Hyvästi, elitistinen historiankirjoitus

Opiskellessani 1990-luvun lopulla Oulun yliopistossa päädyin luentokurssille, joka käsitteli ympäristöliikkeen historiaa Suomessa. Luennoitsija selitti, kuinka puolueisiin sitoutunut vasemmistolainen opiskelija- ja nuorisoliike lakkasi innostamasta yhteiskunnallisesti aktiivista väkeä vuoteen 1976 mennessä, ja niinpä moni ympäristöasioihin liittyvä yhdistys on perustettu vuonna 1977. Itse olin tuolloin lueskellut paljon aineistoa 70-luvun vasemmistoliikkeestä, ja lukemani perusteella 1976 oli liikkeen piirissä vielä hyvin vahva vuosi. Seuraavana vuonna näyttäisi tapahtuneen käänne yleisessä ilmapiirissä (jota heijastelee esimerkiksi Uusi Laulu -lehden musiikillisen skaalan laajentaminen vuoden mittaan): kiinnostuksenkohteita, ja ratkaisuja, ei enää etsitty oikeaoppisten "meidän" piiristä, vaan kaikkialta valtakulttuurin reunamilta. Vuonna 1978 tuo maailma alkoi näyttää jo hyvin toisenlaiselta. Kysyin luennoitsijalta, mikä sai hänet käyttämään vuosilukua 1976 ilmeisemmän 1977:n sijaan. Hän vastasi ajatelleensa, että mikä jälkimmäisenä vuonna näkyy, on jo edellisenä vuonna alkanut. Niinpä.

Historiankirjoitusta vaivaa epämiellyttävä elitismi. Totta kai on selvää, että joukko erinäisiä kulttuuristen tuulahdusten haistelijoita oli jo viimeistään vuonna 1976 antanut sijaa ajatukselle, etteivät ratkaisut ympäristöä, yhteiskuntaa ja kulttuuria koskeviin kysymyksiin löydy puolueisiin sitoutuneesta vasemmistolaisuudesta. Yhtä lailla uskoisin olevan selvää, että saman vuoden – ja hyvin pitkälti seuraavankin – opiskelija- ja aktivistirientoihin osallistuneiden pääjoukko edusti yhä sitä kantaa, että sosialismi ratkaisee ongelmat ja puolue (esimerkiksi SKDL) toteuttaa sosialismin. Mutta kulttuurihistorian kirjoittajia eivät pääjoukot tunnu kiinnostavan. He etsivät "tiedostavaa etujoukkoa" tai vaihtoehtoisesti "eliittiä". Marxilaiselta kannalta nämä kaksi käsitettä ovat toisiinsa nähden jyrkässä ristiriidassa, mutta historiankirjoitus ei ymmärrä niiden eroa tai piittaa siitä. Ajatus tiedostavasta etujoukosta saattaa viehättää kriittistä tutkijaa, mutta se, mitä hän tiedostavaa etujoukkoa etsiessään löytää, on käytännössä eliitti. Wikipedia-määritelmän mukaan eliitti tarkoittaa "valiojoukkoa, parhaimmistoa, hienostoa tai ylintä valtaa käyttävää joukkoa". Tässä tapauksessa kysymys on nimenomaan "valiojoukosta" ja "parhaimmistosta": missä pääjoukko pyöri yhä omassa sosialistisessa utopiapiirissään, liikkeen sisäinen eliitti 'ymmärsi' sen harhaksi, suuntasi katseensa toisaalle ja alkoi perustaa puoluepoliittisesti sitoutumattomia yhdistyksiä.

Hippiliikkeen kulttuurihistoria on myös tavattu kirjoittaa hippieliitin näkökulmasta. Jotkut pitäytyvät etujoukon näkemyksissä niin tiukasti, että he määrittävät liikkeen syntyajankohdaksi 1964 tai jopa 1963 (jolloin ensimmäisiä hippiteemoja nousi esiin Berkeleyn yliopistokaupungissa Pohjois-Kaliforniassa) ja kuolinajankohdaksi syksyn 1967, jolloin ryhmä hippejä järjesti Death of Hippy -happeningin San Franciscon Haight-Asburyssä. Mutta happeningin idea (tästä ideasta on kirjoitettava pian lisää!) on jo sinänsä aivan silkkaa hippi-ideologiaa, eikä hippeyttä voi lakkauttaa hippeydellä. Tätä vasten ei liene yllättävää, että lukemani mukaan USA:ssa itsensä määritteleminen hipiksi oli yleisintä vuonna 1968 ja Suomen varsinaiseksi hippikesäksi on kutsuttu kesää 1970. Silloisessa hektisessä kulttuurihistoriassa nuo ajat olivat pienen ikuisuuden päässä vuosista 1963–64, jolloin The Beatlesin, The Beach Boysin ja Bob Dylanin ensimmäisen kauden kappaleita vasta löydettiin ja hippi-ilmiölle niin olennaiset suuret ikäluokat ("baby-boomers") olivat toisella ikävuosikymmenellään.

Hippiliikkeen ajallisen sijoittumisen (itse näkisin tämän pääjoukkoa ja toisaalta globaalia perspektiiviä painottaen noin 1966–71 tai laveammin jopa 1965–74) lisäksi eliittinäkökulmaa tapaa löytyä sen tulkinnoista, mitä hippiliike oli tai hipit olivat. Esimerkiksi totuutena voi päteä se jonkun Jefferson Airplanen jäsenen möläytys, että "summer of love" oli oikeasti "golden age of fucking". Epäilemättä tämä pitää paikkaansa ihmiselle, jonka elämä vuonna 1967 tapahtui San Franciscon vastakulttuurieliitin sisäpiirissä. On helppo myös kuvitella aito hippikommuuni, jossa nuoruuden ja vapauden innolla tosiaan nussittiin enemmän kuin rakastettiin – kunnes oivaltaa, että valtaosa aidoista hippikommuuneista muualla kuin USA:n vastakulttuurikeskuksissa tai Lontoossa syntyi paljon myöhemmin kuin kesään 1967 mennessä. Hiukan perifeerisemmille seuduille, kuten Suomen kaupunkeihin, "rakkauden kesä" välittyi kauniina suurena kertomuksena, joka uskottiin, koska sitä ei oltu näkemässä tai kokemassa, se haluttiin uskoa ja kaikkialla ilmassa leijaili merkkejä siitä, että tarina oli ainakin osittain totta. Tämä kertomus selvästi inspiroi uskomaan parempaan huomiseen – niin laajalti, että olen valmis arvioimaan jopa 70-luvun vasemmistoliikkeen eläneen koko elinkaarensa samassa jälkihehkussa.

Samanlaiseen elitistiseen historiankirjoitukseen törmää siellä täällä kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Punk ja uusi aalto mullistivat koko populaarikulttuurin vuonna 1977, koska etujoukot ymmärsivät kääntää kulttuuri- ja edistysnälkäiset päänsä punkin ja uuden aallon suuntaan vuonna 1977. Väliäkö sillä, että valtaosassa populaarimusiikin valtavirrasta ei edes 1979–80 kuulunut minkäänlaista vaikutusta tästä mullistuksesta? Suomessa 1990-lukuun assosioituva lama alkoi oikeasti jo 1989 ja sen synkin vaihe oli 1990–92, kunnes vienti lähti vetämään, ja näin ollen 1994–95 puksutettiin jo vahvassa Nokia-johtoisessa nousukaudessa. Väliäkö sillä, että vuonna 1989 ainoastaan Raimo Ilaskivi varoitteli tuhon enteistä, 1990 lamaantui vasta idänkauppa, laman symbolisina merkkihetkinä muistetut työttömien mielenosoitus ja leipäjonojen ilmaantuminen yleiseen tietoisuuteen tapahtuivat molemmat 1993, ja vielä kevään 1995 eduskuntavaaleissa edellinen hallitus sai turpiinsa laman aiheuttajana, ei suosionosoitusta laman selättäjänä.

Kaikkien näiden esimerkkien taustalla on elitistisen historiankirjoituksen oleellisin syy (sen ohella, etteivät kapitalismia ylipäänsä joukot kiinnosta): voittajat kirjoittavat historian. 60-lukulainen hippiliike ja 70-luvun vasemmistoliike ovat aikoja sitten olleet mennyttä. Hippien suhteen kunnia annetaan innovaattoreille sekä heille, jotka ymmärsivät hypätä kelkasta ennen liikkeen näennäistä banaalistumista. 70-luvun vasemmistosta arvoon kohotetaan ne, jotka oivalsivat ennen pääjoukkoa, ettei tämä tie johdakaan onnelaan. Punkin ja uuden aallon vaikutus 70-luvun jälkeiseen populaarimusiikkiin ja -kulttuuriin on täysin lähtemätön – niinpä niitä edeltäneille "vanhoille pieruille" ei kuulu enempää huomiota kuin on väistämätöntä. 90-luvun laman yhteydessä painotetaan vientiyrityksiä – jotka ovat kaikkein kirjaimellisimmin sitä, mitä eliitillä yleensä tavataan tarkoittaa – ja tietysti niitä pelastajia, jotka auttoivat kiskomaan maamme ylös lamasta. Vaikka isolla osalla kansaa lama olisikin jatkunut, myöhemmin ehkä hetkiseksi vähän helpottunut ja kenties 2008–09 tullut jäädäkseen. On olemassa täysin ymmärrettävä näkökulma, jonka mukaan koskaan 1980-luvun jälkeen ei ole ollut nousukautta.

"Voittajat kirjoittavat historian" on yleinen totuus, muttei absoluuttinen totuus. Niin yksinkertaisten perusasioiden kuin demokratian ja tasa-arvon nimissä sen on muututtava. Se muuttuu, kun lopetamme eliittien hyysäämisen sekä historiankirjoituksessa että kaikkialla kulttuurissa ja yhteiskunnassa.

Mielenosoituksista ja niiden osanottajamääristä

Lauantaina 12. maaliskuuta osallistuin Helsingissä Joukkovoima-organisaation järjestämään mielenosoitukseen. Mukana oli riemastuttavan paljon väkeä, ja kulkue venyi todella pitkäksi. Poliisi ja media ilmoittivat jälkikäteen, että mukana oli 8 000 osanottajaa. Itse olin arvioinut meitä olleen varmasti yli 5 000. Näin ollen 8 000 voi periaatteessa pitää paikkaansa.

Joukkovoiman elokuun 22. päivän 2015 mielenosoituksessa, johon myös osallistuin, poliisi kertoi (ja media kaiutti) olleen 5 000 ihmistä. Nyt saamme eteen pienen ongelman. Elokuun mielenilmaukseen osallistui näet täysin varmasti enemmän väkeä kuin tähän maaliskuiseen vastineeseen. Missä 12.3. oli mielenosoittajia Helsingin kaduilla erittäin paljon Suomen mittakaavassa, oli meitä 22.8. aivan mullistavasti. Oman arvioni mukaan maaliskuun Joukkovoimaan osallistui enintään kaksi kolmasosaa elokuun Joukkovoiman osanottajamäärästä – ts. elokuussa oli mukana ainakin puolitoista kertaa niin paljon väkeä kuin nyt maaliskuussa. Jos mielenosoittajia oli nyt todella 8 000, pitää elokuun tapahtuman järjestäjien arvioima 12 000 varmasti paikkaansa ja poliisin sekä valtamedian levittämä viisituhantinen näyttää entistäkin häpeällisemmältä "arviolta".

Lisää ongelmia tulee vastaan, kun muistamme arvion palkansaajien mielenilmauksesta Helsingissä 18. syyskuuta 2015. Poliisin mukaan mielenosoittajia oli 30 000. Vaikka mitenpäin kääntelisin Rautatientorilta otettuja kokonaiskuvia, en näe niissä enempää kuin maksimissaan kaksi elokuun Joukkovoimaa. Jos meitä oli tuolloin 12 000, syyskuun mielenosoituksessa oli näin ollen enintään 24 000 osallistujaa – todennäköisesti vieläpä paljon vähemmän. Hjallis Harkimon kerrottiin väittäneen, että useita yleisötilaisuuksia nähneenä hänen arvionsa Rautatientorin ihmismäärästä oli alle 10 000! Hjalliksen kanta hallituksen vastustajiin luonnollisesti tiedetään, mutta niin tiedetään poliisinkin kanta. Paitsi, että poliisi otti itsekin osaa palkansaajien mielenilmaukseen! Poliisin resurssit olivat uhattuna yhtä lailla kuin kymmenien muidenkin alojen, ja poliisin edustajia lähti mielenosoitukseen mukaan. Helsingin palkansaajien mielenosoitus voi täten olla hyvinkin poliisin "suojeluksessa": kyse ei missään tapauksessa voinut olla marginaaliryhmien rettelöinnistä, miksi vielä elokuun Joukkovoima-miekkarikin yritettiin vääristää. Nyt maaliskuussa en onneksi ole huomannut samaa tapahtuneen. Toki poliisi oli lauantaina varustautunut huomiota herättävällä määrällä maijoja ja parilla kyttähepalla.

Ajatusleikkejä: jos Rautatientorilla oli syksyllä todella 30 000 mielenosoittajaa, elokuun Joukkovoima-mielenosoituksessa oli vähintään 15 000. Tällöin nyt maaliskuussa meitä olisi takuulla vielä enemmän kuin 8 000. Tämä on mahdollista, mutta epätodennäköistä. Toisaalta, jos Hjalliksen "alle 10 000" pitäisi paikkaansa, poliisin elokuinen "5 000" olisi samassa linjassa, mutta tuolloin 12.3. osanottajia olisi ollut vain kolmisentuhatta, mikä ei todellakaan voi olla oikea lukema. Maaliskuun Joukkovoimassa oli niin paljon väkeä, ettei sieltä löytänyt edes tuttuja, joita kuitenkin todistettavasti oli mukana. Ehkä voisi varovasti julistaa, että elokuun Joukkovoimassa oli mukana yli 10 000, syyskuun palkansaajien mielenosoituksessa kenties noin 20 000 ja maaliskuun Joukkovoimassa yläkanttiin arvioiden 8 000.

Itse vuodesta 1996 lähtien erinäisiin mielenilmauksiin osallistuneena olen tottunut siihen, että poliisi arvioi osallistujamäärät todennäköisimmin alakanttiin. Järjestäjien arvioima 1500 on pelkistetty "noin tuhanneksi" ja peräti kertaalleen laskettu 240 "noin sadaksi". Tiistaina 8.3. Tampereella (usean muun paikkakunnan tavoin) järjestetty naistenpäivän "Otetaan yö takaisin" -mielenosoitus keräsi virallisen arvion mukaan 400 osanottajaa. Olin 18.4.2015 Helsingissä TTIP:n ja muiden feikki-vapaakauppasopimusten vastaisessa mielenosoituksessa, jossa oli perin pohjin samanlainen väkimäärä – ja meitä oli Thomas Wallgrenin itse huolellisesti laskemana 540. Niinpä uskallan väittää Tampereen naistenpäivän miekkariin osallistuneen todennäköisemmin 500 kuin 400 ihmistä. Naistenpäivän ja Joukkovoima-lauantain välissä pidettyyn opintotukimielenosoitukseen osallistui monien lähteiden mukaan "tuhansia opiskelijoita"; toisaalta Helsingin Uutisten mukaan "paikalle odotettiin jopa 4000 ihmistä, mutta kuvien perusteella aivan niin paljon ei ainakaan Kansalaistorille päätynyt". Luultavasti ei päätynytkään. Onneksi opintotukimielenosoituksen pieni vajaus palkittiin odotettua suurempana väkijoukkona lauantain yleismielenosoituksessa, jossa hallitusta syytettiin opintotuen kutistamisen lisäksi lukemattomista muista vääryyksistä.

Joka tapauksessa on päivänselvää, että suomalaiset ovat nyt mielenosoitusten tiellä ihan eri lailla kuin vuosikymmeniin ehkä Irakin-sodan vastaista liikettä (2003) lukuun ottamatta. Maaliskuun suurella mielenosoitusviikolla nähtiin naistenpäivän mielenilmausten ja opintotukimielenosoituksen lisäksi vielä Metsähallituksen yhtiöittämis- ja myyntiaikeita vastustanut mielenilmaus sekä viljelijöiden traktorimielenosoitus ennen viikon huipentanutta Joukkovoimaa. Tällaisella meiningillä hallitus on lirissä, ja mielenilmaisut hallitusta vastaan normalisoituvat kaiken kansan keskuudessa koko ajan. Suurta iloa tuotti myös sosialismi-sanan näkyminen lukuisissa kylteissä, lippusissa ja lappusissa lauantain suurmielenosoituksessa. Oikeisto on tehnyt kaikkensa sosialismin käsitteeksi epäajankohtaistamiseksi ja naurunalaistamiseksi, mutta reaktiona näyttää olevan sosialismin uusi ajankohtaistuminen sekä käsitteenä että käytännössä. Kun oikeisto tekee kaiken pieleen, on vasemmiston hetki koittanut; kun kapitalismi luhistuu ja fasismia ei haluta, tulevaisuus on sosialismin.