maanantai 23. maaliskuuta 2020

Elämää ja politiikkaa, eli: Ihminen, olet vapaa!

"Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki, 
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien –
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!"
Katri Vala: Kukkiva maa (1924)

"I hope I die before I get old
This is my generation"
The Who: My Generation (1965)

Luonnollisesti Katri Vala kirjoitti luonnosta. Ei liene epäselvää (tuntien 1920-luvun tyylilliset painotukset), että hänen runoonsa sisältyi myös inhimillinen allegoria. "Iloisen 20-luvun" elämäntäyteisen vaikutuksen kumosi ensin paranoidi ja autoritäärinen 1930-luku, sitten sotaisa 1940-luku. Sodan päätyttyä seurasi kuitenkin vauvabuumi, "baby boom", eli syntyivät suuret ikäluokat – angloamerikkalaisittain ilmaisten "boomerit". Kun nämä alkoivat aikuistua 1960-luvun puolivälissä, alkoi selvästi uusi sosiokulttuurinen ajanjakso. Koska nuoria oli paljon, nuoruus oli voima ja nuoret ihmiset joukkovoima. Pete Townshendin vuonna 1965 kirjoittama sukupolvimanifesti ilmaisi, etteivät heidänlaisensa halua koskaan muuttua vanhoiksi, sellaisiksi kuin ihmiset, jotka eivät tykänneet nuorista ihmisistä tai heidän sosiaalisuutensa ja kulttuurinsa muodoista. Oikeastaan Townshend sanoitti uudelleen Nicholas Butlerin vanhan ajatuksen hautakivistä, joissa lukisi: "Died at 30. Buried at 60."

Loppuvuonna 2019 levisi sosiaalisissa medioissa muoti-ilmaus "OK boomer". Sitä käytettiin välinpitämättömänä, ylenkatsovana reaktiona suurten ikäluokkien (ja näitä seuraavien, lähinnä 1950-luvulla syntyneiden ikäluokkien) harjoittamaan 1980–2000-luvulla syntyneiden sukupolvien vähättelyyn. Ilmauksen käyttäjät olivat leimallisesti Y-sukupolvea eli millenniaaleja tai vielä nuorempaa Z-sukupolvea. Y-sukupolvella on totuttu tarkoittamaan noin 1980–95 syntynyttä ikäryhmää; millenniaalin käsite sen sijaan on alkuaan viitannut 1982–99 syntyneisiin ikäluokkiin, jotka ovat syntyneet ennen 2000-luvun alkua mutta täysi-ikäistyneet sen jälkeen. Käytännössä nämä käsitteet ovat sekoittuneet. Z-sukupolvi on syntynyt Y-sukupolven jälkeen. Tunnetuin siihen luettu henkilö on Greta Thunberg. Ennen Y:tä – 1960-luvun jälkipuolella ja 1970-luvulla – on loogisesti syntynyt X-sukupolvi, johon minulla on kyseenalainen kunnia lukea itseni. X:ää pilkattiin aikoinaan "pullamössösukupolveksi", ja toisaalta se on saanut myös asiattoman osansa nuorempien "OK boomereista".

Elämme siis jo lähtökohtaisesti sukupolvisen vihan tai etäännyksen aikaa. Suomessa antaa oman erityislisänsä nykyisen hallituksen kokoonpano. Pääministeri Sanna Marin ja sisäministeri Maria Ohisalo ovat syntyneet 1985. Valtiovarainministeri Katri Kulmuni ja opetusministeri Li Andersson ovat vuosikertaa 1987. Heidän lisäkseen Marinin hallituksessa on seitsemän 1970-luvulla syntynyttä ministeriä. Ikänestori, ulkoministeri Pekka Haavisto, on tämän tekstin ilmestymispäivänä tasan 62-vuotias. Hallituksessa ei siis ole yhtään suurten ikäluokkien edustajaa, sen johdossa on millenniaali ja keski-ikä on noin 48 vuotta, mikä viittaa X-sukupolveen. Marinin hallituksesta siis puuttuu kokonaan ns. tuottavan työiän ylittäneen ikäryhmän viisaus ja elämänkokemus; sen sijaan nuorten aikuisten liikoja kyselemätön toimintakyky ja dynaamisuus ovat hyvin edustettuna.

Yllä kuvattu Marinin hallitus on nyt koronakriisin aikana sulkenut koulut, yliopistot, kirjastot, museot ja valtakunnanrajat, kieltänyt ihmisten kokoontumiset (mukaan lukien mielenosoitukset) ja määrännyt 70 vuotta täyttäneet kotiarestiin. Seitsenkymppiset eivät ole alistuneet nuorempiensa komenteluun, vaan asioineet ja tavanneet toisiaan niin kuin liikkeellä ei olisi ennen nähtyjä viruksia kummempaa. Toisin kuin nuoremmilla tulee mieleen, edellinen statement on paikkaansapitävä. Tämän päivän seitsenkymppiset olivat nimittäin lapsia, kun aasialainen influenssa tappoi kaksi tai ehkä jopa neljä miljoonaa ihmistä, ja viettivät kukkeaa nuoruuttaan, kun hongkongilainen influenssa sairastutti miljardi ja surmasi noin miljoona ihmistä. Jälkimmäinen tapahtui syksyn 1968 ja talven–kevään 1969 aikana. Kaikki me kulttuuri- ja yhteiskuntahistoriaan perehtyneet tunnemme siltä ajalta vallan muuta: hippiliikkeen, radikalismin, Vanhan valtauksen, Méxicon olympiakisat, keskioluen vapautumisen, erotiikan ja valtavat määrät aivan mahtavaa populaarimusiikkia.

Päättäjät ovat pääministerin johdolla puhuneet riskiryhmien suojelusta ja kuinka kaikkien täytyy osallistua siihen. Päättäjiltä unohtui kuitenkin kysyä, haluavatko riskiryhmät tätä suojelua. Suurista ikäluokista, jotka ovat riskiryhmää jo ikänsä puolesta, hyvin moni pitää karanteenipolitiikkaa lähinnä vapaudenriistona ja infantilisoivana holhouksena. Kun tuntee 1960–70-luvun – suurten ikäluokkien leimallisen sosiokulttuurisen kukoistuskauden – painotukset ja virtaukset, ymmärtää koronakriisin tehohoidon sotivan heidän pyhiä arvojaan vastaan. Yhteiskunta, joka kieltää ihmisten kohtaamisen? Se on vapautta ja rakkautta vihaava yhteiskunta.

Sosiaalisissa medioissa "kurittomia" yli 70-vuotiaita on demonisoitu ja heihin kohdistettu suoranaista sukupolvivihaa. Valtamedia on myös maalannut heistä huvittavaa kuvaa esimerkiksi "anarkistimummot"-käsitteen kautta. Toimittajat ovat sen verran nuorempia ja sisällä 2010–20-luvun ideologisessa ympäristössä, että heiltä on unohtunut, kuinka moni suurten ikäluokkien edustaja on sydämessään anarkisti. Kaikki tämä väärinymmärrys on osoittanut, että seitsenkymppisten ja vallakkaamman sukupolven välissä on jälleen sukupolvien välinen kuilu: viisikymmentä vuotta sitten se oli heidän ja heitä vanhempien välillä, tänä päivänä heidän ja heitä nuorempien välissä. Suuret ikäluokat eivät siis muuttaneet maailmaa, vaan he olivat yksin erilainen sukupolvi. Samalla tämä selittää yllättävän hyvin, miksi nykyajalla tuntuu olevan enemmän yhteistä 1930- ja 1950-luvun kuin 1970- ja 1990-luvun kanssa.

Alkuperäisellä "iloisella 20-luvulla" kirjoitettuun Katri Vala -katkelmaan on syytä palata jo siksi, että sen kukkaisteeman ja elämänvimman yhdistäminen tuoksuu 1960-luvun lopun kulttuuri-ilmapiiriltä. Voisimmeko ymmärtää, että uuden 20-luvun seitsenkymppiset haluavat "elää, elää, elää"? Tähän sukupolvien välisen kuilun toisella puolella tokaistaan, että siihenhän tässä juuri pyritään – turvaamaan heidän elämänsä. 21. vuosisadan valtakulttuuri on niin turvallisuushakuista, kurinalaista ja alistunutta, ettei 'elää'-verbin romanttista merkitystä enää ymmärretä tai muisteta. Enintään se yhdistyy käsitteeseen 'elämys', joka koetaan banaaliksi ja assosioituu kaupalliseen elämystuotantoon, elämysteollisuuteen. Tämä paljastaa, että 2020-luvun alun poliittiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset vallanpitäjät elävät niin syvällä sisällä kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä – omalla kielelläni Systeemissä – etteivät he tiedä muusta. He elävät ja hengittävät Systeemiä. Vapaus Systeemistä on nuoremmille sukupolville täysin mahdoton, sillä pakokeinotkin ovat Systeemin osia. Tietysti teoriassa voi tehdä muutakin kuin katsoa Netflixiä, syödä sipsejä & karkkia tai juoda kalsarikännit, mutta niin radikaali sosiaalinen poikkeavuus johtaisi sosiaaliseen ulkopuolisuuteen. Systeemi ei ole kaapannut ihmisiä valtaansa pakkolaein ja poikkeustiloin, vaan rationaalisella, optimaalisessa suhteessa yksilö- ja ryhmäkeskeisellä ajattelulla: ei kannata, ei seuraa hyvää, ei ole mitään järkeä.

Olen ajoittain pohtinut, kuka Suomea oikeasti hallitsee. Vetävätkö naruista muodollisen demokratian valitsemat päättäjät vai jotkut ihan muut toimijat taustalla? Riippumatta jälkimmäisten kirjaimellisesta valta-asemasta nykyinen hallitus on Systeemin palvelija, koska sen jäsenet sekä piirit, joilta hallitus saa valtuutuksensa ja vaikutteensa, ovat yksilötasollakin riippuvaisia Systeemistä. Suurista ikäluokista vain harvat ovat Systeemin orjia. Sen sijaan niitä on aina elähdyttänyt vapaus. Se elähdyttävä vaikutus näkyy, kuuluu ja tuoksuu edelleen. Kaikki sodanjälkeisen ajan sosiokulttuuriset virtaukset ja painotukset, kriisit ja pandemiat nähneellä sukupolvella on kaksi kertaa niin paljon elämänkokemusta kuin maamme pääministerillä. Siksi on ymmärtämättömyyttä ja sukupolvivihaa infantilisoida ja demonisoida sitä, nimitellä kurittomiksi, komennella ja holhota. Enemmän ymmärrystä sisältyy siihen, että ihminen on pohjimmiltaan vapaa.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Antifeminismi, jota feminismiksi kutsutaan

Twitterissä, jossa käyn leijonanosan aatteellisista keskusteluistani, totesin jonakin päivänä vuonna 2019 tai ehkä 2018, että sana "feminismi" jää luultavasti pian pois käytöstä. Sen juurena on latinan sana femina, jonka merkitys on yksinkertaisesti nainen. Lisäksi englanninkielinen Wiktionary tietää kiinnostavasti, että sanan feminism alkuperäinen, 1800-luvulla esiintynyt merkitys on ollut "the state of being feminine". Samaan törmäsin opiskellessani naistutkimusta 1990-luvun lopussa: vanhassa fyysisen sukupuolittamisen esimerkkinä toimineessa kuvassa oli tekstinä "simple constitutional feminism", ts. tietyt rakenteelliset piirteet miesoletetun kehossa olivat "feminismiä".

Oma feminismini oli aina ensisijaisesti feminiineinä, naisellisina tai naismaisina pidettyjen asioiden ajamista. Muistan kirjoittaneeni, että ennen olivat eriarvoisia sukupuolet, nykyään sukupuolisuudet. Vuosituhannen vaihteen näkökulmasta tässä ei ollut mitään epäfeminististä tai edes feminismin päälinjoihin nähden ristiriitaista. Nykyään on toisin. Feminismin äänen ovat kaapanneet ihmiset, jotka pyrkivät sukupuoliluokkien purkamiseen – siis myös naisen ja naiseuden kumoamiseen yksinkertaisena kategoriana. Tähän ovat vaikuttaneet transfeminismi ja myös queer-feminismi, mutta käänteen on viimeistellyt intersektionaalinen feminismi, joka korostaa cissukupuolisten etuoikeuksia verrattuna transsukupuolisiin ja näin ollen vaatii mukautumaan jälkimmäisten määrittelemään sukupuolikäsitykseen. Käytännössä määrittelyä eivät tee yleisesti transsukupuoliset, vaan transaktivistit, jotka ovat eturyhmä samalla tavoin kuin SAK ja Elinkeinoelämän keskusliitto ovat työpolitiikassa. Myös naistutkimus on lakkautettu, ja sen tilalla toimii tutkimusala nimeltä sukupuolentutkimus. Muistan vuosilta 1998–2000 oikein hyvin, kuinka (vanhakantaisesti feministinen) naistutkimus oli kaikkea muutakin kuin sukupuolentutkimusta.

Sukupuoliluokkien purkaminen johtaa feminismin kannalta kiinnostavaan ongelmaan. Oletetaan naisoletettu feministi, joka purkaa sukupuoliluokkia omalla kohdallaan irtisanoutumalla naiseudesta ja määrittelee sosiaalisen median profiilissaan pronominikseen "they". (Suomalaisittain taantumuksellinen englanninkielisen pronominin pakkomielteinen esittely ansaitsisi oman ihmettelynsä.) Kun tällainen ihminen katsoo voivansa puhua naisten puolesta, kyse on periaatteessa samankaltaisesta naisten äänen kaappaamisesta naiseuden ulkopuolelle, kuin jos miehet käyttävät naisten ääntä. Kun tuollainen ihminen katsoo oikeudekseen määritellä, millainen nainen ei saisi olla ja mitä naisen sen sijaan pitäisi olla (tätä todistettavasti tapahtuu), tämä muistuttaa periaatteessa miesten naiseudelle esittämiä vaatimuksia. Toki asiaa hämärtää se, että naisoletus yhdistää identiteettisiä naisia ja "they"-naisoletettuja. Mutta naiseuden pelkistäminen pelkäksi naisoletukseksi on harhapolku, jota voi hyvällä syyllä kutsua feministisen sijaan antifeministiseksi.

Edellä kuvattuun asetelmaan tuovat oman lisänsä miesoletetut feministit – iso osa heistä vieläpä avoimesti miesfeministejä. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa katsottiin, ettei mies voi olla feministi, koska hän ei katso yhteiskuntaa ja maailmaa naisen asemasta. Miehet olivat enintään "pro-feministejä". Tämä varmisti sen, että naisasian omineet aktivistit tosiaan yleensä olivat naisia. Vuonna 2020 tuo ei enää pidä paikkaansa. Naisasian omineista aktivisteista yhdet ovat naisia, toiset miehiä, kolmannet "they"-naisoletettuja ja neljännet (oman kokemukseni perusteella pienin ryhmä) "they"-miesoletettuja. (Transihmisiä toimii näkyvästi feminismin piirissä, mutta hekin näyttäisivät jakautuvan samastumaan joko naisryhmään, miesryhmään tai "they"-ryhmiin.)

Olen aiemmin kirjoittanut ongelmasta, joka syntyy, kun taustaltaan keskiluokkainen uusvasemmisto suhtautuu holhoavasti työväenluokkaan. Samanmuotoinen ongelma syntyy, kun feministiryhmä, joka koostuu huomattavalta osin muista kuin [identiteettisistä] naisista, asennoituu ohjailevasti ja manipuloivasti naisiin. Ihmisiä, jotka näkevät naiseuden, naisen sosiaalisen aseman ja kulttuurisen naisellisuuden voimavarana, ei aina katsota noissa piireissä hyvällä. Vuosikymmeniä feminismin sisällä elänyt naiserityisyyttä painottanut koulukunta on syrjäytetty. "Eläköön se pieni ero!" -ajattelua ei hyväksytä. Valitettavan usein intersektionaaliset feministit myös julistavat olevansa ainoita oikeita feministejä. Keppihevosena kulkee yleensä transihmisten asema: ellet sisällytä transnaisia naisiin siinä, missä cisnaisiakin, et ole feministi. Ymmärrän lähtökohdan, joskin transihmisten äänen on kaapannut suppea ryhmä aktivisteja ja esimerkiksi keskustelu transprosessissa katumisesta (ja näin ollen transsukupuolisuuden nykyisistä taustoista) on selvästi ulossulkemisen (sekä kiusaamisen ja maalittamisen) uhalla kielletty.

Kokonaan toisensuuntainen naisiin liittyvä juttu tuli vastaan helmikuussa 2020. Useat mediat, muun muassa HS/Nyt ja Me Naiset, kirjoittivat tradwife-ilmiöstä. Joukko nuorehkoja naisia julistaa ylpeyttään vanhakantaisen naisroolin omimisesta: kotirouvana olo ja miehensä hyväksi eläminen on nyt ihanteellista. Tradwife-liikkeen näkyvä hahmo Alena Kate Pettitt on kutsunut itseään feministiksi, koska tradwifet ovat itse valinneet roolinsa ja kotiäitiytensä eikä heitä ole kukaan siihen painostanut – päinvastoin, se on "tarvittava vastalause aikamme urakeskeisyydelle".

Oikeasti tradwifena olo on feminismin kannalta varsin ongelmallista. Tässä kannattaa muistaa Aretha Franklinin ja Eurythmicsin vuonna 1985 levyttämä laulu Sisters Are Doin' It for Themselves, joka mielestäni kiteyttää erittäin hyvin klassisen feminismin pääpointin: "Now there was a time when they used to say / that behind every great man / there had to be a great woman. / But in these times of change / you know that it's no longer true. / So we're coming out of the kitchen / 'cause there's something we forgot to say to you. / We say, sisters are doing it for themselves." Tradwifet siis kurkottavat feminismiä edeltävään aikaan ja kulttuuriin, mistä johtuen sen nimittäminen feminismiksi on hyvin ristiriitaista.

Ja kuitenkin. Syksyllä 2019 Me Naiset julkaisi artikkelin, jossa kulttuuriantropologi Taina Kinnunen nosti esiin suomalaisen tasa-arvoajattelun perustavan ongelman. Lainauksia Kinnusen haastattelusta: "Mehän usein ajattelemme Suomessa, että tasa-arvo on samanlaisuutta. (...) Ajatellaan, että kotiäitiys on pois tasa-arvosta. Meillä pidetään ihan täytenä luuserina, jos jää liian pitkäksi aikaa kotiin. (...) Meillä ei voi enää edes puhua aidosta valintamahdollisuudesta vaikkapa äitiyden ja uranaiseuden välillä, vaan pidetään itsestäänselvyytenä, että ne on pystyttävä yhdistämään." Kinnusen mielestä "todellista tasa-arvoa on, että voi valita itse, mitä tekee" – mihin on vaikea mennä sanomaan yhtään mitään vastaan. Paljon helpompaa on sanoa, kotiäidin tai -rouvan työtä glorifioimatta, että sellaiseen valintaan päätyvien naisten ratkaisun kyseenalaistaminen on jälleen samaa vanhaa tuttua, naisten elämän hallintaa ulkopuolelta käsin. Se on enemmän antifeminismiä kuin feminismiä – täysin riippumatta siitä, onko noissa valinnoissa feminismin hiventäkään.

Samanlaisuuden vaatimus tasa-arvon perustana on luonnollisesti oma lukunsa. Feministipiireissä usein kuvitellaan – vähintään alitajuisesti – että ollakseen samanarvoisia sukupuoliryhmien on samanlaistuttava. Tai sama yksilönvapausmantralla täydennettynä: yksilöllisyyksien kirjon ei pidä riippua sukupuolesta. Vaatimukseen, ettei syntymässä määritellyn sukupuolen pitäisi määritellä, mitä yksilöstä elämänsä aikana tulee, on helppo yhtyä. Ikävä kyllä tähän kuvioon liittyy eräs pahanlaatuinen ongelma. Kun naispuolisen ystäväni kanssa laadimme toistaiseksi kuvitteellisen puolueen ohjelmaa, siihen pujahti mukaan seuraava kohta: "Sukupuolisen tasa-arvon ei pidä pohjautua maskuliiniseen 'sukupuolineutraaliuteen'." Sukupuoliluokkien purkamiseen tähtäävä ja sukupuolineutraaliuteen pyrkivä feministi jättää huomiotta, että hänen käsityksensä neutraaliudesta on oikeasti maskuliininen, koska nainen on – niin kuin feministit itse opettavat – yhä väheksytympi sukupuoli (Simone de Beauvoirin klassista ilmausta käyttäen "toinen sukupuoli") ja näin ollen ihmisyyden normaali määritellään mieheyden kautta. Feministeiltä unohtui muuttaa ensin yhteiskunta sellaiseksi, jossa miesten irtautuminen stereotyyppisestä mieheydestään olisi yhtä todennäköistä kuin naisten irtautuminen stereotyyppisestä naiseudestaan. Ja mieluiten vielä paljon todennäköisempää.

Vuonna 2002, kun toimitimme Kulttuurivallankumous-zineä, laadin artikkelin 2000-luvun siihenastisesta vaikutelmasta. Lainasin mukaan Kai Aaltosen ja Saana Saarisen numerologiaa käsittelevää teosta Tunne numerosi – tunne itsesi (1987), joka määritteli silloisen tulevaisuudenvision näin: "Maskuliiniset, patriarkaaliset ja miesvaltaiset hierarkiat ja instituutiot häviävät. Maskuliiniset arvot häviävät. Tilalle tulevat matriarkaaliset ja feminiiniset yhteistyömuodot. Naiset nousevat yhteistyössä hoitamaan, hyväilemään ja parantamaan maailman." Nykyperspektiivistä edellinen on järisyttävää luettavaa. Näinhän sen piti käydä! Ensimmäisen lauseen sisältöön olisi kuvitellut liittyvän saumattomasti toisen ja kolmannen lauseen sisällöt, ja sitten: "hoitamaan", "hyväilemään" ja "parantamaan". Vuonna 2020 nämä seikat ovat viimeisen myyntipäivän jälkeisessä alennusmyynnissä, vaikka feministinen liike kuinka näyttäisi porskuttavan ja vaikuttavan. Maskuliiniset arvot ovat yhä hirmuvallassa – nyt jopa feministisen liikkeen tuella – eivätkä yhteistyömuodot ole sanottavasti muuttuneet 33 vuoden takaisista, koska kiinnostus niiden muuttamiseen unohtui jonnekin 00-luvulle. Kaikki tämä oikein kiljuu omaa antifeministisyyttään.

2020-luvun on syytä irtautua maskuliinisten arvojen ylivallasta, "samanarvoisuus vaatii samanlaisuutta" -harhasta, naisten elämän hallinnasta ulkopuolelta käsin sekä 2010-lukulaisesta antifeministisestä feminismin irvikuvasta. Oman laaja-alaisen kokemukseni perusteella naisoletettujen ylivoimainen enemmistö on ihan mielellään naisia. Kunnia sille. Kuulukoon siis naisten ääni lopultakin naisille itselleen ja olkoon naiseudella arvoa naiseutena ja ihmisyytenä.

Naistenpäivänä 8.3.2020.