perjantai 18. marraskuuta 2016

Selkeyttä luokkahämmennykseen

Palaan vielä kerran yhteen vuoden valaisevimmista kirjoitelmista, Johanna Vuorelman artikkeliin Turkin poliittisesta kehityksestä. Sen mukaan globaali kapitalismi on nostanut Turkissa esiin vanhasta sivistyseliitistä taustoiltaan poikkeavan vanhoillisen talouseliitin, jonka Recep Tayyip Erdoğanin ja AKP-puolueen populistinen retoriikka samastaa "unohdettuun kansaan". Vuorelma mainitsee myös Donald Trumpin, jonka äänistä suuri osa oli leimallisesti peräisin USA:n vanhoilliselta väestöltä. Nythän Trump on ollut jyräämässä entistä poliittis-kulttuurista eliittiä, mutta nostamassa tilalle Wall Streetin eliittiä eli talouseliittiä. Poliittis-kulttuurinen eliitti on hukannut kansansivistystehtävänsä ja höpsähtänyt pönkittämään talouseliittiä vanhoilla sivistyskeinoillaan; nyt uusi presidentti ilmaisee, ettei sitä enää tarvita.

Samaan aikaan Suomessa on keskusteltu sivistysporvareiden katoamisesta. Porvarihallitus on ajanut vimmatusti alas suomalaista koulutusta ja kansansivistystyötä. Teot puhuvat paljon, mutta myös teoriatasolla voi havaita, että meillä ovat vallassa ihan uudenlaiset porvarit. Keskustalainen pääministeri on yritysjohtaja ja miljonääri. Kokoomus on ollut globaalin kapitalismin ensisijainen edistäjä Suomen poliittisella kentällä. Perussuomalaiset taas edustavat populismia ja "unohdetun kansan" retoriikkaa. Suomen hallituksessa ei kuulu vanhan sivistyseliitin, vaan vanhoillisen talouseliitin ääni.

Entäs sitten? Eliitti on aina eliittiä – samaa paskaa eri paketissa? Nyt astuu näyttämölle luokkakysymys. Varsinkin perussuomalaisten äänistä suuri osa on leimallisesti ollut peräisin, paitsi vanhoilliselta väestöltä, myös alemmilta yhteiskuntaluokilta – työväenluokalta, maatalousväestöltä ja syrjäytetyiltä. Sama ilmiö löydettäisiin Trumpin ja Erdoğanin kannattajataustasta. Vasemmistossa tavataan ihmetellä, mikä saa työväenluokan äänestämään oman etunsa vastaisesti. Tätäkin on syytä tarkastella kapitalistisen globalisaation näkökulmasta.

Kun Neuvostoliitto kaatui, idänkauppa luhistui ja Suomea alettiin kiireellä liittää euroamerikkalaiseen talousyhteisöön, työttömyys yli viisinkertaistui ja vaikka se lähtikin pian laskuun, lukemat jäivät moninkertaisiksi verrattuna lamaa edeltäneeseen tasoon. Rakennusteollisuuden työttömyys oli pahimman laman aikana jopa 37 prosenttia. Ylipäänsä 1990-luvun lama kouraisi pahimmin yrittäjiä sekä yksityisen (ja ehkä kolmannen) sektorin työläisiä. Voi olla, että pomo ja duunari kokivat yhdessä julkisen sektorin työpaikat jonkinlaisiksi suojatyöpaikoiksi, joista ei osallistuttu talkoisiin. Laman jälkeinen politiikka onkin varsin yksiselitteisesti suuntautunut yksityisen sektorin pönkittämiseen. Tätä on perusteltu – sivistyneelle kansalle – järkisyillä, mutta tosiasiassa kyse on ollut Suomen sisäänajosta euroamerikkalaisen talousyhteisön ja globaalin kapitalismin toimintatapoihin.

Kun yksityistä sektoria pönkitetään, tulee yksityisen sektorin eliitistä väistämättä tärkeämpi eliitti kuin vanha poliittis-kulttuurinen sivistyseliitti. Elinkeinoelämän keskusliitto sekä laajalti "asiantuntijoina" käytetyt yritysjohtajat ja pankkiirit eivät enää vastaanota poliittisen eliitin – edes pönkittävää – sanelua, vaan sanelevat itse politiikkaa. Tällä talouseliitillä ei ole mitään sivistystehtävää olemassakaan. Bisnespomot eivät ole sivistysporvareita, vaan sivistystehtävän kriitikkoja, jotka populistisen retoriikan avulla samastuvat "unohdettuun kansaan": eivät hekään ole saavuttaneet asemaansa koulutuksen ja sivistyksen, vaan röyhkeyden ja oveluuden avulla, jota populistisesti tykätään kutsua "kovaksi työksi".

Se osa porvaripuolueiden äänestäjistä, jonka tausta on työväenluokkainen, on katkera vasemmistolle, koska se katsoo vasemmiston hylänneen oman luokkansa. Sen sijaan vasemmisto näyttää hyysäävän pudokkaita, "syrjäytyneitä" (tärkeä valtamedian sanamuotoilu!), jotka vollottavat kadonneiden suojatyöpaikkojensa perään. Duunarieliitti (= hyvätuloiset, vakituisessa työsuhteessa olevat palkansaajat) ja työläistaustaiset yrittäjät pitävät työttömiä ja muita yhteiskunnan tuensaajia itseään ylempiluokkaisina, siis keskiluokkana, joka pyrkii elämään yhteiskunnan ja veronmaksajien siivellä. Sama ominaisuus yhdistetään turvapaikanhakijoihin ja viime kädessä koko julkiseen sektoriin, joka "täytyy" näennäisen perustellusti ajaa alas. Populistinen retoriikka unohtaa tahallisesti, että "syrjäytyneet" ovatkin oikeasti syrjäytettyjä ja vailla lukemattomia etuoikeuksia, joita työläistaustaisilla yrittäjillä ja duunarieliitillä on taloudellisen asemansa vuoksi. Ja vaikka näin olisikin, tyly oikeistolainen retoriikka kohtelee heitä "luusereina", jotka eivät ansaitse yhteiskunnan tukea. Työväki tekee työtä eikä vollota tukiaisilla – tämän retoriikan toi Suomen valtavirtaan, ei perussuomalainen puolue, vaan Sauli Niinistön presidentinvaalikampanja 2006.

Myös vasemmisto unohtaa jotain. Kirjoitin aiemmassa blogitekstissäni, että nykyisin varsin vallitseva uusvasemmistolaisuus on lähinnä moraalista siinä, missä vanha vasemmistolaisuus on luokkakantaista. Hylätessään porvarilliseen populismiin ja oikeistodemareihin kallistuvan osan työväenluokkaa, suosiessaan syrjäytettyjä pudokkaita ja turvapaikanhakijoita vasemmisto tekee moraalisesti sen, mitä vasemmiston kuuluukin – tukee yhteiskunnan heikoimpia. Samalla kuitenkin vasemmisto tulee suorastaan irtisanoutuneeksi luokkakantaisuudesta. Duunarieliitti ja työläistaustaiset yrittäjät tietävät, että suuri osa syrjäytetyistä on taustaltaan keskiluokkaa ja jopa turvapaikanhakijoissa on kotimaidensa entistä keskiluokkaa – huono-osaiset, populistisen retoriikan mukaan, eivät pääse tänne asti vaan jäävät taistelemaan kriisinsä keskelle. Uusvasemmisto unohtaa, ja uusvanhoilliset muistavat, että (tätä kirjoittaessani) alle 100 vuotta sitten Suomessa oli oma kriisi, luokkasota, jossa keskiluokan esivanhemmat lahtasivat työväenluokan esivanhempia.

Ymmärtääksemme 2010-luvun suomalaista yhteiskuntaa (joka ei ole turkkilainen eikä amerikkalainen, mutta globalisaation kumpaankin yhdistämä) on meidän ymmärrettävä, miksi yksi yhteiskunnallinen ryhmä tuntee luokkavihaa ja jopa herravihaa itseään alemmassa asemassa olevia kohtaan. Tässä näen myös kivuliaan haasteen vasemmistolle. Se ei saa porvarillistua eikä hyväksyä heikompien sortoa tai rasismia, vaan sen on löydettävä luokkakantaisuus uudelleen. Se ei saa osoittaa sormea osalle työväenluokkaa, että hei, te olette nyt porvareita, koska äänestitte oikeistoa. Sen täytyy todistaa tällekin osalle työväenluokkaa, että työttömät ja muut tuensaajat sekä turvapaikanhakijat kuuluvat työväenluokkaan – itse asiassa he ovat sen sorretuin osa. Muutoin vasemmistoa odottaa entistä pahempi marginaalistuminen ja samalla vieraantuminen: suorastaan hävettää, kuinka porvarihallituksen muuttaessa yhteiskuntaa aina vain tylymmäksi ja oikeistolaisemmaksi moni näkee vain pieniä Trump-natseja joka kulmassa.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Konservatiivihuijaus, liberaalikupla ja lisääntyvä tietoisuus

1990-luvun loppupuolella, kun opiskelin yliopistossa, jouduin puoliväkisin törmäämään Auguste Comten ajatuksiin. Comtea on tituleerattu sekä sosiologian että positivismin isäksi sekä ensimmäiseksi nykyaikaiseksi tieteenfilosofiksi. Käsite 'positivismi' sai alkunsa Comten käsityksestä, että inhimillisen ajattelun historiassa on kolme vaihetta: teologinen, metafyysinen ja positiivinen. Itseäni tämä ei miellyttänyt. Mitä positiivista oli naiivien sosiologien kuvitelmassa, että ihmistä tai yhteiskuntaa voi tutkia elottoman luonnon tavoin neutraalina objektina, ilman tutkijan kritiikkiä ja itsekritiikkiä? Niinpä muotoilin – ja sanoin joskus ääneenkin – että inhimillisen ajattelun kolmas vaihe onkin "positiivisen" sijaan positivistinen eli objektiivisuuteen ja neutraaliuteen pyrkivä, mutta siinä epäonnistuva, tai vaihtoehtoisesti objektiivisuuden ja neutraaliuden illuusiota hyödyntävä. Tätä vaihetta seuraisi neljäs, kriittinen vaihe, jonka katsoin osittain jo alkaneen 1960-luvulla mutta joutuvan yhä kilpailemaan positivistisen ajattelun kanssa. Kritiikki johtaisi yhteiskunnan sortavien ja riistävien rakenteiden hävittämiseen, minkä jälkeen pääsisi lopulta muotoutumaan harmoninen ajattelu, jonka vallitessa ihmiset olisivat tasapainossa toistensa ja luonnon kanssa.

Näistä omista ajatuksistani on kulunut kaksi vuosikymmentä, mutta koskaan ennen asia ei ole näyttänyt näin selvältä. Ihmisten tietoisuus on lisääntymässä ja he ovat kasvamassa kriittisiksi. Tämä käsitys osuu jännittävällä tavalla yksiin useiden 2000-luvun menestysromaanien, etunenässä Da Vinci -koodin, esittelemien mystis-esoteeristen historianäkemysten kanssa. En malta olla ajattelematta, että "aikakausi on vaihtumassa – ihmiset oppivat ajattelemaan itse" oli yksi tämän kirjan (tai näiden kirjojen) oleellisimpia, kiihottavimpia, puoleensavetävimpiä johtoajatuksia. 2010-luvulla vahvistusta kriittiselle käänteelle ovat tarjonneet fiktion, ja sen faktuaalisen suosion, sijaan poliittiset realiteetit. Heräämistä tapahtuu nyt kaikkialla. Aluksi se kirpaisee, eikä osu ensiyrittämällä ihan maaliinsa, mutta lopulta se palkitsee.

Marraskuun 10. päivänä 2016 ennenkin siteeraamani Kansan Uutisten bloggari-toimittaja Pontus Purokuru julkaisi uhkakuvilla, realismiksi kutsutulla pessimismillä ja muulla synccyydellä mässäilevän artikkelin Tänään on paremmin kuin huomenna, joka sai vieläpä välitöntä suitsutusta monilta niin sanotuilta vasemmistolaisilta. Kirjoituksen sisällön voi tiivistää näin: "Kauhea Trump, kauhea Brexit, kauhea hyväksyntä, kauhea kehitys kaikkialla. Kohta rasisti-seksisti-natsit on oikeasti vallassa kaikkialla, 1930-luku, herätkää." Kautta koko sosiaalisen median näkyvin osa nykysuomalaisesta vasemmistosta on levittänyt Donald Trumpin presidentinvaalivoiton jälkeen vihaa, kyynisyyttä ja maailman kahtiajakoa – siis paperilla sitä samaa, mitä itsensä Trumpin ja hänen kaltaistensa on pelätty tekevän vallassa. Sillä, että vastaehdokas Hillary Clinton on valehteleva oikeistolainen militaristi (jonka pateettinen Venäjä-vastaisuus olisi hyvinkin voinut aiheuttaa suursodan Euroopassa, kenties myös Suomessa) ei tunnu olevan mitään väliä.

Miksi vasemmisto käyttäytyy näin? Kirjoitin edellisen hallituksen aikana 2013 blogitekstin otsikolla Kenen joukoissa luulet seisovasi, mitä oli edeltänyt luento samasta aiheesta Vihreän Puolueen "ravintelivalistusiltamissa". Luennon ja bloggauksen keskeinen ajatus oli, ettei suomalaisen nykyvasemmiston valtavirta ole vasemmistolaista siinä mielessä kuin ennen 1960-lukua, ja Suomen kaltaisessa maassa jopa ennen 1990-lukua, ymmärrettiin. Sen sijaan kyse on uusvasemmistosta, joka hahmottaa esimerkiksi ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen sinänsä osaksi vasemmistoa – toisin kuin vanha vasemmisto, joka pohjautui työväenluokkaan ja sosialismiin. Klassinen vasemmistolaisuus on luokkakantaista, uusvasemmistolaisuus enemmänkin moraalista. 1960-luvun loppuvuosina tapahtui uusvasemmiston nousu myös Suomessa, mutta 1970-luvulla suuri osa uusvasemmistosta hylkäsi moraalisen lähtökohdan ja kääntyi marxilaiseen luokkakantaisuuteen, joka samasti ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen mieluummin ihan klassiseen liberalismiin. Suhtautuminen Trumpiin ja Clintoniin paljastaa, että nykypäivän valtavirtavasemmisto on lähinnä keskiluokkaisia liberaaleja, joita vain poliittisen ilmaston muutos (oikeistolaistuminen!) oikeuttaa ylipäänsä kutsumaan vasemmistoksi. Ihmisoikeus- ja ympäristökysymys ovat niin tärkeitä, että Clintonin valheet, militarismin ja oikeistolaisuuden voi sivuuttaa, syyllistää Trumpin kannattajia ja viitata täysin kintaalla sille, mitä USA:n työväenluokka on yrittänyt sanoa.

Itse uskallan väittää, että yhdysvaltalainen presidentinvaalikäyttäytyminen, Brexit ja jopa vuoden 2011 perussuomalainen "jytky" olivat tyypillisiä osoituksia tietoisuuden heräämisestä. Ihmiset ovat nyt kriittisiä ja osaavat kyseenalaistaa. USA:n työväenluokka ei halunnut äänestää Hillary Clintonia, koska tämä edustaa poliittis-kulttuurista eliittiä, joka haluttiin yksinkertaisesti pois vallasta ja äkkiä. Samaten Brexit oli suunnattu euroeliittiä ja sen hännystelijöitä vastaan – ja Suomen "jytky" vanhaa puolue-eliittiä ja sen edustamaa korruptoitunutta valekonsensusta vastaan. Miksi protestiäänet sitten päätyivät näin kehnoihin kohteisiin? Nyt astuu peliin populistinen, konservatiivinen ja oikeistolainen huijaus, jonka keskeinen tehtävä on masinoida protestiäänet poispäin sieltä minne ne kuuluvat – vasemmalta. Kaikkein selkeimmin tämä on havaittavissa Yhdysvalloissa: nyt myönnetään yleisesti, että mikäli Bernie Sanders olisi päässyt demokraattipuolueen ehdokkaaksi, hän olisi voittanut Trumpin. Lukuisat potentiaaliset Sandersin äänestäjät kääntyivät Trumpin taakse tai jättivät äänestämättä. Sanders kelpaa myös suomalaiselle vasemmistolle, joka takuulla luotsaisi kurssiaan poispäin liberaalikuplasta kohti ihan klassista vasemmistokäsitystä, kun sille olisi tilausta. Ja sillehän on. Perussuomalaisiin kohdistunut protesti ei kuitenkaan saanut valtavirtaliberaaleja ymmärtämään protestin taustatekijöitä ja tarjoamaan parempaa vaihtoehtoa, vaan ainoastaan haukkumaan ja noitumaan. Vielä tänäkin päivänä, kun perseet ovat hallituksessa, se vaihtoehto puuttuu – ja hallituksen ääliöpolitiikasta tykätään syytellä vain perseitä, eikä koko oikeistoa. Vasemmiston ideologisen vastapuolen ei kuulu olla konservatismi, joka on liberaalien vastapuoli; ihminen, joka näkee konservatiivit ensisijaiseksi vastapuolekseen, on ensisijaisesti liberaali eikä vasemmistolainen.

Konservatiivisen ja populistisen oikeiston äänestäminen muka protestina ei tietenkään edusta kovin kehittynyttä tietoisuutta. Tahtoisin vielä muistuttaa itsetarkoituksellisesta tyhmentämisestä, mitä poliittis-kulttuurinen eliitti on käsikassaransa valtamedian avulla jo pitkän aikaa kohdistanut ihmisiin. On täysin selvää, että erityisenä tyhmentämisen kohteena on työväenluokka. Ihminen, joka ei ole käynyt kouluja eikä työkiireistään johtuen ehdi tai kasaantuneista ongelmistaan johtuen jaksa ottaa selvää – jos edes tietää, kuinka otetaan selvää – on erityisen otollisessa asemassa vastaanottamaan pintatasoisia puolitotuuksia tai suorastaan valheita. Lisäksi konservatiivis-populistinen oikeisto näyttää eri jengiltä kuin uusliberaali oikeisto (ja edellisen äänestäminen näin ollen vastalauseelta jälkimmäiselle). Sitä se onkin; taloudellinen eliitti eroaa taustoiltaan poliittis-kulttuurisesta eliitistä. (Hyvän esimerkin tarjoaa Turkin tilanne: konservatismi on saanut lisää valtaa globaalin kapitalismin myötä, koska uusilla rahavallanpitäjillä ei vanhoista poiketen ole "sivistysporvari"-taustaa vaan vanhoillinen, usein maalainen tausta.) Eliitti on kuitenkin aina eliittiä, ja protesti latistuu tueksi oikeistopopulistiselle huijaukselle. Ja siitä huolimatta: on yritetty muuttaa asioita. Sanders-ilmiö on paljonpuhuva, ja myös Brexitissä voi olla positiivisia piirteitä.

Tämä on liberaalikuplaan juuttuneelle valtavirtavasemmistolle kaikkein vaikeinta ja kauheinta ymmärtää: he itse edustavat aivan samaa ilmiötä kuin Trumpin, Brexitin ja perussuomalaisen "jytkyn" äänestäjät – tietoisuuden lisääntymistä. Ihmisoikeusasiat ja varsinkaan ympäristöasiat eivät näet ole yhtään vähäpätöisiä juttuja. On suorastaan häkellyttävää, millä vauhdilla tuhannet ihmiset ovat heräämässä vähemmistöjen oikeuksiin, ihmisyksilön oikeuteen olla sellainen kuin on, eläinoikeuskysymyksiin ja ilmastotietoisuuteen. Rasismista, homofobiasta ja seksismistä on puhuttu jo kauan, mutta transfobian ja ableismin ilmaantuminen sosiaalisen median päivittäiseen keskusteluun on tapahtunut tänä vuonna. Vielä pari vuotta sitten "laihduta, ylipainoinen" oli naiselle täysin asiallisena pidetty kommentti – tänä päivänä feministinen body positive -ajattelu vaatii kaikenmuotoisille naisille hyväksyntää, mukaan lukien oikeus tulla nähdyksi viehättävänä. Viime vuonna veganismi oli ensisijaisesti hippien ja kettutyttöjen absolutismia – tänä vuonna se on valtava ruokatrendi, joka on onnistunut kyseenalaistamaan lihantuotannon hipoen vallankumouksellisia mittasuhteita. Kaksi vuotta sitten humpuukiväitteet, että ilmastonmuutos on pysähtynyt tai se ei johdu ihmisestä, menivät laajalti täydestä – nyt sellaisia ei höpise enää se kuuluisa Erkkikään. Trumpin, Brexitin ja "jytkyn" äänestäjät edustavat saman asian toista laitaa. He kyseenalaistavat ja ovat kriittisiä, koska yhä laajempi osa ihan tavallista työväenluokkaa ei luota päättäjiin, ei usko mediaan ja tiedostaa asioiden taustalle kätkeytyvän muuta kuin halutaan myöntää. He saattavat äänestää typerästi, heidät saatetaan huijata vastustamaan toisen laidan tiedostavaa väestöä ja päinvastoin. Mutta pyörät ovat lähteneet pyörimään. Vastakkainasettelun sijaan ihmisten on löydettävä toisensa, nähtävä yhtäläisyydet, yhdessä hävitettävä yhteiskunnan sortavat ja riistävät rakenteet ja luotava pohjaa uudelle harmoniselle todellisuudelle.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Suomessa on ihan sikana rahaa

Esitän aluksi lähtöfaktat. Ensimmäinen niistä kuuluu, että Suomessa on enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2015 bruttokansantuote henkeä kohti Suomessa oli 38 162 euroa. Se oli enemmän kuin edellisenä vuonna ja reilusti enemmän kuin ennen finanssikriisiä vuonna 2008. Jos inflaation vaikutus otetaan huomioon ja vähennetään, vuodet 2006–08 sekä 2010–13 pääsevät niukasti vuoden 2015 edelle, mutta esimerkiksi vuoden 2000 – jolloin elettiin selvää nousukautta – lukema oli vain 84,6 % vuodesta 2015 ja BKT jopa alle 69 %. Kuinkas ennen 1990-luvun lamaa? Jälleen Tilastokeskuksen mukaan viimeisenä lamaa edeltäneenä kasvuvuotena 1990 oli Suomen BKT henkeä kohti vain 18 252 euroa eli alle puolet vuoden 2015 lukemasta. Jos tästä taas miinustetaan inflaation vaikutus, vuonna 1990 päästään noin 60 prosenttiin vuodesta 2015. Todella: vuonna 2015 Suomen varallisuus oli suurta lamaa edeltäneen huippuvuoden 1990 lukemasta teoriassa 209 % ja käytännössäkin 148 %.

Toinen fakta on, että julkisen (politiikan ja valtamedian) keskustelun mukaan Suomessa on koko ajan entistä vähemmän rahaa julkisiin menoihin. Erityisesti sosiaalialan menot ovat jatkuvasti leikkausten kohteina. Toki samaan diskurssiin kuuluu väite, että nämä menot ovat nyky-Suomessa korkeammat kuin koskaan ennen. Loppuvaikutelma, ja usein myös leikkausten ensisijainen perustelu, kuuluu kuitenkin, että Suomen talous on nyt tiukilla ja siksi joudutaan leikkaamaan.

Kolmas fakta on, että nykysuomalainen yhteiskunta on varsin toisenlainen kuin menneinä kasvun ja edistysuskon vuosikymmeninä kuviteltiin. Näistä asioista on kirjoittanut oikein hyvin Pontus Purokuru artikkelissaan Tulevaisuus on peruttu. Nappaan omaan tekstiini muutamia Purokurun esittämiä pääkohtia: Mitä Missä Milloin 1967 -kirjassa (1966) ennusteltiin, että 2000-luvun Suomessa vain 10 % väestöstä tekee työtä ja perustulon taso työtätekemättömillä on nykyrahassa ilmaistuna noin 6000–7000 euroa kuukaudessa. Tästä Purokuru etenee Juha Sipilän madonlukujen kautta muistuttamaan Francis Fukuyaman "historian loppu" -käsityksestä (1992) ja Fredric Jamesonin toteamuksesta "on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu" (2003).

Nämä tosiasiat tuntuvat olevan toisiinsa nähden ällistyttävässä ristiriidassa. On päivänselvää, että vuonna 1966 ei ollut vielä mitään tietoa seuraavan vuosikymmenen öljykriisistä ja Rooman klubin ennusteista – puhumattakaan Suomen taloudelle merkittävistä 1990-luvun käänteistä eli Neuvostoliiton romahduksesta ja maamme liittymisestä Euroopan unioniin. Näin ollen tuon ajan tulevaisuudenusko oli väistämättä katteetonta. Mutta jos Suomen tosiasiallinen ja käytännöllinen kansantuote olisi lisääntynyt vuosina 1990–2015 samaa tahtia kuin 1975–1990 (minä aikana varsinkin 1978–80 ja 1982–89 olivat huomattavia kasvukausia), tilanne ei olisi niin toisenlainen kuin faktoja vilkaisematta voisi kuvitella. Edelleen Tilastokeskuksen mukaan vuoden 1975 BKT miinus inflaatio oli 62,3 % vuoden 1990 vastaavasta lukemasta. Vuosivauhti on näin ollen hidastunut reilut 40 prosenttia. Tämä ei kuitenkaan riitä selittämään – eikä sinnepäinkään – miksi nykysuomalainen työtön saa rahaa käteen alle kymmenesosan, ja asumistuenkin huomioiden esimerkiksi Tampereella maksimissaan 12,5–15,3 prosenttia, vuoden 1966 optimistisista ennusteista.

Työttömät, opiskelijat, pieneläkkeensaajat ja muut varsinaisen työelämän ulkopuoliset ryhmät ovat nyky-Suomessa verraten suurikokoinen ryhmä. On myös helppo todeta, että heillä ei ole "enemmän rahaa kuin koskaan ennen". Lähes kaikilta niiltä ryhmiltä, joiden varallisuus ei ole kasvanut koko yhteiskunnan tai keskimääräisen kansalaisen tahdissa, ollaan koko ajan halukkaita leikkaamaan. Näkemyksen tueksi esitellään omatekoisia iskulauseita kuten "kaikkien on osallistuttava talkoisiin". Kuka ei silti osallistu sinänsä tarpeettomiin talkoisiin? Ne, joita hallitus hyysää – kapitalistiluokka, yhteiskunnan hyväosaiset. Työttömiin kohdistetaan poliittisten leikkauspaineiden lisäksi valtamedian moraaliset paineet: elät meidän verovaroillamme, tulet kalliiksi yhteiskunnalle. Kuka on se "yhteiskunta", jolle me tulemme kalliiksi? Emmekö kuulu siihen itse? Lisäksi vanhenevaa väestöä vaaditaan pidentämään työuriaan, työviikkoa ehdotellaan pidennettäväksi ja tietysti palkatonta työtä teetetään koko ajan enemmän. Järjestelmä haluaa kerta kaikkiaan puristaa kaikki mehut irti kansalaisista, joilta media muistaa joka ainoa päivä viedä toivon poliittisesta ratkaisusta (kapitalismin lopusta) tulevaisuudessa.

Kun ihminen seurailee mediakeskustelua ja toisaalta elää itse työttömien, prekaarien ja opiskelijoiden keskuudessa, hänelle saattaa hyvinkin tulla vaikutelma, että Suomen talous on tiukilla ja talkoot ovat paikallaan. Mutta kun hän päätyy esimerkiksi halvalla nettilipulla Matkahuollon bussiin, joka ajaa Helsingistä Tampereelle suunnatessaan Vantaan lentoaseman kautta, hänen silmiinsä välähtää hämmentävä todellisuus. Pääkaupungin kehätiet, ulosmenoväylät ja lentoaseman seutu ovat täpösen täynnä yksityisen sektorin harmaanpuhuvia kolosseja, joissa käydään kauppaa joko asiakas- tai liikemiestasolla. Tiet ja niitä reunustavat pysäköintialueet ovat myös täpösen täynnä yksityisautoja, jotka ovat vielä 1990-luvunkin muistikuviin nähden suhteettoman isoja. Kolme neljästä vastaantulijasta saattaa ajaa farmariautolla tai citymaasturilla – yksin. Tällaisissa ympäristöissä näkyy se raha, jota nyky-Suomessa on oikeasti ihan sikana. Palvelut, joita farkku- tai citymaasturikuskit käyttävät, ovat ihmisen toimeentuloa ajatellen täysin sekundäärisiä, lähes tarpeettomia – joskin monia tuotteita mainostetaan ja piilomainostetaan välttämättömyyksinä, kuten viihde- ja viestintäelektroniikkaa: tavallisessa ylemmän keskiluokan kodissa voi olla oma läppäri jokaisella perheenjäsenellä, vähintään yksi tabletti ja enemmän kuin yksi älykännykkä per nenä. Fyysisiin tuotteisiin liittyvän bisneksen lisäksi runsaasti rahaa pyörii yhteiskunnalliselta tarpeellisuudeltaan täysin fiktiivisillä aloilla, kuten markkinoinnissa ja verkostoitumisessa. Kaikesta näihin Kehä 3 -piireihin kasautuneesta rahasta liikenisi järisyttäviä määriä yhteiskunnan perustarpeiden ylläpitoon, jos Suomessa riittäisi poliittista tahtoa. Kaikkien leikkialojen työntekijöiden voitaisiin myös antaa vapautua työtehtävistään ja siirtyä joko nauttimaan oikeasti kattavasta perustulosta (aluksi vaikkapa 1000 €/kk + asumismenojen huomioiminen) tai yhteiskunnallisesti tärkeille aloille, joilla työtä yhä riittää ja joista ei enää tehokkuuden tai "talkoiden" nimissä tingittäisi.

Asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Ei tämäkään ole. Joitakin perusteesejä voin kuitenkin esittää: Suomessa on aivan hitosti rahaa, sitä riittäisi erittäin hyvin kaikkien yhteiskunnan perustarpeiden ylläpitoon; työn ja varsinkin tarpeellisen työn käsitteet on kyseenalaistettava; kaikkien ei aina tarvitse tehdä työtä, eikä varsinkaan ihmisen toimeentulon perustarpeisiin liittymätöntä työtä; on rakennettava uusi tulevaisuus, jonka ei pidä perustua hyväosaisen kapitalistiluokan sanelemille arvoille, mitä varten on kumottava nämä arvot, niitä ylläpitävä valtamedia, niitä toteuttava hallitus sekä kapitalistinen järjestelmä.

torstai 13. lokakuuta 2016

Demokratian rääppiäiset

Kansalaisaloite on loistava idea. Aikana, jona äärimmäisen harvalla on "oma" kansanedustaja eduskunnassa, se tuo päätäntävallan pykälää lähemmäksi meitä edustuksettomia kansalaisia – ainakin periaatteessa. Moni kansalaisaloite on noussut eduskuntaan, ja yksi on hyväksytty eduskunnassa. Meille ihmisille tulee se miellyttävä tunne, että meillä on entistä enemmän välineitä saada äänemme virallisesti kuuluviin. On eduskunta-, presidentin-, kunnallis- ja eurovaalit sekä vuodesta 2012 tosiaan mahdollisuus valtakunnallisiin kansalaisaloitteisiin. Demokratia toimii?

Mietitäänpä hetkinen. Noin neljässä ja puolessa vuodessa suomalaiset ovat tehneet yhteensä 545 kansalaisaloitetta. Yrityksen puutteesta meitä ei siis voi syyttää. Aloitteista vain 13 eli 2,4 % on kerännyt vaadittavat 50 000 kannatusilmoitusta. Nämä 13 ovat edenneet eduskuntakäsittelyyn, mutta vain yksi (tasa-arvoinen avioliittolaki) on mennyt eduskunnassa läpi. Näin ollen eduskuntaan lähetetyistä aloitteista vain 7,7 % on hyväksytty; kaikista 545 kansalaisaloitteista tämä yksi on prosenttiosuutena alle 0,2 %! Tosin tässä vaiheessa useampi aloite – mm. äitiyslaki – on vielä käsittelemättä. Eduskuntaa onkin jopa syytelty tahallisesta hitaudesta kansalaisaloitteiden käsittelyssä.

Tätä havaintoa en ole tehnyt mielikseni, mutta näyttää siltä kuin kansalaisaloite vaikutuskeinona yritettäisiin tahallaan vesittää. Hetkittäin suorastaan epäilyttää, että tähän on alun perinkin pyritty tai uskottu. Kansanedustajien ja eduskuntainstituution penseys aloitteita kohtaan on vain yksi puoli asiasta. Toinen puoli on itse aloitteiden piirissä tapahtunut hölmöily ja sitä lähes luonnollisesti seurannut (valta)mediakeskustelu. Kansalaisaloitteita on tehty älyttömistä ja typeristä aiheista, kirjoitettu huonosti ja laadittu ilman minkäänlaista lakien ja oikeushistorian tajua. Useimmilla näistä aloitteista on vain satoja tai parituhatta kannatusilmoitusta, mutta ne kaikki joutuu ainakin otsikkotasolla kahlaamaan läpi etsiäkseen oikeasti hyviä ja tarvittavia aloitteita. Toisaalta jotkut typeryydet tai älyttömyydet ovat saaneet kannatusta ja huomiota, mikä on vielä pahempi asia uskottavuudelle. Esitän tässä kolme esimerkkiä:

1) Marraskuussa 2015 eduskuntaan lähetettiin kansalaisaloite rikokseen syyllistyneen ulkomaalaisen karkottamisesta. Se oli saanut alkunsa 2010-luvun alussa kulovalkean tavoin netissä levinneistä rasistisista väittämistä, joiden mukaan turvapaikanhakijat ja muut maahanmuuttajat syyllistyivät usein raiskauksiin ja muihin rikoksiin. Ilmapiiriä yllytti populistisen oikeiston, rasistien ja uusnatsien piireissä yleinen huuhaakuvitelma, että Suomen valtio hyysää mamuja. Kun aloite sai kokoon tarvittavat kannatusilmoitukset, se sai kuitenkin myös naurut. Kansalaisaloite nimittäin vaati Suomeen lakia, jollainen täällä on jo olemassa.

2) Kun tasa-arvoinen avioliittolaki oli hyväksytty eduskunnassa, sen vastustajat laativat Aito avioliitto -kansalaisaloitteen, jonka sisältö oli käytännössä yhtä kuin tasa-arvoisen avioliittolain kumoaminen. Myös Aito avioliitto -aloite sai harvinaisen paljon kannatusilmoituksia, joskin yli 60 000 vähemmän kuin kumoamansa aloite. Tällainen eteen-taakse-pelleily voi saada ihan naurettavat mittasuhteet. Brexitin innoittamana voidaan kuvitella vaikkapa jäsenyyttä EU:sta tai eurosta: jos valtio, jossa on kansalaisaloitejärjestelmä, hyväksyy eron unionista tai rahaliitosta, voi parlamenttiin putkahtaa nykyisessä liittoutumistilassa pysymistä kannattava aloite ennen kuin eropäätös on pantu täytäntöön. Kyllä riittäisi euroherroilla hampaissa kiristelemistä ja/tai naurussa pitelemistä. Totta kai Suomeen voisi laatia lain, jonka mukaan yhdelle kansalaisaloitteelle vastakkainen aloite voidaan hyväksyä vain, jos jälkimmäisellä on enemmän kannatusilmoituksia kuin ensimmäisellä. Mutta tämä vain korostaisi sitä juopaa, mikä kansalaisten aloitteilla on ilmiselvästi yhä eduskunnassa tehtyihin aloitteisiin.

3) Euroaiheesta saamme hyvän aasinsillan europarlamentaarikko Paavo Väyrysen laatimaan kansalaisaloitteeseen, jonka mukaan Suomessa olisi järjestettävä kansanäänestys maamme jäsenyydestä euroalueessa. Huomiota sai ymmärrettävästi se seikka, että pääministeripuolueen eurokansanedustaja, entinen moninkertainen ministeri ja moninkertainen presidenttiehdokas pyrkii vaikuttamaan käytössään olevien suorien välineiden sijaan "kansalaisena". Kaiken älyttömäksi huipuksi aloitteen saavutettua tarvittavat kannatusilmoitukset Väyrynen ilmoitti, ettei hän itse enää kannata omaa aloitettaan! Sinänsä kansalaisaloitteessa on kysymys tärkeästä asiasta, mutta tällainen pelleily syö uskottavuutta ja vesittää koko homman pahanpäiväisesti.

Voi olla mielikuvituksellista ajatella, että vallanpitäjät syöttävät kansalaisaloitejärjestelmään tahallaan uskottavuutta syöviä meemejä. Mahdollista se kuitenkin on – joskin, myönnettäköön, epätodennäköistä. Paljon varmempaa on, että kansalaisaloitejärjestelmä ei toimi samasta syystä kuin yleensäkin demokratia. Syynä on ihmisten tietämättömyys, sivistymättömyys ja tyhmyys. Tämä voi myös olla – hiukan todennäköisemminkin – tahallisesti aiheutettua. Tällä hetkellä hallitus romuttaa koulutusta vimmaisin leikkauksin, massaviihdeinstituutioksi ajetun Ylen ainoaa yleissivistävää televisiokanavaa ollaan lakkauttamassa, kaupallinen media on siinä tilassa kuin on, vapaa sivistystyö on vesitetty jo aikoja sitten pelkäksi self help -henkiseksi näpräilyksi ja niin edelleen. Kaikki tämä istuu samaan kokonaisuuteen vähän turhan hyvin. Kansalaisaloitteet toimisivat hyvin, jos ihmiset ymmärtäisivät kuvittelun sijaan ottaa selvää ja asioiden kannattaminen tai vastustaminen seisoisi tukevalla perustalla; äänestäminen toimisi hyvin, jos ihmiset selvittäisivät ja ymmärtäisivät, keitä heidän itsensä ja ympäristönsä parasta ajatellen kannattaisi äänestää. Nykysysteemi vieraannuttaa ihmisiä edellä mainituista ihanteista niin kuin pystyy.

Tämä on ominaista 2000-luvun demokratian rappeutumiselle: kansalaisilta ei näennäisesti oteta pois yhtään lakisääteistä valtaoikeutta, vaan niitä saatetaan jopa lisätä – samalla, kun todellinen valta liukuu yhä kauemmas kansalaisten ulottuvilta. Tätä eivät useimmat ihan fiksutkaan (liberaalit) ihmiset osaa nähdä tai suostu näkemään. Olin häviävän pientä vähemmistöä yhdistäessäni kauden 2007–11 lukuisat eduskuntapaikasta luopumiset koko parlamentaarisen järjestelmän asteittaiseen vallanmenetykseen, josta kieli hallitusohjelmaluonnoksen tilaaminen amerikkalaiselta McKinsey & Company -konsulttitoimistolta. (On mielenkiintoista, että Ylen alkuperäinen uutinen tästä tilauksesta on poistettu; nettihaku löytää sen vielä tätä kirjoittaessani.) Yhä useampi yhteiskuntakriitikko on myös kääntynyt entistä kielteisemmäksi koko poliittista järjestelmää kohtaan, mikä valitettavasti pönkittää nykyisten todellisten vallanpitäjien asemaa entisestään. On kuin meitä ohjailtaisiin kohti tilaa, jossa demokratian jämäversiokin voidaan hylätä turvallisesti, ilman kansannousuja tai edes tusinaluokkaa uskottavampia mielenosoituksia – joiden olemassaolosta valtamedian on aina vain helpompi olla piittamatta – ja valta siirtää virallisestikin niille tahoille, jotka siitä ovat jo käytännössä kahmaisseet leijonanosan: sikarikkaille kansainvälisen suurbisneksen pampuille, jotka vain hyvää hyvyyttään antavat köyhien ja muiden luusereiden elää.

Ellemme herää ajoissa, joudumme tulevaisuudessa taistelemaan demokratian puolesta tilassa joka vallitsi, ei ennen 1960- tai edes 1900-lukua, vaan ennen 1500-lukua.

Yksikään demokraattinen muutosliike, jonka ohjelma ei painota riittävästi ihmisten opettamista, sivistämistä ja tietoisuuden herättämistä, ei tule aikaansaamaan tarvittavaa muutosta parempaan.

torstai 6. lokakuuta 2016

Myytti syvistä riveistä

Syyskuussa 2016 Suomi vavahteli, kun uusnatsi oli tappanut 28-vuotiaan antifasistin Jimi Karttusen. Nopealla aikataululla järjestetty natsien ja rasismin vastainen mielenosoitus keräsi Helsingissä eri arvioiden mukaan 15 000–20 000 osallistujaa. Itse osoitin mieltäni Tampereella noin tuhannen samanmielisen seurassa, vaikka moni tamperelainen oli matkustanut Helsinkiin. Koska mielenilmauksia oli useissa muissakin suomalaiskaupungeissa, voimme arvioida 20 000 tai jopa 25 000 ihmisen osoittaneen mieltä rasismia ja natseja vastaan lauantaina 24. syyskuuta. Tämä on Suomen mittakaavassa todella paljon – mahdollisesti enemmän kuin kertaakaan tällä vuosikymmenellä.

Sosiaalinen media bongasi vikkelästi erään fasistisymppaajien vastamielenilmaukseen osallistuneen miehen kommentin, jonka mukaan "me hävittiin tämä": heikäläisiä oli ollut vain 15 henkilöä eli enintään tuhannesosa Narinkka- ja Senaatintoria kansoittaneesta antifasistisesta kansanjoukosta. Tampereen Tullintorilla stand up -koomikko puki asian sanoiksi näin: jos "vastamielenosoitus" on yhtä kuin kiitospaita-Pera, pilottitakki-Make ja pari kaveria, ei kyseessä ole mikään vastamielenosoitus vaan äänekkäät pussikaljat. Itse kehotin Twitterissä: "Rasistit, nyt on aika luovuttaa." Viimeistään tämän perusteella pitäisi olla aivan selvää, että aktiivisten kansalaisten moninkertainen, murskaavan ylivoimainen enemmistö vastustaa rasismia, uusnatseja ja poliittista väkivaltaa, ja passiivisempien kansalaisten mielipide-enemmistö myötäilee enemmän aktiivista enemmistöä kuin häviävän pientä vähemmistöä.

Mutta maltetaanpas hetkinen. Hämmennyksekseni on edelleen noussut esiin muutamia ääniä, joiden mukaan on olemassa jokin laajamittainen unohdettu kansa, jota fasismin vastustaminen ei miellytä ollenkaan. Näiden äänien mukaan antirasistien ja -fasistien tuhatkertainen osallistuminen rasisti- ja fasistimielisiin verrattuna ei kerro syvien rivien ajattelusta yhtään mitään – mieluummin jopa päinvastoin. Samat (itse asiassa vielä useammat) äänet ovat samastaneet myös Rajat kiinni -mielenosoitukset kansan syviin riveihin, vaikka niissä on todistetusti kierrätetty bussilla samoja muutamia kymmeniä aktivisteja. Kaikki tällaiset puhujat eivät ole oikeistolaisia propagandisteja, vaan satunnaisia sosiaalisen median käyttäjiä tai peräti toimittajia, jotka näyttävät vilpittömästi uskovan unohdetun kansan myyttiin.

Onko jossakin olemassa tällainen unohdettu kansa? Itse olen tähän aiheeseen liittyen kirjoitellut sekä poliittisluontoisesti (otsikolla Suomen kesän poliittista realismia, 2014) että epäpoliittisemmin (Syrjäsuomalainen sydän, 2016). Näiden tekstien ydinajatus on jotain sinnepäin, että nyky-Suomen kasvukeskusten ja valtaväylien ulkopuolelta löytyy paljon sellaista asuttua Suomea, josta nykysuomalaisella ei ole haisuakaan, mikäli hänen elämänsä sijoittuu noihin kasvukeskuksiin ja valtaväylien varsille. Tällainen syrjä-Suomi vieroksuu vihreitä ja myös vasemmistoliittoa, koska näiden ideat ovat urbaanisti liian vieraantuneita; niinpä suurin kannatus valuu keskustalle ja 2010-luvulla ajoittain myös perussuomalaisille, koska nämä puhuvat syrjäsuomalaisten ymmärtämää kieltä. Tietystä elitistisestä näkökulmasta jonkinlainen "unohdettu kansa" voi tosiaan olla olemassa. Maaseudun lisäksi syrjäytettyä väestöä voi olettaa löytyvän asutuskeskusten lähiöistä. Tiedämme, että lähiöbaarissa voi hyvinkin törmätä maahanmuuttokielteisiin tai rasistisiin äänenpainoihin. Tarkoittaako tämä siis, että kansan syvät rivit ovat ideologisesti lähempänä uusnatseja kuin natsien vastustajia? Tokkopa. Tätäkin kuviota olen jo aiemmin liipannut läheltä pohdiskellessani Suomen "mustia turkkilaisia". Voidaan myös miettiä, että sehän kansa vasta onkin unohdettua, jonka ääni ei kuulu edes lähiökapakan kantapöydässä.

Käsitys maaseudun tai lähiöiden syvistä riveistä rasistisina tai fasistimielisinä on itse asiassa elitistinen, aivan yhtä elitistinen kuin kuvitelmat maaseudun ja lähiöiden syrjäytetyn väestön ongelmattomasta myöntymisestä postmodernistisiin teknokraattisiin ideoihin ja ratkaisuihin. Jokaisen olisi syytä kurkottaa oman kuplansa ulkopuolelle, ei stereotyyppisen vastakuplan sisään, vaan kohtaamaan inhimillisesti sellaisia ihmisiä ja sellaisten ihmisten todellisuutta, mitä ei omaan kuplaan yksinkertaisesti näy. Hyvänä lisäsääntönä voidaan muis(tut)taa, että omasta normista poikkeaminen voi ensi alkuun korostua omassa näkökentässä ja luoda vaikutelmaa, että poikkeavia on isompi osuus kuin todellisuudessa. Jos maahanmuuttajien määrän kasvusta huolestunut valkoinen suomalainen hyppää keskustasta lähiöön suuntaavaan bussiin, hänelle saattaa ensin lipsahtaa "bussi on täynnä mamuja" -mielikuva, vaikka vitivalkoiset kantasuomalaiset olisivat matkustajien selkeä enemmistö. Samalla tavoin yksi vastaan horjuva känniääliö voi luoda vaikutelman, että tässä kylässä on paljon juoppoja – ja yksi pizzerian edustalla kuultu n-sanan käyttö illuusion, että tämän lähiön ihmiset ovat rasisteja.

Oma omituinen lukunsa on sekin, että moni fasismin ja rasismin vastustaja kuvittelee pikkunatseja ja julkirasisteja olevan joka paikassa. Ei heitä ole. Netissä korostetun aktiiviset, omaa poliittista muka-epäkorrektiuttaan märehtivät maahanmuuton vastustajat ovat koko ajan olleet pieni vähemmistö. Itse ymmärsin tämän viime syksynä (ts. 2015) udeltuani SPR:n kirpputorin työntekijöiltä, ovatko nämä saaneet kritiikkiä turvapaikanhakijoita auttavasta toiminnasta kritiikkiä. Asia oli kuulemma päinvastoin: kritiikin sijaan asiakkailta oli tullut kehuja ja kiitoksia. En millään ilveellä osaa mieltää Kontin tavanomaista asiakaskuntaa mukaan sellaisiin mielenosoituksiin, joihin olen itse osallistunut. Luulot kansan syvistä riveistä jotenkin fasistisina, ehkä natseja symppaavina, eivät ole mitään muuta kuin kauan jatkuneen tietoisen oikeistopropagandan seurausta – edustivatpa luulottelijat mitä poliittista kantaa hyvänsä. Sitä propagandaa ovat meille suoltaneet kaikki valtamediat, joukko poliitikkoja ja julkkiksia sekä viimeisin hallitus. On psykologisesti ymmärrettävää, että tällaisen paineen alla taustoiltaan moninaiset ihmiset alkavat tosissaan fantasioida joistakin kansan unohdetuista syvistä riveistä, jotka ovat rasisteja tai natseja ja valmiita hyökkäämään niin antifasistien kuin maahanmuuttajien kimppuun tai ainakin hyväksymään toisten hyökkäkset. Kun valhe toistetaan riittävän monta kertaa, siitä tulee totuus. Myytti syvistä riveistä rasistisina tai fasistisina on pelkkä myytti, joka on murrettavissa; sitä ylläpitävät tahot, joilla olisi välineet myytin murtamiseen, mutta eivät tee sitä, koska ylläpitäminen on niille kannattavampaa. Meidän on siis murrettava tällainen humpuukimyytti ihan itse – ja aloitettava omasta itsestämme.

maanantai 19. syyskuuta 2016

"Kaikki pikku runkkarit huutaa lokeroissaan..."

Eppu Normaali ei kuulu maailmani tärkeimpiin yhtyeisiin, mutta sen varhaistuotannosta löytyy monta mainiota siteerauskohtaa. Kuka tuntee kappaleen Rääväsuita ei haluta Suomeen (1978), tunnistaa myös kirjoitelmani otsikon ja sitä ympäröivät tekstinkohdat. Edelliset rivit kuuluvat näin: "Pioneereille olen faskisti / ja faskisteille pioneeri..." Ja mitä ne pikku runkkarit huutavat lokeroissaan? "...jollet ole puolellamme / olet meitä vastaan." Kuka haluaa kuulua tähän muun muassa George W. Bushin ansiokkaasti tähdittämään ihmisryhmään? Itsetyydytys on kyllä lakannut tarkoittamasta jotain säälittävää ja häpeällistä, mutta "runkkari" on siitä huolimatta sekä ruma sana että pilkkanimitys. Vähättelevä "pikku"-sanakaan ei tee kohteestaan alempiarvoista, sillä pienempien puolella on hyvä olla isossa maailmassa, mutta "huutaminen lokeroissa" on ainakin täysin yksiselitteisesti negatiivista. Lyhyesti tiivistettynä: Älä jää lokeroosi huutamaan kaikkien niiden, jotka eivät ole puolellasi, olevan sinua vastaan!

Mistäs tällaiset ajatukset ovat nyt ilmestyneet päähäni? Tietysti suomalaisesta nettikeskustelusta syyskuussa 2016. On psykologisesti ymmärrettävää, että ensimmäinen suomalainen poliittinen kuolonuhri 67 vuoteen – uusnatsin tappama Jimi Karttunen – herättää voimakkaita tunnereaktioita. Uhrin poliittiseen kantaan samastuvan ihmisen viha saattaa kohdistua keneen hyvänsä kanssaihmiseen, joka ei ole tehnyt voitavaansa estääkseen tällaisen teon – eikä näytä tekevän voitavaansa ehkäistäkseen samanlaiset teot tulevaisuudessa. On myös täysin ymmärrettävää, että populistisen ja radikaalin oikeiston harjoittama Karttusen mustamaalaaminen herättää vihanpuuskia: näitä ryhmiä vastaan on oltava sataprosenttisen ehdottomasti eikä hyssytellen tai empien. Edelleen on ymmärrettävää, että poliittisten johtajien kuten Juha Sipilän ja Timo Soinin aivan naurettava "haukutaan nyt sitten kaikkia ääriryhmiä tasapuolisesti" -suhtautuminen on herättänyt ärtymystä ja kiukkua. Kaikki tämä on tapahtunut minullekin. Ja siitä huolimatta olen itse saanut osakseni pienen osan siitä kiukusta ja ärtymyksestä. Miksi? Siitä syystä, että omaan silmääni ovat lukemattomat aivan tavallisetkin ihmiset nyt yhtyneet puna-musta-vihreän kansanosan huoleen ja suruun. Minusta se, etteivät kaikki ole heti aktiivisesti liittymässä antifasistisiin liikkeisiin tai avoimesti sotajalalla uusnatseja vastaan, ei tarkoita, että kaikki nämä ihmiset hyväksyisivät fasismin ja uusnatsit. Mutta joillekuille se tarkoittaa sitä, tämä tekee halveksituista "tolkun ihmisistä" vastapuolen ja minusta vastapuolen hyysääjän.

Tosiaan, poliittisesti latautunut väkivalta on psykologisesti ymmärrettävä syy yllä esitetyn kaltaisille ylilyönneille. Ikävä kyllä lokerossa huutaminen ei rajoitu tähän tapaukseen. Olen esimerkiksi saanut kuulla, että sisälläni asuu "käppäukko", koska epäilin erään 'mies lähestyy naista asiattomasti' -kertomuksen yksiselitteistä vallankäyttöluonnetta; pidin mahdollisena, että tarinan mies oli yksinäinen, epätoivoinen ja enemmän säälittävä kuin tuomittava. Olen myös tullut leimatuksi mielenterveysongelmien vähättelijäksi, koska kyseenalaistin nykyisen lääkkeitä ensisijaisesti tuputtavan hoitosysteemin. Kerran myös Twitter-kommenttini, joka oli suora lainaus linkitetystä tekstistä, käsitettiin vastaväitteeksi linkitetylle tekstille. Älytöntä. Alkuaan ehkä hyväntahtoiset, mutta kyynistyneet ja vimmaiset liberaali- tai mustavihertävät nettikeskustelijat ovat toimineet pahimmillaan erehdyttävästi samalla logiikalla kuin varsinainen vihollisensa, Hommaforumin ja MV-"lehden" perseilypiirit. Jos henkilö A esittää mielipiteen, joka poikkeaa oikeaoppisesta ryhmämielipiteestä, hänet leimataan (usein, ja ainakin minun tapauksessani, aiheetta) jonkin stereotyyppisen vastapuoliryhmän jäseneksi ja hänen kuvaansa istutetaan samalla leimakirveellä lyötyjen henkilöiden B ja C esittämiä näkemyksiä, jotka eivät välttämättä (kuten tässä tapauksessa) edusta A:n kantaa ollenkaan. Tällainen ei olisi niin tuomittavaa, jos olisin fasisti tai uusnatsi, mutta tosiasiassa en ole edes "tolkun ihminen". Sen sijaan olen lujatahtoinen äärivasemmistolainen, joka näkee joskus naiseen asiattomasti höpsähtävässä miehessäkin potentiaalisen puolustettavan sorretun sekä lääkkeitä tuputtavan hoitosysteemin taustalla ison ruman lääkebisneksen.

Ihan oikeasti nyt. Meillä sorron ja riiston vihollisilla, fasismin, rasismin, oikeiston, naisvihan, mielenterveysongelmien vähättelyn ja ison bisneksen vastustajilla ei ole mitään aihetta ruveta fundistelemaan ja kuppikuntaistumaan. Se on pahinta, mitä voimme tehdä. Ja arvaa, keitä se hyödyttää kaikkein eniten? Nykyisiä vallanpitäjiä sekä pelkoja lietsovaa oikeistoa – sortajia, riistäjiä ja sellaisiksi haluavia. Heille on erinomaiseksi eduksi se, että heidän vastapuolensa ja vihollisensa on hajanainen ja riitelee keskenään.

Ei riidellä keskenämme, vaan yhdistytään! Hyväksytään tosiasia, ettemme ajattele aina kaikesta samalla tavoin.

Ei syyllistetä ja solvata niitä, jotka ovat passiivisempia kuin me, vaan ollaan vastaanottavia heitä kohtaan ja houkutellaan heidät puolellemme! Eivät he tule syyllistäjien ja solvaajien luo, vaan vastaanottavaisten kanssaihmisten luo.

Ei perseillä! Ei olla samanlaisia kuin he, joiden vallan me haluamme kumota.

Tehdään mainio vallankumous!

maanantai 29. elokuuta 2016

Vanhoillinen ylimysten maa?

Ammoisina aikoina, kun ViPu oli voimissaan ja järjesti kapakkapolitiikkailtoja Tampereella, piipahdin myös inttämässä luennoineelle filosofi Mikko Lahtiselle, ettei älymystö tarkoita samaa kuin sivistyneistö. Jälkimmäiseen katson kuuluvani itsekin, sillä minulla on akateeminen loppututkinto; jälkimmäistä pidän myös potentiaalisesti vallankumouksellisena yhteiskuntaluokkana. Älymystöstä taas on sanonut hyvin Erno Paasilinna: Suomessa älymystö on tavannut tarkoittaa samaa kuin ylimystö. Lahtinen ei pitänyt kommenttiani puupenninkään arvoisena, joten tein äkkiseltäni päätelmän: hän edustaa itse älymystöä ja minä en. Jos älymystö merkitsee käytännössä ylimystöä, jokaisella sen edustajalla on asema ja minunlaiseeni sivistyneistöproletaariin verrattuna ylenmääräinen sananvalta.

Mitä puhe ylimystöstä älymystönä tekee 2010-luvun Suomessa? Persulaisissa piireissä tykätään mieluummin ajatella kääntäen: älymystö toimii ylimystönä. Tämä avaa jo hiukan mysteeriä. Liberaaleissa piireissä (johon luen myös liberaalin keskustavasemmiston) on tykätty ajatella, että Suomesta oli ennen 2010-lukua tullut avoin, suvaitseva ja ymmärtävä yhteiskunta. Niinpä nyt tavataan hämmästellä, mistä nämä persulaiset ja patakokoomuslaiset ilmiöt äkkiseltään ilmestyivät. Eihän meillä enää pitänyt olla tällaisissa määrin rasismia, homofobiaa ja naisvihaa, ei luonnon riistämistä (mitä Talvivaara edellä, sitä Viiankiaapa perässä?) eikä hämäriä salaoperaatioita, joihin julkinen valta on sotkeutunut (ajankohtaisena esimerkkinä Särkänniemen delfiinien siirtäminen Kreikkaan).

Ikävä kyllä, vanhoillisuus ei ole tehnyt paluuta Suomeen, vaan Suomi on pohjimmiltaan ollut koko ajan vanhoillinen maa. Liberaaleilta puuttuu kyky yhdistellä asioita tai heillä on ylenmääräinen taipumus luokitella asioita. Pikaisesti voisi näyttää siltä, että noin 1980-luvun puolivälistä jonnekin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolelle Suomi vapautui ja avautui tuntuvasti. Tavallaan näin onkin. Kehitys ei kuitenkaan ole ollut niin radikaalia ja tapahtunut niin syvällä kuin liberaalit luulevat. Samoin 2010-luvulla kehitys ei ole kulkenut päinvastaiseen suuntaan, vaan lähinnä polkenut paikallaan – sen sijaan koko ajan olemassa ollut vanhoillisuus on (kiintoisan paradoksaalisesti osana vapautumista ja avautumista tai sen väistämättömänä vaiheena) löytänyt uuden äänen itselleen.

Esitän kaksi esimerkkiä, jotka saattavat luokittelevasta mielestä näyttää epärelevanteilta. Suomalainen päihdepolitiikka kulki 1980-luvun jälkipuolella ja 1990-luvun alkupuolella selkeästi liberaalimpaan suuntaan. Alkot muuttuivat itsepalvelumyymälöiksi, tuontioluet putkahtivat myyntihyllyille, kaljakarsinat ilmestyivät lukemattomiin kesätapahtumiin ja ravintolassa saattoi käydä juomassa ilman näennäisen syömisen pakkoa. Bilekulttuurin täydellistä muuttumista on kuvannut hyvin sosiologi Antti Maunu väitöskirjassaan Yöllä yhdessä. Jopa keskustelu kannabiksen laillistamisesta pääsi käyntiin. Uutta avointa alkoholikulttuuria alettiin kuitenkin suitsia jo 1990-luvun aikana, mitä käännettä vauhditti huolestunut kansalaiskeskustelu ns. limuviinoista. Monissa kaupungeissa kiellettiin alkoholinkäyttö julkisella paikalla. Puistovahtejakin palkattiin valvomaan säännön noudattamista kesäiltoina. Tämä tapahtui siis samoina vuosina, kun samansukupuolisille laadittiin oikeus rekisteröidä parisuhteensa – ja Vappu Taipale tunnusti LSD-kokeilunsa, mistä nousikin laaja paheksunta ehkä hänelle yllätyksenä. Kannabista ei ole vieläkään laillistettu, ja harva edes muistaa, kuinka esimerkiksi yliopiston kahvilassa saattoi 1990-luvulla nauttia olutta tai siideriä.

Toisaalta keskustelu Ranskan burkinikiellosta ja Helsingin Pihlajasaaren nakurantaepisodista on muistuttanut kiintoisasta vaiheesta suomalaisessa rantaelämässä. 1980-luvun loppuvuosina sekä 1990-luvun alussa ja puolivälissä oli nimittäin verraten yleistä nähdä yläosaton nainen tavallisella uimarannalla. Parikymppisenä Oulussa tuli käydyksi joskus kuumina kesäpäivinä Tuiran rannalla, joka oli enemmän auringonotto- kuin uimapaikka. Siellä saattoi nähdä tuttuja, fiilistellä ihmismassoja ja tehdä havaintoja vapaamielisistä naisista. Itselläni ei olisi tullut mieleenkään osallistua myönteistä havaintoa kummempaan häirintään, mutta seuranneina vuosina käytiin kansalaiskeskustelua vähäpukeisia naisia häiritsevistä miehistä. Naisten oma kulttuuri ja koko yhteiskunta kääntyivät alastomuudelle kielteisemmiksi. Tämä käänteinen kehitys oli aivan ehdottomasti käynnissä jo ennen kuin jumalanpilkkapykälä poistui Suomen laista vuonna 1999.

Luokitteleva mieli ajattelee, että jos yhteiskunta kerran on matkalla edistyneempään suuntaan, esiin putkahtavien vanhastaan taantumuksellisilta näyttäneiden näkemysten on oltava edistystä. Ehkä myös epärelevantilta tuntuvat pikkuasiat on asiallista uhrata ajankohtaisempien isojen asioiden edistämiseksi. Tai sitten välinpitämätön mieli vain unohtaa, missä järjestyksessä asiat ovat tapahtuneet – "metroseksuaali" olisikin muotitermi ennen kuin Suomeen päätettiin rakentaa lisää ydinvoimaa (2002) eikä päinvastoin. Näin ylläpidetään kertomusta uudesta, suvaitsevasta ja ymmärtävästä liberaali-Suomesta, jonka persulaisuus ja kokoomusöykkärit tärvelivät. Valitettavasti sellaista Suomea ei ole oikeasti ollut olemassakaan. Jonkinlainen liberaali trendi on kyllä havaittavissa noin 1987–96, mutta trendit eivät muuta yhteiskunnan syvärakennetta. Täsmälleen sama pätee myös uuskonservatiiviseen trendiin noin 2007–16.

Vanhoillisessa maassa on tietysti ylimyksiä. Antiikin Spartasta nykyajan Venäjään ja Ukrainaan on ylimysvalta paiskannut kättä konservatiivisuuden kanssa. Wikipedian mukaan ylimystö on "pysyvästi etuoikeutettu yhteiskuntaluokka, jonka asema perustuu syntyperään, varallisuuteen, sosiaaliseen asemaan tai muuhun vastaavaan syyhyn". Tästä juolahtaa mieleen 2010-luvun kulttuuri, jonka valtavirta käyttäytyy pysyvästi etuoikeutetun tavoin. Mitään muuta kuin valtavirtaa ei ole virallisesti olemassakaan, valtavirta pyörittää itse itseään ja ammentaa itsestään, ja mukaan pääsee vain olemalla jollakin lailla valtavirrassa jo valmiiksi. Sanan 'valtavirta' paikalle voi vaihtaa myös sanan 'valtamedia'. Sosiaaliseen mediaan taas liittyy illuusio kaikkien samanarvoisuudesta; tosiasiassa ennestään tutut ja suositut tulevat siellä entistä tutummiksi ja suositummiksi – valmiiksi syrjäytettyjä taas syrjäytetään lisää. Toimittaja Aleksanteri Pikkaraisen sanoin blogit ja Facebook ovat antaneet äänen "noin kymmenelle tyypille, joita luetaan – muut olivat jo muutenkin luettuja". Tämä saattaa tuntua liberaalin silmään hörhöilyltä, mutta Suomen 2010-luvun kulttuurissa pääsee esiin ja kerää todellista sananvaltaa vain nöyristelemällä sopivasti entisiä valtapiirejä. Tämä koskee myös niitä persulaisia älämölöitsijöitä, joista kukaan edelleen oikeasti välittää. Jos olen valtavirrasta ulkona ja valtapiireistä riippumaton, kukaan ei tule tietämään minusta yhtään mitään.

Tätä yhdistelykyvytön, luokitteluun taipuvainen mieli ei ymmärrä: kaikilla vanhoillisilla ja taantumuksellisilla näkemyksillä ja ilmiöillä on yhteinen piirre. Se liittyy valtaan ja ylimystöön. Keillä sitä valtaa on ja kuuluvat ylimystöön tai käyttäytyvät ylimystön tavoin, näkevät alempien yhteiskunnallisten asemien edustajat uhkana itselleen ja yhteiskuntajärjestykselle. Päihdekiellot eivät ole vain älykästä talous- ja terveyspolitiikkaa, vaan hyväosaisten suojautumista huono-osaisilta. Liian niukan tai runsaan vaatetuksen kiellot eivät ole estetiikkaa tai tasa-arvon puolustamista, vaan järjestyksen suojaamista kuvitellulta barbarialta. Kulttuurin ja taiteen valtavirran etuoikeutettu asema ei ole kulttuurisen kehityksen luontainen seuraus, vaan hallitsevalle yhteiskuntaluokalle sopivan kulttuurin ja taiteen suojaus alempien yhteiskuntaluokkien epäilyttäviä kulttuuri-ilmiöitä vastaan. Median sananvalta ei määräydy ihmisten vapaan ja avoimen kiinnostuksen pohjalta, vaan kiinnostavuutta ohjaillaan hyväosaisten luokkaitsesuojelun pohjalta. Särkänniemi ei yrittänyt salata delfiinien siirtoa voidakseen tehdä operaation sujuvasti, vaan suojautuakseen alempiluokkaisen aktivismin kuvitellulta barbarialta. Kaivos-, ydinvoima- ja tekoallashankkeet eivät ole vain taloudellisen hyödyn tavoittelua, vaan myös luonnon hallitsemista; oikeistolaisen valtaideologian mukaan luonnon kaaoksen saaminen hallintaan ja järjestykseen on ihmiskunnan eli ylimystön tärkein saavutus ja turva. Ja niin edelleen.

Uuskonservatiivinen trendi alkaa kuitenkin olla mennyttä. Suomi ei ole ikinä ollut niin liberaali maa kuin liberaalit ovat luulotelleet, muttei nytkään ole niin vanhoillinen maa kuin vanhoilliset luulottelevat. Uuden liberaalin trendin sijaan tarvitaan yhteiskunnan syvärakenteen sosialistinen muutos. Sen myötä sekä vanhoillisuuden, ylimystön olemassaolon että uhkien täytyy hävitä.

maanantai 1. elokuuta 2016

Mustat turkkilaiset, vasemmisto ja MV

Turkin viimeaikaisten tapahtumien pohjalta Johanna Vuorelma kirjoitti Politiikasta-verkkolehdessä erinomaisen artikkelin. Se avaa Turkissa vallitsevaa puolikuvitteellista jakoa "valkoisiin" ja "mustiin" turkkilaisiin. "Valkoisia" ovat kaupunkien uudistusmieliset menestyjät, klassinen 1900-luvun eliitti. "Mustilla" tarkoitetaan maaseudun ja syrjäseutujen uskonnollis-konservatiivisia asukkaita, joita eliitti on pyrkinyt sivistämään. Turkin yhtyminen globaaliin markkinajärjestelmään tarjosi väylän uudelle talouseliitille, joka onkin taustaltaan "mustaa" ilman minkäänlaista eurooppalais-länsimaista sivistyspyrkimystä. Uuden eliitin olemassaolo on Recep Tayyip Erdoğanin vallalle välttämättömyys: uskonnollis-konservatiivisena hahmona hän voi vedota "mustien" turkkilaisten perinteiseen epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen ja olla silti uskottavasti vallanpitäjä.

Ei tarvitse olla ruudinkeksijä huomatakseen Vuorelman tavoin, että vastaavanlainen jako löytyy myös kotimaastamme. Itse kirjoitin vuonna 2014 Suomen kesän poliittisesta realismista. Se muistutti, kuinka musertavan kaukana kaupunkien bitcoineja ja muita teknokraattisia ideoita tarjoava kulttuurielitismi on keskustaa ja perussuomalaisia äänestävästä kansasta, jota Suomessa on enemmän kuin urbaaneissa piireissä maltetaan muistaa. Suomen "mustien turkkilaisten" maailmankuvassa koti, uskonto ja isänmaa ovat yhä paikoillaan. On helppo ymmärtää, että perussuomalaisten nousu vetosi juuri tähän kansanosaan. Valtaapitävä Juha Sipilän perskekohallitus on kuitenkin tehnyt enimmäkseen kokoomuslaista politiikkaa, jossa persulaisuudesta muistuttaa vain pieni muukalaisvihamielinen vivahde – luonnollisesti ala-arvoisin ja lattein osa suomalaisen uuskonservatismin ideologiaa.

Punavihreällä poliittisella suunnalla on usein erehdytty latteaan kuvitelmaan, että perussuomalaisten nousu johtui satojentuhansien suomalaisten halusta olla muukalaisvihamielisiä, rasisteja tai natseja. Nyt viimeistään täytyisi käsittää, mitä merkitsee, että kun juuri tämä osa persulaisuutta on tallella, yli puolet puolueen kannattajista on lähtenyt lätkimään. Perussuomalaisten nousu ei pohjautunut pelkkään maahanmuuttokielteisyyteen, vaan "mustien" suomalaisten kokonaisvaltaiseen epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen. Mukana on sekä maaseudun ja syrjäseutujen perinteisiä keskustan äänestäjiä että työväenluokan perinteisiä SDP:n äänestäjiä sieltä vanhoillisesta päästä. Nämä puolueet eivät enää vedonneet konservatiiviseen kansanosaan, joka oli kyllästynyt hiihtämään perässä yhteiskunnan kulttuurisissa muutoksissa ja jonka piirissä kristinusko on kovempaa valuuttaa kuin Euroopan unioni. On karkea virhe samastaa kaikki tällaiset kansanryhmät muukalaisvihaan tai fasismiin.

2010-luvulla on suomalaisilla markkinoilla hillunut monenlaista itsensä – ainakin näennäisesti – unohdettuun kansaan samastavaa toimijaa. Yksi niistä on MV-"lehti", jota on koko olemassaolonsa aikana haukuttu muun muassa toisilta ilman lupaa kopioiduista jutuista, valheiden ja huuhaan levittämisestä sekä rasismista. Kyseessä on minusta ihan ala-arvoinen media, joten ei sen sisällöstä sen enempää. Punavihreällä poliittisella suunnalla on toivottu MV:n lakkauttamista koko sen olemassaolon ajan, joten nyt, kun asia voi olla toteutumassa, vasemmalla on myhäilty tyytyväisinä. MV-"lehteen" kohdistunut poliisitutkinta on kuitenkin varsin kyseenalainen juhlimisen aihe vasemmistolle. Jos viranomaiset lakkauttavat MV:n, vasemmisto tulee samastaneeksi itsensä valtaa pitävään systeemiin ja vahvistaneeksi – ironisesti – MV:n osaltaan ylläpitämää puppuväittämää, jonka mukaan "vihervasemmisto" on vallassa. Nythän MV:tä olisi sulkemassa sama instanssi, joka sulkee anarkistimielenosoittajat puoleksitoista tunniksi kadunpätkälle ja roudaa ydinvoimaa vastustavia mielenosoittajia tekaistuin syin putkaan. Samalla rasistinen äärikonservatiivioikeisto saa uuden, täysin katteettoman sulan hattuunsa "sananvapauden" puolustajina ja mediakapinallisina.

Vasemmistossa täytyisi nyt nähdä asioiden yhteydet entistä tarkemmin. Itse en esimerkiksi usko, että poliisia tai edes valtamediaeliittiä kiinnostaa tippaakaan MV-"lehden" rasismi. Sen sijaan väärät mielipiteet esimerkiksi lääketeollisuudesta tai maailmanpolitiikasta Suomen "valkoinen" eliitti kokee varmasti uhkana. Poliisin ja valtamedian kelkkaan ei yksinkertaisesti pidä hypätä vahingossakaan, niin kuin ei katupartioiden ja MV:n kelkkaan tai kokoomuksen ja EK:n kelkkaan. Vaikka jokin yksittäinen näkökulma tuntuisikin järkeenkäyvältä, asian taustalla on aina jotakin mätää. Tunsin esimerkiksi kiusaantunutta myötähäpeää lukuisien vasemmistolaisten yhtymisestä Helsingin Sanomien (ja muun valtamedian) yksisilmäiseen rokotuskriittisyyden "kritiikkiin". Ei Hesaria kiinnosta (vain) rokottamatta jättämisen mahdollinen vaikutus, vaan (myös) lääketeollisuuden nenille hyppiminen ja käytänteellisestä ruodusta poikkeaminen. Lisäksi tietynasteinen rokotuskritiikki on varsin perusteltua. Musta siellä, valkoinen täällä -ajattelu on johtanut monella punavihertävästi ajattelevalla myös yksipuoliseen EU-myönteisyyteen ja Venäjä-vastaisuuteen. Rasistiääliö Donald Trumpia haukutaan yhtä usein (kuvitellun) Venäjä-myönteisyyden kuin rasismin ja ääliömäisyyden tähden; se sivuutetaan, että Hillary Clinton on todennäköisempi lännen Venäjä-vastaisen sodan sytyttäjä. Erdoğania vastaan on puolestaan huudeltu EU:ta; se unohdetaan, että europolitiikka on sekä osaltaan aiheuttanut Erdoğanin AKP-puolueen valtaannousun että periaatteessa tukenut sitä.

Vasemmistolla ei kerta kaikkiaan ole varaa tehdä sellaista virhettä, että se samastuisi mihinkään eliittinäkemykseen, eliittiin tai vallanpitäjiin. Sen toivo on "mustien" suomalaisten, puolikuvitteellisen unohdetun kansan saamisessa mukaan. Tämä ei vaadi konservatiivistumista eikä uskonnollisuutta, vaan fokuksen laventamista ulos kaupunkikuplasta sekä toiseuden ymmärtämistä. Ironista kyllä, toiseuden ymmärtäminen on jo kauan kuulunut vasemmiston pyrkimyksiin. On opittu ymmärtämään esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen ja maahanmuuttajien perspektiiviä, mutta toisenlainen syrjä-Suomi on ulkoistettu "meistä" ryhmään "muut". Siihen ryhmään ei pidä suhtautua yksisilmäisen vastustavasti, leimaavasti tai elitistisellä "valkoisella" sivistämismeiningillä. Kun vasemmisto edustaa – ja on – uskottavasti unohdettua kansaa, sillä on kaikki poliittiset avaimet käsissään. Persulaisuus on mennyttä. Tilaisuus on nyt.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Pieni kirjoitus Brexitistä

Juhannuksena 2016 hämmästelimme, kun enemmistö brittiäänestäjistä oli ilmaissut kantansa kansanäänestyksessä: Ison-Britannian on erottava Euroopan unionista. Sen jälkeen mielipiteemme jakautuivat eräiden perussuomalaistaustaisten laadittua kansalaisaloitteen, jonka mukaan Suomessa on järjestettävä kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Ihmettelimme myös, kuinka britit ovat jäämässä ihmettelemään kansanäänestyksensä tulosta, jonka paneminen täytäntöön on jäämässä epäselväksi. Sitten olikin jo heinäkuu, katsoimme jalkapallon EM-kisat loppuun, taivastelimme Nizzan ja Turkin tapahtumia, ja osa meistä höpsähti hiustenkärkiään myöten Pokémon GO -peliin. Se siitä sitten?

"Brexitin" yhteydessä on tavattu puhua, että äänestystulos on oire jostakin, mikä täytyisi korjata tai parantaa. On hoettu, ettei EU:ssa ole kaikki kunnossa, mutta palaaminen kansallisvaltioihin ei kiinnosta tai tunnu järkevältä. Tämän argumentin avulla on teoriassa muutoin mahdollinen "Fixit" kumottu a priori – ellei sitten siksi, että aloitteen taustalla on pers-puolueen jäseniä. Kaiken kukkuraksi eräänä päivänä uutisoitiin vasemmistoliiton äänestäjien suhtautuvan keskimääräistä myönteisemmin Euroopan unioniin. Tyhmälistö saa rauhassa ylläpitää käsitystään, että EU:n vastustamisessa on jotain oikeistolaista.

Oma EU:n (sekä nykyisen unionin olemassaolon että Suomen jäsenyyden) vastustamiseni ei perustu ideaan kansallisvaltiosta. Se pohjautuu ajatukseen, että jos nykyisin esimerkiksi Suomena tai Britanniana tunnettu alue eroaa EU:sta, demokratia on lähempänä tavallisia ihmisiä. Päätöksenteon huipulta häviää yksi koneisto, joka on olemassa lähinnä palvellakseen ylintä bisnesvaltaa. Toki molemmissa edellä mainituissa maissa omakin vallanpitokoneisto palvelee nykyisin lähinnä ylintä bisnesvaltaa, mutta myös vallankumouksen kohde on tuolloin lähempänä. Enkä pidä yhtään mahdottomana, että jos nykyinen EU-maa irtautuu unionin sanelupolitiikasta, se osoittautuu enemmän selän kääntämiseksi ylimmälle bisnesvallalle kuin nationalistiseksi humputukseksi – jopa käytännössä. Parhaassa tapauksessa voimme puhua demokratian paluusta. Ja kun demokratiaa lähdetään oikein tosissaan kehittämään, kysymykseen tulevat valtiollisen keskusvallan hajauttaminen ja asteittainen purkaminen, globaalin ja paikallisen näkökulman voittokulku yli valtioiden ja valtioliittojen sekä sosialistinen yhteiskunta.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Kun peruspalikan vetää pois, sortuu koko torni

Kaikki tietänevät palikkapelin, joka tunnetaan Huojuvana tornina. Siinä puupalikat on kasattu toistensa päälle ristikkäin. Tehtävänä on ottaa muodostuneen tornin runkopalikoita yksi kerrallaan pois ilman, että torni kaatuu, ja asettaa ne tornin huipulle. Kun pelaajat ovat taitavia, voi koko torni lopulta seisoa yhden palikan varassa. Tai ainakin yhden peruspalikan vetäminen pois voi kaataa tornin joka tapauksessa.

Eräänlainen huojuva torni on myös tarina isosta pahasta Venäjästä. Koko USA:n ja Naton johtaman läntisen hyökk... anteeksi puolustusjärjestelmän uskottavuus ja perustelut nojaavat oletukseen Venäjästä ekspansiivisena ja aggressiivisena toimijana. Väite kuin väite, toimi kuin toimi palautuu loppujen lopuksi samaan lähtökohtaan. Jos se ei pidä paikkaansa, koko rakennelmalta häviää pohja ja tyhjältä puolustautuminen alkaa itse näyttää ekspansiiviselta ja aggressiiviselta hyökkäyspolitiikalta.

En väitä yksioikoisesti, että Venäjä ei ole yhtään ekspansiivinen eikä aggressiivinen. Suurvallat tapaavat harjoittaa suurvaltapolitiikkaa, joka ei yleensä ole kaunista katseltavaa. Uskallan kuitenkin väittää, että Venäjän viimeaikaisen ulko- ja geopolitiikan voi tarvittaessa nähdä ihan tavanomaisena itseään turvaavan ja suojelevan valtion touhuna ilman sen kummempia demonisuuksia. Esimerkiksi Nato-joukkojen vyöry Baltiaan perusteltiin sillä, että Venäjä harjoittaa aggressiivista politiikkaa Ukrainassa, Syyriassa ja Georgiassa; näin ollen Naton "täytyi" näyttää Kremlille, että täältä pesee tarvittaessa. Mutta mitä Venäjä on näissä maissa tehnyt?

1) Georgia: Vuonna 2008 Venäjän ja Georgian välillä tapahtui konflikti, jonka yhteydessä Venäjän joukot miehittivät Etelä-Ossetian. Tätä pidetään varmana merkkinä Venäjän aggressiivisuudesta ja ekspansiivisuudesta. Etelä-Ossetia kuitenkin julistautui itsenäiseksi jo vuonna 1991. Georgian hallinto ei ole tunnustanut itsenäisyyttä, vaan pitää aluetta osana Georgiaa. Venäjä sen sijaan on tunnustanut Etelä-Ossetian itsenäisyyden. Konflikti alkoi Georgian armeijan miehitettyä Etelä-Ossetian sen jälkeen, kun alueen separatistit olivat ampuneet georgialaisiin kyliin kranaatteja. Venäjä ei aloittanut Georgian sotaa. Tietystä näkökulmasta näyttää täysin selvältä, että Georgia halveksii Etelä-Ossetiaa eikä suoraan sanoen edes tunnusta mitään Etelä-Ossetiaa olevan olemassakaan. Vuoden 2008 konflikti on silti käännetty lännessä Venäjän syyksi, koska Venäjän silloinen presidentti Dmitri Medvedev reagoi georgialaismiehitykseen lähettämällä oman armeijansa sotilasoperaatioon, jonka avulla Venäjä saattoi miehittää alueen.

2) Krim: Tämä on moneen kertaan käsitelty tapaus – Venäjä liitti Krimin itseensä ilman kansainvälisen yhteisön suostumusta. Venäjään liittymistä edelsi Krimin kansanäänestys, jonka tulos saattoi olla "varmuuden vuoksi" peukaloitu. Näitä näkökulmia painottava keskustelu unohtaa, että krimiläisten enemmistö halusi täysin varmasti joka tapauksessa osaksi Venäjää. Ukrainan uusi hallinto alkoi heti vainota venäläisiä, joita krimiläisten enemmistö nimenomaan on – siis ei edes venäjänkielisiä ukrainalaisia, vaan venäläisiä. Näin ollen Krimin palauttaminen Ukrainalle tarkoittaisi alueen liittämistä sortajaansa. Luonnollisesti asia on esitetty läntisessä valtavirtakeskustelussa täsmälleen päinvastoin.

3) Itä-Ukraina: Venäjän on väitetty masinoineen koko itäukrainalaisen separatismin ja pyrkineen liittämään alueen itseensä, kuten hieman aikaisemmin Krimin. Tätä vastaan puhuvat kuitenkin lukuisat seikat. En jaksa edes luetella niitä kaikkia. Muun muassa Kremlin sekä itäukrainalaisten "kansantasavaltojen" välit ovat ajoittain olleet huonot, alueella ei edes ole ihmeempää geopoliittista merkitystä Venäjälle, separatistien käyttämä kansantasavalta-nimitys viittaa enemmänkin neuvostoajan palauttamiseen kuin nyky-Venäjään, moni "venäläiset hyökkäävät" -todistusaineisto on osoittautunut virheelliseksi (tankit olivatkin leikkuupuimureita!), Pentagon ja Ukrainan armeija ovat myöntäneet todisteiden Venäjän armeijan läsnäolosta Itä-Ukrainassa puuttuvan jne. etc. Ehkä Donbassin alueella onkin ihan oikeaa separatismia ja Kiovan hallinnon vastaista kapinaa eikä sitä iänikuisesti valtamediassa toitotettua "venäjämielisyyttä"?

4) Syyria: No joo, Venäjä on käyttäytynyt aggressiivisesti, koska se on pommittanut Islamilaisen valtion eli Daeshin eli ISIS:n hallinnassa olevia alueita. Sivullisia on kuollut. Itse en kannata pommituksia enkä kuolemantuottamuksia missään oloissa. Asian voi kuitenkin nähdä niin, että Venäjä on tehnyt pitkälti sitä, mitä USA ja muut länsivallat ovat uskotelleet tekevänsä. Niinpä Venäjän ihan oikea aggressiivisuus ei taida länsileiriä kiinnostaa, vaan ongelmana on Venäjän tuki Bashar al-Assadille – jonka on väitetty tapattaneen laumoittain omia kansalaisia, vaikka osa Assadin tekemiksi väitetyistä iskuista on moneen kertaan osoitettu kapinallisten tekemiksi jne. etc. En minä niin naiivi ole, että pitäisin Assadia (tai Putinia) syyttömänä siihen ja tähän, mutta asiat eivät välttämättä ole niin kuin länsimaiden valtamedia esittää.

Summa summarum: On täysin mahdollista, ettei Venäjä olekaan erityisen ekspansiivinen ja aggressiivinen toimija maailmanpolitiikassa. Sen sijaan Yhdysvaltojen johtaman vastakkaisen leirin ekspansiivisuudesta ja aggressiivisuudesta ei ole epäilystäkään. Mitä jää jäljelle, jos huojuva torni kaatuu? Pääasiassa yksinapainen maailma, jonka keskusjohtoa vastaan joukko separatistisia toimijoita pyristelee.