Vasemmiston sisäinen jakolinja ei kulje siellä missä luulisi

Kuten hyvin tiedetään, poliittisen vasemmiston on perinteisesti ajateltu jakautuvan kahtia. Keskemmällä ovat sosiaalidemokraatit, jotka haluavat korjailla nykyistä järjestelmää. Laidemmalle sijoittuvat sosialistit ja kommunistit (perinteistä yhteisnimeä käyttäen kansandemokraatit), joiden pyrkimys on kapitalismin kukistaminen. Tämän perusjaottelun ohella Suomen poliittinen historia tuntee jaon varsinaisiin vallankumouksellisiin (joita 1970–80-luvuilla edustivat vähemmistökommunistit) ja maltillisempiin uudistusmielisiin (joita ennen kutsuttiin "revisionisteiksi", nyttemmin "reformisteiksi").

Ensin mainittu jaottelu antaa tavalliselle pulliaiselle vaikutelman, että Suomen nykypolitiikassa vasemmiston olennaisin jakolinja kulkee SDP:n ja Vasemmistoliiton välillä. Jälkimmäisen luoman yhtä selkeän käsityksen mukaan olennainen jakolinja puolestaan sijaitsee Vasemmistoliiton vasemmalla puolella, minkä myötä marginaaliin jäävät ainakin SKP, pienimmät vasemmistopuolueet ja muutama äärivasemmistolainen kansalaisjärjestö. Valitettavasti näiden jaottelujen helppous hämää pahemman kerran.

Väitän, että todellisuudessa vasemmisto jakautuu kahteen osaan Vasemmistoliiton puolivälistä. Puolueen oikeistosiipi edustaa Suomen politiikassa ihan samaa funktiota kuin SDP. Niillä on valtaa pitävien porvareiden "lupa" harjoittaa työväenpolitiikkaa, koska ne ovat riittävän maltillisia. Missä demareilla on nykyään tapana jopa kehua kapitalisteja, kun nämä mukamas työllistävät, oikeistovasurit uskaltavat sentään haukkua räikeimpiä tapauksia. Tämä sallitaan heille (joskin pitkin hampain), koska Vas-liiton äänestäjät ovat moiseen radikaaliin äksöniin perin tyytyväisiä. Näin peitellään se tosiseikka, ettei Vas-liiton oikea puoli tee elettäkään kapitalismin nujertamiseksi vaan pyrkii korjailemaan sitä tarpeellisista kohdista, mikä on juuri SDP:n klassinen rooli.

Entäs Vasemmistoliiton vasen puoli? Se ei koostu sosiaalidemokraateista, vaan sosialisteista ja radikaalipunavihreistä. Nämä vasemmiston "radikaalit" tunnustavat puolueensa "enemmistöjohdon" (kas kas, kun tuli käytetyksi 70-lukuun assosioituvaa ilmausta), mutta myöntävät avoimesti, että muutama jarru olisi hyvä saada kuvioista pois. Salaliittoteorioiden toiseksi ylimpänä ystävänä uskon, että vanhat jarrut ovat ihan tietoisia antikommunisteja ja -sosialisteja, kun taas "Paavi" Arhinmäen kaltaiset nuoren polven maltilliset eivät rehellisesti ymmärrä, mistä vasemmistolaisuudessa voisi tänäkin päivänä olla kysymys. Näin ollen Arhinmäki on vasemmistovasureille uskottava johtaja, vaikka he määrittelevät itsensä poliittisella kartalla johtajasta vasemmalle. Realisteina he kuitenkin näkevät, että parempi on vaikuttaa avarassa Vas-liitossa kuin esimerkiksi SKP:ssä, jolta puuttuu sekä kannatusta että uskottavuutta. Sitä he eivät näe, ettei heidän äänensä pääse ikinä kuuluviin, koska oma puolue on kapitalistien talutusnuorassa.

Vasemmistoliiton sisäinen jako esittäytyy selkeänä sosialismikeskustelussa, jota pitkän linjan vasurivaikuttajat Kalevi Suomela ja Ele Alenius ovat käyneet lähinnä Kansan Uutisten sivuilla (ks. http://sosialismi.net/blog/2011/04/18/sosialismikeskustelu-vasemmistoliitossa). Suomela pitää kiinni sosialismista käsitteenä, mutta vesittää sen jo lähtökohtaisesti. Hänelle se merkitsee samaa kuin sosiaalidemokratia tai pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideologia. Varsin porvarillisesti hän myös tekee 1900-luvun poliittisesta historiasta uudelleentulkinnan, jossa vastakkain eivät ole kapitalismi ja sosialismi, vaan totalitarismi ja demokratia. Ele Alenius ei edellä mainittua niele, vaan kannattaa sosialismin merkitystä kapitalismista oleellisesti poikkeavana yhteiskuntajärjestelmänä. Valitettavasti Aleniuksen, joka muuten oli aikanaan SKDL:n kontekstissa varsin maltillinen, mielipiteet ovat paitsiossa Vas-liitossa. Kalevi Suomelan linjauksen mukainen sosialismikäsitys on nimittäin kirjattu puolueen vuoden 2007 periaateohjelmaan.

Näin ollen uskallan hahmotella, että Suomessa on kaksi erilaista vasemmistoa, joiden rajalinja ei noudattele puoluerakenteita. Vasemmistoliiton virallinen enemmistö, nykyisen SDP:n vasemmisto (sen oikeisto nyt onkin läpeensä kapitalistinen) ja lukuisat vasemmistovihreät muodostavat poliittisesti aika homogeenisen joukon, jota voisi kutsua nimellä liberaali keskustavasemmisto. Heidän tavoitteenaan on suvaitseva ja ekologisesti kelvollinen markkinatalous, jossa on yhä rikkaita ja köyhiä (itse asiassa Arhinmäki sanoi vaalien alla haastattelussa, että kyllä rikkaita saa olla), mutta tuloeroja on nykyisestä kavennettu, markkinoita suitsittu ja hyvinvoinnin alasajo pysäytetty. Sydämen ja aatteen vasemmistoon lukeutuu iso joukko "vähemmistössä" olevia vas-liittolaisia, SKP:n ja pienimpien vasemmistopuolueiden kannattajat sekä puolueista riippumatonta radikaalipunavihreää kansalaisliikeväkeä, joista osa ei edes äänestä. Tätä ryhmää, jota voisi yhtä hyvin kutsua myös kansandemokraateiksi, yhdistää pyrkimys todella lakkauttaa kapitalismi ja korvata se suunnitelmallisella (eli sosialistisella) yhteiskuntajärjestelmällä.

Jako kävi päivänselväksi myös vapunpäivänä Tampereen Keskustorin ympäristössä. SKP:läisessä vapputapahtumassa kuultiin Mikko Perkoilan trubaduuriesityksiä työväenmusiikista, Flags of Unity Bandin kantaaottavaa folkpunkrockia ja Heidi Vaarna & Esko Rissanen -duon väkeviä Vysotski-tulkintoja. Lopuksi laulettiin yhteislauluna Kansainvälinen. Sen sijaan Vasemmistoliiton happeningista kantautui Hämeenkadun toiselle puolelle karseinta, latteinta ja naurettavinta äijää leikkivien pojankloppien uhokliseeheviä, mitä Näsi- ja Pyhäjärven ympäristöstä on ilmeisesti tosissaan etsimällä löydetty. Ei liene epäselvää, että vasurimielisiä lipsui ajan kuluessa kilpailevaan tilaisuuteen. Vaikka myönnän, ettei ensin mainitun tilaisuuden pääpuheellakaan (asialla SKP:n pääsihteeri Juha-Pekka Väisänen) maailmaa muuteta, silti minun on harvinaisen helppo osoittaa itselleni, mihin vasemmistoon jatkossakin haluan kuulua ja mihin taas en.