Amanda Cross (1926–2003) oli sekä dekkarikirjailija että akateeminen kirjallisuudentutkija, oikealta nimeltään Carolyn Heilbrun. Hänen dekkareistaan on käännetty suomeksi 3213 heinäpaalia, Testamentin toimeenpanija ja Ainokaisen kuolema, joiden alkuperäinen aikakehys ulottuu 1960-luvun loppupuolelta 1980-luvun alkuun. Näissä kaikissa lukijan yllättää ensiksi dekkareille yleensä vieras akateemisuus, seuraavaksi teräväkatseinen sosiokulttuurinen ajankuva ja lopulta yhteiskuntakritiikki, jossa feminismillä tuntuu olevan paljon osuutta. Kaikki mainitut kirjat sijoittuvat Yhdysvaltojen itäosiin, Testamentin toimeenpanija myös hieman Englantiin eli yliopistokaupunki Oxfordiin.
Suomalaisen 2010-lukua elävän lukijan, joka ymmärtää Crossin kirjallis-akateemisesta kielestä ns. mitään, silmille hyppää kuvauksia yhteiskuntaluokkaeroista ja -erottelusta, sukupuolierottelusta sekä ihmisistä, jotka elävät hillitäkseen ja kahlitakseen pyrkimykset noiden erojen ja erottelujen kumoamiseen. Kuvauksia lukiessaan ymmärtää viimeistään, kuinka tärkeää ja oleellista on ollut päästä eroon mokomista valtaapitävän osapuolen tyhmyyteen perustuvista jakolinjoista; ihmisiähän tässä ollaan ja yhtä lailla kyvykkäitä kotitaustasta tai sukupuolesta riippumatta. Samalla lukukokemuksesta jää suuhun kuitenkin katkera sivumaku. On helppo ymmärtää, että oikeisto haluaa palauttaa suomalaiseen yhteiskuntaan juuri näitä samoja aataminaikuisia jakolinjoja. Köyhät eivät enää pääsisi yliopistoon, vaikka kykyjä olisi tavattomasti; tiettyihin julkisiin rakennuksiin tai pihapiireihin ei olisi asiaa, jos syntyperä tai sukupuoli olisi väärä; yhteiskunnallisissa avainasemissa olisi iso liuta henkilöitä, jotka eivät antaisi millimetriäkään vaikutusvaltaa ihmisille, joilla on väärä sosiaalinen viitekehys tai ideologia.
Olen viime aikoina törmännyt pessimisteihin, joiden mukaan Suomi ja koko Eurooppa ajautuvat väistämättä fasismiin, vaikka sitä vastaan yritettäisiinkin pullikoida. (Sivumennen sanoen: näin ajatteli myös lapuanliikkeen uudelleenperustajana "mainetta" "niittänyt" Susanna Kaukinen, ennen kuin hänestä itsestään – entisestä vasemmistolaisesta – tuli fasisti.) Itse en mokomaa höpötystä usko, ellei kyse ole fasismin käsitteen tuntuvasta laventamisesta tyyliin "Alexander Stubb on fasisti". (Jälleen sivuhuomio: Stubbin Nato-fanituksessa ja urheilullis-positiivisessa ihmiskuvassa on fasistisia piirteitä, mutta kokonaisuutena hän silti kallistuu uusliberalistin puolelle.) Sen sijaan on päivänselvää, että meitä yritetään ajaa entistä jyrkempään luokkayhteiskuntaan, jossa 1) todellinen valta on aina rahalla, 2) uusvanhat (tai uudet "vanhat") rahapiirit pyrkivät myös ehdottomasti säilyttämään asemansa tavallisen rahvaan yläpuolella. Fasistisia kansanliikkeitä hyväksikäytetään ennen kaikkea viemään huomiota pois vasemmistolaisilta yhteiskunnallisilta muutospyrkimyksiltä. Mitään muuta tietä pois edellä mainitusta skenaariosta kuin vasemmistolaiset yhteiskunnalliset muutospyrkimykset ei tästä johtuen ole olemassa.
Suomalaisen yhteiskunnan, ja toisaalta suomalaisen vasemmiston, ensisijainen vastustaja ja uhka ei edelleenkään ole fasismi ja fasistit, vaan iso raha, kokoomus, yhteiskunnan luokittaminen ja kapitalismi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti