Kun Juha Sipilän porvarihallitus aloitti toimintansa vuonna 2015, olin avoimesti sitä mieltä, että tämä hallitus täytyy kaataa – muuten tapahtuu pahoja. Mitä on sitten tapahtunut? Tarvitseeko näitä edes listata? Hallitus on muun muassa leikannut koulutuksesta ja työttömiltä (jälkimmäinen "aktiivimallin" nimellä kulkeneen huijauksen muodossa), hävittänyt julkista sektoria, harjoittanut todella taantumuksellista energia- ja ympäristöpolitiikkaa, siunannut asekaupan Lähi-idän sotarikollismaihin ja Naton sotaharjoitukset Suomessa sekä lennättänyt joukoittain turvapaikanhakijoita sodan ja vainon keskelle. Toteutuslistalla ovat vielä katastrofiksi kutsuttu sote-uudistus ja kansalaisten pisteytys sekä "aktiivimalli kakkoseksi" nimitetty työttömyystuen epääminen, ellei työtön jatkuvasti laadi työnhakuilmoituksia ihan työnhakuilmoitusten laatimisen vuoksi. Kaiken kukkuraksi hallitus ei ole edes legitiimi vaihdettuaan perussuomalaiset lennosta uuteen mandaatittomaan "siniseen" puolueeseen.
Sipilän hallituksen ensimmäisenä syyskesänä olimme vähintään 10 000 ihmisen joukkovoimalla Helsingissä marssimassa. Seuraavana kevättalvena oli pääkaupungissa kokonainen viikko mielenosoituksia, ja vaikutti oikeasti siltä, ettei oikeistohallitus istu neljää vuotta. Sen jälkeen, häkellyttävää kyllä, kapina lässähti. Tämän ymmärtäisi, jos hallituksen toimet olisivat parantuneet, mutta ikävä kyllä meno on vain pahentunut. Eteemme on marssitettu yhä uusia kurjistamistoimia, jotka ovat eräille tulleet muka aina yllätyksenä – minunlaiseni taas ymmärsivät homman alusta lähtien. Ikävä kyllä yllättyjiin kuuluvat esimerkiksi vasemmistoliitto, jonka pitäisi olla hallituksen kaatamisen suhteen avainasemassa (eduskunnan vasemmistolaisimpana puolueena oikeiston hallitessa), sekä iso joukko kaikkein aktiivisimpia kansalaisliikeihmisiä.
Mikä meni pieleen? Mielenosoituksia on nähty vuoden 2016 jälkeenkin, mutta yhtä Joukkovoima-organisaation yritystä lukuun ottamatta kaikki ovat olleet yhden asian liikehdintöjä ja suuntautuneet yhä useammin johonkin muuhun kuin hallituksen politiikan vastustamiseen. Tämä on osa oikeiston "hajota ja hallitse" -suunnitelmaa. Hallituksen toimia vastustavat kansalaiset on kuppikunnitettu ja saatu vihaamaan toisiaan. Puna-viher-musta-pinkki-ryhmissä on tyystin unohdettu, että iso osa ns. rajatkiinni-porukoista vastustaa julkisen sektorin alasajoa; jälkimmäiset tuskin edes tietävät, että edellisissä ryhmissä vastustetaan yleisesti Suomen ajamista Natoon ja asekauppoja Saudi-Arabiaan; ja niin edelleen. Toisaalta myös mielenosoitusaiheiden sirpaloituminen alun joukkovoimantunteesta on itsetarkoituksellisen (media)kampanjan tulosta. Mikään ei hyödytä valtaapitäviä piirejä enemmän kuin se, ettei kansa ymmärrä, kuinka yksimielisesti se vastustaa hallitusta. Siinä on paljon vähemmän uhkaa, jos ihmiset tunnistavat vain yksittäisiä asiakysymyksiä, joita vastustavat yksittäiset ihmiset.
"Yllättymisen" lisäksi yksi oleellisesti pielessä oleva asia on hallituskriittisten piirien jatkuva vetoaminen hallitukseen ja sille uskollisiin viranomaisiin. Se ei yleensä johda mihinkään, ellei lasketa somekampanjoinnin vaikutusta monien lakiehdotusten perumiseen – ja siinäkin eduskunnassa käyty keskustelu ja valtamedian reaktio lienevät tärkeämmässä asemassa kuin sosiaalisen median puuhastelu. Hallituskriitikot tuntuvat alistuneen siihen, että tämä hallitus nyt kerta kaikkiaan istuu kevääseen 2019 saakka, vaikka mitä tekisi. Hallituksen kaatamisvaihtoehtoa ei ajatella tai ole edes olemassa. Tällainen näkemys ei voi syntyä muusta kuin sirpaloitumisen ylitiedostamisesta tai jääräpäisestä yhden asian edustamisesta ilman minkäänlaista kokonaisnäkemystä.
Mitä meidän olisi pitänyt tehdä? Koulutusleikkauksien vastustajien, ympäristöaktivistien, työttömyysturvan puolustajien, sote-kriitikoiden, turvapaikanhakijoiden puolustajien sekä Naton ja asekauppojen vastustajien olisi alkuaankin pitänyt yhdistyä. Ennen kaikkea näiden olisi kuulunut liittyä yhteen ammattiyhdistysliikkeen radikaalisiiven kanssa, sillä ay-liikkeellä on käytössään kaikkein todennäköisin oikeistohallituksen pysäyttävä vaihtoehto – yleislakko. Vasemmistoliiton olisi pitänyt asemoitua hallituksenkaatajien keskustoimijaksi eduskunnassa ja politiikassa; tämä olisi vaatinut vähemmän aggressiivista suhtautumista heihin, joiden perspektiivi on kansallinen eikä euroglobalistinen. Tällä kokonaisnäkemyksellä hallitus olisi voitu oikein hyvin kaataa jo ensimmäisenä syksynään tai sitä seuraavana keväänä. Näin olisi säästytty ihan hirvittävältä määrältä sitä kökköä, joka on satanut niskaamme viimeisen kahden vuoden aikana.
Mitä meidän pitäisi tehdä nyt? Katso edellinen kappale. Uusimpien gallupien mukaan hallituspuolueita kannattaa reilusti alle 40 % suomalaisista, eikä tähän edes lasketa anarkisteja, jotka eivät kannata muitakaan puolueita. Todellinen lukema on mahdollisesti vain reilut 30 %. Me voimme ihan oikeasti kaataa hallituksen vaikka ensi viikolla, jos yhteistyötä, tahtoa ja luottamusta riittää. Näin säästytään ihan hirvittävältä määrältä kökköä, joka muutoin sataa niskaamme seuraavan vuoden aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti