9. syyskuuta 2018 oli Ruotsissa valtiopäivävaalit. Vaalivoittajia olivat muun muassa uuskonservatiivista oikeistoa edustava Sverigedemokraterna (Ruotsidemokraatit) ja vasemmistopuolue Vänsterpartiet. Läsnäolleiden mukaan jälkimmäisen vaalivalvojaisissa oli joku huutanut "vad ska vi göra?", mihin joukko oli äänekkäästi vastannut "krossa rasismen!". Jokin tässä asetelmassa nyt mättää.
Itselleni rasismin vastustaminen on täysin itsestään selvää. On häkellyttävän typerää, että ihmistä syrjitään ja kohdellaan kaltoin ihonvärin, etnisen taustan tai vaikka kulttuurisen taustan perusteella. Samassa hengessä vastustan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sortoa. Ihmisten on syytä (ja korkea aika) tulla hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat. Edelleen samassa hengessä vastustan vammaisten syrjintää, ikäsyrjintää sekä kaikkea muutakin syrjintää, vihapuhetta, väkivallasta puhumattakaan. Olipa syynä helposti (esim. ylipaino) tai moniselitteisemmin (esim. "epäcoolius") määriteltävä ulkoinen ominaisuus, sisäinen ominaisuus (kaikki mahdollinen murteesta ja puhetavasta autismikirjon ilmiöihin ja mielenterveysongelmiin) tai mikä hyvänsä – mikään muu kuin ns. kusipäisyys ei kelpaa sorron tai syrjinnän perusteeksi.
Rasismin ja homofobian olisi minusta pitänyt olla aina samalla viivalla kaiken muun sorron kanssa. Itselleni tämäkin on itsestään selvää. Enintään voi silloin tällöin tölväistä, että rasismi on ihan erityisen tyhmää sortoa. 2010-luvun keskustelussa rasismi kuitenkin esiintyy kaikin puolin ihan erityisenä sortona ja syrjintänä. Usein sama asema on homofobialla, seksismillä silloin kun on kyse naisten sorrosta (totuuden nimessä: useimmiten on), silloin tällöin myös transfobialla, joka liittyy valtaväestölle vielä toistaiseksi aika vieraaseen ilmiöön. Erityistämisessä on unohdettu painottaa, että kaikki muukin sorto tai syrjintä on yhtä pahaa. Kenties porukoissa pyörii myös joitakin väärinymmärtäjiä, joiden mielestä muu sorto tai syrjintä ei ole yhtä pahaa. Ja viimeistään siinä kohdassa mennään pahasti metsään.
Kuuluu suhteellisen alkeelliseen inhimillisen ajattelun ymmärrykseen käsittää, että jos yksi ilmiön alalaji nostetaan muita tärkeämmäksi tai erityisemmäksi, muut alalajit ymmärretään vähemmän tärkeiksi, vähäpätöisemmiksi. Rasismin, homofobian ym. kohdalla tätä lienee tapahtunut molemmista suunnista. Kun on havaittu, että yksien sorron muotojen vastustajat pitävät niitä ensiarvoisina ja muita muotoja toisarvoisina, on muiden sorron muotojen kohteena olevilla ihmisillä herännyt vastareaktio. Tämä on minusta täysin inhimillistä, vaikkakin valitettavaa. Ihmisen, joka ei ole maahanmuuttajataustainen, seksuaali- tai sukupuolivähemmistöä eikä edes nainen, mutta joka kuitenkin kokee asemansa joka ikinen päivä sorretuksi tässä yhteiskunnassa, on vähän turhan helppoa alkaa tässä tilanteessa ajatella, ettei häneen kohdistetusta sorrosta olla enää edes kiinnostuneita.
Edelleen on inhimillistä, ettei sorrettu ihminen samastu sellaisiin ihmisiin, jotka vastustavat vain jotain muunlaista sortoa kuin mitä hän itse päivittäin kokee. Vielä vähemmän hän samastuu ihmisiin, jotka puhuvat hänen syntymäominaisuuksistaan, joille hän ei voi mitään eikä haluakaan, "etuoikeuksina". Tässä asetelmassa on myös ymmärrettävää – vaikkei kovin hyväksyttävää – ettei häntä huvita samastua niihinkään ihmisiin, jotka kokevat em. ensiarvoisina pidettyjen muotojen mukaista sortoa, vaan hän pitää heitä erityiskohdeltuina, "lellittyinä" tai "hyysättyinä".
Tähän lisätään vielä 1) uuskonservatiivisen oikeiston houkuttelut, jotka pukevat yllä kuvatun asetelman kärjistettyyn ja vääristelevään asuun "vihervasemmistoineen", "kulttuurimarxismeineen" ja "homosaatioineen", 2) liberaalin uusvasemmiston hylkimiset, joissa "etuoikeutetut" (= toissijaiseksi koetulla tavalla sorretut) omaa sortoaan valittavat leimataan rasisteiksi, homofoobikoiksi, natseiksi – ja ennen kaikkea vastapuoleksi, viholliseksi, itse sortajiksi. Edelleen on ymmärrettävää, kuinka itsensä väärällä lailla sorretuksi tunteva ihminen päätyy vuorostaan pitämään liberaaleja uusvasemmistolaisia sortajina: ylimielistä keskiluokkaa, joka tylyttää omiakin toisinajattelijoitaan sosiaalisessa mediassa (mm. salaliittoteoreetikoiksi leimaamalla) ja joka nauroi Per Looks -sivuston otoksille, jotka toisin ajatteleva näkee kuvina sorretusta ja syrjäytetystä asemasta. Tässä tuli jo sana "luokka". Rasismille, homofobialle ym. erityisaseman antava diskurssi ei malta ymmärtää, että kapitalistisessa yhteiskunnassa yhteiskuntaluokka määrittää jo sinänsä, onko ihminen sorrettu vai ei. Omistavaan luokkaan kuuluminen on ensisijainen etuoikeus, mihin nähden valkoisuus, mieheys ja heteroseksuaalisuus ovat yleisesti ottaen vähäpätöisempiä (yksittäisissä tilanteissa saattaa toki olla toisin). Vanhakantaisesti ajatteleva vasemmistolainen ymmärtää tämän kaiken. Sellaista ajattelua tarvitaan, paitsi kaikin puolin muutenkin, myös sorrettujen välisen – jatkuvasti niitä varsinaisia sortajia hyödyttävän – vastakkainasettelun purkamiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti