sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Vaalipaskaa 2

(Jatkoa ja näkökulman laajennusta edelliseen Vaalipaskaa 1 -bloggaukseeni.)

Varsinaista eduskuntavaalipäivää edeltävänä lauantaina 18.4.2015 olin Helsingissä TTIP:n (ja muiden feikki-vapaakauppasopimusten) vastaisessa mielenosoituksessa. Ihmisiä oli Thomas Wallgrenin epävirallisen laskutoimituksen mukaan 540 – huomattava osa heistä puolueväkeä (kommareita, vassareita, piraatteja, ipulaisia, pari demaria ja muutama vihreä), paljon kansalaisliikeaktiiveja, jonkin verran "tiedostavia kansalaisia", anarkistiblokkia ei ollenkaan. Poliisi oli silti varustautunut ratsuin ja paikoin myös mellakkavarustein. Tämä hämmensi, mutta suurimmat epäuskoiset huutonaurut saatiin Aleksanterinkadulla. Siellä poliisi oli täysissä mellakkavarusteissa saartanut Nordea-pankin pääkonttorin. Meiltä, kansalaisliikkeiden aktiiveilta, huolestuneilta kansalaisilta ja kansanedustajaehdokkailta! Kulkueesta kuului huutoja, kuten "näinkö ne meitä pelkäävät" ja "älkää suojelko pankkeja kansalta, vaan kansaa pankeilta".

Vaalituloksen paljastuttua on kieltämättä ollut mielessä, että jos suomalaiset ymmärtäisivät, millaisessa yhteiskunnassa elämme, he äänestäisivät aivan toisin. Pankkien sotilaallisen näköinen suojeleminen rauhanomaisilta mielenosoittajilta (myös Forexin edustalla oli poliisimiehitys!) on keskeinen yhteiskunnan kuva. Suomalainen yhteiskuntajärjestelmä ei vuonna 2015 ole olemassa kansalaisten turvaamiseksi uhkatekijöiltä, vaan tiettyjen uhkatekijöiden suojaamiseksi kansalaisilta. Me olemme yhteiskunnan jäseniä, ja me annamme vaaleissa muodollisen hyväksyntämme järjestelmälle, joka puolustaa vaalien ulottumatonta valtaa meitä vastaan. Pankkiireja ei ole kukaan demokraattisesti valinnut. Pankkimme tosin itse valitsemme, mutta esimerkiksi Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju ja hallintoneuvoston puheenjohtaja Nalle Wahlroos jatkavat julkisia möläytyksiään, vaikka minä ja sadat muut vaihdammekin pankkia. Julkisuuden heille tarjoavat valtamediat, joiden toimituksia – saati rahoittajia – emme ole valinneet yhtään sen demokraattisemmin. Demokratia ei yllä myöskään poliisin nimityksiin tai toimintakäytäntöihin. Ison rahan ideologia sanelee pelisäännöt, emmekä useimmiten edes tiedä sitä.

Koska demokraattinen vaalijärjestelmä on yhä periaatteessa olemassa, on selvää, että yhteiskunnan perimmäiset vallanpitäjät pelkäävät sitä samoissa mitoissa kuin meitä 540:tä rauhanomaista mielenosoittajaa. Niinpä he tekevät kaikkensa, ettei valtaan pääsisi vääriä ihmisiä. Pienet puolueet on ulkoistettu käytännössä koko demokratian ulkopuolelle. Piraatit, itsenäisyyspuolue, kommunistit ynnä muut saavat vähän silmiinpistävän vastentahtoista julkisuutta Yleltä – rautalangasta kakkosluokkaan väännettyinä – eivätkä lainkaan kaupalliselta valtamedialta. Pienpuolueväen keskustelualoitteista vaietaan, heidän poliittisia hypoteesejaan pilkataan salaliittoteorioiksi ja heidän vaikuttamismahdollisuutensa leimataan etukäteen olemattomiksi. Ihmisten turhautuminen ilmanaikuisiin perinteisiin valtapuolueisiin ohjattiin perussuomalaisiin, joka oikeistopopulistisesta luonteestaan johtuen oli vallanpitäjille harmiton puolue. Sitä jopa käytettiin hyväksi: turhautuminen, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kohdistua oikeistoon, suunnattiin vasemmiston (ja vihreiden) suuntaan. Silti persujen vuoden 2011 iso rytky, vai mikä se olikaan, saattoi olla vallanpitäjiltä pieni lipsahdus. Ison rahan valta on turvattu – sen sijaan että persuja suoraan vastustettaisiin – ujuttamalla turvallisia meemejä persujen sisään. Niinpä esimerkiksi Timo Soini on saatu kannattamaan Natoa. Persujen vastustus on jäänyt vihreiden ja vasemmiston asiaksi, minkä myötä loputkin persujen ymmärtäjistä ovat kääntäneet kohtalokkaasti selkänsä vasemmistolle.

Vaalien jälkeen on lisäksi tullut ilmi epäselvyyksiä ääntenlaskennassa. Julkisuuteen pääsi satakuntalaisen Osmo Häkkilän tapaus: KTP:n ehdokas äänesti itseään, mutta virallisten taulukoiden mukaan häntä ei kyseisellä paikkakunnalla äänestänyt kukaan. Kadonnutta ääntä ei löydetty edes hylätyistä äänistä. Yhden tapauksen esittäminen ainutkertaisena hämää, sillä vastaavista tapauksista on epävirallisesti raportoitu muualtakin. Kaikissa tapauksissa ovat kyseessä olleet pienten puolueiden äänet. Yksi nettikirjoittaja muistutti, että joskus "tarkastuslaskennassa on löytynyt pienelläkin paikkakunnalla yli 20 ääntä tyhjästä, kun kunnalliskerman napa on ollut putoamassa". Toisen some-kommentoijan, joka on ollut kerran vaalivirkailijana, mukaan "siinä ääntenlaskentakiireessä voi hyvin muutaman äänen pistää taskuun, jos haluaa". Aiemmin pikkupuolueiden äänten katoamisilmiöstä on vauhkonnut erityisesti Köyhien asialla -puolueen Terttu Savola, joka on hyvin laajalti leimattu hulluksi. Samaa leimaamista kohdistetaan myös vaihtoehtomedioihin ja -foorumeihin, jotka uskaltavat nostaa esiin tätä ilmeisen todellista ilmiötä. Ja vaikka kyse olisikin marginaalisesta ilmiöstä (edes tätä emme oikeasti tiedä), sen olemassaolo ja asiaan liittyvä vastavehkeily silti todistavat saman kuin Nordea-pankin väkivaltainen suojaaminen kansalaisaktiiveilta ja pienpuolueiden vaaliehdokkailta: meitä pelätään. (Onkin epäilty, että äänten katoamisesta voi olla vastuussa Tieto Oyj, jonka osakkeista osan omistaa USA:n rahaeliittiin kytkeytynyt Goldman Sachs.)

Miksi ihmiset eivät sisäistä tai edes tiedä, millainen yhteiskunta Suomi tänä päivänä on? Oleellista lienee uskottelu, ettei mikään ole missään vaiheessa ratkaisevasti muuttunut. Suomea markkinoidaan valtamediassa joka päivä samana Suomena, jossa elimme 1970–80-luvulla, paitsi kansainvälisempänä ja edistyneempänä. Media tehtailee silmänkääntötemppuja: julkinen poliittinen keskustelu pelkistetään maahanmuuttokeskusteluksi, homoliittokeskusteluksi, talouskasvukeskusteluksi, työllisyyskeskusteluksi, kulttuuripoliittiseksi keskusteluksi tai miksi hyvänsä muuksi, joka vie fokusta poispäin yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta ymmärtämisestä. Kun jotain todella merkittävää ilmenee, se salataan tai sen yhteydet muihin ajankohtaisiin ilmiöihin kielletään. Sami Parkkosen vedenpitävä paljastus, että Suomi on virallisesti yritys, pidettiin täysin pimennossa. Vuonna 2010 tapahtunut hallitusohjelman tilaaminen amerikkalaiselta konsulttitoimistolta pääsi uutisiin, mutta olin melkein ainoa, joka selitti kansanedustajien tuolloista pakoa eduskunnasta edellisen ilmentämällä eduskunnan vallanpuutteella. Tällaiset asiat ovat periaatteessa perustuslain vastaisia – Nato-isäntämaasopimuksen tavoin – mihin ei tietenkään sallita yhtään viittausta valtamediassa. Tällä tavoin suomalainen yhteiskunta on hivutettu täysin erilaiseksi kuin se on ollut vielä oman ikäpolveni lapsuudessa, ja koska yhtä merkittävää vallankaappauspäivää on mahdotonta osoittaa (ei, Ipu, se ei ollut yksinomaan 1.1.1995), kansalle voidaan uskotella, että kaikki on niin kuin ennenkin. Ja se menee uurnille ja äänestää typeryyksissään keskustaa, kokoomusta, perussuomalaisia, SDP:tä ja vihreitä.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Vaalipaskaa 1

Tiedätkö sen tunteen, kun vanha suosikkibändi tai -kirjailija on edellisissä julkaisuissaan lipsunut kummallisesti pintapuolisiin ja korruptoituneisiin latteuksiin? Aina jaksaa uskoa, että seuraava julkaisu on muutos parempaan – eihän se voi enää jatkaa tätä tietä pidemmälle! Mutta kun vanhalta suosikilta ilmestyy uutta kamaa, se on vielä muovisempaa, typerryttävämpää ja tyhmemmälle yleisölle suunnattua. Ihan samalta tuntuu nyt Suomen eduskuntavaalien 2015 jälkeen. Vuosi 2007 oli jo täyttä paskaa – kokoomuksen muovinen kiiltokuvakampanja vetosi kansaan, vasemmisto heikkeni entisestään ja vihreät marssivat hymyillen porvarihallitukseen – ja vuosi 2011 tolkutonta horroria persujytkyineen, kokoomuksen kärkisijoineen, marginaalin syrjäytymisineen. Kaiken järjen mukaan kevään 2015 vaalien olisi kuulunut olla näyttävä käänne parempaan. Sitä oli alustanut äänestäjien näkyvä tyytymättömyys vallitsevaan politiikkaan. Mutta vaaleissa äänestettiinkin keskustaa! Persuja! Kokoomusta lähes entiseen tapaan! Sinivihreitä! Turpiin saikin oikeiston sijaan vasemmisto, ja marginaali pysyi marginaalina. Tiivistettynä: vaalisunnuntai 19.4.2015 heitti suomalaisten niskaan muhkean lisäläjän paskaa.

Keskustan yli 21 prosentin ääniosuus on onnistuneen imagopolitiikan tulos. Puolueella ei ole suomalaiselle politiikalle mitään uutta annettavaa – ellei lasketa kokoomusta maltillisempaa ulkopolitiikkaa, joka kieltämättä saattoi vaikuttaa. Yhtä todennäköistä silti on, ettei se vaikuttanut, vaan tyhmä kansa osasi ainoastaan äänestää neljästä suurimmasta puolueesta tällä hetkellä vähiten ryvettynyttä. Harva muistaa enää, miksi keskusta romahti vuoden 2011 eduskuntavaaleissa alle 16 prosenttiin. Kuvitellaan, että siellä on nyt uusi jengi, koska Matti Vanhanen ja Mari Kiviniemi on hävitetty eturivistä. Toisaalta yhtä lailla esiin marssitettiin vanha jengi. Uudessa eduskunnassa nähdään Paavo Väyrynen ja jopa Kauko Juhantalo. Ehkä vanhan jengin äänestäjät kaipasivat vanhoja "hyviä" aikoja, jolloin ulkopolitiikka tosiaan oli maltillista. Uuden jengin äänestäjiin sen sijaan puri sama kikka kuin kokoomuksella vuonna 2007: luotiin hyvä, positiivinen meininki ja esitettiin muut puolueet harmaina. Karoliina Kotalan suviteräsniskamaisella äänellä laulama vaalibiisi Suomi kuntoon kulkee voitokkaasti duurissa ja rock-tempolla. Tulos on yhtä muovinen ja juustoinen kuin koko imagokampanja, mutta ymmärrän täysin, miksi sellainen vetoaa paremmin kuin kommareiden tylsä Työtä, rauhaa, perusturvaa -vaaliräppi.

Sosiaalinen media täyttyi vaali-iltana järkyttyneistä ja epätoivoisista vaalikommenteista. Minussa kuitenkin aiheutti järkytystä ja epätoivoa myös se, kuinka vasemmalle identifioituvat ihmiset pitivät perussuomalaisten "jatkojytkyä" (ts. on käynyt paskalla ja huomaa, että sitähän tulee lisää?) jotenkin kamalampana asiana kuin kokoomuksen vielä suurempaa ääniosuutta. Kokoomusta ja ennen kaikkea Alexander Stubbia on vihattu niin laajalti, että puolueen olisi luullut jäävän enintään 15 prosentin seutuville, mutta katin kontit: ääniosuudeksi saatiinkin 18,2 %. Mitä vittua? Suomen virallinen paskiaispuolue saa turpiinsa ja kuitenkin enemmän ääniä kuin mikään muu ryhmä paitsi keskusta. Lamaannuttavaa paskaa. Persuilla on uudessa eduskunnassa yksi kansanedustaja enemmän, mutta jos syntyy "perskustahallitus" niin kuin ennustetaan, en epäile yhtään, etteikö puolueen kannatus saa pian kylmää kyytiä. Persuilla ei ole laittaa ministereiksi muita kuin idiootteja, ja juonikas valtamedia osaa kyllä kääntää kaiken uudessa ahdingossa heidän syykseen – tai vaihtoehtoisesti koko hallituksen syyksi. Jos kokoomus jätetään oppositioon, Suomi saa vähän armonaikaa, mutta koska uusi hallitus on ihan paska, valtamedia saa sumeilematta rakentaa uutta glooriaa kokkarinpaskiaisten ympärille.

SDP:n alhainen kannatus ei ole sinänsä yllätys, mutta neljänneksi jääminen on. Minun silmääni demareiden kannatus on aina näyttänyt kuplalta, koska lähipiirissäni vasemmistoliitto on ollut aivan hirvittävän paljon suositumpi ja vihreät vähän suositumpi puolue. Nyt kuitenkin vassarit saivat vastoin kaikkia ennakko-odotuksia aivan tolkuttoman kipeästi turpiinsa. Reilut seitsemän prossaa äänistä tuntuu minustakin, joka en edes äänestänyt vasemmistoliittoa, suunnilleen sentin syvyiseltä sahausviillolta perseessä poikittain. Kyllähän vassareiden ohjelmassa ja ennen kaikkea strategiassa oli koko ajan ongelmia, mutta itselleni niin läheisen vaihtoehtoisen kulttuuriväen jatkuva vasemmistolaistuminen on tuonut luottavaista oloa. Vihreät sen sijaan ovat lipsuneet yhä selkeämmin keskustaoikeistoon. Se tosiseikka, että laajat punavihreät ihmislaumat antoivat silti heille äänensä, saa minut haluamaan kääntää näille selkäni. Sinivihreät kyllä osaavat esiintyä maailmanparantajina, mutta oikeasti he vain leikkivät maailmanparannusleikkiä. Heidän politiikkansa perustuu lähtökohtaan "jos maailma ois niin kiva, että vihreet arvot vetäis puoleensa isoo rahaa, niin tää juttu toimis". Näin ei kuitenkaan ole, ja siksi puolue on maailmanparannuksen suhteen täysin aseeton. On siksi psykologisesti ymmärrettävää, että se keskittyy olemaan isompiensa (ulkopolitiikassa kokoomuksen, sisäpolitiikassa SDP:n) kaveri. Yhtä lailla psykologisesti ymmärrettävää on, että tyhmät ihmiset äänestävät heitä, mutta samalla se on ihan tyrmistyttävää.

RKP:stä ja kristillisdemokraateista voin vain kysyä "kuka vittu niitä äänestää?". RKP:tä tietysti äänestävät lukemattomat suomenruotsalaiset, mutta eivät he kaikki voi olla niin saatanan tyhmiä, että kieli- ja aluepoliittiset näkemykset ylittävät länsifanatismin ja Nato-militantismin. On pöyristyttävää, että vihatun Calle Haglundin puolue oikeasti lisäsi äänisaalistaan. Jos puolue jää oppositioon ensimmäistä kertaa 40 vuoteen, kun ei mahdu persujen kanssa samaan porukkaan, ovela valtamedia voi juonia uuden huonon hallituksen perseilyn edelleen lisäkannatukseksi heidän laariinsa. Kristillisdemokraatit sentään taantuivat, mutta ääniosuus on edelleen 3,5 %. Siis jumalauta, 3,5 %. Siihen mahtuu neljä piraattien kannatusosuutta ja seitsemän itsenäisyyspuolueen kannatusosuutta. Ihan oikeasti: mitä vittua?

Niin, se marginaali. Kaksi edellä mainittua ryhmää lisäsivät kannatustaan, niin kuin olin etukäteen arvannut. Kannatuslisäys on silti yhä käsittämättömän pieni. Piraattien 0,85 % on selvästi enemmän kuin vuoden 2011 eduskuntavaalien 0,51 %, mutta aikaa tuloksen kohentumiseen on ollut neljä vuotta. Sitä paitsi eurovaalien 0,72 prosentista on edetty vain marginaalisesti. Toki tätä tietä piraatit saattavat nousta eduskuntaan 2019, mutta kehitys on silti täysin luonnottoman hidasta. Sitä ennen puolue joutuu keräämään kannattajakorttinsa uudelleen. Todellakin: nuorten kaupunkilaisten parissa täysin päivänselvältä aatteelliselta instituutiolta vaikuttava piraattipuolue poistetaan puoluerekisteristä näiden vaalien myötä. Vittu, mitä paskaa! Itsenäisyyspuolueella on ollut hyvä meininki päällä, ja sen perusteella olisin odottanut heille vähintään yhden prosentin kannatusta ja mahdollisesti paikkaa eduskunnassa. Siihen nähden näiden vaalien 0,47 %:n kannatus on kipeä täystyrmäys – huolimatta siitä, että äänimäärä yli nelinkertaistui viime eduskuntavaaleista ja suosio on eurovaalitkin (0,33 %) huomioon ottaen yhtä tasaisessa kasvussa kuin piraateilla. Tosin on myönnettävä, että valtamedian pimityksestä johtuen valtaosa Ipun potentiaalisista äänestäjistä ei edes tiedä, mistä puolueen kohdalla on kysymys. Konservatiivioikeistoleimaa on tarjottu, jos ylipäänsä mitään leimaa, vaikka Ipu sijoittuu keskustavasemmistoon ja useissa kysymyksissä liberaaliin eikä konservatiiviseen leiriin.

Lopulta päästään naurettavuuksiin. SKP sai jo neljä vuotta sitten niin vähän ääniä, että teki mieli itkeä raivosta sekä äänestäjiä, kusetusmediaa että itseään saamatonta besserwisser-puoluetta kohtaan. Nyt SKP sai vielä vähemmän ääniä. Ymmärretään tämä avoimesti seuraavassa muodossa: Suomen suurin kapitalisminvastainen puolue sai 0,26 %:n kannatusosuuden. Täyttä perseraiskausta. Kun kommareiden suunnalta kuului vaalien jälkeen ensimmäinen "tämä on välitilinpäätös" -kommentti, teki mieli paiskata kaikki ulottuvilla ollut pikkuporvarillinen irtaimisto betoniseinään. Ei näin, Juha-Pekka Väisänen ja muut vitun nynnyt. Käsitetaiteilun aika on ohi. SKP:n kampanjat ovat koko 2010-luvun olleet kuin suoraan huonon kampanjoinnin oppikirjasta. Keittiömetaforia! Tyhjien sanojen hokemista! Räppiä! Sekä rumia että tylsiä vaalijulisteita. Puoluekoneistoa ehdokkaiden sijaan vaalimökillä! Tällaisen touhun keskellä ei voi syyttää vain omaa sukupolvenvaihdosta ja median hiljaisuutta. Helsingissä kokonaiset 122 ääntä haalinut Väisänen on joko omahyväinen typerys, oikeiston asettama nukke tai molempia, ellei hän ymmärrä erota tehtävästään (pääsihteeri Heikki Ketoharju sai vielä paskemmin eli 70 ääntä). Myös kommunisteille elintärkeä Tiedonantaja on syytä profiloida täysin uusiksi. On hyvä mittari, että lehdellä on Twitter-seuraajia vain reilu kolmasosa minun seuraajistani. Ihan oikeasti, nykymuotoinen Tiekkari ei kiinnosta juuri ketään. Saman tien voitaisiin jo luopua omista vaalilistoista. KTP:n ja STP:n yhdistäminen uusille "punaisten" yhteislistoille ei nykykannatuksella merkitse edes Ipun tasoa, mutta koko laajan radikaalivasemmiston järjestökirjon iloisen vihainen yhteispyrkimys olisi jo eri meininkiä.

Eduskuntavaalit 2015 pähkinänkuoressa: sikarikkaat rahavaltapiirit ohjasivat uskollisen työrukkasensa valtamedian avulla tyytymättömän tyhmän kansan äänestämään mieleistään, hyvin paljon entisen kaltaista politiikkaa, joka jatkaa leikkauksia, kurjistamista, sortoa ja riistoa. Vitun kiva juttu! Jeeee!

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Vaaliohjelmani 2015

En ole koskaan ollut ehdolla missään vaaleissa, enkä toivottavasti tule olemaan. Ehdokkaaksi on kuitenkin kyselty. Asialle ovat vuorollaan ehättäneet ainakin kommarit, vassarit ja vihreät. Aina olen vastannut ei, sillä mikään puolue ei ole koskaan esittänyt haluamaani vaaliohjelmaa. Tästäkin syystä tuntuu käsittämättömältä se naivismi, jota puoluejengit omiaan kohtaan esittävät kaduilla ja sosiaalisessa mediassa.

Äänestin jo ennakkoäänestyksessä SKP:n ehdokasta, sillä puolueen vaaliohjelmassa on minun silmääni luultavasti vähiten puutteita ja virheitä. Silti niitä on silläkin. Hyvä vaaliohjelma on myös vasemmistoliitolla, vaan ei täydellinen, ja lisäksi vas-liitto tapaa korruptoida politiikkansa aina vaalien jälkeen. STP:n ja KTP:n ohjelmiin en ole edes tutustunut, sillä niillä ei ole vaalipiirissäni varteenotettavia ehdokkaita. Ainoa STP:n ehdokas on sentään SKP:n kanssa vaaliliitossa, KTP:n kaksi ehdokasta ei. Varsinaisten vasemmistopuolueiden ohella itsenäisyyspuolue on esittänyt sellaisia teesejä ja yleistä meininkiä, joihin ihan mielelläni yhdyn.

Seuraavassa listaan niitä asioita, joita kannattamani puolueen (tai ehdokkaan) mielestäni pitäisi ohjelmassaan esittää. Tällaisen politiikan, ja Suomen, minä haluan.

Taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen tasa-arvo on keskeinen tavoite. Tulo- ja varallisuuseroja on Suomessa tasattava, ja missä laajamittainen verouudistus saisi aikaan hyvää, työn kokonaisvaltainen yhteiskunnallistaminen (sosialisointi) tekisi vielä parempaa. Sekä köyhyydestä että rikkaudesta tulisi päästä eroon. Köyhyyden moninaiset ongelmat myöntää ainakin poliittinen vasemmisto, mutta ekologisessa mielessä rikkaus on vielä pahempi ongelma. Sen lisäksi tasa-arvo on itsessään arvo: ihmisten ei kuulu sukupolvesta toiseen olla eriarvoisessa asemassa jo lähtökohtaisesti. Talous ei tietysti ole ainoa suomalaisia eriarvoistava tekijä. Tietyissä piireissä nykyään muodikkaat antifeministit voivat levittää hevonkukkuaan, mutta naiset ovat yhä arvoasteikossa miesten alapuolella. Pääasiassa sama ihmisryhmä kieltää myös valitettavan tosiasian, että maahanmuuttajilla on edelleen heikommat elämän edellytykset kuin kantasuomalaisilla. Lisäksi nuoret ja vanhukset ovat hieman toisen luokan kansalaisia verrattuna keski-ikäisiin. Maaseudulla ja metsälähiöissä asuvilla ei yleisesti ole yhtä hyvää sosiaalista ja kulttuurista asemaa kuin kantakaupunkilaisilla. Uutena ilmiönä on havaittavissa, että kaupallisen median ylläpitämistä kapeista ulkonäköihanteista poikkeavien ihmisten sosiaalinen ja kulttuurinen asema on heikompi kuin niihin soveltuvien. Poliittisella tasa-arvolla tarkoitan sitä, ettei Suomessa pitäisi olla ihmisryhmiä, joiden ääni ei kuulu yhteiskunnan päätöksenteossa. Niitä kuitenkin on. Kaikki nämä eriarvoisuusongelmat on pyrittävä pikimmiten poistamaan.

On myös muistettava, että luonto on koko ajan täysin sorretussa asemassa yhteiskunnassa. Mikään ei kerro sitä totuutta selkeämmin kuin tapaus Talvivaara, jonka edessä vihreätkin ovat olleet voimattomia/saamattomia (yliviivaa tarpeeton). Kaivostoiminta tarvitsee uutta tiukkaa säännöstelyä ja kaivosvaltaukset pikaista kiistämistä. Kaikenlainen luonnon ja luontoelementtien tuhoaminen ja riisto talouden tai edes työllisyyden nimissä on pysäytettävä. Lisäksi talouskasvun vaatimus ylipäänsä on epäekologinen, sillä elämme yli varojen jo nykyään. Lamasta huolimatta Suomessa on suorastaan liikaa rahaa; pelkkä varallisuuden entistä tasa-arvoisempi jako voisi poistaa köyhyysongelman ja saman tien myös rikkausongelman. Kulutusta on hillittävä, ja tämä pätee myös energiankulutukseen. Hillitsemispainetta ei kuitenkaan pidä kohdistaa ensisijaisesti tavallisiin kansalaisiin, vaan energiaa sumeilematta ylikuluttavaan bisnekseen sekä mm. liikenteeseen. Tosin porvariluokka tuhlailee energiaa ylisuuriin asumuksiin ja autoihin. Sen ongelman ratkaisisi yläluokan köyhtyminen: kun rahaa ei enää olekaan ylenpalttisesti, saamme nähdä tuhansien isojen omakotitalojen muuttuvan pari-, pienkerros- tai yhteisötaloiksi. Energia on tuotettava uusiutuvilla niin täydellisesti kuin voidaan. Fossiilisista polttoaineista (turve mukaan lukien) on asteittain luovuttava, emmekä voi hyväksyä ydinvoiman riskejä. Nykyinen vesivoimakapasiteetti on toistaiseksi hyvä. Aurinko, tuuli, maalämpö, muut luonnonresurssit sekä jätteet on otettava käyttöön entistä moninkertaisesti tehokkaammin.

Työstä on jauhettu näiden vaalien ohjelmissa aivan loputtomiin. Valtaosa siitä on ollut valitettavan ilmanaikuista. Kommunistit sentään ovat vaatineet työpäivän lyhentämistä kuusituntiseksi. Tässä olen samoilla linjoilla. Työtä riittäisi entistä useammalle, ja työssäkäyville jäisi aikaa ja voimia muuhunkin elämään. Sen sijaan vaatimuksen jatko "ansiotasoa alentamatta" ei saa minun tukeani. Varsinaisia matalapalkka-aloja (ja ulkomailta rekrytoitua tilapäistä halpatyövoimaa, jonka käyttö on hylättävä) lukuun ottamatta suomalaisille maksetaan liian isoa palkkaa. Se lisää koko ajan paineita siirtää työtä ulkomaille, ja sen takia myös Suomessa valmistetut tuotteet ovat sekä meille että muille automaattisesti ylihintaisia. Lisäksi politiikan tulisi pyrkiä siihen, että työn fyysinen ja psyykkinen vaativuus nostavat palkkatasoa ja vientiteollisuuden lonkerot eivät. "Siisti sisätyö" voisi aivan hyvin tarkoittaa keskitasoa alempaa palkkaa. Palkkaeroja olisi kuitenkin tuntuvasti supistettava. Perustulo on ihan hyvä idea, mutta sitä ei mielestäni kuulu maksaa ihmisille, joilla on tarpeeksi muitakin tuloja. Ehkä siksi kommunistien käyttämä perusturvan käsite sopii tähän malliin paremmin. Perusturva olisi säädettävä tasolle, joka ei tehosta kulutusta eikä palkankorotuspaineita, mutta varmistaa ihmisten toimeentulon. Sen kanssa käsi kädessä kulkisi uudelleen käyttöön otettava vuokrasääntely. Lisäksi työn käsite olisi määriteltävä uudelleen. On parempi, että ihmiselle maksetaan siitä mitä hän tekee, kuin että hänelle maksetaan nimenomaan siitä ettei hän tee mitään (ja hakee sellaista työtä, mitä järjestelmä haluaa hänen hakevan).

Ihmisten hyvinvointia pitäisi ajatella kokonaisvaltaisesti. Ei riitä, että yhteiskunnan sosiaali- ja terveyspalvelut muodollisesti säilytetään. Niiden täytyisi olla oikeasti saatavilla kaikille ihmisille ilman lisäkuluja, asiakkaille pitäisi olla aikaa, ja ylipäänsä ihmisten täytyisi saada yhteiskunnalta välittämistä ja huolenpitoa. Tämä ei saa tarkoittaa kyttäystä ja patistelua. Kukin täysi-ikäinen kansalainen eläköön niin kuin lystää, ja kun hän itse tarvitsee apua, hänen täytyy saada sitä. Tähän järjestelmän pitäisi tähdätä. Ketään ei saisi syyllistää yhteiskunnan palvelujen käytöstä, sillä niillä on poliittista itseisarvoa. Talousluvut on korvattava onnellisuusluvuilla. Terveys on tietysti tärkeä asia, mutta yhtä oleellista on, että sairaallakin on täysi ihmisarvo. Ihmisen hyvinvoinnin kokonaisvaltainen ymmärtäminen tarkoittaa myös, että terveyden- ja sairaanhoidossa siirrytään lääkkeiden tuputuksesta yhä enemmän terapeuttisten menetelmien ja nk. vaihtoehtoisten hoitomuotojen käyttöön ja hyväksyntään. Lääketeollisuuden lonkerot järjestelmän sisällä on sahattava poikki. Kotimainen lääketuotanto olisikin yhteiskunnallistettava ja alistettava kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin filosofialle. Mitä vanhusten, vammaisten ja lasten hoitoon tulee, Suomessa pitäisi sekä säilyttää yhteiskunnalliset hoitoinsituutiot (ja kehittää niitä) että antaa täydet mahdollisuudet hoitaa kotona. Yhden yhteiskunnallisen diskurssin ei kuulu kieltää toisia toteutumasta silloin, kun kaikki varsinaiset asianomaiset niin haluavat.

Lääke- ja terveysbisneksellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä hyvinvointiyhteiskunnan kanssa. (Pidän parempana puhua hyvinvointiyhteiskunnasta kuin hyvinvointivaltiosta, sillä valtiosta tulee mieleen lähinnä koneisto – yhteiskunta taas olemme me.) Oman ohjelmani mukainen hyvä yhteiskunta tarjoaisi kaikki oleelliset palvelut itse. Näihin kuuluu myös se, mitä ei missään Suomen historian vaiheessa ole edes yritetty yhteiskunnallistaa, eli vähittäiskauppa. Yhteiskunnan olisi kerta kaikkiaan tarjottava ihmisille peruspalvelut siellä, missä he asuvat tai majailevat. Asuminen ja majaileminen olisi tietysti niin ikään syytä järjestää yhteiskunnallisesti – enemmän, halvempia ja moninaisempia vuokra-asuntoja – ja joukkoliikenne, joka veisi ihmisen kotiinsa tai kotoaan palvelujen pariin, missä ne ikinä sijaitsevatkin, järjestyy myös parhaiten yhteiskunnalliselta perustalta. Alas voittoa tuottava VR – tilalle uusi, puoli-ilmainen, liki jokaisen tavoitettavissa oleva raideliikenne, jonka otsikkona voisi toimia vaikka huippuinnovatiivinen Valtionrautatiet. (Tästä nimestä ei sitten makseta konsulteille killinkiäkään! Yksityisten konsulttien käyttö julkisella puolella olisi muuten lakkautettava.) Hinnoittelujärjestelmästä, jossa ostajat kilpailevat toisiaan vastaan, on joukkoliikenteessä päästävä eroon. Ylipäänsä kilpailuperiaatetta täytyisi yhteiskunnassa kaventaa ja mahdollisimman paljon karttaa. Hyvä suunnittelu on aina parempi kuin typerä kilpailu.

Yllä esitetyt ideat vaatisivat yhteiskunnan kokonaisvaltaista muuttamista. Siihen kuuluisi edelleen myös pyrkimys elintarvikeomavaraisuuteen sekä valtakunnallisella, alueellisella että jopa paikallisella tasolla. Lähtökohtaisesti kaiken, mitä syömme, pitäisi olla lähellä tuotettua, luonnonmukaista ja mieluiten lisäaineetonta. Tietenkään ei riisiä, etelän hedelmiä, viiniä ynnä muuta voi eikä kannata kasvattaa väkipakolla kotiseudulla, vaan jonkin verran on ostettava ulkomailta. Jos ostot tekisi aina yhteiskunnallinen organisaatio, sen olisi helppo vaatia reilun kaupan periaatteita ja geenimuuntelemattomuutta. Tällaiset sosialistiset periaatteet ovat aivan omaa luokkaansa ekologisesti ja myös ekonomisesti: nykyinen riippuvuus kansainvälisistä markkinoista on isolta osin syynä siihen, ettei yllä esittämiäni uudistuksia voida soveltaa vallitsevaan järjestelmään ilman tolkutonta velkasyöveriä. Euroopan unioni ei hyväksy jäsenmaansa irtautumista kansainvälisistä markkinoista ja omasta keskitetystä sääntelystään, ja siksi EU:lle täytynee jättää hellät hyvästit. Samalla jättäisimme hyvästit läntiselle bisnesimperialismille, jonka poliittisiin tavoitteisiin koko ajan sitoudumme, vaikka varsin harva sitä haluaa.

Nyt päästiin ulkopolitiikkaan. Kaksi sanaa: TTIP ja Nato. "Vapaakauppasopimukseksi" virheellisesti nimitetty TTIP olisi yhtä kuin suurbisneksen tyrannialupa eli luopuminen demokraattisesta järjestelmästä (tai sen rippeistä). Sen vuoksi sitä virhettä ei kuulu tehdä tai edes harkita. Nato-jäsenyyttä ei tietenkään ole paikallaan hakea, vaan päinvastoin luopua nykyisestäkin Nato-yhteistyöstä. Suomen kaltaisen maan ei missään tapauksessa pidä pyllistää Natoa vihollisenaan pitävälle – ja Naton vihollisenaan pitämälle – naapurimaalleen Venäjälle, jonka kanssa ystävyys ja kumppanuus sen sijaan toisivat valtavia lisämahdollisuuksia. En fanita Vladimir Putinia, mutta hänestä ja nyky-Venäjästä levitetään suurbisnestä mielistelevässä ja Natoa fanittavassa valtamediassa tolkutonta skeidaa. Lisäksi, missä Putinin Venäjä onkin ehkä esittänyt kovia autoritäärisiä otteita, USA ja Nato ovat harrastaneet samaa paljon pahemmin. On parempi diilata Venäjän kanssa kuin sellaisten roisto-organisaatioiden. Suomen ulkopoliittinen asema on oikein hyvä idän ja lännen välissä sitoutumatta liikaa kumpaankaan. Hyvät suhteet Pohjolan maihin ja ihan erityisesti Ruotsiin ovat tietysti plussaa. Suomen valtio voisi myös oikein hyvin toimia välittäjänä Venäjän sekä Pohjolan ja Itämeren maiden poliittisten näkemysten välillä. Parhaassa lykyssä voisimme luottaa hyviin naapurisuhteisiin niin täydellisesti, että voisimme käynnistää omakohtaisen aseistariisunnan ilman sotilasliittoja ja purkaa asevelvollisuusjärjestelmän ilman palkka-armeijaa. Peace!

Takuulla jonkun mielestä kaikki tässä tekstissä esitetyt tavoitteet ovat epärealistista puppua, ja juuri siksi on ymmärrettävää, ettei mikään puolue aja tällaista vaaliohjelmaa. Tiedätkö mitä? Juuri siksi tällaiset uudistukset eivät osittainkaan toteudu tai ole edes tapetilla yhteiskunnallisessa keskustelussa. Suomeen tarvittaisiin nyt pikimmiten sellainen vasemmisto, joka uskaltaa vaatia "mahdottomina" pidettyjä parannuksia, joka luo oman keskustelunsa ja diskurssinsa, joka esittää politiikkaan uskonsa menettäville ihmisille todellisen vaihtoehdon lamaannuttavalle nykymenolle. Usko tai älä, mutta avaimet muutokseen ovat yhä meidän käsissämme. Kovin kauan ne eivät ole, jos nykymeno jatkuu. On toimittava nyt; on ajateltava nyt; on unelmoitava nyt.

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Milloin liberaaleista lipsahti konservatiiveja?

Palaan jälleen kerran yhteen lempiaiheeseeni. Liberaaleina, suvaitsevina ja yhteiskunnallisesti edistyksellisinä näyttäytyvien ihmisten keskuudessa on 2000-luvulla levinnyt paha syöpä. Se on ehkä saanut alkunsa hyvästä tarkoituksesta – ellemme usko oikeistolaisten "soluttautujien" salaliittoon – mutta kääntynyt alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Tämän prosessin myötä ajatteleva ihminen ei voi pitää nykyisten "liberaalien" valtavirtaa oikeasti liberaalina, eikä edistyksellisenä vaan lähinnä yhteiskunnallista edistystä jarruttavana.

Olipa siis kerran joukko liberaaleja, suvaitsevia ja yhteiskunnallisesti edistyksellisiä nuoria ihmisiä. He ymmärsivät, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat alistettuja, etnisten vähemmistöjen asema on huono, kaikensorttisilla vammaisilla on vaikeaa ja mielenterveyspotilaiden asemalle myös niin sanotusti tarttis tehrä jotain. Hyviä tarkoituksia, joka ikinen. Alkoi kausi, jonka kulttuuria ovat sävyttäneet Pride-kulkueet, homokulttuurin arvonnousu, Tahdon 2013 -kampanjaan huipentunut tasa-arvoisen avioliittolain vaatimus, "suvaitsevien" ja "maahanmuuttokriittisten" välinen vihamielinen kädenvääntö maahanmuuttoasioissa ja mamujen oikeuksissa, pyrkimys integroida vammaiset yhä tehokkaammin "normaalien" joukkoon, Toisenlaiset frendit -tv-sarja ja Pertti Kurikan Nimipäivien valitseminen Suomen euroviisuedustajaksi. Huhtikuun 11. päivänä 2015 järjestetään Tampereella Mad Pride, mielenterveyspotilaiden asiaa ajava kulkue ja tapahtuma. Olen menossa mukaan itsekin.

Mitä tapahtui samaan aikaan toisaalla? Kokonaisuuksista kuten "seksuaalivähemmistöt", "maahanmuuttajat", "kehitysvammaiset" ynnä muut lipsahti möhkälemäisen absoluuttisia blokkeja. Niiden takana olevaa ihmisyyden moninaisuutta ei nähdä nimeksikään eikä siitä olla juuri kiinnostuneita. Homo- tai biseksuaali, joka ei sovellu "kivaan" kuvaan seksuaalivähemmistöistä, ei kiinnosta näennäisliberaaleja. Epäilemättä Pride-kulkueiden osanottajien enemmistö on jo nykyään sukupuolinormatiivisia heteroita, jotka vain haluavat samastua "kivaan" kulttuuriin. Samalla esimerkiksi juuri seksuaalisuus on säännelty tavalla, jota pelkän konservatiivioikeiston toteuttamana kutsuttaisiin fasistiseksi. Homoseksuaalisuuden hyväksytyksi tulemisen vastapainona muun muassa kaikkia pedofiliaksi edes teoriassa leimautuvia ilmiöitä vainotaan. Nykypäivän näennäisliberaalin on mahdotonta käsittää, että 1960–70-luvun vapauden ilmapiirissä saatettiin ihan oikeasti vaatia vapautta kaikenikäisille rakastaa kaikenikäisiä. Rakkautta on vaikeampi säännellä kuin seksiä, joten rakkaudesta on tehty seksiä. Polyamorian käsitteen käyttöönotto ja leviäminen korostaa modernin rakkaus- ja seksielämän liberaaliutta, mutta samalla se on jälleen uusi leima ja sen leiman alle mahtumaton epätavanomainen rakkaus- ja seksielämä on tehty sosiokulttuurisesti lainsuojattomaksi. Vain leimaamisen (!) ja sen auttaman valtakulttuuristamisen kautta voi tulla hyväksytyksi. Tämän ilmiön syihin palaan jäljempänä.*

Möhkälemäisiin blokkeihin ja leimaamiseen liittyy sekin seikka, että ilmiöiden syyt selitetään syntyperäisinä – jonakin, mihin ihmiset eivät voi vaikuttaa. Jos on syntyisin Somaliasta, on somali; jos on syntynyt Downin syndrooman aiheuttavan kromosomin kanssa, on Down-ihminen; jos on syntyperäisesti miespuoliset genitaalit mutta naispuoliset aivot, saa hyväksynnän olla transsukupuolinen nainen. Sen sijaan, jos on miespuoliset genitaalit, muttei ole kiinnostunut aivojen sukupuolesta vaan ilmoittaa psykososiaalisista syistä haluvansa olla nainen, tulee saman tien kaivaneeksi kuoppaa omalle sukupuoliselle projektilleen. Kaikkien tulisi pyrkiä normaaliuteen ja yhteiskuntakelpoisuuteen. Nyt päädymme hankalaan osastoon: samojen näennäisliberaalien, jotka hyväksyvät homot ja mamut, mielestä ylipainoisuus, tupakointi, hyvän tavan ylittävä alkoholinkäyttö tai huumeiden käyttö ei ole lainkaan suvaittavaa. He pitävät normina ihmistä, joka on tai ainakin haluaa olla "ihannepainoinen" (mielestäni muuten ihan rasistinen käsite), tupakoimaton sekä päihteetön miinus silloin tällöin bileet. On kyllä sekin koulukunta, joka on valmis laillistamaan kannabiksen, mutta sitä perustellaan konservatiivisilla syillä ja sen uhrina alkoholinormeja halutaan tiukentaa. Hupsista, nyt lipsahti jo sana "konservatiivinen". Minun silmääni yllä kuvattu asenneilmapiiri ei näet ole millään lailla liberaali vaan konservatiivinen, eikä siitä poikkea nyky-yhteiskunnassa kuin joukko aidosti liberaaleja piraatteja, joka tarjoilemalla rommia Turun vaalikadulla herätti nipottajien ja tietysti alkoholitarkastajan kielteisen huomion.

*Kaiken takana vaanii tietysti iso paha eli raha. Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, kuinka "kansanterveydestä" puhuminen viittaa poliittisessa keskustelussa aina "kansantalouteen", joka viime kädessä tarkoittaa vain kapitalistien taloutta. Myös leimaamisen taustalla on raha: leimaamatonta tuotetta ei voi myydä eikä sen avulla tehdä voittoa. Pride-tapahtumat ovat esimerkiksi varsin pitkälle kaupallistuneet (Tampereen Prideä on välillä järjestänyt jopa yksityinen yrittäjä!), ja homokulttuurilla myydään niin ravintoloiden sisäänpääsylippuja, musiikkiäänitteitä kuin vaatteita ja "accessory"-sälää. Ja millä voidaan tehdä bisnestä, se on valtakulttuuria. Kehitysvammaisten asiaa ollaan myös kaupallistamassa. Pertti Kurikan Nimipäivät – itsessään yhteiskuntakriittinen yhtye – on saanut helposti kapitalisoitavan leiman "kehitysvammaisten punkbändi", sen avulla lähetetty Euroviisuihin ja valtakulttuuristettu. Kyseessä on mahtava tuplajättipotti: samalla iskulla valtakulttuuristetaan sekä punk että kehitysvammaisuus. Lopulta leimattavissa olevat ilmiöt valuvat samaan kaupallisen valtakulttuurin sulatuspataan, paitsi joissakin tapauksissa sinne valuu leimautuneen ilmiön vastustus, ja ei-leimattavat ilmiöt jäävät sosiokulttuurisesti lainsuojattomiksi. Kaupallisuus on aina konservatiivinen ilmiö, valtakulttuuri on aina konservatiivinen ilmiö, ja yksipuolisen kaupallisen valtakulttuurin hyväksyminen on fasistinen ilmiö. Rahaan ja valtakulttuuriin liittyy tietysti sitä tukeva politiikka: homot, punk ynnä muut alun pitäen liberaalia suvaitsemista vaatineet ilmiöt kaapataan pohjimmiltaan varsin konservatiivisen poliittisen agendan pelinappuloiksi. Mainitsiko joku Venäjän?

