keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Uhka myy

Tervetuloa 2010-luvulle, aikakauteen, jolle uhka merkitsee samaa kuin raha 1980-luvulle, seksi 1990-luvulle ja julkkikset 2000-luvulle. Uhka on avaintekijä, joka pyörittää rahavirtoja ja ihmismieliä. Vilaus uhasta on kuin vilaus glamourista tai paljaasta pinnasta – jotakin, mikä synnyttää reaktion kritiikittömyyteen taipuvalla ihmisellä, jonka pankkitilillä on rahaa. Koska uhka on näennäisesti tosi, edellä mainittu ihminen tarrautuu peloissaan siihen objektiin, joka hänellä on aseenaan uhkaa vastaan – "tietoon", oikeammin sanoen median syöttämään uhkainformaatioon. Näin uhka myy.

Yksinkertainen logiikka pätee: mitä enemmän uhkia on, sitä enemmän ostaja ostaa. Ja aivan kuten rahan, seksin ja julkisuuden, uhan absoluuttinen määrittely on vaikeaa ja sitä on helppo hämärtää. Niinpä median silmissä uhkia on kaikkialla – samalla tavoin kuin pari vuosikymmentä sitten seksiä oli kaikkialla. Talouskriisi uhkaa! Pakolaisvyöry uhkaa! ISIS uhkaa! Venäjä uhkaa! Ääriryhmät uhkaavat! Turvapaikanhakijatkin uhkaavat – ihan yksilötasolla. Kulttuurimme on uhattuna. Ja niin edelleen.

On tietysti lohdullista, että kun oivallamme tämän yksinkertaisen logiikan, käsitämme yllä esitetyt uhat kuvitelluiksi tai vähintään paisutelluiksi. Suomen talous on melko vahvoissa kantimissa; pakolaiskriisin hallintavälineet on olemassa (eri asia on, haluammeko niitä käyttää); ISIS (IS, ISIL, Daesh) on viime aikoina enemmänkin menettänyt kuin lujittanut asemiaan; Venäjän hallinto ei ole tehnyt elettäkään hyökätäkseen länteen; puhe "ääriryhmistä" on tahallisen epäselvää ja ainoa varsinainen ääriryhmä eli fasistinen oikeisto on oikeasti (vielä) marginaalissa; turvapaikanhakijat ovat ihmisiä siinä, missä kantasuomalaisetkin. Mitään sellaista yleistettävää kuin "kulttuurimme" ei ole olemassa 2010-luvulla. Ja niin edelleen.

Toisaalta: nyt meidän on oivallettava, että uhan kulttuuri on omissa käsissämme. Me itse ylläpidämme sitä jokapäiväisessä elämässämme; se on sisäänrakennettu ajatteluumme. On askel eteenpäin tunnistaa, milloin meille myydään jotakin (kuvitellun) uhan avulla. Iltapäivälehdet ja Hesarikin voitaisiin jättää ostamatta; jos nettimedia on ilmainen, jotakin se todennäköisesti meille myy – kuten sivustolla mainostavien yritysten tuotteita. Uhkamedian laaja-alainen boikotointi voi olla hyvä alku. Se ei kuitenkaan riitä. Meidän on ymmärrettävä, että kuluttamamme tv-ohjelmat, elokuvat, musiikki, kirjallisuus ja taide ovat viime vuosikymmeninä yhä useammin pohjautuneet uhan tunteeseen ja sen myyvyyteen. Meidän on käsitettävä, että toistamme uhkamalleja myös sinänsä positiivisissa asioissa kuten ihmissuhteissa. Niin arkipäiväinen asia kuin ravinto on ympäröity uhilla: terveytemme on uhattuna, jos syömme sitä tai emme syö tätä. Ja kun uhkien riepottelema ihminen lopulta sulkee silmänsä, hän alitajuisesti muistaa, että nukkumiseenkin liittyy uhkia.

Tämän kirjoitelman tarkoitus ei ole väittää, ettei ihmiselämään liity uhkia tai ettei esimerkiksi suomalainen yhteiskunta ole millään tavalla uhattuna. Oleellisempi pointti on, että meitä hallitaan uhilla ja uhkien esittäminen on politiikkaa. Paitsi, että uhka myy mediassa, se saa ihmiset myös helposti tarrautumaan johonkin turvallisuuden tuojaan. Poliisi, armeija ja sosiaalivaltio ovat klassisia esimerkkejä turvallisuusinstituutioista, mutta muitakin vaihtoehtoja on tarjolla – raharikkaista pankeista uusnatsien katupartioihin. Niin kauan, kuin uhka myy, vallanpitäjät hyrisevät tyytyväisyyttään: jos uhattu kansa ylipäänsä joskus lähtee barrikadeille, se tapahtuu heille myytyjä uhkia vastaan, ei itse vallanpitäjiä vastaan. Näin tapahtui myös itsenäisyyspäivänä 2015 – molemmin puolin barrikadia.

Parempaa, vapaampaa, vähemmän uhattua vuotta 2016!

perjantai 11. joulukuuta 2015

Tyhmälistö

Tyhmälistön käsitettä ei liene koskaan kunnolla määritelty. Voisin tässä esittää hedelmällisen määritelmän. Tyhmälistön käsitteen ei tarvitse viitata älylliseen vajavuuteen, vaan pikemminkin potentiaalisten älynlahjojen käyttämättömyyteen. Luultavasti tyhmälistö on ollut aina olemassa, mutta kansansivistystyö on vähentänyt sen osuutta ja merkitystä. Viime aikoina kehityssuunta on kuitenkin ollut päinvastainen, sillä joukkoviestintä, yleiskäsitettä käyttäen media, on kaapannut sen omien tarkoitusperiensä – käytännössä taustavoimiensa tarkoitusperien – edistämisvälineeksi. Tyhmälistöstä on näin ollen tullut vallanpitäjille elintärkeä kansanryhmä. Ilman tyhmälistöä mediahuijaukset ja muut kansanhuijaukset eivät menisi läpi mihinkään väestöryhmään, ja sosiaalisen median (erityisesti Facebookin) avulla tyhmälistö kollektivisoi ja normalisoi heille syötetyt mielipiteet, luo rintaman niiden puolustamiseen, joskus jopa mobilisoituu kriittisten mielipiteiden aktiiviseen vastustamiseen.

Media oli alun perin sivistyneistön hanke. 1800-luvun sanoma- ja aikakauslehtien perustamisen taustalla oli usein vilpitön pyrkimys tuoda kansalle tiedon valoa pimeyteen. Aatteellisesti se kytkeytyy 1700-luvun valistukseen. Vallanpitäjiä olisi kenties tuolloin hyödyttänyt enemmän kansan pitäminen pimeydessä. Silti ei kestänyt kauaakaan, kun media-apajille soutivat myös markkinavoimat sekä poliittiset propagandistit. Jo ennen kuin radiolähetykset alkoivat Suomessa 1920-luvulla, maassamme vaikutti iso liuta sekä poliittisiin kantoihin sitoutuneita että kaupallisia, voiton tekemiseen suuntautuneita lehtiä.

Vaikka median asema kansansivistystyössä hämärtyi, itse kansansivistystyö jatkui monimuotoisena pitkälle viime vuosisadan jälkipuolelle. Jopa poliittisten puolueiden kuten SDP:n, Maalaisliitto-Keskustapuolueen ja SKP-SKDL:n harjoittaman sivistystyön voi perustellusti nähdä jakaneen joitakin yhteisiä arvoja. Uskottiin tiedon lisäämisen hyödyllisyyteen. Vasta 1980-luvun jälkeen kansansivistystyö jäi heitteille ja koko sivistys koulutuksen sekä iki-ihanan median armoille. Samaan historialliseen käänteeseen sijoittuvat myös poliittisen – erityisesti vasemmistolaisen – lehdistön kuihtuminen sekä television ja radion sivistystehtävän jääminen kaupallisuuden vyöryn alle. Suomalainen koulutus on moneen kertaan todettu korkeatasoiseksi, mutta potentiaalista tyhmälistöä siitä koskee lähinnä peruskoulu (sitä ennen kansakoulu ja kansalaiskoulu tai keskikoulu), jonka oppisisältöjen on todettu (Louis Althusserin ”ideologisen valtiokoneiston” idean mukaisesti) siirtyneen kohti elinkeinoelämän pyyteitä muun julkisen yhteiskunnan vanavedessä.

2010-luvun nettikeskusteluja seuratessa ajatus kansansivistyksestä tuntuu absurdilta. Enemmän löytyy yhtymäkohtia kaikenlaista kansansivistystyötä edeltävään aikakauteen. Esimerkiksi historiantutkija Pentti Renvall on kuvannut 1500-luvun yhteiskuntaelämää sanoilla, jotka saavat sivistyneen nykyihmisen huolestuneena hätkähtämään. Renvallin mukaan, sosiologi Antti Eskolan (Yhteisiä asioita, 1972) muotoilemana, ”rikoksiin ja rikoksen tekijään suhtauduttiin tunneperäisesti ja käräjille mentiin joukolla. Jos syytetyllä oli huono maine, sitä pidettiin vahvasti raskauttavana seikkana, ja jo pelkkä erilaisuus oli huono merkki”. Samoin sosiologi Émile Durkheimin (1893) kuvaus kehittymättömän työnjaon vaiheesta yhteiskunnissa kertoi, jälleen Eskolan sanoin, kuinka ”sitä, joka toimii vastoin vallitsevaa, vahvasti tunneperäistä kollektiivista tajuntaa, rangaistaan ankarasti”.

Vertailtaessa 1500-luvun Suomea tai kehittymättömän työnjaon yhteiskuntaa nykypäivään täytyy huomata, ettei kuvaus päde koko yhteiskuntaan tai edes ihmisten enemmistöön, vaan nimenomaan tyhmälistöön, joka pitää tietoa karttavaa ja tunneperäistä sosiaalista joukkolynkkausta tai julkista ajojahtia valideina keinoina. Tyhmälistön yhteiskunnallinen ymmärrys on niin alkeellinen, että vastine sille löytyy noin puolen vuosituhannen takaa – ajalta ennen mediaa, oppivelvollisuutta ja jopa valistusaatetta. Lisäksi tämäkin on kyseenalainen rinnastus. Vanhassa yhteiskunnassa ei ollut tietoa saatavilla eikä syytä epäillä, että ihmisten enemmistö luottaa asioiden selvittelyssä enemmän järkiperäisyyteen. Tämän legitiimin järkiperäisyyden pohjalta toimii periaatteessa koko nykyaikainen yhteiskunta, mutta tyhmälistö ei piittaa siitä tai edes tiedä sitä.

Tyhmälistö ei kuitenkaan ole pelkkää MV-”lehden” itsetarkoituksellisten huijausten yleisöä, joka mieltää kaikki muslimimaahanmuuttajat raiskaajiksi, hyväksyy ehdotukset näiden puolustajien raiskaamiseksi ja – logiikan lopullisena riemuvoittona – on valmis viemään kaikki raiskaajat ns. saunan taakse. Tyhmälistö kattaa myös ”tavallisen” median tahallisen ja tahattoman disinformaation kohteet, joihin esimerkiksi julkisen talouden leikkausvaatimukset menevät täydestä. Jos älynlahjoja ei käytetä eikä ajatella itse, väittämät Suomen talouden huonosta tilasta ja ylikalliista sosiaaliturvasta eivät kohtaa ansaitsemaansa kritiikkiä. Päinvastoin: kun vasemmisto esittää tuota kritiikkiä, tyhmälistö älähtää vasemmistolle, koska – aiempaan viitaten – 1) tyhmälistö ei tiedä eikä piittaa, ettei sen alkeellinen yhteiskunnallinen ymmärrys kata koko yhteiskuntaa tai edes sen enemmistöä, 2) pelkkä erilaisuus on huono merkki. Tällä tavoin tyhmälistö tuomitsee vasemmiston mediakritiikin sen sijaan, että disinformaation levittäjien tarvitsisi tehdä sitä itse ja alentua kansan tasolle, ja tällä tavoin tyhmälistö on disinformaation levittäjille elintärkeä kansanryhmä.

Olen yllä esittänyt perusmallin, joka kuvailee, miksi Suomeen on luotu entistä laajempi tyhmälistö ja kuinka yhteiskunnalliset vallanpitäjät hyväksikäyttävät sitä varsin itsetarkoituksellisesti. Kuinka tyhmälistöön sitten päädytään ja tyhmälistöä ylläpidetään muutoin kuin tyhmälistökulttuurin sisäänpäinlämpiävyyden kautta? Pelkkä kansansivistystyön hiipuminen sekä koulutuksen puute ja sen laadun yksipuolistuminen eivät riitä. Ihmistä ei voi perustellusti väittää luonnostaan tyhmäksi olennoksi sen enempää kuin huippuälykkääksikään. Itse olen edellä väittänyt, ettei tyhmälistön käsitteen kuulu viitata älynlahjojen puutteeseen vaan niiden käyttämättömyyteen. Eikö ihmisten luulisi jossain vaiheessa väistämättä ymmärtävän jotakin? Vallanpitäjien onneksi yhteiskuntamme on täynnä apukeinoja tyhmyyden ylläpitämiseksi. Ihmiset ovat kiireisiä ja heidän elämänsä täynnä sosiaalisia velvoitteita, joten he eivät ehdi tai jaksa ajatella. Tyhjät hetket täytetään kaupallisella massaviihteellä ja sen tarjoamilla vinoutuneilla tosielämän illuusioilla. Sosiaalinen media syöttää käyttäjilleen yhdenmukaistettuja massakokemuksia. Lisäksi mediat – erityisesti iltapäivälehdet ja ”vastamediaa” leikkivä MV – provosoivat koko ajan tietoisesti yleisöään primitiivireaktioihin. Tämän ilmiön taustat ovat ensisijaisesti kaupalliset: otsikko provosoi yleisöä klikkaamaan ja ostamaan. Samalla myös disinformaatio leviää – ja tyhmälistön asema vankistuu entisestään.

Tämän kirjoittaja ei kuulu tyhmälistöön, koska hän on työtön ja lapseton yhteiskuntakriittinen filosofian maisteri.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Jos olisi kaikki valta päättää

Tamperelainen kommunistinuori Minna Mentula, jota olen tainnut äänestää jokusen kerran, kirjoitti 13. marraskuuta: "Mitä tekisit, jos olisit diktaattori? Jos sinulla olisi kaikki valta päättää? Jos emme osaa vastata tähän kysymykseen, on toimintamme tavoitteetonta, päämäärätöntä, jopa hyödytöntä. Yksi vastaus siihen, mikä vasemmistoa vaivaa, on ettei se pysty tähän vastaamaan. Kun osalla vasemmistoa ei ole enää taustalla edes sitä suhteellisen epämääräistä sosialismin tavoitetta, ei ihme, jos se ei pysty aikaansaamaan vahvaa, tavoitteellista toimintaa. Tavoite ensin, sitten vasta toiminta." Vastineeksi Minna jatkoi: "Oikeisto tietää, mitä se tahtoo, ja pystyy siksi toimimaan: lisää rahaa rikkaille. Tavoite ei ehkä ole looginen, mutta se on silti selkeä tavoite, jonka eteen toimia."

Minulla oli joskus suunnitelma kirjoittaa oma utopia, mutta harmikseni se ei ole edennyt. Olen myös aika ajoin mietiskellyt uuden itsenäisen valtion syntymistä ja synnyttämistä, koska tämän Suomen muuttaminen planeettamme tarvitsemaksi vaihtoehtoiseksi esikuvaksi on näyttänyt vuosi vuodelta mahdottomammalta – muun muassa johtuen edellä mainitusta vasemmiston aikaansaamattomuudesta. Vasemmistolaisuus taas on ainoa perusta, jolta mitään vaihtoehtoista esikuvaa voi edes yrittää lähteä kehittelemään. Yleensä fiksuja kirjoittava Kansan Uutisten bloggari Pontus Purokuru oli valitettavan pahoin pihalla ihmetellessään, miksi kukaan haluaisi olla vasemmistolainen tai oikeistolainen. Itse vastasin tähän haluavani olla nimenomaan vasemmistolainen, koska "vasen on aina 'toinen' jo ihan käsitteellisesti. Historiallisista tekijöistä nyt puhumattakaan." -- "Englannin sana 'left' merkitsee myös 'jätetty'. Aina hylättyjen ja sorrettujen puolella!" Toivon vakaasti, ettei oikeasti ole vasemmistolaisia, jotka ovat vain taloudellisen elvytyksen ja työllisyyden lisäämisen puolella.

Suomi-aiheisessa utopiassani toimeenpantaisiin ensin näyttäviä uudistuksia, joiden tarkoitus olisi yhteiskunnallisten parannusten ohella herättää luottamusta tietyissä äänekkäissä kansalaisryhmissä. Näihin kuuluisivat esimerkiksi turkistarhauksen lakkauttaminen, irtautuminen EU:n maataloussääntelystä, Nato-yhteyksien katkaiseminen ja perusteettoman englannin kielen käytön kieltäminen mainonnassa. Yhtenä ensimmäisistä toimenpiteistä tehtäisiin suurilinjainen yleisradiouudistus, jossa radio ja televisio irrotettaisiin täysin nykyisestä kokoomuslaisesta mediapolitiikasta: kaupallisen amerikkalaisen viihdehömpän suosimisesta ja korruptoitunutta länsimediaa myötäilevistä uutissisällöistä siirryttäisiin yhteiskunnallisen median sivistysfunktion kokonaisvaltaiseen toteuttamiseen. Seuraavassa vaiheessa täytyisi käynnistää valtavia sosialistisia uudistusprojekteja, joihin kuuluisivat mm. nykyistä isompi ja vakaampi taloudellinen perusturva, kaikenkattava vuokrasääntely, pääomien ja varallisuuden verotuksen kiristäminen, absoluuttinen maksimipalkka, sosiaali-, terveys- ja kulttuuripalvelujen parantaminen ja siirtäminen sinne missä ihmiset ovat (nykyisen päinvastaisen trendin sijaan), yhteiskunnan ylläpitämän kauppaverkon luominen, joukkoliikenteen ja varsinkin raideliikenteen tehostaminen ja edullistaminen, tehomaatalouden lakkauttaminen ja korvaaminen eettisellä luomutaloudella, yhteiskunnallisesti omistetun teollisuuden kehittäminen, koulutuksen oppisisältöjen tarkistaminen ja uudistaminen, mielikuva- ja brändimainonnan kieltäminen, yhteiskunnallisesti ylläpidetyn mediaverkon luominen, vihapuheen ja -median järjestelmällinen marginalisoiminen, yhteiskunnan ylläpitämän deittipalvelun luominen yksinäisyysongelman ratkaisemiseksi, asepalvelusjärjestelmän asteittainen alasajo sekä tietysti poliittisen järjestelmän perusteellinen uudistaminen ja uuden perustuslain kirjoittaminen. Näihin uudistuksiin kuluisi luonnollisesti vuosikausia.

Uuteen itsenäiseen valtioon sijoittuvassa utopiassani kaikki olisi sen sijaan mahdollista aloittaa puhtaalta pöydältä. Jos oletetaan valtion esimerkiksi sijoittuvan pienille lähimeren saarille, on myös syytä olettaa, että asukkaita on alun perin varsin vähän, ehkä vain satoja tai jopa kymmeniä. Sillä ei olisi rasitteena pitkää tarpeettoman hankalien rakenteiden ja instituutioiden luonnehtimaa yhteiskuntahistoriaa. Kaikki voitaisiin säilyttää tavattoman yksinkertaisena. Tehomaataloutta, saastuttavaa teollisuutta, autoja ja autotieverkkoa, kaupallista mediaa, yksityisiä pääomia ynnä muuta kökköä ei olisi tarpeen luoda tai päästää uuteen valtioon lainkaan. Yhteiskunnallinen päätöksenteko voisi perustua aika yksiselitteisesti avoimuuteen ja luottamukseen. Rajoituksia ja sääntelyä tarvittaisiin paljon nyky-Suomea tai jopa sen utopistista versiota vähemmän. Ylipäänsä koko yhteiskuntaa pitäisi kuvailla "lunki" meininki ja inhimillinen välittäminen – mitä luonnollisesti tarvittaisiin kaikkiin utopioihin. Ulkopolitiikkaa luonnehtisi asenne "me emme ole sotilaallinen tai taloudellinen uhka kenellekään, joten meidän on syytä antaa vain olla". Kuinkahan tämän kanssa saisi uskottavasti yhteensovitetuksi sen, että utopiani toimisi joka tapauksessa melkoisena anti-imperialistisena, antifasistisena ja antikapitalistisena ajatushautomona?

Edellä sanotun täydentämiseksi on muistutettava, ettei itselläni ole minkäänlaisia diktaattorifantasioita. Mitään valtiollista tai yhteiskunnallista projektia ei ole syytä toteuttaa kenenkään egotrippinä. Jos minulla olisi kaikki valta päättää, luopuisin ensi tilassa siitä vallasta ja sen sijaan asteittain vetäytyisin ohjailemaan sellaisen tiimin kokoontumista, johon minunlaiseni vasemmistoradikaalin maailmanparantajan on aihetta luottaa. Ehkä sitten tapahtuisi jotain.

torstai 12. marraskuuta 2015

Lässytyksen ja nynnyilyn anatomiaa

Nyt omakohtaisen poliittisen historiani kärjistyneimpänä syyskautena, jolloin sekä oikeistolaisen perskekohallituksen että oikeistolaisten kansalaisryhmien toiminta on aiheuttanut kylmän sisällissodan tunnelman, olen kiusaantunut eräästä oheisilmiöstä yhä perusteellisemmin. Samaan aikaan, kun meitä (1. köyhiä, 2. yhteiskunnan vähimmäistuilla eläviä, 3. vasemmistolaisesti tai ekohumanistisesti ajattelevia) kohtaan hyökätään säälimättömillä informaatiotäyslaidallisilla joka päivä, useat meistä tyytyvät vastineeksi nynnyilemään ja lässyttämään. Se ei tietysti johda mihinkään, ellei suorastaan pahenna asiaa: kun yksi osapuoli antaa näkyvästi ilmi oman heikkoutensa informaatiotaistelussa, se houkuttelee vastapuolta hyökkäämään. Vai sääliäkö kuvittelemme sen herättävän?

Yksi hyvin tyypillinen lässytyksen ja nynnyilyn muoto kuuluu näin: "Toivon, että hallitus vielä peruu päätöksensä." Tai: "Toivon, että järki ja inhimillisyys voittavat ja turvapaikanhakijoita aletaan hyväksyä entistä paremmin." Joskus uskalletaan jopa "vedota" päättäjiin tai muihin uhoajiin. Ikävä tosiasia on, ettei hallitus peru yhtään päätöstään, ellei sille laiteta tosissaan kampoihin. Pari kertaa hallitus on vetäytynyt aikeistaan, sillä sitä on uhattu yleislakolla ja asiantuntijat ovat varoittaneet yhteiskuntarauhan menetyksestä. Jos olisimme nynnyilleet, hallitusta ei olisi hidastanut mikään. Ikävä tosiasia on myös, että pakolaisvastaisen liikkeen terrori Suomessa jatkuu, jos sitä vastaan ei toimita muuten kuin lässyttämällä. Kun "rajat kiinni" -mielenosoituksessa on noin 50 ihmistä ja vastamielenosoituksessa noin 300 (Tampereella 2.10.), näkee hölmökin, että me olemme vahvempia. Kun poliisi esti vastamielenosoittajia pääsemästä edes näköetäisyydelle "rajat kiinni" -tapahtumasta Tampereen Keskustorilla (24.10.), hölmö ei nähnyt mitään, sillä meidän noin 150 hengen joukkomme oli liian pieni varastaakseen show'n joka tapauksessa. Tosiasiassa rasisteja oli tuolloinkin vähemmän kuin meitä. Esimerkiksi 600 mielenosoittajaa 150:n sijaan olisi ollut konstaapeleille arveluttavan iso haaste blokattavaksi ydinkeskusta-alueelta. Eivät ne poliisitkaan ihan hölmöjä ole.

Oma lukunsa on sekin, ettei rasisteja kutsuta rasisteiksi eikä heidän terrori-iskujaan terrori-iskuiksi. Sen sijaan lässytetään "maahanmuuttokriitikoista" ja tyydytään kiltteinä ja kuuliaisina suojelupoliisin arvioon, etteivät turvapaikanhakijoihin kohdistuneet iskut ole terrorismia. Tasapuolisuuden nimissä muistetaan myös höpöttää "kahdesta ääripäästä" tai yleisesti ääriliikkeistä jonakin pelottavana tai vastustettavana. Samalla meiningillä myös nössöillään, että hallitus on demokraattisesti valittu ja saamme tilaisuuden muuttaa asioita jälleen keväällä 2019. Väliäkö sillä, että 1) eduskuntavaaleissa ei äänestetä hallitusta vaan eduskunta, 2) nykyisen hallituspolitiikan on mahdollistanut hallituspuolueiden enemmistön kokonaisvaltainen takinkääntö, 3) hallituksen päätökset ovat lähes täydellisesti Elinkeinoelämän keskusliiton linjan mukaisia ja 4) näin ollen hallitus ilmenee suurkapitalistien luokkavallan välineeksi. Tällainen puhe, jota nyt tarvittaisiin valtamedian oikeistojyräyksen vastavoimaksi, blokataan liian usein meidän omissa piireissämme ja tilalle tarjotaan poliittisesti korrektia lässytystä.

Kun valtamediaan päästiin, on syytä muistuttaa, että oma nynnyilyn lajinsa on luottaminen siihen mitä Yle, Hesari ja kumppanit sanovat. "Ne ovat niin isoja ja monipuolisia medioita, että kyllä minä niihin enemmän luotan kuin muutamaan salaliittoteoreetikkoon tai hihhuliin." Kun Yle käynnisti 1.11.2015 kampanjan "vastamediaa" vastaan, lukuisat punavihertävät sosiaalisen median käyttäjät menivät lankaan ja alkoivat lässyttää, kuinka hyvällä ja tärkeällä asialla Yle on nyt. Olihan tärkeää, että rasistinen MV-"lehti" ja antisemitistinen Magneettimedia saavat ansionsa mukaan; samanlaisia ne mokomat vastamediat ovat yhtä kaikki. Kun samainen Yle jonakin toisena päivänä julkaisee sivuillaan täysin typerän, rasistisen tai oikeistolaisen, pateettisiin uhkakuviin tai katteettomiin lupailuihin perustuvan artikkelin, lässyttäjille kyse on vain yhdestä artikkelista ja ongelma mieluummin henkilöidään sen kirjoittajaan kuin nähdään kokonaisongelma. Tai sitten artikkeli otetaan peräti todesta, koska asialla on "luotettava" Yle eikä mikään epämääräinen vastamedia.

Uhkia meidän yhteiskunnassamme kyllä riittää. Esimerkiksi TTIP-sopimus, jolla pyritään siirtämään ylin päätäntävalta valtiollisten ja edes teoriassa demokraattisten yksiköiden sijaan firmoille ja isolle rahalle, jaksetaan sinnikkäästi nähdä pelkkänä "vapaakauppasopimuksena". Kun lässyttäjälle sanoo "TTIP", hän vastaa "vapaakauppasopimus", ikään kuin sen myönteisiä kaikuja herättävää valenimeä täytyisi kaiuttaa mahdollisimman kuuluvasti. Ydinvoimasta puhuttaessa tavataan nössöillä, että "hyvä joka tapauksessa, jos fossiilisista polttoaineista päästään eroon". Totta kai se on hyvä asia, mutta sen tilalle ei pidä hyväksyä ratkaisematonta ydinjäteongelmaa ja pientä, mutta olemassaolevaa valtavan inhimillis-ekologisen katastrofin riskiä. Ja tietysti sote-uudistus, jonka olisi syytä nostattaa jättimielenosoituksia ympäri Suomea, kuitataan parilla hallituskriisianekdootilla ja toivomalla asioiden menevän sittenkin ihan hyvin.

Yhdestä lässytyksen muodosta olen kirjoittanut ennenkin – vasemmiston yhteydessä. Se on kannanottojen ilmaiseminen kysymysmuodossa. Sen sijaan, että sanoisimme suoraan asian olevan näin, päädymme valitettavan usein kysymään, mitenkäs asia mahtaisi olla tai – suorastaan uskaliaasti – voisiko asia olla jopa näin. Eivät ihmiset ole niin fiksuja, että tietäisivät vastauksen; jos asia heitä kiinnostaa, he todennäköisesti tsekkaavat valtamedian näkemykset ensiksi ja päätyvät meistä katsoen vastakkaiselle kannalle. Usein nämä kysymysmuotoiset kannanotot on suunnattu "omalle" ryhmälle, millä ei sitten olekaan muuta merkitystä kuin me-hengen nostatus. Uusia kannattajia meille ei saada tällä menetelmällä. Radikaalioikeisto on sen sijaan saanut joukoittain uusia kannattajia vastakkaisella menetelmällä: ilmaisemalla kannanotot – itsestäänselvästi – vastausmuodossa. Ihmiset haluavat vastauksia ja ratkaisuja. Tämä yksinkertainen tosiasia olisi punavihreissä ryhmissä syytä lopullisesti ymmärtää.

Nynnyilyä ja lässytystä voidaan harrastaa lukemattomilla tavoilla. Yhdet jäävät jumiin ruikuttamaan yhteiskunnallisen dialogin perään, toiset verhoavat kaiken tavalliselle kansalle läpitunkemattomiin tieteellisiin käsitteisiin, kolmannet jaksavat muistuttaa kuinka "niin moni asia on kuitenkin mennyt parempaan suuntaan", neljännet suhtautuvat epäillen asioiden "politisoimiseen" tai yhteiskunnalliseen ja tarjoavat tilalle joko (yksilötasoista) psykologiaa tai (yksilötasoista) henkistä kasvua. Viidensillä on kyllä mielipiteet asioihin, mutta he ovat vain hiljaa. Parempi on kääntää katseensa kohti kissanpentuja tai naapurin vauvaa.

Martin Luther Kingin kerrotaan sanoneen: "Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus." Voisin lisätä perään: turhauttavinta ei ole pahojen ihmisten vihapuhe, vaan hyvien ihmisten lässytys.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Kohtaus tulevaisuuden Suomesta (toivottavasti ei toteudu)

"Poliisista päivää. Tulin ilmoittamaan, että asumuksenne on pystytetty laittomasti Tampereen Maanomistus Oy:n maille ja se täytyy purkaa. Jollette pura sitä itse ja roudaa rakennusmateriaaleja ynnä irtaimistoa johonkin lailliseen paikkaan, Pirkanmaan Purkutyö Oy tekee toimenpiteen ja lasku siitä tulee teille."
"No päivää. Tiedän kyllä, että laitontahan tämä on, mutta minulla ei ole muutakaan paikkaa, mihin mennä."
"Kuinka niin? Kaupungissa on lukemattomia asuntoja tyhjillään."
"Ei minulla ole varaa ostaa asuntoa tai edes maksaa vuokraa."
"No menkää sitten töihin."
"Minä olen töissä. Palkan sijaan minulle maksetaan pelkkää sosiaalitukea, joka ei riitä asunnon ostoon tai vuokranmaksuun."
"No menkää sitten palkkatöihin."
"Palkkatöitä ei ole tarjolla. Voisitte siellä poliisissa tutustua yhteiskunnallisiin tilastoihin, ennen kuin tulette tänne köyhiä häätämään."
"Olemme tutustuneet ja tiedämme, että tälläkin hetkellä on Tampereen seudulla useita palkkatyöpaikkoja vapaana ja koko maassa vielä paljon enemmän."
"Juu, onhan muutama sellainen työpaikka, johon vaaditaan oma auto, sekä pari sellaista työpaikkaa, joihin minulla ei ole ammattiosaamista."
"No ostakaa sitten auto tai kouluttautukaa uuteen ammattiin."
"Luuletteko tosiaan, että ihmisellä, jolla ei ole varaa asunnon vuokranmaksuun, on varaa auton hankintaan ja ylläpitoon? Opintolainaakaan minulle ei myönnetä, koska on vanhoja velkoja, ja opintoraha lakkautettiin viisi vuotta sitten, kuten varmasti tiedätte. Eikä silläkään olisi tullut toimeen."
"No ryhtykää sitten yrittäjäksi."
"Mistäs kuvittelette minun pieraisevan alkupääoman yritykselleni?"
"En minä tiedä eikä minua kiinnosta. Myykää vaikka huumeita. Teidän on kuitenkin kerättävä kimpsunne ja kampsunne ja lähdettävä Tampereen Maanomistus Oy:n mailta."
"Minulla ei edelleenkään ole minne mennä."
"Maaseudulla on halvempia asuntoja. Niiden vuokranmaksuun sosiaalitukikin saattaa riittää."
"Mutta siellä ei ole töitä, ja ilman työtä ei saa tukea. Sitä paitsi, jos jostakin löytyisi töitä, minulle tulisi nykyisen työsuhteen keskeytyksestä karenssi enkä alkuun saisi mitään tukea."
"No asukaa sitten jonkun sukulaisen tai tuttavan luona, kunnes palkkatyö löytyy."
"Äiti ja isä ovat kuolleet, ja sisko asuu Kiinassa. Tuttuja tietysti on, mutta he asuvat samanlaisissa asumuksissa kuin minä tai niin pienissä yksiöissä, etteivät he kovin hyvin mahdu sinne itsekään."
"No matkustakaa sitten Kiinaan."
"Liftaamallako?"
"Kuulkaas, nyt minä alan saada tarpeekseni teidän näsäviisaudestanne. Tehkää vain niin kuin minä sanon ja laki määrää. Muuten Pirkanmaan Purkutyö Oy tekee sen teidän puolestanne ja lasku tosiaan lähetetään teille."
"Mihin he aikovat sen laskun lähettää? Postiosoitetta ei ole nytkään ja..."
"Jos ette ole ilmoittanut sähköpostiosoitetta ja tilinumeroa viranomaisten tietoon, tehkää se välittömästi."
"Miten?"
"Se on helppo tehdä netissä."
"Mistä minä sen netin pieraisen?"
"Teillä näkyy olevan puhelin."
"Niin on, mutta ei nettiä. Ei ole varaa."
"Nettiin pääsee ihan kaikkialla. Kirjastoista, virastoista. Turha teidän on itsestänne mitään marttyyriä tehdä."
"Kaikki on maksullista. Kirjastokorttikin maksaa nyt, kun kirjastot on yksityistetty. Ja virastot on yksityistetty, ne verottavat minun netinkäyttöni suoraan sosiaalituesta. Lopputulemana käytän niin vähän nettiä, etten edes tiedä, onko minulla toimivaa sähköpostiosoitetta."
"Parempi nyt mennä kuuliaisesti sinne virastoon ja hankkia itsellenne sellainen."
"Tietääkseni se virasto, jossa olen joskus käynyt, on lakkautettu ja toiminnot siirretty Ideaparkiin, johon bussimatka maksaa 12 euroa yhteen suuntaan. Ja sille bussille on täältä yhdeksän kilometriä. Paikallisbussi menee reilun parin kilometrin päästä ja maksaa neljä euroa yhteen suuntaan. Minun täytyisi siis maksaa 32 euroa plus netinkäyttö ja kävellä viitisen kilsaa, tai maksaa 24 euroa plus netinkäyttö ja pyöräillä 18 kilsaa, tai maksaa netinkäyttö ja pyöräillä 53 kilsaa. Ei tule kauppoja."
"Tietää vaikeuksia, jollette tee työtä käskettyä."
"Päinvastoin. Laskua ei voi lähettää minulle ollenkaan, koska Pirkanmaan Purkutyö ei tiedä, mistä minut tavoittaa."
"Tehän olette töissä. Siinä tapauksessa teidät tavoittaa työpaikaltanne."
"Mutta eihän teillä ole hajuakaan, kuka minä olen. Voin sanoa olevani vaikka presidentti Justin Bieber. Käskekää vain lähettää laskuni Valkoiseen Taloon."
"Voimme tarvittaessa tutkia omaisuutenne ja etsiä identiteettikorttinne. Periaatteessa voimme tehdä sen vaikka heti, koska laittomaan asumukseen ei tarvita kotietsintälupaa."
"Siitä vain. Epäilen kuitenkin, herra konstaapeli, että se on tarpeetonta, koska kysymys taisi olla asunnon purkamisesta."
"Kuinka niin?"
"Luulisin, että Pirkanmaan Purkutyöltä ei löydy sellaista työntekijää, joka ei itse asuisi laittomasti. Se ei näet maksa työntekijöilleen palkkaa. Ja vaikka ihmiset on saatu tekemään kaikkia älyttömyyksiä, sitä minä en usko, että he ilmaiseksi jyräisivät nurin oman asuntonsa ja lähettäisivät laskun itselleen."
"Pirkanmaan Purkutyö Oy on kyllin viisas laittaakseen työntekijänsä purkamaan toistensa asunnot omiensa sijaan."
"Voisitte ennen toimenpiteisiin ryhtymistä googlata sanat 'työväen solidaarisuus'."
"Voisitte itse tulla jo pois sieltä 1900-luvulta."

torstai 8. lokakuuta 2015

Vittu, mitä paskaa

Tämän syyskauden aikana silmiimme on sattunut todella rumia kotimaan uutisia. Rasistit (virallisesti "maahanmuuttokriittiset", mikä termi on paljastunut todella naurettavaksi) ovat heitelleet kiviä ja jopa polttopullon kohti pakolaisia ja heidän suomalaisia auttajiaan. Pakolaisten vastaanottokeskuksia on yritetty tuhota. Rasistit ovat järjestäneet lukuisia pakolaisvastaisia mielenosoituksia, mm. järjestivät bussikyydin etelästä Tornion raja-asemalle. On myös herätetty henkiin rasistisia ja fasistisia järjestötunnuksia: Ku Klux Klanlapuanliike ja Combat 18.

Rasisteilla on ollut tapana perustella maahanmuuttovastaisuuttaan vetoamalla terrorismin uhkaan. "ISIS soluttautuu länsimaihin turvapaikanhakijoiden mukana." Ei vaadi suurta nerokkuutta ymmärtää, että rasistiliikkeen voimistumisen myötä meille Suomeen on saatu terroristeja ihan omasta takaa. "Rasis" tekee samoja tekoja, joiden rantautumisen tänne se mukamas haluaa estää. On myös hyvin yleinen kokemus, että maahanmuuttajat eivät useimpia suomalaisia pelota, mutta jos paikalle sattuu joukko kiiluvasilmäisiä nahkapäisiä "isäm maam ystäviä", niin johan syntyy salavihkaista liikettä poispäin. Rasistit ovat Suomen "islamisteja".

Samaan aikaan rasistit ovat kuitenkin osoittautuneet myös täysin naurettaviksi, suunnilleen yhtä pateettisiksi kuin 1990-luvun saatananpalvojat. Lahden pelottava KKK-mielenosoittaja paljastui 19-vuotiaaksi pojanklopiksi. Rasistien mielenosoitukset ovat jääneet reilusti pienemmiksi kuin niiden vastareaktiona syntyneet antirasistiset mielenosoitukset. Tampereella rasisteja oli enintään 50 – meitä antirasisteja vähintään 300. Lisäksi rasistien mielenilmauksissa on kierrätetty sekä samoja osanottajia että samoja banderolleja. Voi sitä myötähäpeän määrää, kun näkee samat pallinaamat sekä Helsingin, Salon, Turun että Lahden mielenosoituskuvissa. Antirasistiset mielenilmaukset ovat olleet täysin paikallisia. Kaiken huipuksi sekä Lahdesta että Torniosta uutisoitiin, että lukuisat rasistimielenosoittajat olivat kännissä. Onko mitään säälittävämpää kuin "isäm maam ystävä", jonka poliisi ohjaa ulos mielenosoituksesta humalatilan tähden?

Rasistiaktivistit ovat siis a) terroristeja ja b) kiihkoilijoita, mutta myös 1) harvalukuinen vähemmistö, 2) todella epäuskottavia ja 3) ihan naurettavia. Tässä ei sinänsä ole suurta ongelmaa – kyllä suomalaisten enemmistö osaisi tehdä sellaisista pelleistä silppua. Nyt astuu kuitenkin kuvaan se varsinainen iso ongelma. Valtamedia nimittäin antaa toistuvasti enemmän palstatilaa rasistiselle vähemmistölle kuin antirasistiselle enemmistölle, kaiuttaa edellisen näkemyksiä ja samastaa ne täysin katteettomasti kansan syviin riveihin, ja mikä pahinta: esittelee rasistien hyökkäykset "ääriliikkeiden välisinä selkkauksina". Jos siis rasistit heittelevät kivillä maahanmuuttajia, valtamedian mukaan kyseessä on tasapuolinen "nujakka". Jos rasisti säntää päätä pahkaa antirasistien kimppuun ja nämä laittavat hänet aisoihin itsepuolustuksena, saamme lukea lehdistä "anarkistien hakanneen maahanmuuttokriitikon". Voimme olla varmoja, että jos rasistit aloittaisivat sisällissodan, valtamedia taiteilisi syyn joko antirasistien tai tasapuolisesti molempien niskoille. Tämä on lievästi sanoen huolestuttavaa. Varsin huolestuttavaa on sekin, jos lapsiperheet, hymyilevät hippitytöt ja muut antirasististen mielenilmausten vakioainekset leimataan osaksi ääriliikettä.

Kaikessa tässä on jotain perin tuttua. Elokuun 22. päivänä osallistuimme Joukkovoiman suurmielenosoitukseen Helsingissä. Kysymys oli hallituksen ajamasta leikkaus- ja kurjistamispolitiikasta. Silloinkin päällemme heiteltiin samoja marginaali- ja ääriliikeleimoja, vaikka kyseessä oli suurin "liikkuva" mielenilmaus Suomessa vuosikymmeniin. Yhdeksän poliisia vastaan hangoitellutta henkilöä, joiden osanotto varsinaiseen tapahtumaan oli kyseenalaista, kiinnosti valtamediaa paljon enemmän kuin meidän vähintään 10 000 osallistujan positiivisen radikaali meininki ja sanoma. Mikä yhdistää Joukkovoiman mielenilmausta ja antirasistisia mielenosoituksia? Me. Keitä me olemme? Joukko leimallisesti vasemmistolaisia ihmisiä. Valtamedian lamaannuttavassa vääristelyssä on siis kysymys järjestelmällisestä vasemmistovastaisesta toiminnasta. Jopa rasistinen radikaalioikeisto kelpaa keppihevoseksi (sen lisäksi, että pakolaiskysymys kelpaa hajota ja hallitse -politiikan keppihevoseksi), sillä kapitalistit tietävät, että ainoa todellinen uhka heille tulee vasemmalta. Paitsi, että suurkapitalistit omistavat kaikki suuret mediatalot ja Ylen johdossakin on kokoomuslainen (sen lisäksi, että valtiollinen media kaiuttaa aina ensisijaisesti poliittisten vallanpitäjien ääntä), on myös selkeästi tutkittu, että 50 % Suomen mediaeliitistä kannattaa kokoomusta.

Valtamedian puolueellisuus voisi olla perin selkeä ja yksiselitteinen tosiasia. Ikävä kyllä rasistiklikki ja valtamedia tekevät koko ajan yhteistyötä sen hämärtämiseksi. Rasisteillahan on oma MV-"lehti", joka julkaisee goebbelsilaisittain häpeilemättömän valheellista propagandaa – jota rasistit sitten levittävät sosiaalisessa mediassa. Koska valtamedia ei ymmärrettävästi (mm. siksi, että MV varastaa valtamediajuttuja ilman oikeuksia) julkaise useimpia MV:n tölväyksiä, rasistit julistavat, että valtamedia on valheellinen ja puolueellinen. Minunlaiseni valtamediakriitikon silmät ovat selällään negatiivisesta ällistyksestä: vihdoinkin Suomessa on ihmisryhmä, joka levittää aktiivisesti näkemystä valtamediasta puolueellisena ja valheellisena kokonaisuutena, mutta mitä vittua? Asia onkin ylösalaisin. Brutaalioikeistolaista valtamediaa väitetään pokkana punavihreäksi ja sen kriitikot ovat niitä, joita valtamedia perusteettomasti hyysää. Ei jumalauta. Valtamedia on tietysti tarttunut syöttiin ja levittänyt sanomaa rasistien valtamediakritiikistä niin korosteisesti, että jos eläisimme Agatha Christien dekkarissa, päähenkilö olisi oivaltanut asiassa olevan jotain mätää. Minun ja muun radikaalivasemmiston valtamediakritiikistä se ei ole hiiskunut sanaakaan. Tahallista valehtelua on myös väite viime vuonna Venäjää puolustaneiden nettikirjoittajien siirtymisestä tänä vuonna maahanmuuttoa vastustavaan leiriin. Valtamedia tekee kaikkensa hämärtääkseen sen totuuden, että vasemmalla nähdään, tiedetään ja tunnetaan koko "Matrix" eikä vain pieniä, helposti hyväksikäytettäviä osia siitä.

Vittu, mitä paskaa!

lauantai 3. lokakuuta 2015

Anarkismin ongelmallisuus ja Vihreä Puolue

Torstaina 1. lokakuuta 2015 kirjoitin blogiini Vihreän Puolueen sivuilla otsikolla Anarkismin ongelmallisuus. Olen pitänyt ViPun sivuilla blogia, koska "puolueen" edustajat itse pyysivät minua siihen hommaan. En ole koskaan ollut ViPun jäsen. Olen kuitenkin luennoinut muutaman kerran heidän organisoimissaan Kapakkapolitiikka- ja Ravintelivalistus-tilaisuuksissa Tampereella. Myös täksi syyskaudeksi minua pyydettiin luennoimaan. Kieltäydyin, koska muistelin edellistä syksyä (2014), jolloin poliittis-kulttuurinen "muudini" ehti selvästi muuttua ennen luentopäivää ja koin vanhan aihevalinnan, vanhan näkökulman suhteen tiettyä väkinäisyyttä luentotilaisuudessa. Joka tapauksessa suhteeni Vihreään Puolueeseen on ollut positiivinen ja ennen kaikkea luottamuksellinen. He tietävät, mitä saavat.

Seuraavana päivänä (2.10.) Perttu Piirto -niminen henkilö antoi Twitterissä ViPulle kielteisen palautteen minun blogitekstini julkaisemisesta. Hänen perustelunsa olivat varsin yksisuuntaisia ja ilmensivät juuri niitä anarkismin ongelmia, joista tekstissäni kirjoitin. Niinpä perustelut olivat myös melko "vaarattomia". Lauantaiaamuun (3.10.) mennessä Vihreä Puolue oli kuitenkin poistanut sivuiltaan koko blogini – ei edes pelkkää viimeisintä kirjoitusta, vaan kaikki tekstit. Itselläni ei ole edes ollut vanhempia blogitekstejä tallessa, sillä ne ovat olleet luottamuksellisesti tallessa ViPun sivuilla. Perusteluna ei käytetty lukijapalautetta, vaan – mitä käsittämättömintä ja valheellisinta – väittämää, että kannatan jotakin eduskuntapuoluetta ja samalla talouskasvua. Jokainen blogitekstejäni ja twiittejäni lukenut tai puheenvuorojani kuunnellut ihminen tietää, ettei tämä pidä paikkaansa. Olen ihan samaa mieltä perustelun kanssa, että kaikki eduskuntapuolueet ovat sitoutuneet talouskasvuun ja talouskasvua on ekologisista syistä vastustettava. Olen vuodesta 2008 äänestänyt SKP:tä, enkä varsinaisesti kannata edes sitä puoluetta. Pyrin tällaisilla kirjoituksillani nimenomaan edistämään uutta radikaalin vasemmiston yhteistyötä, joka sijoittuu vasemmistoliiton vasemmalle puolelle, kaataa raja-aidat sillä saralla ja korjaa ne virheet, joita esimerkiksi SKP:n ohjelmassa ja toiminnassa yhä on. Tämä ei ViPun moderaattoria kiinnosta. Poliittisen järjestelmän sisällä toimimisen hyväksyminen on syvävihreälle järjestölle selvästi syväpunainen vaate.

Blogitekstini pohjalta käytävän keskustelun Vihreän Puolueen moderaattori alisti Takku.netiin, mikä on sinänsä varsin kuvaavaa – etenkin, kun ViPu ei ohjelmassaan ilmoittaudu anarkistiseksi (tosin myös Takku välttelee leimaa, vaikka se on sivuston esittelyn pohjalta varsin ilmiselvä; Twitterissä se käyttää ilmausta "Finnish anarchist website"). Minun silmääni Takku on aina ollut eräänlainen Anarko-Hommaforum. Keskustelun älyllinen taso ei loista omaa sisäpiiriä pidemmälle. Niinpä ei yllätä, millä tasolla blogitekstistäni on keskusteltu. Avainesimerkki löytyy heti ensimmäisen kommentin ensimmäiseltä riviltä: "Kuka lienee alkuperäisen tekstin kirjoittaja? Ja mistä porukasta hän itse on?" Oma nimeni on nähtävissä tekstin yläpuolella, joten pieni googlaus toisi vastauksen ensimmäiseen kysymykseen. Vielä kuvaavampi on silti toinen kysymys. Jälleen on selvää kirjoituksiani tai puheitani seuranneille, että minä en ole mistään porukasta. Pyrin tällaisilla kirjoituksillani juuri luomaan sitä porukkaa, johon voisin itse kuulua vallankumouksellisena radikaalivasemmistolaisena, sillä mikään nykyisistä porukoista ei tee vallankumousta – ainakaan vielä vuosikymmeniin. Ja etenkin ympäristösyistä, perskekohallituksen myötä jo muistakin syistä, vallankumouksella on kiire.

Häkellyttävää on myös lukea ViPun poistokommentista, että "kaiken yhteistyön edellytyksenä on luonnollisesti luottamus, vallankumouksellisten välinen solidaarisuus". Itse julistan Anarkismin ongelmallisuus -tekstin päätteeksi, kuten näkyy, että "vallankumouksellinen yhtenäisyys nyt". Ilmeisesti yhtenäisyys ja solidaarisuus poikkeavat toisistaan sen verran, että ViPun moderaattorille se on soittanut hälytyskelloja jostakin "yhdestä puolueesta". Vielä kerran: kuka on lukenut tai kuunnellut minua, tietää, ettei tämä pidä kohdallani paikkaansa.

En pysty olemaan ajattelematta, että jälleen kerran joku oikeistolainen, kapitalismimyönteinen, vallankumouksen ammattivastustaja nauraa hekottelee jossakin kabinetissa saatuaan vielä nämäkin vallankumoukselliset kääntymään tekaistuin ja vääristetyin perustein toisiaan vastaan. Vallankumous syö lapsensa? Ei minua.

Alla alkuperäinen Vihreän Puolueen sivuilla julkaistu blogitekstini Anarkismin ongelmallisuus:

Kirjoitan nyt aiheesta tai näkökulmasta, joka saattaa kääntää muutaman pään minua vastaan. Olen ollut mukana lukuisissa mielenosoituksissa, joita ovat järjestäneet tai joihin ovat osallistuneet anarkistit. Olen jopa itse ollut järjestämässä mielenosoituksia yhdessä anarkistien kanssa. Näin haluan tapahtuvan jatkossakin. En siis ole anarkisti- tai anarkismivastainen ihminen. Anarkismissa ja anarkisteissa on kuitenkin epämiellyttäviä piirteitä, joista ollaan radikaalipiireissä hämmentävän hiljaa. Itseäni nuo piirteet kiusaavat, joten katkaisen hiljaisuuden.

Huhtikuussa 2015 olin mukana Mad Pride -kulkueessa Tampereella. Tapahtuman tarkoitus oli lisätä ihmisten tietoisuutta mielenterveysongelmista ja niihin liittyvästä sosiokulttuurisesta leimaamisesta. Minua ja kumppaniani arveluttivat esillä olleet poliittiset tunnukset. Näiden vastapainoksi mukana oli anarkisteja antivaalikampanjoineen. Vastapainoksi? Ei todellakaan. Anarkismi on poliittinen liike. Sitä paitsi, kun kulkueen ajankohta oli viikkoa ennen eduskuntavaaleja, tälle jengille yllytys äänestämättä jättämiseen oli vähän kuin yllytys mielenterveysasioiden saattamiseen vielä enemmän retuperälle. Niinhän on perskekohallituksen myötä käymässä.

Pääsemmekin varsinaiseen ongelmaan: kuka tarttuu anarkistien syöttiin, kuka jättää äänestämättä? Kyllä anarkistit tietävät valita kohderyhmänsä. Mad Pridekin oli täynnä vasemmistolaisia, vihreitä, puoluettomia antikapitalisteja ja muutoshakuisia (eko)humanisteja. Tämä lienee niitä asioita, joita ei pitäisi möläyttää ääneen, mutta kyseessä on fakta. Anarkismin vaikutuksesta siis vasemmistoliitto, vihreät, kommunistit, piraatit ja kenties demaritkin saavat aina vain vähemmän ääniä. Kokoomuksen, keskustan ja perussuomalaisten ääniosuudesta anarkistit eivät lohkaise pois yhtään mitään. Niin vittumaista kuin tämä onkin sanoa ääneen, anarkismi vaikuttaa koko ajan 1) punavihreän politiikan hupenevaan vaalikannatukseen, 2) sen myötä oikeiston poliittiseen vallankaappaukseen. Anarkistit vastustavat oikeistoa, mutta heidän avullaan vasemmistoa marginalisoidaan.

Moni anarkisti luottaa siihen, että kun äänestysprosentti putoaa riittävän alas, ihmisten enemmistö ymmärtää, ettei hallituksella tai muulla julkisella vallalla ole enää mandaattia. Kuitenkin seurakuntien ja ylioppilaskuntien päättävät elimet valitaan usein 15–30 prosentin äänillä. Voimme olla varmoja, että mikäli Suomessa esim. eduskuntavaalien äänestysprosentti putoaisi alle 50:n, meitä aivopestäisiin kaikin voimin ajattelemaan, että eduskunnalla ja hallituksella on mandaatti: kansa olisi voinut äänestää muutosta, mutta se ei halunnut. Valtamedia, iso raha, nykyiset vallanpitäjät sekä poliisi ja armeija ovat joka tapauksessa kapitalistisen parlamentarismin puolella. Voimme myös olla aika varmoja, että hyvin suuri osa väestöstä hyväksyisi tämän mandaatin – osin älyllistä laiskuuttaan aivopesun kohteena, osin siksi, että lähtö anarkistien kanssa barrikadeille pelottaisi enemmän kuin individualistinen oman elämän jatkaminen. On siis todennäköistä, että jos äänioikeutettujen vähemmistö äänestäisi eduskuntavaaleissa, sillä ei olisi vaikutusta muuhun kuin oikeiston entistä paljon totalitaarisempaan ylivaltaan.

Yllä esitettyä ei pidä käsittää väärin. Itsekin näen rinnakkaisvallan kehittämisen, kansalaistottelemattomuuden, näennäisenemmistön tyrannian vastustamisen, yhteiskunnallis-poliittisen radikalismin ja vaihtoehtokulttuurin nyky-Suomessa mitä tärkeimmiksi asioiksi. Minusta niihin tärkeisiin asioihin kuuluu myös vaikuttaminen nykyisen poliittisen järjestelmän kautta. Ennen muuta ympäristöasioilla on koko ajan valtava kiire, eikä meidän pitäisi missään tapauksessa jäädä odottelemaan, että ihmiset muuten vain omia aikojaan "hiffaavat". Elämme propagandan, aivopesun ja manipulaation täyttämässä mediayhteiskunnassa, jossa sosiaalinen mediakin viime kädessä vain kaiuttaa valtamediassa tai muuten vain valtavirrassa esiin tulleita ideoita. Eivät ihmiset "hiffaa". Meidän on nöyrryttävä ja otettava toimintatapojen suhteen oppia radikaalioikeistolta, joka olisi jäänyt puolitiehen ilman perussuomalaisten nousua poliittisen järjestelmän sisällä. Toimintaa tehostaisi kummasti uusi radikaali vasemmisto, joka parhaimmillaan yhdistäisi koko antikapitalistista kenttää syvävihreistä vanhan liiton kommunisteihin.

Tästä saan aasinsillan toiseen asiaan, joka anarkistien (ja kommunistien) kohdalla on aina kiukuttanut. Sitä voi luonnehtia nurkkakuntaisuudeksi tai fundamentalismiksi. Keskustelin eräänä päivänä yhden pesunkestävän anarkistin ja yhden anarkokommunistin kanssa sosiaalisessa mediassa. Pk-anarkisti syrjäytyi varsinaisesta keskustelusta pelkäksi vittuilijaksi jo siinä vaiheessa, kun kyseeseen tuli anarkistien ja kommunistien yhteistyö. Ei kuulemma tullut kyseeseen. Hänen väittämänsä olivat sen valossa, mitä itse nykykommareista tiedän, täysin järjenvastaisia – tyyliin "kommunisti tulee ja ampuu anarkistia selkään". En voinut olla visualisoimatta päässäni tilannetta, jossa anarkojengi vaihtaa leiriä kesken kapitalisminvastaisen mielenosoituksen. Anarkokommunistin kanssa keskustelu jatkui pidempään, mutta sekin tuntui valitettavan usein siltä kuin vain minä ajattelisin ja oivaltaisin itse hänen siteeratessaan jotakin anarkismin oppikirjaa. SKP:n kommunistien suhteen olen joutunut tottumaan siihen, että epäillään yhteistyökumppaneita paitsi maltillisemmassa, myös radikaalimmassa suunnassa. Ei hyvä.

Anarkismin, kommunismin, sosialismin ja syvävihreyden raja-aidat on kaadettava. Jokaisen anarkistin on oltava vähän myös kommunisti, sosialisti ja syvävihreä. Feminismin ja pasifismin on vuodettava samaan altaaseen ja tämän altaan feministien ja pasifistien piiriin. Vallankumouksellinen yhtenäisyys nyt! El pueblo unido jamás será vencido!

perjantai 11. syyskuuta 2015

Mitä minun olisi pitänyt sanoa

Tampereen Keskustorilla järjestettiin syyskuun 9. päivänä Joukkovoima-verkoston mielenilmaus terveisenä hallituksen budjettiriiheen. Paikalla oli mikrofoni, muutamia etukäteen sovittuja puhujia ja noin 200 ihmistä. Keskustorille saavuin minäkin, vimmaa ja radikalismia puhkuen. Koska mikrofoni oli suunnitellun osuuden jälkeen vapaa, olin hyvissä ajoin päättänyt käyttää sitä. Keskustorin ihmiskehä kuuli saarnan kieltäytymisestä ja tottelemattomuudesta, valtamedian valheista, siitä että "niiden" asema on "meidän" käsissämme. Lopuksi moitin yleistä lässytystä, yllytin käyttäytymään huonosti sekä heitin pois paitani ja laskin hetkeksi päällimmäisiä housujakin vallankumousta huutaen. Järjestyksenvalvojana toiminut maltillisemman pään kommunisti, joka ei sijoitu oman luottolistani kärkeen, varoitti minua menemästä pidemmälle, koska "jotkut täällä eivät varmasti tykkää siitä". Vastasin pyrkiväni juuri siihen, etteivät jotkut tykkää.

Joka tapauksessa minun performanssini jäi täysin ilmaan, kummajaiseksi puheiden joukossa (yhdessä hieman aiemmin kuullun "kyttiä" vastustaneen puheenvuoron kanssa, joka suorastaan mykisti muutoin ahkerasti suosionosoituksia jakaneen Keskustorin). Syynä tähän oli, että kun sain mikrofonin käteeni, unohdin vähintään puolet siitä mitä aioin sanoa. Äänentoisto oli mielenilmauksessa erittäin huono. Kun ei ole tottunut puhumaan mikkiin, sitä alkaa jännittää odotellessa ja vielä enemmän havaittaessa, että monien puhujien sanomasta tulee vain puolet perille. Homman silasi muuan oletettavasti hyvää tarkoittanut yleisön edustaja, joka huusi minulle muutaman lauseen jälkeen, ettei kuulu. Lisäsin volyymiä, mutta konseptit olivat vielä enemmän sekaisin. Esityksen vimma ja radikalismi jäävät ontoiksi, elleivät ne saa katetta esiintyjän sanoista.

Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Yhtenä keskeisistä asioista olin ajatellut yhteiskuntasopimuksen käsitettä uudessa valossa. Suomalaiseen yhteiskuntaan on näet viime vuosikymmeninä kuulunut puhaltaminen ainakin periaatteessa yhteen hiileen. Nykyiset vallanpitäjät (en tarkoita tässä vain perskekohallitusta, vaan kaikkia Elinkeinoelämän keskusliiton juoksupoikia ja -tyttöjä) ovat onnistuneet tuhoamaan pohjimmaisen konsensuksen, sen sanattoman yhteiskuntasopimuksen, ettei yksi yhteiskunnallinen toimijaryhmä kampita toista – yhteisen edun nimissä. Sen tilalle on palautettu uusioversio 1970-luvun (ja sitä edeltävän ajan) Suomesta, jossa yhteiskuntaluokkien, ideologisten blokkien ja eräiden muiden väestöryhmien edut ovat niin perusteellisesti ristiriidassa, että ne tappelevat vastakkain – yhteisestä edusta piittaamatta. Syyskesällä lukemassani Agatha Christien 1920-luvun dekkarissa Salainen vastustaja yleislakko samastetaan suoraan sisällissodan uhkaan. Nyt, kun puhumme avoimesti yleislakosta, toisen osapuolen äänenpainot ovat myös kärjistyneet. Elämmekö siis "vaaran vuosia"? Kiitti vitusti, EK, kokoomus ja muut sikarikkaiden hyysääjät.

Radikaali oikeisto on viime vuosina tykännyt haukkua "vihervassareita", "suvakkeja", "kulttuurimarxisteja" ja ehkä kaikkein sointuvimpana "mädättäjiä". On ikävää, etten saanut sanotuksi Keskustorilla, että minä nimenomaan tahdon olla mädättäjä – enkä ironisessa mielessä, kuten moni liberaali keskustavasemmistolainen, vaan oikeasti. Nyt, kun edellä kuvattu yhteiskuntasopimus on purkautunut, mielestäni yhteiskuntaa ja ihmisten selkärankaa on syytäkin mädättää. Olin ajatellut ilmaista toivovani, että ihmiset kieltäytyvät töistä, eroavat kouluista, laiskottelevat työpaikalla tai ovat siellä kännissä tai huumeissa, järjestävät Tyhmä elämä -messuja, levittävät tahallaan puppua sosiaalisessa mediassa ja käyttäytyvät muutenkin selkärangattomasti ja arvaamattomasti. Kannatan possuilua ja härskisti elämistä. Sellainen yhteiskunta ei toimi, jonka jäsenet eivät toimi, ja niinpä koko porvarillisen hajota ja hallitse -projektin on kaaduttava omaan älyttömyyteensä.

Lopuksi olin aikonut kuvailla suomalaista nyky-yhteiskuntaa mentaaliseksi tilaksi, jossa alkaa toivoa naurettavien väitteiden Venäjän ekspansiivisuudesta ja aggressiivisuudesta pitävän sittenkin paikkaansa ja Putinin asettavan tänne oman nukkehallituksensa. Tai, että yhtä naurettavat väitteet Islamilaisen valtion soluttautumisesta tänne pakolaisten muodossa pitävät sittenkin paikkaansa ja "ISIS" tulee ja vie – sekin ajatus herättää salavihkaista toivoa. Kunhan vain saisimme hallituksen puolellatoista kerrotut SS-joukot pois vallasta! Tällaisen saarnan päätteeksi on eri lailla paikallaan, että mädättäjä huutaa kaaosta, kapinaa, yleislakkoa, vapautta, rakkautta ja vallankumousta heittäen vaatteet pois yltään ja tempaisee vielä pullostaan isot siivut punertavaa viiniä. Sekin jäi tekemättä Keskustorin hämmennyksessä – joskaan ei enää kotona...

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Työttömät, yhteiskunnan pohjasakka

Viime vuonna kirjoitin kakkoskerroksen väestä, työttömistä pakollisessa infotilaisuudessa TE-toimiston toisen kerroksen kokoussalissa. Sen jälkeen työttömien asema on heikentynyt, ja niinpä elokuun 26. päivänä 2015 saatoimme vain haaveilla kaupungissa keskeisellä paikalla sijaitsevista TE-toimiston tiloista. Sen sijaan meidän pakollinen infotilaisuutemme oli dumpattu kauas Kalevaan, Linkosuon leipomo-kahvilan kellarisaliin. Parempaa metaforaa sille, mikä on työttömien asema nyky-yhteiskunnassa, on hankala etsiä.

Kuten arvata saattoi, pian meille aloitettiin typerryttävä lässytys. Luennoitsija – energinen, trimmattu naisihminen – käytti meille luusereille ilmauksia kuten "upea onnistumiskokemus", "voi tulla niitä onnistumistarinoita" ja "ne oli kovin innostuneita mun osaamisesta, mä tein niille töitä ilmaiseksi". Voi luoja. Mahdottomat asiat eivät olleet mahdottomia, vaan "haastavia" tai "työläitä", työvoima-alan työntekijän kohtaaminen oli nimeltään "vierihoitoa" ja yksi yleisemmistä verbeistä oli "speksata", jonka merkityksestä minulla ei ole hajuakaan. Tietenkään luennoitsija ei edes ollut TE-toimistosta vaan ostopalveluväkeä.

Niin kuin yhtä lailla saattoi arvata, työttömien joukosta nousi soraääniä. Hyvin pian luennoitsijaa muistutettiin, että jos meistä tulee parempia työnhakijoita, se ei luo uusia työpaikkoja, vaan jotkut toiset päätyvät meidän asemaamme tämmöisiin infotilaisuuksiin. Luennoitsijan näkemys tällaisesta ajattelutavasta oli kokonaisvaltaisen kielteinen. Hänen mukaansa "on paljon asioita, joille me ei voida mitään". Sen sijaan kukin voi (kliseisen individualistisesti ja amerikkalaisesti) tehdä jotakin omalle elämälleen. Muita ulottuvuuksia hän ei nähnyt eikä hyväksynyt. Olin itse palannut muutama päivä takaperin Helsingistä Joukkovoiman kymmentuhantisesta mielenosoituksesta, ja vaikka yksi suurkulkue ei asioita muuttanutkaan, on ilmiselvää, että yritän (ja tuhannet muut yrittävät) jatkossakin vaikuttaa asioihin minkä kykenemme. "Ei voida mitään" -asennoituminen ja sisäänpäin kääntyminen ovat vallanpitäjien kurjistavan politiikan hyväksyntää, mikä lienee myös työttömien infotilaisuuden luennoitsijan tarkoitus ja ihanne.

Kun luennoitsija oli oivaltanut, että jotkut salissa pitivät häntä työttömiin nähden parempiosaisena ja ylempiluokkaisena, hän tietysti kielsi tämän ja perusteli asian sillä, kuinka paljon energiaa ja ponnisteluja nykyinen asema on häneltä vaatinut. On vaikea löytää osuvampaa parempiosaisen ja ylempiluokkaisen aseman indikaattoria kuin tämä perustelu. Kun tuohtuneena tölväisin ääneen inhoavani kaikkea selviytymis- ja menestystarinapaskaa, se herätti työttömissä hymyjä ja hilpeyttä, mutta luennoitsijaan tölväisy tietysti sattui ja niinpä hän heitti peliin epämääräisen vastatölväisyn uhmaikäisistä lapsistaan. Yhteiskunnan pohjasakan uhma ei siis ole hänelle vakavasti otettavaa yhteiskunnallista tyytymättömyyttä, vaan pelkkä matala kehitysvaihe, josta voi individualistisen selviytymisen ja menestyksen kautta päästä luomaan uusia uljaita onnistumistarinoita. Samaa ylenkatsetta viestii puhe "vierihoidosta": kun työttömät eivät tykkää asioida netissä tai puhelimitse vaan haluavat kohdata palvelutyöntekijän inhimillisesti naamatusten (mikä aiemmin oli yleisenä käytäntönä), se on pelkkää työttömyyteen sairastuneen "potilaan" terapiaa.

Meitä työttömiä täytyy siis vain kannustaa, rohkaista, kitkeä vahingolliset yhteiskunnalliset ajattelumallit ja välillä heiluttaa hiukan keppiä, kun porkkanat on syöty hallintoportaassa. Kyllä se siitä – ja maailma pelastuu! Vai kuinka onkaan? Samaan aikaan TE-toimiston avoimien työpaikkojen sivulta voi löytää "työpaikkoja", jotka eivät tarjoa työntekijälle oikeasti palkkaa vaan "työssäoppimista" ja kehtaavat vaatia opetettavalta vähintään vuoden työkokemusta. Työnantajille tarjotaan kädestä pitäen mahdollisuudet kusettaa työvoimaa yhteiskunnan tuella. Tämä tietysti tulee halvaksi työnantajille, mutta kalliiksi yhteiskunnalle, sillä Kela maksaa näiden kvasi-työssäkäyvien työttömyys- ja kulukorvaukset. Asia tuntuu järjenvastaiselta, mutta lisäjärkeä tuo sen oivaltaminen, että perskekohallitus edustaa työnantajia eikä yhteiskuntaa. Se tekee ensisijaisesti luokkapolitiikkaa eikä yhteiskuntapolitiikkaa. Itse asiassa vanhat valtiolliset järjestelmät ovat hallituksen ja virkamiesten papereissa alasajettavia sosialistisia rakenteita, jotka halutaan tietoisesti tuhota ajamalla ne muka liian kalliiksi ylläpitää, ja niinpä tähtäimessä on vastikkeettoman työttömyysturvan lakkauttaminen. Jos työttömyystukea ei saisi ilman, että on töissä, se ei enää olisi työttömyystukea vaan uusi fasistinen matalapalkka halpatyövoimaksi muuttuneelle yhteiskunnan pohjasakalle.

On paljon asioita, joille meidän täytyy voida jotakin.

Tämä ei ole lässytystä eikä uhmailua, vaan vallankumouksen lähtölaukaus.

maanantai 24. elokuuta 2015

Eläköön uusi joukkovoima!

I

Matkasimme lauantaina 22. elokuuta 2015 Helsinkiin osallistuaksemme Joukkovoimaksi nimetyn organisaation "Hyvinvointia, ei leikkauksia" -suurprotestiin. Sää oli kaunis ja lämmin, minkä viimeistään arvelimme sysänneen tuhannet ihmiset suunnitelmien mukaisesti liikkeelle. Kaisaniemen puistossa olikin väkeä kuin kuuluisaa tällä säällä tarpeetonta pipoa. Mielenosoituskulkueessa viisihenkinen tiimimme päätyi koulutusblokkiin, koska ainakin yksi meistä tunsi asian läheiseksi, se oli lähimpänä meitä heti paikalle saavuttuamme ja kun luonnollisesti vastustimme koko hallituspaskaa, meille oli viime kädessä ihan sama, missä blokissa marssimme.

Lähdimme matkaan. Huutoja alkoi kaikua väkijoukossa. Yritimme aluksi suhtautua niihin samalla väkinäisyydellä, mikä oli tullut tutuksi Tampereen 100–1000 ihmisen mielenilmauksissa. Viimeistään Rautatientorin ohittamisen jälkeen olimme tempautuneet mukaan meininkiin, joka oli täpötäynnä sekä kapinaa että hyvää fiilistä. Kulkue oli elävä, äänekäs, värikäs, tehokas, kaunis ja ihana. En ole koskaan eläessäni päässyt mukaan tällaiseen meininkiin. En ihmettele, että on kerrottu paatuneidenkin mielenosoittajien olleen ihan fiiliksissä ja jonkun tunteneen itsensä entistä nuoremmaksi.

Kun protestikulkue sitten laittautui 15 minuutiksi passiin (meidän andywarholilaiset 15 minuuttiamme?), mikä kohdallamme tapahtui Pitkälläsillalla, mielenilmauksen aktiivis-energinen meininki muuttui silkaksi nautinnoksi. Istuimme asfaltille, litkimme vettä ja mutustimme pähkinöitä. Katselin joukkovoimaa pidemmälle ja olin häkeltynyt: kulkueen peräpää oli vasta Senaatintorilla! Eturivi oli ehtinyt jo Hakaniemeen. Ja meitä oli koko kadun leveydeltä! Väkijoukosta kuului huutojen sijaan laulua. Ensimmäisenä bongautui vanha kunnon Kenen joukoissa seisot, mihin yhdyin riemuissani. Olin ehkä kuplassa, mutta niin vakuuttavassa ja toisaalta ihanassa kuplassa, että sen ohikiitävän hetken kaikki oli minulle sumeilematta universaalisti totta.

Pian tuli uusi lähtökäsky. Nousimme jaloillemme ja käppäilimme Hakaniemen torille, mikä matka oli meidän osaltamme lyhyt. Katselimme taas kerran ällistyneinä, kuinka torin jo aika lailla täytyttyä mielenosoittajia ja banderolleja saapui edelleen Pitkänsillan suunnalta. Ja vielä edelleen. Kaikki nämä erilaiset ihmiset yhdessä yhteisen asian puolesta! Vain pari päivää aiemmin olin surkutellut kotona Tampereella, kuinka sosiaalisessa mediassa melkein samanmielisetkin syytävät katkeruutensa toistensa niskaan luullen vihollisiksi. Tämä oli ainakin tajunnallinen, jos ei yhteiskunnallinen vallankumous. Hakaniemen torilla kuulimme sitten Pertti Kurikan Nimipäiviä ja Palefacea sekä puheita, jotka eivät aina kuuluneet ihan joka sopukkaan, mutta ainakin Pia Lohikosken ulosanti oli voimallista ja pätevää. Tapasimme myös monia tuttuja, joista ei kulkueessa tai ennen sen lähtöä ollut nähty vilaustakaan. Todellakin: tämä joukkovoima oli niin laaja ja moninainen, ettei sen koko sisältöä ja kaikkia ulottuvuuksia voitu marssin aikana edes hahmottaa – eikä voida vieläkään.

Tässä vielä muutamia huutoja, joita mielenosoituksessa raikasi (välillä jopa karnevaalinomaisesti ristiin ja päällekkäin):

"Miljonääri Sipilä leikkaa tuet köyhiltä!" Tässä ollaan lähellä asian ydintä. Rikkaat paskiaiset ovat nyhtämässä köyhien ennestään tyhjistä lompakoista, mutta omasta pussista ei anneta sentin pyörylää. Tämä on silkkaa luokkapolitiikkaa ja yläluokan hirmuvaltaa.

"Oikeistovalta tuntuu kamalalta!" Hyvää perussettiä. On paikallaan kiinnittää huomiota siihen, että nimenomaan oikeisto kurittaa kansaa eikä esimerkiksi 'ne määrittelemättömät puolueet, jotka ovat hallituksessa'. Vallan sanotaan turmelevan, mutta yhdet ovat jo lähtökohtaisesti toisia turmeltuneempia, eikä Suomessa ole sotien jälkeen nähty niin turmeltunutta valtaa kuin nyt.

"Samaa vanhaa paskaa – köyhät aina maksaa!" Taas lähellä asian ydintä. Köyhät eivät olisi köyhiä, jos he todella saisivat ansaitsemansa eikä sitä perittäisi heiltä takaisin, verotettaisi kuin muhkeimpia palkkoja, annettaisi jäädä palkkakehityksestä jälkeen tai leikattaisi. Ja viimeistään Thatcherin valtaannoususta Britanniassa alkaen rahaeliittivähemmistö on äänekkäästi henkseleitään paukuttaen vaatinut omien kulujensa maksajiksi köyhiä.

"Stubb, Soini, Sipilä – emme alistu ikinä!" TÄMÄ. Yksi protestin parhaita tiivistyksiä oli ja on, ettei meitä voi alistaa. Sitä yritetään koko ajan kaikin keinoin. Nyt tuhansien mielenosoittajien heterogeeninen ryhmä valloitti kadut ja Hakaniemen torin näyttääkseen, että meissä on joukkovoimaa.

"Hallitus alas!" Joskus lyhyt, ytimekäs ja kikaton huuto toimii parhaiten. Hakaniemessä päin meidät ohitti kadun reunaa pitkin täti-ihminen, joka selvästi ei ollut mukana kulkueessa, mutta tämän hän huusi pari kertaa kanssamme ujosti hymyillen.

"Vittu mitä paskaa – leikkaukset tappaa!" Ei voi mitään, tämä oli meidän suosikkimme. Useimpien tuntemieni ihmisten kokemus tämän hallituksen touhuista on nimenomaan 'vittu mitä paskaa'. Sitä ei hyväksytä eikä ymmärretä – sitä voidaan vain solvata ja kiroilla. Se nimittäin on paskaa, paskinta paskaa, mitä niskaamme on eläminämme vuosikymmeninä kaadettu. Se tiedostettiin, ja se yhdistää meitä kaikkia.


II

Kotiuduttuamme Helsingin upeasta protestista jouduimme kohtaamaan toisen todellisuuden. Vaikka minäkin olen paatuneesti kirjoittanut valtamedian puolueellisuudesta, oikeistomyönteisyydestä ja kriittisen journalismin olemattomuudesta, oli silti täydellinen järkytys nähdä, mitä valtamedia meistä kirjoitti. Tältä tuntui ihmisistä, jotka palasivat Woodstockista ja törmäsivät paratiisinsa esittämiseen helvettinä.

Valtiollinen (!) Yle oli valinnut strategiakseen vähättelyn, demonisoinnin ja viihteellistämisen. Ensin mainittua edusti heidän kritiikittömästi levittämänsä poliisin (tyypillinen) arvio noin viidestätuhannesta mielenosoittajasta. Samaan aikaan järjestäjät sanoivat "12 000", väkijoukossa puhuttiin 15 000:sta ja Facebookissakin ilmoittautuneita oli yli 10 000 – ja kulkueen lukemattomia vanhuksia sekä lapsiperheitä katseltuani uskallan arvioida, että FB-tapahtumasivusta mitään tietämättömiä oli takuulla enemmän mukana kuin some-aktiivisia jäänyt pois. Erityisen uskottava oli paljon nähneen Olli-Pekka Haaviston kommentti, jonka mukaan "mun kokemuksella vuosikymmenten ajalta miekkareista Hgissä on selvästi yli 10 000". Samaa on toistellut useampi kokenut mielenosoittaja. Lisäksi poliisin kerrotaan tiedottaneen lukumäärästä jo ennen kulkueen liikkeellelähtöä. Jokainen voi pohtia tätä videota katsellessaan, kuka on oikeassa.

Demonisointia oli se, kun Yle uutisoi ensisijaisesti poliisin ottaneen kiinni yhdeksän mielenosoittajaa ja vasta toissijaisesti itse tapahtumasta. Kaiken lisäksi myöhemmin on tullut ilmi, etteivät nämä yhdeksän edes olleet varsinaisia mielenosoittajia vaan mukaan lyöttäytynyttä riidanhaluista ainesta – jota Joukkovoiman omat järjestyksenvalvojat yrittivät kovasti saada luopumaan pidemmistä uhma-aikeistaan ennen poliisin väliintuloa. Näitä yhdeksää luultavasti humalaista typerystä keppihevosena käyttäen protestikulkueen kaikki lapsiperheet, vanhukset, opiskelijat, työssäkäyvät ja yhteiskunnallisesti aktiiviset osanottajat pyritään leimaamaan rettelöiväksi marginaaliksi. Viihteeksi lyömistä edusti Ylellä juttu "lähetä kuva hauskasta, hienosta tai erikoisesta kyltistä". Olimme siis viisinumeroinen joukko yhteiskunnallisia sirkusklovneja. Töttöröö!

Oma lukunsa on yhden banderollin ja yhden lipun jälkikäteen aiheuttama napina. Pari nuorta naista kantoi kulkueessa hauskaa ja erikoista "Tunkekaa innovaatiot perseeseenne" -lakanaa. Muuan nuorimies puolestaan kantoi hienoa ja erikoista Neuvostoliiton lippua. Pari eliittiin kuuluvaa mieshenkilöä pahoitti näistä asioista mielensä, sai tietysti heti mielipiteensä läpi valtamediassa ja joukon kritiikittömiä typeryksiä kelkkaansa. Minusta yksi mielenosoituskulkueen parhaita puolia oli, että tällaisiakin asioita keksittiin ottaa mukaan ja suvaittiin mukana. Vastarinta innoittaa ja yhdistää.

Kaikkia yllä mainittuja yhdistävät sellaiset toimijat, jotka eivät ole olleet kulkueessa mukana, eivät voi samastua mukanaolijoihin, eivät luultavasti tunne yhtään mukanaolijaa – ja silti katsovat itsensä päteviksi arvioimaan sitä kriittisesti. ("Vastakkainasettelun aika on ohi" -idea on vuosikymmenessä muuttunut täysin naurettavaksi, ja Suomi on vahvasti jakautunut eri leireihin.) Tästä huolimatta, ja kaikista hyvistä fiiliksistä huolimatta, on esitettävä hieman kritiikkiä myös tapahtuman järjestäjille. Kun iltamyöhällä alkoi hiipiä vaivihkaisen pettynyt "eikö se vallankumous tullutkaan?" -fiilis, oli helppo määritellä hetki, jolloin status quo selätti muutoksen. Se oli Hakaniemen torilla, ennen puheita ja musiikkiesiintyjiä, kun ensin tilaisuuden juontaja koetti väkinäisesti nostattaa tunnelmaa tyyliin "onko hyvä fiilis, jeee!" ja sitten DJ:t pyöräyttivät taustamusiikiksi aivan tyhjänpäiväistä ysäribiittiä. Molemmissa tapauksessa, erityisesti jälkimmäisessä, genre oli täydellisesti väärä. Sen sijaan, että joukkovoima olisi jäänyt torille ja pitänyt yhtä, se koki tilaisuutensa tulleen ja suuntasi kauppoihin, ravintoloihin ja koteihin. Vaikka vielä tilaisuuden päättäneen Palefacen esiintyessä väkeä oli paljon, kulkueen osanottajamäärään verrattuna sitä oli todella vähän. Suurprotesti oli ohi, mutta muistot pysyvät, vaikka korruptoitunut valtamedia sitä yrittääkin jälkeenpäin kumota ja vääristää. Ja mikä parasta: TÄMÄ EI JÄÄ TÄHÄN. Emme alistu ikinä.

perjantai 14. elokuuta 2015

Kolme Suomea

Meidät ollaan pilkkomassa kolmeen osaan. Yhdet elävät Eliitti-Suomessa. Sitä määrittelevät, siis tiätsä, tosi hyvä meininki, kova vauhti ja rokkaava fiilis, kaikilla on kivaa ja kaikki huutaa JEEE! Köyhistä ja kipeistä ei tarvitse välittää, tiätsä, get rich or die tryin' – ja jos olet vanha tai sinulla on vamma, raha auttaa kummasti. Ja onhan meillä heikompia varten hyväntekeväisyys; tiätsä, me ollaan just niin hyvixii. JEEE! Toiset sen sijaan elävät Rankaisija-Suomessa, jota määrittelevät perinteiset perhearvot, ankara Jumala, vanhoillisuus, patriarkalismi, koti, kirkko ja ikiroutainen isänmaa. Tummaihoiset menköön Afrikkaan ja beduiinit aavikoille – tästä maasta taistelivat pyssy oikeassa ja Iso Kirja vasemmassa kädessä taaton taatto ja paapan paappa, jotka pelkäsivät Herra Sebaotia ja pitivät vaimonsa rehdisti nyrkin ja puuhellan välissä. On olemassa myös kolmas ryhmä, jonka kotimaa on Vaihtoehto-Suomi. Se ei sopeudu kapitalismin pelisääntöihin eikä tahdokaan. Se virittelee omaehtoista kulttuuritoimintaa ja käy pätkätöissä, etsii itseään, kantaa huolta luonnosta ja yhteiskunnan heikoimmista, syrjäytyy (aktiivisesti) ja syrjäytetään (järjestelmän taholta). Itseilmaisu on olennaista, etnisellä tai seksuaalisella "värillä" ei ole väliä, politiikka on paskaa mutta yhteiskunnallinen aktiivisuus tärkeää.

Kolmella erilaisella Suomella on myös omat erilaiset poliittiset edustajansa. Eliitti-Suomi on ennen kaikkea kokoomuksen Suomi. Tukijoukoissa on myös RKP:n väkeä sekä – ikävä kyllä – jonkin verran vihreitä, demareita ja keskustalaisia. Perussuomalaiset taas edustavat Rankaisija-Suomea. Taustalla pyörii kristillisdemokraatteja, kepulaisia, muutamia demareita ja harvalukuinen Muutos 2011:n jengi. Vaihtoehto-Suomi äänestää vasemmistoliittoa, pieneltä osin vihreitä ja demareita sekä vasemmalle kallistuvia pienpuolueita – jos ylipäänsä äänestää.

Asetelma olisi tällaisenaan melko selkeä, ja vaikka se pirstookin yhteiskuntaa, sen kanssa olisi kohtalaisen helppo diilata ilman lisätekijöitä. Valitettavasti sekä Eliitti-Suomi että Rankaisija-Suomi vakuuttavat koko ajan, ettei mitään Vaihtoehto-Suomea ole olemassakaan. Kokoomuslainen Eliitti-Suomi, joka omistaa valtamedian, vihjailee empiville ihmisille ja vaihtoehtokansalle, että "te kuulutte meihin – ja jos ette kuulu, olette vanhoillisia ja rasisteja". Erilaisuuden hyväksyminen on eliitille "kivaa, kaikki huutaa JEEE!", mutta EU:n, Naton, ydinvoiman tai tehotuotannon kritisoiminen pelkkää jarruilua, joka osoittaa kritisoijien juuttuneen agraari-Suomeen tai YYA-Suomeen tai mihin milloinkin. Perussuomalainen Rankaisija-Suomi, joka dominoi kansalaiskeskustelun syviä rivejä, taas on ehdottoman vakuuttunut siitä, että vaihtoehtoväki on itse asiassa eliittiä. Sosialismi, feminismi, pasifismi, ympäristöaate ja jopa islam kietoutuvat ongelmattomasti yhteen ylikansallisen kulttuuri-imperialismin ja Brysselin herrojen kanssa tavalla, jota ei ymmärretä sen enempää eliitissä kuin vaihtoehtojengissäkään – taas yksi todiste siitä, että samaa porukkaa ovat kaikki tyynni. "Kaikki pikku runkkarit huutaa lokeroissaan / jollet ole puolellamme, olet meitä vastaan", lauloi Eppu Normaali (sanat Mikko Saarela) jo vuonna 1978.

Lauantaina 22. elokuuta suuntaan Helsinkiin osoittamaan mieltäni yhdessä tuhansien muiden kanssa hallitusta ja politiikan nykymenoa vastaan. PersKeKo on eliitin ja rankaisijoiden yhteistyöelin, jonka hallitessa meidän vaihtoehtoihmisten ääni ei kuulu ollenkaan. Menen Helsingin kaduille osoittamaan mieltäni oman Suomeni, Vaihtoehto-Suomen puolesta. Eliittiä emme ole – rankaisijoiksi emme tahdo tulla – ollaan siis vaihtoehtoväkeä. Eläköön tässä maassa luonnosta ja yhteiskunnan heikoimmista välittäminen, omaehtoinen kulttuuri, oikeudenmukainen työnjako, erilaisuuden hyväksyminen, ylikansallisen rahavallan kritiikki, uusien poliittisten ratkaisujen etsintä ja ihmisyys.

tiistai 4. elokuuta 2015

Je suis ääriliike!

Sen sijaan, että haukuttaisiin natseja, on liberaaleilla hölmönä tapana haukkua "ääriliikkeitä". Tämä tarkoittaa, että tuomitaan kyllä Jyväskylässä riehuneet natsit, mutta samalla muistutetaan, että yhtä paha se äärivasemmistokin on kuin äärioikeisto. Minä olen äärivasemmistolainen. Olen siis liberaalien mielestä yhtä paha ja tuomittava kuin Jyväskylässä riehuneet natsit.

Yhdyssanan alkuosa "ääri", tai kaikenlainen äärimmäisyys, on ilmiselvästi politiikan yhteydessä jotakin pelottavaa. Entäpä, jos ihminen on äärimmäinen rauhan, tasa-arvon, hyvinvoinnin ja totuuden puolustaja? Sitä tarkoittaa olla äärivasemmistolainen. Ja kun puolustaa sellaisia asioita kuin rauha ja hyvinvointi, ei yksinkertaisesti voi olla uhaksi kenellekään Jyväskylän Sokoksen asiakkaalle. Toki anarkistit voi lukea äärivasemmistoon ja heidän keskuudessaan on radikaaleja aktivisteja, mutta vasemmistolaisina he eivät hyökkää ihmisten vaan enintään omaisuuden kimppuun. Oikeistolle omaisuus on arvokkaampaa kuin ihminen – niinpä äärioikeiston radikaalit aktivistit hyökkäävät ihmisten kimppuun.

Vaikka liberaalit (jotka ovat oikeistolaisia) kuinka hämärtäisivät totuutta lässyttämällä ääriliikkeistään, vasemmisto ja oikeisto eivät yksinkertaisesti ole toisiinsa verrattavia suhteessa tasa-arvon, hyvinvoinnin ja rauhan kaltaisiin asioihin. Vasemmisto puolustaa niitä, oikeisto ei piittaa niistä. Liberaalien lässytys ja konservatiivien propaganda ovat saaneet ihmiset unohtamaan, että tasa-arvo ja hyvinvointi toteutuvat ja rauha säilyy vasemmistolaisen politiikan ja toiminnan avulla. Äänestämällä oikeistoa tai keskustaa ja ruikuttamalla tasa-arvon ja hyvinvoinnin katoamisesta tai sodan uhasta ihminen tekee itsestään elävän paradoksin jokaisen vasemmistolaisen silmissä. Äärtä kohti edettäessä vasemmisto ei myöskään yllättäen käänny edellä mainittuja tavoitteitaan vastaan, vaan voimistuu ja radikaalistuu entisestään niiden tavoittelussa. Ja vain ääliö käyttää keinoja, jotka ovat ristiriidassa tavoitteita vastaan.

Ääri ei ole paha eikä tuomittava. Oikeisto on.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Radikalismin kummitus

"Radikalismi on kuollut", kommentoi eräs keskustelija Twitterissä, kun olin jälleen kerran yrittänyt lietsoa kapinamieltä somekeskustelijoiden joukossa. Vasemmistolaiselta ja punavihreältä kannalta on tosiaan hetkittäin vaikuttanut, että radikalismi on hylätty idea. PersKeKo-hallitusta kyllä vastustetaan ja pidetään kaikin puolin huonona, mutta se vastustaminen tehdään maltillisesti, fiksusti ja – suoraan sanoen – tylsästi. Sellaisella meiningillä ei muuteta maailmaa. Mikä vielä huonompaa, maltilliset ja fiksut vasemmistolaiset pitävät villiä radikalismin pirskahtelua luotaantyöntävänä tai epäilyttävänä.

Toisaalla yhteiskunnassa radikalismi on kuitenkin voimissaan. Esimerkiksi juhannusyönä esseisti Timo Hännikäinen lähetti ison joukon antifeministisiä vihapuheviestejä ja hommasi peräti potkut kustantamoltaan. Fiksujen ja maltillisten näkökulmasta tämä on pelkkää kusipäisyyttä, mutta yhä useampi kokee sen radikalismina, kenties jopa ihailtavana sellaisena. Radikalismia on myös kansanedustaja Olli Immosen tietoinen esiintyminen uusnatsien kanssa. On tylsämielistä kuitata tämä pelkkänä ajattelemattomuutena. Vasemmistolaisten on tunnustettava, että radikalismi elää ja voi hyvin nyky-Suomessa – poliittisessa radikaalioikeistossa. Toki myös anarkismi elää, en vain osaa samastua anarkistien "ollaan näkymättömiä, kunnes ikkunat särkyvät" -metodiikkaan.

Vasemmistolaisessa antiradikalismissa saattaa olla kyse myös psykologisesta vastareaktiosta. Kun vastapuoli mesoaa ja rettelöi, voi itselle tuntua uskottavalta olla mesoamatta ja rettelöimättä. Samalla jätetään kuitenkin mesoamisen ja rettelöimisen kenttä sumeilematta vastapuolen haltuun. Kun konservatiivioikeisto alkoi levittää "vihervasemmisto on poliittisesti korrekti, me olemme epäkorrekteja" -meemiä, oli omaan silmääni heti päivänselvää, että konservatiivioikeisto on osunut kultasuoneen. Vasemmisto ei ymmärtänyt tätä, vaan teki yhä uudelleen numeron konservatiivioikeiston liiallisesta poliittisesta epäkorrektiudesta. Ei hyvä. Tänä päivänä voidaan poliittisen epäkorrektiuden sijaan puhua sumeilematta radikalismista. Siitä on lyhyt matka vallankumoukseen, josta kokoomusnuoret höpisivät 1990-luvulla ja vasemmistonuoret siksi välttelivät. Ja niinpä vain Timo Hännikäinen on ilmoittanut kannattavansa "vallankumouksellista konservatismia".

Vallankumouksen ideaan tietysti liittyy väistämättä käsitys vanhasta vallasta, jota ollaan kumoamassa. Hännikäinen ja Jussi Halla-aho ovat periaatteessa nykysuomalaista älymystöä. Heidän "vallankumouksensa" on helppo yhdistää kokoomuslaisemman Matti Apusen levittämään höpinään, jonka mukaan yliopistoissa ei saa haastaa hyvinvointivaltiota ja akateeminen maailma on muutenkin vasemmistolaisten hallussa. Kaikelle tälle on yhteistä, että käsitys vanhasta vallasta on täysin vääristynyt tai vääristetty. Ihmiset eivät kuitenkaan tiedä tätä, kun heidän käsityksensä yhteiskunnasta on epäselvä ja valtamedia kusettaa kusettamistaan. Niinpä oikeistolaisten ideat näyttävät heille samalla lailla puoleensavetävältä radikalismilta kuin vasemmistoälyköiden ideat 1960-luvun lopussa, jolloin vasemmisto sentään ei ollut millään mittarilla vallassa kuten oikeisto nyt on.

Radikaalioikeisto on toistaiseksi voittanut vasemmiston propagandataistelussa. Siinä valossa kevään eduskuntavaalien sietämättömät lukemat on helppo ymmärtää. Vasemmistolaisten on aika tajuta kokonaan ja lopullisesti, että olemme täysin altavastaajia. Enää ei ole syytä kuvitella, että on olemassa jotakin puolustettavaa punavihreää jatkumoa, vaan liike ja liikehdintä on luotava alusta ja tyhjästä. Siihen puolestaan tarvitaan samanlaista meininkiä, jolla konservatiivioikeisto ja siinä sivussa radikaalioikeisto ovat luoneet kannatuksensa ja uskottavuutensa. Meidän on oltava sumeilematta poliittisesti epäkorrekteja ja herätettävä radikalismin kummitus henkiin. Radikalismi ei todellakaan ole sitä, että vetoamme ihmisten järkeen talousasioissa ja esiinnymme fiksuina ja kypsinä. Sen sijaan meidän on oltava epäilyttäviä sissejä, jotka uskaltavat laittaa oman sosiaalisen asemansa vaakalaudalle. Meidän on myös oltava uudenlaisia älykköjä, joiden ideat oikeasti kyseenalaistavat vallitsevan todellisuusjatkumon. Meidän on esiinnyttävä sellaisten teemojen kanssa, jotka valtavirta ja valtamedia kyseenalaistavat. Meidän on heitettävä maltillisuus, fiksuus ja tylsyys hevonvittuun. Meidän on mesottava ja rettelöitävä. Meidän on tehtävä vallankumous ja muutettava maailma.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Suvaitsevaisuus ja kapitalistinen luokkayhteiskunta

Sana "suvaitsevaisuus" on viime vuosina esiintynyt sellaisissa kökköyhteyksissä, että tätä kirjoittajaa hirvittää napata se otsikkoonsa. Tarkennanpa siis, että tässä kirjoituksessa suvaitsevaisuus tarkoittaa suvaitsevaisuutta. Ei mitään sen kummempaa. Suvaitseminen on sitä, että sietää muutakin elämää kuin itseään ja omia peilikuviaan. Jos toinen ihminen on erilainen ja edustaa mahdollisesti jotakin sellaista elämänmuotoa, mitä itse emme edusta, meidän ihmisten on täysin mahdollista suvaita sitä. En ole liittymässä siihen paskakööriin, joka käyttää hömppäkäsitteitä kuten "suvakit" ja "suvaitsevaisto". En siis suvaitse sitä keskustelua erityisen hyvin.

Hyvä esimerkki positiivisesta suvaitsevaisuudesta on mielestäni ollut Tampereen Pispalan kaupunginosa. Se on kulttuurihistoriallisesti arvokas ja tästä johtuen kysytty asuinalue, eli tonttimaa ja omakotineliöt eivät ole halpoja eikä niitä ole joka päivä tarjolla. On selvää, että Pispalassa asuu paljon porvaristoa, ja puoluekannatuksessa kärkeen sijoittuukin usein kokoomus. Toisaalta Pispala on myös vaihtoehtokulttuurien suosima alue. Siellä sijaitsevat Pispalan nykytaiteen keskukseksi itsensä määrittelevä Hirvitalo, omia viljelypalstoja Tahmelan rannassa ylläpitävä Kurpitsatalo, yhdistyspohjalta toimiva kirjasto anarkistisine kirjahyllyineen, Rajaportin sauna, vaihtoehtokeikkoja tarjoava Vastavirta-klubi ja niin edelleen. Alueella järjestetään myös paljon pieniä tapahtumia – eräänä esimerkkinä anarkistinen Musta Pispala. Vaihtoehtoväki ei tietenkään omista taloja Pispalassa, mutta moni heistä asuu alueella pienessä, varustetasoltaan usein alkeellisessa vuokra-asunnossa. Pispala on siis ideologiaa myöten luokittunut yhteisö, mutta sen osapuolet ovat suvainneet toisiaan osana kulttuurihistoriallisesti arvokasta kokonaisuutta.

Suvaitsevaisuus oli ennen kaikkea 1990-luvun mahtisana. Moni punavihreästi ajatteleva ihminen höpsähti tuolloin ajattelemaan, että suvaitseminen onkin todellinen ratkaisu sen sijaan, että suunniteltaisiin vallankumousta. On totta, että "kukin eläköön tavallaan ja hyväksyköön sen, kuinka toinen elää" -filosofiassa on puolensa ja pointtinsa. Hetken myös näytti siltä, että tämä filosofia voi hyvinkin periä maan. Ikävä kyllä jotkut liberaalit elävät yhä tuossa viime vuosikymmenellä kadonneessa hetkessä. Asian historiallinen puoli linkittyy tiiviisti Suomen poliittisiin voimasuhteisiin. Eduskuntavaaleissa 1995 perinteiset punaiset ja vihreät puolueet saivat laskutavasta riippuen 46–47 prosenttia suomalaisten äänistä. Vuonna 1999 niiden yhteenlaskettu kannatus oli pudonnut 42–43 prosenttiin, josta se aavistuksen verran nousi eduskuntavaaleissa 2003. Vuonna 2007 tapahtui ratkaisevampi pudotus: perinteisesti punaisia ja vihreitä ryhmiä kannatti enää alle 40 % äänestäjistä. Tästä voimme tehdä kaksi johtopäätöstä. 1) Punavihreän politiikan pehmentyminen ei tehnyt siitä äänestäjille houkuttelevampaa, vaan oikeisto pääsi mellastamaan täysissä voimissaan. 2) Sitä mukaa, kun oikeisto sai lisää kannatusta, se sai lisää itseluottamusta ja hyökkää nyt 2010-luvulla vasemmistolaista ja vihreää politiikkaa vastaan – täysissä voimissaan.

Toisen johtopäätöksen seuraukset näkyvät myös Pispalassa. Suvaitsevaisuus ei kanna loputtomiin. Paikalliset porvarillisesti ajattelevat asukkaat ovat yrittäneet savustaa vaihtoehtokulttuuria ulos Pispalasta. Etenkin Hirvitalon ympäristössä ja Tahmelan rannassa pyörivästä vaihtoehtoväestä on levitetty perättömiä juoruja. Hirvitalo, Kurpitsatalo ja Rajaportin sauna on haluttu myydä, ja kulttuuritapahtumia on lakkautettu (erityisesti Pispalan juhannuksen lakkautusperusteet ovat vähintäänkin kyseenalaiset). Toisaalta Tampereen kaupunki näyttää suosivan vaihtoehto-Pispalalle haitallista asuntopolitiikkaa tähdäten siihen, että vanhoissa puutaloissa sijaitsevat pienet vuokra-asunnot yhdistetään ja tuloksena saadaan tavanomaisia omakotitaloja. Tässä yhteydessä on syytä muistaa Friedrich Engelsin väite porvariluokasta purkamassa "työväestön ränsistyneet asuinpaikat ylistäen itseään maasta taivaaseen moisesta edistyksestä". Vaikkei Pispalassa tarkkaan ottaen olla purkamassa asuinpaikkoja, on aivan selvää, että Pispala pyritään porvarillistamaan. Sinne halutaan levittää yksipuolisesti porvarilliset asumismuodot, porvarillinen kulttuuri ja porvarilliset arvot. Porvariluokka harjoittaa luokkapolitiikkaa omista etunäkökohdistaan, ja tänä päivänä sen itseluottamus on valtava ja poliittiset edellytykset erittäin hyvät.

Yllä olevasta on mahdollista kehitellä laajempi johtopäätös. Se kuuluu näin: suvaitsevaisuus voi vain viivyttää ongelmien ratkaisua, ei ratkaista ongelmia. Elämme kapitalistisessa luokkayhteiskunnassa. Proletaarit, proletaaritaiteilijat ja proletaarisivistyneistö (kaikkia näistä tavataan myös Pispalassa) voivat suvaita kapitalistiporvareita, jos jälkimmäisetkin suvaitsevat edellisiä, ja elää näiden kanssa rinnakkain. Pidemmän päälle vallanpitäjä alkaa kuitenkin aina vahvistaa ja puolustaa omaa valtaansa. Silloin porvariluokan vallankäytön kohteet eivät voi muuta kuin puolustautua tai paeta. Pispalan tapauksessa yksi puolustus voisi olla "roskaväen" tahallinen kerääminen alueelle hillumaan, minkä tarkoitus olisi heikentää kaupunginosan arvoa porvariston silmissä. Jos vaihtoehtokulttuurille ei anneta Pispalassa toiminnan mahdollisuuksia, se siirtyy johonkin muualle ja kaupunginosan entinen ainutlaatuisuus jää näivettymään. Kapitalistisen luokkayhteiskunnan ydinongelma ei ole suvaitsevaisuuden puute, vaan kapitalismi ja yhteiskuntaluokat. Nämä kaksi taas liittyvät aina toisiinsa. Ei ole kapitalismia ilman yhteiskuntaluokkia eikä oikeastaan edes yhteiskuntaluokkia ilman kapitalismia. Niin kauan kuin yhteiskunnan harjoittama politiikka pohjautuu porvariston luokkavaltaan, suvaitsevaisuutta ei voida vakiinnuttaa, sillä porvariluokka pyrkii aina pidemmän päälle levittämään omat arvonsa kaikkialle yhteiskuntaan. Siksi suvaitsevaisuus ei riitä ja vallankumous on välttämätön.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Uudesta jallitusohjelmasta

Kaikkialla Suomessa tuhannet ihmiset ovat tyrmistyneitä uuteen hallitusohjelmaan. Miten ne kepulaiset saattoivatkin pettää näin? Juha Sipilä ja koko puolue ajoivat eri asioita ennen vaaleja kuin nyt hallituksen synnyttyä. Entäs sitten perussuomalaiset? Puhutaan jo uuden kovemman protestin "vaarasta", kun äänestäjät pettyvät persuihin. Kuinka tämä on mahdollista?

Yksinkertaista, rakas Watson. Ensiksikään Suomea ei hallitse keskusta, vaikka kuinka olisi suurin puolue ja pääministeripuolue, eivät perussuomalaiset, vaikka olisivat hallituksessa ja heillä olisi eduskunnan puhemiehen paikka, eivätkä edes kepu ja persut yhdessä. Ne vain eivät voi hallita. Suomessa on tällä hetkellä sellainen järjestelmä, että tämä olisi hyvin hankalaa, ellei jopa käytännössä mahdotonta. Sen sijaan Suomea hallitsee kokoomus yhdessä Elinkeinoelämän keskusliiton ja ison rahan eli suurpääoman kanssa. Tällä järjestyksellä on tukena poliittinen virkamiehistö, Euroopan unioni, USA ja valtavat kansainväliset tukiverkostot. Valtamedia myötäilee samaa järjestystä niin ikään, vaikka päästääkin välillä läpi myös vastakkaisia näkymyksiä ylläpitääkseen neutraaliuden tai "vapauden" illuusiota.

Kokoomus hallitsee Suomea, koska se on ainoa suurista puolueista, jonka politiikka on täysin ison rahan ja EK:n linjan mukaista. Jälkimmäiset eivät pysty itsessään pyörittämään politiikkaa, joten asian hoitaa niiden etupuolue. Keskusta ja perussuomalaiset sopivat hyvin kokoomuksen hallituskumppaneiksi, koska ne ovat lähinnä kosmeettisessa ristiriidassa ison rahan ja EK:n kanssa ja taivuteltavissa kokoomuksen linjan mukaiseen hallitusohjelmaan, joka on todennäköisesti kirjoitettu jo kauan ennen eduskuntavaaleja. Jos hallituksessa olisi persujen (tai keskustan) sijaan SDP, tai kaikki neljä yhdessä, hallitusohjelma eroaisi nykyisestä vain marginaalisesti. Myöskään vihreiden, RKP:n tai kristillisdemokraattien mukanaolo ei muuttaisi kokonaisuutta kuin pieneltä osin. Kokoomuksen puuttuminen hallituskoalitiosta ei sekään merkitsisi mitään radikaalia, sillä iso raha ja EK ajaisivat ison osan tavoitteistaan läpi muiden porvaripuolueiden ja hätätilassa jopa SDP:n kautta. Edes vasemmistoliiton mukanaolo ei kääntäisi poliittista linjaa vielä sinänsä. Avuksi tarvittaisiin valtava poliittinen voimasuhdemuutos ja kokoomuksen puuttuminen hallituksesta. Siinä tapauksessa voisimme olla varmoja, että valtamedian ulosanti olisi pelkkää jatkuvaa hallituksenvastaista hyökkäystä.

Kuten aina ennenkin, suurimmat paskat nykyisestä hallituspolitiikasta kantaa niskassaan jokin muu kuin kokoomus. Sipilää lyödään tänä päivänä kaikkialla kuin omaa sikaa, mikä on tietysti yhdessä mielessä ansaittua: hän jättää käyttämättä sen valtakortin, jonka perustuslaki hänelle pääministerin asemassa suo. Sekä Sipilä että Timo Soini on myös helppo esittää valehtelijoina – niitähän he teknisesti ottaen ovat. Täytyy myös muistaa, että keskustalla ja perussuomalaisilla ei ole paljonkaan muita vaihtoehtoja, sillä niiden oleellisin tuki ei tule "kansalta" vaan isolta rahalta. Kokoomus on ainoa hallituspuolue, joka ei ole räikeästi valehdellut, ja niinpä sen toiminta tyhmimmässä tapauksessa hyväksytään paremmin kuin hallituskumppaneiden. Nyt täytyy silti jumalauta muistaa, että kokoomus on juoninut koko hallituskokoonpanon, hallitusohjelman, poliittiset pakkovalheet ja suurimittaisen kansankusetuksen. Se on yhdessä taustavaikuttajiensa kanssa syypää kaikkeen tähän paskaan, mitä suomalainen yhteiskunta saa osakseen. KOKOOMUS ULOS POLITIIKASTA. Nyt.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Mitä vasemmiston on tehtävä?

Selvennän aluksi käsitteitä. Tässä kirjoitelmassa tarkoitan vasemmistolla yleensä sitä poliittista kenttää, joka yltää radikaaleimmasta vasemmistosta (joka ei äänestä tai samastuu vasemman laidan pienpuolueisiin) keskustavasemmistoon (vasemmistodemarit ja -vihreät sekä vasemmistoliiton "oikeisto" eli valtalinja). Vasemmiston käsitteestä ja sen muuttumisesta olen luennoinut Vihreän Puolueen ravintelivalistusiltamissa 3.9.2013 ja kirjoittanut hieman myöhemmin. Tässä on syytä joka tapauksessa kerrata, että 1960-luvulla esiin marssinut ns. uusvasemmisto määritteli itsensä eri lailla kuin siihenastinen vasemmisto ja luki mm. rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeet sinänsä osaksi vasemmistoa. Nykyinen vasemmiston määrittely ja itsemäärittely pohjautuu isolta osin tähän uusvasemmistolaiseen tulkintaan. Klassisessa mielessä Suomen eduskunnassa ei ole vasemmistoa ollenkaan ja jopa niin marginaalisen ryhmän kuin SKP:n valtalinja liikkuu jossakin vanha- ja uusvasemmistolaisuuden rajamailla.

Itse "uusvanhana" vasemmistolaisena olen seurannut Suomen nykyvasemmiston vaalireaktioita häkeltyneenä. Turpiin tuli ja kipeästi, mutta sitä ei usein edes myönnetä, vaan yritetään silmiinpistävän teennäisesti ylläpitää "hyvää meininkiä". Toki osa vasemmistolaisista tunnustaa, että vaalitulos sattui pahasti, mutta heidänkin analyysinsä on jäänyt puolitiehen tai suorastaan alkuunsa. Monta kertaa on tullut mieleen: ovatko nuo oikeasti noin naiiveja vai peittelevätkö he sitä totuutta, ettei parlamentaarisella (keskusta)vasemmistolla ole nykyään käytännössä minkäänlaista vaikuttamisen mahdollisuutta – ellei lasketa voittoja joissakin pienissä, suhteellisen mitättömissä yksittäistapauksissa? Tosiasiahan on, että jos olet vähänkin (oikeasti) radikaali, valtamedia hiljenee tai syyttelee, virkamiehet eivät auta ja vastapuolen laajalle levittäytynyt rihmasto alkaa punoa juonia toimiasi vastaan.

Kaikesta huolimatta vasemmiston ainoa toivo on juuri radikaalistuminen. Jos on saappaat syvällä nykypolitiikan betonissa, ei enää muista, että demokraattisen politiikan tekemiseen ei tarvita valtamedian ja virkamiesten apua ja oikeistolaista rihmastoa vastaan auttaisi parhaiten vasemmistolainen rihmasto. Tältä perustalta esitän muutamia lähtökohtia, joilla suomalaisen vasemmiston voi nähdäkseni saada uuteen tuntuvaan nousuun:

1) Kokonaisvaltainen poliittinen irtiotto oikeistosta ja keskustasta. Tätä nykyvasemmisto ei tunnu käsittävän: iso osa äänestäjistä kokee jopa vasemmistoliiton olevan "ihan samaa kuin muutkin". Politiikan peruspilareita ei uskalleta kyseenalaistaa. Esimerkiksi talouskasvuajattelua ei eduskunnassa kyseenalaista kukaan, EU-jäsenyyden ainoat harvalukuiset kriitikot löytyvät konservatiivisesta keskustaoikeistosta, eikä edes Nato-yhteistyötä vastaan hyökätä mitenkään. Eduskuntavasemmisto tuntuu todellakin nielevän mukisematta sen yleisluontoisen, surkuhupaisen idean, ettei Suomi ole vielä Natossa ja siksi vahinkoa ei vielä ole tapahtunut. Samanlaista itsetarkoitukselliselta tuntuvaa naiiviutta ja aloitekyvyttömyyttä löytyy lähes jokaiselta poliittiselta sektorilta.

2) Oman kokonaisvaltaisen yhteiskuntateorian omaksuminen. Vasemmistoliiton leikkauskritiikin epäuskottavuus ei johtunut siitä, että kansa ei ollut valmis vastaanottamaan liian radikaalisti valtalinjasta poikkeavaa näkemystä, vaan siitä, ettei se kytkeytynyt johdonmukaiseen poliittiseen kokonaisuuteen. Jos toimit muutoin ihan samalta ideapohjalta ja samojen periaatteiden mukaan kuin uusliberalistit, mutta vaadit leikkausten sijaan elvytyksiä, jokin klikkaa ja mättää jo sinänsä. Kuinka voi olla mahdollista, että minä näen tällaiset asiat ja vasemmiston silmäätekevät eivät? Vasemmiston on tarkasteltava yhteiskuntaa oikeasti eri pisteestä ja eri tavalla kuin oikeisto ja keskusta. Sen on nähtävä, tunnistettava ja tunnustettava yhteiskunnan huono-osaisten ja alimpien luokkien yhteiskunnallinen, poliittinen ja kulttuurinen asema oman toimintansa lähtökohdaksi. Sen kanssa erittäin hyvin käsi kädessä kulkee vanha kunnon Parta-Kalle kapitalismiteorioineen ja manifesteineen. Hittoon Keynes! Marx matkaan!

3) Valtamedian kokonaisvaltainen hylkääminen ja vastustaminen. Tätä vaatii jo oman poliittisen keskustelun ja oman diskurssin luominen sinänsä. Nykyvasemmisto katsoo surullisin silmin, kun valtamedia kirjoittaa siitä vähemmän kuin oikeistosta ja keskustasta, pimittää siitä tietoa, vääristelee sen kantoja, syyttää sitä olemattomista, ei tarjoa faktoja toisten syyttäessä sitä olemattomista, esittää vasemmiston ideologisena mutta oikeiston realistisena toimijana sekä tietysti sortaa ja syyllistää köyhiä omasta köyhyydestään ja työttömiä etuuksien hyväksikäytöstä. Sen sijaan, että vasemmisto ymmärtäisi valtamedian olevan sinänsä oikeistolainen rakenne, se jää pyytämään ja toivomaan, että valtamedia toimisi tasapuolisemmin. Tällainen radikalismipelkoinen näennäisaktiivisuus ei tietysti johda mihinkään. Vasemmiston täytyisi kääntää (etenkin kaupalliselle) valtamedialle selkänsä ja näyttää sille kunnolla persettä. Jos sadattuhannet vasemmistolaisittain ajattelevat lopettaisivat kokonaan valtamedian seuraamisen, se näkyisi ja tuntuisi heti sekä talouden – esimerkiksi Sanoman talousongelmat tuntien – että informaation tasolla. Jos vasemmisto loisi oman "valtamediansa" (mikä tilanne Suomessa 1980-luvulle saakka olikin), joka etsisi valtavirran uutistoimistojen ja medioiden sijaan uutisensa ja näkökulmansa yhtäältä vaihtoehtomediasta ja toisaalta katutasolta, muuttuisi poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu taikaiskusta myös sosiaalisessa mediassa.

Kieltäytyminen valtamedian pureskelemista näkökulmista auttaisi vasemmistoa myös hyvin nopeasti ymmärtämään maailmanpolitiikkaa niin kuin sen nähdäkseni pitäisi sitä ymmärtää. Se vetäisi tukensa pois USA-avusteisista imperialistisista hankkeista, joita valtavirta markkinoi "demokraattisina". Se oppisi yhdistelemään asioita: koska USA:n imperialismi, siksi Islamilainen valtio ("ISIS"). Tuloksena olisi vallankumouksellinen maailmankuva, joka poikkeaisi radikaalisti oikeiston ja keskustan valtavirrasta. Sen myötä vasemmisto ei todellakaan olisi ihan samaa kuin muutkin.

4) Nyt sitten se rihmasto. Surullista, mutta totta: vasemmisto toimii nykyään täysin oikeiston ja keskustan tarjoamissa rakenteissa. Tämän sijaan vasemmiston täytyisi luoda omat toiminnalliset rakenteensa. Oma mediakenttä on hyvä ja tärkeä alku. Kun vauhtiin on päästy, seuraavina ovat vuorossa omat yhteiskunnalliset oppilaitokset, oma laajempi kurssi- ja opetustoiminta, oma tutkimuslaitos, oma sosiaaliaputoiminta, oma elintarvikkeiden jakeluverkosto ja oma pankki. Uuden "punapääoman" syntyminen on teoreettisesta ristiriitaisuudestaan huolimatta hyvä asia: kapitalistipankit pyörittävät viime kädessä koko talousjärjestelmää, joten rahojemme ja talletuksiemme siirtäminen pois niiden hyppysistä olisi tehokas isku kapitalismia ja rahavaltaa vastaan. Valtaosa nykyvasemmistosta toki hyväksyy kapitalismin mietona versiona, mutta kirjoitelmani tarkoitus on ilmaista, että antikapitalistinen vasemmisto kiinnostaa äänestäjiä loppujen lopuksi enemmän kuin "ihan samaa kuin muutkin" -vasemmisto. Antikapitalistisen vasemmiston pitäisi levittäytyä kaikille elämänalueille, tarjota palvelua, informaatiota ja elämänsisältöä. Missä oikeisto nykyään kumoaa vasemmiston vaikuttamisyritykset kaikista ilmansuunnista, pitäisi olla olemassa muista radikaalisti poikkeava punainen alue, jossa ihminen elää ja hengittää vasemmistoa ja mihin oikeiston vastavaikutus ei yllä.

5) Positiivisen kuplan luominen ja negatiivisesta kuplasta luopuminen. Tämä liittyy suoraan edelliseen. Eduskuntavaalien jälkeen on puhuttu "punavihreästä kuplasta". Perussuomalaisten Teuvo Hakkarainen jopa sanoi suoraan, että hän ei ole kasvanut missään Kumpulassa. Helsingin Kumpula on kaunis, puutalovaltainen alue, jossa pääsee hyvin pakoon neuroottista elämänmenoa, vaikka sieltä on vain viitisen kilometriä pääkaupungin ytimeen. Toisaalta Kumpula on myös kallis asuinalue. Näin ollen sen ilmapiiri on väistämättä elitistinen. Ihmisen, joka elää Kumpulan ja puu-Käpylän kaltaisissa paikoissa, on tekopyhää olla edustavinaan työväenluokkaa, köyhiä tai tavallista kansaa. Ja kuitenkin näissä ympäristössä asuu paljon punavihreää väkeä. Punavihreä eliittikupla on siis todellinen ilmiö ja samalla todellinen mätäpaise vasemmiston kyljessä. Se on puhkaistava, sen juuret kitkettävä ja sen jättämä tahra pestävä. Tällaisen taannuttavan kuplan sijaan tarvitsemme aktivoivaa kuplaa, jonka todellisuus on porvarillisen "kauniin, epäneuroottisen, elitistisen" sijaan vallankumouksellinen. Punainen alue, jossa ihminen elää ja hengittää vasemmistoa ja mihin oikeiston vastavaikutus ei yllä, syntyy luomalla vasemmistolaista rihmastoa. Tämän fyysinen ja materiaalinen ilmenemismuoto ei sijoitu kalliille eliittiasuinalueille, vaan lähiöihin, hylättyihin rakennuksiin ja puistoihin. Vasemmisto tarvitsee lisää rapaa, punaisia tiiliä ja kylmiä eineksiä eikä mitään vitun BBQ-partyjä omassa design-puutarhassa.

6) Pelottomampi yhteiskunnallisten vaihtoehtojen esittäminen ja hyvästä yhteiskunnasta puhuminen. Vasemmistoliiton "hyvinvointivaltion uudelleenrakentaminen" ei ollut täysin huono idea, sillä se myöntää, että hyvinvointivaltio on ajettu alas. Samalla se kuitenkin kuulostaa paluulta vanhaan, mikä ei innosta. Hyvinvointivaltion sijaan puhuisin myös itse mieluummin hyvinvointiyhteiskunnasta: valtio on yhtä kuin koneisto, yhteiskunta taas olemme me. Kaiken lisäksi vanha vasemmisto (nyt puhutaan siitä ajasta, kun vasemmistolla oli todella kannatusta!) ei halunnut tyytyä pelkkään pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, vaan tämä syntyi kompromissina oikeiston ja keskustan kanssa. Sen sijaan vanha vasemmisto halusi sosialismin. Vaikka sosialismin käsite on vääristetty ties kuinka negatiiviseksi, itse asia ei ole yhtään vanhentunut, vaan kelpaa ehdottomasti yhdeksi vaihtoehdoksi kapitalismille ja rahavallalle. Vaihtoehtojen ja "hyvän yhteiskunnan" pohtiminen on itsessään hyvä ja kiinnostava asia, ja kokonaisvaltaisen yhteiskuntateorian omaksuminen tekee sen uskottavaksi.

7) Älä kysy, vaan vastaa; älä ihmettele, vaan ymmärrä ja selitä. Tämä on jokapäiväisellä tasolla yksi hämmentävimpiä ilmiöitä vasemmistossa. Missä oikeisto julistaa itsevarman yksiselitteisesti, että asia on näin, vasemmisto kysyy kansalaiselta, kuinka asia on. Jos maailma olisi sellainen kuin taannuttavasta kuplasta näyttää, kansalainen tosiaan ottaisi selvää, kuinka asia on ja kääntyisi vasemmiston kannalle. Todellisuudessa kansalaisella on harvoin kapasiteettia selvittää itse asioita, ja niinpä hän nielaisee oikeiston informaation yksiselitteisenä totuutena. Oikeisto tyhmentää kansaa itsetarkoituksellisesti käyttäen hyväksi valtamediaa, sosiaalisen median hömppämeemejä, politiikan hömppäyttämistä, arjen kiirettä, työelämän sosiaalisia paineita, koulutuksen alasajoa ja sosiaalista syrjäyttämistä. Iso osa vasemmistoa käyttäytyy kuin tätä ei tapahtuisi ja uskoo naiivisti ihmisyksilöön. Oman yhteiskuntateorian omaksuminen muistuttaisi vasemmistoa, ettei ihminen kasva tyhjiössä vaan hän on pitkälti sosiaalisen ympäristönsä tuote. Yhteiskuntateoria ei myöskään jättäisi vasemmistoaktiivia ihmettelemään, vaan auttaisi häntä ymmärtämään, mistä milloinkin on kysymys ja selittämään kansalaiselle, kuinka asia on ja miksi näin on. Nykyisin vasemmisto toimii pehmein ottein, kun toisaalta sen toiminta päätyy tueksi koville arvoille. Sen sijaan vasemmiston pitäisi toimia kovin ottein pehmeiden arvojen puolesta.

8) On päästävä kokonaan eroon vallanpitäjämentaliteetin mätäpaiseesta. Tämä syöpä on levinnyt kaikkialle keskustavasemmistoon ja myös SKP:n johtoportaaseen. "Minulla on asema" -kokemus oikeuttaa vasemmistoaktiivin tuntemaan itsensä tärkeämmäksi ja mielipiteensä arvokkaammaksi kuin katutason aktiivin tai tavallisen tallaajan. Tähän liittyy myös se ärsyttävä ja vastenmielinen ilmiö, että vasemmistolaiset aktiiviset yhteiskuntakriitikot tapaavat mieluusti leimata heidän keskuudessaan hyväksyttyä radikaalimpia näkemyksiä epäuskottaviksi "salaliittoteorioiksi". "Foliohatut" ovat kuitenkin säännöllisesti oikeassa sellaisissa asioissa, joiden "totuuden" määrittelyn vasemmisto jättää liian usein oikeistolaisen valtamedian huoleksi. Valtamedian kyseenalaistamattomuus liittyy samaan "minulla on asema" -kokemukseen. Ja kun piireissä ollaan, vasemmistonuoret veljeilevät silloin tällöin kokoomusnuorten kanssa. Ei hyvä. Vastapuoli on nähtävä vastapuolena (perussuomalaiset ovat hiukan harvemmin oikeasti sellainen), ja vallankumouksen on syöstävä vallasta tämä vastapuoli. Ilman sitä pyrkimystä vasemmisto on ihan samaa kuin muutkin. No can do.

9) TÄMÄN KIRJOITELMAN KOKONAAN LUKEMINEN, SEN JAKAMINEN, LEVITTÄMINEN JA YHDESSÄ POHTIMINEN.