maanantai 26. toukokuuta 2014

Eurovaalien jälkeen

Eurovaalit sitten tulivat ja menivät. Tiivistin Twitterissä Suomen vaalituloksen näin: vasemmistoliitto sieppasi vihreiden toisen paikan ja kristillisdemokraattien paikka siirtyi perussuomalaisille. Äänestysprosentti oli marginaalisesti vähemmän katastrofaalinen kuin edellisissä eurovaaleissa. EU:n "demokratia" on äänestäjälle monessa mielessä liian kaukana.

Vaaliykkönen kokoomus on oikeistopuolue, kakkonen eli keskusta on nimestään huolimatta keskustaoikeistolainen puolue, ja muut tulevat kaukana perässä. Laskutoimitukseni mukaan oikeisto sai Suomen äänestäjiltä 67,5 % äänistä, poliittinen keskusta 22,9 % ja vasemmisto 9,7 %. Harva kansalainen ymmärtää, kuinka vinoutunut tämä asetelma on, sillä valtamedia syöttää sille toisenlaista totuutta. Joka tapauksessa kaksi kolmesta äänestäjästä antoi tukensa erilaisille oikeistoryhmille. Itse kukin voi pohdiskella, vastaako tämä kansalaisten tai äänestämättä jättäneiden näkemyksiä.

Oma lukunsa on puolueiden ja vaaliehdokkaiden suhde Euroopan unioniin. EU-vastaisille ryhmille meni äänistä alle prosentti, selvästi EU-myönteiset saivat äänienemmistön, ja mietoa EU-kritiikkiä harrastavat ryhmät ylsivät eri laskutapojen mukaan 14–48 prosenttiin. On vaikeaa määrittää, mikä puolue oikeasti harrastaa EU-kritiikkiä ja mikä jättää imagosyistä pienenpienen takaportin auki. Joka tapauksessa EU-jäsenyyden vastustajien kannalta lopputulos on jälleen murskaava. Tässäkin kohdassa voi pohdiskella, vastaako tämä kansalaisten tai äänestämättä jättäneiden näkemyksiä.

Vaikka oikeisto hallitsee, suurimman ja kauneimman vaalivoiton nappasi vasemmistoliitto, jonka kannatus nousi 9,3 prosenttiin. Tämä on vassareiden paras eurovaalitulos sitten vuoden 1996, paras minkään valtakunnallisen vaalin tulos sitten vuoden 2004 ja peräti 3,4 prosenttiyksikön harppaus ylöspäin vuoden 2009 eurovaalikatastrofista. Ihan hyvä näin. Paitsi jonkinlaista vasemmistolaisittain ajattelevien alkeellista radikalisoitumista, tulos ilmentää myös kriittisten puolueiden nousua yhdessä perussuomalaisten 3,1 prosenttiyksikön kasvun kanssa. Persujen ja heihin uskovien itse odottama eurojytky tosin lässähti. Puolueen reaalikannatus lienee jälleen melkoisen kaukana keskustan ja kokoomuksen lukemista.

Sosiaalidemokraattien vaalitulos on häkellyttävä fiasko. Puolue on onnistunut täydellisesti sössimään vuosikymmeniä jatkuneen valtapuolueasemansa. Etenkin vaalipäivän saldo on surkea: 11,3 prosentin ääniosuus! Odotamme kiinnostuneina, syrjäyttääkö vasemmistoliitto jo ensi kevään eduskuntavaaleissa SDP:n ex-sosialistipuolueiden ykkössijalta Suomessa. Vihreille valui vaalipäivänä lähes oudoksuttavan paljon ääniä (toinen samansuuntainen tapaus on RKP, ja tämän selittänee äänestysvilkkauden painottuminen euromyönteiselle pääkaupunkiseudulle), mutta silti puolue onnistui hävittämään vuoden 2009 eurovaalien kannatuksensa. Jäi hieman harmittamaan, ettei vasemmistoliiton asema vihreiden edellä säilynyt loppuun saakka, vaan jälkimmäinen "voitti" edellisen 149 äänellä. Viimeisenkin vaaligallupin vihreille lupaama 1,7 prosenttiyksikön etumatka kuitenkin suli, niin kuin osasin arvata.

Pienistä puolueista parhaiten menestyivät piraatit. Vaalipäivänä heidän ääniosuutensa oli jo melkein prosentti. Vaikken piraatteja kannatakaan, heidän pyristelynsä kohti isoisten luokkaa ilman minkäänlaista valtamediatukea on mukavaa katseltavaa. Itsenäisyyspuolueen äänimäärä 5688 on suurempi kuin missään aiemmissa vaaleissa. Vaikka kannatusprosentti on yhä vain 0,33 %, voi tuloksesta silti havaita pienoisen "täältä tullaan" -sävyn – etenkin, kun muun muassa Tampereella ipulaisilla ei ollut edes vaalimökkiä. Mihinhän Ipun rahkeet riittäisivät, jos se oikeasti saisi näkyvyyttä? Muutos 2011:n 0,28 %:n vaalitulosta ei voi pitää onnistuneena. Se on kyllä 0,02 prosenttiyksikköä enemmän kuin eduskuntavaaleissa 2011, mutta tämä ei ole missään suhteessa James Hirvisaaren ja kumppaneiden puolueelle tuomaan näkyvyyteen.

Kommunistien eurovaalitulos on huono. Osasin ennustella heidän kohtaloaan vierailtuani Tampereen Keskustorin vaalimökillä: kommareiden asia kiinnosti kansaa vielä vähemmän kuin kunnallis- ja eduskuntavaaleissa, joissa oli mukana uskottavia paikallisia ehdokkaita. 0,35 prosentin valtakunnallinen ääniosuus on kyllä isompi kuin eduskuntavaaleissa 2011, mutta pienempi kuin kunnallisvaaleissa 2012 – puhumattakaan eurovaaleista 2009. Lisäksi SKP:n tulokseen on luettu STP:n kolme ehdokasta, jotka tosin eivät saaneet kuin 428 ääntä. Mutta vuonna 2009 STP:n oma kannatusosuus oli 0,19 %. Radikaalivasemmisto jatkaa siis järjestelmällistä turpiinottamista, ja vaikka SKP:n ja STP:n (sekä Hannu Hyvösen) esiintyminen yhteisellä listalla enteileekin tulevaa yhteistoimintaa, niin muutenkin tarttis tehrä jotain. Vaalivoittoa vasemmistoliitolle lupailleen gallupin ilmaantuminen ennakkoäänien ja vaalipäivän välissä näkyy selvästi kommunistien tuloksessa. He saivat näet – ainoana ryhmänä – ennakkoon enemmän ääniä kuin vaalipäivänä. Moni on taatusti lähtenyt varmistamaan vassareiden parlamenttipaikkaa ja huhuilemaan sosiaalisessa mediassa vihjaillun toisen paikan perään. Vasemmisto se on maltillinenkin vasemmisto, ainakin tänä päivänä.

Euroopan-laajuinen vaalitulos on herättänyt keskustelua tavalla, joka yhtäältä ihmetyttää itseäni, mutta toisaalta selittää aika paljon poliittisesta asennoitumisesta. Vasemmiston (GUE/NGL) saamasta vaalivoitosta on oltu hiljaa samalla, kun "äärioikeistolaisten" ryhmien etenemistä kauhistellaan. Tosin jälkimmäiseen luetaan myös mm. Suomen perussuomalaiset, jotka eivät missään tapauksessa edusta äärioikeistoa vaan radikaalia keskustaoikeistoa tai uuskonservatiiveja. Mutta mitäpä pienistä: negatiivinen ja pessimistinen uhkakohkaus jatkuu jatkumistaan. "Äärioikeiston" vastapainon luulisi löytyvän vasemmalta, mutta oikeasti näitä posottajia ei vasemmisto edes kiinnosta. Havaintoni mukaan he eivät ole vasemmistolaisia vaan liberaaleja, joiden uhka ei majaile oikeistossa vaan konservatiiveissa. Kohkaajat tekevätkin haittaa vasemmistolle, jonka piiriin heidät virheellisesti tulkitaan kuuluviksi. Aito sydämen ja mielen vasemmistolainen on kiinnostuneempi esimerkiksi Syrizan mahtavasta menestyksestä Kreikassa kuin UKIP:n rynnistyksestä Isossa-Britanniassa.

Mitä seuraavaksi? Eduskuntavaalit pidetään keväällä 2015. Siellä ehkä nähdään entistä yhdistyneempi radikaalivasemmisto. On myös ennustettavissa, että valtamedia pimittää asian ja sen merkityksen niin hyvin kuin osaa. Vasemmistoliiton kannatus jatkaa ehkä kasvuaan, ja ihan hyvä niin, mutta on tosiasia, että jossain vaiheessa puolue taas ottaa ja möhlii pahemman kerran. Silloin viimeistään on paikallaan olla äänestäjille jokin parempi vaihtoehto kuin nukkumaan jääminen tai oikeistokonservatismiin kääntyminen.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Eurovaalien edellä

Tätä kirjoittaessani on käynnissä eurovaalien ennakkoäänestyksen kolmas päivä. Itse olen äänestänyt ennakkoon vain kerran (kunnallisvaaleissa 2012, jolloin tiesin olevani reissussa vaalipäivänä), sillä vaalihuoneistossa käymiseen vaalisunnuntaina liittyy oma, jäyhän hillittyä karnevaalia muistuttava tunnelmansa, jota en halua jättää väliin. Ihmiset kokoontuvat yhteen paikkaan yhteisen asian puolesta. Vaikkei lopputulos olekaan samannäköinen kuin Sveitsin Landsgemeinde-käytännössä (joka on useimmissa kantoneissa jo hylätty), siinä on sentään pientä demokraattista elämää.

Valtaosa äänestäjistä joka tapauksessa vielä tämän julkaisuhetkellä miettii, ketä äänestää vai äänestääkö ollenkaan. Niinpä on paikallaan läpikäydä näihin vaaleihin (ja puoluevaaleihin yleensä) liittyviä näkökulmia.

1) Vaalien poliittinen valikoima on paljon laajempi kuin julkisuudessa esitetään. Valtamedia huiputtaa ihmisiä kuvittelemaan, ettei Suomessa ole kuin kahdeksan puoluetta tai ainakin poliittisesti uskottavia vaihtoehtoja on vain kahdeksan. Näin ollen eurokriittisten pitäisi muka äänestää perussuomalaisia, kapitalismikriittisten vasemmistoliittoa ja lisää vapauksia haluavien kokoomusta tai vihreitä, muista tekijöistä riippuen. Luonnollisesti asetelma on älytön, sillä perussuomalaiset eivät vastusta EU:ta, vasemmistoliitto haluaa säännellyn kapitalismin ja kaikenlaisten uusliberaalien toiminta saa aikaan enemmänkin lisää rajoituksia kuin vapauksia. Tämän perusteella voisi kuvitella, ettei vaaleissa oikeasti ole vaihtoehtoja ja suomalainen demokratia on surkeassa jamassa, ja juuri sitä meidän nykyiset vallanpitäjämme haluavat. Heidän äänenkannattajansa, valtamedia, ei kuitenkaan pysty kumoamaan tosiasiaa, että vaaleissa on mukana paljon muitakin vaihtoehtoja kuin kahdeksan valtavirtapuoluetta. Euron ja koko EU-jäsenyyden vastustajille on tarjolla itsenäisyyspuolue, sekä EU:ta että kapitalismia vastustaville SKP:n, STP:n ja sitoutumattomien yhteislista, lisää vapauksia lainsäädäntöön hamuaville tietysti piraattipuolue ja mukana vaaleissa on myös Köyhien asialla – pienpuolueiden usein väitetyn miesvaltaisuuden vastaisesti ainoa lista, jolla on pelkästään naisia.

2) Äänestä aina pykälää radikaalimpaa vaihtoehtoa kuin maltillisesti harkiten pidät sopivana. Tämän näkökulman huomioiminen on tärkeää, sillä poliittiset puolueet ovat yleensä mainettaan sovinnaisempia. Ilman sovinnaisuutta ne tuskin olisivat päässeet näin pitkälle. Niinpä keskustan kannattajan kannattaa vakavasti harkita perussuomalaisia, perussuomalaisten oikeistosiiven taas Muutos 2011:tä, ja itsenäisyyspuolue soveltuu vaihtoehdoksi niin keskustalle kuin persuillekin. SDP:n tai vihreiden äänestämistä suunnittelevan on parempi kääntyä vasemmistoliiton puoleen – ja vasemmistoliiton kannattajien luonnollisesti SKP:n ja sen yhteistyökumppaneiden puoleen. On silkkaa faktaa, että naiivi kansa kuvittelee valtamedian ja puolueiden itsensä höpötysten perusteella SDP:n ja vihreiden edustavan jotakin sellaista kuin vasemmistoliitto, perussuomalaisten poliittisen aatteen koostuvan Ipun ja Muutoksen kaltaisista aineksista ja niin edelleen. Tämä ei pidä paikkaansa. Äänestäjä, sinua huijataan. Oma huijauksen alalajinsa on vaalikeskustelut ja -kyselyt, joissa mielikuvien ylläpitämiseksi ei puhuta varsinaisista poliittisista asioista mitään. Niihinkin on jo näiden vaalien yhteydessä törmätty, kiitos iki-ihanan valtamedian.

3) Nyt äänestetään eurovaaleissa, ei eduskunta- tai kunnallisvaaleissa eikä varsinkaan pääministerivaaleissa, joita Suomessa ei ole olemassakaan. EU:ssa ei päätetä mistään toriparkeista eikä pakolaisten vastaanottokeskuksista. Edes Nato-jäsenyydestä ei siellä päätetä, mutta toisaalta EU:n puolustuspoliittiset linjaukset sentään liittyvät asiaan. Eurokuripolitiikasta EU-parlamentissa voidaan kyllä tehdä päätöksiä, samoin pelätystä liittovaltiokehityksestä ja niin ikään kauhistellusta TTIP-sopimuksesta. Äänestäjän on aina syytä ottaa selvää, missä asioissa omaa ehdokasta kannattaa äänestää. Vaikka perussuomalaiset olisivatkin kotipaikkakunnalla puolustaneet vanhusten hoitokodin säilymistä ansiokkaasti, he eivät kannata sosiaali- ja terveystoimen budjetoinnin lisäämistä edes valtakunnan politiikassa ja EU-parlamentin asioiden kanssa koko asialla on melkoisen vähän tekemistä. Tärkeää on myös ottaa selvää, mihin EU-parlamentin sisäiseen ryhmään oma puolue sijoittuu ja mitkä ovat sen pyrkimykset. Kristillisdemokraatit esimerkiksi sijoittuvat samaan ryhmään kokoomuksen kanssa, ja perussuomalaisten edustamaan ryhmään kuuluu Ison-Britannian UKIP, joka ajaa äänioikeuden viemistä pois työttömiltä.

Itse olen tehnyt puoluevalintani ja myös henkilövalintani jo hyvissä ajoin. Suhteeni yllä esitettyyn kakkoskohtaan on yksiselitteinen: tätä radikaalimmaksi ei omalla (vasemmalla) sarallani enää pääse. Erityisen mielissäni olen siitä, että SKP, STP ja radikaalit sitoutumattomat ovat yhteisellä listalla (KTP ei osallistu eurovaaleihin), mikä enteilee kauan odottamaani radikaalivasemmiston pysyvää yhteistyötä. Ihan puhtaita papereita ei vasen äärilaita kuitenkaan saa. Esimerkiksi eräs nuori naispuolinen äänestäjä lähipiirissäni on empinyt kommunistien ja vasemmistoliiton suhteen, sillä edellinen edustaa kaikin puolin parempia asioita "mutta niiden käsitteet ja kieli ovat suoraan 70-luvulta". Kommunistien kannattaisikin pohtia diskurssinsa ja sanallisen ulosantinsa päivittämistä ilman, että aatetta pitäisi päivittää. Asiat puhuvat heidän puolestaan; yleinen vaikutelma ei silti ole välttämättä äänestäjälle mieleinen. Toivottavasti tämän hoitaa tuleva radikaalivasemmiston yhteistyöelin, joka ehtii erittäin hyvin eduskuntavaaleihin 2015. Sitä ennen äänestämme eurovaaleissa – viimeistään vaalipäivänä 25.5.2014.