perjantai 31. tammikuuta 2014

Vapaa levittämään propagandaa

Mediaväki on nyt varpaillaan. Jääkiekon, joka ei sinänsä kiinnosta minua lainkaan, maailmanmestaruuskisoihin Minskiin eivät toimittajat halua, koska Valko-Venäjä ei kuulemma voi taata, ettei aivan muusta kuin jääkiekosta kirjoittavaa toimittajaa pidätetä. Sotsin talviolympialaisia Venäjällä leimaa myös länsimedian protestihenki, koska Venäjällä ei pidetä homoista: heitä saa laillisesti syrjiä ja heidän sanansa levittämistä pidetään laittomana "homopropagandana". Koti-Suomi, siinä missä muutkin läntiset kotimaat, näyttäytyy paikkana, jossa toimittajat ovat vapaita eikä mitään pidetä propagandana – saati nyt laittomana sellaisena.

Maltetaanpas nyt hetkinen. Kriittinen verkkosivusto Media Lens julkaisi kuluvalla viikolla loistavan artikkelin otsikolla Propaganda: The Dominant Grand Narrative of Our Time. Siinä toimittaja David Cromwell siteeraa amerikkalaistunutta venäläistä dokumentaristia Andre Vltchekiä, joka kertoo tuntevansa olonsa vapaammaksi työskennellessään Kiinassa kuin BBC:n haastateltavana. Beijingissä hänen annetaan puhua sensuroimattomana. Sen sijaan Britanniassa vaaditaan ensin tarkka selonteko, mitä haastateltava aikoo sanoa. Kiinan lisäksi Vltchek viittaa Iraniin ja Turkkiin pahamaineisina mediamaina, joissa kuitenkin esitetään paljon enemmän editoimatonta ja sensuroimatonta tv-haastattelumateriaalia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Myöhemmin samassa artikkelissa Cromwell käsittelee muun muassa kritiikittömyyttä valtaeliittiä kohtaan, ilmastonmuutoskritiikkiä, sodan puolustusta ja sotarikoksen verhoamista "epäonnistumisiksi" tyypillisinä esimerkkeinä länsimaisesta propagandasta.

Kauhistelemme täällä Suomessakin jatkuvasti, kuinka kamalaa ihmisraukoilla on elää propagandan harhaanjohtamina jossakin "diktatuurissa". Emme ymmärrä, että oman yhteiskuntamme propaganda on vain hienovaraisempaa ja jossain määrin "uskottavampaa". Propaganda onnistuu parhaiten silloin, kun sitä kritiikittömästi uskova ihminen pitää itseään mitä kriittisimpänä yksilönä. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä ongelmasta muun muassa valtamedian mediavaltaa käsittelevässä artikkelissani.

Olen valmis tekemään seuraavat johtopäätökset: 1) ensiksikin on olemassa maita, joissa toimittaja on periaatteessa vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää in action. Mutta voi olla, ettei asiasisältö miellytä autoritääristä valtakoneistoa ja toimittajaraukka saattaa joutua karkotetuksi, oikeuteen tai vankilaan. 2) Toiseksi on olemassa maita, joissa toimittaja on vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, mikäli hän tekee sen pienessä omaehtoisessa mediassa, jonka sanoman vain harvat kuulevat. Näiden maiden valtamediassa toimittaja ei ole vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, ainakaan in action, sillä valtamedian oma itsesensuuri on tiukka. Tämä ei yleensä johdu siitä, että valtakoneisto olisi sinänsä autoritäärinen ja sanelisi, mitä mediassa saa sanoa. Sen sijaan valtamedia hännystelee ihan itse vallanpitäjiä, jotka vain osassa tapauksista ovat (näennäis)demokratian valitsemia poliitikkoja. Muissa tapauksissa he ovat talousjohtajia – firmapomoja, elinkeinoelämän "asiantuntijoita" tai molempia yhtä aikaa. Toki valtamedialla on yhteyksiä hännystelynsä kohteisiin: kaupallisilla medioilla omistussuhteiden kautta talousjohtajiin, valtiollisilla tv- ja radioyhtiöillä päätöksentekonsa kautta politiikan huipulle.

Me elämme kakkosesimerkin mukaisessa maassa, jonka näkyvimmässäkin mediassa toimittaja on vapaa levittämään valtavirtapropagandaa, jota hän kriittiseksi itseään luulevana mutta oikeasti kritiikittömänä yksilönä luulee neutraaliksi totuudeksi. Jokaisen, joka näkee kuinka asiat ovat, edestä valtamedian ja usein vähän pienempienkin medioiden ovet sulkeutuvat. Kauhistelluissa ykkösesimerkin kuvaamissa maissa on Suomeen ja sen kaltaisiin yksi selkeä etu: niissä kaikki on paljon yksiselitteisempää. Hallitus sanoo näin, hallituksen viholliset ulkomailla ja kotimaassa sanovat noin. Siinä kaikki. Länsimieliseksi heittäytyneelle ukrainalaiselle on mahdotonta selittää, kuinka EU:ssa propaganda on pesiytynyt kaikkialle, koska hänen on mahdotonta tunnistaa propagandaa, joka ei näytä propagandalta niin kuin se on Neuvostoliiton ja Janukovitsin aikoina näyttänyt. Hänen silmissään – kuten länsimaiden valtavirran silmissä – se näyttää vapaalta ja demokraattiselta informaatiolta, koska se on ovelaakin ovelammin tehty näyttämään sellaiselta. Illuusio on syvempi, ikään kuin 3D, ykkösesimerkkimaiden 2D:hen verrattuna.

En kannata autoritäärisiä valtakoneistoja, jotka sumeilematta ilmoittavat voivansa pidättää toimittajia. Ymmärrän silti, mikä saa Valko-Venäjän tai Janukovitsin Ukrainan tapauksessa päättäjät harkitsemaan kovia otteita. He ovat näet täysin uupuneita siihen, kuinka totalitaarisesti länsimedia tai länsimielinen media suoltaa heistä propagandistista paskaa. En hyväksy kovia otteita, mutta ymmärrän niitä: se on heidän ainoa keinonsa pyristellä pakkolänsimaistamista vastaan. Ukraina on jo aiemmin kokenut yhden nopeasti kaatuneen, lännestä ohjatun värivallankumouksen, Venäjällä sellaista on kehitelty jo vuosikausia. Valko-Venäjällä länsiohjattu aktivismi ei ole johtanut juuri mihinkään. Venäjän tavoin Kiina on jatkuvasti esitetty uhkana länsivalloille, Iranista puhumattakaan. Länsimaiden sisällä maalaillaan myös piruja seinille, mikäli jokin vaihtoehtonäkemys pujahtaa julkisuuteen; jos ei pujahda, se vaietaan kuoliaaksi. Suomessakin on alettu pyristellä vastaan kovin ottein, vai mitäs tämä kiakkovieraiden luokkasotahuutelu nyt oli? Ja taas on pirunmaalareille töitä.

Muille ei propagandayhteiskunnassa olekaan pian töitä.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Puolueet Suomessa – reboot

Suomalainen puoluekenttä on jo nimistön puolesta aika epäselvä tapaus. Moni on esimerkiksi tehnyt havainnon, ettei vihreiden vihreys ole enää sellaista vihreyttä kuin 1980-luvulla määriteltiin. "Kokoomus" puolestaan ei tarkoita mitään, "perussuomalaiset" on alusta lähtien pelkkä kauppanimi ja "Muutos 2011" meni jo. Niinpä olen päättänyt esittää, kuinka puolueet voisivat uudelleennimetä itsensä – ja viime kädessä uudelleenjärjestää itsensä.

Kokoomus (Kansallinen Kokoomus) oli eduskuntavaalien 2011 suurin puolue, joten aloitan siitä. Mitä sana "kokoomus" edes tarkoittaa? Eräät hyllystäni löytyvät 1950-luvun kirjat paljastavat, että sanaa on käytetty samassa merkityksessä kuin "koostumus" tai vaihtoehtoisesti "kokoonpano". Politiikassa sekään ei tarkoita yhtään mitään. "Kansallinen" puolue ei ole yhtään sen enempää, sillä kokoomus on EU-integroitumisen ja maahanmuuton lisäämisen ykkösinsinööri Suomen poliittisella kartalla.
Uusi nimiehdotus: Oikeisto
Naseva pilkkanimi: "Riistokapitalistit"

SDP (Suomen Sosialidemokraattinen Puolue) on typerryttävä nimi jo siinä mielessä, että keskimmäinen sana "sosialidemokraattinen" periytyy ajalta, jolloin Eurooppa kirjoitettiin "Europa" ja sosiaalinen oli "sosialinen". Tästä voisi tehdä päätelmän, että SDP on sata vuotta aikaansa jäljessä. Ehkä tämän hysteeriseksi vastapainoksi puolueella on viimeistään 1990-luvulta lähtien ollut pakkomielle myös pinnallisen valtavirran modernina pitämästä hötöstä. EU:hun ja uusliberalismiin on hurahdettu täydellisesti, minkä myötä puolue ei missään tapauksessa ole sosiaalidemokraattinen ja Suomikin vaikuttaa nimessä hiukan näytellyltä.
Uusi nimiehdotus: Työväen Keskustapuolue, TKP
Naseva pilkkanimi: "Kieltolakipuolue"

Perussuomalaiset, Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) semiurbanisoitunut jatko-osa, herättää nykysuomalaisissa tunteita vielä enemmän kuin demarit tai jopa kokoomus. Asiaan liittyvä hömppäkysymys kuuluu: ovatko he natseja? Vastaus kysymykseen on ei. Muutamilla persuilla on kyllä selviä fasistisympatioita, mutta oleellisempi ideologinen määrite on uuskonservatismi. Näin ollen persut eivät myöskään edusta äärioikeistoa. Periaatteen konservatismi hyödyntää aina oikeistolaisten ideoiden kylkiäisenä myös muutamia vasemmistolaisia ideoita. Uskallan väittää, että ilman jälkimmäisiä persujen suosio ei olisi nykyistä lähelläkään.
Uusi nimiehdotus: Konservatiivit
Naseva pilkkanimi: "Peräsuomalaiset"

Keskusta (Suomen Keskusta) on noussut gallupien mukaan Suomen suurimmaksi puolueeksi, koska hallitus on huono, keskusta on oppositiossa ja persut toilailevat. Yksinkertaista matematiikkaa. Helsingissä ja eräissä muissa kaupungeissa keskustan kannatusta ei haluta ymmärtää tai hyväksyä, mikä ei ole ihme, sillä puolueen kannatus on niissä alhainen. Kun siirrytään pienempiin taajamiin ja maaseudulle, on toinen ääni kellossa. Ilmeisesti keskusta tavoittaa jotain olennaista syrjäsuomalaisten sielusta – tai sitten ainoastaan mielistelee heitä. Puolueen nimi ainakin hämää: paitsi, ettei kaupunkien keskustoissa juuri kannateta sitä, oli keskusta erään analyysin mukaan viime eduskuntavaalien toiseksi oikeistolaisin puolue heti kokoomuksen jälkeen.
Uusi nimiehdotus: Keskustaoikeisto
Naseva pilkkanimi: "Kehittyvien maakuntien Suomi"

Vasemmistoliitto (eli "vasemmisto", kuten puolue haluaa nimensä lyhentää) saa äänet noin kahdeksalta prosentilta suomalaisia äänestäjiä – heiltä, jotka määrittelevät itsensä "vasemmistolaisiksi" ja olettavat tukevansa "vasemmistopolitiikkaa". Tämä valottaa jo hieman vassareiden ongelmaa. Heidän tehtävänsä eduskunnassa (ja hallituksessa) on olla vasemmisto. He hoitavat sen tehtävän ja näyttelevät sen roolin. Oikeastihan kokoomuksen ja Jyrki Kataisen johtamassa hallituksessa ei voi olla vasemmistoa, mutta sielläpä vain vassarit pönöttävät. Kaikki on alusta loppuun teatteria, eivätkä useimmat vassaripoliitikot – äänestäjistä puhumattakaan – edes tajua sitä. Toki vasemmistoliiton poliittiset linjaukset ovat kallellaan vasemmalle. Mutta vain kallellaan.
Uusi nimiehdotus: Sosiaalidemokraatit
Naseva pilkkanimi: "Valevasemmisto"

Vihreät (myös Vihreä liitto) nappasivat tunnusvärinsä ympäristöajattelusta, joka alkuaikojen vihreillä oli niin sanotusti vihreä lanka. Moni äänestäjä kuvittelee vihreyden merkitsevän edelleen ympäristöä, mutta jos asiaa kysyy nuorilta viheraktiiveilta esimerkiksi Tampereen Keskustorilla ennen vaaleja, ilmenee, että heille väri tarkoittaa jotain ihan muuta. Näytetään vihreää valoa = ollaan suvaitsevia? Jotain sinnepäin. Vaikka oikeistomedia muistaakin jatkuvasti mainita, että ainakin Satu Hassilla on vähemmistökommunistinen tausta, oli useamman viherpoliitikon juuret Liberaalisessa Kansanpuolueessa (LKP). Nykyisin puolue on palannut hegemonisen valtalinjansa juurille: ympäristöradikalismista ei näy enää jälkeäkään, ihan klassisesta liberalismista sitäkin enemmän.
Uusi nimiehdotus: Liberaalit
Naseva pilkkanimi: "Monikulttuurinen Kaupunkipuolue (MoKa)"

RKP (Ruotsalainen Kansanpuolue, Svenska Folkpartiet, SFP) ei nimensä perusteella edusta mitään muuta linjaa kuin "ruotsalaisia". Tämä aiheuttaa sukupolvesta toiseen hämmennystä, sillä eikö kysymys kuitenkin ole ruotsinkielisestä tai enintään suomenruotsalaisesta väestöstä? Poliittinen linjattomuuskin on hämäystä, sillä RKP on ihan selvästi kallellaan oikealle ja muun muassa ympäristöasioissa aika toivoton.
Uusi nimiehdotus: Suomenruotsalainen Keskustaoikeisto, SRKO (Finlandssvenska Center-högern, FSCH)
Naseva pilkkanimi: "Svenska talande bättre folkparti"

Kristillisdemokraattien (Suomen Kristillisdemokraatit) nimi oli aikanaan Suomen Kristillinen Liitto (SKL). Nimi täsmäsi paremmin kuin nykyinen, sillä Päivi Räsäsen poppoo ei ole herättänyt huomiota demokraattisuudellaan. Nykyiseen hallitusohjelmaankin se sai läpi pari vanhoillista pykälää, joita yksikään muu hallituspuolue ei kannata. Demokratian sijaan olisi reilu peli tuoda esille puolueen vanhoillisuutta – toisin sanoen konservatiivisuutta.
Uusi nimiehdotus: Kristilliskonservatiivit
Naseva pilkkanimi: "Päivi Räsänen"

Piraattipuolue herätti kummastusta eduskuntavaaleissa 2011. Avainkysymys kuului: "Keitä he ovat?" Mysteeri on sittemmin avautunut puoliksi tai yhdestä nurkasta. Yhtenäistä poliittista linjaa piraateilla ei ole, ellei sellaiseksi riitä kansalaisoikeuksien ja yksityisyydensuojan puolustaminen. Nimivalinta kyllä kielii selkeästä radikalismista. Moni piraatti puhuu netissä varsin asiaa, mutta jokunen piraatti vastineeksi myös ihan puppua.
Uusi nimiehdotus: Radikaaliliberaalit
Naseva pilkkanimi: "Ripattipuolue"

SKP (Suomen Kommunistinen Puolue) saattaa olla tämän kirjoittajan mielestä maamme poliittisen kentän paras puolue, mutta se ei ole vielä kovin paljon. SKP:n jatkuvana ongelmana on olla "vasemmistoliitompi kuin itse vasemmistoliitto". Näin ollen on harmi, että vassarit ovat olemassa ja vetävät monen äänestäjän silmissä roolinsa edelleen aika uskottavasti. Kun vasemmistoliitto on poliittiselta väriltään enintään sosiaalidemokraattinen, on SKP enintään sosialistinen. Toki puolueen riveissä vaikuttaa lukuisia vanhan liiton kommunisteja ja uusradikalisoitunuttakin väkeä. Kunpa heidän äänensä kuuluisi paremmin.
Uusi nimiehdotus: Sosialistit
Naseva pilkkanimi: "Äärivasemmistoliitto"

Muutos 2011:n nimi on herättänyt jatkuvaa kummastusta, sillä vuosi 2011 tuli ja meni eikä muutosta saanut aikaan Muutos-nimen piskuinen kantaja, vaan sen "isoveli" perussuomalaiset. James Hirvisaaren potkut emäpuolueesta tekivät Muutoksesta eduskuntapuolueen, vaikka sen kannatus vuoden 2011 vaaleissa oli vain 0,26 %. "Sarvihiiren" vanavedessä on vaihtanut leiriä muutama muukin persujen oikean laidan aktiivi. On mielenkiintoista seurata, miten heidän ideologiansa lyö kättä radikaalin suoran demokratian vaatimuksen kanssa.
Uusi nimiehdotus: Radikaalikonservatiivit
Naseva pilkkanimi: "Muutos 2011"

Itsenäisyyspuolue (myös Ipu) on kuulunut poliittisen kentän lilliputteihin jopa SKP:hen verrattuna, mutta nyt puolue saattaa olla noususuhdanteessa. Se on nimittäin melko uskottava EU-kriittinen ryhmittymä persujen ryhdyttyä nynnyilemään. Myös Verkkomedian päätoimittaja Janus Putkonen vannoo Ipun nimeen. Joillakuilla on puolueesta sitkeä harhaluulo, että se edustaa oikeistoa tai jopa äärioikeistoa. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa. Mutta kuten yllä kirjoittamastani huomaa, moni muukaan asia liittyen puolueisiin nyky-Suomessa ei pidä paikkaansa.
Uusi nimiehdotus: Itsenäisyyspuolue on OK, mutta jos nimi halutaan muuttaa, se voisi olla Keskustavasemmistolainen Itsenäisyyspuolue, KVIP
Naseva pilkkanimi: "Salaliittopuolue"

STP (Suomen Työväenpuolue) ja KTP (Kommunistinen Työväenpuolue) ovat niin samankaltaisia tapauksia, että ne voi käsitellä yhdessä. Molemmat ovat radikaalivasemmiston miniatyyripuolueita, joilla kuitenkin on oma toisistaan ja SKP:stä poikkeava linjansa. Olen kuitenkin havainnut, että SKP:ssä on muutamia varsin STP:läisittäin ja kenties vielä useampia hyvin KTP:läisittäin ajattelevia ihmisiä. Lisäksi STP:n piirissä esiintyy joitakin melko SKP:läisiä ja/tai KTP:läisiä ajatuksia. En tunne KTP:n nykytilaa erityisen hyvin, mutta sen jäsenistön ideologinen yhteys molempiin muihin radikaalivasemmistopuolueisiin lienee päivänselvä. Kysymys on painotuseroista, joista puheen ollen tulee valitettavasti usein riitaa.
Uudet nimiehdotukset: Radikaalivasemmisto (STP), Vanhan Liiton Kommunistit, VLK (KTP)
Nasevat pilkkanimet: "Työväen sirpalepuolue" (STP), "Vanhan Liiton Kommunistit, VLK" (KTP)

Mitä yllä olevalle, sinänsä alusta loppuun älyttömälle asetelmalle voisi tehdä? Pahin vaihtoehto on jatkaa ennallaan: nythän ihmiset äänestävät vaaleista vaaleihin ihan muuta kuin luulevat äänestävänsä. Uudet nimet voisivat kertoa entistä paremmin, mistä puolueissa on kysymys – ja epäilen vahvasti, että puolueiden kannatussuhteet muuttuisivat täydellisesti. "Kokoomus"-nimi ei enää hämäisi puolivallattomia nuorliberaaleja, otsikko "konservatiivit" viehättäisi huomattavasti "perussuomalaisia" vähemmän ja ekologisten arvojen kannattajat joutuisivat "vihreän" leiman sijaan kurkistamaan puolueiden ohjelmia tai ehdokkaiden vaalikonevastauksia ekologisimman puolueen löytämiseksi (vuonna 2011 se oli Suomen Luonnon selvityksen mukaan vasemmistoliitto). Sosialistit voisivat äänestää sosialisteja ja radikaalivasemmisto radikaalivasemmistoa. Tulisi mielenkiintoista.

Silti yhä olisi jotain mätää Suomenmaassa, enkä nyt tarkoita keskustan lehteä. Miten kävisi, jos puolueet hajotettaisiin ja perustettaisiin joukko entisistä riippumattomia puolueita, joille annettaisiin helposti ymmärrettävät yleisluonteiset nimet? Sellaisia voisivat olla liberaalit, konservatiivit, sosiaalidemokraatit, sosialistit, kommunistit, ehkä ympäristöpuolue ja oletettavasti myös oikeisto, vaikken itse tykkääkään sellaisen olemassaolosta puoluekartalla. Vanhat ja uudet poliitikot voisivat mennä mukaan sennimisiin puolueisiin kuin tykkäisivät. Ehkä ensivaiheessa myös salattaisiin, keitä muita jäseniä kuhunkin puolueeseen on liittynyt. Kaikkein tärkeintä olisi, että pakka saataisiin sekaisin ja puoluekenttä uusiksi.

torstai 9. tammikuuta 2014

Henkilökohtainen korruptio

Muutamia päiviä sitten muuan tunnettu vasemmistopoliitikko kauhisteli Twitterissä, kuinka "HS – Helsingin Sanomat" oli julkaissut "propagandistisen", pääasiassa myönteisen artikkelin naisista Israelin armeijassa. Kysyin vastineeksi, että nytkö hän vasta ymmärtää Hesarin olevan propagandistinen lehti. Tästä näkökulmasta hän ei edes suostunut keskustelemaan. Valtamediaa kohtaan on esitetty viime vuosina valtavasti kritiikkiä, mihin kekoon olen itsekin kantanut korteni. Se ei kuitenkaan ole poliitikkoa säväyttänyt, vaan hän pitäytyy näkemyksessä, jonka mukaan Hesari on pääasiassa laatulehti ja propaganda-artikkelit pelkkiä ikäviä poikkeuksia. Vaikka niitä poikkeuksia löytyisi jatkuvasti.

Nyttemmin on sosiaalisessa mediassa levinnyt kuuluisan kulovalkean tavoin Henri Alenin ruokaohje, jossa hän ilmoittaa käyttäneensä Mutti-tomaattimurskaa. Itse ruokaohjeen tavoin Muttista on tullut valtava meemi: sen ilmoitetaan loppuneen kauppojen hyllyiltä ja S-marketin (mainos)kampanja on arvuutellut Muttin myynnin kasvuprosenttia. Kun me kriittiset olemme syöttäneet metallipurkkiin säilötyn tomaatin terveyshaitoista muistuttavaa vastameemiä, se ei ole kiinnostanut tippaakaan – vaikka twiittaajien joukossa on ihmisiä, jotka normaalisti älähtelevät alkoholin ja tupakan vaaroista.

Oman lukunsa muodostavat televisio-ohjelmat ja muu massaviihde. Ihmiset, jotka esiintyvät yhteiskuntakriittisinä, ovat avoimen höpsähtäneitä kaupalliseen viihdekökköön, jolla ei ole mitään sosiokulttuurista arvoa lukuun ottamatta naiivia eskapistista ulottuvuutta. On Salkkari-addiktia, amerikkalaisen tosi-tv:n suurkuluttajaa ja Hollywood-näyttelijöiden faneja. Hohhoijaa. Massaviihdettä on myös urheilu, kuten jääkiekko. Olemme jo tähän mennessä saaneet havaita, että moni kaupallisiin ilmiöihin ja nationalismiin periaatteessa kriittisesti suhtautuva ihminen innostuu kiekkoleijonien menestyksestä paljon enemmän kuin yhteiskunnallisista tai poliittisista teemoista. Odotamme kauhunsekaisin tuntein Sotsin talviolympialaisia.

Mitä yllä mainitut asiat kertovat ihmisistä, jotka ilmoittautuvat vasemmistolaisiksi, yhteiskuntakriittisiksi tai muutoin valtavirrasta poikkeaviksi, mutta käyttäytyvät kuin kaupallisen kulttuurin orjuuttama massa ainakin? Omaan silmääni näyttää siltä, etteivät he ole yhteiskunnallisten muutospyrkimystensä suhteen kovin tosissaan. Maailmaa halutaan parantaa sikäli kuin se on "kivaa". Asioita, joista itse nauttii, ei vaivauduta kyseenalaistamaan. Tosiasiassa jokainen meistä on enemmän tai vähemmän nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan kasvatti. Enää ei ole olemassa ihanteellisessa työväenkulttuurissa kasvaneita nuoria aikuisia, joiden arvot olisivat sinänsä sosialistiset (saati kommunistiset), vaan 2000-luvun ex-pikkupioneeritkin elävät ihan samojen mainosten, tosi-tv-ohjelmien, Rihannojen ja Justin Bieberien, WoWien, kiekkoleijonien ja älypuhelinten todellisuudessa. Myös aktiivisesti syrjäytyneiden hippien ja elämäntapaintiaanien todellisuus, jossa lapset kasvavat kauempana mediasta kuin kasvimaasta, on harvinaista lystiä. Jokaisen yhteiskuntakriittiseksi itsensä mieltävän ihmisen olisi syytä kyseenalaistaa kaikki mieltymyksensä ja vaikutteensa. Ellei sitä tee, voi ajautua yhtä lailla markkinavoimien orjaksi kuin paatunein oikeistojärjestön lobbari – sillä erotuksella, että jälkimmäinen tietää ja ymmärtää, mitä on tekemässä.

Silti tämä kaikki on melko viatonta, mikäli kysymys on pelkistä omakohtaisista mieltymyksistä, joita inhimillinen yksilönvapaus oikeuttaa toteuttamaan. Itsekään en ole mikään mallikansalainen: luen kirjallisuutta ja kuuntelen musiikkia sellaisilta tekijöiltä, jotka eivät ole missään vaiheessa uraansa ilmaisseet varsinaista yhteiskuntakriittisyyttä. Ongelmallisempaa on, että moni antautuu kaupallisen kulttuurin ja markkinayhteiskunnan vietäväksi voidakseen osallistua "juttuihin", jotka edesauttavat sosiaalista elämää ja uskottavuutta. On "kivaa" osallistua työpaikan tai sosiaalisen median keskusteluihin, joita kontrolloivat yhteiskunnallisesti taantumukselliset ihmiset, mutta joita ilman oma sosiokulttuurinen elämä olisi tylsempää ja yksinäisempää. Tämäkin on varsin inhimillistä: nyky-yhteiskunnassa syrjäytyminen on demonisoitu ja pakkososiaalisuus esitetty kivuliaana, mutta palkitsevana väylänä rikkaampaan elämään. Samalla kuitenkin kaupalliselle kulttuurille ja markkinayhteiskunnalle antautuminen varmistaa, ettei voi oikeasti muuttaa tai saada aikaan yhtään mitään. Moni kyllä elättelee kuvitelmaa, että pikkusormen pirulle antaminen auttaa muita sormia toimimaan pirullisuuden sisällä, mutta tuolloin on käytännössä omattava pikkutarkka kokonaisvaltainen suunnitelma asioiden edistämisestä yksi kerrallaan. Ja sitä 2010-luvun naiiveilta yhteiskuntakriitikoilta harvoin löytyy.

Ilmiössä, jota nimitän henkilökohtaiseksi korruptioksi, on kysymys samasta asiasta kuin poliittisissa lehmänkaupoissa. Ne ovat korruptiota, vaikka kansainväliset mittarit eivät noteeraisi niitä ylistäessään Suomea korruptoitumattomana maana eikä kysymys olisi rahasta suoraan tai välittömästi. Kysymys on etujen saamisesta toimimalla omien ihanteidensa vastaisesti. Vihreiden lehmänkauppamentaliteetista Guggenheim-kysymyksessä on jo älähdetty: moni muistaa, että 1980-luvulla vihreät vastustivat kaikkia kyseenalaisia poliittisia käytäntöjä, nyt sellainen on mennyttä aikaa. Samalla tavoin väestöryhmä, joka todennäköisesti kannattaa vihreitä, tekee lehmänkauppoja omassa elämässään. Viis ympäristöarvoista, kunhan sähköä kerskakuluttava viihdemedia toimii; viis ihmisarvoista, kunhan meillä etuoikeutetuilla yksilöillä on vapaus valita miellyttävin sanomalehti, tomaattimurska tai väkivaltainen urheilujoukkue. Ylipäänsä pätee seuraava: viis ihanteellisuudesta, kunhan elämä on kivaa samoilla säännöillä kuin taantumuksellisten ystäviemme elämä on kivaa.

Mitä pyrin tällä kirjoituksellani sanomaan? Sitä, että vasemmistolaisten, antikapitalistien, yhteiskuntakriitikoiden, ympäristöaktiivien, eurokriitikoiden ynnä muiden nykymenon kyseenalaistajien on syytä pikaisesti kehittää omat sosiokulttuuriset pelisääntönsä ja oma diskurssinsa. Sen verran olen seurannut urheilua, että muistan moukarinheiton moninkertaisen arvokisavoittajan Juri Sedyhin sanat 1980-luvulla: "Jos haluaa menestyä, on elettävä moukarille." Samalla tavoin maailmanparantajan on elettävä maailmanparannukselleen ja yhteiskuntakriitikon yhteiskuntakritiikilleen. Sitä vastaan riiteleville elementeille ei saa antaa valtaa omassa elämässä. En tarkoita, ettei niitä saisi hyväksyä osana omaa itseä. Olemme sellaisia kuin olemme, inhimillisen epätäydellisiä yksilöitä, mutta meidän on hyvä tiedostaa omat taantumukselliset elementtimme ja mieluummin hillitä niitä tai kääntää ne sisäänpäin kuin avoimesti levittää niitä. Jos elämme vallankumousta, ja vallankumoukselle, ennen pitkää vallankumous on totta. (Voimme vain kuvitella, mitä Suomessa tapahtuisi, jos puoli miljoonaa kriitikkoa ja vasemmistolaista yhtäkkiä kieltäytyisi seuraamasta kaupallista valtamediaa!) Valitettavasti suomalaiset muistavat Juri Sedyhiä paremmin keihäänheittäjä Seppo Rädyn höpinät siitä, kuinka hän kalastaa ja juo kaljaa valmistautuessaan arvokisoihin. Olemme liian korruptoituja ymmärtämään, että Räty höpisi sellaisia vain luodakseen henkilökohtaista myyttiä ja antaakseen vastustajilleen valheellisen vaikutelman, ettei hän edes yritä tosissaan.

Ai, kuinka niin yhteiskunnalliset muutosliikkeet eivät voi saada mitään aikaan? Eiväthän ne edes yritä tosissaan!