Postmodernismi tuli ja meni – vai menikö? 1980-luvulla tutkijat ja filosofit hurahtivat puhumaan uudesta postmodernista ajasta ja kulttuurista, jossa edistys on mahdotonta ja kaikki on pastissia tai parodiaa. Taiteen postmodernismiin liittyi vanhojen ja uusien elementtien vapaa yhdistely yli tyylisuuntarajojen. Tieteellinen kirjoittaminen meni uusiksi, koska postmodernistit sanoivat kaiken käyvän (anything goes); niinpä lähdeviitteenä saattoi olla tieteellisen tutkimuksen sijaan Goethe, Tolstoi tai kuka hyvänsä, jolla oli ikinä ollut asiasta sanottavaa. Postmodernismi huipentui vuonna 1992, kun ilmestyi Francis Fukuyaman kirja Historian loppu ja viimeinen ihminen. Siinä kirjoittaja väitti aatteiden taistelun olevan ohi ja liberaalin demokratian ottaneen muista yhteiskuntamuodoista pysyvän selkävoiton.
2000-luvulla postmodernismi on tieteen ja taiteen ideana hylätty. Sen lähtökohtia ei enää hyväksytä. Politiikkakin näyttää jälleen aatteiden taistelulta, ja maapallon suurten konfliktien palautuminen luonnonresursseihin (öljy, vesi jne.) edustaa myös selvästi modernia eikä postmodernia, joka oli kiinnostuneempi kulttuurisista mielikuvista. Kuitenkin juuri politiikasta löytyy tarkemmin silmin hämmentävää takertumista postmoderneihin ideoihin. Oikeistopopulismi näet harjoittaa sumeilematta vanhojen ja uusien elementtien vapaan yhdistelyn "taidetta". Populistien lähteet ovat surutonta anything goes -osastoa: jos naapurin Håkan tai siskon miehen kummin kaima Jacques on sanonut näin, siihen viitataan usein mieluummin kuin tutkijan tai kokemusasiantuntijan sanaan.
Oma ensikokemukseni perussuomalaisilmiöstä on keväältä 2007. Persuaktiivi (muistini mukaan Veli-Pekka Kortelainen) osallistui eduskuntavaaleja edeltävään paneelikeskusteluun Oulussa ja järisytti punavihervoittoista yleisöä puheenvuoroillaan. Ne muun muassa ehdottivat, että naiset voisivat palata kotiin hoitamaan lapsia, minkä myötä julkista päivähoitoa pystyttäisiin supistamaan. Närkästyksen keskellä oli täysin selvää, että uuskonservatiivisissa ideoissa oli jotain salaperäisen vetoavaa – isolta osin johtuen šokkiarvosta, joka niillä oli verrattuna sen ajan yleiseen, yhtäältä uusliberalismia ja toisaalta sosiaalidemokratiaa henkivään diskurssiin. Itse en niiden piiriin ajautunut, mutta moni muu ajautui ja sen saattoi aavistaa jo tuossa tilaisuudessa. Yhdistelmä šokeerausta ja paluuta vanhaan haiskahtaa postmodernismilta kilometrien päähän. Vetoavuus ei tässä tapauksessa johdu vaadittujen asioiden hyvyydestä, vaan kulttuurisen mielikuvan säväyttävyydestä. Perussuomalainen politiikka on alusta asti tehnyt pastissia eritoten sodanjälkeisen ajan kansallisen yhtenäisyyden diskurssista, ja toisin ajattelevien silmissä pastissi on näyttänyt parodialta.
Vuonna 2015 perussuomalainen puolue nousi keskustan ja kokoomuksen seuraksi Sipilän hallitukseen. Hallitus on harjoittanut tyylipuhdasta oikeistopolitiikkaa, jonka ytimessä on fukuyamalainen ajatus yhden systeemin itsestään selvästä ylivertaisuudesta ja muiden aatteiden epärelevanttiudesta. Tämä kelpasi koko ajan myös nykyisille Jussi Halla-ahon persuille, ei vain hallituksessa ilman tosiasiallista mandaattia jatkaville sinisille. Kiistaa tuli ihan muista asioista, joissa kulttuurisilla mielikuvilla voi olla yllättävän suuri merkitys.
Kun yllä esitetyn ymmärtää, samalla käsittää, että perussuomalaisten kuuluisa vastenmielisyys postmodernismia kohtaan on samanlainen silmänkääntötemppu kuin yhtä tunnettu vasemmiston syyttäminen valtionvelan ylenmääräisestä kasvattamisesta. Tilastot osoittavat, että kokoomusvetoiset hallitukset ovat ottaneet eniten lisävelkaa. Postmodernismia ei Suomen politiikassa edusta ensisijaisesti liberaali "vihervasemmisto", vaan perussuomalaiset sivuhaaroineen. Molemmissa tapauksissa ilmiön haukkuminen sinänsä on saanut siihen yhdistetyt poliittiset ryhmät puolustelemaan ilmiötä, mikä lienee umpikierosti myös haukkumisen yksi tarkoitus. Mutta se on toinen tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti