Vasemmistoa ei ole olemassa

18. joulukuuta 2020 Vasemmistoliitto-nimellä operoivan puolueen eduskuntaryhmä antoi kansanedustaja Johannes Yrttiaholle varoituksen ja toiselle kansanedustajalle Markus Mustajärvelle huomautuksen. Syy tähän oli varsin toisenlainen kuin "vasemmisto"-nimeä käyttävältä ryhmältä luulisi. Yrttiaho ja Mustajärvi näet olivat vastoin hallituksen linjaa avoimesti vastustaneet yhdysvaltalaisten hävittäjien hankintaa, joka maksaa miljardeja ja sitoo Suomen pitkäaikaisesti USA:n ulkopolitiikkaan. Ai minkä hallituksen linjaa? Tietysti saman Sanna Marinin (SDP) johtaman hallituksen, jota yleisesti on nimitelty "punavihreäksi" ja jopa "vasemmistolaiseksi".

Jenkkihävittäjien ostaminen on selvästi ollut monelle se käänteentekevä hetki, kun usko vasemmiston nimellä esiintyvään poliittiseen ryhmään on loppunut. Itselläni se usko loppui ikävä kyllä jo aikoja sitten. Muotoilin esimerkiksi Undie Median ykkösnumeroon kevättalvella 2019, että "vasemmistoliitolla on uusliberalistis-korporatistisessa näennäisdemokratiassa lähinnä nukkevasemmiston rooli". "Puolueen tehtävänä ei ehkä ole toimia tosiasiallisena vasemmistona, vaan näytellä uskottavasti vasemmiston roolia." Saman vuoden syksyllä julistauduin irti koko vasemmiston käsitteestä: siitä oli tullut jotain muuta kuin olin ymmärtänyt. Keväällä 2020 koronasulkujen keskellä voivottelin, kuinka Sääntö-Suomen äärimmäinen kannattaminen "vasemmistoliiton tapauksessa todistaa lukuisat oikeistolaisten väittämät, joita vastaan olen kärryiltä pudonneena jaksanut inttää". Syksyllä 2020 kirjoitin laajamittaisesti kaikkien aikojen hallitushuijauksesta. (Tämän kirjoitushetkellä Undie Mediasta on juuri ilmestynyt kolmas numero, joka käsittelee laajemmin "vuotta, jonka jälkeen maailma ei ollut entisensä".)

Puolue, jolla on vasemmiston nimi ja asema, on siis hyväksynyt yhdysvaltalaisten hävittäjien hankinnan ja antanut kurinpalautusta linjasta poikenneille kansanedustajilleen. Sitä ennen se hyväksyi "aktiivimalli kakkosen", joka pakottaa työttömät hakemaan työpaikkoja liukuhihnalta ja raportoimaan siitä koko ajan byrokraateille. Kuka muistaa vielä perustulokeskustelun? Keväällä 2020 se oli mukana tekemässä Suomesta poliisivaltion. Suomi tungettiin mukaan EU:n hintavaan koronaelvytyspakettiin. Kaivoslaki vesitettiin. Ja niin edelleen. Maassa, jossa on sellainen "vasemmisto", ei oikeasti ole vasemmistoa. Ainakaan eduskunnassa.

Mitä olemme saaneet vasemmiston tilalle? Vasemmistoliitto on pelkkä ontto rakenne, kulissi, jonka suojissa tapahtuvalla ei ole enää paljon tekemistä edes kyseisen puolueen kanssa. Puoluetoimijat ovat nukkeja, jotka ovat toimivinaan politiikassa ja hallituksessa – lukuun ottamatta Yrttiahoa ja Mustajärveä, jotka yhä jaksavat yrittää. Syvärakennetasolla vasemmistolle kuuluneen "yhteiskuntakriittisen" roolin on ottanut aktivismi, josta useimmiten käytetään nimeä woke. Omaan suuhuni sana ei oikein istu. Käytän tässä yhteydessä sanaa heräkki. Nettikeskusteluissa esiintyneet -kki-päätteiset sanat ovat vähemmän lempi- kuin haukkumanimiä. Tämä paljastaa myös, että oma suhteeni woke-aktivismiin – toisin kuin vielä muutama vuosi takaperin olisi voinut kuvitella – on kaikkea muuta kuin positiivinen.

Vasemmistoon usein samastettujen heräkkien äänekkäistö on kiusaajia, nillittäviä nilkkejä, jotka väittävät Shakespearen lukemista rakenteelliseksi väkivallaksi, työntävät väen vängällä rodun käsitettä takaisin sosiaaliseen keskusteluun ja vieläpä korosteiseen asemaan (mitä Ilja Lehtinen tuo hyvin esille artikkelissaan) ja ovat näin ollen käänteisrasisteja. Britanniassa on hupaisasti nimitelty rasistiseksi jopa maaseutua ja puutarhanhoitoa. Heräkit ovat luoneet vastenmielisen cancel-kulttuurin, joka on ilmeisesti syntynyt sosiaalisen median blokkikulttuurista, mistä sen periaate on siirretty kaikkialle sosiaaliseen elämään. Cancel-kulttuuri on johtanut usein jollakin lailla harhaisten boikottien lisäksi tuhansien ammatillisesti pätevien työntekijöiden erottamiseen tehtävistään, koska nämä ovat yksityishenkilöinä sanoneet jotain rasistiseksi, seksistiseksi, homo- tai transfoobiseksi tulkittavaa, tiedekriittistä tai valtavirtanarratiivia kritisoivaa.

Jos Karl Marxin Pääoma ilmestyisi tänään, sen viiltävän tarkka ja paikkaansapitäväksi osoittautunut kapitalismin analyysi ei tavoittaisi heräkkejä, sillä heräkit olisivat jo etukäteen julistaneet teoksen ja sen kirjoittajan boikottiin Kommunistisen manifestin misogynian takia. Heräkit ovat vallanpitäjille täydellisiä hyödyllisiä idiootteja: heidän toimintansa ansiosta juuri se ihmisryhmä, jonka täytyisi maailmaa muuttaakseen lukea, kuulla tai katsoa jokin tietty asiasisältö, pysyy loitolla siitä asiasisällöstä, koska siihen kohdistuva ennakkoluulo on heidän piirissään sosiaalinen laki. Entinen valta pitää otteensa ja visertelee koko matkan pankkiin. Jos hitusia Marxin historiallisesta luokka-analyysista saavuttaisi heräkit, he luonnollisesti hylkäisivät sen, koska sitä ei ole pohjattu patriarkaattiin, rakenteelliseen rasismiin tai muuhun muodikkaaseen.

Jos Kansainvälinen ilmestyisi tänään, heräkit pahoittaisivat mielensä ja julistaisivat sen boikottiin, koska on lurjusmaista leimata ketään "laiskaksi lurjukseksi". Sellainen loukkaa niiden tuntoja, jotka kärsivät mielenterveysongelmista tai somaattisista vaivoista, joiden tähden eivät pysty työhön, opiskeluun tai muuhun kunnolliseen™ yhteiskuntaelämään. Tietysti myös "veljet keskenään" herättäisi vastalauseiden myrskyn, koska heräkin mieli ei yhdistä sitä ystävyyteen ja tasa-arvoon, vaan patriarkaaliseen hyvävelijärjestelmään.

Jos Lapualaisooppera saisi ensiesityksensä tänään, heräkit pahoittaisivat mielensä ja julistaisivat sen boikottiin, koska näytelmässä ei ole yhtään ei-valkoista eikä LGBT-hahmoa. Lapualaisooppera antaisi heräkkien mukaan vääristyneen kuvan 90 vuoden takaisen Suomen asukkaista, sillä tämän päivän USA:ssa kolme kymmenestä on jotain muuta kuin valkoisia.

Jos Charlie Chaplinin Diktaattori, kaikkien aikojen tärkein ja paras fasisminvastainen elokuva, saisi ensi-iltansa tänään, heräkit pahoittaisivat mielensä ja julistaisivat sen boikottiin, koska se kuvaa fasistit huvittavina hahmoina. Natseille ei saa nauraa, koska se liittyy jollakin hämärällä tavalla normalisoimiseen ja hyväksymiseen. Sen sijaan heitä täytyy vastustaa totisesti hampaat irvessä, järjestää heille potkuja työpaikoistaan ja syyttää poliisia heidän suosimisestaan.

Jos Pink Floydin The Wall, kaikkien aikojen tärkein ja paras länsimaisen yhteiskunnan piilofasismin osoittava musiikkialbumi, ilmestyisi tänään, heräkit pahoittaisivat mielensä ja julistaisivat sen boikottiin misogynian tähden, sillä "äiti" on siinä pahishahmo, johon Systeemin valta kiteytyy mikrotasolla. Toki myös todettaisiin, että pandemiassa on vastuutonta levittää Systeemin kyseenalaistavaa informaatiota, ja epäilemättä sen keittiöpsykologia "poikkeaa yleisesti hyväksytystä tiedekäsityksestä".

Jos V – legendaarinen scifikonsepti, joka on poikinut kaksi suosittua tv-sarjaa, kirjoja, elokuvan, sarjakuvia ja mitä lieneekään – ilmestyisi tänään, heräkit pahoittaisivat mielensä ja julistaisivat sen boikottiin, koska se levittäisi salaliittoteoriaa ja salaliittoteoriat ovat kuulemma itsessään jotain äärioikeistolaista. Taatusti myös älähdettäisiin, kun alkuperäisessä tv-sarjassa maan ihmisen ja liskoihmisen välille kehittyy heteroseksuaalinen suhde eikä yhtään homoseksuaalista suhdetta, eikä tarinassa ole yhtään transhahmoa.

Se siitä "vasemmistosta". Vaikka Suomen kaltaisten maiden ulkopuolella onkin siellä täällä jäljellä ihan klassista vasemmistoa – esimerkiksi Bolivian vaaleissa heitä ilmestyi USA:n vastustamien vaalivoittajien tueksi – on Suomessa ainoa toivo Systeemin kumoamiseen ihan toisissa suunnissa. Se elää juurikin esimerkiksi salaliittoteoreetikoissa, vaikka heidän keskuuteensa ilmiselvästi syötetäänkin vääriä vihjeitä – nyt viimeksi "Great Resetin" väitettynä (loogisesti järjettömänä) sosialistisuutena, jonka vastustaja muotoutuu väkisinkin oikeistolaiseksi. Salaliittoteoreetikoiden piirissä kuitenkin ymmärretään, että on olemassa diktatuuri 2.0, piilevä totalitaarinen järjestelmä, joka pyrkii lujittamaan otettaan ja muuttumaan piilevästä avoimeksi sortovallaksi. Toivo elää myös suosiossa, jota sellainen kiistelty mielipidevaikuttaja kuin Maria Nordin eräissä piireissä nauttii – Johanna Blomqvistin kiehtovasta Hypertodellisuus-kirjasta puhumattakaan: näiden vaikuttajien sanoma yhtyy siihen tuhatvuotiseen viisauteen, että minä, ihminen, olen voimani, viisauteni ja vapauteni lähde. Sellaisen ihmiskuvan omaksunutta ihmistä ei orjuuteta eikä käytetä hyödyllisenä idioottina. Ja viimeisenä, kaikkein tärkeimpänä, toivo elää suuressa enemmistössä, joka saattaa joskus taipua valtaapitävien tahtoon, mutta pohjimmiltaan tietää ja ymmärtää.

Rakkauden politiikka

 "Suurin kaikista on rakkaus."
—Raamattu

"Everywhere I go I hear it said
In the good and bad books that I have read

Now that I know what I feel must be right
I'm here to show everybody the light"
—The Beatles

"Anything is possible
When you're sowing the seeds of love

An end to need
And the politics of greed
With love"
—Tears for Fears

Poliittisessa taistelussa on viime aikoina pyritty kumoamaan vihaa vastavihalla, vainoa vastavainolla ja valheita vastavalheilla. Menetelmä ei näytä tuottavan tulosta. Uusia vastakkainasetteluja syntyy kuin sieniä sateella, eikä samasta veneestä voi puhua edes 2010-luvun alussa suurena jakolinjana toimineen maahanmuuttokeskustelun ulkopuolella. Erityisen suosituksi on tullut kielteisten leimojen lyöminen yhden mielipiteen perusteella. Minäkin olen saanut vuoroin kuulla olevani "vihervassari", "rasisti", "suvakki", "setämies", tietysti "Venäjä-trolli" ja ehkä kaikkein hehkeimpänä "terelibis" (viitaten kokoomuslaisen Tere Sammallahden edustamaan muka-liberalismiin).

Kansa on sirpaloitunut. Jopa perinteisten kuplien sisälle on syntynyt ylittämättömiä jakolinjoja, ja vastapuolella nähdään enemmän ihmisiä kuin omalla puolella – erityisen suositulta viimemainittu vaikuttaa niiden joukossa, jotka selvimmin samastuvat maailman parantamiseen. Samaan aikaan ahneimmat ja etuoikeutetuimmat naureskelevat menemään koko matkan pankkiin. Toisaalta myös tämän tiedostavia piirejä on. Ne vain ovat saman asennevamman uhreja kuin muutkin. Ne kääntävät muutospyrkimyksensä henkilötasoiseksi vihaksi, väkivaltafantasioiksi, revanssimaiseksi aikeeksi päästä sortajaksi sortajan paikalle. Mitä rauhallisemmin malttaa katsella toisten kuohuntaa, sitä selvemmältä näyttää, ettei noin käyttäytymällä paranneta maata tai maailmaa.

Ehkä nyt on syytä hylätä vihan, vainon ja valheen politiikka. Kokonaan, kompromisseitta. Maailman muuttavat ja parantavat rakkaus, hyväksyntä ja totuus.

Totuuden politiikka on sitä, että pyrimme sekä selvittämään että ilmaisemaan totuuden. Jos jätämme asioiden todellisen laidan selvittämättä, ilmaisemme valheita. Jos jätämme asioiden todellisen laidan ilmaisematta, jätämme kanssaihmiset elämään valheessa. Kun yhä useammat ihmiset tietävät ja ymmärtävät yhä useammista asioista totuuden, sen päälle on hyvä rakentaa yhteisten asioiden hoitoa eli politiikkaa. Totuuden politiikka ei ole sitä, että kanonisoimme valtavirtakäsityksen tai -mielipiteen ja käymme vihaa sylkien vainoamaan niitä, jotka uskaltavat olla eri käsityksessä ja eri mieltä.

Hyväksynnän politiikka on sitä, että otamme toiset ihmiset vastaan sellaisina kun he ovat. Voimme pyrkiä valistamaan heitä, avartamaan heidän näkökulmiaan, ilmaisemaan totuuden asioista joiden suhteen he ovat eläneet valheessa. Tämän on hyvä tapahtua ymmärtäen, etteivät kaikki kykene samalla tavalla kaiken informaation vastaanottamiseen. "Umpimielinen" voi käytännössä olla autisti, "tyhmä" voi olla käynyt puutteellisesti kouluja (mille on syynsä, niin kuin kaikella kaikkialla on syynsä) ja "pahantuulisella" voi olla fyysisesti tai psyykkisesti huono olo. Hyväksynnän politiikka ei tarkoita sitä, että hyväksymme vain toiset, oikeaoppisella tavalla hyväksyviltä vaikuttavat ihmiset ja vaadimme muita muuttumaan näiden oikeaoppisten hyväksyvien kaltaisiksi.

Rakkauden politiikan yhteydessä on ensin pysähdyttävä miettimään, mitä rakkaus on. Twiittasin 5.8.2020, että ihmiset tuntuvat unohtaneen, mitä on aikuisten ihmisten rakkaus. "Stingin lyriikoita käyttääkseni se ei ole tätä: 'Every breath you take, every move you make, I'll be watching you.' Sen sijaan se on tätä: 'If you love somebody, set them free.'" Vaikka aikuisilla olisikin opittavaa lapsilta, holhouksenalaisuus ei sisälly siihen. Aikuisuus määrittää osallistumista yhteiskunnan tai sosiaalisen järjestelmän pyörittämiseen, ja tämä on täysin OK. Näin ollen rakkauden politiikka ei tarkoita aikuisten ihmisten holhoamista, vaan päinvastoin vapauttamista. Rakkaus ymmärtää, että toiselle ihmiselle on hyväksyttävä täysi oikeus hänen omaan elämäänsä. Kaikelle on syynsä. Uusien trauma- tai ahdistusperäisten syiden kehittymistä voi ehkäistä rakkaudella eli välittämällä toisesta ihmisestä. Rakkauden politiikka on siksi myös välittämisen politiikkaa. Toista ihmistä ei jätetä heitteille. Vapauden nimissä häntä ei pidä pakottaa tai puolipakottaa osallistumaan mihinkään, mitä hän ei mahdollisesti halua. Mutta välittämisen nimissä on osallistuminen syytä tehdä hänelle mahdolliseksi ja osallistumiskohteen syytä olla hänen ulottuvillaan.

Ihmisten välinen rakkaus ei konkretisoidu, ellei ihmisellä todella ole toista ihmistä, jota ja joka rakastaa. Rakkauden politiikka ohjaa helläkätisesti yksinäisiä yhteen. Se auttaa ihmisiä kohtaamaan toisensa (äärimmäisenä vastakohtana tätä aikaa dominoivalle turvallisuuden ja hygienian politiikalle, joka päinvastoin pitää ihmisiä lujakätisesti erillään) ja solmimaan yhteyksiä, ystävyyssuhteita, seurustelusuhteita ja avioliittoja. Se ei pakota kohtaamaan ketään, mutta auttaa purkamaan kohtaamattomuuden syitä. Onnistunut kohtaaminen johtaa yhteenmenoon ja rakkauden fyysistymisen ihmeeseen kosketuksessa. Täten – ihme kyllä – rakkauden politiikka on myös intohimon politiikkaa. Suhtaudumme luontaisen intohimoisesti meille rakkaisiin ystäviin ja jopa asioihin. Ja toisin kuin tunteettoman seksin aikakautta elänyt ihminen saattaa luulla, fyysinen ja seksuaalinen intohimo ei ole millään tavoin vastakkaista rakkaudelle ("eläimellistä halua") vaan päinvastoin luontainen osa pitkälle kehittynyttä rakkaussuhdetta. Emme me seksin tai elimen puutteessa ole, vaan (aikuisten ihmisten) rakkauden puutteessa. Sen puutteen korjautuminen mullistaa, paitsi elämiä, myös maailmoja.

Niin, niistä maailmoista. Eivätkö meidän ensisijaisia ongelmiamme ole ilmastonmuutos, muut globaalit ympäristöongelmat, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puute sekä kaikkein akuuteimpana koronapandemia? Tarvitsemmeko rakkauden, tai edes hyväksynnän ja totuuden, politiikkaa niiden hoitamiseen ja eivätkö muut ongelmat ole nyt toissijaisia? Totuuden politiikka selvittää ja ilmaisee, mikä ilmaston, ympäristön, ihmisoikeuksien ja pandemiatilanteen laita todella on; se ei kuuntele lobbareita, oman edun lyhytnäköisiä tavoittelijoita, huijareita eikä huijattuja. Totuus tekee joskus kipeää: se romuttaa pohjan useilta hyviksi katsomiltamme toimilta, joihin saatamme olla todella panostaneet. Mutta kaukokatseisesti se on paras tie. Hyväksynnän politiikka lähtee kaikkein perustavimmasta ihmisoikeudesta, oikeudesta olla oma itsensä, ja se on luontaisesti täysin tasa-arvoista, koska sille ei ole olemassa parempia ihmisiä. Hyvästi fundamentalistinen ja ahdaskatseinen oikeaoppisuuden aikakausi, tervetuloa fundamentaalisinta ihmisoikeutta ja tasa-arvoa juhliva hyväksynnän aikakausi!

Rakkauden politiikka on kaikkein tärkein apu ensisijaisiin ongelmiimme. Ihminen, jonka tajunnan ja tietoisuuden täyttää ensisijaisena tunnetilana rakkaus, suhtautuu vapauttavasti, välittävästi ja parhaimmillaan jopa intohimoisesti myös ihmiskuntaan, luontoon ja maailmankaikkeuteen. Ympäristön häikäilemätön hyväksikäyttö päättyy, samalla tavoin kuin hyvän rakkaussuhteen osapuolet eivät todella käytä toisiaan häikäilemättä hyväkseen. Yksinäiset yhteen -politiikka pienentää yhteiskunnan ja ihmiskunnan hiilijalanjälkeä, koska yksin elävien hiilijalanjälki on selvästi isompi kuin yhdessä elävien. Lisäksi rakastava ja rakastettu ihminen voi sekä psyykkisesti että fyysisesti paremmin. Tämän välilliset vaikutukset ovat mittaamattomat. Rakkaus parantaa tehokkaasti ahdistusta ja traumoja, se saa väkivallan ja sodat loppumaan (sotien ilmastovaikutus on myös todella mittava!), sen antamis- ja jakamisluonne parantaa meidät ahneuden taudista, ja sen luottavainen luonne poistaa ehkä kaikkein lamauttavimman sairauden eli pelon. Se ohjaa meitä kohti luonnollista hyväksyntää ja valehtelun ja huijauksien syiden purkauduttua myös totuutta.

Rakkaus on niin ihmeellinen voima, että viime kädessä se tekee tarpeettomaksi koko politiikan.

En mahdu teidän kaanoniinne

"Mikä ihmeen QAnon?" Tämä kysymys on kysytty monta kertaa syksyllä 2020. Vastaukset ovat olleet ylimalkaisia, ylenkatsovia ja jopa vääristäviä. Tyypillistä on ollut QAnonin samastaminen suoraan äärioikeistoon. Usein on myös väitetty, että USA:n nyt mahdollisesti väistyvää presidenttiä Donald Trumpia on qanonilaisten piirissä kohdeltu messiaana. Salaliittoteoriaa kannattavien joukossa on äärioikeistolaisia, mutta myös hyvin moninaista muuta väkeä, mikä minusta tekee ilmiöstä kiinnostavan. Trumpia on kyllä pidetty tärkeänä henkilönä ja keskeisenä salatun rikollisrintaman vastaisena toimijana, mutta messiaaksi julistaminen lienee napattu muutamista ylilyönneistä, jollaisia kaikkien poliittisten liikkeiden liepeillä esiintyy.

Lyhyesti voin ilmaista, että QAnon on vuodesta 2017 esiintynyt salaliittoteoria eliitin korkea-arvoisesta salaseurasta, joka harjoittaa pedofiliaa, lapsikauppaa ja saatananpalvontaa. Trump on taistellut sitä vastaan ja valmistellut "The Storm" -otsikolla tunnettua operaatiota, jonka myötä tuhansia salaseuran jäseniä pidätettäisiin. Englanninkielinen Wikipedia toteaa tylysti: "Mikään osa teoriasta ei pohjaudu faktaan." Ja kuitenkin pedofiliavyyhtiin on sotkeutunut merkittäviä henkilöitä, kuten Jeffrey Epstein (kuoli 2019 vankilassa epäselvissä olosuhteissa) ja prinssi Andrew (todistetusti Epsteinin ystävä). Myös "Pizzagatena" tunnettu QAnonia edeltänyt salaliittoteoria on kiinnostava, koska se perustuu USA:n demokraattipuolueen huipun tuntumassa ja myös Hillary Clintonin kampanjapäällikkönä toimineen John Podestan vuodetuissa sähköposteissa esiintyneisiin ilmiselviin koodisanoihin. Tästä asiakokonaisuudesta oli Niina Laurilan laaja artikkeli Undie Median kakkosnumerossa (joulukuu 2019).

QAnonin keskushenkilönä on toiminut Q:ksi kutsuttu lähde, jonka on oletettu kuuluvan USA:n hallituksen tai tiedustelupalvelun korkea-arvoiselle työntekijälle. Asia on kuitenkin epäselvä. Uskomuspuoli tässä tapauksessa kytkeytyy siihen, pitääkö Q:ta oikeasti tärkeänä sisäpiiriin kuuluvana vuotajana vai pelkkänä satunnaisena propagandistina.

Miksi Suomessa on herännyt keskustelu tästä salaliittoteoriasta nyt? Asiaan liittyy tietysti koronapandemia reaktioineen. Maski- ja turvavälikritiikki on ymmärrettävästi saanut laajan kannatuksen vaihtoehtoisten hyvinvointialan toimijoiden piirissä. Ihmiset menettävät määrättömästi ihmisyydestään, kun eivät näe eivätkä näytä kasvoja ja pitäytyvät läheisyydestä ja kosketuksesta. Syksyllä 2020 kuitenkin alettiin kirjoittaa, että tätä sanomaa levittävät tarkoituksellisesti nimenomaan QAnonia lähellä olevat ja siihen samastuneet toimijat. Donald Trump on avoimesti pandemiakriittinen toimija, joten nämä lähtökohdat istuvat kuvioon hyvin. Täysin toinen asia on, mikä yhteys QAnonilla on oikeasti tähän ilmiöön. Vähintään kaksi tunnettua suomalaista hyvinvointitoimijaa, Kirsi Salo ja Maria Nordin, on aiheettomasti yhdistetty salaliittoteoriaan ja "Q-liikkeeseen". Asiasta nyt syksyllä kirjoitettuja artikkeleita lukiessa ei voi olla tulematta mieleen, että ne luovat itse salaliittoteoriaa. Mahtavimmasta ylilyönnistä vastasi kokoomusmielinen turpo-propagandisti Janne Riiheläinen, joka yhdisti soppaan myös lempiasiansa Venäjä-mielisyyden.

QAnonin yhteydessä on todettu, että yhteen salaliittoteoriaan yhdistyy ketju muitakin salaliittoteorioita. Esimerkiksi korona(reaktio) on salaliitto, YK:n Agenda 2030 on salaliitto ja niin edelleen – ja kaikki nämä tuntuvat kytkeytyvän toisiinsa. Mutta myös QAnonin vaikutuksesta vouhkaavilla on oma salaliittoteoriansa, ja samalla tavoin siihen kytkeytyy ketju muitakin salaliittoteorioita. Jos näitä ilmiöitä malttaa katsoa samankaltaisina ja tasa-arvoisina, saattaa huomata, että qanonisteihin kytkeytyvissä salaliittoteorioissa on joskus enemmän todenperäisyyttä. Esimerkiksi miljardööri George Soros, jota salaliittoteoreetikot pitävät varsinaisena nukkemestarina, on ihan todistetusti vaikuttanut hyvin moniin poliittisiin tapahtumiin rahavirtoineen ja ohjauksineen. Myös Rothschildien valta-asema on jossain määrin totta, sillä he omistavat huomattavan osan globaalilla tasolla toimivasta finanssisektorista, joka sinänsä on yksi nykymaailman mätäpaise. Näiden salaliittoteorioiden vastustajat leimaavat näiden nimien esiintuojat antisemitisteiksi, mikä on itse täysin yhtä lailla salaliittoteoriaa.

Nyt tarvitaan selvästi vielä salaliittoteorioiden salaliittoteoria. Itselläni ei ole enää mitään pelättävää leimautumisen suhteen, joten annan paukkua. Epäilen, että QAnon on nykymuodossaan (ts. joko alun perinkin ollut tai kaapatusti ohjattu sellaiseksi) – tadaa! – feikkisalaliittoteoria. Sen ytimessä on joukko globalisaatio- ja uusliberalismikriitikoiden väittämiä, jotka saattavat olla tosia, mikäli asiaan on todella tartuttu ulkoapäin ja vastakkaisesta leiristä. Siihen on kuitenkin yhdistetty aineksia, jotka tekevät teoriasta epäuskottavan ja luotaantyöntävän. Tyypillisiä tuollaisia aineksia ovat minusta 1) puheet saatananpalvonnasta, 2) Donald Trumpin kaltaisen lievästi sanottuna mielipiteitä jakavan poliitikon nostaminen jalustalle. Epäuskottavuuden lisäksi nämä ainekset ohjaavat salaliittoteorian kannatusta konservatiivioikeiston suuntaan. Liberaalien ja vasemmiston silmissä saatananpalvonta ei näet olisi mikään "issue", ja Trump-viha on niillä suunnilla niin selvää, ettei mihinkään häneen samastuvaan kuvioon olla valmiita lähtemään mukaan.

Trump näyttää kuitenkin olevan astumassa pois presidentin tehtävistä, eikä "The Storm" näytä olevan toteutumassa. Ja kuitenkaan itse salaliittoteoria ei ole katoamassa mihinkään. Sen yhteyteen ketjutetuilla väittämillä on laaja kannatus, mihin piiriin itsekin lukeudun. Koronapandemian reaktiot ovat miljoonien ihmisten silmissä näyttäneet totalitarismilta. Pankki- ja finanssialan mahdin epädemokraattisuus on miljoonien ihmisten tiedossa. Sikarikkaiden ihmisten sikailu ja viattomien ihmisten – lapsia tai ei – päätyminen sen sikailun ihmisarvottomiksi välineiksi on myös laajojen ihmisjoukkojen tiedossa. Valtamedian valheet ovat valtavien ihmisjoukkojen tiedossa. Yhä useampi uskoo joka tapauksessa, että meille syötetty kuva todellisuudesta on virheellinen, ja hyvin moni myös pitää tuota virhettä tahallisena. Näihin ei tarvita QAnonia tai "Q-liikettä". Tietyt toimijat tekevät voitavansa, että meidät hyvin monet samastetaan ja leimataan johonkin epäuskottavaan, luotaantyöntävään ja todellisen yhteiskuntakritiikin kannalta vääränsuuntaiseen. Silti meitä on aina vain enemmän. Emme mahdu teidän kaanoniinne.

Kaikkien aikojen hallitushuijaus?

Se alkoi vuonna 1995. Kansa oli saanut tarpeekseen Esko Ahon porvarihallituksesta. Eduskuntavaalien tulos oli murskaava. Kaikki hallituspuolueet menettivät kannatustaan, yhteenlaskettuna noin seitsemän prosenttiyksikköä. Sen sijaan SDP kasvatti suosiotaan roimasti ja keräsi uuteen eduskuntaan peräti 63 kansanedustajaa. Myös vasemmistoliitto sai vaalivoiton – viimeisensä eduskuntavaaleissa 24 vuoteen – ja kolme uutta kansanedustajaa. Uuteen Lipposen hallitukseen tuli SDP:n, vasemmistoliiton, vihreiden ja RKP:n ohella kokoomus, joka ei tyypilliseen tapaansa ollut ryvettynyt edellisessä hallituksessa niin kuin keskusta. Lopputulos oli häkellyttävä. Lipposen hallitus harjoitti edeltäjäänsäkin yksipuolisempaa uusliberalistista politiikkaa. Lukemattomat ihmiset kokivat tulleensa huijatuiksi. Emme me tätä halunneet!

Paavo Lipposen pitkän pääministerikauden jälkeen keskusta palasi suurimmaksi puolueeksi Anneli Jäätteenmäen ja inhimillisyyttä henkineen vaaliohjelman vetämänä. Seurasi tolkuton selkkaus ja poliittinen katastrofi. Jäätteenmäki juoniteltiin tekaistuilla perusteilla sivuun, valta ojennettiin vain kahden kuukauden hallitusjakson jälkeen mukautuvammalle Matti Vanhaselle ja tapahtui vaivihkainen kabinettivallankaappaus. Lopputulemana keskusta- ja SDP-vetoinen hallituskausi 2003–07 ei poikennut mitenkään kokoomusvetoisten uusliberalistihallitusten kausista.

Vanhasen–Kiviniemen hallituksessa olivat mukana vihreät, Kataisen–Stubbin hallituksessa sekä SDP, vasemmistoliitto että vihreät. Kumpikaan näistä ei ainakaan perinteisessä mielessä ollut millään lailla vasemmistolainen tai vihreä. On kuvaavaa, että Kataisen hallituksen toteuttamaa työttömyystuen nostoa yrittivät omia hallituksen kaikki punavihreät ryhmät. Vasemmalle soveltuvat päätökset olivat niin harvassa, että kun yksi sellainen tehtiin, yhtä lailla demarit, vihreät kuin vassaritkin halusivat kiillottaa sillä kilpeään.

Sipilän hallituksen aikana näimme ällistyttävän tempun. Kun Jussi Halla-ahon perussuomalaiset eivät enää sopineet porvarihallituksen pirtaan, koko puolue päätettiin repiä hajalle ja hallitukseen tempaistiin siniset – puolue, jota kukaan ei ollut koskaan äänestänyt, eikä moni äänestänyt sitä myöskään eduskuntavaaleissa 2019. Tämän tempun taustoja ei ole kunnolla analysoitu. Sosiaalinen media on sentään tehnyt jotain, mitä valtamedia ei: yrittänyt.

Mutta kaiken tämän jälkeen se hallitushuijaus, joka ainakin tällä hetkellä (syksyllä 2020) tuntuu härskeimmältä, liittyy hallitukseen, joka asetettiin tehtäväänsä Sipilän hallitukselle persettä näyttäneiden eduskuntavaalien jälkeen. Alun perin pääministerinä oli Antti Rinne, ja kun hänen tilallensa juonittiin Sanna Marin, voi olla, että näimme samansuuntaisen tempun kuin Jäätteenmäen ja Vanhasen yhteydessä. Kuitenkin jo Rinteen hallituksen aikana lokakuussa näin syytä kirjoittaa (otsikolla Kuka hallitsee Suomea? Ihan oikeasti?): "Uusi hallitus on hyväksynyt asevientilupia sotaisiin maihin ja toteuttamassa edeltäjänsä suunnitelmaa uusien sikakalliiden hävittäjien hankinnasta. (...) Ihmisoikeusaktivistit ovat tuohtuneet, kun Rinteen hallitus jatkaa ristiriitaista ja epähumaania pakolaispolitiikkaa. (...) 16.10. myös uutisoitiin, että hallitus on käynyt salaisia neuvotteluja EU:n komission kanssa EU:n päästövähennysvelvoitteen kiertämiseksi." Punavihreää politiikkaa?

Kaikesta huolimatta vasta Marinin hallitessa meininki on räjähtänyt täysin käsittämättömiin mittoihin. Hallituksen koronapolitiikkaa olen kritisoinut keväästä lähtien. Ihmiset luulivat äänestävänsä leimallisesti liberaaleja ryhmiä. Keväällä 2020 huomasimme elävämme poliisivaltiossa. Kieltoja ja rajoituksia on käytetty tehokkaasti ja tuhoisasti. Sen yhden asian (tartuntojen hillitsemisen) kannalta vaikutus on ehkä ollut hyvä (tämäkin on "ehkä", ei "varmasti"), mutta useimmat muut vaikutukset – kansantaloudesta mielenterveyteen – ovat olleet kielteisiä. Punavihreiden hallituspuolueiden tunnolliset kannattajat ovat hylänneet vapausaatteensa rippeet ja paljastuneet totalitaristeiksi, mikä viimeistään on tuhansien ihmisten silmissä kääntänyt poliittisen kentän päälaelleen. Ja sen dramaattiset seuraukset ovat vielä täysin näkemättä.

Paljon puhuva asia on myös kaivoslain vesitys. Tuhannet suomalaiset vasemmalta oikealle ovat raivoissaan, kun kuka hyvänsä mistä hyvänsä voi aloittaa kaivostoiminnan Suomessa. Uhattuina on kansallismaisemia ja ainutlaatuista, jopa lailla suojeltua luontoa. Uuden lain piti tehdä siitä lopun, mutta yllätys yllätys: meno jatkuu entisellään. Hallitus on pitänyt äänivallan kaivosteollisuuden käsissä ja haistattaa paskat sekä pitkän linjan ympäristöaktivisteille, tilanteen eskaloitumisen myötä heränneille kansalaisille että saamelaisille, joiden perinteistä elämäntapaa kaivostoiminta uhkaa Lapissa.

Inhottavimpiin ja ärsyttävimpiin linjauksiin kuuluu aktiivimalli kakkonen. Mikä Sipilän hallituksen aikana sai punavihreät ryhmät vastaansa ja kimppuunsa, on nyt toteutumassa itse punavihreiden ryhmien suunnalta. Klassisessa mielessä tämä politiikka ei tietysti ole punavihreää nähnytkään. Työttömistä halutaan tehdä Systeemin orjia. Vasemmistoliitto on kehunut itseään maasta taivaaseen saatuaan mukaan karenssien kevennykset, mistä tulee mieleen, että myös holokaustin keventämisestä olisi periaatteessa joku voinut ottaa kunnian.

Laajat kansanjoukot ovat tuohtuneet EU:n koronaelvytyspaketista, johon hallitus empimättä liitti Suomen mukaan. Arvion mukaan paketti aiheuttaa Suomelle menoja yli tuplasti tuloihin nähden. Marinin perustelut ovat olleet käsittämättömiä tilanteessa, jossa miljardeille olisi todellakin ollut käyttöä akuuttiin lamaan suistuneessa kotimaassa. Jälleen tulee mieleen ajatus päättäjistä taustavaikuttajien ja heidän agendansa sätkynukkeina. On myös esitetty arvio, että varsinaisen elvytyksen sijaan paketin ensisijainen tarkoitus on ohjata EU:ta liittovaltion suuntaan. Vuosikausien hajota ja hallitse -politiikan seurauksena EU-vastaiseen mielenosoitukseen, joka järjestettiin 1.9. Helsingissä nimenomaan elvytyspaketin inspiroimana, lähtivät vain oikeistokonservatiiviset EU-kriitikot muiden kriittisten (mm. kommunistien) pysytellessä visusti sivussa. Tämä tietysti antoi valtamedialle loistavat aseet lyömään äärioikeistoleimaa koko EU:n vastaiseen toimintaan.

Luonnollisesti hävittäjäkauppoja ollaan yhä tekemässä, ja Suomi myy myös sotiin sotkeutuneille maille aseita. Suomalaisia on uudenkin hallituksen aikana mukana sotaoperaatioissa Afganistanissa ja Irakissa, ja Nato-hivutus jatkuu. Yhdessäkään konfliktissa hallitus ei ole asettunut maailmanpoliittisen altavastaajan puolelle. Julian Assangen kohtalo ei kiinnosta Suomen vasemmistoa tai liberaaleja, eikä muillekaan rohkeille totuudenpuhujille anneta arvoa tai tunnustusta. Kontrollia ja valvontaa ollaan edelleen lisäämässä kaikilla aloilla – koronan tai muun "turvallisuuden" varjolla (kenen turvallisuuden?!) – ja byrokratian purkajia alkaa olla ikävä.

Byrokratian purkajaksi oli ilmoittautunut tietysti Sipilän hallitus. Sekin oli huijausta, mutta Marinin hallitus on ollut niin katastrofaalinen, että sen aikana on alkanut suorastaan ikävöidä Sipilän ankeita aikoja. Vuodet 2015–19 olivat kylmää kyytiä suomalaiselle yhteiskunnalle, mutta nyt ollaan jo paukkupakkaslukemissa. Silläkö hallitus luulee hillitsevänsä ilmastonmuutoksen? Sipilän hallituksen aikana näkymät olivat hämäävän selvät: hyvä oppositio taisteli pahaa hallitusta vastaan. Syksyllä 2020 maamme umpikujasta ei näy minkäänlaista ulospääsytietä. On vallassa kuka tai mikä hyvänsä nykyisistä vaihtoehdoista, sorto jatkuu muodossa tai toisessa – aika isolta osin jopa samassa muodossa. Tämä on masentavin ja lamaannuttavin poliittinen käänne, mitä Suomi on omana elinaikanani nähnyt, mukaan lukien 1990-luvun lama ja sen seuraukset.

Ellei uutta kansan tunnot tiivistävää puoluetta yhtäkkiä synny ja nouse, olivat entiset anarkistit sittenkin oikeassa: HALLITUS ALAS! EI UUTTA TILALLE!

Uusi normaali, Eppu Normaali, etc.

Nykyajan paras muistutus siitä, miten Adolf Hitler saattoi nousta valtaan ja pysyä siellä 12 vuotta, ei ole ihmisjoukkojen passiivisuus reagoinnissa jonkin vähemmistön syrjintään. Se on ihmisjoukkojen alistuminen maskien, käsidesin, turvavälien ja etä-etuliitteen määrittämään todellisuuteen, "uuteen normaaliin". Nürnbergin etäpuoluepäivät hurraavat täydellisin rivein, kun maskit tuottavat lisää roskia ja jopa hengitystieoireita ihmisille, käsidesi tuo uuden lisätekijän kemikaalicocktailiin, ihmiset jäävät ilman hyväätekevää kosketusta ja energiansa luonnollista jakamista, eikä kulttuuritapahtumia enää järjestetä, kun liian moni nielee koronaisessa intohimossaan kusetuksen "tapahtumien siirtymisestä verkkoon".

Toisin kuin molemmilla puolilla uskotellaan, poliittinen Suomi ei jakaudu kahtia sen mukaan, halutaanko rajat pitää kiinni vai auki. Todellisuudessa kumpikin puoli haluaa pitää rajat kiinni, kun syy on tarpeeksi hyvä. Konservatiivioikeistolle tarpeeksi hyvä syy on estää islamisaation leviäminen. Punavihreille tarpeeksi hyvä syy on estää koronan leviäminen. Poliittisella kentällä on niukasti toimijoita, joiden mielestä rajojen avoimuus on itsessään arvokasta. Äänestäjien kentällä heitä on tunnistettavasti enemmän. Samaan aikaan poliittiset toimijat ilmoittavat kannattavansa Euroopan unionin jäsenyyttä, koska "liikkuvuus yli rajojen on tärkeää". Äänestäjien kentällä EU-kriittisiä on tunnistettavasti enemmän.

Lähes patologisena popmusiikkifriikkinä kuuntelen päivittäin paljon musiikkia. Huomaan, kuinka laajalti klassikoina pitämämme 1900-luvun jälkipuoliskon pop-, rock-, soul-, blues-, folk- ja jopa jazzmusiikki on tehty vapautta ja yksilöllisyyttä juhlivassa rajojen rikkomisen hengessä. Toisaalta rakkauslauluja on paljon. Musiikin kautta meille näyttäytyy tärkeänä, ei sääntöjen noudattaminen vaan vapaus säännöistä, ei pidättäytyminen ihmisten kohtaamisesta vaan heittäytyminen kaikkein läheisimpään ihmiskohtaamiseen. The Beatles lauloi "all you need is love", ei todellakaan "all you need is law". Tietysti laulun kirjoittaneen John Lennonin nimeä käytetään nykyään ties millaisissa kampanjoissa riippumatta siitä, mitä itse John olisi eläessään asiasta tykännyt. Eppu Normaali ei ylistänyt, vaan halveksi yhteiskuntaa, jossa "kaikuvat käskyt napakat: pois viinat, tupakat, viinakaupat, kapakat... ei vilku elimet". Tietysti sosiaalisen median SJW:t ovat ehtineet tuomita Eput, kun IS:n haastattelemat Syrjän veljekset kokivat sananvapauden kaventuneen ja Martti uskalsi jopa viitata feministien suuntaan.

Korona-aika on heittänyt poliittisen kentän samastumiskohteet ylösalaisin. 1990-luvulla inhosin Risto E. J. Penttilää ja hänen luotsaamaansa nuorsuomalaista puoluetta. Se oli pyrkyrieliitin puolue. Elokuun 20. päivänä 2020 Penttilä julkaisi kolumnin, jonka pääpointtiin saatoin yhtyä mukisematta, suorastaan ilomielin. Harva on nähnyt "uuden normaalin" totalitaristisuuden yhtä selvästi kuin Penttilä (tai minä). Toisaalta ennen itselleni läheinen punavihreä puoli, joka päällisin puolin on näyttänyt pitävän ilmastonmuutosta nyt elävän ihmiskunnan kovimpana haasteena, on osoittanut käytännössä ettei pidä. Sen sijaan se vaatii tiukkoja koronatoimia, ja vahtii piskimäisesti ruodussa pysymistä niiden suhteen, niin että sivullinen tajuaa koronan menevän heidän arvojärjestyksessään yksiselitteisesti ilmastonmuutoksen edelle. Koronatoimien ilmasto- ja ympäristövaikutuksella ei ole hitonkaan väliä – kuten ei rajojen avoimuudellakaan. Aika totalitaarista touhua. Vaikuttaa siltä, että punavihreät larppaavat koronan yhteydessä ilmastonmuutosta. Aikuiset ihmiset.

Oman lukunsa muodostaa ryhmä hyväuskoisia hölmöjä, jotka keväällä 2020 luulivat koronailmiön kestävän vain joitakin viikkoja ja siksi suostuivat tilapäiseen totalitarismiin. Kun se jatkui koko kevään, he jatkoivat kriisilarppiaan, ja rajoitusten alettua kesällä hellittää he ilmaisivat semisti teeskenneltyä "no niin, tätä sitä on odotettu" -riemua. Kuuliaisuus vallanpitäjille on sitä luokkaa, että kieltojen tottelemisen lisäksi myös kiellottomuutta totellaan kiltisti. Vasta nyt osa heistä alkaa tajuta, että kyse olikin uudesta normaalista eikä epänormaalista. Eikö kaiken pitänyt tapahtua hyvän nimissä? Jos olisi olemassa poliittinen toimija, joka tähän väliin sanoisi kaiken tapahtuneen kontrollin tai jopa tyrannian nimissä, suurehko kansanjoukko voisi havahtua, herätä; kuten sanottua, sellaista poliittista toimijaa ei ole, mikä sinänsä on merkki totalitarismista.

Tunnustan aina ennen pitäneeni Sex Pistolsin 1970-luvun Britanniaa (ts. ennen Thatcherin aikaa) koskevaa "fascist regime" -letkautusta liioitteluna. Nyt on helpompi ymmärtää, mitä punkkarit tarkoittivat: systeemi, joka ei välttämättä yhtenä päivänä esiinny fasistisena, voi toisena päivänä paljastua sellaiseksi. Sillä on fasismin välineet. Suomikin muuttui poliisivaltioksi yhdessä päivässä 28.3.2020 (lisähuomio: sellaisten ihmisten tuella, jotka BLM-perusteisesti ilmaisevat vastustavansa poliisia fasistisena). Nyt myös ymmärtää, minkä Juice Leskinen ymmärsi niputtaessaan DDT:n ja PCB:n rinnalle SDP:n ivaten tätä sanoilla "se mitä ne puhuu, on Jumalan sanaa". Juicen Ajan henki -levy on lisäksi pätevä kokonaiskuvaus Systeemin totalitaarisuudesta. Aina ajankohtainen Pink Floyd luonnollisesti kuvasi The Wall -albumillaan järjestelmän kontrollin varsin totalitaariseksi. Taiteilijat, kuten muusikot, ymmärtävät usein pohjimmiltaan asioita paljon selkeämmin kuin politiikan toimittajat, jopa tutkijat tai Systeemin alarattailla pyörivät päätöksentekijät.

Punkkarit ovat perinteisesti olleet anarkisteja. Suomessakin anarkopunkkeja on näyttänyt riittävän, kunnes nyt sillä suunnalla on hipihiljaista. Eduskuntavaaleissa 2019 moni vanha anarkisti yllättäen äänesti, ja yksi sellainen, "päivystävänä anarkistina" tunnettu henkilö muuntautui hämmentävän prosessin tuloksena viestintätoimiston konsultiksi. Koronapandemia taas on viimeistään osoittanut ilmiselvästi, että anarkismi oli monelle lähinnä keskiluokkaista leikkiä: nyt ollaan tekemisissä liian tärkeiden asioiden kanssa, Iso A saa väistyä. Yhtä lailla myös linkolalaiset ovat tekaisseet maagisen katoamistempun. Koko vuoden 2020 aikana olen törmännyt vain yhteen (1) somepuheenvuoroon, jossa kirjoittaja tuumaili, että kenties koronaviruksella on maapallon liikakansoitusta hillitsevä tehtävä. Lisäksi tämä ei ymmärtääkseni edusta kirjoittajan koko mielipidettä. Yksimielisyys koronan vastaisen taistelun tärkeydestä on nimenomaan sosiaalisessa mediassa ja kaikenlaisten "kello kauas kuuluu" -ihmisten keskuudessa ollut mahtava. Kansan syvät rivit ajattelevat yhä niin kuin lystäävät.

Mutta siitä huolimatta, että "uudessa normaalissa" on kysymys totalitarismista ja sen valvonnassa kollektiivitasolle viedystä Stasista, voisi siinä olla jotain järkeä, jos koronan todellisuus vastaisi siitä annettua julkisuuskuvaa. Vaan kun ei vastaa. Se on huijausta. Virallisen informaation mukaan "koronaan liittyviä kuolemia" on tähän mennessä noin 800 000. Se on paljon, joskin kaukana 1950-luvun aasialaisen influenssan lukemista – ja sen sijaan koronaa on tykätty verrata mustaan surmaan tai vähintään espanjantautiin. 800 000 "koronakuolemassa" on kuitenkin paljon ilmaa, sillä 1) THL:kin on myöntänyt, että positiivinen testitulos + kuolema, varsinaisesta kuolinsyystä riippumatta, riittää sisällyttämään lukemaan; 2) maailmalta on kerrottu "koronakuolemiin" listattavan paikoin myös epäillyt koronatapaukset, joista iso osa voi olla muita virustautitapauksia. 3) Tämä kirjoitelma käsittelee ensisijaisesti Suomea, jossa edes väljästi tulkiten koronaan liittyviä kuolemia on esiintynyt lähinnä keväällä pääkaupunkiseudulla ja muutamissa hoivakodeissa. Kauden 2016–17 influenssaepidemian 1000–2000 uhrin arviosta ollaan todella kaukana. Euroopassa on maita, joihin korona on iskenyt tehokkaammin, mutta puolen vuoden hirveän kohkaamisen jälkeen Euroopassa on nyt kenties yläkanttiin arvioiden päästy kauden 2016–17 influenssaepidemian lukemien kanssa tasoihin!

4) Tietenkään tässä ei vielä ole kaikki. Esimerkiksi Baba Lybeck on joutunut aktiivisesti korjaamaan median törkeää disinformaatiota. Ainakin Apu ja molemmat iltapäivälehdet ovat uutisoineet hänen "kärsivän yhä koronan jälkitaudista". Lybeck itse ilmoittaa, että tämä on puppua. Sen sijaan hänen keväinen koronansa on vaikuttanut niin, että hän silloin tällöin haistaa asioita väärin. That's all folks! Jatkuva pelottelu kuukausia jatkuvilla jälkioireilla taas sivuuttaa härskisti sen todennäköisyyden, että kyse on itse pelottelun aiheuttamista stressioireista – ainakin Maria Nordinilla on tästä aiheesta sanottavaa. Uhkapuhe vakavista oireista kenellä tahansa rämpii väkevästi toden ja valheen kaltevassa rajamaastossa, kun sairaushistoria tuskin tuntee yhtäkään tautia, jonka uhrien keski-ikä olisi näin korkea ja yhteys päällekkäisiin diagnooseihin sekä lääkekuureihin näin selvästi osoitettavissa... Kuka huijaa ja miksi? Ketä se hyödyttää? Keitä kontrolli, tyrannia ja totalitarismi ylipäänsä hyödyttävät? Miksi kommunikointilaitteet sekä tallentavat että lähettävät eteenpäin tietoa meistä ja käyttäytymisestämme? Miksi jotkut haluavat asentaa ihmisiin mikrosiruja? Miksi ison rahan musiikkituotannon jo 2010-luvun alussa ilmoitettiin etsivän itsetarkoituksellisesti hypnoottisia melodiakoukkuja? Mihin oikeasti tarvitaan uutta normaalia? Miksi tarvitaan tämä kyselyikä?

"Suomalaiset tekee mitä käsketään, suomalaiset on talutusnyörissään. Herrat käskee ja Suomi ryömii!" (Eppu Normaali.) "Get up, stand up, stand up for your rights! Get up, stand up, don't give up the fight!" (Bob Marley.) "Free your mind, and your ass will follow!" (Funkadelic.) Vapaus! Totuus! Rakkaus! Kapinaa! Napinaa!

Valoisaan tulevaisuuteen, eli: LIBERTÉ, égalité, fraternité!

Julkaisin 13. heinäkuuta 2020 varoituksen pimeän keskiajan kauppiaista. Pimeän keskiajan vaihtoehto on tietysti uusi valoisa aika. Rajoitus- ja kieltomentaliteetti hylätään, toisiin ihmisiin lähtökohtaisesti luotetaan ja siksi heidän elämiään ei tarvitse säännellä. Syyllistämisen ja uhriutumisen kierteestä päästään. Toisten kyttääminen ei kiinnosta siksikään, ettemme sovella fiktiivisen "täydellisyyden" ihannetta sen enempää toisiin kuin itseemme. Twitterissä Anna Pakkala määritteli kiinnostavasti, että väärä mielipide on perusoikeus. Kun ymmärrämme tällaiset perusasiat, mitä jää jäljelle? Vapaus, tasa-arvo ja veljeys/sisaruus – ne asiat, joiden tähden on tehty vallankumouksia.

Onko se sen arvoista? Moni ihminen tapaa ajatella, että Ranskan vallankumouksen jälkeen jokin ydinasia on muuttunut. Viimeistään ilmastonmuutoksen myötä oletetaan, että rajoituksia, kieltoja, sääntelyä, kyttäämistä ja jopa syyllistämistä tarvitaan. Ilmastonmuutos ja muut globaalit ekologiset uhat ovatkin tärkeitä asioita, mutta lukemattomat muut kysymykset, joihin sovelletaan samoja metodeja, ovat keskimäärin 1700-luvun ongelmia vähäpätöisempiä. Mitä ilmasto- ja ympäristökysymyksiin tulee, itse olen jo pidemmän aikaa ajatellut niitä enemmän mahdollisuuksina kuin uhkina. (Lyhyesti sanoen: ilmastonmuutoksen hillitsemisen meiltä vaatimat muutokset tekevät muutenkin pelkkää hyvää.)

Sukupolvikysymyksiä pohdin jo maaliskuussa. Y-sukupolvi eli millenniaalit on ihan eri lailla kuin vanhempansa kasvatettu pitämään yhteiskunnan harjoittamaa vapaudenriistoa hyvänä ja luonnollisena. Tätä kirjoittaessani Suomessa on hallitus, jonka pää-, sisä- ja oikeusministeri ovat Y-sukupolvea; hallitus ei horju ja nauttii tietyissä, nykyään punavihreiksi mielletyissä piireissä suurta luottamusta ja kannatusta. Sen sijaan valtaosa meistä hieman vanhemmista – "vanhasta" poliittisesta kannasta riippumatta – muistaa yhä, että omassa lapsuudessa ja nuoruudessa elämä oli paljon vapaampaa. Tämän intuitiivisesti ymmärtävät monet nuoremmat, jotka eivät ole Sanna Marin -fan clubin jäseniä.

Nykyinen historiankirjoitus (muistettakoon universaali totuus "voittajat kirjoittavat historian") tekee voitavansa kääntääkseen asian ylösalaisin. Perusteluna käytetään vähemmistöjen asemaa: homoja vainottiin, etnisiä vähemmistöjä kiusattiin jne. Vähemmistöjen huonoa asemaa esimerkiksi 1970–80-luvun Suomessa liioitellaan ja absolutisoidaan. Nykyihmisen on myös vaikea käsittää, että vähemmistöihmisiä oli siihen aikaan oikeasti vähemmän. Romaneja toki oli (heidän asemansa olen itsekin nähnyt kehnoksi), mutta esimerkiksi pakolaisia oli vain kourallinen (1970-luvulla Chilestä, 1980-luvulla Vietnamista). Seksuaali- ja varsinkin sukupuolivähemmistöjä oli myös vähemmän, sillä puutteellisen informaation tähden nykyistä harvemmat tunnistivat piirteitä itsessään eikä heille kehittynyt minkäänlaista poikkeavaa identiteettiä. Näin ollen on syytä muistaa, ettei valtaosa ihmisistä nähnyt eikä tunnistanut kyseisiä ongelmia: ei ollut lähipiirissä, ei puitu julkisuudessa, ei kuuluttu itse ongelmaryhmiin – niinpä niistä oltiin "vapaita". Ja luonnollisesti, mikäli haluaisimme vanhan maailman hyvät puolet takaisin, meillä olisi vapaus jättää huonot puolet pois.

Sosiaalisen median kuplan, jota Marinin hallitusta kannattavat millenniaalit sääntelevät, ulkopuolella vapaus on kovaa valuuttaa – jo siksi, että iso osa ihmisistä on kasvanut vapaampaan maailmaan. "Villistä vapaudenkaipuusta" kirjoitin kesällä 2019. Silloin muistutin, että puoluetaustasta riippumatta vallanpitäjät holhoavat nimenomaan työväenluokkaa. Koronapandemian nimissä tehdyt rajoitukset puolestaan suuntautuivat ns. tuottavan työiän ylittäneisiin ja infantilisoivat heitä. Holhoojien ihmiskuvaa näyttää määrittävän luottamuksen puute. Entisajan maailmassa sitä vastoin luottamus oli huomiotaherättävästi korkeammalla tasolla. Vielä 1980-luvun tenavat saivat varsin vapaasti juosta pitkin kujia ja polkuja, koska satunnaista ihmistä ei pelätty tai koettu uhkana, vaan näihin päinvastoin luotettiin: jos lapsi eksyy, vieras setä tai täti osaa opastaa kotiin. Vapaus kulkee siis käsi kädessä luottamuksen kanssa – eikä ainoastaan niinpäin, että luottamus synnyttää vapautta, vaan myös vapaus synnyttää luottamusta. Useimmilla tällaisilla asioilla on vuorovaikutuksellinen suhde. Ja maailma, joka luottaa ihmisiin, on radikaalisti, vallankumouksellisesti erilainen kuin nykyinen.

Luonnollisesti iso osa yhteiskunnan yksilöön kohdistamasta vapaudenriistosta ei ole peräisin suoraan vallanpitäjiltä, vaan järjestelmästä – omalla kielelläni Systeemistä. Vaikka vaikutteita saadaan päättäjiltä ja valtamedialta, Systeemiä ylläpitävät myös kansalaiset suhteessa toisiinsa. Ylläpitämistä tapahtuu työpaikoilla, oppilaitoksissa ja kodeissa. Yksilö kasvatetaan ylläpitämään Systeemin valtaa itsessään. Olemme jatkuvasti ihan oma-aloitteisesti orjuutetussa tilassa: meidän "täytyy" hoitaa joukko sosiaalisia velvoitteita, usein vieläpä "oikeaoppisesti". Kesälomilla ja mökeillä moni kokee poikkeuksellista vapautta, koska velvoitteiden ei katsota yltävän sinne. On aika kuvaavaa, että koronapaniikin akuuttivaiheessa nimenomaan mökillemenijöitä lähes vainottiin, sillä mökillä koettu vapaus edustaa Systeemin hylkäämistä ja alitajuista järjestelmänvastaista kapinaa. Kiinnostavasti tällä hetkellä on tendenssi, ja ainakin Pertunmaan kunnassa käynnissä hanke, vapaa-ajan asuntojen muuttamiseksi pysyvään asumiseen. On mielenkiintoista nähdä, jääkö mökkiympäristöön muuttaneilla mökillä koettu vapaus päälle vai tuovatko he viime kädessä Systeemin mukanaan. (Oman pohdintansa ansaitsisi maalaisen ja kaupunkilaisen vapauden erilaisuus. Kaupunkikeskeinen mediadiskurssi on jo vuosikymmeniä nähnyt vain kaupunkilaisen vapauden.)

Omaan vapauteen liittyy väistämättä toisen vapauden kunnioittaminen. Omaa vapautta ei voi saavuttaa toisten vapauden kustannuksella. Siinä tapauksessa vapauden kokonaismäärä ei kasva, eikä vapaudenriistäjä itsekään ole vapaa omasta riistostaan. Toisen ihmisen vapauden kunnioittaminen on tietysti toisen ihmisen kunnioittamista, mikä viittaa jo veljeyden ja tasa-arvon ihanteisiin. Vapauden kanssa käsi kädessä kulkeva luottamus on myös aitoa veljeyttä ja sisaruutta. Kun poliittinen oikeisto on yrittänyt omia vapausaatteen, se on keskittynyt näennäisvapauteen (eli omaan vapauteen toisten kustannuksella) ja onnistunut vetämään pöljän vasemmiston kauemmas vapausihanteesta, koska aitoa vapautta ei ole ollut näkyvissä. Vallankumousihanteen liberté, égalité, fraternité vapaus on kuitenkin aina ja väistämättä nähty aitona, todellisena ja ehdottomana: loogisesti ajatellen näiden kolmen yhdistäminen on muutoin mahdotonta. Siihen vapauskäsitykseen tahtoisin itsekin kääntää ihmisten silmät – kahta muuta tärkeää ihannetta unohtamatta.

Mutta vielä kerran. Mikä korkeammassa vapausasteessa on niin arvokasta, että ihmisen ja yhteiskunnankin pitäisi toimia sen puolesta? Emmekö saavuta parasta tulosta nimenomaan ryhmänä, yhteisönä, yhteiskuntana? Ensiksikään ihmisten elämää ei nähdäkseni pidä missään tapauksessa arvottaa tuloksen mukaan. Meidät on salakavalasti hivutettu teknokratiaan, jossa kaikki on kvantifioitu eli lasketaan numeroina. (Yhteiskuntatieteitä opiskelleet tietävät, että kvantitatiivisuuden ylivaltaa vastustettiin jo 1970-luvulla. On oma uusi tarinansa, kuinka numeroiden varaan on sen jälkeen pystytetty uusi hirmuvalta.) Elämänlaatua ei voi mitata määrällisenä. Toisaalta, paradoksaalisti, myös moni mitattava tulos voi parantua ihmisten toimiessa vapaammin – ja nimenomaan vapaampina pelosta, stressistä, paineesta ja aggressiivisesta hierarkiasta. En tiedä, kuinka kokonaisvaltaisesti yhdyn Maria Nordinin ihmisnäkemykseen, mutta ainakin yhdessä asiassa minusta häntä pitäisi kuunnella: stressitön elämä on niin radikaalisti parempaa elämää, ettemme osaa kuvitellakaan, mitä kaikkea hyvää se tuo tullessaan. Paranevatko sairaudet? Ehkä monikin, jos emme pelkää ja stressaa emmekä suorita sairastamista. Elleivät ne itsessään parane, meillä on taatusti muulla tavoin parempi elää ja hengittää.

Paineen alla toimiminen on stressaantunutta toimintaa, mutta sosiaalisten näennäisvelvoitteiden ja suorittamisideologian lisäksi paine voi olla lähtöisin suoraan asemastamme esim. työpaikalla, oppilaitoksessa, harrastusyhteisössä, perheessä tai ihmissuhteessa. Aggressiivinen hierarkia voi uhata meitä syrjäyttämisellä ja ulossulkemisella tai jopa fyysisellä väkivallalla. Missä stressistä ja pelosta vapautuminen on jotain itseen kohdistuvaa ja melko abstraktia, haitallisista hierarkkisista suhteista vapautuminen on konkreettisempaa ja kohdistuu johonkin valtaapitävään. Tällä tavoin kysymys on sekä Systeemin vallasta itsessämme että suoraan Systeemistä. Valtasuhteiden korvautuminen tasa-arvoisilla ja veljelliseen luottamukseen perustuvilla suhteilla tuo vapautta – tällä tavoin klassiset vallankumousihanteet kulkevat toistensa kanssa käsi kädessä.

Viimeisestä kielikuvasta päästään aasinsiltamaisesti siihen kenties kaikkein tärkeimpään. Koronarajoitukset ovat viiltäneet syvemmän haavan kuin valtaapitävät osaavat kuvitella estäessään ihmisiä kohtaamasta rakkaitaan. Tällaista vapaudenriistoa ei enää ikinä toivoisi näkevän. Yksinäiset, joiden yksinäisyys on muutenkin Systeemin johdannainen (tämä tarkoittaa: se johtuu juuri tämän yhteiskuntamuodon moninaisista sosiaalisista vinoutumista), tuomittiin absoluuttiseen yksinäisyyteen – samalla kun perheelliset ja kiinteässä parisuhteessa elävät säästyivät radikaaleilta ihmissuhderajoituksilta. Jälkimmäiset ovat useammin äänessä, mikä selittää (sekä valta- että sosiaalisen) median tyytyväisyyden tehtyihin ratkaisuihin – luonnollisesti yhdistettynä sairauden herättämään (turhaan) kollektiiviseen pelkopaniikkiin sekä eräisiin numeroilla mitattaviin tekijöihin kuten sairaus- ja kuolintapausten määrään. Vapauteen perustuvassa yhteiskunnassa olisimme vapaita rakkauteen. Vapautuminen Systeemistä on vapautumista yksinäisyyttä luovista tekijöistä. Vapautuminen rajoitus- ja kieltovallasta antaa luvan päättää ihmiskohtaamisemme valistuneesti itse. Vapautuminen turhasta sääntelystä ja moralistisesta kyttäämisestä luo lähes rajattomat – vain oman valistuneen harkintamme rajaamat – mahdollisuudet sen suhteen, keitä rakastamme, miten, missä ja milloin. "Valistunut" on tietysti johdannainen sanasta valo, ja toisin kuin historiaa opiskelleena voisi luulla, valistus ja romantiikka eivät sulje toisiaan ulos.

Vapauden, tasa-arvon, veljeyden/sisaruuden ja rakkauden luonnehtima maailma on todellinen valoisa tulevaisuus.

Varoitus pimeän keskiajan kauppiaista

"Tämä on kulttuurista omimista! N.N:n on pyydettävä anteeksi koko väestöryhmältä."

"Jos et osaa noudattaa turvavälejä, pysy kotona."

"#AllLivesMatter-häsän käyttäjä on rasisti."

"Puoskarilaki on saatava äkkiä huuhaahoitojen laittamiseksi kuriin."

"On rasismia käyttää giffiä, jossa on joku musta, kun itse on valkoinen."

"Tarvitaan lisää sääntelyä. Viranomaisten ja hallituksen pitäisi puuttua tähän."

"Tunkkainen setämies. Boomer."

"Tältäkin onnettomuudelta olisi vältytty, jos kypärä olisi pakollinen ja poliisi valvoisi sen käyttöä."

"Levittää koronadenialismia. Blokkisuositus."

"N.N. käyttää sanoja A, B ja C, joten mitään hänen kirjoittamaansa ei pidä ottaa vakavasti."

"Hajuveden käyttö kuriin! Taas oli bussissa joku hajuterroristi."

"Tupakoitsija on terveysterroristi."

"N.N:llä ei ole oikeutta puhua maahanmuuttajien puolesta, sillä hän on whitepassing."

"Kaksinaismoralismia!"

Näyttääkö tutulta? Joidenkuiden silmään edellä olevilla kannanotoilla ei tietysti ole paljonkaan yhteistä. Moni on niellyt purematta sen yleisen periaatteen, että ihminen on typerä ja vastuuton olento, joten hänen oikeuksiaan on hyvä rajoittaa. Lisäksi esimerkiksi rasismisyyttely ja puoskarilakivaatimus edustavat eri yhteiskuntaelämän lohkoja. Jossain vaiheessa voi tulla mieleen, että nämä kannanotot tapaavat olla peräisin samasta ihmisryhmästä.

Puhumme "liberaaleista" ja "konservatiiveista" usein ajattelematta. Politiikassa liberaaleiksi mielletyiltä ihmisiltä on kuitenkin alkanut kuulua yllä esitettyjä kannanottoja. Toisaalta konservatiiveiksi mielletyt ihmiset saattavat olla joissakin kysymyksissä liberaalimpia kuin itse ns. liberaalit. Ja kuitenkin "liberaali" on konservatiiveille kirosana. He yhdistävät sen politiikan vasemmalle laidalle. Siellä sitä kuitenkin käytetään ihan yhtä lailla kirosanana. Suomesta löytyy liberaalipuolue, joka kannattaa "yksilönvapautta ja julkisen sektorin pienentämistä". Toisaalta vihreillä on juuret klassisessa liberalismissa. Moni 1980-lukulainen vihreä oli sitä ennen toiminut Liberaalisen kansanpuolueen riveissä.

Oma epämiellyttävä huomioni on, että kaikenlaisten todellisten tai kuvitteellisten uhkien varjolla Suomeen – siinä missä muuallekin maailmaan – ollaan ujuttamassa uutta pimeää keskiaikaa, joka on täynnä moralismia, oikeaoppisuuden vaatimuksia, rajoituksia ja kieltolakeja. Orwellilaisen perinteen mukaisesti tämä ujutus tulee ihmisryhmältä, jotka leimautuu niin vahvasti ei-konservatiiviseksi, että se mielletään yleisesti liberaaliksi. Häkellyttävää kyllä, mukana rintamassa on jopa entisiä anarkisteja, jotka perustelevat linjanmuutoksensa "liian tärkeillä yhteiskunnallisilla kysymyksillä". Niiden suhteen on mennyt suhteellisuudentaju. Yhteiskunnan viranomaisia vaaditaan entistä tehokkaammin valvomaan kieltolakien lisäksi niitä sääntöjä, joita (näennäis)demokraattiset päättävät elimet eivät toistaiseksi ole taivuttaneet lakimuotoon.

Uudella pimeällä keskiajalla kaikkien kulttuurivaikutteiden on tultava joko angloamerikkalaisesta kaupallisesta valtavirrasta tai kaikkein hyväksytyimmästä ja vakiintuneimmasta kotimaisesta kulttuurista. Kulttuuri-imperialismi toteutuu täydellisesti, kun jokainen villimpi kansankulttuurinen viittaus voidaan leimata jonkin kansanryhmän kulttuurin omimiseksi. Koronapandemian luoma fyysinen etäisyys ihmisten välillä jätetään voimaan, sillä kosketuksessa ja läheisyydessä on jotain pelottavaa ja arveluttavaa. Ulkona ei kävelyäkään suvaita ilman turvavarusteita. Rasismiksi voidaan tulkita lähes mikä hyvänsä, minkä vaikutuksesta todellinen rasismi ei enää erotu kaikesta muka-rasismista – samalla kun käänteisrasismi, -seksismi ja ikäsyrjintä rehottavat. Rasismikorttia viuhuttamalla vaiennetaan iso liuta kriittisiä ääniä. Tarvittaessa valtavirtadiskurssin kritiikki voidaan leimata "denialismiksi". Tieteestä, lääketiede etunenässä huolimatta kiistämättömistä kontakteista kaupalliseen lääketeollisuuteen, tehdään tieteen omalle luonteelle vieraalla tavalla useissa asioissa ainoa auktoriteetti. Niinpä sen nojalla voidaan kieltää kaikki kokonaisvaltaista, valtaideologiaan nähden ristiriitaista ihmiskäsitystä levittävät hoitomenetelmät. Sääntely ulotetaan kaikkialle ihmiselämään, elinkeinon harjoittamisesta sänkykamareihin. Haiseminen on kiellettyä, ja senkin perustelu juonnetaan terveys-välitason kautta lääketieteeseen. Joka paikassa vedotaan moraaliin, joka ei tietenkään ole yksilöllinen, vaan "universaali" – käytännössä siis valtaapitävien määrittelemä.

Tämän kirjoitelman myötä toivon levittäväni uutta katsetta meidän yhteiskuntakriittisten keskuuteen. Iso osa meistä ei enää ole vapauden tai demokratian asialla, rakkaudesta puhumattakaan. Sosiologiystäväni kutsui uutta näennäisvasemmistolaisuutta vanhojen kansakoulunopettajien aatteeksi. Moralismi, oikeaoppisuus, sanelupolitiikka ja kieltolait jylläävät siellä, missä vielä pari vuosikymmentä takaperin oltiin, ei edes liberaaleja, vaan libertaareja. Oikeaoppisuutta, kieltolakeja ja sanelupolitiikkaa kannattavat moralistit olivat ehkä joskus aikojen alussa ihan eri asialla – ja luulevat olevansa vieläkin. Luulo ei ole tiedon väärtti. Mikäli tunnistat itsessäsi tai lähipiirisi ihmisissä pimeän keskiajan kauppiaan vikaa, suosittelen pikaista asioiden ylösalaisin kääntämistä, mahtavaa ja säälimätöntä itsetutkiskelua ja elämän räjäyttävää irtiottoa. Itse olen juuri tehnyt niin.

Seuraavassa kirjoituksessani haluan käsitellä uhkien sijaan mahdollisuuksia ja pelon sijaan toivoa, eli kaikkea, mikä on ulottuvillamme, kun uskomme vapauteen.

Vapaus, kapina, "demokraatit" ja "republikaanit"

En olisi ikinä uskonut olevani jossain asiassa samaa mieltä kuin yksi Suomen johtavista natottajista ja Venäjä-pelon levittäjistä, professori Jarno Limnéll. Kesäkuun alussa hän ilmaisi Nykypäivä-lehden kolumnissaan, että "populistipoliitikot niin oikealla kuin vasemmalla ajavat nykyään vain yhtä asiaa: muiden oikeuksien rajoituksia". Ja edelleen: "Molemmat ääripäät haluavat rajoittaa sitä, minkälaisia kahdenvälisiä sopimuksia aikuiset ihmiset saavat keskenään tehdä."

Olen aiemmissa kirjoituksissa ilmaissut, että "punavihreän" hallituksen ihmisoikeuksia sumeilematta polkenut koronapolitiikka tuli itselleni järkytyksenä – siitä puhumattakaan, että minulle tuttu hallituspuolueiden kannattajakunta hyväksyi ja myötäili sitä. Hallituksen vähiten punavihertävä ryhmä eli keskusta on kuitenkin näyttänyt vaativan vielä tiukempia rajoituksia, ja perussuomalaisten alkuperäinen koronalinja oli kaikkein tiukin. (Myöhemmin persuissa käännyttiin peripopulistisesti kannattamaan rajoitusten purkua, kun oli huomattu, etteivät ns. syvät rivit kannatakaan niitä. Sama ilmiö tapahtui valtamediassa.) Kansalaisoikeuksien rajoittaminen on siis miltei koko nyky-Suomen poliittisen kentän agendalla.

Koronapandemia ei tietenkään ole ainoa asiayhteys, missä oikeisto ja/tai vasemmisto on rajoitusten kannalla. Vasemmiston nimeä käyttävä ryhmittymä on jo ajat sitten yhtynyt sosiaalidemokraatteihin kannattamaan erinäisiä nautintoainekieltoja ja kypäräpakkoja. Uudesta tieliikennelaista tehtiin niin hankala, että se haiskahtaa tarkoitukselliselta. Kaikkein häkellyttävintä on kansalaisten sähköisen tarkkailun hyväksyntä. Oikealla halutaan rajoittaa ei-suomalaistaustaisen väestön kansalaisoikeuksia ja maahantuloa – pahimmassa tapauksessa jopa naisten perusihmisoikeuksia. Poliittinen toiminta, joka lähtisi liikkeelle klassisesta vapauden, tasa-arvon ja veljeyden/sisaruuden ihanteesta (liberté, égalité, fraternité), on vuonna 2020 todella piilossa.

Näkisin, että oikeistolla ja vasemmistolla on oikeuksien rajoittamisessa yksi tunnistettava ero. Oikealla ajatellaan, että ihmisen on saatava tehdä mitä hyvänsä, mutta yhteiskuntajärjestelmällä on oikeus rajoittaa sitä, mitä ihminen saa olla. Vasemmalla katsotaan, että ihmisen on saatava olla mitä hyvänsä, mutta yhteiskuntajärjestelmällä on oikeus rajoittaa sitä, mitä ihminen saa tehdä. Jälkimmäistä näkökulmaa ehkä puoltaa globaalien ympäristöuhkien – kuten ilmastonmuutoksen – hoito, minkä tähden olen itsekin joskus taipunut sinnepäin. Ilmastoasioista tuttu suhtautumistapa ja jopa käsitteistö kaapattiin kuitenkin myös koronapolitiikan tarkoituksiin, mikä samalla vesitti sen tehtävän ilmastokysymyksessä.

Jaksoin pitkään taistella vasemmiston ja oikeiston uusia merkityksiä vastaan. Syksyllä 2019 annoin periksi. Vasemmistosta oli kerta kaikkiaan tullut itselleni tunnistamaton ilmiö, jonka kannattajaksi en enää osannut julistautua. Nykyään vasemmistoon luetaan joukko piirteitä, jotka ovat aiemmin olleet ns. sivistysporvariston heiniä. Oikeistoon puolestaan luetaan sekä entisaikojen työväenliikettä että vielä oman aikani vasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä lähellä olevia ilmiöitä. Tästä on helppo tehdä oivallus, että puhuessamme "vasemmistosta" ja "oikeistosta" puhumme yhä useammin siitä, mitä USA:n demokraattipuolueen ja republikaanipuolueen toimialaan lukeutuu. Demokraattipuolueessa on Alexandria Ocasio-Cortezin kaltaisia toimijoita, jotka ovat klassisesti vasemmalla, mutta enemmän valtaa on yhä Joe Bideneillä, jotka hyväksyvät kansalaisoikeuksien polkemisen – vain republikaaneja "lievemmin" – sekä maailmanpoliittisten vihollisten pommittamisen, mikä sopii kiintoisasti yhteen SDP:n ajamien (jenkki)hävittäjähankintojen kanssa.

Twitterissä on viime aikoina näkynyt useampikin huomio, että suomalaiset aktivistit omivat jenkkiläiset ideat ja konseptit niin sellaisinaan, että heidän voisi kuvitella elävän Yhdysvalloissa ja tunnustavan USA:n isänmaakseen. Huomio on liittynyt muun muassa Black Lives Matter -mielenilmauksiin, joissa jotkut olivat lukemassa jenkkipoliisien synnit suomalaisillekin poliiseille. (Ei sikäli, etteikö Suomen poliisi perseilisi useinkin, mutta sillä on omat, suomalaiseen yhteiskuntaan linkittyvät ongelmansa.) Ilmiö on kansainvälinen. Esimerkiksi toimittaja Iida Sofia Hirvonen kertoi Helsingin Sanomissa, kuinka Brasiliassa majailevan kansainvälisen politiikan tutkijan Alex Hochulin mukaan "Yhdysvaltojen poliisiväkivaltaa käsitellään kuin se olisi muiden maiden 'kotimaan ongelma'". "Rasismia esiintyy kaikkialla maailmassa", Hochuli sanoo. "On kuitenkin jo itsessään kolonialistista, jos esimerkiksi white privilegen käsite siirretään sellaisenaan maasta toiseen." Tätähän se on ollut myös suomalaisessa keskustelussa: aito yhteiskuntakritiikki puuttuu, meikäläisen yhteiskunnan kokonaiskuva ei ole hahmottunut aikoihin – sen sijaan lainataan rakkaasta kulttuuri-imperialistisesta USA:sta ideoita ja meemejä, joiden valossa asioita pinnallisesti tarkastellaan.

BLM-mielenosoituksista puheen ollen. On typerryttävää, että sloganista "all lives matter" (todellakin, kaikilla elämillä on väliä!!!!!) on joissakin piireissä tehty rasismia tukeva ja vähättelevä. Yhtä typerryttävää on, että väkivallattoman ja rauhanomaisen kapinan korostaminen ja puolustaminen on leimattu epäilyttäväksi tolkunihmisyydeksi. Historian luulisi opettavan: Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat ylisukupolvisia kansainvälisiä sankarihahmoja. Gandhilla oli kuitenkin vastustajia, paitsi vanhoillisissa, myös radikaalimmissa piireissä; Kingille taas jotkut kovan linjan kannattajat antoivat pilkkanimen "Martin Loser King". Ei tarvinne muistuttaa, että molemmissa tapauksissa väkivallan kannattajat on isolta osin unohdettu. Hyvää yhteiskuntaa ei rakenneta väkivallan päälle. Tämän ihmisten enemmistö muistaa. Hyväksymällä mielenosoitusväkivallan vasemmisto tekee myös tyhjäksi vuosikausien työn sen osoittamiseksi, että poliittiseen väkivaltaan syyllistyy useimmiten oikeisto.

Kapinaa kyllä tarvitaan. Tänä vuonna niin vasemmistolta kuin oikeistoltakin on unohtunut, että todellisen kapinan päämäärä on aina vapaus. Muitakin päämääriä voi olla (demokratia, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, ympäristönsuojelu...), mutta tällöinkin kysymyksen on oltava yhteiskunnan vapauttamisesta demokratiaan, oikeudenmukaisuuteen jne. Kapina tiukemman sääntelyn puolesta ei ole oikeasti mikään kapina. Sen sijaan se haiskahtaa epäilyttävältä. Kontrolloitu oppositio tarkoittaa sitä, että oppositioryhmä on luotu tai kaapattu muodostamaan vallanpitäjille näennäinen vastavoima. Tämä on nykymaailmassa todennäköisesti yleisempi ilmiö kuin kuvittelemme, ja sitä (on) taatusti esiinty(n)y(t) jossain muodossa myös Suomessa. Kysymys "ketä se hyödyttää?" on aina syytä kysyä ja vastausta pohtia perusteellisesti. Oma lukunsa on leikkiä kapinallista ja kannattaa ("demokraattista") hallitusta, jonka poliittinen linja eroaa marginaalisesti ("republikaanisesta") vastapuolesta lukuun ottamatta katteettomia uhkakuvia. Ja niitä kyllä riittää.

Uhkakuvilla hallitaan meitä. Kielloilla ja rajoituksilla hallitaan meitä. Vastapuoleksi tekeytymisellä ja soluttautumisella hallitaan meitä. Kulttuuri-imperialismilla hallitaan meitä. Poliittisten termien uusilla merkityksillä hallitaan meitä. Uusilla laeilla ja sähköisellä tarkkailulla hallitaan meitä. Silläkin hallitaan meitä, jos näennäiskapinalliset pyrkivät vapauttamisen sijaan hallitsemaan meitä. Ainoa hyvä hallitus on sellainen, jonka lopullinen päämäärä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Sellaista ei koskaan tule, jos tähtäimessä ei ole vapaus; vapautta ei koskaan tule ilman kapinaa.

Corona est libertas?

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä 2020 oli tämän kirjoittajan tarkoitus aloittaa työskentely tamperelaisessa vaihtoehtokulttuurin toimitilassa. Se osoittautui aprilliksi, koska väliin tupsahti asia nimeltä koronavirus (SARS-CoV-2) kannoillaan sulkuja ja rajoituksia. Oivalsin jo maaliskuussa, että maamme Suomi oli menossa kevääksi kiinni ja kesäksi ainakin puolikiinni. Panostani tapahtumien järjestämisessä, keikoilla ja vaihtoehtomediassa ei kaivattaisi. Kiintoisana yhteensattumana olin tuolloin ajautunut hienoiselle törmäyskurssille "skenen" muiden toimijoiden kanssa; turhauduin eräiden henkilöiden saamattomuuteen ja välinpitämättömyyteen, mutta kasvoin heistä erilleni myös kiinnostuskohteiltani ja sosiokulttuuriselta suuntautumiseltani. Tein uskaliaan irtioton ja muutin maalle. Täällä koronapanikoijien vaatimukset ulkonaliikkumiskiellosta ja maskipakosta tuntuvat naurettavilta. Kulttuurimelske ei kuulu tänne sen enempää. Näin ollen voi katsoa, että korona vapautti minut.

Toisenlaisia ihmisiä korona – tai oikeammin yhteiskuntajärjestelmän, Systeemin, reaktio siihen – ei ole vapauttanut. Elämä on moralistista kyttäämistä. Ihmiset tarkkailevat itseään ja toisiaan muun muassa turvaväleistä ja käsienpesusta sellaisella pieteetillä, ettei heillä kaiken kohtuuden mukaan pitäisi olla mitään sanomista entisestä DDR:stä ja Stasista. "Vääriä" mielipiteitä koronasta ei saa esittää. "Ei saa" alkaa olla jo aika kirjaimellista: minäkin päädyin tänä aamuna vastailemaan Facebookin esittämiin kysymyksiin koronaviestinnän luotettavuudesta. Vastasin toki useimpiin kohtiin "en osaa sanoa", koska en halua olla mukana määrittämässä, mitä on sallittua sanoa ja mitä ei.

Viimemainittu suhtautumistapa on aika libertaarinen. Missä iso ja äänekäs oikeinajattelevien joukko on ollut rajoitusten ja ihmistoiminnan sääntelyn kannalla, libertaarit mieltävät, että ihmisten täytyy saada valita itse. Äärimmäinen sananvapauden kannattaminen on medialibertarismia: viestiköön kukin, mitä lystää ja päättäkööt ihmiset, mihin uskovat. Selkeää valehtelua en tietenkään hyväksy, mutta esimerkiksi koronan kohdalla erittäin iso osa informaatiosta on spekulointia ja ihmiset itse edelleen päättävät, mihin uskovat. Jos "oikein spekuloitu" nuijitaan ainoaksi oikeaksi totuudeksi ja "väärin spekuloitu" sensuroidaan tai kielletään, kysymys on perusteellisesta vapauden rajoittamisesta, jota ei libertaarisesta perspektiivistä voi hyväksyä.

Kasvoin maailmankuvaan, jossa oli lähes itsestäänselvyys, että radikaalit ja kapinalliset ihmiset pyrkivät vapautukseen. Myös vallankumouksellinen vasemmisto – lukuun ottamatta joitakuita harvinaisiksi käyneitä totalitaristikommunisteja – on pyrkinyt työväenluokan vapautukseen. Alkuperäisestä kotikaupungistani löytyi vanha seinäkirjoitus "vapaa kommunistinen mailma" (sic). Vaikka olen unelmoinut joskus yhteiskunnasta, jossa yksilöt toimisivat orgaanisina yhteisön osina, en ole koskaan halunnut yhteiskuntaa, jossa yksilöt määrätään toimimaan mekaanisina yhteisön osina. Toki on hyvä tiedostaa, että sosiologian klassikot Ferdinand Tönnies ja Émile Durkheim olivat eri mieltä "Gemeinschaftin" ja "Gesellschaftin" luonteesta: Tönniesin mukaan traditionaalisia yhteisöjä määritti orgaaninen ja moderneja yhteiskuntia mekaaninen solidaarisuus – Durkheimin mielestä täsmälleen päinvastoin. Mutta vanhastaan Durkheim tapasi edustaa porvarillista sosiologiaa. Tämän päivän ei-porvarilliseksi itsensä määrittävä sosio-poliittinen ryhmittymä on täysin jumissa mekaanisissa yhteiskuntaratkaisuissa, jotka eivät rakenna solidaarisuutta laisinkaan.

Paljon helpommalta tuntuu yhtyä Kirsi Pihan kantoihin. Hän kirjoittaa Ellun kanat -sivustolla, kuinka Suomen ja Ruotsin erilaisen koronapolitiikan kohdalla "kyse on ihmiskäsityksestä ja siitä, millaisen ihmiskäsityksen varaan yhteiskunta on rakennettu. Ruotsi operoi sellaisen ihmiskäsityksen mukaisesti, jossa ihminen ja kansalainen on vapaa toimimaan. (...) Ihmiseen ja tämän harkintakykyyn luotetaan. Ihminen on osa ratkaisua, ei ongelmaa." Oman pikaisen tarkastelun perusteella päättelen, että suuri osa Suomen väestöstä kannattaa 'ruotsalaista' ihmiskäsitystä. Pandemia-aikana meillä on kuitenkin tehty toisenlaisesta ihmiskäsityksestä moraalinen hyve ja rakennettu myös yhteiskunnan toimintaa sen varaan. Kevään 2020 hyveellis-virallisen suomalaisen ihmiskäsityksen mukaan ihanteellinen ihminen on koneen osa, joka toimii prikulleen ohjelmoitujen käskyjen mukaisesti. Joka sooloilee toiminnan tai ajatuksen tasolla, saa koneen ohjelmoijilta ja näille myötämielisiltä juurikin epäkelvon, rikkoutuneen ja väärin ohjelmoidun osasen palautteen. Systeemi ei tahdo hyväksyä, etteivät ihmiset suostu olemaan suuren systeemikoneen osasia vaan käyttävät omaa harkintaa ja vapautta; niinpä se syyttää vastasysteemiä ja disinformaatiota, joka myös kaiken maailman facebookeissa pyritään kieltämään.

Tämän aikakauden poliittinen avainkysymys liittyy tosiaan ihmiskuvaan ja yksilönvapauteen. Kumpaa me haluamme kannattaa – systeemimallia, joka näkee ihmisen koneen osasena (joka toimii ihanteellisimmillaan häneen ylhäältä syötetyn informaation mukaisesti), vai vapausmallia, jossa ihmisellä on oma harkinta ja harkintakyky ja siihen myös luotetaan? Mikäli jälkimmäinen on mieluisampi, on syytä päästä eroon sekä ensimmäisen vaihtoehdon moralistisesta hyveellisyydestä että sitä kannattavista, sen varassa toimivista poliittisista päättäjistä. Tässä on se vaikeus, että sama poliittinen ryhmä on leimautunut myös yhteiskunnan heikompiosaisten huolenpitoon ja vastakkaiset ryhmittymät taas mieluummin jättäisivät heidät heitteille. En usko heikompien heitteillejätönkään olevan suomalaisväestön suosiossa. Edessämme on yllättävä haaste: meidän on paikallaan löytää ja luoda sellainen poliittinen yhteiskuntaratkaisu, jota yksikään nykymuotoinen puolue ei kannata hallituksessa tai edes eduskunnassa. Tämä näennäinen mahdottomuus saattaa johtaa yllättävän monet vihdoinkin huomioimaan, kuinka ja miksi koko Systeemi on kaadettava. Sen toteutuessa voisimme todeta koronan ihan oikeasti johtaneen meidät vapauteen.

(Helena est libertas on M. A. Nummisen vuonna 1983 julkaisema progressiivinen albumi. Numminen sävelsi musiikin nykyisen vaimonsa Helena Vapaan taidenäyttelyä varten. Helena est libertas on hänen ainoa progelevynsä ja muutenkin poikkeuksellinen levy, sillä M. A. ei itse laula sillä laisinkaan. Näin ollen voi katsoa, että Helena vapautti hänet uuteen musiikilliseen kokeiluun.)

Kapinaton kapina (myös: "Väärät ihmiset, nurjat aatteet")

Huhtikuun puolivälissä 2020 törmäsin "koronadenialismin" käsitteeseen. Sillä tarkoitettiin COVID-19-pandemian vaarallisuuden kyseenalaistamista. Se on jotain, mitä ei käsitteen käyttäjien mukaan kerta kaikkiaan pidä tehdä, vaikka kehitys kulkisi vääjäämättä kyseenalaistajien näyttämään suuntaan. Läpeensä korruptoitunut WHO:kin on hivuttanut arvionsa kuolleisuudesta koronatartuntojen piirissä aiemmasta 3,4 prosentista "luultavasti alle yhden prosentin", ja Suomessa THL:n nykyinen arvio on enää 0,2 %. Lisäksi koronakuolemiksi myönnetään avoimesti luettavan kaikki kuolemantapaukset, joissa uhrilla on koronavirus – myös silloin, jos hänellä on syöpä tai useita diagnooseja päällekkäin. Vertailu ärhäkkään kausi-influenssaan – esimerkkinä 2016–17, jolloin influenssa surmasi Euroopassa reilusti yli 200 000 ja Suomessakin noin 1000–2000 ihmistä – on kuitenkin tabu ja "denialismia" eikä elintärkeää informaatiota, jota poikkeustilan ja paniikin keskellä nimenomaan täytyisi levitttää.

"Koronadenialismi" yhdistyy tietysti "ilmastodenialismiin". Meidät, jotka uskallamme epäillä kieltolakien ja karanteenin tarpeellisuutta, samastetaan heihin, joille kaikkien vuodenaikojen kouriintuntuva ja silminnähtävä keskimääräinen lämpeneminen ei riitä todisteeksi ilmastonmuutoksesta. Ikävä kyllä tämä paljastaa jotain oleellista kielteistä "denialismin" käsitteen käytöstä ja käyttäjistä. Olen tuhansien muiden tavoin luullut, että sillä viitataan ilmiselvän ja varman, tutkitun ja todistetun ilmiön kieltämiseen. Nyt sillä tarkoitetaan valtavirtatotuuden kieltämistä eli sitä, mitä mediakritiikki yleensä harjoittaa. Eikä siinä vielä kaikki: poliittisessa poikkeustilassa valtavirtatotuus on yhtä kuin hallituksen edustama kanta, joten "denialismista" puhuminen illegitimoi ylipäänsä oppositioajattelun. Tämä on demokratian kannalta lievästi sanoen kyseenalaista.

Näin ollen on syytä kysyä: onko "denialismista" puhuvien silmissä myös ilmastonmuutoksen kyseenalaistajien pahin synti valtavirtatotuuden kritiikki eikä ilmiselvä valehtelu? Jos edellinen, olemme pahassa pulassa. "Denialismista" puhuvat ovat nimittäin yhtä kuin kapitalismikriittisten – ja tässä mielessä yhteiskuntakriittisten – nykyinen valtavirta. Jonkin silmänkääntötempun avulla yhteiskuntakritiikki on käännetty uskollisuudeksi 1) tieteen ja tutkimuksen valtavirralle, 2) kaikkein vallakkaimmalle valtamedialle (Suomessa Yle ja HS), 3) julkisille organisaatioille (koronapandemian tapauksessa THL, WHO) ja 4) hallitukselle silloin, kun se on ainakin näennäisesti edellisten kanssa linjassa. Tämä ei ole yhteiskuntakritiikkiä, vaan yhteiskuntajärjestyksen – Systeemin – aktiivista puolustamista.

Eduskuntavaalien 2019 alla tein kokeiluja vaalikoneilla. Yksi niistä oli tavanomaista libertaarimpien kantojen syöttäminen: enemmän vapauksia, vähemmän kieltoja ja rajoituksia, muutoin "normaali" oma poliittinen näkemys. Tulokset olivat hälyttäviä. Yleensä minulle tarjotut punavihreät ryhmät tekivät tilaa kärjessä, piraattipuolue nousi keulille ja feministinen puolue putosi koko puoluelistan viimeiseksi. Samastuttuani 20 vuotta feminismin käsitteeseen olin hämmentynyt ja järkyttynyt, kun vaalikone väänsi minulle rautalangasta, että nykyään feminismi tarkoittaa Sääntö-Suomen äärimmäistä kannattamista. Koronakriisi on tarkentanut, että kaikenlainen "punavihreys" on sitä yhtä lailla. Ennenkin holhousyhteiskuntapuolueena esiintyneen SDP:n kohdalla asia ei tule valtavana yllätyksenä, vihreiden kohdalla tulee ja vasemmistoliiton tapauksessa todistaa lukuisat oikeistolaisten väittämät, joita vastaan olen kärryiltä pudonneena jaksanut inttää. Toki se todentaa myös oman aiemman väitteeni, että vasemmiston ennen ajama työväenluokan vapautus on vaihdettu samaksi työväenluokan holhoukseksi, jota porvarivallanpitäjätkin ovat harjoittaneet. "Kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista." Näin siis kirjoitin kesäkuussa 2019.

Samasta tekstistä löytyy toinenkin esiin pulpahtava asia. "Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen 'vasemmistolaisiksi' on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia ajatuksia ja ihmisiä." Klassisessa mielessä Suomessa ei ole vasemmistoa, vaan sen paikan ja nimen on vallannut antivasemmisto, joka pyrkii tukahduttamaan kapinan. (Asetelma kääntyy toki ylösalaisin, jos katsotaan vasemmiston nyt olevan oikeasti vallassa. Luultavasti molemmilla poliittisilla suunnilla moni luulee näin. Siinä tapauksessa vasemmistolaisuuden täytyisi kuitenkin tarkoittaa myös hävittäjähankintoja ja tukea kapitalistisille bisnesfirmoille, mikä olisi jo aika paksua.) Tässä valossa on perin pohjin ymmärrettävää, miksi äärioikeisto samastuu nykyään kapinaan, vapautukseen ja vastarintaan. On typerryttävää – ainakin minunlaiseni Y-sukupolvea vanhemman, turvallisuushakuisuutta vierastavan ihmisen silmissä – että kapina Systeemiä vastaan on perinteisiä vasemmistolaisia arvoja kannattavissa piireissä hylätty.

Toinen näkökulma: onko uskollisuus neljälle kolmannessa kappaleessa mainitulle kohteelle oikeastaan uskovaisuutta? Suomalainen(kin) kulttuuri kantaa vuosisatojen uskontokeskeisyyden perimää, mutta nyt varsinainen uskonnollisuus on siivottu marginaaliin. Suomalaisen sosiologian edesmennyt suuruus Antti Eskola, joka viimeisinä vuosikymmeninään tutki ja pohdiskeli juuri uskontoa, lausui usein lainatut sanat: "Eivät ihmiset vapautta halua, vaan jotain, jolle alistua." Itse en tunnista itsessäni tuollaista ihmisyyttä (päinvastoin aidon vapaustaistelijan henkeen ja vereen), mutta oletettavasti Eskola on heihin jatkuvasti törmännyt. Kun katselee, kuinka valmiita 2020-luvun alun "vasemmistolaiset", "vihreät" ja "feministit" ovat luopumaan omasta ja toisten yksilönvapaudesta ja panemaan kaiken toivonsa Jumalaan... anteeksi, siis tieteeseen ja tutkimukseen, valtamediaan, julkisiin organisaatioihin ja Sanna Marinin oikeamieliseen hallitukseen, yhtäkkiä tuntuu selvältä, että nämä ovat samaa kansaa, johon Eskola vanhoilla päivillään tutustui. Se on täydelleen eri ihmisryhmä kuin hänen ja kaltaistensa 1960–70-luvulla edustama radikaalivasemmisto. Siis "väärät" ihmiset.

Uskonnolliseen perimään viittaavat myös moralismi, hyveellisyyden ilmaisut, askeesia lähestyvä itsekuri ja "ankarat ajat" -diskurssi. Viimemainittu on yhdistynyt ilmastonmuutokseen: tietty ihmisryhmä on tuntunut odottavan suorastaan vesi kielellä, milloin pääsemme siirtymään tiukasti säädeltyyn, askeettiseen ekoyhteiskuntaan. Nyt, kun ilmastototalitarismia yhä saadaan odottaa, tämä ryhmä ottaa koronatotalitarismin avosylin vastaan tulevaa ennakoivana korvikkeena (mikä selittää myös "denialismin" käsitteen sujuvan uudelleensijoittamisen). Muun muassa minun tarjoamistani vaihtoehtoisista, positiivisista tulevaisuudenkuvista on tykätty vaieta. Toisaalla nimimerkki Untamo kirjoitti "vastuullisuusperformanssista ja moraalipaniikista keskellä poikkeustilaa": ihmiset pyrkivät ilmaisemaan oman moraalisen ylemmyytensä ja oikeauskoisuutensa, missä taudin leviämisen todellinen välttäminen on oikeasti toisarvoista. Untamo viittaa ilmiön yhteydessä myös "fasistiseen tendenssiin", minkä jälleen kerran luulisi liittyvän oikeistolaisiin. Mutta "pysy(y/n) kotona", "StayHome" ja muut tunnisteet jopa Twitter-käyttäjänimiin asti lisättynä tuntuvat ainakin oman otantani perusteella olevan nimenomaan punaviherpinkki ilmiö. (Pari vuotta sitten käytin usein termiä 'punavihermustapinkki', mutta anarkistit ovat tänä aikana ällistyttävästi kadonneet jäljettömiin.)

Elämme kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, joka on poikkeustilassa myös hyvin autoritaarinen. Yhteiskuntakritiikki sisältää periaatteessa edelleen kapitalismin kritiikin, mutta se on lukinnut itsensä Systeemin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Yhteiskuntakriitikon leiman kantajat samastuvat ihmisten hallintaan eivätkä vapauttamiseen. Samaan aikaan oikealla, missä isoa rahaa ja vahvimman oikeutta halutaan vain vahvistaa, puhutaan vapautuksesta ja vastarinnasta. Klassisessa mielessä vasemmistolaisia eli kapinallisia tyyppejä on oikeistossa ja klassisessa mielessä oikeistolaisia eli moralistisia käskyttäjätyyppejä vasemmistossa. Tämä on kapinatonta kapinaa molemmin puolin – käännetyistä lähtökohdista. Samaan aikaan yhteiskunnan ja maailman todelliset valtiaat hykertelevät tyytyväisinä ja käyttävät kansalle tarkoitushakuisesti syöttämäänsä poikkeustilaa uusien tarkkailu- ja rankaisukeinojen suunnitteluun, jopa kokeiluun. Todellinen vastavoima autoritaarista kapitalismia vastaan ei ole autoritaarinen sosialismi, kansallis-etuliitteellä tai ilman, vaan libertaarinen sosialismi. Se vaatii valtavirtatotuuden kyseenalaistamista, moralistisesta hyveellisyydestä luopumista, ankarien aikojen iloista hylkäämistä.

Elämää ja politiikkaa, eli: Ihminen, olet vapaa!

"Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki, 
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien –
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!"
—Katri Vala: Kukkiva maa (1924)

"I hope I die before I get old
This is my generation"
—The Who: My Generation (1965)

Luonnollisesti Katri Vala kirjoitti luonnosta. Ei liene epäselvää (tuntien 1920-luvun tyylilliset painotukset), että hänen runoonsa sisältyi myös inhimillinen allegoria. "Iloisen 20-luvun" elämäntäyteisen vaikutuksen kumosi ensin paranoidi ja autoritäärinen 1930-luku, sitten sotaisa 1940-luku. Sodan päätyttyä seurasi kuitenkin vauvabuumi, "baby boom", eli syntyivät suuret ikäluokat – angloamerikkalaisittain ilmaisten "boomerit". Kun nämä alkoivat aikuistua 1960-luvun puolivälissä, alkoi selvästi uusi sosiokulttuurinen ajanjakso. Koska nuoria oli paljon, nuoruus oli voima ja nuoret ihmiset joukkovoima. Pete Townshendin vuonna 1965 kirjoittama sukupolvimanifesti ilmaisi, etteivät heidänlaisensa halua koskaan muuttua vanhoiksi, sellaisiksi kuin ihmiset, jotka eivät tykänneet nuorista ihmisistä tai heidän sosiaalisuutensa ja kulttuurinsa muodoista. Oikeastaan Townshend sanoitti uudelleen Nicholas Butlerin vanhan ajatuksen hautakivistä, joissa lukisi: "Died at 30. Buried at 60."

Loppuvuonna 2019 levisi sosiaalisissa medioissa muoti-ilmaus "OK boomer". Sitä käytettiin välinpitämättömänä, ylenkatsovana reaktiona suurten ikäluokkien (ja näitä seuraavien, lähinnä 1950-luvulla syntyneiden ikäluokkien) harjoittamaan 1980–2000-luvulla syntyneiden sukupolvien vähättelyyn. Ilmauksen käyttäjät olivat leimallisesti Y-sukupolvea eli millenniaaleja tai vielä nuorempaa Z-sukupolvea. Y-sukupolvella on totuttu tarkoittamaan noin 1980–95 syntynyttä ikäryhmää; millenniaalin käsite sen sijaan on alkuaan viitannut 1982–99 syntyneisiin ikäluokkiin, jotka ovat syntyneet ennen 2000-luvun alkua mutta täysi-ikäistyneet sen jälkeen. Käytännössä nämä käsitteet ovat sekoittuneet. Z-sukupolvi on syntynyt Y-sukupolven jälkeen. Tunnetuin siihen luettu henkilö on Greta Thunberg. Ennen Y:tä – 1960-luvun jälkipuolella ja 1970-luvulla – on loogisesti syntynyt X-sukupolvi, johon minulla on kyseenalainen kunnia lukea itseni. X:ää pilkattiin aikoinaan "pullamössösukupolveksi", ja toisaalta se on saanut myös asiattoman osansa nuorempien "OK boomereista".

Elämme siis jo lähtökohtaisesti sukupolvisen vihan tai etäännyksen aikaa. Suomessa antaa oman erityislisänsä nykyisen hallituksen kokoonpano. Pääministeri Sanna Marin ja sisäministeri Maria Ohisalo ovat syntyneet 1985. Valtiovarainministeri Katri Kulmuni ja opetusministeri Li Andersson ovat vuosikertaa 1987. Heidän lisäkseen Marinin hallituksessa on seitsemän 1970-luvulla syntynyttä ministeriä. Ikänestori, ulkoministeri Pekka Haavisto, on tämän tekstin ilmestymispäivänä tasan 62-vuotias. Hallituksessa ei siis ole yhtään suurten ikäluokkien edustajaa, sen johdossa on millenniaali ja keski-ikä on noin 48 vuotta, mikä viittaa X-sukupolveen. Marinin hallituksesta siis puuttuu kokonaan ns. tuottavan työiän ylittäneen ikäryhmän viisaus ja elämänkokemus; sen sijaan nuorten aikuisten liikoja kyselemätön toimintakyky ja dynaamisuus ovat hyvin edustettuna.

Yllä kuvattu Marinin hallitus on nyt koronakriisin aikana sulkenut koulut, yliopistot, kirjastot, museot ja valtakunnanrajat, kieltänyt ihmisten kokoontumiset (mukaan lukien mielenosoitukset) ja määrännyt 70 vuotta täyttäneet kotiarestiin. Seitsenkymppiset eivät ole alistuneet nuorempiensa komenteluun, vaan asioineet ja tavanneet toisiaan niin kuin liikkeellä ei olisi ennen nähtyjä viruksia kummempaa. Toisin kuin nuoremmilla tulee mieleen, edellinen statement on paikkaansapitävä. Tämän päivän seitsenkymppiset olivat nimittäin lapsia, kun aasialainen influenssa tappoi kaksi tai ehkä jopa neljä miljoonaa ihmistä, ja viettivät kukkeaa nuoruuttaan, kun hongkongilainen influenssa sairastutti miljardi ja surmasi noin miljoona ihmistä. Jälkimmäinen tapahtui syksyn 1968 ja talven–kevään 1969 aikana. Kaikki me kulttuuri- ja yhteiskuntahistoriaan perehtyneet tunnemme siltä ajalta vallan muuta: hippiliikkeen, radikalismin, Vanhan valtauksen, Méxicon olympiakisat, keskioluen vapautumisen, erotiikan ja valtavat määrät aivan mahtavaa populaarimusiikkia.

Päättäjät ovat pääministerin johdolla puhuneet riskiryhmien suojelusta ja kuinka kaikkien täytyy osallistua siihen. Päättäjiltä unohtui kuitenkin kysyä, haluavatko riskiryhmät tätä suojelua. Suurista ikäluokista, jotka ovat riskiryhmää jo ikänsä puolesta, hyvin moni pitää karanteenipolitiikkaa lähinnä vapaudenriistona ja infantilisoivana holhouksena. Kun tuntee 1960–70-luvun – suurten ikäluokkien leimallisen sosiokulttuurisen kukoistuskauden – painotukset ja virtaukset, ymmärtää koronakriisin tehohoidon sotivan heidän pyhiä arvojaan vastaan. Yhteiskunta, joka kieltää ihmisten kohtaamisen? Se on vapautta ja rakkautta vihaava yhteiskunta.

Sosiaalisissa medioissa "kurittomia" yli 70-vuotiaita on demonisoitu ja heihin kohdistettu suoranaista sukupolvivihaa. Valtamedia on myös maalannut heistä huvittavaa kuvaa esimerkiksi "anarkistimummot"-käsitteen kautta. Toimittajat ovat sen verran nuorempia ja sisällä 2010–20-luvun ideologisessa ympäristössä, että heiltä on unohtunut, kuinka moni suurten ikäluokkien edustaja on sydämessään anarkisti. Kaikki tämä väärinymmärrys on osoittanut, että seitsenkymppisten ja vallakkaamman sukupolven välissä on jälleen sukupolvien välinen kuilu: viisikymmentä vuotta sitten se oli heidän ja heitä vanhempien välillä, tänä päivänä heidän ja heitä nuorempien välissä. Suuret ikäluokat eivät siis muuttaneet maailmaa, vaan he olivat yksin erilainen sukupolvi. Samalla tämä selittää yllättävän hyvin, miksi nykyajalla tuntuu olevan enemmän yhteistä 1930- ja 1950-luvun kuin 1970- ja 1990-luvun kanssa.

Alkuperäisellä "iloisella 20-luvulla" kirjoitettuun Katri Vala -katkelmaan on syytä palata jo siksi, että sen kukkaisteeman ja elämänvimman yhdistäminen tuoksuu 1960-luvun lopun kulttuuri-ilmapiiriltä. Voisimmeko ymmärtää, että uuden 20-luvun seitsenkymppiset haluavat "elää, elää, elää"? Tähän sukupolvien välisen kuilun toisella puolella tokaistaan, että siihenhän tässä juuri pyritään – turvaamaan heidän elämänsä. 21. vuosisadan valtakulttuuri on niin turvallisuushakuista, kurinalaista ja alistunutta, ettei 'elää'-verbin romanttista merkitystä enää ymmärretä tai muisteta. Enintään se yhdistyy käsitteeseen 'elämys', joka koetaan banaaliksi ja assosioituu kaupalliseen elämystuotantoon, elämysteollisuuteen. Tämä paljastaa, että 2020-luvun alun poliittiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset vallanpitäjät elävät niin syvällä sisällä kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä – omalla kielelläni Systeemissä – etteivät he tiedä muusta. He elävät ja hengittävät Systeemiä. Vapaus Systeemistä on nuoremmille sukupolville täysin mahdoton, sillä pakokeinotkin ovat Systeemin osia. Tietysti teoriassa voi tehdä muutakin kuin katsoa Netflixiä, syödä sipsejä & karkkia tai juoda kalsarikännit, mutta niin radikaali sosiaalinen poikkeavuus johtaisi sosiaaliseen ulkopuolisuuteen. Systeemi ei ole kaapannut ihmisiä valtaansa pakkolaein ja poikkeustiloin, vaan rationaalisella, optimaalisessa suhteessa yksilö- ja ryhmäkeskeisellä ajattelulla: ei kannata, ei seuraa hyvää, ei ole mitään järkeä.

Olen ajoittain pohtinut, kuka Suomea oikeasti hallitsee. Vetävätkö naruista muodollisen demokratian valitsemat päättäjät vai jotkut ihan muut toimijat taustalla? Riippumatta jälkimmäisten kirjaimellisesta valta-asemasta nykyinen hallitus on Systeemin palvelija, koska sen jäsenet sekä piirit, joilta hallitus saa valtuutuksensa ja vaikutteensa, ovat yksilötasollakin riippuvaisia Systeemistä. Suurista ikäluokista vain harvat ovat Systeemin orjia. Sen sijaan niitä on aina elähdyttänyt vapaus. Se elähdyttävä vaikutus näkyy, kuuluu ja tuoksuu edelleen. Kaikki sodanjälkeisen ajan sosiokulttuuriset virtaukset ja painotukset, kriisit ja pandemiat nähneellä sukupolvella on kaksi kertaa niin paljon elämänkokemusta kuin maamme pääministerillä. Siksi on ymmärtämättömyyttä ja sukupolvivihaa infantilisoida ja demonisoida sitä, nimitellä kurittomiksi, komennella ja holhota. Enemmän ymmärrystä sisältyy siihen, että ihminen on pohjimmiltaan vapaa.