keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Vihervasemmistoa ei ole olemassa

Silloin tällöin ystävämme valtamedia lipsauttaa sanan "vihervasemmisto", niin kuin puhuisi jostakin olemassaolevasta tosielämän ilmiöstä. Sana on taatusti keksitty ennen Jussi Halla-ahoa, minäkin saatan olla käyttänyt sitä. Halla-aho sen kuitenkin vakiinnutti, ja sen käytöllä on poliittinen tehtävä: se pyrkii samastamaan vihreät ja vasemmiston toisiinsa, sulattamaan ne epämääräiseksi mössöksi, josta ei ota – eikä muka haluakaan ottaa – muuta selkoa, kuin että se suvaitsee maahanmuuttajia ynnä muita vähemmistöjä. Käsite vihervasemmisto on suomalainen erikoisuus, mutta se yhdistyy ongelmattomasti kansainväliseen, vastaavalla tavalla latautuneeseen termiin Liberal Left. Muutkin elementit meikäläisen uusradikaalioikeiston diskurssissa lainautuvat ulkomaisilta esikuvilta, vaikka saattavat tyhmemmälle näyttää supisuomalaisilta. Tässä tapauksessa suomalainen käsiteversio kavaltaa myös, että vihreät ovat Suomen liberaalipuolue, eivät ympäristöpuolue.

Kävin Twitterissä 28.12.2017 parin vanhoillisen kanssa pienen väännön, mitä en yleensä vaivaudu harrastamaan. Kun avasin vähän vihervasemmisto-käsitteen itsetarkoituksellisuutta, toiset osapuolet kysyivät, mitä eroa vihreillä ja vasemmistolla muka on. Vastasin: "Vihreät kannattavat markkinataloutta, vasemmisto haluaa suitsia ja säädellä sitä sekä sosiaalistaa yhteiskunnallisesti tärkeintä omaisuutta. Vasemmistolle myös yhteiskunnallinen tasa-arvo on paljon tärkeämpi asia kuin vihreille." Vanhoillisilla ei ollut asiaan mitään lisättävää; itse asiassa toinen antoi twiitilleni jopa tykkäyksen. Vaikutti siltä, kuin heillä tulisi ensimmäistä kertaa (ainakin pitkään aikaan) edes mieleen tarkastella vasemmistoa ja vihreitä laajemmasta yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta, eikä vain osana "suvaitsee – ei suvaitse" -vastakkainasettelua. Tätä käsitystä tukisi sekin, että ennen twiittiäni toinen heistä ehdotti vihreitä vasemmistoliiton "radikaalisiiveksi". Eiväthän vihreät ole radikaaleja missään muussa asiassa kuin vähemmistöjen hyväksymisessä.

Vihervasemmisto-käsitteen tehtävä on selkeä. Kun vasemmisto samastetaan vihreisiin, ihmiset unohtavat, että vasemmisto on kapitalismikriittinen toimija, joka pyrkii tasa-arvoon, demokratiaan ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Se pyrkii myös aika pitkälle samaan kuin monet konservatiivit sillä erotuksella, että vasemmiston mielestä tasa-arvo ja demokratia koskevat kaikkia ja hyvinvointi kuuluu kaikille. Toki hyvinvointi, demokratia ja tasa-arvo kelpaisivat vihreillekin, mutta heiltä puuttuu kapitalismin kritiikki, mikä tekee heidän yhtälöstään mahdottoman ja naiivin. Tähän liittyen vihreiden kyky mediakritiikkiin on varsin rajallinen (mikä yhdistyy myös tosiseikkaan, että mediaväessä on tunnetusti paljon vihreitä), kun taas vasemmisto on siinäkin asiassa vastapuolella – totuutta etsivällä, valtamediaa kritisoivalla puolella. Valtamediakritiikki ja totuuden etsintä taas kelpaisivat lukemattomille uuskonservatiiveille. Näiden esimerkkien pohjalta voimme jo ymmärtää, että vasemmisto edustaa monessa asiassa juuri sitä, mitä konservatiivit etsivät; mutta koska vasemmiston asiasisältö hämärretään ja yksipuolistetaan, he kääntyvät poispäin vasemmistosta, eivätkä sitä kohti. Ketä se hyödyttää? Valtaapitävää uusliberaalioikeistoa, sillä vasemmisto on politiikan ainoa tekijä, joka oikeasti uhkaa sen valtaa.

Kyllä minullakin oli joskus kausi, jolloin harkitsin äänestyspäätöstäni vasemmiston ja vihreiden välillä (ja keväällä 2007 kohtalokkaasti äänestinkin vihreitä – kadun sitä päätöstä edelleen). En kiellä, etteikö jatkuvasti ole olemassa ihmisiä, jotka äänestävät joko vihreitä tai vasemmistoliittoa. Tässä on kuitenkin kysymys horjumisesta kahden poliittisen linjan välillä: liberaalin (aiemmin ekoliberaalin) ja vasemmistolaisen. Tiedän tämän ihan omastakin kokemuksestani. Ei siis ole olemassa yhtenäistä vihervasemmistolaista poliittista linjaa, vaikka joissakin kysymyksissä nämä linjat hieman kohtaisivatkin. Paitsi, että kun sitä vihervasemmistoa on niin toitotettu, on sen myötä syntynyt jonkin verran poliittisesti melko tiedostamatonta ihmisryhmää, joka on käsittänyt asian väärin ja ruvennut nimenomaan samastumaan kuvitteelliseen vihervasemmistoon. Sama ilmiöhän esiintyi suvakki-haukkumasanan yhteydessä: juuri, kun olin päässyt hokemasta suvakin olevan mielikuvitusolento, yhtäkkiä meillä oli kourallinen ihmisiä, jotka siniset silmät selällään riemumielin julistautuivat suvakeiksi. Ei näin.

Yleisesti ottaen suvakit ja matut ovat mielikuvitusolentoja, "kulttuurimarxismia" (käsite, jolla uusliberaalioikeistolle vaarallinen marxismi halutaan mustamaalata siihen täysin kuulumattomilla tekijöillä) ei ole olemassa – eikä vihervasemmistoa ole olemassa.

perjantai 19. tammikuuta 2018

"Älä äänestä Niinistöä" ja muut vaalivinkit

Tämän kirjoitushetkellä, vain yhdeksän päivää ennen presidentinvaaleja ja ennakkoäänestyksen jo käynnistyttyä, näyttää siltä kuin yli puolet suomalaisista äänestäjistä haluaisi antaa äänensä istua kököttävälle presidentille. Kaikenlaisiin äärilaidan kohkaajiin verrattuna Sauli Niinistö on näyttänyt kritiikittömän kansalaisen silmään jopa asialinjan kaverilta; toisaalta onhan se niin hellyttävän kotoisaa, kun hän ja puolisonsa Jenni saavat vauvan. Kriittisen kansalaisen silmään Niinistön syntilista on kuitenkin pitkä kuin nälkävuosi. Seuraavassa joitakin esimerkkejä:

— Työskennellessään valtiovarainministerinä molemmissa Lipposen hallituksissa (1996–2003) Sauli Niinistö tuli Wikipedian mukaan "tunnetuksi valtiontalouden ankarasta säästölinjasta". Tämä on suorastaan vähättelyä. Varsinainen vampyyrin maine on nykyään sälytetty puoluetoveri Iiro Viinaselle – joka hoiti samaa tehtävää sekä Ahon hallituksessa 1991–95 että ihan aluksi Lipposen ensimmäisessä hallituksessa – kun taas Niinistön vastaava maine on tarkoituksellisesti valkopesty. Tosiasiassa Saulia manailtiin ja epäiltiin hyvin laajalti koko "yhden totuuden" kurjistamispolitiikan aikakauden varsinaiseksi takapiruksi. Hänen ympärillään oli todellinen Pahan Porvarin musta sädekehä, joka mielestäni kuuluisi hänelle edelleen.

— Ei sovi unohtaa, että juuri Niinistön rahaministerikaudella Suomi muilutettiin epädemokraattisesti, kansalaisilta kysymättä markasta euroon ja EMU:n jäseneksi. Demokratian sivuuttamisen tulisi olla paha asia siitä riippumatta, mitä mieltä eurosta on muutoin.

— Niinistö on taustoiltaan paitsi kiistelty kokoomuspoliitikko, myös pankkiiri. Hän oli Euroopan investointipankin varapääjohtaja vuosina 2003–07. Jos tämä on jonkun mielestä meriitti, suosittelen tutustumaan pankkisektorin äärimmäisen ongelmalliseen rooliin nykyjärjestelmässä esimerkiksi Talousdemokratia-sivustolla. Mainittakoon myös, että pankkisektorin käytännöllisesti katsoen yksin aiheuttama finanssikriisi oli jo hyvää vauhtia kehittymässä Niinistön ollessa pankkivirassa.

— Niinistön vuoden 2006 provokatiivinen presidentinvaalikampanja ("työväen presidentti" ym.) käytännössä synnytti koko sen poliittisen kulttuurin muutoksen, jonka seurauksista kaikkine disinformaatioineen, mustamaalauskampanjoineen, vihapuheineen ja tahallisine väärinymmärtämisineen kärsimme edelleen. Paljon parjatut persut ovat vain oppipoikia. Sauli Niinistön kampanja kerta kaikkiaan muilutti vanhan lintukodon uudelle kyräilevän katkeralle aikakaudelle, jossa oikeus olla paskiainen on vahvin kansalaisoikeus, loka lentää puskista eikä kritiikittömällä kansalaisella ole oikeasti enää hajuakaan poliittisten toimijoiden aate- ja luokkaidentiteeteistä.

— Presidentiksi vihdoin päästyään Niinistö loi käsitteen "oleskeluyhteiskunta", jolla pyritään mustamaalaamaan ihmisiä, joille ei riitä töitä tai jotka ovat työhön kykenemättömiä. Tämän kanssa on täysin linjassa se, että presidentti hyväksyi sen "aktiivimalliksi" vääristellen nimetyn kurjistamislain, joka täysin absurdisti ja paradoksaalisti heikentää työttömyysturvaa silloin, kun "työtön" ei ole töissä. Näiden esimerkkien perusteella istua pönöttävä presidentti suorastaan vihaa yhteiskunnan huono-osaisia ja antaa tukensa ylempien yhteiskuntaluokkien heitä vastaan suuntaamalle kylmälle luokkasodalle.

No niin. Tietenkään emme äänestä tuollaista kapitalistiporvaria. On siis ehdottoman tärkeää, että maltamme pistäytyä uurnilla, että näemme edes oikeat vaalit toisine vaalikierroksineen. Se on edes jonkinlaista demokratiaa. Luonnollisesti ei kuitenkaan ole ihan sama, ketä Sauli Niinistön vastustajaa äänestämme, vaan heissä on todellakin eroja. Tässä hieman tarkennusta:

— Jos Niinistö on oja, Laura Huhtasaari on allikko. Ulkoisesti varsin perinteisenä naisena hänen imagonsa värittyy pehmeäksi, mutta hänen arvonsa ovat kivikovat. Huhtasaari esimerkiksi vastustaa aborttia ja haluaa karkottaa turvapaikanhakijat. Se ei ole unohdetun kansan puolustamista, vaan häikäilemättömän kylmää vallanpitäjämentaliteettia. Jos Saulin kampanja 2006 loi poliittisen kulttuurin muutoksen, Laura on uusi ärsyttävä poliittinen kulttuuri in action. Mikäli kaikesta huolimatta mietit hänen äänestämistään, mieti samalla, äänestäisitkö Sarah Palinia.

Paavo Väyrysellä on monen kriittisen kansalaisen tuki. Hänen poliittinen henkilöhistoriansa on täynnä ketkuilua ja nykyinen suhtautuminen esimerkiksi pakolaisiin sangen epähumaani. Väyrysellä voi olla ulkopoliittista osaamista ja ymmärrystä enemmän kuin muilla ehdokkailla, ja kaivattuja left field -ideoita riittää. Vasemmistolaisittain tai humanistisesti ajattelevan ihmisen ei kannata langeta hänen ansaansa.

— Pekka Haavisto ei ole vasemmistolainen, vaikka hänellä on sellainen maine jopa monen vasemmistolaisen silmissä. Hän ei myöskään ole enää vuosikymmeniin ollut se kirkasotsainen viheraktiivi, johon moni ihastui telkkarissa vuoden 1987 eduskuntavaalien aikoihin. Demokratian kannalta on hankala yksityiskohta, että vihreät nimittivät vuonna 1995 Haaviston ainoaksi ministerikseen, vaikkei kansa ollut äänestänyt häntä edes eduskuntaan. Kannattaa muistaa myös Haaviston vuoden 2012 sammakko, joka samasti eläinoikeusaktivistit uusnatseihin, sekä patologinen Venäjä-vihamielisyys, joka kiteytyy mahtavasti näissä katteettomissa Twitter-bottisyytöksissä.

— Nils Torvalds on koko presidentinvaalien fanaattisin natottaja, joten se siitä ja hänestä. On paha olla näennäisesti humanisti ja kannattaa koko maailman epähumaaneinta organisaatiota.

— Matti Vanhanen nostettiin harmaasta keskustan keskivertopoliitikosta pääministeriksi vuonna 2003. Kansalaiset olivat antaneet tukensa Anneli Jäätteenmäen politiikalle, mutta tämä siivottiin vallanpitäjille ongelmallisena hahmona lavastetun valehteluskandaalin myötä sivuun (mitä itse pidän kabinettivallankaappauksena). Kulissientakaisten vallanpitäjien kilttinä hännystelijänä haljusta Vanhasesta ei ole kerta kaikkiaan mitään sanottavaa poliittisessa mielessä. Presidentiksi? Buhahaa.

SDP:n Tuula Haatainen on osoittanut yllättävää selkärankaisuutta muutamissa lausunnoissaan. Näyttää suorastaan siltä, ettei hän ole poliittisesti luonteeton "demari", vaan sosiaalidemokraatti. Vasemmistoliiton Merja Kyllönen uskaltaa humanistisen puolen ehdokkaista ainoana selvästi kyseenalaistaa istua jöpöttävän presidentin ja hänen konsensuspiirinsä näkemykset esimerkiksi talous- ja ulkopolitiikasta. Olen äänestänyt häntä jo ennakkoon.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Postmodernia politiikkaa 3: Väyrynen

Viime hetkellä, kun presidentinvaaleista on jo hyvää kyytiä tulossa täysin ilmanaikuinen samanmielisten tylsimysten keskinäisen kehumisen kerho, enintään täydennettynä Merja Kyllösellä (kuvittele tähän plusmerkki) ja Laura Huhtasaarella (miinusmerkki), ehdokkaiden leiriin ratsastaa sankari uljaalla mustangillaan. Paavooo... Paavo Väyrynen! Siinä vasta miesten mies. Hänen entreensä on luonnollisesti kuin elokuvasta: juuri, kun peli näyttää Santeri Alkion, YYA:n ja Suomen markan kannalta menetetyltä, pimeydestä kajahtaa peräänantamaton ääni. WTF! Sankari onkin vielä mukana pelissä!

Paavo Väyrysen presidenttiehdokkuus perustuu tosiaan ihan edellä kuvailtuun tasoon. Tietysti hän on kokenut poliitikko, toki hänellä on asiantuntemusta luultavasti syvemmin kuin yhdelläkään muulla ehdokkaalla. Mutta tämäkään ei näyttäydy kokemuksena ja asiantuntemuksena, vaan jonakin myyttisenä, politiikasta jo muutoin hävinneenä kvaliteettina. Väyrynen on Mies Menneisyydestä. Kukaan ei muista tai ole muistavinaan aikaa, jolloin Paavo ei vielä pyörinyt politiikassa. Hän on siis aina ollut ja tulee aina olemaan, mikä on tyypillinen sankarin ominaisuus. Tämä Mies Menneisyydestä edustaa, paitsi kokemusta, asiantuntemusta ja jatkuvuutta, myös arvoja, jotka muilta ovat jo aikoja sitten hävinneet. Väyrynen on kerännyt kannuksensa Kekkosen, Koiviston, Virolaisen, Sorsan, Vennamon ja muiden elävien aaveiden Suomessa – ei siinä euroharhassa, jota Niinistö, Vanhanen, Stubb, Katainen ja jopa Soini edustavat.

Täytyy tunnustaa, että minullakin on hetkeni, joina "tulisipa joku päällikkö ja lopettaisi tämän pelleilyn" on mitä lohduttavin ajatus. Nyt on kerta kaikkiaan niin, että Paavo Väyrynen on sellainen päällikkö, ja vaikka hän vaikeuttaa kannattamistaan muuttelemalla mielipiteitään avainkysymyksissä, äänestänen häntä toisella kierroksella, jos sellainen tulee ja vastassa on Sauli Niinistö. Kukaan muu kuin hän tai Pekka Haavisto ei voi päästä niin pitkälle. On kuitenkin myös niin, ettei minunlaiseni äänestä Paavoa muutoin kuin tilanteessa, jossa toinen vaihtoehto on vielä hölmömpi. Väyrysen kokemus, asiantuntemus ja nykypolitiikan kritiikki eivät peitä tosiasiaa, että hän on suunnilleen yhtä kaukana kannattamastani vasemmistoaatteesta kuin Mikko Alatalo tai Vladimir Putin. Vaikka jotkin hänen poliittisista lähtökohdista voivatkin miellyttää, toiset koen väistämättä luotaantyöntäviksi. Eikä sillekään voi mitään, että ajatus Suomi ensin -liikkeestä tukemassa Paavoa on poikkeuksellisen häiritsevä. Syynsä heilläkin on siihen kannatukseen.

Twiittasin 5. joulukuuta, että "ei minulla ole mitään sitä vastaan, että Paavo tulee ja tekee vielä vaaleista vaalit. En minä häntä äänestä, mutta onhan se nyt aika coolia". Tämä on tosiaan se taso, jolla Paavo Väyrysen mukanaolo presidenttikilvassa eniten viehättää: hän tekee vaaleista vaalit, koska hän poikkeaa selvästi muista ehdokkaista ja hänellä on itseluottamusta kaiken sanottavansa sanomiseen, ja koska hän on Mies Menneisyydestä, tämä kaikki on melkoisen coolia. Tämä taso on luonnollisesti täysin postmoderni, mikä on hölmöä, kun iso osa Väyrysen kannattajista kokee postmodernismin takuulla joksikin sellaiseksi, mitä juuri Paavo ei edusta. Hän on päällikkö, joka tulee lopettamaan postmodernin poliittisen pelleilyn. Samalla hän on myös EU-vapaan itsenäisyyden ajan, YYA- ja markka-ajan poliitikon pastissi ja parodia. Hänellä ei tunnu olevan mitään tekemistä 2000-luvun politiikan kanssa, mistä johtuen hänellä on paljon tekemistä 2000-luvun kanssa.

Ehkä minä kaikesta huolimatta äänestän Merja Kyllöstä.

tiistai 19. joulukuuta 2017

Postmodernia politiikkaa 2: (uus)vasemmisto

Vuonna 1996 postmodernismille alkoi käydä köpelösti. Yksi vuosikymmenen merkittäviä hetkiä on amerikkalaisen fyysikon Alan Sokalin toteuttama huijaus. Hän lähetti Social Text -lehteen artikkelin, joka sisälsi postmodernismin "anything goes" -filosofian hengessä epäselvää mukatieteellistä jargonia. Samaan aikaan hän kirjoitti Lingua Franca -lehteen toisen tekstin, jossa hän tunnusti Social Text -artikkelinsa olevan puppua. Homma meni täydestä, ja Social Text todella julkaisi Sokalin artikkelin. Huijaus synnytti valtavasti keskustelua tiedemaailmassa, ja lähivuosina käytiin ns. tieteiden sota, joka kääntyi lopulta humanistien ja luonnontieteilijöiden keskinäiseksi jahnaukseksi. Se ei taatusti ollut Sokalin tavoite, mutta postmodernismi – hänen varsinainen maalinsa – ei toipunut huijauksesta.

Mikä Alan Sokalille tuli yllätyksenä, oli vasemmiston rientäminen postmodernismin puolustukseksi. 1990-lukulainen vasemmisto katsoi, että ihmistieteiden vapautta kohtaan oli hyökätty. Kuitenkin Sokal oli itse vasemmistolainen ja jopa perusteli operaatiotaan vasemmistolaisilla näkemyksillä. Kuinka tämä asetelma on mahdollinen? Omaan silmääni näyttää selvältä, että Alan Sokal ja hänen kriitikkonsa edustivat eri vasemmistoja. Vuonna 1955 syntynyt ja 1970-luvulla aikuistunut Sokal oli vanhaa vasemmistoa. Hänelle "vasemmistolainen tiedenäkemys" oli pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseen, mitä varten tarvitaan selkeää, työväenluokankin ymmärtämää faktatietoa. Vasemmistolainen Sokal-kritiikki puolestaan perustui uusvasemmiston näkemykseen, että tieteen vapaudella on arvoa sinänsä.

Moraaliin luokkakantaisuuden sijaan perustuva uusvasemmisto syntyi jo 1960-, ellei 1950-luvulla. 1970-luku oli kuitenkin vielä vanhan vasemmiston mahtiaikaa, ja uusvasemmisto pääsi kunnolla vauhtiin vasta – yllätys, yllätys – postmodernismin läpimurron myötä. Postmodernismille sopi uusvasemmiston "anything goes" -henkinen ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden painotus yli rakenteellisten muutosten; uusvasemmistolle taas sopi postmodernismin marxilaisen käsitteistön uusiokäyttö ja näennäinen yhteiskuntakritiikki. Itse kirjoitin jo 1990-luvulla postmodernistien "näkevän yhteiskunnan epäkohdat, mutta he eivät tee niille mitään, koska kuvittelevat niiden kuuluvan postmoderniin aikaan". Olin alusta asti Sokalin kannattaja ja ilmiselvästi myös vanhavasemmistolainen.

Postmodernismi tosiaan siivottiin tiedeyhteisössä sivummalle, mutta politiikassa se jäi vaikuttamaan. Vasemmisto esimerkiksi nököttää edelleen kiltisti 1990-lukulaisessa kuopassaan. Klassisen liberalismin, klassisen porvariluokan ideologian, jonka kanssa varsinkin USA:ssa vasemmisto on likimain fuusioitunut, ihanteiden mukaisesti vasemmiston ensisijainen lähtökohta on luokkataistelun sijaan identiteettipolitiikka. Hyvän kokonaiskuvan vasemmiston nykytilasta säyseänä ja jumiutuneena, mutta itsetyytyväisenä osana uusliberalistista yhteiskuntaa antaa Ismet Lozicin artikkeli Vasemmiston kriisi teoreettisesta näkökulmasta (verkkolehti Vasen Kaista 3.9.2017). Lozic ei mainitse postmodernismia (ehkä johtuen käsitteen epärelevanttiudesta), mutta sen ideat ovat vahvasti läsnä artikkelissa ihan Francis Fukuyaman ajatuksia myöten.

Kirjoittelin aiemmassa tekstissäni, että Suomen poliittisen kentän ensisijainen postmodernistinen toimija on uuskonservatiivinen oikeisto eli perussuomalaiset ja siniset. Timo Soinin tuolloin vielä johtamien persujen vuoden 2011 älähdys "postmodernia tekotaidetta" vastaan oli tarkoituksellinen (ja luonteeltaan varsin postmodernistinen) silmänkääntötemppu, jolla "vihervasemmisto" ja muut liberaalit toimijat saatiin näyttämään postmodernististen ihanteiden edustajilta nykypolitiikassa. Ikävä kyllä, kuten Soini taatusti laskelmoi, nämä liberaalit toimijat alkoivat vastineeksi puolustella postmodernismia siinä, missä siihen historiallisesti linkittymätöntä nykytaidettakin. Tätä kirjoittaessani Alan Sokalin nasevasta kepposesta on aikaa yli 20 vuotta, mutta sen paljastamasta asetelmasta ei ole vieläkään päästy mihinkään. Tämän kirjoituspäivänä työttömiä omasta työttömyydestään rankaiseva "aktiivimalli" hyväksyttiin eduskunnassa, ja vasemmistoa tarvittaisiin kipeästi sen alkuperäisessä vanhavasemmistolaisessa tehtävässään: taistelemassa työväenluokan oikeuksista porvarillisia vallanpitäjiä vastaan. Yksilönvapaudet ja identiteettipolitiikat eivät paina siinä puupennin vertaa.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Postmodernia politiikkaa 1: perussuomalaiset & siniset

Postmodernismi tuli ja meni – vai menikö? 1980-luvulla tutkijat ja filosofit hurahtivat puhumaan uudesta postmodernista ajasta ja kulttuurista, jossa edistys on mahdotonta ja kaikki on pastissia tai parodiaa. Taiteen postmodernismiin liittyi vanhojen ja uusien elementtien vapaa yhdistely yli tyylisuuntarajojen. Tieteellinen kirjoittaminen meni uusiksi, koska postmodernistit sanoivat kaiken käyvän (anything goes); niinpä lähdeviitteenä saattoi olla tieteellisen tutkimuksen sijaan Goethe, Tolstoi tai kuka hyvänsä, jolla oli ikinä ollut asiasta sanottavaa. Postmodernismi huipentui vuonna 1992, kun ilmestyi Francis Fukuyaman kirja Historian loppu ja viimeinen ihminen. Siinä kirjoittaja väitti aatteiden taistelun olevan ohi ja liberaalin demokratian ottaneen muista yhteiskuntamuodoista pysyvän selkävoiton.

2000-luvulla postmodernismi on tieteen ja taiteen ideana hylätty. Sen lähtökohtia ei enää hyväksytä. Politiikkakin näyttää jälleen aatteiden taistelulta, ja maapallon suurten konfliktien palautuminen luonnonresursseihin (öljy, vesi jne.) edustaa myös selvästi modernia eikä postmodernia, joka oli kiinnostuneempi kulttuurisista mielikuvista. Kuitenkin juuri politiikasta löytyy tarkemmin silmin hämmentävää takertumista postmoderneihin ideoihin. Oikeistopopulismi näet harjoittaa sumeilematta vanhojen ja uusien elementtien vapaan yhdistelyn "taidetta". Populistien lähteet ovat surutonta anything goes -osastoa: jos naapurin Håkan tai siskon miehen kummin kaima Jacques on sanonut näin, siihen viitataan usein mieluummin kuin tutkijan tai kokemusasiantuntijan sanaan.

Oma ensikokemukseni perussuomalaisilmiöstä on keväältä 2007. Persuaktiivi (muistini mukaan Veli-Pekka Kortelainen) osallistui eduskuntavaaleja edeltävään paneelikeskusteluun Oulussa ja järisytti punavihervoittoista yleisöä puheenvuoroillaan. Ne muun muassa ehdottivat, että naiset voisivat palata kotiin hoitamaan lapsia, minkä myötä julkista päivähoitoa pystyttäisiin supistamaan. Närkästyksen keskellä oli täysin selvää, että uuskonservatiivisissa ideoissa oli jotain salaperäisen vetoavaa – isolta osin johtuen šokkiarvosta, joka niillä oli verrattuna sen ajan yleiseen, yhtäältä uusliberalismia ja toisaalta sosiaalidemokratiaa henkivään diskurssiin. Itse en niiden piiriin ajautunut, mutta moni muu ajautui ja sen saattoi aavistaa jo tuossa tilaisuudessa. Yhdistelmä šokeerausta ja paluuta vanhaan haiskahtaa postmodernismilta kilometrien päähän. Vetoavuus ei tässä tapauksessa johdu vaadittujen asioiden hyvyydestä, vaan kulttuurisen mielikuvan säväyttävyydestä. Perussuomalainen politiikka on alusta asti tehnyt pastissia eritoten sodanjälkeisen ajan kansallisen yhtenäisyyden diskurssista, ja toisin ajattelevien silmissä pastissi on näyttänyt parodialta.

Vuonna 2015 perussuomalainen puolue nousi keskustan ja kokoomuksen seuraksi Sipilän hallitukseen. Hallitus on harjoittanut tyylipuhdasta oikeistopolitiikkaa, jonka ytimessä on fukuyamalainen ajatus yhden systeemin itsestään selvästä ylivertaisuudesta ja muiden aatteiden epärelevanttiudesta. Tämä kelpasi koko ajan myös nykyisille Jussi Halla-ahon persuille, ei vain hallituksessa ilman tosiasiallista mandaattia jatkaville sinisille. Kiistaa tuli ihan muista asioista, joissa kulttuurisilla mielikuvilla voi olla yllättävän suuri merkitys.

Kun yllä esitetyn ymmärtää, samalla käsittää, että perussuomalaisten kuuluisa vastenmielisyys postmodernismia kohtaan on samanlainen silmänkääntötemppu kuin yhtä tunnettu vasemmiston syyttäminen valtionvelan ylenmääräisestä kasvattamisesta. Tilastot osoittavat, että kokoomusvetoiset hallitukset ovat ottaneet eniten lisävelkaa. Postmodernismia ei Suomen politiikassa edusta ensisijaisesti liberaali "vihervasemmisto", vaan perussuomalaiset sivuhaaroineen. Molemmissa tapauksissa ilmiön haukkuminen sinänsä on saanut siihen yhdistetyt poliittiset ryhmät puolustelemaan ilmiötä, mikä lienee umpikierosti myös haukkumisen yksi tarkoitus. Mutta se on toinen tarina.

torstai 30. marraskuuta 2017

Ketä se hyödyttää?

Otsikossa ilmaistu kysymys on paikallaan esittää aina, kun politiikassa tapahtuu jotain. Ihmisiltä unohtuu helposti, että päättäjien takana on heidän omat viiteryhmänsä ja intressinsä, ja nämä yleensä vaikuttavat tuhdisti tehtyihin päätöksiin. Tämä yhteys on sitä ehdottomampi, mitä korkeampi on päättäjien valta-asema. Kokoomuslainen ei siis tee päätöksiä, jotka suosivat työläisiä tai punavihreitä aatteellisia ryhmiä, koska kokoomus on työnantajien ja oikeistolaisten intressejä edustava puolue. Vasemmistoliittokaan ei periaatteessa tee päätöksiä, jotka suosivat työnantajia tai oikeistolaisia aatteellisia ryhmiä; mutta koska vasemmistoliitolla ei ole valtaa niin kuin kokoomuksella, se saattaa silloin tällöin mukautua isompiensa tahtoon saadakseen nämä vastapalveluksena jonkin oman hankkeensa tueksi. Tällaista käytäntöä haukutaan lehmänkaupoiksi. Yllä olevasta voi tietysti päätellä, että kokoomus tekee vähemmän lehmänkauppoja kuin vasemmistoliitto ja näyttää sikäli rehellisemmältä puolueelta. Siinä mielessä tämä on paha illuusio, että kokoomus peittelee kaikin keinoin omaa luokkapuoluetaustaansa ja kaunistelee vallanpitäjän ylimmän ystävän, valtamedian, avulla muutoinkin omaa imagoaan.

Edelleen, kun tehdään poliittisia päätöksiä ja etsitään varsinaista sylttytehdasta, kysymys "ketä se hyödyttää?" auttaa löytämään perille. Kun Tampereen kaupunginvaltuustossa lipsahti yksityisautomyönteisten hankkeiden (Hämpin parkki, Rantatunneli jne.) ohella läpi myös valtava joukkoliikennehanke eli raitiotie, moni ajatteli punavihreän jengin saaneen oman voittonsa ja tasoittaneen eri intressiryhmien vaikutustilanteen. Kun raitiotietä sitten alettiin rakentaa, liikenne on ollut täysin sekaisin ja ikivanhoja puitakin kaadettu mielin määrin. Punavihreää politiikkaa? Oikeasti vasta nämä mittasuhteet ovat osoittaneet, miksi ratikkahanke meni läpi: se hyödyttää rakennustöihin osallistuvia firmoja. Ja firmojen etuja edustaa politiikassa oikeisto. Ilman oikeiston intressiryhmän hyötymistä ratikkaa ei olisi saatu läpi, ei millään ilveellä. Toki vasemmistolaisille sopii, kun ratikka valmiina liikennöidessään työllistää ratikkakuskeja – jos työllistäjänä toimii kaupunki tai sen omistama yhtiö ilman, että yksityinen puoli vetää välistä, mistä emme voi olla yhtään varmoja.

Juha Sipilän porvarihallitusta on haukuttu paljon, ja syystäkin. Sen kurjistava ja epäinhimillinen linja on herättänyt närää, mutta harvemmin on oikeasti jaksettu pintaa syvemmältä miettiä, miksi hallitus vetää tällaista linjaa. Latteimmasta päästä on Sipilän henkilötasoinen arvioiva syyttely, eikä tylsämielinen "EU käskee" ole paljon sen valaistuneempaa. Twitterissä Tatu Salminen muokkasi Juho Saaren työryhmän laatiman ja pääministeri Sipilän esittelemän kaavakuvan eriarvoisuuden vähentämisestä muotoon, joka minusta kertoo kaiken oleellisen:


Hallituksen poliittinen linja on hajottanut vanhan perussuomalaisen puolueen ja jättänyt "siniset" lähes vaille kannatusta, heikentänyt keskustan suosiota ja vahvistanut kokoomuksen suosiota. Näin ollen vanha kunnon "ketä se hyödyttää?" -kysymys antaa vastauksen: hallituksen linja hyödyttää kokoomusta. Keskustankin äänestäjät ovat olleet pettyneitä tiukan oikeistolaiseen politiikkaan, mutta kokoomus porskuttaa menemään: tämä on sen politiikkaa. Edelleen, kokoomuksen hyötyminen tarkoittaa luonnollisesti työnantajien ja firmojen hyötymistä – työläisten ja julkisen (sekä kolmannen) sektorin kustannuksella.

Sama yksinkertainen kysymys kannattaa esittää melkein missä hyvänsä asiayhteydessä – ja ajatella pintaa syvemmälle. Jos valtamedia julkaisee paljastuksen, joka ensi tilassa näyttää hyödyttävän yhteiskuntakriittisiä toimijoita, on syytä pohtia, ketä muuta paljastus hyödyttää. Kohujuttu hyödyttää tietysti mediaa itseään, mikäli se saa ihmiset ostamaan tai klikkaamaan (mainostajat tarkkailevat klikkausten lukumäärää). Kaupallisen valtamedian takana on kuitenkin iso raha ja Ylen takana jossain määrin Suomen hallitus. Jos paljastus on täysin yksiselitteisesti kielteinen näille taustavaikuttajille, media tuskin julkaisee sitä – ainakaan ennen vaihetta, jolloin sen julkaisemattomuus joutuu sinänsä huonoon valoon ja alkaa haitata mediaa itseään. Paljastusten avulla voi myös peitellä muita, median taustavaikuttajille haitallisempia aiheita, jotka tuppaavat sopivilla hetkillä katoamaan julkisesta keskustelusta (esim. sosiaalisessa mediassa). Aina on joku vaikuttaja tai vallanpitäjä, joka hyötyy.

Jos ihmiset osaisivat useammin kysyä, ketä tämä hyödyttää, käsityksemme poliittisista ja yhteiskunnallisista tapahtumista sekä niiden syistä muuttuisi kertaheitolla. Mikä taas muuttuisi sen myötä? Politiikka ja yhteiskunta.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Venäjän vallankumous

Venäjän lokakuun vallankumouksesta – joka tosiaan tapahtui meikäläisen ajanlaskun mukaan marraskuussa – tuli hetki sitten kuluneeksi sata vuotta. Laajempaa keskustelua vallankumouksesta ja sen historiallisesta merkityksestä ei ole tässä yhteydessä käyty kotimaassamme. Vaikuttaa siltä, kuin lokakuun vallankumousta pidettäisiin yksinomaan epärelevanttina asiana. Sitä se ei kuitenkaan ole. Maailmamme olisi täysin toisenlainen, ellei vallankumousta, Leniniä, Neuvostoliittoa ja sosialistista maailmaa olisi koskaan ollut.

1) Venäjän lokakuun vallankumous antoi uskoa, toivoa ja itseluottamusta sosialistiselle liikkeelle. Vaikka venäläinen 1910-luvun yhteiskunta ei olisi ollut sitä, mitä Karl Marx oli ajatellut kuvatessaan vallankumouksellisia oloja kapitalismissa, vaikka lopputulos olisi ollut kaukana haaveillusta ja niin edelleen: kaikesta huolimatta historia tunsi tapauksen, jossa sosialistinen vallankumous oli onnistunut. Varmasti monia kummastutti muutama vuosi takaperin Suomen tv:ssä esitetty uusinta vuoden 1975 euroviisukarsinnasta, jossa Agit-Prop lauloi "tietystä lokakuusta". 70-luvun vähemmistökommunistit ihailivat lokakuun vallankumousta, koska se oli alkuperäinen ja ensimmäinen. Se oli lähtölaukaus siinä, missä Marxin ja Engelsin Kommunistisen puolueen manifesti (1848). Luonnollisesti esimerkiksi vuonna 1975 oli merkitsevää, kun yhdestä tapahtumasta oli kulunut 58 ja toisesta 127 vuotta. Nyt erotus on suhteellisesti pienempi – mutta hei, kuka muistaa Kommunistisen manifestin 150-vuotisjuhlallisuudet vuonna 1998? Niinpä niin.

Nykyään usein tuntuu, että sosialistiselta liikkeeltä puuttuvat nimenomaan usko, toivo ja itseluottamus. Tähän liittyy, että sosialistit yhä useammin eivät samastu lokakuun vallankumoukseen, vaan kieltävät sen (merkityksen). Totta kai tarvitsemme uuden ja entistä onnistuneemman kumouksen kansainväliseksi esikuvaksi. Mutta syntyykö sitä itsessään ilman vanhan kumouksen esikuvaa?

2) Venäjän lokakuun vallankumous synnytti elävän esimerkin toisenlaisesta yhteiskunnasta ja yhteiskuntajärjestelmästä – ensin Neuvostoliiton, sitten laajemman sosialistisen maailman muodossa. Nykyään on tapana ajatella, että NL oli vain yksi julma diktatuuri muiden joukossa. Sekin on totta, että etenkin Josif Stalin ja hänen hallintonsa tekivät Neukkulassa linjauksia, joita vastustan ihan yksiselitteisesti. Tästä huolimatta sosialistimaissa onnistuttiin luomaan jotakin, mikä tarjosi kapitalismille todellisen vaihtoehdon. Esimerkiksi psykologi Urie Bronfenbrennerin tutkimukset neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan eroista paljastavat hyvin, kuinka neuvostoyhteiskunta oli todella syvärakennetasolla erilainen kuin kapitalistinen amerikkalainen yhteiskunta. Suosittelen tutustumista teokseen Kaksi lapsuuden maailmaa, jota voi hyvässä lykyssä yhä löytyä antikvariaateista tai kirpputoreilta.

Nykysuomalaiselle voi tuntua oudolta, kuinka "diktatorisen" Neuvostoliiton yhteiskunta saattoi tarjota tuhansille ihmisille yhtä houkuttelevan – tai houkuttelevamman – mallin kuin satojen elokuvien ja tv-sarjojen esittämä amerikkalainen kvasi-idylli. Ja pohjoismainen hyvinvointivaltiohan yhdisti kapitalismin ja sosialismin parhaat puolet; miksi sitä suurta itää piti turhaan ihannoida – vääriä käsityksiä levittäneen propagandan vuoksi? Tämä on varmasti osin totta. Mutta valheellista propagandaa on aina tullut eniten lännestä (nykyhetki mukaan lukien). NL onnistui luomaan unelman toisenlaisesta, paremmasta yhteiskunnasta ja ihmisestäAiemminkin viittaamani Samatsvety-yhtyeen laulu Moi adres Sovetski Sojuz (suom. Osoitteeni on Neuvostomaa) kuvasi hyvin tätä unelmaa: ystävän luo löytämiseen ei tarvittu tarkkaa karttaa – hän löytyi kaikkialta Neuvostomaasta. Nykyään poliittiset liikkeet oikealta vasemmalle pohjaavat ihmiskuvansa individualismiin. Vain osa uuskonservatiivisesta oikeistosta uskaltaa himpun verran poiketa yksilöllisyysdogmista. Jos vasemmiston uusi nousu tapahtuu, ja vallankumoukselliset olot syntyvät, tämän on väistämättä pohjauduttava Neuvostoliiton ja Woodstockin yhteiseen unelmaan ihmisten yksilöimättömästä yhteisöllisyydestä.

Välillisesti voi vielä ajatella kohtaa 3: Venäjän lokakuun vallankumous synnytti Neuvostoliiton, jonka vaikutus synnytti sosialistisen maailman – aidon poliittisen vastapainon USA-johtoiselle kapitalistiselle blokille. 1990-luvulta alkaen maapallo on ollut helisemässä, koska länsi on tunkenut kulttuuri-imperialismiaan kaikkialle ja luonut yksinapaista maailmaa, joka muistuttaa globaalia diktatuuria enemmän kuin kenties mikään olotila tällä planeetalla missään historian vaiheessa. 2010-luvulla on syntynyt uusi kylmä sota, jossa keskeisen vastapuolen Yhdysvalloille muodostaa jälleen Venäjä. Putinin Venäjä on toisenlainen yhteiskunta kuin NL, mutta maailmanpoliittiset tilanteet muistuttavat toisiaan; tässä valossa ei ole niin ällistyttävää, että idässä tuhannet ihmiset tykkäävät samastaa nyky-Venäjän tavalla tai toisella Neuvostoliittoon. Tänä päivänä meikäläisille on vaikea perustella, miksi (euro)amerikkalaisen imperialismin vastavoimiin pitäisi suhtautua suopeasti, kun Venäjät, Kiinat, Iranit ja Pohjois-Koreat esitellään sellaisina infernoina kuin oma propagandistinen länsimediamme sen tekee. Entisinä aikoina vasemmiston yhtyminen saman imperialismin vastavoimiin oli helpompaa: NL oli todiste siitä, että proletaarinen vallankumous oli kerran pystynyt nujertamaan kapitalistiset ja feodalistiset yhteiskuntatekijät, luomaan toisenlaisen sosialistisen yhteiskunnan ja toimimaan sosialististen ja vasemmistolaisten pyrkimysten vahvana tukena kaikkialla maailmassa.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Miksi en osallistu vihamarssiin

Lauantaina 21. lokakuuta 2017 Tampereella järjestetään mielenosoitus teemalla Koko Tampere vihaa natseja. Se vastustaa mielenosoitusta, jonka uusnatsistinen Pohjoismainen vastarintaliike on ilmoittanut järjestävänsä samana päivänä. "Älä anna natsien ottaa haltuun Tampereen katuja", slogan vaatii. Minuakin on houkuteltu mukaan vihaamaan natseja. Miksi en mene?

Täytyy myöntää, että olen pyöritellyt tavattoman pitkään peukaloitani tämän tekstin kirjoittamisen suhteen. Asia on niin ikävä. Totta kai vastustan natseja ja PVL:ää (natsismista puhumattakaan); totta kai ajatus natseista kotikaupunkini kaduilla ahdistaa. Ja totta kai vihata-verbi kalskahtaa kamalalta sellaiselle ihmiselle, jolle rakkaus on pyhä asia ja ylin arvo. Viime aikoina on ollut muotia sanoa, ettei rakkauden vastakohta ole viha, vaan rakkaudettomuus. Mutta vihan tunne pysyy vastakkaisena rakkauden tunteelle. Edelleen, totta kai avautuminen edellä mainitusta näkökulmasta sosiaalisessa mediassa provosoi joitakin pölvästejä väittämään, että näin ollen minulla täytyy olla natsisympatioita. "Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan", kuuluu sanoma yhtäällä ja toisaalla.

Mutta onko kaikki kiinni yhdestä sanasta? Itse pidän natsien pahimpana syntinä nimenomaan vihan levittämistä. Jos mekin vihaamme, olemmeko lopulta sen parempia? Ja silti on aika perusteltua väittää yhteen sanaan takertumista hieman perusteettomaksi. Jos asia on hyvä, se ei saa olla huonosta sananmuotoilusta kiinni. Nyt päädytään vielä ikävämpään seikkaan: niin veemäistä kuin uusnatsien mielenilmaisu Tampereella onkin, en pidä myöskään vastamielenosoituksen kadunvaltausta muistuttavasta luonteesta. Se tuo mieleen katutappelut ja ihan klassiset jengirähinät: nämä kadut kuuluvat meidän jengille, eivät tuolle toiselle jengille, joka kaiken lisäksi haluaa hävittää meidän suojeluksessamme olevan jengin koko kaupungista. Näillä jengeillä on ideologinen luonne, mutta kun asetelmaa vertaa 1970–80-luvun vaihteen rähinöihin punkkareiden ja diinareiden/teddyjen välillä, tulee mieleen ilmaus "veteen piirretty viiva". Ja samalla koko mielenosoitus – vastamielenilmaus -asetelma katujen haltuunottoineen alkaa tuntua keskenkasvuiselta touhulta.

Tampereella on onneksi tiedossa myös eteenpäinvievää mielenilmaustoimintaa. YK:n päivänä 24.10. järjestetään tapahtuma otsikolla Rauhaa, ei rähinää. Sen järjestävät yhteistyössä Pirkanmaan Rauhanpuolustajat ja Tampereen evankelis-luterilaiset seurakunnat. Mielenilmaus kommentoi aiheellisesti sekä sotilaallista kilpavarustelua, Suomen kieltäytymistä YK:n ydinasekieltosopimuksen allekirjoituksesta että äärioikeistolaisuutta. Tällaiseen tapahtumaan osallistun mielelläni. Seurakuntien mukanaolo kuulostaa varmasti tiukimmille jengiläisille joltakin epäilyttävältä tolkunihmisyydeltä, mutta Rauhanpuolustajien mukanaolo tuo tuulahduksen radikalismia – takavuosikymmeninä tämä kombo olisi ollut epätodennäköisimmästä päästä. Tarkemmin ajatellen on ilmiselvää, että ideologisten jengien synty saa muissa olosuhteissa yllättävät ihmisryhmät löytämään toisensa muodostamaan jälleen uutta "ääripäätä", jonka vihaton ja ehdottoman väkivallaton sanoma on loppujen lopuksi kaikkein radikaalein. Se on myös kaikkein vasemmistolaisin: väkivalta on vahvimman oikeutta ja vahvimman oikeus on aina oikeistolainen lähtökohta. En väitä, että vihamarssiin osallistuminen on väkivallan hyväksymistä; mutta vaikkei kaikki viha johda väkivaltaan, kaiken väkivallan taustalla on vihaa.

Silti edelleen: natsismin vastustaminen on hyvä ja tarpeellinen asia. En tuomitse heitä, jotka vihamarssiin osallistuvat – kunhan perustelen, miksi tapahtuma ei ole itselleni läheinen. Kirjoitin aiemmin, että jos vastustetaan rasismia, olen mukana, jos taas rasisteja, en ole. Suoranaiset natsit eivät ansaitse minultakaan armoa, mutta huom.: 1) natsit eivät uskaltaisi marssia edes Lapualla, ellei Suomessa istuisi oikeistolainen hallitus, jonka myötä poliisitkin uskaltavat käyttäytyä entistä avoimemmin vasemmistovastaisesti. Oikeistohallitusta vastustan joka käänteessä. 2) Niin ikään natsit eivät uskaltaisi marssia edes Naantalissa, ellei heillä olisi ideologisen selustan varmistajina laajempia "Rajat kiinni" -porukoita. Niillä voi nimenomaan sanoa olevan natsisympatioita. Ja vaikka anarkomarkot mitä tykkäisivät väittää, on rajatkiinniporukoissa mukana myös aika tavallista työväenluokkaa sieltä vanhoillisimmasta päästä. Minunlaiseni, keskiluokasta pudonneet prekaarit, työttömät ja opiskelijat ovat heidän silmissään ylempää yhteiskuntaluokkaa, eliittiä ja vasemmistolaisina tietysti osoitus siitä, että vasemmisto on hylännyt työväenluokan ja takertunut eliittiin. Uutta vuoden 1918 [irvikuvan] kaltaista asetelmaa on hölmöä ajatella tällaisten ryhmien välille: köyhä kääntyisi köyhää vastaan, rikkaat nauraisivat linnoissaan.

Näin ollen uskon vastustavani natsismia paljon vihamarssiin osallistumista paremmin, kun vastustan oikeistohallitusta, oikeistohegemoniaa sekä köyhien ja sorrettujen (ehkä itsetarkoituksellista) käännyttämistä toisiaan vastaan. Sen sijaan kannatan ihmisten kohtaamista ihmisinä, rauhaa ja rakkautta. Vihamarssilla on tietysti pointtinsa – ilmaiseminen PVL:n aktiiveille juuri 21. lokakuuta, ettei natsismi ole tervetullut Tampereen kaduille. Oma käytökseni tähtää enemmänkin siihen, että mikäli uusnatsijengi tosiaan marssii Tampereella 21.10., niin ei koskaan enää.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Jälkiviisautta mielenosoituksesta

Tämän kirjoitushetkellä on kulunut puolitoista viikkoa Helsingissä järjestetystä Joukkovoiman neljännestä suurmielenosoituksesta. Kuten kaikki edeltäjänsäkin, tapahtuma oli tunnelmaltaan erittäin hyvä ja keräsi suomalaiseksi mielenosoitukseksi suhteellisen paljon väkeä. Itseänihän ei kiinnosta minkäänlainen rähinöinti eikä yhteenotto poliisin tai oikeistoradikaalien kanssa, vaan sellainen mielenilmaus, josta jää toiveikkaan positiivinen jälkitunnelma. Siinä ominaisuudessa Joukkovoima on onnistunut aina.

"Paljon väkeä" on suhteellinen käsite. Kirjoitan tässä jonkinlaisen janan Joukkovoiman tapahtumille. Elokuussa 2015, kun nykyinen tappohallitus oli vasta aloittanut, kokoontui Helsinkiin tämän organisaation ensimmäiseen mielenosoitukseen vähintään 10 000 ihmistä. Sää suosi loistavasti ja järjestelyt olivat erinomaiset. Toista niin upeaa tapahtumaa en ole luultavasti kokenut. Mutta kyllä meininki oli mahtava myös toisessa mielenilmauksessa maaliskuussa 2016. Kevättalvella noin 8 000 ihmisen saaminen mukaan tarkoittaa jo sinänsä huimaa onnistumista. Toki silloin oli meneillään oikea mielenosoitusviikko, ja kokonaisuutena nämä tapahtumat saivat paljon (valta)mediajulkisuutta. Syyskuun alussa 2016 jouduimme marssimaan rankkasateessa. On ilmiselvää, että sää verotti osanottajamäärää (muitakin miinustekijöitä saattoi jo olla). Silti mielenosoittajia oli useita tuhansia, ja veden lotistessa helsinkiläiseen katuun koimme aika mukavaa yhteenkuuluvuutta. Nyt vuotta myöhemmin meitä oli noin 2 000. Säätä ei voi syyttää, sillä vaikkei Helsingissä paistanut, niin ei satanutkaan. Suurmielenosoituksesta voitiin yhä puhua, mutta käyrä on väistämättä laskussa.

Tämänvuotisen mielenilmauksen puheenvuoroissa kuultiin muistutus, ettei yksi mielenosoitus muuta yhtään mitään. Sen tähden meidän on lähdettävä kaduille aina uudestaan. Tästä olen samaa mieltä. Muistutus on myös tärkeä, koska vaikutusten vähyys on takuulla yksi keskeinen osallistujia verottava tekijä. Elokuun 2015 huikean mielenilmauksen päättyessä meillä oli hieman ihmettelevä tunnelma: eikö vallankumous tullutkaan? Maaliskuun 2016 mielenosoitusten jäljiltäkin otaksuttiin, ettei suomalainen yhteiskunta tai politiikka voi enää olla entisensä. Kolmas mielenosoitus antoi kylmää kyytiä: media ei huomioinut sitä nimeksikään. Mitä vittua me sitten teimme siellä kaatosateessa? Toki (kakkosmiekkaria lukuun ottamatta) poliisi ja valtamedia ovat aina vähätelleet osanottajamääriä. Syyskesään 2017 mennessä illuusiot olivat särkyneet; nyt jokainen on tietoinen siitä, ettei Suomi muuttunut mielenilmauksilla. "On lähdettävä aina uudestaan" ontuu kuitenkin periaatteena, jos suurmielenosoitusten väliin päästetään kokonainen vuosi. Ymmärrän, etteivät samat Joukkovoima-aktiivit jaksa tai ehdi puurtaa koko ajan uusien massatilaisuuksien kimpussa; mutta toisaalta miekkareiden harveneminen vain alleviivaa sitä asiaa, etteivät ne muuta yhtään mitään.

Oma lukunsa on mielenosoituksen asiasisältö. Kolmessa ensimmäisessä suurmielenilmauksessa otettiin väkevästi kantaa leikkauksia ja hyvinvointivaltion alasajoa vastaan. Samat teemat olivat hyvin esillä myös neljännessä, mutta usein kaikkein aktiivisimmalta kuulosti hallituksen jyrkkää pakolaispolitiikkaa vastustanut porukka. "Oikeus elää!" pätee aina huutona, mutta "rasismille ei" oli asian tärkeydestä huolimatta väärässä paikassa. Joukkovoiman aiemmat mielenilmaukset onnistuivat nimenomaan siinä, etteivät ne lukinneet itseään liberaalisti ajattelevien kantoihin. Tänään on tunnustettava, että olemme onnistuneet taannuttamaan itsemme osaksi antirasistista liikettä. Antirasismissa ei edelleen ole mitään vikaa, mutta iso osa potentiaalisista osallistujista elää täysin päinvastaisten signaalien ympäröiminä eikä siksi osaa vastaanottaa antirasistista viestiä osana porvarihallituksen kurjistamispolitiikan kritiikkiä. Minkäänlaista rasismia ei ole Joukkovoimassa suvaittu ennenkään, mutta alimpien yhteiskuntaluokkien ideologinen kahtiajako on tullut näkyvämmäksi ongelmaksi. Siihenkin otettiin onneksi kantaa tapahtuman puheenvuoroissa. Silti kaikki tämä saa minut muistelemaan kaihoisasti elokuuta -15, jolloin lauloimme Pitkälläsillalla ventovieraiden kanssa "Kenen joukoissa seisot". Tai maaliskuuta -16, jolloin sana sosialismi esiintyi mahtavan monessa kyltissä tai banderollissa.

Mielenosoituksen otsikosta "Sipilöinti seis" on jo ollut pientä vääntöä. Itse en tykännyt sitä, koska kuulin etukäteen ihmisten pitävän tapahtumaa "Sipilän vastaisena mielenosoituksena". Olen ennenkin kirjoittanut siitä, että Juha Sipilä on minusta pelkkä sätkynukke ja sijaiskärsijä. Hänen vikansa on, ettei hän ymmärrä omaavansa pääministerin valtaoikeudet. Niinpä kokoomus ja elinkeinoelämä käyttävät häntä sumeilematta työrukkasenaan. Kulkueissa on myös huudettu "Soini, Orpo, Sipilä – emme alistu ikinä!". Rakastan tämän vakiohuudon asennetta. Täytyy silti aina muistaa, etteivät ongelmana ole nämä kolme kasvoa vaan se kasvoton valtakoneisto, joka heidän takanaan puuhailee mielin määrin Ison Rahan laskuun.

Kaikki tämä kritiikki ei kuitenkaan saa hälventää tosiasiaa, että Joukkovoima-organisaation voi edelleen sanoa järjestävän Suomen parhaat mielenosoitukset. Kulkueissa on elämää, menoa ja meininkiä, ja vaikka marssijoita olikin nyt vain parituhatta, näkijöitä oli valtavasti – se joukko muistaa kyllä näkemänsä ja kuulemansa pitkään. Se elämä, meno ja meininki ei tarkoita minkäänlaista rähinöintiä tai edes negatiivisuutta. Kun valtamedia kaksi päivää myöhemmin väänsi mielenosoittajia syyllistävät kohuotsikot Jyväskylän turvapaikanhakijoiden pakkopalautusten vastaisesta mielenilmauksesta, ei voinut olla tulematta mieleen: oikeistomedia oli valmistautunut hyökkäämään meitä vastaan, mutta olimme jälleen kerran kuin pienet enkelit eikä meissä ollut mitään negatiivista, mihin tarttua. Niinpä tilalle piti saada jokin toinen aktivistijuttu. Näin meidän on jatkettava myös tulevaisuudessa – pienin lisäyksin: 1) pidetään massamielenosoitusvirettä yllä tiheämmällä aikataululla, 2) ei henkilöidä yhteiskuntakritiikkiä, 3) ehdottomasti varotaan vastakkainasettelua "meidän" ja disinformoitujen köyhien & sorrettujen välillä.

torstai 31. elokuuta 2017

70-luku vs 80-luku

"Suomi 100 vuotta" on ollut alusta asti varsin ideologinen projekti. Nationalistinen toki, mutta sen kylkiäisenä on kulkenut koko ajan muitakin piirteitä, jotka eivät kriittistä silmää valitettavasti yllätä. Esimerkiksi Nuku rauhassa -kampanjan makaaberit sävyt (asekalustoesittelyt ym.) on huomioitu laajalti sosiaalisessa mediassa. Kortensa kekoon on kanniskellut myös iänikuinen Ilta-Sanomat. Sen maamme historiasta julkaisemat eri vuosikymmenien erikoisliitteet paljastavat varsin erilaisen suhtautumisen, paitsi eri ilmiöihin kulttuurissa, yhteiskunnassa ja politiikassa, myös eri vuosikymmeniin sinänsä.

Keskikesällä julkaistu Ilta-Sanomien 1970-lukuliite herättää tragikoomista huomiota jo kannellaan, jossa Hurriganes ja Ben Zyskowicz nostetaan vuosikymmenensä sankarihahmoiksi. Tarkennettuna Hurriganesin "tiukka rock'n'roll haastoi iskelmän, progen ja poliittisen laulun", kun taas Zyskowicz "nuiji taistolaisia". Asennoituminen vähemmistökommunismiin (nimitys "taistolaiset" oli Aarno "Loka" Laitisen keksimä pilkkanimi) on selittämättä selvä, mutta musiikkitaistosta voi vielä mainita, että sen enempää proge kuin poliittinen laulukaan ei ollut 1970-luvulla varsinaista valtavirtaa. Ne vain edustivat maailmankatsomusta, jota IS puolipiiloisesti vastustaa. Kun sisäsivuille päästään, toimittajat päästävät oikeistopirunsa oikein kunnolla irti ja niinpä sivulle 19 asti saadaan suoranaista propagandaa (minkä jälkeen sävy toki avartuu). Vaikuttaa selvältä, että 1970-lukuliite on kannanotto sekä vasemmistoa, Kekkosen linjaa, Neuvostoliittoa että lopulta itseään 1970-lukua vastaan.

Loppukesällä Ilta-Sanomat puolestaan julkaisi vastaavan liitteen 1980-luvusta. Koska en ole kasariharrastaja eikä Iltiksen kaltaista roskamediaa ole sinänsä tarvetta tukea, jätin tämän ostamatta. Kannen ja nopean selailun perusteella sävyero on kuitenkin ilmiselvä. Otsikko Kultaiset vuodet viittaa sinänsä urheiluun ja Matti Nykäseen, mutta se kavaltaa jotain muutakin. "Suomi liiti voitosta voittoon, kun talous kukoisti ja helppo lainaraha virtasi." Ja edelleen: "Koivisto palautti vallan kansalle." Vaikken usko IS:n tosissaan epäilevän, ettei kansa äänestänyt Kekkosta presidentiksi, jonkinlainen diktatuurin vaikutelma mokomasta silti välittyy. Nykyäänhän demokratia on kunnossa, vai mitä, Ilta-Sanomat? "Tunkkaisen 1970-luvun jälkeen elämä maistui rikkaalta ja menestyksekkäältä", roskalehti runoilee. Vaikka pinnallistuminen ja ysärilaman siemenet myönnetäänkin, ei voi välttyä vaikutelmalta, että 70-luvun vihaajat ovat 80-luvun faneja.

Mikä saa joukon valtamediatoimittajia kääntymään kokonaisen aikakauden puolelle ja toista aikakautta vastaan? Mediaeliitin tutkittuun oikeistolaisuuteen olen viitannut omassa blogissani jo niin usein, etten viitsi laittaa edes linkkiä. Tarkemmin voisin päätellä, että 1970-lukuun liittyy sellaisia kollektiivisen tajunnan aspekteja, joita IS-toimittajat eivät ymmärrä eivätkä hyväksy ja suoranaisesti pelkäävät. Aika paljon tästä olen käsitellyt jo keväällä 2016 blogitekstissäni Pirkkalan moniste ja sosialistinen Suomi. Se, että hyvin laajojen kansankerroksen mielialat olivat oikeasti sosialistisen järjestelmän puolella ja kapitalistista järjestelmää vastaan, ei mahdu valtamediatoimittajien tajuntaan – eivätkä he sitä haluakaan. He ovat oikeiston propagandisteja. Tämän asian täytyisi olla kriittiselle kansalaiselle jo ilmiselvä.

Se, että sangen toisenlainen 1980-luvun kollektiivinen tajunta kehittyi aika pitkälti aiempia mielialoja vastaan suunnatun propagandan seurauksena, ei kiinnosta oikeistotoimittajia – tai he tietävät sen ja tietävästi hymyillen salaavat. He tahtovat antaa vaikutelman, että 1970-lukulainen tajunta syntyi vasemmistolaisen ja neuvostoliittolaisen propagandan tuloksena, painostuksen ja alistamisen ilmapiirissä. Niin kuin yllä linkitetyssä tekstissä mainitsemani Vapaan koulutuksen tukisäätiö -esimerkki ilmaisee, toisensuuntaisesta propagandasta ei 1970–80-luvulla ole epäilystäkään. Sen sijaan vasemmistolaisen ja varsinkin NL:stä ohjatun propagandan vaikutus 1970-lukuun on varsin kyseenalainen kvasifakta, mikä tekee asian korostamisesta sinänsä propagandaa.

Muotoilisin asian tiivistettynä näin: nykyiset mediavallan ja yhteiskunnallisen vallan haltijat eivät oikeasti pelkää mitään niin paljon kuin yleisen ilmapiirin, hegemonian ja mielialojen kääntymistä vasemmalle. Se on oikeistolle ainoa todellinen uhka. Uusfasismia voidaan käyttää sopivasti hyväksi; suomalaisten kahtiajakoa käytetään hyväksi mielin määrin; vain aitoa, tiedostavaa, kumouksellista vasemmistolaisuutta kokoomuslaiset, EK-piirit ynnä muut vallanpitäjät eivät pysty hyödyntämään, vaan se kääntyy väistämättä heitä vastaan.