainoaminen aina kuolemantuomioihin asti on helpompaa nähdä pahuutena.

Onko nyt trollivainoaikana todella Venäjä-trolleja? Todennäköisin vastaus kysymykseen on jälleen "ei". Sosiaalisesta mediasta ei löydy merkkiäkään siitä, että vainoojien väittämiä koulutettuja tai maksettuja Venäjä-mielisiä disinformoijia todella vaikuttaisi Suomessa tai käytännössä muuallakaan. Jos heitä vastoin ymmärrystäni kuitenkin muutama löytyy, suvaitseva ihminen kysyy "mitä sitten?". Trollivainottomana aikana olisi mahdollista nähdä, ettei Venäjä-trollaus itsessään ole pahuutta vaan edustaa poliittista toisinajattelua, ja enintään sitä voidaan käyttää pahoihin aikomuksiin siinä missä hyviinkin. Valtamedia on täynnä koulutettuja ja maksettuja länsimielisiä disinformoijia, joten Venäjä-trollaus voidaan hyväksyä jo tasapuolisuuden nimissä. Toisaalta "Venäjä-trollien" vainoaminen aina sosiaaliseen lynkkaukseen asti on helpompaa nähdä pahuutena. Niin kuin noitavainoaikana syytetyiksi joutui pahojen velhojen sijaan ihan tavallista kansaa, myös nykyisin on syytettynä Venäjä-trollien sijaan tavallista kansaa – työttömiä, opiskelijoita, duunareita ja keskiluokkaa.

Herätys, kansa! Mitään Venäjän informaatiohyökkäystä ei ole tapahtunut. Mikään trolli ei vainoa meitä. Sen sijaan vallanpitäjät ovat jälleen kerran näennäisen välinpitämättöminä huijanneet meidät toistemme ja keksityn vihollisen kimppuun.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Valtavirtatotuus vs foliohattujen totuus

Vuosina 2002–03 USA järjesteli presidenttinsä George W. Bushin johdolla hyökkäystä Saddam Husseinin hallitsemaan Irakiin. Valtavirtatotuus kuului, että Irakilla on joukkotuhoaseita, Husseinin hallinnolla on yhteys Al-Qaidaan ja USA haluaa sellaisen kamalan diktatuurin tilalle länsimaisen demokratian, josta pitäisi myös Irakin sorrettu kansa. Foliohattujen totuus sen sijaan kuului, että Irakissa ei ole joukkotuhoaseita, Saddamilla ei ole mitään yhteyttä Al-Qaidaan, irakilaisia ei voisi vähempää kiinnostaa omien vihollistensa demokratiaretoriikka ja sen taakse kätkeytyy jenkkien halu päästä hallinnoimaan öljykenttiä ja -putkia sekä tekemään muslimimaailmasta lännen markkina-aluetta. Kumpi oli oikeassa?

Vuosina 1999–2009 Nato laajeni Euroopassa voimakkaasti itään. Ensimmäisessä erässä jäseniksi otettiin Puola, Tsekki ja Unkari, toisessa (2004) muun muassa kaikki Baltian maat. Valtavirran mielestä kysymys oli ainoastaan entisen itäblokin uudesta myönteisestä yhteistyöstä länsivaltojen kanssa eikä laajentumista ollut suunnattu mitään maata vastaan. Sen sijaan USA:n ja muiden lännen johtavien maiden ykkösuhka oli noihin aikoihin islamistinen terrorismi. Foliohatut kuitenkin väittivät, että on syntymässä uusi kylmän sodan asetelma, jossa lännen vastapuolena olivat USA:n koko ajan uhkakuvinaan pitämät Iran ja Syyria sekä Valko-Venäjä, Kiina ja yhä enemmän myös Venäjä, jolla tuntui olevan kaikkien edellisten kanssa jonkinlaista liittolaispeliä. Foliohatut näkivät Naton uudesta ohjuspuolustusjärjestelmästä esitetyn valtavirtaretoriikan läpi pitäen sitä valmistautumisena sellaiseen suurkonfliktiin, jossa vastapuolena olisi Venäjä. Kukahan oli oikeassa?

Syksystä 2004 talveen 2005 Ukrainassa tapahtui "oranssi vallankumous". Valtavirtatotuuden mukaan ukrainalaisten enemmistö halusi torjua entisen presidentin Leonid Kutsman pääministerinä työskennelleen, Venäjän voimakkaasti tukeman Viktor Janukovytsin presidenttiyden. Vaalien toisella kierroksella tehtiin vilppiä, mihin kansa vastasi rajuin mielenosoituksin ja lopulta hallinto taipui uusimaan toisen kierroksen, jossa Janukovytsin vastapuoli, länsimielinen Viktor Justsenko nappasi arvokkaan voiton. Joku meistä voi myös muistaa, että Justsenkon tukiryhmä väitti Venäjän lähettäneen Kiovaan joukkoja kesken vallankumouksen ja Janukovytsin tukijat yrittivät viimeisenä epätoivoisena keinonaan myrkyttää Justsenkon ennen vaalien uusintakierrosta. Foliohatut ovat suhtautuneet koko kuvioon epäilevästi. He ovat kyseenalaistaneet väitteet vaalivilpistä ja koko vallankumouksen aitoudesta – kuten Serbiassa vuonna 2000, Georgiassa 2003 ja Kirgisiassa myöhemmin 2005, mullistus saattoi olla lännestä ohjattua ja perustua ovelasti luotuun vaikutelmaan enemmistön mielipiteestä eikä todelliseen mielipidejakaumaan. He olivat oikeassa: Ukrainan protesteja johtanut Pora!-liike oli osa kansainvälistä samanmielisten protestiliikkeiden verkostoa ja sen aktivisteja koulutti Serbian vallankumoukseen osallistunut Otpor!-liike, jota alun perinkin rahoitti ja koulutti USA. Ensin salaliittoteoriaksi leimattu väite Justsenkon myrkytyksestä false flag -iskuna Janukovytsia vastaan on myös saanut vahvistusta moneen kertaan. Varma fakta on joka tapauksessa, ettei Venäjä lähettänyt joukkoja Kiovaan syksyllä 2004.

Vuonna 2011 länsiliittoutuma hyökkäsi Muammar Gaddafin hallitsemaan Libyaan. Valtavirran mukaan Libyan kansa halusi laajan spontaanin "arabikevään" innoittamana kumota diktaattorinsa vallan, mutta tyrannin hallintokoneisto vastasi säälimättömällä, kansanmurhaa lähentelevällä vastaiskulla. YK tuomitsi tämän ja antoi lännen mahtimaille mandaatin rientää Libyan kansan avuksi. Putken päässä häämötti vapaa ja demokraattinen Libya. Foliohatut sen sijaan näkivät Libyan tilanteen sisällissotana, jossa länsi oli kaiken lisäksi masinoinut Gaddafin vastustajia ja koko arabikevättä jo ennestään. Odotettavissa ei ollut vapautta ja demokratiaa vaan enemmänkin sekasortoa ja väkivaltaa. Taustalla häämötti myös öljyputken pää; USA ja Länsi-Euroopan mahtimaat halusivat osansa Libyan öljystä. Jälleen on täysin päivänselvää, että valtavirran retoriikka oli lähinnä yritys perustella Libya-iskut tyhmälle kansalle ja foliohatut olivat oikeassa. Libya on ollut vuodesta 2011 lähtien enemmän tai vähemmän kaaostilassa.

Syyrian sisällissota alkoi myös arabikeväästä, ja asetelma muistuttaa sikälikin Libyaa, että Syyriaa on johtanut lännen vastustama hallitsija, Bashar al-Assad. Valtavirtatotuus kuului alusta lähtien, että Syyrian kapinalliset ovat vapauden ja demokratian asialla. Koska he näin ollen edustavat länsimaiden omia arvoja, heidän totuuttaan on uskottava ja länsimaiden tuettava heitä demokratiapyrkimyksissään. Foliohattujen näkemys oli jälleen toinen. He katsoivat kapinallisten valehtelevan omaksi edukseen kuten aina kaikkien osapuolten sodassa. Esimerkkitapauksena toimi väite kemiallisesta aseesta – sariinikaasusta – Assadin joukkojen käytössä. Vaihtoehtoväki sai sulan foliohattuunsa, kun YK:n tutkijat löysivät todistusaineistoa sariinista nimenomaan kapinallisten käyttämänä. Foliopäät höyrysivät myös koko ajan, kuinka Syyrian kapinallisten tukeminen on islamistiterroristien tukemista. Tämän tuen seurauksena syntyi lännen upouusi ykkösuhka ISIS, nykyään lyhyemmin IS ("Islamilainen valtio"), islamistinen terroristijuntta, joka pyrkii saamaan hallintaansa Irakin ja Syyrian sekä näiden lähialueet.

Ukrainan vuoden 2014 tilanne on jälleen jakanut mielipiteet, vaikkei sitä valtavirrasta juuri huomaa. Se tekee kaikkensa salatakseen totuudet, joita foliohatut ovat edustaneet alusta loppuun. Valtavirralle oli esimerkiksi kova paikka myöntää, että Maidanin mielenosoitusten sala-ampujat eivät olleetkaan Janukovytsin joukkoja vaan todennäköisemmin vastakkaisesta leiristä ja tämä tiedettiin laajalti lännessä. Ukrainassa alas ammutun malesialaisen Boeing-lentokoneen tapauksesta (MH17) on myös valtavirrassa oltu verraten hiljaa siitä lähtien, kun alkoi näyttää todennäköiseltä, etteivät konetta ampuneetkaan alas separatistit (tai jopa venäläiset) ohjuksineen vaan luultavasti Ukrainan ilmavoimat ilmasta käsin. (Jyrkin foliohattusuuntaus epäilee kiintoisasti, että Ukrainassa alas ammuttu kone olikin MH370 – maaliskuussa mystisesti kadonnut samanmerkkinen malesialaiskone – ja MH17 ei oikeasti edes noussut, mikä syystä tai toisesta pyritään salaamaan.) Niin ikään foliohattujen tyypillinen väittämä, että länsi osallistuu sotilaallisesti Kiovan joukkojen toimintaan (vastineeksi sille, että valtavirran mukaan Venäjä osallistuu sotilaallisesti separatistijoukkojen toimintaan) on ajan kuluessa saanut vahvistusta vahvistuksen perään. Läntisen valtavirran näkemys, että Venäjä on Itä-Ukrainassa ei-toivottu tunkeilija, on myös osoittautunut käsittämättömäksi siihen nähden, että YK:n mukaan yli 700 000 ukrainalaista on paennut taisteluja Venäjälle.

Suomessa valtavirta levittää näkemystä, että maassamme on "Venäjä-trolleja", tahallisia Venäjä-mielisiä sosiaalisen median disinformoijia, joille Venäjä siitä hyvästä maksaa ja joita on vieläpä koulutettu tehtävään erityisessä keskuksessa Pietarissa. Foliohattujen mukaan valtamedia itse trollaa tuollaista puppua levittäessään – ja he ovat oikeassa: edes suomalaiset putinistit eivät tiedä sellaisesta yhtään mitään ja levittävät valtavirrasta poikkeavia näkemyksiään aivan ilmaiseksi. Trolliksi on tietysti epäilty minuakin, vaikka olen vain foliohattu enkä mikään saakelin putinisti. Ja tietysti olen myös rutiköyhä työtön, joka joutuu olemaan mukana kaikenlaisissa työllistämistoimenpiteissä.

Mutta kyllä kotimaassa osataan myös ilman Venäjän suoraa tai käänteistä apua. Talvivaara esimerkiksi oli valtavirtatotuuden mukaan hyvä asia Kainuun työllisyydelle ja maineelle, sen harjoittama nikkelin louhinta hyvä asia Suomen taloudelle ja ympäristöasiat kunnossa, koska eletään 2010-lukua ekologisesti tiedostavassa sivistysvaltiossa. Kaikki foliohattujen väittämät ympäristöuhista, nikkelistä pelkkänä Troijan hevosena uraanille ja negatiivisesta vaikutuksesta Kainuun maineelle ovat ilmenneet myöhemmin tosiasioiksi. Samalla tavoin ydinvoima-asioista valtavirta on puhunut vain hyviä ja kauniita asioita, kun taas foliohatut ovat osoittaneet väittämät työllistämisvaikutuksesta (työntekijät rekrytoidaan halvalla ulkomailta!) ja hintatasosta (Olkiluoto 3:n budjetti on ylittänyt kaikki pahimmatkin skenaariot – eikä voimala edes ole vielä likimainkaan valmis!) valheelliseksi ydinvoimapropagandaksi. Täytyy myös muistuttaa, että kokoomuspuolueen uusi tylympi julkisuuskuva laurarätyineen, piakaumoineen, alexanderstubbeineen ja virkakähmintöineen vastaa täysin sitä käsitystä, mitä vasemmalle kallistuvat foliohatut ovat koko ajan valtavirran vastaisesti levittäneet.

Odotamme vielä sitä päivää, kun 2000-luvun salaliittoteorioiden salaliittoteoria eli väite, jonka mukaan USA:n johto järjesti 9/11-tragedian joko aktiivisesti ("tilasi" iskut auttamalla kouluttamaan terroristeja itsensä vastaiseen itsemurhaiskuun) tai passiivisesti (olisi kyennyt estämään iskut, muttei tehnyt sitä saadakseen syyn suureen terrorismin vastaiseen sotaan), osoittautuu todeksi. Sitä ennenkin on ilmiselvää, että päästäkseen jyvälle totuudesta ihmisen kannattaa kuunnella enemmän foliohattuja kuin valtavirtaa.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Putinofobiaa

Viime aikojen poliittista valtavirtadiskurssia on määrittänyt kammo tai kauhu, jota laajat kansanryhmät tuntevat erästä suurvaltajohtajaa kohtaan. Ilmiö on niin yleinen ja näkyvä, ettei ole syytä puhua enää "Putin-fobiasta" – on parempi ottaa käyttöön kliininen termi putinofobia. Ihmiset siis tuntevat sairaalloista pelkoa Vladimir Putinia kohtaan, ja kuten yleensäkin fobiatapauksissa, pohjimmiltaan pelko on perusteetonta ja ihmiset kanavoivat sen kohteeseen tiedostamattaan aivan muita pelkoja. Esimerkiksi lännen tunkeutuminen Suomeen Nato-yhteistyön muodossa saattaa pelottaa, mutta putinofobisen median vääristämä kuva maailmanpolitiikasta voi kääntää pelon kohteen lännestä itään. Samoin suomalaisen yhteiskunnan muuttuminen kovemmaksi, epäoikeudenmukaiseksi, epädemokraattiseksi ja arvoiltaan oikeistolaiseksi herättää täysin ymmärrettävää kauhua, mutta koska valtavirta pitää sellaista kauhua asiattomana, fobia etsiytyy uuteen kohteeseen ja sellaiseksi päätyy paremmin hyväksytty kohde eli Putin. Useissa tapauksissa jopa henkilökohtaiset pelot esimerkiksi joutumisesta hylätyksi ja kiusatuksi saattavat kanavoitua "helppoon" kohteeseen, jonka kammoaminen on sosiaalisista syistä vähemmän kuluttavaa. Tiedän, mistä kirjoitan, sillä viime vuosikymmenellä olin monet kerrat valmis syyttämään ihmissuhdeongelmistani George W. Bushia.

Vladimir Putinista on nyt tehty 2010-luvun Bush. Tosin putinofoobikkoa tämä varsin epäoikeudenmukainen määrittely ei tyydytä. Hänelle Putin näet vertautuu Adolf Hitleriin. "Putler" lähentelee jo salonkikelpoista pilkkanimeä. Itänaapurin johtajaa nimitellään avoimesti hulluksi, vaikka moni uskottava artikkeli perustelee hyvin, kuinka tämä on ansaitsematon leima. Häntä pidetään myös diktaattorina, koska hän ei ole luopunut vallasta niin kuin Venäjän laki länsimaisin silmin periaatteessa vaatii ja myös Venäjän vaalit näyttävät olevan vääristelyä pullollaan. Lisäksi Putinista esitetään väittämiä, jotka uskotaan, koska ne on sanottu meidän omassa valtamediassamme. Koska häntä pelätään ja vihataan, ei aina haluta tai osata huomioida, ettei väittämillä ole todellisuuspohjaa. Esimerkiksi Suomessa paljon levitetyn brittiartikkelin, jossa Putinin väitettiin suunnittelevan Baltian ja Suomen valtaamista, haastattelema neuvonantaja oli saanut Putinilta yhdeksän vuotta sitten potkut. Millaista kuvaa voisi olettaa ihmisen hänen asemassaan levittävän? Neutraalia?

Putin-antimyytin kasautumisessa on oleellista, että valhe perustuu valheeseen, perusteeton väite perusteettomiin väitteisiin ja niin edelleen. Esimerkiksi hänen väittämisessään "januksenkasvoiseksi" on totta toinen puoli: Putin on, toisin kuin Ukrainan Poroshenko tai USA:n Obama, jatkuvasti vaatinut rauhaa Ukrainaan ja totuutta esiin. Se, että hän samaan aikaan aseistaa ja rahoittaa Itä-Ukrainan separatisteja ja lähettää omia joukkojaan Ukrainan puolelle sotimaan, on tietysti ristiriidassa rauhan vaatimuksen kanssa; se, että hän röyhkeästi väittää edellisen olevan puppua, on ristiriidassa totuuden vaatimuksen kanssa. Näiden ristiriitojen olemassaolo on kuitenkin lännen totuus ja pohjautuu täysin siihen putinofobiseen uskoon, että länsimedia on uskottavampi lähde kuin itämedia ja länsipäättäjät luotettavampia kuin itäpäättäjä(t*). Entä jos Putin kaikesta huolimatta puhuu totta? Onko meillä oikeutusta syyttää ja haukkua häntä, jos separatistien aseet eivät olekaan peräisin suoraan Venäjän hallinnolta ja jos Itä-Ukrainassa taistelevat venäläiset ovatkin ihan oikeasti vapaaehtoisjoukkoja? Separatistit ovat todistettavasti olleet pitkin vuotta vihaisia Putinille, koska tämä ei avusta heitä taistelutoimissaan niin kuin he toivoisivat. Lisäksi itämedian – ja myös läntisen vaihtoehtomedian – väittämät länsivaltojen sotilaallisesta osallistumisesta Ukrainan sotaan separatistien vastapuolta eli Kiovan joukkoja tukemalla ovat alkaneet saada vahvistusta.

(*)Koska Vladimir Putinia myös pidetään yksiselitteisesti diktaattorina, oletetaan, että kaikki oleellinen Venäjällä tapahtuu hänen käskystään tai sanktioimanaan. Virallisesti hän kuitenkin on Venäjän kansan valitsema presidentti. Vuoden 2012 vaaleissa saattoi olla paljonkin filunkia, mutta 63,6 prosentin ääniosuus on tuskin tuulesta temmattu. (Lisäksi länsimaisetkin asiantuntijat pitävät Putinia tänään suositumpana kuin koskaan ennen.) Syksyn 2011 duumanvaaleissa Putinin johtama Yhtenäinen Venäjä -puolue jäi peräti alle 50 prosentin. Diktatuureissa hallitsijan tai hänen puolueensa kannatus on tavannut olla 80–100 %. On siis hyvin mahdollista, että vaalitulosta peukaloidaan, mutta tämä ei missään tapauksessa rakenna Putinin ja Yhtenäisen Venäjän koko kannatusta vaan lähinnä liioittelee sitä. Tässä länsimainen mieli kysyy: miksi sitten ollenkaan? Pidän todennäköisenä, että Putin ei sanktioi vaalikannatuksen muotoutumista mitenkään, vaan asialla ovat häntä mielistelevät tahot, joilla on riittävästi yhteiskunnallista valtaa. Tämä epämiellyttävä kulttuuri oli Venäjällä tosiasia jopa Josif Stalinin aikana ja selittää takuulla osan hänen niskoilleen sysätyistä hirmuteoista. Kun Krimin kansanäänestys maaliskuussa 2014 päättyi Venäjään liittymisen ylivoimaiseen voittoon, lännessä vaadittiin kilpaa Venäjää tilille väärennetystä vaalituloksesta. Keskellä syytösrumbaa Venäjän ihmisoikeusneuvosto ilmoitti epäilevänsä kansanäänestyksen tulosta. Jos Krimin äänestystulos siis oli Putinin järjestämä, miksi sitä kritisoitiin Venäjältä käsin? Ja mikäli Putin on Venäjällä diktaattori, kuinka hänen pyrkimyksilleen selvästi myötämielisen politiikan avoin kritiikki sallitaan? Mieleen muistuu Turkmenistanin edesmennyt hallitsija, Saparmurat Niyazov, joka erotti erään ministerinsä suorassa TV-lähetyksessä ilmoittaen pitävänsä huolen, ettei tämä saa mitään muutakaan työtä. Sellainen on diktaattorin puhetta.

Paitsi epämääräisillä mielistelijöillä, millä tahoilla voisi olla Venäjällä valtaa, jonka kuvitellaan olevan Vladimir Putinin käsissä? Yksi mahdollinen tekijä on ortodoksinen kirkko. Joskus kuulee vihjailuja, ettei nyky-Venäjällä pysyisi vallassa, ellei myötäilisi ortodoksikirkkoa. Näin ollen Putinin vanhoillisuus esimerkiksi homokysymyksessä voi yhtä hyvin olla nöyrä tai viileästi laskelmoitu valinta kuin tyrannimaista sortohalua, miksi se on lännen näennäissuvaitsevissa piireissä leimattu. Ortodoksikristityt ovat tiettävästi väittäneet lännessäkin, ettei heidän tavallaan uskovissa ole homoja. Itse en kannata Venäjän homopolitiikkaa missään tapauksessa, mutta se voi ilmentää enemmän ortodoksikirkon kuin Putinin pyrkimyksiä – ja toisaalta, kun lännen putinofoobikot yhdistävät asian suoraan jälkimmäiseen ("koska hän on diktaattori"), he voivat liioitella kovastikin politiikan homofobiaa oman putinofobiansa tähden. Hyvin todennäköisesti myös armeijalla on huomattavasti valtaa Venäjällä. Asevoimien ylipäällikkö on Putin, mutta niinhän Suomenkin puolustusvoimien ylipäällikkö on presidentti Sauli Niinistö – ja kuten tiedämme, hän ei käytännössä vastaa armeijan asioista. Jos venäläisiä joukkoja on komennettu "eksymään" Ukrainan puolelle, kuten yleisesti epäillään, Putinilla ei välttämättä ole suoraa yhteyttä asiaan. Oligarkkien vallan on Venäjällä useaan otteeseen raportoitu supistuneen, sillä Putin ei nojaa heihin sillä tavoin kuin edeltäjänsä Boris Jeltsin. Mutta Putin ei ole hävittänyt (joko halunnut hävittää tai pystynyt hävittämään) koko oligarkiaa, mikä väistämättä kielii porhojen yhä jatkuvasta vallasta.

On siis täysin mahdollista ja loogisesti ajatellen todennäköistä, että 1) Vladimir Putin ei ole Venäjän diktaattori, 2) hän ei valehtele omasta osuudestaan tai osuudettomuudestaan Ukrainan tapahtumiin, 3) sen sijaan valhetta ovat lännessä esitetyt väittämät hänen läntisistä invaasiopyrkimyksistään. Kaikki putinofobiaa näennäisen perustellusti aiheuttavat tekijät johtuvat vastakkaisista väittämistä kohtiin 1, 2 ja 3 tai niiden yhdistelmistä, joissa todellakin valhe pohjautuu valheeseen ja perusteeton väite perusteettomiin väitteisiin. Kuten homofoobikko vihaa homoja kammonsa tähden, niin myös putinofoobikko vihaa Putinia kammonsa tähden. Niinpä putinofoobikot ovat itse paljon hullumpia, aggressiivisempia, vihaisempia ja lännen sotatoimet hyväksyessään myös sotaisampia kuin heidän kauhunsa kohdehenkilö. Loogisesti ajatellen näyttäisi kerta kaikkiaan siltä, että Putin on koko ajan ihan oikeasti halunnut rauhaa Ukrainaan ja totuutta esiin – joskin sen rauhan on hänestä tapahduttava Venäjän etuja loukkaamatta, millä tavoin jokainen suurvaltajohtaja ajattelee maansa eduista ja myös toimii niiden mukaisesti. Krimillä on koko ajan sijainnut Venäjän Sevastopolin laivastotukikohta, ja kun Ukrainasta tuli avoimesti Venäjä-vihamielinen valtio (siitä huolimatta, että 34 % Ukrainan asukkaista pitää itseään venäläisinä), oli päivänselvää, ettei sen alueelle voinut pidemmän päälle sijoittua yhtään vihollismaan tukikohtaa. Enemmistö krimiläisistä ei ole (edes venäjänkielisiä) ukrainalaisia vaan venäläisiä, joten ei tarvitse kahta kertaa miettiä, miksi Putinille sopii mainiosti Krimin liittäminen Venäjään. Ei liene myös mitenkään poikkeuksellista suurvaltajohtajan ajattelua haluta puskurivyöhyke oman maan ja sen vihollisten väliin; jos Kiovan Ukraina, Moldova ja Romania ovat vihollismaita, olisi Luganskista Transnistriaan ulottuva "Novorossija" erinomainen sellainen. Tätä pahempaa invaasiohalua Putinista tuskin löytyy nyt tai tulevaisuudessa.

Jos jotakuta on pakko kammota ja vihata, on asiallisempaa kohdistaa tunteensa Vladimir Putinin sijaan omiin länsimielisiin päättäjiimme, jotka lietsovat riitaa kotimaan ja entisen itäpuolisen ystävämaan väliin.

Jos tämä kirjoitus herättää sinussa kammoa ja vihaa, se ei liity Putinin (saati minun, viestintuojan, joka ei pidä hänestä millään tavoin) todelliseen kammottavuuteen. Se on vain putinofobiaa.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Sinivihreät

Olen silloin tällöin tekemisissä Vihreä Puolue -nimisen ryhmän kanssa. Moni on kysynyt heiltä ja sivumennen sanoen myös minulta: minkä tähden ryhmä on valinnut itselleen nimen, jonka voi sekoittaa Vihreään liittoon eli vihreisiin? Oikea vastaus (siitä riippumatta, mitä ViPun väki sanoo) tietysti kuuluu: juuri siksi. ViPu on nimittäin ihan aidosti vihreä ryhmä, klassisessa merkityksessä. Heidän "syvävihreä" ideologiansa nostaa ympäristön ja ekologisuuden kaikkien sosiaalisten ja taloudellisten tekijöiden edelle. Koska nykyinen yhteiskuntajärjestelmä ei saa korjatuksi ympäristöongelmia vaan jopa suoraan aiheuttaa niitä, tarvitaan myös yhteiskunnallinen vallankumous. Sen sijaan poliittinen puolue, jota nykyisin kutsutaan vihreiksi, on täysin lukittautunut kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Sen tähden kutsun puoluetta tässä artikkelissa sinivihreiksi ("de blågröna"?).

Oma lukunsa on se, mitä sinivihreiden "vihreys" tarkoittaa. Onko kysymys edes ympäristöasiasta? Historiallisesti toki kyllä. Silmäni kuitenkin avautuivat eräänä päivänä Tampereen Keskustorilla, kun yritin jutella paikallisten nuorvihreiden kanssa. Heille ajatus vihreistä ympäristöpuolueena tuntui olevan täysin vieras. Nykyään sinivihreät ovat paljon kiinnostuneempia suvaitsevaisuudesta, jonka symboliksi vihreä väri käy oikein hyvin: maahanmuuttajille ja seksuaalivähemmistöille näytetään vihreää valoa. Lisäksi vihreä on islamin tunnusväri sekä kristillisessä liturgiassa toivon väri. Johtuuko sinivihreiden uussuuntautuminen alitajuisesti sen faktan ymmärtämisestä, ettei ympäristön tila heidän nykyisellä politiikallaan parane? Kapitalismin, suvaitsevaisuuden ja alkeellisen yhteisvastuullisuuden yhdistelmä on tietysti klassista liberalismia, mitä sinivihreät ihan selkeästi edustavat poliittisella kentällä.

Kriittisesti ajattelevat ihmiset ovat jo kauan puhuneet viherpesusta. Wikipedia-määritelmän mukaan viherpesu tarkoittaa "pinnallista ympäristöystävällisyyttä, joka ei ulotu mainontaa tai retoriikkaa syvemmälle". Käsite yhdistetään yleensä ympäristöystävällistä imagoa hyödyntäviin bisnesfirmoihin, mutta valitettavasti samaa voidaan käyttää myös sinivihreiden yhteydessä. Nimimerkki Rötösherranen bloggasi syyskuun alussa subkeskustelusta väittäen, ettei nykysuomalainen poliittinen keskustelu ole keskustelua ollenkaan. Subkeskustelu on "alisteista poliittisten puolueiden julkisuuskoneistoille ja niille mielipiteille, joita oletetaan omien olemassaolevien ja potentiaalisten kannattajien haluavan kuulla". Poliitikot "vastaavat ennalta opetelluilla fraaseilla kysymyksiin, joita he osaavat odottaa". Puolue ei siis toimi edustamansa asian hyväksi vaan kantaa sellaista imagoa, ikään kuin se toimisi edustamansa asian hyväksi – ja äänestäjät pitävät sitä uskottavana. Tämän logiikan mukaan sinivihreät ovat viherpesupuolue ja ajavinaan ympäristöasioita, mitä perustelee jo Talvivaaran porskuttaminen yhä menemään – sinivihreiden istuessa hallituksessa. Ovatko sinivihreät myös pinkkipesupuolue? Uudempi käsite pinkkipesu tarkoittaa samaa kuin viherpesu, mutta ympäristön tilalle vaihdetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Monissa maailmanpoliittisissa kysymyksissä sinivihreät kannattavatkin globaalin kapitalismin etuja, koska absurdisti kokevat niiden edesauttavan ihmisoikeuksia.

Venäjää kohtaan sinivihreillä on erityinen kielteinen pakkomielle. Koska he vastustavat Putinia, he ovat alkamassa hyväksyä Nato-jäsenyyden, koska sen sotakoneiston (!) avulla Putinin homoja sortava hallinto voidaan todennäköisemmin nujertaa. Sinivihreästä perspektiivistä on vaikea käsittää, että heidän hihhulointinsa herättää itsessään vastahihhulointia. Samahan on toteutunut kotimaan poliittisella kentällä: perussuomalaiset saavat kiittää kannatuksestaan melkein yksinomaan sinivihreitä, joiden politiikan vastareaktiosta on tullut paljon suositumpi kuin sen kohde. Itänaapurissa sinivihreät olettavat laajojen kansankerrosten odottavan läntisiä ihmisoikeusvapauttajia – ymmärtämättä, että mitä enemmän heidänlaisensa hihhuloivat lännessä, sitä voimakkaampaa on heidän ykkösinhokkinsa Putinin kannatus idässä. Kannatuksella ei oikeasti voi olla heille väliä, sillä ainoa, mikä sinivihreille kelpaisi Venäjällä, on lännen masinoiman ns. rekisteröimättömän opposition valta. Tämän radikaalioikeistosta (mm. Aleksei Navalnyi) ja länsimielisistä (mm. Garri Kasparov) koostuvan opposition kannatus on Venäjällä marginaalinen. Sen sijaan kommunisteista ja sosiaalidemokraateista voisi nousta toimiva vastavoima (ellei kansakunta ryhmittyisi kylmän sodan tilassa Putinin taakse), mutta heitä sinivihreät eivät edes noteeraa. Vapautuksen sijaan lännen invaasio Venäjällä synnyttäisi loputtoman sotatilan. Sota on maailman pahin ihmisoikeusloukkaus. Itä-Ukraina on pian verrattavissa Irakiin ja Afganistaniin, joissa länkkärit eivät ole yhtään enempää vapauttajia. Mitä itse vapauteen ja ihmisoikeuksiin tulee, moniko sinivihreä on vaivautunut huomaamaan, että tänä kesänä Pietarissa järjestettiin Pride-kulkue ja Kiovassa se puolestaan peruttiin?

Jos sinivihreille puhuu sosialismista, he ilmoittavat heti vastustavansa sellaista järjestelmää kaikin keinoin. Kokoomuksen he sen sijaan hyväksyvät vallanpitäjäksi, koska "äänestäjät päättävät – se on demokratiaa". Mikäli sosialismin kannattajat voittaisivat jossakin vaalit ja alkaisivat sosialisoida yhteiskuntaa äänestäjien enemmistön tuella, sinivihreät hukkaisivat mystisesti demokratiakortin ja alkaisivat kampanjoida sosialisteja vastaan ihmisoikeuskortilla tai jollakin muulla kortilla. Lienee tarpeetonta edes mainita, että meikäläinenkin yhteiskunta on pullollaan sekä demokratia- että ihmisoikeuspuutteita. Tässä asiassa sinivihreitä ei pidä sekoittaa punavihreisiin (tai "vihervasemmistoon") eikä päinvastoin. Oma vankka kokemukseni on, että vuoden 2007 jälkeen punavihreät ovat joko kääntyneet sinivihreiksi tai pakkautuneet vasemmistoliittoon.

Eräs vihertävä Twitter-aktiivi on udellut minulta, onko hänen puolueensa minulle samanlainen inhokki kuin hänelle perussuomalaiset. Vastaus on tietysti ei. Vastapuoleni suomalaisella puoluekentällä on ja pysyy kokoomus. Myös itse persut sijoittuvat asteikossani sinivihreiden alapuolelle – joskin he tuovat minulle useammin hyvää mieltä: he naurattavat. Vihreät voisivat olla nykysuomalaisella poliittisella skaalalla ihan siedettävä puolue, mutta yksi asia herättää minussa omakohtaisen kiusaantumisreaktion. Huolimatta politiikkansa ristiriidoista, näennäisyyksistä ja viimeaikaisista muutoksista sinivihreät nimittäin onnistuvat yhä vetämään puoleensa maailmanparantajia. Todellakin, naiivit ihmisrassukat, joilta puuttuu suomalaisen ja länsimaisen politiikan kokonaiskuva, kuvittelevat vilpittömästi ja toden teolla luovansa parempaa maailmaa osallistumalla keskustaliberaalin puolueen toimintaan. Itse en samastu mihinkään ideaan vahvemmin kuin maailmanparantamiseen – ja sen seurauksena minä olen radikaali äärivasemmistolainen. Tätä pyydän jokaista vihertävää lukijaa nyt pohtimaan: miksi näin? Miksi niin monet siellä, miksi minä täällä?

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Kylmä sota, valheet ja valtamedia

"En muista Suomen uutismedialta näin härskiä kusetusta koskaan aiemmin, missään asiassa." (Timo Lehtinen Twitterissä Ukraina-uutisoinnista.)

Huhtikuussa 1948 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen. Sitä oli edeltänyt Suomen kääntyminen toisen maailmansodan loppuvaiheissa natsi-Saksan liittolaisesta sen vastustajaksi. Tulevina vuosikymmeninä Suomi määritteli ulkopolitiikkansa "aktiiviseksi ja rauhantahtoiseksi puolueettomuuspolitiikaksi". Se politiikka johti ensin SALT-neuvottelujen ja lopulta ETYK-huippukokouksen (Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi) järjestämiseen Helsingissä 1970-luvulla. YYA-sopimus purkautui vuosina 1990–92, vain muutamaa vuotta ennen maamme liittymistä Euroopan unioniin. Koko tämän ajan Suomi piti itseään ja suomalaiset maataan puolueettomana, mutta ulkomailla kehitettiin käsite "suomettuminen" (Finlandization, Finnlandisierung) kuvaamaan NL:n vaikutusvaltaa Suomeen. EU-aikakaudella suomettuminen on "tunnustettu" tosiasiaksi. Tosin voisi kysyä, NL:n nimissäkö Suomi oikeasti hoiti aktiivisen ja rauhantahtoisen puolueettomuuspolitiikkansa.

Kaikilla ennen 1990-lukua eläneillä suomalaisilla on myös muistikuvia siitä, kuinka syvälle metsään saattoivat mennä läntisten ulkomaalaisten arviot Suomen poliittisesta asemasta. Minäkin muistan yhden esimerkin lähipiiristä: kun tätini asui akateemisen työn merkeissä jonkin aikaa Kalifornian Berkeleyssä 1980-luvun puolivälissä, häneltä oli kysytty – viattomasti ja vilpittömästi – onko Suomi osa Neuvostoliittoa. Maatunnuksen silloinen "SF" tarkoitti monen länkkärin mukaan "Soviet Finland". (Asiaa ei parantanut tunnuksen muuttaminen FIN:ksi pian NL:n hajoamisen jälkeen.) Kaikkein yleisintä oli mieltää Suomi itäblokin maaksi. Esimerkiksi Dire Straits -yhtyeen laulaja-kitaristi Mark Knopfler kummasteli vuonna 1985 ääneen suomalaistoimittajille, saivatko nämä todella liikkua vapaasti yli valtionrajojen. Vielä 1989, kun Lahdessa järjestettiin hiihdon MM-kisat, joku länkkäritoimittaja uteli, kuinka paljon Suomessa on venäläisiä sotilaita.

Mistä nämä virhearviot johtuivat? Yritin keskustella aiheesta Twitterissä, mutta sain vain kaksi todella outoa kommenttia: siihen aikaan – ennen internetiä – tiedonvälitys ei lännessäkään ollut aina ajan tasalla. Ajan tasalla? Tunsin itseni todella hölmöksi muistuttaessani, ettei Suomi ole koskaan kuulunut Neuvostoliittoon – ei edes Varsovan liittoon tai SEViin. Sen sijaan Suomi oli itsenäinen, virallisesti ja avoimesti puolueeton maa, joka kuului läntiseen Euroopan vapaakauppajärjestöön (EFTA) vuodesta 1961 alkaen liitännäisjäsenenä, 1986 alkaen täysjäsenenä. Mistä puolestaan nämä nykyiset sosiaalisen median virhearviot johtuvat? Ihmisten kyky kritiikkiin tyssää jossakin vaiheessa liian ison epäilyn kammoon. Salaliittoteoriaan ei haluta sekaantua. Ja kyynisin silmin salaliittoteorialta näyttävään asiaan ei haluta sekaantua, vaikka se ei lähemmin tarkasteltuna olisikaan salaliittoteoria.

Itse en pelkää liian isoja epäilyjä, joten kykenen sen kummemmitta pidäkkeittä oivaltamaan, mistä länkkäreiden taannoisissa Suomi-virhearvioissa ja viime kädessä koko suomettumisleimassa on kysymys. Avain siihen on löytyy nykyajasta – juuri siitä "härskistä kusetuksesta", mikä Ukraina-uutisoinnissa on käynnissä. Ja päinvastoin: avain Ukraina-uutisoinnin härskin kusetusluonteen oivaltamiseen löytyy YYA-kaudelta, Euroopan edelliseltä kylmän sodan ajalta.

Ehkä ne länsimaalaiset, jotka ennen 1990-lukua kuvittelivat Suomen kuuluvan itäblokkiin tai jopa Neuvostoliittoon, SF:n tarkoittavan Soviet Finlandia, Suomessa olevan venäläisiä sotilaita ja suomalaisten liikkumisen ulkomailla olevan tarkoin säänneltyä, olivatkin seuranneet länsimaista valtamediaa. Lehdistö – tai media – on "neljäs valtiomahti". Valtiollisen projektin keskittyessä taistelemaan yhtä suurta uhkaa vastaan, kuten Nato- ja EEC-maissa Neuvostoliittoa ja sen vaikutusta vastaan 1950–80-luvulla, valtamedia ottaa propagandistisen roolin. Näin tapahtuu, koska kapitalismissa iso raha pyörittää politiikkaa; neuvostovastaisuus oli kapitalistisen ison rahan, ei siitä riippumattoman ulko-, puolustus- tai sotilaspolitiikan sanelemaa. Missä autoritaarisen yhteiskunnan mediaa ohjailevat vallanpitäjät suoraan, "liberaalin" kapitalismin maissa "vapaa" media hännystelee aivan itse vallanpitäjiä, sillä ilman niiden rahaa sillä ei olisi valtaaValtamedia on vallanpitäjä. Edellisen kylmän sodan ajan länsimedian Suomi-valheet toteuttivat populistista periaatetta "jollet ole puolellamme, olet meitä vastaan". Länsimaita ärsytti se, ettei Suomi vastustanut Neuvostoliittoa. Se, ettei ollut NL:ää vastaan, leimattiin NL:n puolella olemiseksi. Niinpä alettiin puhua "suomettumisesta" ja kylmää sotaa käynyt valtamedia syyti disinformaatiota, jonka mukaan Suomi on neuvostovallan alla ja kuuluu itäryhmään.

Viime kuukausina on alettu entistä avoimemmin puhua uudesta kylmästä sodasta. Itse olen puhunut siitä kauan ja kirjoittanutkin jo alkuvuonna 2012. Toisin kuin edellisessä kylmässä sodassa, tällä kertaa Suomi ei ole puolueeton eikä teeskentele sellaista. Suomi on vuoden 1995 alusta ollut EU:n jäsen ja sillä on paljon yhteistoimintaa Naton kanssa, mitä oikeistoministerit Stubb ja Haglund ovat edelleen tiivistämässä – kansalta ja jopa eduskunnalta kysymättä. Suomi on siis myös Ukrainan kriisissä avoimesti Kiovan ja sitä tukevien länsivaltojen puolella, separatisteja ja heidän turvaansa Venäjää vastaan. Koska Suomi on myös täysin kapitalistinen maa, yllä olevat 1950–80-luvun länsimaiden mediaperiaatteet toimivat täysin ongelmitta tässä ja nyt. Suomen valtamedia käy siis kylmää sotaa neljäntenä valtiomahtina, osana valtiollista projektia ja hännystelläkseen vallanpitäjiä, joiden armosta se on vallanpitäjä. Tämä "oikeuttaa" sen kertomaan Ukrainasta ja Venäjästä samantasoisia valheita kuin ne länsimediat, jotka antoivat aikanaan ymmärtää "suomettuneen" Suomen olevan neuvostovallan alla, kuuluvan itäblokkiin, rajoittavan kansalaistensa liikkumista ja olevan kylmässä sodassa länttä vastaan, kun kerran ei ole itää vastaan.

Rauhaa kaikille!

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Maailmankartta

Wikipediasta on joskus todella hyötyä – enkä nyt puhu koulujen alkamisen kunniaksi siitä, kuinka sivustoa kopioidaan sellaisenaan kouluesitelmiin. Silloin tällöin se onnistuu tiivistämään erinomaisesti, mistä jossakin asiassa on kysymys. Tämä kartta esimerkiksi näyttää, mitkä maailman maat ovat tunnustaneet Palestiinan valtion:


Lyhyesti selittäen: Suomi ei ole tunnustanut palestiinalaisvaltiota. Länsi-Euroopan maista vain Islanti ja Malta ovat sen tunnustaneet. Niin ikään tunnustus puuttuu Japanilta, Etelä-Korealta, Taiwanilta, Australialta, Uudelta-Seelannilta, Myanmarilta, parilta Afrikan maalta, muutamilta Itä-Euroopan mailta, muutamalta Latinalaisen Amerikan maalta, Kanadalta sekä – luonnollisesti – USA:lta ja Israelilta. Kaikkialla muualla maailmassa Palestiinan valtio tunnustetaan. Esimerkkimaita: Venäjä, Valko-Venäjä, Serbia, Turkki, Syyria, Iran, Intia, Kiina, Mongolia, Pohjois-Korea, Etelä-Afrikka, Namibia, Etiopia, Kenia, Nigeria, Brasilia, Argentiina, Uruguay, Chile, Ecuador, Bolivia, Venezuela ja Kuuba.

Johtopäätöksiä yllä olevasta? Monen liberaalin silmään nuo listat näyttävät nurinkurisilta. Kun Israel pommittaa Gazaa ja teurastaa sen siviiliväestöä minkä ehtii – ja palestiinalaisnäkökulmasta USA:lle kohdistettu "your 9/11 is our 24/7" täsmää erinomaisesti – löytyvät Palestiinan puolustajista lähes kaikki ne maat, joita kohtaan länsimainen mieli on oppinut käyttäytymään syyttävästi. Sen sijaan Israelin puolustajista – joiksi Palestiinaa tunnustamattomat nyt väistämättä leimautuvat – löytyvät ne valtiot, joihin meidät on opetettu luottamaan. Kaiken lisäksi löydymme sieltä itsekin. Kuinka tässä nyt näin kävi?

Sosiaalisessa mediassa saa helposti aikaan välittömän "someraivon", kun puolustaa maita, joissa ei meikäläisestä näkökulmasta ole vapaata mediaa. Toki koko asetelma voi käytännössä olla illuusio. Lisää vettä myllyyn tuo kysymys seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, milloin saatetaan päätyä tekemisiin pinkkipesu- eli pinkwashing-ilmiön kanssa. Nyt vuonna 2014 joutuu kyseenalaiselle listalle jo siitä, mikäli omaa läheiset tai hyväksyvät suhteet Venäjän kanssa – vaikka useimmat länsimielisetkin myöntävät, että "propagandasotaa käydään puolin ja toisin" ja siksi totuuden löytäminen useimmissa Ukrainan konfliktiin liittyvissä asioissa on hankalaa.

En hyväksy vapaan median tukahduttamista, vähemmistöjen sorrosta puhumattakaan. Siitä huolimatta minunlaiseni aktivisti on esimerkiksi Twitterissä usein helisemässä. Kun kirjoittajan näkemykset maailmanpolitiikasta tuntuvat olevan täysin peruuttamattomassa ristiriidassa sen kanssa, mitä saa tutussa aamuteepöydässä lukea ja työhuoneen kotoisasta radiosta kuulla, hänen on oltava hullu, typerys, epäilyttävä juonittelija tai aggressiivinen provokaattori. Mutta entäpä jos näin ajatteleva some-liberaali on itse harhaanjohdettu? Viitteitä tähän tarjoaa palestiinalaisvaltion tunnustamisen maailmankartta. Valtamedian ja vallanpitäjien meille ystävällismielisinä esittelemät valtiot eivät puolusta alistettua, sorrettua ja kaltoin kohdeltua Palestiinan kansaa, jolta isolta osin eurooppalaistaustainen Israelin kansa on riistänyt kotimaan. Länsileirin johtava maa Yhdysvallat aseistaa Israelia aggressiivisesti, ja jopa pieni Suomi tekee aktiivista kaupallista aseyhteistyötä Israelin kanssa. Palestiinaa puolustavat ne maat, jotka meille esitellään vihollisina. Hyvin suurelta osin samat "viholliset" kyseenalaistavat Kiovan hallinnon legitimiteetin Itä- ja Etelä-Ukrainassa ja uskovat mieluummin Venäjän kuin länsimaiden tarjoamiin ratkaisumalleihin Ukrainan konfliktissa.

Joko raksuttaa?