perjantai 8. toukokuuta 2015

Jos sota syttyy

Niin syvältä perseestä poikittain kuin se onkin, Suomi on jälleen kerran saamassa hallituksen, jonka miesvahvuuteen (maskuliinistahan se oikeiston meininki on) lukeutuu myös paskiaisten puolue eli kokoomus. Vittumaisimman skenaarion mukaan itse ali-ihminen ja alieliö Alexander Stubb on uuden PersKeKo-hallituksen ulkoministeri. Stubb. Ulkoministeri. Missä sivareiden maineen pahin pilaaja ikinä, entinen "puolustus yhteen ilmansuuntaan, puolustamattomuus toiseen" -ministeri Carl Haglund on siivottu kaappiin, siinä toinen paskiainen pääsee rellestämään lisää ehkä vielä entistäkin rumemmalla tontilla. Ja vaikkei Natoa varmasti kirjatakaan uuden hallituksen tavoitteisiin, voimme olla varmoja, että Stubb tekee kaikkensa sooloillakseen Suomen yhä syvemmälle Naton kiemuroihin. Lähes yhtä varmoja voimme olla siitä, että kepu ja persut ovat liian nynnyjä osoittaakseen hänelle kaapin paikan.

Paitsi, että Suomen hyvinvointivaltion viimeiset rippeet ovat tämän hallituksen myötä satavarmasti historiaa ja kaikki 1950-luvun jälkeen aikaansaatu yhteiskunnallinen edistys tuhotaan lopullisesti, voi uusi hallituskoalitio Alex Palexin sooloilun johdattamana saada aikaan vielä pahempaa eli sodan Venäjää vastaan. Natotusvimmaisen valtamedian rooli on tässä tapauksessa helvetin ikävä. Jos kokkarit olisi jätetty oppositioon, hallituksen ja valtamedian äänet olisivat poikenneet radikaalisti toisistaan ja tästä olisi tullut turhan ilmiselvää, mistä johtuen jälkimmäinen olisi ehkä feidannut kiihkoiluaan. Nyt sen ei tarvitse. Odotan sitä päivää, kun Iltikset, Hesarit ja nöyränä perässä hiihtävä Yle ilmoittavat Venäjän hyökänneen Suomeen, vaikka mitään ei oikeasti ole tapahtunut. Tällä tavoin Suomi aiotaan saada hyökkäämään itään kuvitellen puolustavansa itseään. Tietenkään tätä ei tapahdu, ennen kuin Nato-paskiaiset on saatu – tai kuviteltu saadun – avuksi.

Mitä sitten tapahtuisi? Vaikka iltapäiväroskalehdet toisin uskovat ja uskottelevat, suomalaisilla ei oikeasti ole mitään maanpuolustustahtoa olemassakaan. Iso osa suomalaisista ei pidä "isänmaata" millään lailla ajankohtaisena konstruktiona. Oman kielen puolesta on ehkä relevantimpaa kamppailla kuin oman maan, jonka hyvin moni kokee jo vieraaksi eläessään "paikattomassa" kaupunkitilassa tai oivaltaessaan, ettei itse ole koskaan omistanut palaakaan tuota isänmaata. Vielä selvempää on, että jos sotaan päädyttäisiin, iso osa suomalaisista pitäisi tätä suomalaisen politiikan emämunauksena. Stubbin ja muiden ääliöiden puolesta ei kerta kaikkiaan huvittaisi lähteä uhraamaan omaa yksilöllistä elämäänsä. Paitsi, että ulkomaille pakenevien ja tekosyyn nojalla reservistä poistuvien määrä räjähtäisi käsiin, varsin todennäköisesti laajat ihmisryhmät yksinkertaisesti ilmoittaisivat, etteivät nyt lähde mihinkään sotimaan ja selvittäkööt sotahullut vallanpitäjät itse välinsä keskenään. Ei mikään systeemi saisi tässä maassa niin monta ihmistä sullotuksi 1940-luvulta tutuille vankileireille.

Jos rintamalle asti kuitenkin päädyttäisiin, alkaisi tapahtua. Meillä on hoettu, että yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää, mutta käytännössä asia olisi tismalleen päinvastoin. Nykysuomalaiset nimittäin myös vihaavat toisiaan, ja kun on ase kädessä ja tappamisen tilaan päästy, alkaisi tulla tuhoa niin kutsutun vihollisen lisäksi myös omien joukossa. Luultavasti ensimmäisenä provosoituisi joku Pekka 33 v Lieksasta, joka ampuisi "isänmaanpilkkana" viereensä suomalaisessa sotilaspuvussa tupsahtaneen tesomalaisen Abdullahin. Ennen kuin Pekka ehtisi saada asianmukaisen rangaistuksen, itähelsinkiläinen jengi tuhlaisi kostoksi häneen pakillisen luoteja ja ripustaisi hänen maalliset jäännöksensä männynoksaan kaikkien nähtäville. Sotilasjohto jahtaisi jengiä, joka karkaisi aseineen metsään, ja ensimmäisen pienimuotoisen sisällissodan asetelma olisi valmis, koska moni katsoisi sotilasjohdon hyväksyvän Abdullahin tappamisen jahdatessaan jengiä. Vastapuolta naurattaisi, kun "vihollinen" näyttäisi sotivan itseään vastaan. Toiset järkyttyisivät kuullessaan tapahtumasarjasta niin paljon, että pakenisivat rintamalta, ja osa heistä jälleen sullottaisiin 1940-luvulta tutuille vankileireille. Moni rintamalla touhun älyttömyyteen herännyt antautuisi epäilemättä suoraan venäläisille. He saisivat puolestaan tutustua venäläisiin vankileireihin.

Eikö nyt voitaisi jo ymmärtää, että sodan asetelma on vältettävä kaikin olemassaolevin keinoin? Yhtään sotahullua ministeriä ei saa olla eikä tulla, sotaisat puolueet on pidettävä poissa hallituksesta ja Nato poissa Suomesta. Sotaa lietsovalle valtamedialle on asetettava kunnon sanktiot. Suomalaisten keskinäinen riidankylväntä, mitä eriarvoistava politiikka ja uhrien syyllistämiseen erikoistunut valtamedia harjoittavat, on myös saatava loppumaan. Muutoin voimme valmistautua siihen, että Suomea käytetään tulevaisuudessa kansainvälisesti paraatiesimerkkinä siitä, kuinka verraten lyhyessä ajassa synnytetty yhteiskunnallinen kukoistus saadaan yhtä nopeasti ajetuksi täydellisesti hautaan ääliömäisellä paskiaispolitiikalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti