Villi vapaudenkaipuu ja poliittisen korrektiuden kirous

Tätä kirjoittaessani Suomessa on vastikään aloittanut toimikautensa vasemmistolaisin hallitus muutamaan vuosikymmeneen. Niin kuin kirjoitin kesäkuun alussa, valtamedia on tehnyt voitavansa hallituksen kumoamiseksi tai ainakin sen legitimiteetin tuhoamiseksi. Ennen kaikkea hallituksen veropolitiikka on esitetty itsestäänselvyyden lailla jonakin, mitä kansa vastustaa. Muutakin sääntelyä on ennätetty kauhistelemaan. Ilta-Sanomien ja kumppaneiden kampanja on vetänyt mielipidekäsityksensä sieltä kuuluisasta hatusta, mutta se menee täydestä hyvin moniin, jotka eivät välttämättä ole yhteiskunnan hyväosaisia. Toki heidän näkökulmansa saattaa muuttua, kun uuden politiikan vaikutus alkaa tuntua positiivisesti.

Joka tapauksessa voi kysyä: miksi monen työväenluokkaisen on helppo yhtyä punavihertävän hallituksen haukkujiin? Eikö pitäisi olla päivänselvää, että hallitus, jossa on mukana niin SDP kuin vasemmistoliitto ja josta puuttuu köyhien ainainen kurittaja kokoomus, on työväen puolella? Eipä hyvinkään – enää. Jossain vaiheessa on unohtunut, että vasemmiston ajama työväenluokan aseman parantaminen merkitsi myös työväenluokan vapauttamista. Nykyään punavihreät ryhmät tapaavat nähdä työväenluokan porvarilliselta pohjalta eli sääntelyn ja holhouksen kohteena. Demarit ovat ennenkin ajaneet sääntelyn lisäämistä, mutta varsinainen vasemmisto ymmärsi pitkään työväen vapauden ja luonnollisesti kapinan päälle. 2010-luvun "vasemmisto" on kuitenkin täysin sosiaalidemokraattinen yksikkö, ei sosialistikapinallinen tai vallankumouksellinen.

Julkista sektoria ei voi kapitalismiin pohjaavassa yhteiskunnassa (jälleen)rakentaa ilman kunnon veroja. Niinpä nykyinen vasemmisto on yhtä mieltä vahvan verotuksen tarpeellisuudesta. Minäkin kannatan sitä nykyoloissa. Entisaikaan oli kuitenkin olemassa vasemmisto, joka ajoi järjestelmää, joka heittäisi kansalaisten verohuolet hevon hittoon. Jos sosialismissa tehtäisiin töitä pääasiassa valtiolle, se maksaisi työläisille sopivaksi katsotun palkan, jota ei olisi tarvetta verottaa mitenkään. Vapaus! Tänä päivänä tällaiset skenaariot on hylätty, ja oikeistolaisen valtamedian on turhan helppo niputtaa verojen aiheuttama kiusa yhteen muun sääntelyn kanssa osaksi sosiaalidemokraattista holhousyhteiskuntaa. Asiaa ei paranna se, että kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan jälleen yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi (alitajuisesti) uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista.

Oma lukunsa vapauden rajoittamisessa on poliittisen korrektiuden ihanne, joka on viime aikoina samastettu vahvasti vasemmistoon. Enää ei riitä, että ymmärtää olla nimittämättä tummaihoista "neekeriksi", homoseksuaalia "hintiksi", lihavaa ihmistä "läskiksi" ja mielenterveysongelmaista "hulluksi". Täytyisi vielä osata sukupuolivähemmistöihin liittyvä sanasto, tajuta 'ylipainoinen'-sanan ylläpitävän käsitystä ihannepainosta, varoa 'hullu'-adjektiivin käyttöä ylipäänsä ja tietää, missä yhteyksissä on hyvä käyttää termejä 'naisoletettu' ja 'miesoletettu'. Kirjallinen sivistys ja oppineisuus auttavat näissä asioissa, ja niitä on yleensä vähiten työväenluokalla ja maatalousväestöllä – niinpä niitä sorretaan. Avuksi saattavat olla myös kontaktit kulttuurieliittiin. Syrjäseudun, maaseudun, pikkukaupunkien tai edes lähiöiden asukeilla niitä kontakteja ei yleensä ole. Tältä perustalta on turhan helppo katsoa, että poliittinen korrektius on urbaanin sivistyneistöeliitin projekti, ja mikäli vasemmisto samastuu siihen projektiin, vasemmisto samastuu urbaaniin sivistyneistöeliittiin.

Poliittisen korrektiuden ja vasemmiston yhteydellä on lyhyt historia. Ennen keskiluokkaistaustaisen uusvasemmiston syntyä poliittinen korrektius saattoi kyllä assosioitua sosiaalidemokraatteihin, mutta heidän lisäkseen – ehkä vielä leimallisemmin – konservatiiviseen oikeistoon. 2010-luvulla konservatiiviseksi oikeistoksi kutsuttu poliittinen ryhmä on sen sijaan vastustanut kaikkein hanakimmin poliittisen korrektiuden ihannetta. Voidaan kysyä, onko tällainen oikeisto laisinkaan konservatiivinen. Toki se on lukuisissa asiakysymyksissä vanhoillinen, jopa taantumuksellinen, mutta 'konservatiivisen' vastakohta on 'liberaali', joka palautuu latinan sanaan 'libertas' eli 'vapaus'. Ja tämä jengi tuntuu välillä ymmärtävän paljon vasemmistoa paremmin vapauden päälle. Verotusta haluttaisiin helpottaa ja yksinkertaistaa, holhoava sääntely purkaa, sanallista ja kuvallista ilmaisua ei saisi rajoittaa kielloilla.

Luonnollisesti poliittinen korrektius ilmenee myös siten, että pitäisi julkisesti (ts. sosiaalisessa mediassa) kannattaa kaikenlaisia alkoholi- ja tupakkakieltoja, paskalakeja ja kypäräpakkoja. Jos ei muuten, asiaa perustellaan huonolla esimerkillä alaikäisille. En tiedä, onko asiasta tehty tutkimuksia, mutta lasten ja nuorten varjelu ns. karulta todellisuudelta haiskahtaa kyllä erittäin porvariluokkaiselta käyttäytymiseltä, kun taas työ- ja maatalousväestön piirissä pienten ihmisten on todennäköisemmin annettu itse oppia elämää. Tähän väliin on helppo tulla tuputtamaan omaa moraalikäsitystä, mutta mikäli porvarillista moraalia pitää moraalisin perustein parempana kuin alempien yhteiskuntaluokkien moraalia, kyse on porvariston luokkavallan ylläpitämisestä. Sellaiseen ei vasemmiston pidä haksahtaa.

Holhoava sääntely ja poliittinen korrektius ovat varsinainen kirous, kaksipäinen perkele, josta kaikkien yhteiskuntakriittisten toimijoiden pitäisi hankkiutua eroon. Sana yhteiskuntakritiikki sisältää jo itsessään ajatuksen, että kritisoidaan jotakin yhteiskunnan toiminnan kannalta oleellista. Yhteiskunnan ylläpitämien rajoitusten ja kieltojen tukeminen ei sovi tämän kanssa yhteen. Vielä vähemmän holhoavan sääntelyn ja järjestelmäfundamentalismin kanssa yhteensopiva lähtökohta on kapina. Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen "vasemmistolaisiksi" on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia (tai "jyrkkiä yhteiskunnallisia uudistuksia ajavia") ajatuksia ja ihmisiä. Konservatiivinen oikeisto on kaapannut itselleen hanakasti kapinallista imagoa varsinkin vuonna 2017 tapahtuneen perussuomalaisen puolueen hajoamisen ja oppositioon ajautumisen jälkeen. Nyt se saa seuraa kokoomusoikeistosta, joka myös tykkää olla edustavinaan vapauttamista (mitä se totuuden nimessä ei edusta vähimmässäkään määrin, ja tätä asiaa myös koko ajan aktiivisesti hämärretään). Lähtökohta on vetoava ja ainakin periaatteellisessa mielessä perusteltu, ja tämä myös vasemmistoliittolaisten pitäisi ottaa huomioon toimiessaan valtamedian jo nyt pahamaineiseksi leimaamassa Rinteen hallituksessa.

Sitä tunnetta, joka on ajaessa autolla ylinopeutta ilman turvavöitä, karjaistessa pari epäkorrektia sanaa kirouksella säestettynä, tempaistessa alkoholihuikat heti pitkäripaisen ovella ja vastaanottaessa muhkean pimeän käteisnipun jostain palveluksesta, ei hiljennä mikään pikkuhitlerimäinen kieltomentaliteetti tai holhoava lässytys. Enintään se hiljenee, mikäli alemmilla yhteiskuntaluokilla ei ole mitään syytä kapinoida. Tämä edellyttää näiden yhteiskuntaluokkien "alemmuuden" hävittämistä, ja sitä ei tapahdu, jos niitä koko ajan katsotaan ja holhotaan ylhäältä käsin.

* * *

(Villi vapaudenkaipuu on Taiskan vuonna 1980 julkaisema albumi, jolla artisti pyrki tietoisesti etääntymään iskelmämusiikista. Levyn tunnetuin esitys on versio Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen laulusta Tahdon rakastella sinua, jossa Taiska laulaa – originaalista poiketen ja käänteisesti – avaavansa portit puutarhaansa. Ne ovat naisen sanoja. Ja toisin kuin eräät ääriainekset etenkin Pride-viikon kyseenalaiseksi kunniaksi luulottelevat, siinä ei ole mitään vikaa. Se näkökulma ei tarvitse Prideä itsetehostukseksi; se vain on.)

Vallankaappausyritys Suomessa

Maaliskuussa 2003 Suomessa käytiin eduskuntavaalit. Keskusta nousi suurimmaksi puolueeksi ohi SDP:n, ja nämä kaksi jättivät kirkkaasti taakseen laskusuunnassa olleen kokoomuksen. Niinpä oli johdonmukaista, että SDP tuli uuteen hallitukseen keskustan hallituskumppaniksi. Keskusta oli voittanut vaalit Anneli Jäätteenmäen ja humaaneja arvoja korostaneen kampanjan vetämänä. Jäätteenmäki kyseenalaisti myös Suomen vallitsevan ulkopolitiikan; Irakin sota oli syttymäisillään, ja keskustan määrätietoinen johtaja halusi pitää Suomen irti USA:n leiristä. Tällaisen keskustapuolueen ja sosiaalidemokraattien yhteistyöhallitus ei kelvannut kokoomukselle ja elinkeinoelämän johtajille. Jäätteenmäen vastustajat osoittivat hänen saaneen entisen pääministerin ja USA:n presidentin keskustelua koskevat tietonsa ulkoministeriön salaisista asiakirjoista. Uusi pääministeri yritti ensin salata tämän. Valtamedia teki silmänkääntötempun, jossa Jäätteenmäen valhe katsottiin paljon painavammaksi rötökseksi kuin Lipposen röyhkeä maanpetos. Julkinen ryöpytys ajoi pääministerin eroamaan tehtävästään. Hänen tilalleen nimitettiin Matti Vanhanen, joka ei ollut profiloitunut Jäätteenmäen vetämän humaanin kampanjan mukaisesti eikä hänellä ollut mukisemista vallinneesta ulkopolitiikasta. Elinkeinoelämä sai mieleisensä sätkynuken, ja Vanhasen hallitus jatkoi edeltäjänsä uusliberalistista linjaa.

Kevään 2003 tapahtumat ovat olleet mielessä, kun on saanut seurata viimekeväisten eduskuntavaalien jälkeistä julkista keskustelua. Suomen tutkitusti kokoomuslainen valtamedia on hyökännyt hallituspohjaa vastaan kuin yleinen syyttäjä. Kun kokoomus oli jälleen kerran jäänyt selvästi kolmanneksi, valtamedia tempaisi välineekseen perussuomalaisten vaalinousun ja yritti kaikin keinoin uskotella kansalle, että perussuomalaisten (ja kokoomuksen) varaan rakentuva hallitus olisi oikeutetumpi kuin SDP:n vetämä. Demarivetoista hallitusta yritettiin absurdisti romuttaa myös uuden kansanedustajan Hussein al-Taeen ikivanhoilla juutalaisvastaisina pidetyillä blogiteksteillä. Kun ilmeni, että hallitustunnustelija Antti Rinteen koalitiossa oli mukana – jälleen – keskusta (eikä kokoomusta tai persuja), valtamedia teki kaikkensa (uskollisine sosiaalisen median apureineen), että huomio ja vastustus kiinnittyisi tähän epäsuhtaan: vaalien huomattavin häviäjä "ei saisi" olla mukana uudessa hallituksessa. Sipilän hallituksen kehnoutta oli aiemminkin yritetty sälyttää yksinomaan keskustan, tai enintään keskustan ja koko eduskunnasta tipahtaneen peitepuolue Sinisen tulevaisuuden niskoille. Kokoomus on kerta kaikkiaan valtamedian suojeluksessa, eikä tämä asia milloinkaan ole ollut niin ilmiselvä kuin keväällä 2019.

Hallitustunnustelija ja hänen ryhmänsä pitivät kuitenkin itsepäisesti pintansa. Prosessin aikana media yritti lietsoa riitaa muun muassa Juha Sipilän henkilön ja entisten oppositiopuolueiden välille sekä – pateettisesti – vasemmistoliiton sisälle. Valtamedia vuoti muun muassa puolivalmiita translain muutosehdotuksia ja kirjaimellisesti viimeisenä päivänä eläinlakiasioita. Ensimmäisessä tapauksessa sosiaaliseen mediaan ilmestyikin joukko vasemmistoradikaaleja ilmoittamaan, että kun vasemmistoliitto toteuttaa sisäisen äänestyksen hallitukseen menosta, he äänestävät tätä vastaan. Suunnitelma kuitenkin epäonnistui, ja vasemmistoliiton jäsenistö äänesti lähes yksimielisesti hallitukseen menon puolesta. Aiemmin samana päivänä myös keskustassa oli hyväksytty hallitukseen osallistuminen. SDP, vihreät ja RKP olivat siinä vaiheessa jo nimenneet omat ministerinsä.

Rinteen hallitus on siis toteutumassa, ja sillä on hallitusohjelma. Valtamedia on tehnyt voitavansa haukkuakseen ja kyseenalaistaakseen sen, ja toimittajien usein pidätellyn kritiikin lisäksi mediaan on marssitettu mahtava joukko oikeistosetiä ilmaisemaan vastustuksensa. Ylen artikkeli muotoili jopa hallitusohjelman vastaanottoa kuvaavaan otsikkoonsa sen "enteilevän konkurssia" ja olevan "hiekalle rakennettu huvila". Huono-osaisten ja ympäristön asemaa parantava hallitusohjelma on sumeilematta leimattu "ankeaksi" muun muassa Veronmaksajain Keskusliiton vuolaasti ääneen päästetyllä suulla. Helsingin Sanomat julkaisi jo etukäteistietojen perusteella verolaskurin, jonka tehtävä oli ilmoittaa kansalle, että hyi hyi, taas ne demarit korottavat veroja. Uusi hallitus on yritetty lytätä peräti sillä syyllä, että sen ministereistä enemmistö on naisia. Sipilän hallituksen räikeä miesenemmistö hyväksyttiin. Kaikki tämä todistaa meille, ettei valtavirtajulkisuus aio tulevaisuudessakaan taipua Rinteen hallitusta kannattamaan, vaan jatkaa entistä avoimemman kokoomuspropagandan suoltamista.

Mutta vieläkään hallitusta ei ole kaadettu eikä nujerrettu. Suomeen on oikeasti syntynyt hallitus, joka valtamediankin mukaan on vasemmistolaisin pitkään aikaan – valtamedia tosin piti tätä huonona asiana (jälleen yksi tragikoominen epäonnistunut yritys viedä uudelta hallitukselta oikeutus), mutta kyseessä on hyvä asia yhteiskunnan huono-osaisille ja ympäristölle. Näin ollen Suomessa on tapahtumassa radikaalein poliittinen suunnanmuutos sitten kevään 1987 eli 32 vuoteen. Vappuaattona 1987 virkaansa astunut Holkerin hallitus oli maamme ensimmäinen uusliberalistinen hallitus; nyt olemme saamassa ensimmäisen senjälkeisen hallituksen, joka ei ehkä ole täysin ei-uusliberalistinen, mutta ainakin kääntää kehityskelkan poispäin uusliberalisoinnista, kohti hyvinvointiyhteiskunnan jälleenrakennusta. Tämä on niin dramaattinen suunnanmuutos, ettemme ehkä osaa ymmärtääkään. Uusliberalisointi on käytännössä tarkoittanut päätösvallan asteittaista hivuttamista pois lailliselta demokratialta, ylikansallisen suurpääoman ja bisneksen ahneisiin kouriin. "Punavihreä" hallitusohjelma voi tarkoittaa päätösvallan nappaamista niiden kourien ulottumattomiin. Hallitusohjelmaa ei myöskään ole teetetty amerikkalaisella konsulttitoimistolla, vaan demokraattiset päättäjät ovat – ainakin tähänastisen tiedon valossa – suunnitelleet sen itse. Näin ollen uusi hallitus noudattaa edeltäjistään poiketen Suomen perustuslakia, jonka mukaan "valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle".

Emme kuitenkaan ole vielä turvassa ahneilta kourilta. Vuoden 2003 tapahtumat on mahdollista nähdä vallankaappauksena, jossa demokraattisen mandaatin saanut pääministeri syrjäytettiin ja hänen tilalleen nimitettiin kabinettivallanpitäjien sätkynukke. Myös vuonna 2017 tapahtuneessa perussuomalaisen puolueen hajottamisessa, uuden peitepuolueen perustamisessa ja sen tempaisemisessa hallituspuolueeksi ilman minkäänlaista demokraattista mandaattia on vallankaappauksen piirteitä. Vuoden 2019 kevätkaudella olemme saaneet todistaa, kun valtamedia on yrittänyt haalia itselleen sen päätösvallan, kenellä on oikeus nimittää hallitus tai olla hallituksessa ja millä ehdoin. Valtamedia ei kuitenkaan ole Suomessa itsenäinen toimija. Sen taustalla ovat ennen muita kokoomuslainen oikeisto ja elinkeinoelämän johtajat sekä niiden taustoilla toimivat ylikansallinen bisnes ja suurpääoma – nämähän viime kädessä omistavat valtamedian lukuun ottamatta Yleä, joka on edeltävän oikeistohallituksen aikana profiloitunut selvästi oikeistolaiseksi. Niinpä valtamedian voi nähdä olleen mukana toteuttamassa epäsuoraa vallankaappausyritystä. Ylen rooli tässä asetelmassa on erityisen arveluttava, sillä se vihjaa, että Ylessä uskotaan yhä vallan pysymiseen entisissä kourissa. Sisäpiirissä voidaan tietää jotain, mitä me pulliaiset emme tiedä. Meidän on edelleen varauduttava siihen, että hallitusta vastaan hyökätään toden teolla ja politiikan suunnanmuutos pyritään kaikin voimin pysäyttämään. Vastassa on vaaralliset voimat, joilla on vanha hegemonia, poliittisen aivopesun osaamista ja loputtomasti rahaa. Mikäli tiedostamme tämän vallankaappausuhan, olemme parempia pysäyttämään sen.