Näin eduskuntavaalien aikaan on syytä puntaroida tarkkaan, kenessä tai missä poliittisessa ryhmässä on ainesta myönteiseen yhteiskunnalliseen muutokseen. Yksikään poliittinen ryhmä ei ole vapaa yllä kuvailemastani syövästä. Toiset ovat kuitenkin vapaampia kuin toiset, ja perusteellisessa laskennassa saattavat puolueet asettua tässä ominaisuudessa yllättävään järjestykseen. Liberaalius ei tietenkään välttämättä ole absoluuttinen hyvä. Varsinkin, jos ei puhuta arvoliberalismista vaan poliittisesta liberalismi-ideologiasta, se saattaa johtaa pelkkään antisosialistiseen porvarifanatismiin. Vapauden, jonka käsitteestä (liberty) sana 'liberaali' on johdettu, arvoa ei silti ole syytä kiistää. Meidän on opittava erottamaan toisistaan vapauden nimissä toimivat vapauden riistäjät ja vapaudesta usein paljon vähemmän kohkaavat ihmiset, jotka antavat kaikenlaisille ihmisille täyden ihmisarvon – leimaamatta, kapitalisoimatta ja pelinappulana hyväksikäyttämättä.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Vastarinta – vapautus – vallankumous

Vasemmistolaisena minusta on sekä ärsyttävää että hävettävää, kun radikaalioikeisto on ominut "vastarinnan" ja "vapautuksen" käsitteet. Ärsyttävää se on siksi, että radikalisoituneiden konservatiivien (!) vastarinta vallitsevaa uusliberalismia vastaan on oikeiston näennäiskapinaa oikeistoa vastaan, josta todellinen vastavoima on ulkoistettu, joka johtaa enintään ojasta allikkoon ja joka ei vapauta ketään. Samalla minua hävettää, että vasemmisto on oikeasti antanut siepata termit, jotka sille oikeasti kuuluvat. Yhteiskuntamme on uusliberalistien – siis oikeistolaisten – käsissä, eikä vasemmisto ole osannut virittää sitä vastaan kunnon vastarintaa ja vapautusliikettä. Niinpä apajille on törmännyt radikaalivanhoillinen oikeisto, johon vieläpä sisältyy selkeä fasistiblokki.

Nyt pitäisi avoimesti tunnustaa, että radikaalioikeisto on voittanut (radikaalin) vasemmiston propagandataistelussa. Onko häpeällisempää kuin se, että fasistit ja kansallissosialistit agitoivat ja propagoivat uskottavammin kuin kommarit ja sosialistit? Mutta näin on päässyt käymään. Jos joku vasemmistoradikaali vielä kuvittelee, että nykyisessä aateympäristössä on jotain suojeltavaa ja puolustettavaa, pyydän häntä ystävällisesti avaamaan silmänsä. Uusliberalistinen oikeisto hallitsee ylätasoa ja radikaalivanhoillisella oikeistolla on tuhti ote alatasosta. Tämä on oikeistoyhteiskunta, ja se pitäisi avoimesti myöntää. Täytyy tunnustaa tappio. Kun teemme sen, olemme siitä lähtien yhtä kuin sorretut ja alistetut, eikä kukaan muu kuin me voi enää kuvitella edustavansa "vastarintaa" ja "vapautusta". Samalla saatamme häpeään sen kynnettömän vasemmistolinjan, joka on antanut näin tapahtua. Emme ole paavoarhinmäkiä, lianderssoneja tai dankoivulaaksoja, vaan olemme vallankumouksellisia. Ja pieni lisäys & muistutus: mikään ei ole niin poliittisesti epäkorrektia kuin aito vallankumouksellisuus.

1990-luvulla, kun tutustuin vasemmistonuoriin, halusin kertoa heille vallankumouksellisuudesta ja vallankumouksen idean turmiollisesta puuttumisesta vassarinuorten retoriikassa. Vastineeksi sain kuulla, että kokoomusnuoretkin puhuvat vallankumouksesta. On totta, että ennen 1980-luvun loppupuolta suomalaisessa yhteiskunnassa oli havaittavissa jonkinlainen vasemmistohegemonia, mutta 1990-luvun puoliväliin mennessä se oli jo täysin tuhottu. Olimme nähneet muun muassa Suomen muiluttamisen EU:n jäseneksi täysin suurpääoman sanelemana. Sitä tuki oikeistolainen valtamedia, kärjessä Helsingin Sanomat. Umpikiero äärioikeisto (mitä kokoomusnuoret edustavat paljon sananmukaisemmin kuin Suomen Sisu ja Timo "Pakkoselibaatti" Hännikäinen) antoi kuitenkin ymmärtää, että ysäri-Suomi oli yhä vasemmalle kallellaan, ja siksi tarvittiin oikeistolainen vallankumous. Kuten tiedämme, he tekivät sen – kumosivat ennestään oikeistolaisen vallan vielä oikeistolaisemmalla. Jyrki Katainen (s. 1971) ja Alexander Stubb (s. 1968) ovat juuri tuon ajan kokoomusnuoria. Viimeistään vuodesta 2007 lähtien kokkareiden ei ole tarvinnut enää höpistä muutospyrkimyksistä: he ovat olleet yksiselitteisesti vallassa.

Vuodesta 2007 alkaen on Suomessa muutospyrkimysten äänitorvena ollut uusi ryhmä. Ei vieläkään vasemmisto, vaikka yhteiskunnan oikeistolaisuudesta pitäisi niin päätellä. Sen sijaan torvea on toitottanut konservatiivinen oikeisto – perussuomalaisista fasisteihin. He ovat yllyttäneet suomalaisia "vastarintaan" ja vaatineet "vapautusta". Jälleen on levitetty umpikieroa propagandaa, että nyky-Suomi on yhä vasemmalle kallellaan. Vastarinta ja vapautus on suunnattu enemmän "vihervasemmistoa" kuin vallassa olevia uusliberaaleja vastaan. Järjetöntä, mutta minkäs teet. Vallanpitäjille tämä kyllä sopii, sillä ainoa taho, joka heille on oikeasti uhka, löytyy vasemmalta. 1980-luvun (!) jälkeisessä Suomessa tätä ainoaa uhkaa ei ole ollut. Minunlaisiani sananlevittäjiä on toki joitakuita, mutta oikeiston hallitsema tiedotusjulkisuus ja vasemmiston sisään jo aikoja sitten kylvetty eripura pitävät huolen siitä, ettei tällaisia näkemyksiä päästetä pilaamaan oikeiston hegemoniaa. Vasemmiston (tai "vihervasemmiston", mitä oikeasti ei ole olemassakaan) se esittää "poliittisen korrektiuden" vaalijana ja samalla väistämättä vähän oman (olemattoman) valta-asemansa suojelijana ja puolustajana. Itsekin vaadin vastarintaa, vapautusta ja poliittisen korrektiuden nitistämistä – kuinka nyky-yhteiskunnan epäsovinnaiset kapinalliset, joilla ei ole minun tietoisuuttani, ymmärtäisivät sen propagandan keskellä, että heitä vedätetään? Tämä on radikaalioikeiston propagandavoitto.

Vallankumouksellisuus on enemmän kuin vastarinta, vapautus ja poliittinen epäkorrektius. Itse asiassa vallankumous sisältää ne kaikki ja paljon enemmän. Avoin vallankumouksellisuus on radikaalivasemmiston tie voittoon. Vallankumouksesta puhuminen luo oikeistossa hädän tunteen. Se paljastaa, ketkä ovat yhteiskunnan vallanpitäjiä: he, jotka ennen pyrkivät muutokseen, ilmenevät konservatiivisiksi oman valta-asemansa suojelijoiksi ja puolustajiksi. Vallankumous on sorrettujen ja alistettujen vapautus, poliittisesti sataprosenttisen epäkorrekti keino parantaa oloja ja viime kädessä maailmaa.

* * * * * * * * * *

Olen yllä viitannut monta kertaa omaan asemaani vallankumouksellisena 1980-luvun jälkeisen vasemmiston kynnettömässä ilmapiirissä. Jokainen varmasti tajuaa, etten ole päätynyt osaani pelkistä rationaalisista syistä, vaikka edellä niitä esitänkin. Miksi olen vallankumouksellinen? Olenko luonteeltani haaveilija vai katkeroitunut jostakin systeemille? Takuulla sekä että. Yksi ajatus tuli mieleen tänään, kun katselin ikkunastani avautunutta kaunista näkymää: vallankumous on keväisissä männynlatvoissa. Olen ollut mielenosoituksissa ja kirjoittanut ohjelmajulistuksia, mutta mikään ei kiteytä minulle vallankumousajattelun ydintä niin kuin elävän luonnon ja elävöittävän kevätauringon kohtaaminen. Siinä kohtaavat yksinkertainen luonnontila ja luonnon oma vallankumous, kevät. Vallankumouksellisuus on pyrkimystä luonnottomasta sortovallasta kohti elämän ja ihmisyyden luonnollista olemusta, kylmänharmaasta ajasta kohti uutta kevättä. Näin ollen vallankumouksen idea elävöittää jokaisen luonnonlapsen ja kevätihmisen, jolla on radikaali tietoisuus.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Valtamedian mediavalta 2015

(Täydennystä parin vuoden takaisiin kirjoituksiini valtamedian mediavallasta – osa 1 ja osa 2.)

Kaikkialla puhutaan, että valtamedian valta on hupenemaan päin. Rohkeimmat jopa uskaltavat väittää valtamedian suorastaan menettäneen valtansa. Tilalle on tullut ennen kaikkea sosiaalinen media sekä vaihtoehtoajattelu, joka perustaa totuutensa aivan muuhun kuin Hesarin ja Ylen kaltaisiin instituutioihin. Valitettavasti tämä on puppua. Huomattava osa ihmisten sosiaalisen median käytöstä on yhä valtamedia-artikkelien (ja -näkökulmien) linkitystä. Vaihtoehtoajattelua esiintyy (olenhan minäkin olemassa), mutta sitä on esiintynyt aina. On syytä epäillä, että valtamedian itse julkaisemat vihjailut oman valtansa vähenemisestä ovat tarkoituksellista hämäystä. Näin luodaan vaikutelma, että ihmiset ovat vapaita valtamedian vallasta. "Itse ajattelevat" kansalaiset jatkavat tyytyväisinä propagandan levittämistä tuttavapiirissä ja sosiaalisessa mediassa.

Mikään ei kuvaa valtamedian nykyistä mediavaltaa paremmin kuin suhde Ukrainan sotaan. Hesarin, Ylen, iltapäivälehtien ja kaikkien merkittävien maakuntalehtien yhteinen näkemys siitä, kuinka asiat ovat ja miksi, on saanut muodostua nyky-Suomessa täysin yksiselitteiseksi totuudeksi. Muita totuuksia ei esitetä, ja kun näin on, "kadunmies" ei tiedä niistä yhtään mitään. Esimerkiksi lukuisia kertoja oikeasti uskottavista lähteistä vahvistettu väittämä, ettei yhtään Venäjän armeijan yksikköä sodi tai ole sotinut Ukrainassa, ei ole läpäissyt suomalaisen valtamedian tiedotuskynnystä. Asia on moneen kertaan todettu muun muassa sotaa käyvän Ukrainan hallinnon omalla televisiokanavalla, ja näin on tiedottanut jopa Pentagon, mutta silti tämä näkemys ei kelpaa Suomen valtamedialle. Kun Hesarit ja Ylet eivät sano niin, on niin sanominen silkkaa "trollausta".

Kritiikitön kansalainen saattaa ehkä kuvitella, että valtamedian esittämä näkemys Ukrainan sodasta on uskottava. Samoin hän saattaa pitää valtamedian esittämää näkemystä Suomen talouden tilasta ja tarpeista, EU:n ja euroalueen politiikasta, Syrizasta, TTIP-sopimuksesta tai ydinvoimasta täysin pätevänä. Kuinka tämä on mahdollista, jos kyseessä on pelkkä ontto propaganda? Yhtä tähän liittyvää tekijää valotin jo huhtikuun 2013 blogikirjoituksessani (osa 1): valtamedia "perustelee asiat itsellään ja argumentoi kehäpäätelmin. Se on kuin tieteellinen tutkielma, jonka kaikki lähdeviitteet johtavat toisille sivuille samassa tieteellisessä tutkielmassa". Valtamedia väittää ensin, että asia on näin. Seuraavaksi se väittää uudelleen asian olevan näin, koska myös sen oman aiemmin julkaistun väittämän mukaan asia on näin. Perustelu siis löytyy, mutta se on yhtä uskottava kuin jos minä nyt perustelen väitteeni sillä, että olen jo kaksi vuotta sitten kirjoittanut samoin. Toki valtamedian tapauksessa kirjoittaja on usein eri tyyppi ja medialla (lehdellä, tv-kanavalla, sivustolla tms.) saattaa olla eri nimi, mutta niiden uutiset tulevat yleensä (ja yhä useammin) yhdestä ja samasta lähteestä.

Joskus valtamedia joutuu turvautumaan perusteluihin, jotka tulevat sen itsensä ulkopuolelta. Tämäkin voi silti olla näennäistä. Ukrainan sodasta tai Venäjästä puhuttaessa on monta kertaa päässyt ääneen niin uskottava argumentoija kuin "nimetön asiantuntija". Epäilemättä tällaisia asiantuntijoita keksitään, eli heidän identiteettinsä on mielikuvituksen tuotetta ja nimettömänä ilmaistu näkemys on viime kädessä peräisin tietoiselta propagandistilta joko uutistoimistossa tai varsinaisessa mediassa. Yhtä suosittu lähde on ollut "nimetön Nato-lähde". Tässäkin tapauksessa on mahdollista, että asiasisällön on keksinyt joku uutistoimiston tai varsinaisen median toimija, joka tuntee Naton ja tietää, kuinka siellä ajatellaan. Lisäksi Naton tiedottajien ja valtamedian välinen raja on kuin veteen piirretty viiva. Suomessa on myös levitetty innokkaasti yhden ja saman Putinin entisen neuvonantajan näkemyksiä. Kyseisestä henkilöstä, jolle Putin on luultavasti antanut potkut (vuonna 2005!), on siis tullut lännen militanttien neuvonantaja. Ei liene vaikeaa huomata, että hänen roolinsa on periaatteessa mediarooli – vieläpä hyvin pitkälle läntisen valtamedian mukainen. Tällaiseen humpuukiin perustuu valtamedian levittämä näkemys totuudesta. Sitä sitten kierrätetään ja uusinnetaan ja annetaan vaikutelma, että narukerän ytimessä on ihan oikea totuus. Mutta siellä ei ole mitään. Koko homma täyttää kepeästi pyramidihuijauksen tuntomerkit.

Valtamedian mediavalta näkyy myös siinä, miten Venäjän valtiolliseen mediaan suhtaudutaan suomalaisen mediakeskustelun sivulauseissa ja rivinväleissä. Idän mediat, kuten Venäjän Ääni ja RT, esitetään aggressiivisina, informaatiosotaa käyvinä propagandamedioina. Näkemystä toistavat myös tuhannet ihmiset, jotka eivät ole vilkaisseetkaan esimerkiksi RT:n nettisivuja. Jos niitä selailee ennakkoluulottomasti, havaitsee pian, että ne uutisoivat asioista monipuolisesti, kiihkottomasti ja vakuuttavasti. Näkemykset esimerkiksi Ukrainan sodasta ovat paremmin perusteltuja kuin toisensuuntaiset näkemykset lännessä. Näiden asioiden rinnalla on kaikenlaista, varsin mielenkiintoista uutisointia maailman ilmiöistä. Edes Venäjä-keskeisyys, joka näissä medioissa jopa auliisti myönnetään, ei ole yhtään läpitunkevaa. Tällaista mediaa kutsutaaan Suomessa trollaukseksi! Asiaa ei voi selittää tai perustella mitenkään muuten kuin valtamedian yhä jatkuvalla mediavallalla. Missä sen ote on horjunut, siellä se on tiukentanut otettaan.

Voisin vielä esitellä yhden esimerkin siitä, missä suomalaisessa ja länsimaisessa mediaelämässä todella mennään. Sosiaalisessa mediassa levisi Soulspot-sivuston (kalifornialainen feikki-vaihtoehtomedia) artikkeli Buddhan patsaasta, joka oli tutkimuksissa osoittautunut yllättäen muumioksi. Artikkelisivun alareunasta löytyi kuitenkin linkki alkuperäislähteeseen (hollantilainen NL Times), jonka mukaan kyseessä ei ollut patsas – saati Buddhan patsas – vaan ihan yksiselitteisesti Liuquan-nimisen 1000- tai 1100-luvulla eläneen kiinalaismiehen muumio. Tästä riippumatta kotomaamme iki-ihana Helsingin Sanomat julkaisi lähes välittömästi aiheesta oman uutisensa, jossa muumiota kutsuttiin Buddhaa esittäväksi patsaaksi ja toistettiin Soulspotin hömppäsisältö – eikä alkuperäistä hollantilaislähdettä näytetty lainkaan. Tämäntasoista on siis Suomen arvostetuimman sanomalehden nykyinen uutisointi; politiikan uutisointi ei ole yhtään tätä uskottavammalla pohjalla. Muistutan edelleen, että tämä artikkelini on käsitellyt mediakenttää, joka levittää laihdutusvinkkejä merkittävinä uutisina, laatii ajankohtaisuutisia feikki-tosi-tv:n tapahtumista ja omaksui tänä talvena kauppojen keksimän humpuukiverbin "halpuuttaa" kritiikittömästi ja mukisematta. Ostaisitko sellaiselta medialta käytetyn auton? Entä poliittisen teorian?

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Avoin kirje Vasemmistoliitolle

Tervehdys vasemmistoliittolaisille tovereille!

Kun Syriza-puolue voitti Kreikan parlamenttivaalit yli 36 prosentin ääniosuudella, oli mukava katsoa, kuinka puolueenne aivan ylintä johtoa myöten iloitsi lopputuloksesta. Reaktio oli mainiossa ristiriidassa sen kanssa, mitä kokoomuslainen valtamedia yrittää meille pakkosyöttää. Kun Syriza-hehkutus jatkui, se alkoi kuitenkin näyttää ylinäytellyltä. Tuli väkisin mieleen, että entäs jos Kreikan uusi hallitus onkin kupla? Hieman sellaisia fiiliksiä ilmaantui, kun ministerilistassa näkyi pelkkiä miehiä. Tällä hetkellä (4. helmikuuta) näyttäisi, että Syriza aikoo tosissaan lunastaa heihin kohdistetut odotukset. Teidän riemuhuutonne ovat samaan aikaan vaimentuneet. Voisiko olla, etteivät teitä kiinnosta niinkään tositoimet eurokuripolitiikassa ja kreikkalaisessa yhteiskunnassa, vaan lähinnä oma tilaisuutenne saada vetoapua Suomen eduskuntavaaleissa? Jos näin on, voisiko tämä johtua siitä, että oma politiikkanne eroaa Syrizan politiikasta maltillisempaan, enemmän kompromisseja tekevään suuntaan?

Vasemmistoliitto ei ole saamassa suurimman puolueen asemaa Suomen eduskuntavaaleissa. Hyvässä lykyssä kannatuksenne saattaa yltää 10 prosenttiin; luultavammin se on välillä 8–10 %. On silti todennäköistä, että kannatus nousee vuoden 2011 eduskuntavaaleista (8,13 %). Riittääkö se teille? Ettekö halua tavoitella asemaa, jonka kansa – demokratia – antoi Syrizalle Kreikassa? Olette puhuneet avoimesti kansanrintamahallituksen mahdollisuudesta; mukana olisivat keskusta (vaalien todennäköinen voittaja), SDP (häviäjä, mutta silti kakkossuosikki) ja vasemmistoliitto (todennäköinen nousija, mutta edellisiin verrattuna pikkupuolue). Miksi tahdotte vesittää vasemmistolaisen politiikkanne jo etukäteen? Keskustan dominoimassa ja demareiden tukemassa hallituksessa vassareilla olisi 2–3 ministerinpaikkaa ja altavastaajan asema isompiin nähden (joskin lähtönne saattaisi tuolloin aiheuttaa hallituksen kaatumisen). Syriza lähti empimättä muodostamaan hallitusta, sillä se tiesi, että uudesta hallituksesta tulee hyvin pitkälti sen itsensä näköinen. Miksi vasemmistoliitto on yhtä empimättä lähdössä auttamaan keskustaa ja SDP:tä muodostamaan hallitusta, josta ei tule nimeksikään vasemmistoliiton näköinen?

Hallitus- ja Syriza-puheet ovat väistämättä oireita siitä olennaisesta, asian ytimestä, joka vallitsee vasemmistoliiton olemuksessa. Kuten jo ensimmäisen kappaleen lopussa vihjasin, minunlaiseni vasemmistoradikaalin silmään olette hämmentävän maltillisia. Missä Syriza sai äänivyöryn lupaamalla Kreikan kansalle muutosta, te ette lupaa yhtään mitään. Teillä on kyllä hyvä vaaliohjelma, jossa itse nurisisin vain EU:hun sitoutumisesta ja talouskasvun hyväksymisestä. Realistisesti ajatellen on kuitenkin tiedossa, ettei sen toteutumiseen edes pyritä, vaan ohjelmastanne toivotaan saatavan hiukan terästettä isompien puolueiden (kansanrintamatapauksessa keskustan ja SDP:n) blandikseen. Tämä "aina on hyvä saada yksikin tavoite läpi" -periaate tulee aina ilmi, kun vassariehdokkaiden kanssa juttelee. Se on politiikan vesittämistä. Tavoitteenne täytyisi olla ohjelman kokonaisvaltainen toteutuminen. Vesittymiseen olisi syytä suhtautua kielteisesti – pettymyksenä, jota kaikin voimin pyritte välttämään. Nyt jää epäilys, että jos vasemmistoliitto oikeasti uskoisi oman vaaliohjelmansa toteutuvan, siitä tehtäisiin nykyistä maltillisempi, ikään kuin valmiiksi vesitetty.

Olen ymmärtänyt, että vassaripiireissä pidetään SDP:tä hyvänä yhteistyö- ja hallituskumppanina ja keskustaakin ihan kohtalaisena. Vassarit saattavat mieltää yhä itsensä naiivisti laitavasemmalle; jos näin olisi, keskusta sijoittuisi kyllä keskelle ja SDP siitä vasemmalle. Todellisuudessa keskusta oli erään eduskuntavaaleista 2011 tehdyn tutkimuksen perusteella koko kentän toiseksi oikeistolaisin puolue heti kokoomuksen jälkeen. SDP:n ex-puheenjohtaja Jutta Urpilainen taas määritteli puolueensa poliittiseen keskustaan jo vuonna 2008. Kansanrintamahallituksessa vasemmistoliiton teräste vesitettäisiin selvästi oikeistolaisella blandiksella. Koska hallituksessa olisi luultavimmin mukana myös oikeistolainen RKP, kokonaisuus sijoittuisi ihan vassarit mukaan lukien keskustasta oikealle, ei vasemmalle. Tällaisella hallituspolitiikalla vasemmistolaisten ei kannata hihhuloida ennen vaaleja eikä vaalien jälkeen.

Jos nyt sivuutetaan hallitushöpinät – jotka ovat pelkkää spekulointia – on teidän puolueenne, arvoisat toverit, hämmentävän maltillinen ihan muutenkin. Vassareilta on selvästi jäänyt huomaamatta, että satojatuhansia muutoshakuisia äänestäjiä ei sovinnainen ja kompromissihakuinen puhe tai toiminta tyydytä. Kirjoitin jo neljä vuotta sitten Tiedonantajan (jota moni teistä seurailee, vaikkei avoimesti myönnä) blogiin poliittisen kulttuurin muutoksesta, joka liittyi kiinteästi perussuomalaisten nousuun. Voisin väittää, etteivät persut tuoneet mukanaan poliittisen kulttuurin muutosta, vaan poliittisen kulttuurin muutos toi mukanaan persut. Vasemmistolle uusi populistinen rääväsuujoukko antoi "poliittisesti korrektin" leiman. Se leima pätee edelleen, ja mikä käsittämättömintä, te vassarit itse usein ylläpidätte sitä leimaa ettekä ymmärrä sitä kielteiseksi. Minunlaiseni radikaali, joka ei voisi kuvitellakaan äänestävänsä persuja, pitää poliittista korrektiutta täysin yksipuolisesti negatiivisena leimana. Poliittisesti korrekti puolue ei tee poliittista muutosta. Tämä on täysin yksiselitteinen fakta. Täysin älytöntä on myös, että jos vassari on joskus käyttäytynyt poliittisesti epäkorrektisti, se on tapahtunut aivan virheelliseltä pohjalta kuten Paavo Arhinmäen sateenkaarilipun heilutus Sotsissa. Seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat tärkeä asia, mutta naapurisovun ja idän ja lännen välisen rauhan asia sitäkin tärkeämpi.

Radikaalille vasemmistopuolueelle olisi nyt ihan oikeasti tilaus. Te ette näy ymmärtävän sitä. Ehkä teihin menee ylpeästi täydestä se valtamedian tarkoituksellinen kusetus, jossa teidät itsenne luetaan radikaalivasemmistoon. Te seuraatte ja linkitätte Hesaria ja Yleä, tarraudutte jokaiseen niissä esitettyyn "hyvään" artikkeliin tai ohjelmaan kuin pelastusrenkaaseen, ettekä suostu tunnustamaan valtamedian kaikenkattavaa kokoomuslaisuutta. Omaa vastamediaa ette edes yritä luoda. Kansan Uutiset on kohtalainen lehti ja sivusto, mutta puolue-eliittisidonnainen – enkä minä ole ainoa, jonka kommentteja on sensuroitu nettiversiosta liian radikaaleina. Vasemmistonuorten Libero on kohtalainen lehti, mutta valitettavan keskustavasemmistolainen. Vaihtoehtoiset Youtube-kanavat ynnä muut, näin eduskuntapuolueena, jätätte väheksymillenne kommunisteille ja ipulaisille – jälkimmäisiä lähellä on myös radikaali Verkkomedia, jota ette "salaliittomediaksi" ilkkuen koskaan linkitä sosiaalisessa mediassa. Niin kauan kuin pienempien radikaaliryhmien halveksintaa tapahtuu, teillä on vallanpitäjien psyyke. Näin ollen ympyrä sulkeutuu ja muistamme hallitushöpinät jälleen.

Avatessani tänään Twitterin törmäsin myös linkkiin, jonka mukaan vasemmistoliiton kansanedustaja Aino-Kaisa Pekonen vaatii karkinmakuisia vesipiippuja ja sähkötupakoita kiellettäväksi alaikäisiltä. Ottamatta kantaa asiasisältöön tunnistan heti aidon holhoavan SDP-leiman. Ettekö ole käsittäneet, että ihmiset ovat saaneet totaalisesti tarpeekseen holhousyhteiskunnasta? Nyt holhouksen vastustaminen jää persujen ja piraattien huoleksi. Toki myös umpikiero kokoomus yrittää saalistaa omansa, koska arvossa pitämänne oikeistomedia uskottelee ns. tyhmälle kansalle, että "poliittisesti korrekti" "vasemmisto" on holhousyhteiskunnan takana. Teidän täytyisi tehdä näkyvä ja kuuluva irtiotto siitä linjasta. Te olette 2010-luvun SDP, sillä erotuksella, että SDP:n kannatusluvut ovat aina olleet isommat kuin teidän kannatuslukunne ikinä.

Hyvät toverit! En halveksi teitä, vaikka tästä avoimesta kirjeestäni pienoinen kitkeryys tuleekin ilmi. Te olette kaikesta huolimatta eduskunnan ylivoimaisesti siedettävin puolue. Olen aidosti iloinen, jos saatte vaalivoiton. Teillä on poliittinen asema, josta SKP:n ynnä muiden piireissä vain haaveillaan. Kabineteissa voi näyttää siltä, että olette saaneet sen aseman loputtoman mukautumisen ja kompromissien myötä, mutta äänestäjien näkökulmasta olette saaneet sen vain edustamalla vaihtoehtoa nykymenolle. Älkää siis itse olko se nykymeno. Muutoin käy väistämättä niin, että teistä ei koskaan tule Suomen Syrizaa, vaan Suomen PASOK tai sen vasemmistosiipi. Vasemmiston uusi nousu tulee aikanaan joka tapauksessa – teistä riippumatta. Älkää viivyttäkö tai estäkö sitä, vaan edistäkää. Se on teidän tilaisuutenne.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Haistakaa nyt vittu jo paska

Nyt on tiedossa suoristetut sanat. Tähän lajityyppiin en halua asettua enkä jumiutua, mutta tahdon ilmaista tällä kirjoituksellani, millaisia ajatuksia meillä kokoomuksen, oikeiston, suurpääomapellejen, oikeistomediapomojen ja muiden yhtyneiden alistajien & riistäjien & hyväksikäyttäjien vastustajilla aina välillä ihan oikeasti liikkuu pääkopassamme.

Tämä artikkeli on suunnattu sille pienehkölle ihmisryhmälle, jonka syytä tavalla tai toisella ovat kaikki nykyihmisten todelliset ongelmat. Kaikki.

Teidän (puhuttelen nyt poliittista oikeistoa, suurpääomapellejä, oikeistomediapomoja ynnä muita riistäjä-hyväksikäyttäjiä) syytänne on yhtä lailla se, että köyhissä maissa nähdään nälkää ja leikki-ikäiset lapset joutuvat töihin, se, että rikkaissa maissa hukutaan mielenterveysongelmiin ja elintasosairauksiin, kuin sekin, että riitaisissa maissa soditaan ja tuhotaan ihmisarvoisen elämän perusedellytykset. Te tiedätte sen pohjimmiltanne itsekin. Se tietoisuus vain on helppo tukahduttaa kaikella sillä paskalla, mitä voitte rikkauksillanne ostaa ja luoda muka itsellenne miellyttävän, tunnottoman olon.

Se, että maassa A on edellytyksiä riittävään toimeentuloon joka ikiselle, mutta rikkaudet kulkeutuvat teille ja teidän kavereillenne pohjoiseen ja länteen – lukuun ottamatta niitä kipumiljoonia, joiden annatte jäädä A-maan korruptoituneelle sikariportaalle – on teidän syytänne. Ihan oikeasti.

Se, että maassa B on edellytyksiä hyvään toimeentuloon joka ikiselle, mutta kaikki menee päin helvettiä vuosikymmenestä toiseen jatkuvien sotien ja terrorismin vuoksi, on teidän syytänne. Ihan oikeasti. B-maan riitoihin, joka ainoaan, ovat aina sotkeutuneet lännen ja pohjoisen raha- ja valtapiirit. Siis te.

Se, että maassa C on edellytyksiä erinomaiseen toimeentuloon joka ikiselle, mutta miljoonille annetaan vain nipin napin riittävä toimeentulo, mistä heillä ei ole voimia nauttia, etenkin kun heitä rasitetaan tuhansilla neuroottisilla oheisvaatimuksilla ja syyllisyydellä, ja kaiken huipuksi huiputatte heidät oman valtanne takaajiksi (ja nauraa hekotatte päälle), on kaikki teidän syytänne. Ihan vitun oikeasti.

Se, että täällä C-ryhmän maissa tavalliset ihmiset syyllistävät toisiaan, katkeroituvat toisiaan kohtaan ja tietysti pelkäävät toisiaan, on teidän syytänne. Ihan saatanan oikeasti. Pöllin idean nettimeemistä: kuvitellaan lautanen, jolla on 12 keksiä, ja pöydän äärellä pomo, keskipalkkainen työläinen sekä köyhä työtön tai sairaseläkeläinen. Pomo vohkii itselleen 11 keksiä ja uskottelee keskipalkkaiselle työläiselle, että tuo köyhä tuossa aikoo viedä sinulta tämän ainoan keksin. Tiedätte itsekin, että te olette pöydässä se kieroutunut, julma, sadistinen, häikäilemätön psykopaattipomo.

Uhkia te osaatte esitellä. Teillä on käytössänne mahtava valtamedia, johon kusetatte tavallista kansaa uskomaan. Te osaatte kusettaa. Voi veljet, kun olettekin siinä hyviä. Te kusetatte, että anarkistit ovat uhka. Venäjä on uhka. Syriza on uhka. "Trollit" ovat uhka. Vasemmisto on uhka. EU-kriitikot, Nato-kriitikot, eurokriitikot ovat uhka. Hakkerit ja wikileaksit ovat uhka. Toisinajattelijat ovat uhka.

Ettekö te tajua, no tajuatte tietysti, mutta ettekö te nyt jumalauta vieläkään suostu myöntämään, että ainoa uhka olette te itse sekä teidän kaverinne ja turvaverkkonne – oikeisto (kokoomus), työnantajamafia (EK), propagandakoneisto (valtamedia), sotakoneisto (Nato), oma julkinen valtakoneisto (Suomen hallitus, EU), teille mieleiset valtakoneistot vallankäytön sisällöstä ja muodosta riippumatta (USA:n hallinto, Ukrainan nykyhallinto) sekä viime kädessä itse pääjumala eli Iso Raha?

Me haluaisimme ihan oikeasti vain elää rauhassa. Että aurinko paistaisi, linnut laulaisivat, kukat kukkisivat ja meillä olisi mielekästä tekemistä, syötävää, lämmin koti tarvittaessa, seuraa toisista ihmisistä tarvittaessa. "Meillä" tarkoitan tässä ihmisten ylivoimaista enemmistöä. "Meihin" sisältyy myös täsmällisempi me, siis me toisinajattelijat. Me kuulumme meihin, me emme ole uhka meille. Minä nyt tietysti olen sangen epäilyttävä hyypiö, mutta valtaosa toisinajattelijoista on fiksuja ja aika hyviäkin ihmisiä, jotka vain ovat tulleet ajatelleeksi asioita.

Te olette erikseen. Te olette uhka meille. Itse asiassa te olette uhka itsellennekin, sillä hävitätte maapallolta elämän edellytyksiä kilpaa toistenne kanssa. Vaikka ette itse yksilöinä olisikaan aivan globaalin pyramidin aurinkoisimmalla huipulla, on globaalin pyramidihuijauksen onnistuminen silti teidän ansiotanne. Siitä hyvästä työntäkää ystävällisesti pää perseeseen. Te, jotka veljeilette niiden kanssa, joihin verrattuna sarjamurhaajat ovat hellyttävän inhimillisiä, saatananpalvojat ovat hyviksiä, ISIS (IS, ISIL) on surkean rääpälemäinen pikkutekijä ja Adolf Hitlerkin oli kömpelö tunari. Aatu-raukka ei onnistunut ylläpitämään edes puoltatoista vuosikymmentä sitä illuusiota, että hänen ja natsipuolueen teot ovat oikeutettuja ja moraalisesti päteviä. Te olette onnistuneet ylläpitämään ihan vitun samaa illuusiota jo vuosikymmeniä.

Ihan oikeasti. Haistakaa ja maistakaa paska. Menkää sitten fyysisesti ja kirjaimellisesti itseenne. Hävitkää vaalit, hävitkää politiikasta, hävitkää ihmisryhmänä. Ihan oikeasti vain hävitkää.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Taas on sen aika

Jälleen on alkanut se kevätkausi, joka huipentuu ensimmäistä kertaa neljään vuoteen johonkin taianomaiseen (tai_anomaliseen?): eduskuntavaaleihin. Kansa käväisee vaaliuurnilla, ja se siitä sitten. Tapaamme pilkata vaalidemokratiaa ulkomailla, mutta eipä tuo meilläkään ole häävillä tasolla. Ottamatta kantaa siihen, vääristelläänkö tuloksia ääntenlaskennassa, Suomi on nimittäin saanut Ety-järjestöltä moitteita vaalisyrjinnästä. Kysymys oli siitä, että vuoden 2011 eduskuntavaalien edellä ei valtiollinen Yleisradio antanut pienemmille puolueille likimainkaan yhtä paljon aikaa ja näkyvyyttä kuin entisille eduskuntapuolueille, eikä näiden kahden kategorian annettu edes kohdata toisiaan kameroiden tai mikrofonien edessä. Sama meininki jatkunee kielteisestä huomiosta huolimatta kevään 2015 aikana.

Itse seuraan sosiaalista mediaa melko aktiivisesti, ja tunnen muutoinkin ihmisiä monelta poliittiselta suunnalta. Omaan kokemukseeni nojaten voin kiusallanikin väittää, ettei monen eduskuntapuolueen kannatuksen olemassaoloa tästä pisteestä edes huomaa. Niin valitettavaa kuin se on, tyypillinen sellainen huomaamattomasti kannatettu puolue on Suomen "sosialidemokraattinen" puolue SDP. Se kilpaillee vaaleissa samoista äänilukemista kuin kokoomus ja perussuomalaiset, mutta toisin kuin erityisesti persujen kannattajat, demarimieliset edustavat jonkinlaista kadonnutta kansaa. Vihreisiin törmää somessa useammin, mutta ei heilläkään ole minkäänlaista nostetta ollut havaittavissa liki vuosikymmeneen. Joku yksittäinen kristillisdemokraatti kirjoittelee silloin tällöin verkossa ja saattaa päästä uutisiinkin vanhoillisuudellaan. Kokoomuslaisia tietysti on, ja he ovat hyvin varmoja omasta asemastaan ja poliittisesta oikeellisuudestaan, mutta nykyinen pudonnutkin kannatus tuntuu välillä potentiaaliselta kuplalta.

Sen lisäksi, että vasemmistoliitto saattaa hyvinkin napata tuntuvan vaalivoiton, omassa näkökentässäni sukkuloi paljon eduskunnan ulkopuolisten puolueiden kannattajia. Kaikkein suurin noste tuntuisi olevan Itsenäisyyspuolueella. Piraatit kohottanevat niin ikään kannatuslukujaan. SKP kärsii edelleen lahkolaisesta luonteestaan, mutta päivän poliittiset asetelmat puhuvat melko vääjäämättä myös heidän edistymisensä puolesta. Muutos 2011:llä on työnsä pian lopettavassa eduskunnassa yksi kansanedustaja – vaikkakin käännynnäinen – ja periaatteessa on mahdollista, että hän uusii paikkansa. Tiivistäen: valtamedia saa tehdä kovasti töitä kanavoidakseen näiden ryhmien kannatuksen vaalipäivään mennessä entisiin eduskuntapuolueisiin. Ja – salaliittoteoriaa tai ei – siihen se pyrkii.

Voi siis teoriassa olla mahdollista, että kokoomus romahtaa, keskusta ei saa demareiden ja persujen yhteenlaskettua vaalitappiota isompaa vaalivoittoa, vasemmistoliitto kasvattaa huomattavasti kannatustaan ja eduskuntaan saadaan pari uutta puoluetta. Entäs sitten? Jos kokoomus pullahtaa pois hallituksesta, maamme poliittinen suunta saattaa oikeasti hiukan muuttua. Yksi piraatti, kommari tai ipulainen sinne tänne voi myös osoittautua ennakkoluuloa merkittävämmäksi muutokseksi: nyt valtavirrasta (tai kuvitteellisesta "eduskuntasopimuksesta") poikkeavat näkemykset saavat väistämättä entistä enemmän julkisuutta. Jos eduskunnan ideologinen rakenne muuttuu vasemmistolaisempaan tai EU-kriittisempään suuntaan, voi eduskuntakeskustelun diskurssi jonkin verran muuttua.

Valtavirran (ja "eduskuntasopimuksen") ulkopuolelta on kuitenkin tupsahtanut hälyttäviä uutisia. Kaikkein suurimpia hälytyskelloja soitti Sami "Sande" Parkkosen viime vuoden viimeisenä päivänä julkaisema blogiteksti. Se osoitti täysin päivänselvästi, että Suomi on yritys, joka on kirjattu sekä Suomen että USA:n yritysrekisteriin. Suomi rekisteröitiin yritykseksi samaan aikaan kuin se liittyi Euroopan unioniin eli 1990-luvun puolivälissä. Keskenkasvuinen nassikkakin ymmärtää, että firmoja johdetaan ja hallinnoidaan eri systeemillä kuin valtioita. Yritysdemokratiaa toki löytyy sieltä ja täältä, mutta yrityksillä ei ole perustuslakia, eikä "johdon" ja "alaisten" välistä karkeaa jakoa voida juuri missään tapauksessa välttää. Kapitalismissa yrityksen tarkoitus on tehdä voittoa, ja koska elämme kapitalismissa, Suomenkin tarkoitus on tehdä voittoa. Tämä selittää 1990-luvun puolivälistä alkaen toteutetut pakonomaiset leikkaukset. Edelleen tämä selittää myös, kuinka voi olla mahdollista, että hallitusohjelmia tilataan demokratian ulkopuolisilta tahoilta kuten amerikkalaiselta McKinsey & Company -konsulttitoimistolta. Firmathan käyttävät konsulttitoimistojen palveluja tavanomaisena rutiinina – miksei siis Suomi-firma?

Kun äänestämme eduskuntavaaleissa 2015, meidän on oltava tietoisia siitä, että äänestämme yritysdemokratian vaaleissa. Tämä suhteuttaa sen, kuinka paljon valtaa äänillämme oikeasti on. Kaikesta huolimatta äänestävällä kansalla on yhä periaatteellinen oikeus päättää maamme politiikan suunnasta. Jos äänestämme keskustaa, kokoomusta, demareita, RKP:tä, kristillisdemokraatteja, luultavasti vihreitä ja persujakin, on turha odottaa, että yritysmalli puretaan. Se saattaa olla myös EU:n sisäinen sääntö, missä tapauksessa edes vasemmistoliiton äänestäminen ei auta asiaa. Vain kommunisteja, Ipua ja muita todellisia vaihtoehtoja äänestämällä teemme mahdolliseksi irtautua kokonaan nykyisen kurjistamispolitiikan kovasta ytimestä.

Mikä vielä pahempaa, edellä mainittu asia ei parhaassakaan tapauksessa ole selvä. Tiedonantajan tammikuun puolivälissä julkaisema artikkeli Isäntämaasopimuksella järkyttävät seuraukset osoittaa kiistämättömästi, että Naton kanssa solmittua isäntämaasopimusta ei tuotu eduskunnan käsittelyyn, koska se on yksiselitteisesti perustuslain vastainen. Asiaan luonnollisesti liittyy, että valtamedia on puhunut ja kirjoittanut sopimuksesta paljon paskaa yrittäen tahallisesti hämärtää ja jopa mitätöidä sen sisältöä kansalaisille. Koska eduskunnalla (jonka olisi periaatteessa ollut valvottava lainmukaisuutta) ei ollut mitään sananvaltaa isäntämaasopimusasiassa, sillä ei mahdollisesti olisi valtaa muissakaan kansainvälisissä sitoutumisasioissa (luoja, tai mikä lie, varjelkoon meitä TTIP-sopimukselta!). On täysin mahdollista, että jos Suomeen nyt tai myöhemmin saataisiin eduskunta, joka haluaisi kumota yritysmallin ja/tai irrottaa Suomen läntisistä poliittisista sidonnaisuuksistaan, yrityksen todellinen johto estäisi sen, ilmoittaisi sen olevan mahdotonta ja kenties jopa erottaisi koko eduskunnan.

Vallankumoukselta – tai tuholta – voi olla vaikea välttyä. Toivon viimeiseen asti, että ainakin verenvuodatukselta vältytään. Sitä ennen äänestetään Suomen eduskuntavaaleissa, viimeistään vaalipäivänä 19. huhtikuuta, ja tehdään se uskoen vilpittömästi muutokseen ja itseemme.

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Ettei totuus unohtuisi...

Suomen iltapäivälehtien ja vähän myös muun valtamedian mukaan Venäjä, tai presidentti Vladimir Putin, uhkailee länsimaita sodalla ja valtion sotilaallinen agenda on "ekspansiivinen". Jonkun Ulkopoliittisen instituutin idiootin mukaan Suomi on Venäjän naapurimaista erityisen haavoittuvassa asemassa, ja sen tähden Venäjä saattaisi hyvinkin suunnata sotilaallisen iskunsa Suomeen. Et cetera. Pälä pälä.

Mistä tässä kaikessa on oikeasti kysymys?

Yksinkertaisesti siitä, että Suomen valtamedia(n rahoittajat), Ulkopoliittinen instituutti, presidentti Niinistö, pääministeri Stubb, kokoomus, Elinkeinoelämän keskusliitto ja valtaapitävät sikarikkaat haluavat Suomen Natoon. Käynnissä on kiero suunnitelma, jossa suomalaisille uskotellaan, että idässä on nyt paha uhka, jota vastaan on haettava turvaa Naton ja USA:n sylistä. Koska Putin on hullu, ei Venäjän kanssa voi sopia tai neuvotella ja siksi meidän on mukamas oltava vähän niinku hattuja eikä myssyjä, tiätsä. Et cetera, pälä pälä.

Sikäli, kun sodan uhka on teoriassa mahdollinen, se voi tapahtua vain antamalla ihmisten ymmärtää, että Venäjä on hyökännyt. Siksi Venäjä muka jatkuvasti loukkailee Suomen ja Baltian maiden ilmatilaa, että annetaan ymmärtää idän jättiläisen voivan milloin hyvänsä lennättää sotakoneitaan kauemmas länteen. Niinpä Nato on päästettävä isäntämaasopimuksen avulla vastahyökkäykseen. Tosiasiassa Venäjällä ei näytä olevan minkäänlaista tarvetta tai halua hyökätä länteen. Venäjä haluaa vain turvata rajansa, mikä on täysin ymmärrettävä tarve Nato-naapureiden ja siinä sivussa Naton kanssa flirttailevan Suomen huohottaessa niskaan.

Suomen iltapäivälehdet ynnä muut eivät kykene salaamaan totuutta kaikelta kansalta. Tyhmät kyllä menevät ansaan, niin kuin kautta historian ovat tyhmät menneet kaikkiin ansoihin. Kansan tuki se oli Hitlerilläkin. Kokoomuslaiset ja kokoomusmedia haluavat, että kaikki suomalaiset luulevat Venäjän hyökkäävän milloin hyvänsä ja laittavat siksi toivonsa Natoon. Mutta on paljon meitä, joihin valheet eivät mene täydestä. Emme suostu elämään harhassa. Emme luulottele turhia. Me tiedämme.

Parempaa uutta vuotta 2015!