tiistai 7. toukokuuta 2019

Poliittisten suuntien hämärtämisprojekti

Perinteisesti politiikan merkittävin akseli on sijoittunut vasemmiston ja oikeiston väliin. Vasemmisto ja oikeisto on puolestaan määritelty sen mukaan, kuinka ne suhtautuvat kapitalismiin ja sosialismiin. Viime vuosikymmeninä on alkanut korostua toisen – diagrammeissa pystysuuntaisen – akselin merkitys. Sen ääripäiksi on sijoitettu liberaalit ja konservatiivit. Tällaisenaan nelikenttä on hyvin toimiva politiikan kuvaaja myös nyky-Suomessa.

Elämme kapitalismissa ja porvariston luokkavallan alla. Niinpä meillä on yhteiskunnan näennäisestä demokratialuonteesta huolimatta yksi poliittinen suunta, joka hallitsee ja määrää. Edelleen (näennäisestä) demokratialuonteesta johtuen se – oikeisto – käy jatkuvaa taistelua ihmisten sieluista. Niinpä se kehittää uusia ja uusia keinoja taatakseen oman valtansa ja ennen kaikkea sen edustamien bisnesvallanpitäjien ja suurpääomapiirien vallan. Nykyisessä informaatioyhteiskunnassa yksi keskeisimmistä vallanpitämisen välineistä on media. Oikeistoporvarit omistavat valtamedian, ja mediaeliitistä on tutkitusti puolet kokoomuslaisia. Viime aikoina sosiaalisen median merkitys on korostunut. Näin ollen vallanpitäjien on täytynyt ujuttaa somekeskusteluun ideoita, jotka – niiden levittäjien omasta poliittisesta kannasta riippumatta – auttavat ylläpitämään oikeistoporvareiden valtaa.

Uusvasemmistosta olen kirjoittanut ennenkin. 1960-luvulla USA:sta ja Britanniasta lähtenyt ja pian Suomeenkin levittäytynyt, enemmän moraalinen kuin luokkakantainen vasemmisto piti muun muassa ihmisoikeus-, rauhan- ja ympäristöliikkeen sinänsä osana vasemmistoa. Vaikka poliittisen keskustelun valtavirta mieltää uusvasemmiston juuri tuon ajan liikkeeksi, itse näen, että uusvasemmisto levittäytyi kaikkialle vasemmistoon postmodernismin myötä 1980–90-luvulla. Siitä on tullut oikeistoporvareille hyvin tärkeä työrukkanen: vasemmiston suora yhteys työväenluokkaan on katkennut ja "tiedostava etujoukko" (marxilainen käsite) on vaihtunut useimpien huomaamatta kulttuurieliitiksi. Keskiluokkainen elitismi ei tietenkään kelpaa työväenluokalle, jolle on kaupiteltu toinen oikeistoporvareiden tärkeä työrukkanen – konservatiivinen oikeistopopulismi. Hyvin monissa maissa, Suomi mukaan lukien, populistis-konservatiivisesta oikeistopuolueesta on tullut isompi kuin vasemmistopuolueesta (jollaiseksi SDP:tä ei ole viitsinyt kutsua enää vuosikymmeniin).

Tässä kuviossa on jo paljon mätää. Silti aina välillä saattaa käydä, että suurimmaksi puolueeksi lipsahtaa jokin muu kuin porvarillinen oikeistopuolue – ja vasemmistolle tai punavihreille ryhmille vaalivoitto. Oikeistoporvarit eivät tietenkään ole tyytyväisiä tähän asiantilaan. Tällaisten tilanteiden varalle heillä on suunnitelma vaikuttaa vasemmistolaisuuden sisältöön, mikä on oikeistoaatteen työväenluokalle myymisen luontevaa jatkoa. Vasemmistolaisuudesta on haluttu tehdä porvareille vaarallisen sijaan turvallinen. Konsti on ollut yksinkertainen: vetoaminen konservatiivisen oikeistopopulismin uhkaan. "Konservatiivisen oikeiston" vastakohta on luonnollisesti "liberaali vasemmisto" (Liberal Left), joka Suomessa tunnetaan "vihervasemmiston" nimellä. On luotu liberaalien (vihreiden) ja vasemmistolaisten yhdessä jakama poliittinen kenttä, mikä on 1) yhdistänyt vasemmiston (käsitteen) entistä tiiviimmin liberalismiin, 2) etäännyttänyt sitä edelleen työväenluokasta. Harva malttaa enää muistaa, että Marxin mukaan liberalismi oli nimenomaan porvariluokan ja kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän ideologia.



Twitterissä Risto Hietala esitteli Helsingin Sanomista lainatun nelikentän (jonka ääripäitä siis ovat vasemmisto, oikeisto, liberaalit ja konservatiivit) käännettynä vinoon. Vaaka-akselille onkin näin saatu vasemmistoliberalismi vasemmalle, oikeistokonservatismi oikealle. Tällä akselilla eduskuntapuolueista vasemmistoliitto on vasemmalla ja perussuomalaiset oikealla, vaikka perinteisellä vasemmisto–oikeisto-akselilla kokoomus ja myös Liike Nyt sijoittuvat persujen oikealle puolelle. Riippumatta siitä, mikä oli Hietalan vinouttamisen tarkoitus, tämä kuvastaa erinomaisesti uuden muunnellun vasemmiston – ja oikeiston – sisältöä. Samassa linjassa on ollut usean vasemmistolaisen, muun muassa Pia Lohikosken, höpinä kokoomuksen viimeaikaisesta "oikeistolaistumisesta".

Kaikkein kuvaavin osoitus oikeiston ja vasemmiston käsitteiden hämärtämisestä on kuitenkin keskustelu "äärioikeistosta" ja "äärivasemmistosta". Olen ollut vähemmistössä yrittäessäni muistuttaa, ettei "äärioikeisto" tarkoita radikaalia keskustaoikeistoa, vaan ihmisiä, jotka ovat äärimmäisenä oikealla. Ymmärrän yhä vasemmiston ja oikeiston suhteessa sosialismiin ja kapitalismiin, ja sillä periaatteella Suomen oikeistolaisin puolue on koko ajan ollut kokoomus – tähän itse asiassa yhtyvät jopa valtamediassa esitetyt nelikentät. "Äärioikeistoa" ovat näin ollen innokkaimmat yksityistäjät, hyvinvointiyhteiskunnan purkajat, yhteiskunnan heikoimpien tukien lakkauttajat ja he, jotka alistavat ihmisten kärsimyksen bisnekselle. Suhteellisesti ajatellen Sipilän hallitusta voi pitää äärioikeistolaisena, koska se on kaikista hyvinvointiyhteiskunnan rakennusvaiheen jälkeisistä hallituksista vienyt Suomea kaikkein voimakkaimmin edellä kuvattuun suuntaan. Vastaavasti "äärivasemmisto" ei tarkoita ihmisoikeusasioista sarjamielensäpahoittavia vasemmistonuoria, vaan ihmisiä, jotka kannattavat kaikkein laajamittaisinta yhteisomistusta ja/tai yhteiskunnallistamista. Tähän ryhmään lukeudun väljästi ajatellen itsekin.

On tosin ehkä harhapolku kuvitella, että termien "äärioikeisto" ja "äärivasemmisto" väärinkäyttäjät sekoittaisivat äärilaitaisuuden ja radikalismin, sillä – aiempaan viitaten – he saattavat sen sijaan sekoittaa oikeiston ja oikeistokonservatismin, toisaalta vasemmiston ja vasemmistoliberalismin. Äärioikeistolaisessa USA:ssa vasemmisto ja liberaalit on jo kauan samastettu toisiinsa. Suomeen tämä on tuotu "vihervasemmisto"-höpinän muodossa. Olen yrittänyt ennen kaikkea Twitterin, tämän blogin ja ehkä satunnaisesti Facebookin kautta muistuttaa, ettei vihervasemmistoa ole olemassa, ettei äärioikeisto tarkoita radikaalia keskustaoikeistoa, ettei vasemmiston käsite sisällä liberalismia eikä oikeiston käsite konservatismia. Jälleen olen ollut vähemmistössä. Vasemmistokeskustelijoiden enemmistöön viitaten voi ikävä kyllä sanoa Paavo Haavikolta lainatut sanat: he tekevät sen itse.

Vinoon käännettykin nelikenttä muistuttaa joka tapauksessa yhdestä yllä mainitsemattomasta lempiaiheestani. Yksi nelikentän kulmista on nimittäin tyhjä. Suomessa ei ole ainuttakaan vasemmistolaista ja konservatiivista puoluetta – ei eduskunnassa, eikä itse asiassa sen ulkopuolellakaan. On kuitenkin helppo päätellä, että merkittävä osa äänestäjäkunnasta sijoittuu tyhjään kulmaan. Kuvaavasti esimerkiksi vihreä poliitikko Tuomas Ojajärvi twiittasi 6. toukokuuta, että "perussuomalaisten äänestäjien mielestä PS on kaukana kokoomuksen talouspolitiikasta. Jotain tässä yhtälössä vedätetään ja kunnolla". Vasemmistoliberaalit tätä tuskin uskovat tai ymmärtävät, mutta tuhannet perussuomalaisten äänestäjät ovat oikeastaan vasemmistolaisia. He vain eivät ole yhtään liberaaleja, vaan konservatiiveja – ja heidän pisteestään käsin ei klassisessa nelikentässä lähin puolue edusta vasemmistoa, vaan konservatiivista keskustaoikeistoa. He pettyivät karkeasti persujen lähdettyä mukaan Sipilän hallitukseen, mutta saivat uutta toivoa puolueen hajottua ja toisen puolikkaan haistatettua äärioikeistohallitukselle pitkät. Mahdollisesti he edustavat työväenluokkaa – sitä yhteiskuntaluokkaa, jonka uusvasemmisto hylkäsi.



Valtteri Törmäsen (myös vihreä poliitikko) Twitterissä jakamat vaalidataan pohjautuvat kartat näyttävät, että Suomessa on kuntia, joiden äänestyskäyttäytymisessä yhdistyvät vasemmistolaisuus ja konservatiivisuus. Tällaisia kuntia ovat muun muassa Outokumpu, Ilomantsi, Kuhmo, Valtimo ja Puolanka. Kaikissa näissä keskusta oli suurin puolue, mutta Outokummussa sitä seurasivat SDP, PS, vasemmisto ja KD; Ilomantsissa SDP, PS, KD ja vasemmisto; Kuhmossa PS, vasemmisto, SDP ja KD; Valtimolla PS, SDP, KD ja vasemmisto; Puolangalla vasemmisto, PS, SDP ja kokoomus. Yhdistettynä näissä kunnissa siis puolueiden viiden kärki kuuluu 1) keskusta, 2) perussuomalaiset, 3) SDP, 4) vasemmistoliitto ja 5) kristillisdemokraatit. Kokoomus on pikkupuolue, vihreät likimain lilliputteja ja Liike Nyt sai vain muutamia hajaääniä.

Oikeistoporvarit käyvät taisteluaan ihmisten sieluista, pyrkivät hämärtämään poliittisten suuntien sisältöjä ja osa ihmisistä menee lankaan – myös heistä, joiden nimenomaan ei pitäisi mennä lankaan. Mutta kaikkia he eivät pysty huijaamaan.

Perussuomalaisiin pettyneitä on ennustettavasti jälleen luvassa. Kuka haalii heidän äänensä tulevissa vaaleissa? Onko se vasemmisto, edes jokin vasemmistolainen ryhmittymä, vai jälleen uusi porvareiden masinoima populistinen oikeistohuijaus?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti