maanantai 4. marraskuuta 2013

Muutoksen ilmapiiri

Suomen eduskunnassa tapahtui lokakuussa muutos, jota voi olosuhteisiin nähden pitää periaatteessa mullistavana. Ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen eduskunnassa on enemmän kuin kahdeksan puoluetta, kun James Hirvisaari sai potkut perussuomalaisista, liittyi Muutos 2011:n jäseneksi ja perusti samannimisen eduskuntaryhmän. Edellinen "kahdeksanpuoluejärjestelmän" ulkopuolinen kansanedustaja oli Risto Kuisma, joka valittiin johtamansa Remonttiryhmän listoilta eduskuntaan vuonna 1999. Kaksi vuotta myöhemmin Kuisma kuitenkin siirtyi SDP:n riveihin, lakkautti eduskuntaryhmänsä ja poistatti Remonttiryhmän ennenaikaisesti puoluerekisteristä. Viimeiset 12 vuotta olemme eläneet kahdeksanpuoluejärjestelmässä, jonka Hirvisaaren loikka nyt purkaa – siitä huolimatta, että hänet valittiin persujen listoilta. Kunpa vasenryhmäläiset Jyrki Yrttiaho ja Markus Mustajärvi ymmärtäisivät tehdä omalla tahollaan samoin!

Muutos 2011 on tietysti oikeistolainen, monien konservatiivisten teemojen puolesta liputtava puolue, eikä siltä ole sinänsä lupa odottaa muutosta. Puolueen nimi on herättänyt hämmennystä, kun vuosi 2011 tuli ja meni – ilman minkäänlaista muutosta ainakaan tämän puolueen suunnalta. Toisaalta eduskuntavaalit 2011 toivat suomalaiseen politiikkaan yhden merkittävän muutoksen eli persujen läpimurron. Ideologisesti tämä merkitsi oikeistopopulismin läpimurtoa. Samassa jytkyssä eduskuntaan livahti myös James Hirvisaari. Nyt, kun yhtä lailla populistisella Muutos 2011:llä on oma kansanedustaja, joka edusti myös vuoden 2011 poliittista painopistemuutosta, puolueen nimi pitääkin "vahingossa" paikkaansa. Jälleen toisaalta tämä sementoi populistien "muutoksen" nimenomaan vuoden 2011 jutuksi ja siinä mielessä jo menneeksi tapahtumaksi, vaikka muutoslaiset saisivatkin äänestäjiltä eduskuntamandaatin keväällä 2015 (mikä on suurten puolueiden väen ja eduskunnan näennäisvasemmistolaisten vähättelystä huolimatta täysin mahdollista, jopa todennäköistä).

Perussuomalaisten keväästä 2011 alkanut mahtiaika eduskunnassa on osoittanut, ettei edes demareihin ja keskustaan vertautuva kannatus vaaleissa tee puolueesta todellista muutostekijää. Ainoa havaittava muutos valtakunnanpolitiikassa on kohukansanedustajien lukumäärän moninkertaistuminen, jonka merkittävin välillinen vaikutus on huomion siirtyminen eduskunnassa politiikasta henkilöihin. Tämä puolestaan voi sallia entistä useampien täysin sietämättömien päätösten nuijimisen läpi eduskunnassa ilman niiden ansaitsemaa huomiota – kansan tuijottaessa enemmän Hirvisaaren, Teuvo Hakkaraisen tai jonkun vastaavan uusimpia möläytyksiä. Näin ollen kokoomusvetoinen uusliberalismi, jota SDP:n hyväksymä elämäntapafasismi tukee, voi huoleti porskuttaa eteenpäin populistien hoitaessa silmänkääntöpolitiikan. Toki asetelma muuttuisi, jos persut nousisivat hallitukseen, mutta koska se on mahdotonta RKP:n (tai vihreiden) siellä ollessa, tämä on varsin epätodennäköistä. Vuonna 2011 tosin näytti, että persujen kannatus kasvaa melkein loputtomiin, mutta sittemmin he ovat jääneet pahasti jälkeen ennen muuta keskustasta. Muutos 2011 nakertanee puolueen kannatusta entisestään.

Oleellisinta kevään 2011 poliittisessa painopistemuutoksessa ja syksyllä 2013 tapahtuneesta kahdeksanpuoluejärjestelmän kaatumisessa onkin muutoksen mahdollisuuden toteutuminen. Vaikka eläisimmekin yhä uusliberalismin kahleissa, välineet niiden katkaisuun ovat näkyvissä. Muutos 2011 ei tuo(nut) mitään todellista, oikeasti merkityksellistä uutta, mutta "muutos 2015" voi tehdä niin. Muutos on meidän käsissämme.

Millainen sitten olisi edellä mainittu "todellinen, oikeasti merkityksellinen" muutos? Ensin on tehtävä selväksi tosiasia: elämme oikeistolaisessa, kapitalistisessa järjestelmässä, joten perinpohjaisen muutoksen on tultava vasemmalta. Vasemmistoliitto sitä ei tee, sillä oman kokemukseni perusteella selvä valtaosa vassareista on yhteiskuntajärjestyksen ja status quon puolustajia. He kuvittelevat naiivisti olevansa vallassa, mitä populistien kritiikki vielä pönkittää. He eivät kylläkään pidä kokoomuslaisesta leikkauspolitiikasta, mutta heidän reaktionsa siihen on säilyttävä eikä muutoshakuinen. Persujen ja Muutos 2011:n luomaa alkeellista muutosilmapiiriäkin he vastustavat, vaikka se tarjoaisi tilaisuuden työntää soppaan jotain oikeasti – tai pitäisikö sanoa vasemmasti – tuoretta. Eduskuntavasemmisto haluaa säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan rippeet – ymmärtämättä, että ne ovat tosiaan rippeitä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole vasemmistolle enää paljonkaan säilytettävää. Muutoksen aiheita sen sijaan olisi valtavasti. Se muutos jää nykyiselle eduskunnan ulkopuoliselle vasemmistolle, johon vasenryhmäläiset Yrttiaho ja Mustajärvi toivottavasti liittyvät.

Itseäni on monesti kritisoitu liiasta uskosta nimenomaan eduskuntapolitiikan ihmeitätekevään vaikutukseen. Todelliset yhteiskunnalliset muutokset nimittäin alkavat ruohonjuuritasolta, katutasolta, mitä nimiä sitten käytetäänkin. Tästä asiasta olen ihan samaa mieltä, vaikka ajattelenkin, ettei eduskunta-aseman merkitystä pidä väheksyä. Todellinen muutos nimittäin tapahtuu kaikilla tasoilla. Ihmisten ajattelutapa voi muuttaa reaalipolitiikan toimintalinjoja, mutta reaalipolitiikka voi myös muuttaa ihmisten ajattelulinjoja. Yhteiskunnalliset muutosprosessit ovat aina dialektisia, ellei niitä ohjailla sivusta tai ylhäältä piittaamatta kansan näkemyksistä. Niin sanotut värivallankumoukset esittävät jonkinlaisen välittäjävaihtoehdon. Ne ovat ohjailtuja, eivät spontaaneja prosesseja, mutta ne hyödyntävät täysillä jokaista muutoksen ilmapiirin hiventä ja saavat käyttövoimansa kaduilta ja ruohonjuurista. Yhteiskunnallinen muutos edellyttää muutoksen ilmapiiriä, ja kun meillä nyt on sellaisen hiveniä, ne täytyisi hyödyntää. Mikään ei ole alistetulle kansalle niin houkuttavaa kuin vihje muutoksesta parempaan, ja niin kauan kuin vihjeiden monopoli on konservatiivioikeistolla, kansa pysyy alistettuna.

Hyviä esimerkkejä muutoksen ilmapiirin kiehtovuudesta ovat renessanssi, Ranskan vallankumous ja 1960–70-luvun punertava radikaaliaika. Ne viehättävät sukupolvea toisensa jälkeen, vaikka todellisuus ei tuolloin vastannut nykyisiä kuvitelmia. Renessanssi muutti länsimaisen tajunnan pimeästä keskiajasta avarampaan uuteen aikaan, mutta prosessi kesti vuosisatoja. Mikä alkoi Danten ja kumppaneiden pioneerityönä 1300-luvulla, täydentyi oikeastaan vasta 30-vuotisen sodan myötä 1600-luvulla. Renessanssin käsitekin on peräisin vasta 1800-luvulta! Ranskan suuri vallankumous taas rajoittui tuhansien kilometrien päähän monista maista, joissa sitä muistellaan ja ihannoidaan. Vallankumous johti verenvuodatukseen muun muassa keksimänsä giljotiinin avulla ja pohjusti Napoleonin myöhempää valtaannousua. Silti sitä juhlitaan kansanvallan läpimurtona, siitä löydetään uudempien kumousaatteiden juuret, Ranskan valtio kantaa siitä periytyvää tunnusta (liberté, égalité, fraternité) ja Pahkasika vitsailee siitä ("Pierrikö Robespierre?"). Kesä 1967 ei Jefferson Airplane -yhtyeen jäsenten mukaan ollut oikeasti "summer of love" vaan mieluummin "golden age of fucking", mutta kaukana San Franciscosta ajateltiin ja varsinkin ajatellaan, että jossain tällä planeetalla hallitsi tuohon aikaan rakkaus. Ajatus muutoksesta parempaan on niin perinpohjaisen houkuttava, että se tekee todesta tarua. Eikö pian voisi olla aika tehdä tarusta totta?

Kirjoitin yllä, että todellinen muutos tapahtuu kaikilla tasoilla. Mitä kaikkea tämä tarkoittaa? Jos nyt lähtökohtaisesti ymmärretään, ettei maahanmuuton rajoittaminen tai islamofobian kanonisoiminen edusta muutosta parempaan, täytyisi meidän myös ymmärtää, ettei pyrkimys säilyttää hyvinvoinnin rippeitä tai elämäntapavapauden rajoittaminen "kansanterveyden", käytännössä kansantalouden nimissä edistä sitä yhtään enempää. Samoin on erilaisten muutoshakuisten välille kylvetyn riidan laita. Muutoksen ilmapiiri on nimenomaan sitä, että ilmoille pirskahtelee kaikenlaisia uusia ideoita – osa aluksi taantumuksellisia, osa epäkypsiä ja osa ihan täyskahjoja. Kun toimimme viisaasti, vie aito muutos voiton niiden joukossa. Muutoksen ilmapiiri on sitä, että kieltäydymme meille syötetystä massakulttuurista (valtamediassa, taide- ja musiikkitarjonnassa), ja sitäkin, että kokoonnumme keskustelemaan, kuuntelemaan ja opettamaan toisiamme epävirallisissa puitteissa niin kuin ViPun ravintolatilaisuuksissa. Muutoksen ilmapiiri vaatii poliittisen korrektiuden täydellistä hävittämistä, sovinnaisen elämänasenteen hylkäämistä ja yksilötasoista uskallusta astua yhä useammin tyhjän päälle. Se ei aina palkitse sillä tavoin kuin ahkera työ entisinä aikoina palkitsi, mutta parhaassa tapauksessa se palkitsee sillä tavoin kuin romantikot kuvittelevat renessanssin, Ranskan vallankumouksen ja 60–70-luvun punertavan radikaaliajan palkinneen.

Nyt on syksy 2013, ja maailmamme odottaa muutoksen ensimmäistä pidättelemätöntä, vapauttavaa alkusoittoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti